— Hm! — vastasi luutnantti. Keneksi häntä luultiin!
— Arvaan … vähän kultaa vain. Ei kannata ruotsalaisten kerskua rehellisyydellään. Mutta ettehän toki liene tavannut ketään linnanpihalla? Luulisin teidän olevan pahemmassa kuin pulassa, jos Stenbock saisi vihiä teidän täällä olostanne.
— Hm! — vastasi nuori soturi jälleen. Itsekseen hän ajatteli: tästä näyttää tulevan oikein hauska seikkailu. Maltapa, herraseni, mieleni tekisi iskeä ruotsalaista rehellisyyttä selkääsi. Mutta malttakaamme mielemme, saapa nähdä, mitä tästä tulee!
— Nyt olemme perillä, — sanoi opas heidän kuljettuaan useiden käytäväin kautta, jotka olivat yhtä pimeät kuin ensimmäinenkin. — Käykää sisään ja odottakaa tässä, kunnes olen teidät ilmoittanut.
Kustaa Bertelsköld seisoi noin viiden minuutin ajan yksinään pimeässä huoneessa. Kaikenlaisia kummallisia ajatuksia risteili hänen aivoissaan. Mitä oli tekeillä? Mitä odotettiin? Mitä pelättiin? Pitikö hänen jäädä paikoilleen? Vai pitikö hänen paeta? Ei kukaan vastannut. Hän oli aivan kuin kaukaa kuulevinaan sitran ääniä; heti sen jälkeen oli kaikki taas hiljaista, pimeätä ja salamyhkäistä.
Nyt aukaistiin kaksipuolinen ovi huoneen perällä ja hämmästyneen nuorukaisen silmien eteen avautui niin eloisa ja huikaisevan kaunis ja samalla niin taiteellisesti harkittu näky, ettei parhainkaan maalari olisi osannut järjestää varjoa ja valoa, ryhmitystä ja värejä vaikuttavammin ja älykkäämmin.
Kustaasta näytti niinkuin teatterin esirippu olisi hänen silmäinsä edessä nostettu ylös. Hänen ja näyttämön väli oli pimeä; mutta näyttämö oli valaistu ja viehätti silmää. Näkymättömäin lamppujen valossa istui tuolla näköpiirin perällä naisen haamu, haltiatar, tai kenties joku noita Olympon jumalattaria, joita senaikainen runollinen kuvakieli tiesi luetella niin lukemattomia.
Tämä nainen oli uljas ja varteva kuin Juno ja kumminkin niin ihana ja riutuva kuin runoilijain kuvailema Afrodite. Dianan kuu ei olisi ollut liiaksi hyvä valaisemaan hänen kuninkaallista otsaansa, samalla kun Minervan äly ja sukkeluus elehti hänen hienoilla, täyteläisillä huulillaan ja hänen mustain ripsiensä alla. Jos siihen aikaan olisi elänyt joku ihastuttava Tegnér, niin olisi Kustaa Bertelsköldin mieleen heti juolahtanut:
Kas, sorjaa kulta-hasta, mi sankarin saa luo;
mutta hän olisi heti oikaissut runoilijaa eräässä kohdassa: tämä ei ollut kultahapsi, vaan tukka oli musta kuin etelän yö ja valui kuin varjoisa kehä otsan ja vaaleiden poskien ympärillä. Kaikkia noiden ihmeen ihanain kasvojen eri osia ei hämmästynyt nuorukainen heti paikalla voinut erottaa. Hän ei nähnyt noiden kulmakarvain siroa kaarevuutta, joita senaikuiset runoilijat vertasivat nousevan auringon yllä lepääviin öisiin pilviin. Hän ei nähnyt tuon suun pyöreyttä, jota runoilijat sanoivat milloin Helikonin ruusuksi, milloin Aganippen lähteeksi, ja joka oli niin pienoinen ja kirsikkamarjan kaltainen, että nykyajan kauneudenaisti ei olisi sitä hyväksynyt; mutta hänen aikansa ja useiden seuraavien miespolvien mielestä se oli ja pysyi kaiken ihanuuden esikuvana. Hän ei nähnyt sulottaria, jotka, jos saa uskoa samoja runollisia kuvauksia, vallattomasti parveillen alati karkeloivat hänen ruusuhuulillaan. Hän ei myöskään nähnyt — kenties onnekseen — tuota miltei huomaamatonta silmäluomien alla olevaa velttoutta ja omituisen vienoa, ylähuulen äärimmäisessä hupenevassa viivassa esiintyvää veitikkamaista piirrettä, joka osoittaa, että kauniin naisen suu on luotu muitakin, kuin vain taivaallisen rakkauden suudelmia varten.