Samassa aukeni ovi, ja sisään astui kreivi Piper, synkeänä ja pahaa ennustavan näköisenä, kokoontuneen kansan keskelle.
Väkijoukko ei häntä huomannut, mutta liki kattoa nostettu kuningas näki hänet heti kohta. Yhdellä hyppäyksellä hän oli lattialla, niin että puoleksi tyhjennetystä maljasta roiskahti viiniä ympärillä seisovain päälle ja kauniin Valpurin hehkuville poskille.
— Mitä uutta? — kysyi hän lyhyesti ja nopeasti uudelta vieraalta, jonka korkea arvokin heti pani tärkeitä asioita aavistamaan.
— Pahoja uutisia! — vastasi kreivi matalalla äänellä. — Suvaitseeko teidän majesteettinne puhutella minua kahden kesken?
— Pahoja uutisia? — matki kuningas, joka nyt, vaarallisesta tilastaan näin hyvään aikaan pelastettuna, jälleen tunsi itsensä aina vallattomuuteen asti rohkeaksi ja iloiseksi. — Ei, kreiviseni, pyydän teitä, säästäkää ne uutisenne soveliaampaan aikaan. Tänä päivänä emme jouda niitä kuuntelemaan.
— Teidän majesteettinne suokoon anteeksi, mutta asia on tähdellinen eikä siedä viivytystä.
— Seuratkaa minua, hyvät herrat! — jatkoi kuningas, joka ei ollut kreivin muistutusta kuulevinaankaan. — Nämä kunnon ihmiset tarvitsevat virvoitusta, ja — Hård, missä olet? Eikö karhunpaisti jo höyryä ruokasalissa?
— Ateria on valmis, teidän majesteettinne.
— Tulkaa, herra kreivi, — sanoi herttua, hienosti pistelevällä äänellä; — vakuutan, ettei teillä ole pienintäkään vaaraa, sillä hirviö, jota nyt käymme voittamaan, on hajustettu kuin hovimies, lihava kuin kapusiinimunkki, makea kuin Taalain tyttö ja hyvästi paistettu kuin kunnon sotamies. Allons.
Kungsörin keittiöt ja ruokasalit esiintyivät tänä päivänä ehompana entistään. Pöydät notkuivat ruokalajien alla, joista mainioin oli persiljalla ja laakerinlehdillä koristettu karhunpää. Ranskan- ja espanjan viinejä kimalteli suurissa hopeakannuissa. Kunkin vieraan edessä seisoi hopeamalja, kyllin suuri koettelemaan sen voimia, joka tahtoi kuntoaan näyttää. Oli kuin olisi taas eletty holhoojakauden ylellisiä aikoja.