Altranstadtin luokse, lähelle Lützenin kuuluisaa tappotannerta, asetti
Ruotsin armeija leirinsä. Kaarle XII halusi nähdä paikan, missä Kustaa
II Aadolf kaatui. Kuninkaan kuultiin sanovan: "Olen koettanut elää
niinkuin hän, ehkäpä Jumala suo minulle yhtä kauniin kuolemankin!"

Ei Kaarle XII:n kuolema kuitenkaan tullut olemaan Kustaa Aadolfin kuolema — eikä hänen elämänsäkään ollut Kustaa Aadolfin elämän vertainen.

Kuningas Kaarle ja kuningas August olivat ensi kerran tavanneet toisensa Günthersdorfissa likellä Leipzigiä. Neljällä pitkällä palstalla kertoo Nordberg tästä merkillisestä tapauksesta. Nähdä nämä molemmat kuninkaat, synnyltään serkukset, joiden taistelut jo seitsemisen vuoden kuluessa olivat peittäneet avaroita ja hedelmällisiä maita hurmeella ja hävityksellä — nähdä heidän avosylin heittäytyvän toistensa kaulaan, se oli niin liikuttavaa, että kyynelet vierivät pitkin ympärillä seisovain sotilaiden poskia. Tuo yhtymys oli herttainen ja veljellinen; Kaarle-kuningas oli, vastoin tavallisuutta, kohtelias ja huomaavainen; hän kohteli kuningas Augustia alinomaa parempanaan; he aterioivat rinnatusten, nukkuivat saman katon alla, haastelivat kauan ja tuttavallisesti kahden kesken. Pilkkaaja Voltaire, joka ei edes ihmetellessään lakkaa irvistelemästä kaikelle mitä näkee, kertoo, kuinka Kaarle-kuningas tämän yhtymyksen aikana oli puettuna suuriin ratsusaappaisiin, mustaan kaulahuiviin, karkeaan siniseen, kullatuilla vaskinapeilla varustettuun takkiin, vyöllään se pitkä miekka, joka hänellä oli ollut Narvan luona ja jonka kahvaan hän usein nojautui. Ja silloin oli Kaarle XII kertonut vierailleen, kuinka hän kuuteen vuoteen ei ollut riisunut saappaita jalastaan muulloin kuin maata mennessään, eikä silloinkaan jos vihollinen oli lähiseudulla, ja semmoista oli heidän puheensa ollut — joka pilanteko hurskasta Nordbergia kovasti suututtaa. Mutta kuningas Augustista on sanottu, että hän oli aikakautensa täydellisimpiä hovimiehiä ja osasi esiintyä iloisesti, huolettomasti ja mitä luontevimman kohteliaasti, vaikka hänen sydämensä oli täynnä surua, levottomuutta ja kuohuvaa raivoa.

Saman yhtymyksen muistoksi lyötiin mitali, jossa oli molempain kuningasten rintakuvat ja reunakirjoituksena: "Sankarit, joiden sotakunnia on noussut tähtiin saakka, sopivat toivotusta rauhasta ja kohtaavat toisensa Altranstadtissa 17 p:nä joulukuuta 1706." Mitali, samoin kuin yhtymyskin jäi maailman silmissä pelkäksi muistorahaksi. Raivo kuohui yhä Augustin rinnassa; Kaarlen jäykkä tahto ei antanut rahtuakaan myöten; nöyryytys ja voitto pysyivät entisellään, ja Altranstadtin rauha tuli olemaan aselepo, jonka kestäessä molemmat vastustajat varustausivat uusiin taisteluihin.

