— Edessämme on vielä valloittamaton linna, ympärillämme 50,000-miehinen armeija lukuunottamatta maan koko väestöä, joka pitää meitä pakanoina ja on vimmoissaan karkaava kimppuumme, jos kerta tappiolle joudumme.
— Rehnsköld — meidän täytyy tapella!
— Jos teidän majesteettinne sen käskee. En ole milloinkaan tappelua pelännyt enkä tiedä nytkään muuta neuvoa. On kokonaan Lewenhauptin syy, että olemme tähän pulaan joutuneet.
— Sotamarsalkka, älkää ketään syytelkö. Kuka se oli, joka kehoitti minua kiirehtimään marssiamme Mohilevista, jossa aioin Lewenhauptia odottaa? Kuka se oli, joka alinomaa, vastoin Piperin ja useiden muiden varoituksia yllytti minua tälle retkelle Ukrainaan ja uskotteli minulle, että kasakkain vakuutuksiin kävi luottaminen? Te se olitte, kreivi Rehnsköld, te, joka nyt vieritätte edesvastuun päältänne toisen hartioille.
— En minä — vastasi sotamarsalkka ylpeästi — en minä, vaan teidän majesteettinne oma tahto, joka on kaikkein muiden tahtoa mahtavampi, ja teidän majesteettinne järkähtämätön luottamus alinomaiseen voittoon, minne ikinä aseemme vain käännämme. Se, se on meidät Pultavaan saattanut; suokoon Jumala, että se saattaisi meidät onnellisesti täältä takaisinkin!
Kaarle-kuningas katseli tuimasti rohkeata alamaistaan, joka puhui tavalla, jota ei ennen oltu kuultu ruotsalaisten leirissä. — Tämä kuulostaa siltä kuin tappio olisi tulossa, sanoi hän viimein, käyden vastoin tavallisuutta synkkämieliseksi.
— Tulevaisuus on Korkeimman käsissä, — vastasi sotamarsalkka. Päättyköön taistelu kuinka tahansa, teidän majesteettinne armeija on taisteleva niinkuin se aina on taistellut.
— Oikein, Rehnsköld, oikein! — sanoi kuningas jälleen leppyneenä. — Jumalan nimessä siis. Ei silmänräpäystäkään saa laiminlyödä. Nyt taikka ei koskaan. Huomenna taistelemme.
— Teidän majesteettinne … tämä päivä on vuosisadoiksi ratkaiseva pohjoismaiden yliherruudesta käydyn riidan. Huomenna siis?
— Huomenna.