— Hyvät herrat, — sanoi kuningas, — toivon, ettei kukaan teistä pidä lukua tästä vähäpätöisestä kiistasta. Meillä on huomenna loistoisa päivä, kun kullakin on tilaisuus hänen ruotsalaisen majesteettinsa silmäin edessä näyttää loistavaa urhouttaan. Levähtäkäämme nyt vähän aikaa, sillä juomanlaskija sanoo vielä monta jaloa viiniastiaa olevan jäljellä Liebewerdan kellareissa. Ennenkuin aurinko ensi kerran laskee ja nousee, me saamme kurkistaa niiden pohjaan, ja minä lupaan teille, että koko Saksanmaa on ihmettelevä urotekojamme. Levollista hyvää yötä, hyvät herrat!
Armollisesti päätään nyökäten lähti kuningas salista, ja kaikki vieraat lähtivät hänen muassaan.
Bertelsköldille osoitettiin vähäinen huone eräässä linnantornissa. Talvinen yö oli kylmä, ja kuu valaisi kirkkaasti lumista seutua. Kustaa istui vähän aikaa ikkunan edessä näköalaa katsellen. Kummallisia ajatuksia johtui hänen mieleensä. Mitä oli vaaliruhtinas Wielopolskille korvaan kuiskaissut? Ja mitä merkitsi se, että "koko Saksanmaa oli ihmettelevä" huomispäivän urotekoja? Tässä linnassa oli jotakin, mikä ei oikein miellyttänyt Bertelsköldiä.
Vähän ajan perästä juolahti hänelle mieleen käydä katsomassa, olivatko hevoset hyvästi varustetut kylmää talviyötä kestämään. Ratsupalvelijat olivat kenties juovuksissa; hän oli kuulevinaan Bogatirin hirnahtavan. Hän lähti siis huoneesta ja hapuili alas jyrkkiä, pilkkopimeitä portaita.
Mutta linna oli konstikas rakennus, jossa oli kaikenlaisia mutkaisia portaita ja kierteleviä käytäviä. Hetken aikaa pimeässä haparoituaan, löytämättä mitään ulospääsyä, tarttui hän ensimmäiseen oveen, mikä käteen sattui. Se vei erääseen vierashuoneeseen, jota lamppu himmeästi valaisi. Kaksi vahdissa olevaa hovipalvelijaa istui siellä sikeässä unessa. Bertelsköld pudisteli heitä, saadakseen tietää, mistä voisi päästä ulos; mahdotonta, pojat olivat kallistelleet maljoja ja käskivät unenhorroksissa hänen mennä tuhannen tulimmaisiin.
Kärsimättömänä hän meni edelleen, kulki erään tyhjän huoneen läpi ja vielä toisenkin, Nyt kuuli hän puhetta lähimmästä huoneesta ja seisahtui tuntiessaan kuninkaan äänen.
— Mutta jos hän pääsee pakoon… Jumaliste, jos hän pääsee? Ei, hyvä Fleming, ei; vaara on kovin suuri. Me voimme saada koko parven niinkuin ampiaiset päällemme, ja Kaarle-serkkuni ei ole ikinä antava minulle sitä anteeksi…
— Kaikki on tarkoin mietitty, — sanoi toinen ääni. — Wielopolski 100:n ratsumiehensä kanssa väijyy Königsschluchtin takana ja on kuin jehu hänen niskassaan. Sen täytyy onnistua. Ajatelkaa, että teidän majesteettinne on hyvitettävä Wielopolski; meillä on vähän niin mahtavia ystäviä; niitä ei saa loukata. Ja toisekseen, kun se "hurja poika" [12] on rautaristikkojen ja telkien takana Königsteinissä, on teidän majesteettinne saneleva hänelle uudet rauhanehdot.
— Mutta mitä Eurooppa siitä sanoo?
— Eurooppa pitää aina väkevimmän puolta. Sitäpaitsi on teidän majesteettinne ihan syytön. Nuo hullut puolalaiset … nuo maantierosvot … mitäpä teidän majesteettinne sille voi, että… Mainitsin Königsteinin. Siellä on komeroita, joihin se, joka kilpailee vallasta, katoaa yhtä kuulumattomiin kuin se, joka kilpailee rakkaudesta… Teidän majesteettinne, tuo kopea Kaarle, jonka edessä Saksanmaa vapisee — mikä kosto, jos hämmästynyt maailma eräänä päivänä huomaa hänen kadonneen maineensa ylimmältä kukkulalta, hävinneen jälkeä jättämättä niinkuin tähdenlento öiseltä taivaalta — ja ainoastaan Königsteinin rotat ja hämähäkit tietävät kertoa hänen lahonneen suuruutensa lopusta…