Tämä talvi Saksinmaalla — 1706, 1707 — oli Ruotsin sankarin loistokohta. Kaksi kuningasta, joitten kruunut hän oli riistänyt tahi muille lahjoittanut, osoitti hänelle kunnioitustaan; kaksikymmentä ruhtinasta, prinssiä ja vieraiden maiden lähettilästä tungeskeli pelätyn nuorukaisen ympärillä, joka oli voittanut kuudella sotaretkellä perätysten. Marlborough, aikakautensa sankari yhdessä suuren Eugenin kanssa, tuli Kaarlelta "oppimaan, mitä hän ei vielä ollut sotataidossa oppinut." Useita ylhäisiä ruotsalaisia rouvia oli matkustanut tänne Tukholmasta miehiään tervehtimään. Hovin loisto oli yhtä suuri kuin aseidenkin Ruotsin armeijassa, jossa suomalaisiakin taisteli, oli 16,000 ratsumiestä ja enemmän kuin 19,000 miestä jalkaväkeä; ei mikään armeija Euroopassa ollut sotataidossa, urhoudessa, kurissa ja voiton varmuudessa siihen verrattavissa.

Tähän aikaan, helmikuussa 1707, samosi vähäinen ruotsalaisjoukko, jossa oli kymmenen rakuunaa ja yhtä monta tallirenkiä, taluttaen irtonaisia ratsuhevosia, ja sitten vielä kaksi- tahi viisitoista metsästäjää vitjoineen ja koirineen, Elster-virran rannalla olevan Liebewerdan linnan nostosiltaa kohti. Päivä jo pimeni, kun matkue ehti perille, eikä sen tulo näyttänyt olevan odottamaton, sillä osa linnan palvelusväkeä tuli heti sitä vastaan ja vei vilustuneen metsästysseuran lämpimiin huoneisiin, joissa liharuokia höyrysi pöydillä ja isoja oluella ja viinillä täytettyjä kolpakoita oli vieraita varten varattu.

Upseeri, joka oli joukkoa johtanut, harjasi tuota pikaa sinisen ratsutakkinsa puhtaaksi metsän sammalista, sitten hänet vietiin kirkkaasti valaistuun saliin, jossa lukuisa seura vielä oli koolla pitkällisen päivällisaterian jälkeen. Kylmästä tulevan ja nälkäisen upseerin silmä keksi heti, että seura oli nauttinut väkeviä hiukan liiaksi; mutta siitä huolimatta näkyi vielä jälkiä kursailevasta kunnioituksesta, jolla kokoontuneet juomasankarit kohtelivat erästä henkilöä, jonka kaunis ja ritarillinen vartalo heti ensi näkemältä ilmaisi, että hän oli ylhäistä syntyä ja tottunut käskemään.

Tämä mies, joka oli iloisen seuran keskuksena, ei ollut kukaan muu kuin Saksin vaaliruhtinas, nyt Puolan entinen kuningas, ja tuo hänen vierellään oleva mustaverinen, vaanivakatseinen mies oli hänen mainio sotapäällikkönsä, Väinänsuun valloittaja, kenraali Fleming.

Ruotsalainen upseeri astui esiin kunnioittavasti tervehtäen, sanoi nimensä ja toi sen sanoman, että hänen herransa, Kaarle-kuningas, oli huomenna tuleva linnaan, ottaakseen osaa siihen suureen metsästykseen, johon hänen majesteettinsa oli kutsuttu, sekä että kuninkaan metsämiehet ja koirat lähetin valvonnan alaisina oli tänne jo edeltäkäsin lähetetty.

Ruotsalainen lähetti oli nuori mies, tuskin yli kahdenkymmenen vuoden, mutta varteva ja hartiakas. Entinen kuningas tarkasteli häntä vähän aikaa tuntijan silmillä, rypisti kulmiaan havaitessaan, millä taidolla ruotsalainen, muuten kaikkea kunnioitusta osoittaen, vältti antamasta hänelle majesteetin arvonimeä, mutta tekeytyi pian jälleen kohteliaaksi ja alavaksi, lausuen mielihyvänsä siitä, että Kaarle-kuningas tahtoi läsnäolollaan kunnioittaa hänen metsästystään, ja tarjosi viimein äsken tulleelle vieraalle sijan pöydässä. — Minulle on sanottu — lisäsi vaaliruhtinas hyvään muistiinsa nojaten — minulle on sanottu, että kreivi Bertelsköld on ollut urhoollisena toverina kuninkaallisen sukulaiseni karhunajoissa. Saksin metsäsioille tulee olemaan kunniaksi, että saavat kaatua niin kokeneen vastustajan iskuista.