— Teidän armonne ehkä lienee nähnyt hänen majesteettinsa hovissa: silloin oli kuva hänen näköisensä, mutta nyt se on liian nuoren näköinen. Hänen majesteettinsa on päivettyneempi.
— Niinkö luulette? Teen sen sitten vähän tummemmaksi — paljon tummemmaksi! Minulla onkin syytä siihen. Hänen majesteettinsa on pilviin peittynyt Jupiter; hänestä ei näe muuta kuin leimauksen. Sen voin vakuuttaa omasta kokemuksestani, mon cousin. Mutta kun hän viikoiksi ja kuukausiksi salpaa itsensä tuon ukonpilven taa, ettei olisi pakotettu näkemään naista, jonka suurin rikos on se, että hänellä on kaksi isänmaata, jotka hän tahtoisi sovittaa — se ei ole oikein, se ei ole jalosti tehty! Kuninkaanne on…
Törkimys — oli kreivittären varmaankin aikomus sanoa, mutta hän malttoi mielensä. Hänen äänensä, joka äsken oli kuulunut vähän kiivaalta, lauhtui jälleen lempeäksi; hänen intohimoisista silmistään paistoi taas hellä päivä. — Kuninkaanne on sankari, jonka mielestä me muut kuolevaiset olemme liian vähäpätöisiä! — puhkesi hän sanomaan, kätkien ivansa kärjen kuin pehmoiseen villaan. — Olen ollut niin rohkea, että olen kirjoittanut hänestä runon; tahdotteko kuulla sen? Johan kohteliaisuutennekin kehoittanee teitä olemaan hiukan kärsivällinen. Leirinne, mon cousin, on oikein ikävä paikka; eihän täällä tiedä, kuinka aikansa kuluttaisi! Sitrani on hiukan epävireessä, mieleni samoin. Epätoivoissani kirjoitan runoja.
Näin sanottuaan otti kaunis kreivitär vähäisen lehden salkustaan ja luki siitä runoelman, jossa kaikki muinaisajan jumalat esiintyivät toinen toisensa perästä Kaarle XII:n hyveitä ylistellen: Mars hänen urhoollisuuttaan, Apollo hänen kauneuttaan, Jupiter hänen rehellisyyttään, Minerva hänen viisauttaan, Diana hänen metsästysretkiään j.n.e.
"Näin vietiin hänet maineen temppelihin, ja kaikki jumalat hänt' ylistivät; vain Bakkus, Afrodite oli vaiti!"
Olisi luullut kuulevansa Afroditen itsensä lausuvan siinä mielensä karvautta ja pettymystään ja tekevän sen tavattoman hempeästi ja hienosti. Paha vain, että suomalainen suorasukainen sotilas ei osannut näistä neron kukkasista oikein nauttia. Hän kyllä näki sen, mitä jokaisen nuorukaisen täytyi nähdä, näki aikansa ihanimman naisen loukatun ylpeyden voimalla kuvaavan omaa tappiotaan — enempää hän ei nähnyt; neron tuli ja naisen sydämen ongelmat olivat salattuja asioita hänen kokemattomille silmilleen.
Nuori aatelismies tunsi vähäpätöisyytensä; hän oli mielestään kovin saamaton ja onneton; hän ei rohjennut katsoa kohti, sillä noiden silmien loimo poltti häntä niinkuin kuumien maiden aurinko polttaisi pohjolan havumetsää. Hän nousi ylös lähteäkseen.
Kreivitär, joka oli tottunut kuulemaan imartelijain hänen taitojaan ylistelevän — ja runous oli siihen aikaan ainoastaan taito sovitella sanansa kauniisti ja sukkelasti — näytti hiukan hämmästyvän kuulijansa välinpitämättömyyttä, mutta kohta hän oli keksinyt hänen ajatustensa juoksun. Kaarle XII:n sotilas ei ollut sillä keinoin voitettavissa.
Hän alkoi heti puhua toiseen tapaan. — Ei, serkkuseni, en voi ottaa omalletunnolleni, että ikävällä runoelmallani olen teidät ikävystyttänyt. Suvaitkaa kuunnella minua vielä hetkinen. Jättäkäämme sikseen nuo joutavat huvitukset, joiden avulla koetamme saada yksinäisiä hetkiämme kulumaan. Olen tavallaan vankina leirissänne. Teillä on valta. Minulla on vain rukouksia. Joko tahdotte mennä, kreiviseni…?
— Teidän armonne…