— Mistä noita-akasta?
— Kreivitär Königsmarkista.
— Ei ole minulla kunnia tuntea hänen armoaan.
— Etkö ole jo parin kolmen viikon kuluessa joka aamu nähnyt vaunujen lähtevän linnasta, kääntyvän kuninkaan teltalle päin, ja sitten, pitkän kaarron tehtyään, jälleen palaavan linnaan? Vaunuissa istuu vallasnainen — huikaisevan kaunis!
— Niin — muistelenpa nähneeni.
— Muistelet nähneesi? Katsopas tarkasti silmiini, Kustaa! Niin, vannonpa Amorin nuolien kautta, ettei se poika ole edes nähnytkään kreivitär Königsmarkia. Ja kuitenkin kreivitär on koko leirin puheen aiheena. Sanotaan, että kuningas August on lähettänyt hänet tänne ja että kreivitär on pannut kaikki keinonsa liikkeelle päästäkseen kuninkaamme puheille. Mutta muistathan, kuinka Valpuri Eerikintyttären suukkonen kärvensi kuninkaan huulia kuin tuliset hiilet. Kaarle-kuningas on liian viisas tarttuakseen tenhottaren pauloihin. Mutta kuulehan Bertelsköld, minulla on ehdotus sinulle tehtävänä. Asetu seitsemäksi päiväksi tien viereen, jota vaunut kulkevat, ja katsele oikein tarkoin kreivitärtä, joka niissä istuu. Jos sinulla niiden seitsemän päivän kuluttua vielä on ainoakaan soppi sydämessäsi jäljellä korskeata, ruskeaveristä Eeva Falkenbergiä varten, niin voit hyvällä omallatunnolla kirjoittaa sisarellesi: armas sisareni, olen voittanut enemmän kuin Narvan; olen nähnyt Aurora Königsmarkin, enkä ole voitetuksi tullut.
— Loruja!
— Usko pois! Hyvästi, poikaseni, sinulla on hiiden kylmä teltassasi, ja viini on loppunut. Tunnussana tänä yönä on Kungsör. Soisinpa olevamme siellä!
Näin sanoen lähti iloinen kapteeni tiehensä, hyräillen jotakin laulua, ja meni luultavasti hakemaan muita tovereita, joilla oli enemmän tarjottavaa. Kustaa heittäysi telttavuoteelleen ja koetti kuluttaa pitkää talvi-iltaa ajattelemalla tuolla kaukana pohjolassa olevia ystäviään. Milloin muisteli hän äitiään, jaloa uljasta kreivitärtä; milloin veljeään Torstenia, joka yhä vielä hengitti Ranskan hovi-ilmaa; milloin armasta Ebba-sisartaan, joka nyt oli nuoruutensa ensimmäisessä kukoistuksessa; milloin mustasilmäistä Eevaa, joka kenties jo oli unohtanut kuljeksivan ritarinsa; milloin Tukholman hovilinnoja; milloin Kungsörin metsästysmusiikkia; milloin lapsuuden muistoja Mainiemestä, jotka sekä Kustaassa että hänen sisaressaan olivat herättäneet katoamattoman rakkauden Suomeen. Kaikki nämä kuvat kutoutuivat nuoren sotilaan ajatuksissa yhteen, ja niihin yhdistyi kunnianhimon unelmia ja rohkeita tuumia tulevista voitoista. Kustaa Bertelsköld oli jo käynyt Kaarle XII:n koulua; hän ei katsonut hyvälle omalletunnolle, voimakkaalle kädelle ja pelottomalle mielelle mitään mahdottomaksi; mutta kaikessa muussa ja erittäinkin siinä, mikä koski sen ajan vapaita rakkaudenseikkailuja, hän oli, niinkuin hänen ystävänsä oikein oli huomauttanutkin, vielä kokonaan lapsi.
Eikä kaikesta tästä huolimatta kuitenkaan ollut kumma, että kauniin kreivittären kuva tuon tuostakin palasi yhdeksäntoistavuotiaan nuorukaisen mieleen. Hänen uteliaisuutensa oli herännyt; hän koki muistella vaunuissa istuvaa naista; hän luuli häntä todellakin tavallista ihanammaksi; ja olihan siitä aina jotakin vaihtelua talvileirin yksitoikkoisuudessa! Kuta enemmän Kustaa tätä ajatteli, sitä uteliaammaksi kävi hän nähdäkseen jälleen tämän naisen, josta koko Eurooppa oli puhunut jo kymmenen vuotta, ylistäen häntä älyn ja ihanuuden ihmeeksi.