— Vanhus, — sanoi muukalainen taas, — jos voitte hankkia minulle luotettavan oppaan erämaiden halki Kajaanin linnaan, niin palkitsen teidät runsaasti siitä avusta.
Talonpoika naurahti surullisesti, miltei surkuttelevasti — Kaikki, jotka paeta voivat, pakenevat tästä maasta, jota Herran vitsaus etsii; ylt'ympäri näkee vain verta, tuhkaa ja viheliäisyyttä, metsän pedot kuljeksivat useissa ennen niin rikkaissa kylissä, ja ihmiset piiloutuvat metsissä niiden luoliin; kaikki tiet ja polut vilisevät vihollisia; kaiken maailman kullalla saatte tuskin suojaa päänne päälle tahi leipäpalasta nälkäänne — ja te aiotte Kajaanin linnaan! Te olette, herra, nuori, nuori ja kokematon; kuulkaa neuvoa vanhan miehen, jonka käy sääliksi kauniita parrattomia kasvojanne. Palatkaa sinne, mistä olette tullut; ehkä teillä siellä on äiti, joka valmistaa joka ilta teille vuoteen, tahi sisar, joka sukii teidän mustan tukkanne, taikka morsian, joka hyväilee teidän punaisia poskianne, taikka kenties vanha isä, joka kerta on itkevä kuullessaan, että vihollinen piikillään on naulannut teidät Suomen hongan runkoon tahi sitonut teidät satulansa nuppiin ja niin pakottanut teidät juoksemaan avojaloin lumessa, kunnes henkenne heititte. Palatkaa, nuori mies: vielä on teillä aikaa. Jos kuolemaa etsitte, niin etsikää sitä sen leppeämmässä muodossa jollakin vieraalla sotatanterella; täällä ei ole mitään sotatannerta, ainoastaan tuntemattomia kipuja ja unohdettuja hautoja. Menkää! Mitä täältä etsitte? Täällä ei vallitse ainoastaan kuolema, täällä vallitsee toivottomuus!
Näin puhuttuaan hyppäsi ukko laivan kupeella olevaan veneeseensä, viittasi äänettömän jäähyväisen ja oli kohta kadonnut erään niemen taakse. Synkein mielin katseli muukalainen hänen katoamistaan. — Mikä nyt neuvoksi? — sanoi hän epäröiden itsekseen.
— Mennään hollantilaisen muassa, — sanoi hänen takanaan palvelijan ääni, — Täällä ei käy maalle nouseminen, rannikko on vihollisen vallassa, ja erämaat tällä vuodenajalla mahdottomat kulkea. Hollantilainen on tänään päättänyt mennä edemmä pohjoista kohti, kun ei saanut enempää kuin puolet lastistaan myydyksi. Meidän täytyy mennä hänen muassaan.
— Sinä olet oikeassa, Topias, — vastasi muukalainen.
— Meidän täytyy koettaa pohjoisempaa.
Hollantilainen lähtikin seuraavana yönä purjehtimaan, jatkaen vaarallista kulkuaan pohjoista kohti. Oli kuultu, että vihollisen päävoima tätä nykyä majaili Kokkolassa ja sen ympäristöllä, jonne jäljelle jäänyt kaleerilaivastokin oli siirtynyt, ollakseen yhteydessä maa-armeijan kanssa. Rohkea purjehtijamme painui sentähden likemmä Ruotsin rannikkoa, kunnes oli tullut ryöstetyn Uudenkaarlepyyn väylän, poltetun Pietarsaaren ja Kokkolassa olevan päämajan sivuitse. Mutta tultuaan Kalajoen kohdalle läheni hän taas Suomen rantaa ja teki vieläkin varovaisia yrityksiä pohjoista kohti tiedustellakseen, uskaltaisiko maihin laskea. Hän koetti sentähden tavoittaa pakolaisia merellä; näiden pelko oli niin suuri, että he heittivät arvokkaimmat lastinsa mereen, päästäkseen paremmin pakenemaan. Hollantilainen ei ollut mikään paha mies; aluksi hän kiroili "noita aasin päitä" ja lopuksi antoi hyvät lahjat "noille kurjille raukoille". Hoikka muukalainen ja hänen Topiaksensa olivat tulkkina. Ja "ei vielä" vastasi lyhyesti aina tuon tuostakin Topias.
