— Vastaa minulle, mies, uskotko loihtuihin? — kysyi kuningas uudelleen, kiivaammin kuin hänen tapansa muuten oli.
— Uskon ainoastaan Jumalaan, — vastasi palvelija, vähän mietittyään.
— Mutta jos Jumala niin sallii, voinee tapahtua, että taikuuskin voi
vahinkoa tehdä, mutta ei koskaan tosi hyvää niinkuin tiedämme
Götrikistä.
— Kuka tässä puhuu taikuudesta? — jatkoi kuningas samaan sävyyn. — Minä tarkoitan ainoastaan semmoista muistokalua, jonka olemme saaneet joltakin rakkaalta henkilöltä — esimerkiksi äidiltä — ja jota on kantanut lapsuudesta asti ja jolla on siunaus muassaan sentähden, että se on hurskas muistoesine eikä ole annettu pahassa aikomuksessa, vaan kristillisessä rakkaudessa. Uskotko semmoisen muistokalun onnea tuottavan?
— En ymmärrä oikein, mitä armollinen herrani tarkoittaa.
— Tahdon sanoa sinulle jotakin, Hultman; minusta on tähän aikaan välistä tuntunut omituiselta, että juuri viime syksynä kadotin kuningatar vainajan medaljongin. Siinä talletin hänen kuvaansa ja hiuksiaan. Sotaan lähtiessämme panetti herttuatar siihen vähäisen kuparisormuksen renkaaksi medaljonkiin. Syyskuun 20. päivänä taistelimme Rajovkan luona; siellä otettiin jotensakin lujille — minä olin sinä päivänä pahalla tuulella, minun oli täytynyt pettää kasakoita. Menetin myös hevoseni … tappelin henkeni uhalla … painiskelin erään riiviön kanssa, joka tarttui minua rintaan kiinni. Se oli onneton päivä, Hultman; Hård kaatui; siinä kahakassa kadotin kuningatar vainajan medaljongin.
— Armollinen herrani älköön sitä niin kovin pahaksensa panko. Kenties medaljonki vielä löytyy; kuningatar vainajan kuvan tuntee joka mies.
— Sitä en usko. Mutta ei se mitään … minulla on kuumetauti, ei mitään muuta. Milloin taas saanen ratsaille nousta?
— Eikö armollinen herrani tahdo sanoa, mikä hänen mieltään painaa?
Ehkä löytyisi jokin parannuskeino.
— Hullutuksia! Jumala paratkoon, ihminen on viheliäinen. Minusta näyttää toisinaan siltä kuin olisi kaikki käynyt minulle hyvin niin kauan kuin medaljonki oli hallussani. Juuri vähää ennen olimme voittaneet venäläiset Holofzinin luona — sielläkö siis onneni aurinko laski? Aina siitä asti ovat vastoinkäymiset minua seuranneet.
— Eihän armollinen herrani voinut edeltäpäin tietää, että talvi aina syyskuun lopusta alkaen tulisi olemaan niin tavattoman ankara, että useimmat miehistämme paleltuivat kuoliaiksi ja loput kävivät taisteluun kykenemättömiksi. Ei voinut armollinen herrani arvata, että Liesnan tappelussa ryöstettäisiin sotaväeltä sen ruokavarastot ja että niin monta kunnon sotilasta kaatuisi…