Lähetäkseen sitä täytyi seikkailijaimme kulkea erään alavan, mutta viljavan lakeuden yli, jommoista Inkerinmaa on melkein laidasta toiseen. Muutamat siellä täällä kellertävät ohravainiot, joita hävittävien sotien jälkeen taas oli ruvettu viljelemään, odottivat, tähkät täysinäisinä, elomiehen sirppiä ja soivat samalla hyvää suojaa eteenpäin hiipiville aina kartanoon saakka. Täten onnistui kahden Bertelsköldin ja Långströmin johtaman parven kenenkään huomaamatta päästä maakartanon portille asti.
Samoin lähenivät muutkin parvet, Luukkosen, Peldanin ja erään kivekkään, Toivosen, johtamina esteettömästi samaa määräpaikkaa vastaisilta suunnilta pitkin maantietä, selitettyään muutamille nenäkkäille kasakoille olevansa rajapitäjien työmiehiä, jotka tsaarin käskystä olivat tulleet tänne työhön osaaottamaan. Kaikki näytti hyvästi menestyvän; ainoastaan Miltopaeusta ei näkynyt hevosten kanssa.
Häntä odotettiin odottamistaan, mutta mahdotonta oli kauemmin odottaa. Tsaari istui päivällisillä tuolla sisällä; hänen tarkkaa kotkansilmäänsä peljättiin, jos hän tulisi ulos ja sattuisi huomaamaan valepukuun puetut.
Luukkonen aikoi juuri antaa hyökkäysmerkkinsä, kun samassa alkoi kuulua sekavaa melua maantieltä, ja heti sen jälkeen nähtiin moniaiden noista odotetuista hevosista ilman kärryjä ja satuloita laukkaavan maakartanoa kohti, selässään muutamia seikkailijoistamme. Täyttä neliä heidän jäljessään tuli alun toistakymmentä kasakkaa. Syynä tähän oli niinkuin sittemmin kuultiin, että kasakat olivat tahtoneet ryöstää kärryt, kun tarvitsivat niitä kuormastoa varten. Mutta nyt olivat aseet ja satulat heinäin alle kätketyt. Miltopaeus tinki siis vastaan niin kauan kuin suinkin, mutta puhui itsensä venäläisillä lauseparsillaan niin loistavasti pussiin, että viimein muuan kasakoista jokseenkin armottomasti kosketti häntä piikkinsä varrella. Tätä loukkausta urhoollinen ylioppilas ei voinut enää suvaita, ja yks' kaks' keijotti mies piikkinensä maassa. Tappelua ei voitu välttää, sissit tempasivat aseensa rattailta ja heidän onnistui hetkiseksi karkoittaa viholliset, ei kuitenkaan kauemmaksi aikaa kuin että kymmenen hevosta ehdittiin riisua ja yhtä monta kivääriä ottaa myötä, jonka jälkeen koko joukko, ystävät ja viholliset, täyttä lentoa riensivät Valkeasaarta kohti.
Luukkonen näki heti, ettei tässä ollut aikaa siekailla ja laukaisi yhden niistä pistooleista, jotka hän oli kätkenyt takkinsa alle, portilla seisovaa henkivartijaa kohti. Tämän merkin kuultuaan hyökkäsivät kaikki sissit esiin, nostaen kovaäänisen sotahuutonsa "Kaarle-kuningas!" ja tunkeutuivat kartanon pihalle.
Täällä loikoili noin parikymmentä miestä henkivartioväkeä huolettomassa rauhassa päivällislepoaan pitäen ja he olivat asettaneet kiväärinsä sen vähäisen puuhuoneen seinämälle, jonka kohta piti väistyä komean kivirakennuksen tieltä. Ennenkuin he ennättivät aseittensa luo, olivat sissit jo siellä ennen heitä, ja näiden onnistui, nyt hyvästi varustettuina, muutamilla kiivailla iskuilla ajaa heidät puolitekoisten matalain muurien ulkopuolelle.
Tämä oli vasta alkuleikkiä siihen varsinaiseen taisteluun, joka tähtäsi suurempaan saaliiseen. Heti ensimmäisen kehoitushuudon kuultuaan karkasi Bertelsköld pääovea kohti, tunkeutuakseen taloon ja saavuttaakseen tarkoituksensa ennenkuin puolustajat ennättivät tointua hämmästyksestään. Mutta siellä kohtasi häntä heti kookas henkivartija, joka seisoi vahtina eteisessä ja esti hänet pääsemästä sisään. Hurja taistelu syntyi tämän ja Bertelsköldin välillä — taistelu jättiläisten kesken, sillä molemmat olivat yhtä pitkät ja väkevät. Jo viimein pääsi kreivi, ollen harjaantuneempi miekkailemaan, voitolle; uskollinen henkivartija kaatui paikalleen sotamiehen tavoin, ja Bertelsköld tunkeutui eteenpäin.
Siellä kohtasivat häntä uudet vastukset. Ovet oli jo ehditty salvata sisäpuolelta.
— Ikkunain kautta sisään! — huusi Luukkonen. — Ei ollut aikaa murtaa ovia.
Långström hyppäsi ensimmäisenä sisään. Hän oli tullut keittiöön. Tuoksuvat paistit höyrysivät siellä vielä, mutta ei kellään ollut aikaa niitä nauttia. Långström sysäsi lähimmän oven auki ja oli nyt keskellä kiljuvia naispalvelijoita. Mutta kun kohteliaisuus hienompaa sukupuolta kohtaan ei koskaan ollut kuulunut tämän miehevän kapteenin tapoihin, oli se tällä kertaa hänen mielestään yhtä vähän paikallaan kuin muulloinkaan. Päästäkseen eteenpäin survaisi hän sentähden heitä jotenkin lemmettömästi sekä eteen että taakse, mutta huonolla menestyksellä. Näiden orjain uskollisuus hallitsijaansa kohtaan oli yhtä suuri kuin eteisessä seisoneen jättiläisenkin. He takertuivat sissin jalkoihin, heittäysivät lattialle hänen jalkainsa eteen, hänen täytyi astua heidän ylitsensä. Isoa miekkaansa ei Långström kumminkaan hennonut käyttää, ja niin sai taas muutamia minuutteja hukkaan kuluneeksi.