— Me tiesimme, — kertoivat pakolaiset, — että vihollinen 13 000:n miehen suuruisena joukkona oli leirissä Kokkolan kaupungin ja pappilan pelloilla. Mutta kun se ei näyttänyt aikovan sen edemmä ja kun meillä oli vahva vartijajoukko Siikajoella, mahdollisia partiojoukkoja pidättämässä, niin palasivat elokuun lopussa sekä papit että talonpojat, jotka sitä ennen olivat Kemiin paenneet. Vuoden 1714 syysvilja seisoi valmiina pelloilla; joka rukiinjyvä oli aarre, ja kenpä ei olisi tahtonut korjata, mitä korjata voitiin! Leikkaamiseen ei ollut aikaa, pellot niitettiin viikatteilla; puimiseen ei ollut aikaa, lyhteet pantiin rattaille, ja joilla vielä oli hevonen, ne ajoivat sillä pohjoista kohti, mutta useimmat valjastivat itsensä ja vaimonsa kuorman eteen, ja lapset lykkäsivät perästä, ja pienimmät pantiin olkien päälle. Moni haki nyt käsiinsä, mitä oli kätkenyt ja mitä ei ollut ennättänyt ensimmäiselle pakoretkelle lähtiessään mukaansa ottaa; ja niin nähtiin nyt taas loppumattomia ratasjonoja maantiellä, kaikki menossa pohjoiseen päin. Se, joka oli ollut edellisen vuoden kohtaloita kokemassa, sai nyt taas nähdä saman surkeuden kuin silloin, kun vihollisen kaleerit laskivat maihin Lapuanjoen suussa, sillaikaa kun kasakat hyökkäsivät maantietä eteenpäin. Yksi ainoa jonon jälkipäästä kuuluva huuto voi säikyttää satoja edellä ajavia; jyvät ja tavarat ja vaatteet viskattiin tien viereen; jos hevonen oli rattaita vetämässä, riisuttiin se valjaista, ja se, joka ennätti, ratsasti tiehensä; jos pyörä meni rikki, ei ollut aikaa sitä korjata, ja kaikki täytyi jättää vihollisen hyväksi. Mies etsi vaimoaan, äiti etsi lapsiaan, lapset äitiään, eksyneinä tuohon suureen kiirehtivään joukkoon. Ja vihdoinkin tuli vaara toden takaa. Siikajoen vartijajoukolla, joka oli pelkästään talonpoikia, ei ollut sen parempia päälliköitä kuin eräs vanha maalari ja muuan juoppo aliupseeri. He eivät ymmärtäneet asettaa etuvartijoita ja saivat äkkiarvaamatta vihollisen kimppuunsa. Mannstein ja Tsherkasnikoff karkasivat ratsuväen kanssa heidän kimppuunsa ja löivät ja hajoittivat koko vartijajoukon, jonka tehtyään he samaa vauhtia riensivät aina Liminkaan ja Ouluun asti ahdistellen pakolaisia takaapäin. Mitä sitten tapahtui, sen voi paremmin ajatella kuin sanoa. Monta pappia ja herrasmiestä otettiin nyt vangiksi ja vietiin sitten Turkuun, mutta jäljelle jäänyt väestö pakeni metsiin, ja — niin lopettivat pakolaiset puheensa — koko maa Siikajoen ja Oulun välillä on tällä hetkellä asumaton, suitseva erämaa.
Hollantilainen rypisti kulmiaan ja jatkoi kulkuaan. Täällä ei ollut mitään ansaittavaa.
Oulun kohdalla hän vaihtoi laukauksia erään venäläisen kaleerin kanssa, joka vielä myöhään syksyllä oli pakolaisia tavoittelemassa. Kevyt purjealus käytti hyväkseen sitä etua, mikä sillä oli raskassoutuiseen kaleeriin nähden, lähetti sille sivu mennessään muutamia hyvästi tähdätyitä kuulia laitaa vasten ja jatkoi vaarallista kulkuaan näillä tuntemattomilla vesillä, missä paremmatkin merikartat kuin ne, joita siihen aikaan käytettiin, parinkymmenen vuoden perästä käyvät kelvottomiksi maan kohoamisen ja veden vähenemisen vuoksi.