— Niin, tai koulumestariin tahi välskäriin, — vastasi isäntä-vanhus. — Aikaa sopii verrata mihin muuhun tahansa, paitsi harmaapäisiin ukkoihin, jollaisia me olemme, vaikka sitä kyllä usein juuri ukoksi kuvataan. Ajan oikea ominaisuus on ikuinen nuoruus; se ei suvaitse mitään lahoa, vaan liehtoo sen pois suurilla myrskyisillä siivillään, pannakseen ehtimiseen jotakin uutta ja verestä sijaan. Mutta vanhat eivät sitä käsitä, vaan luulevat ajan ja maailman alinomaa vanhenevan sentähden, etteivät he itse voi tottua siihen ajatukseen, että uusi aika ilmenee uusissa muodoissa.
Anna Sofia, joka Kaarle XII:n ihailijana melkein voitti postimestarin ja jolla oli tässä suhteessa vertaisensa vain mahtipontisessa pikku Jonathanissa, oli kauan aikaa töin tuskin malttanut hillitä kieltänsä, ja kävi nyt, ikäänkuin etuvartijataistelua aloittaen, välskärin kimppuun sanoen: — Kummi ei nyt kumminkaan voi kieltää, että aika Kaarle XII:n jälkeen näivettyi kääpiöksi!
— Niinpä niin, tahrimiseksi ja töhrimiseksi ja viheliäiseksi ja kurjaksi! — lisäsi kapteeni Svanholm.
— Malttakaa, malttakaa, vielä on meillä hyvä palanen matkaa sinne, — vastasi välskäri kartellen. Tarkoin punniten me kaikki olemme liian vähäpätöisiä varatuomareita tuomitsemaan semmoista äytäriä kuin ihmiskunta on. Parasta, että jätämme hänet oman itsensä tuomittavaksi.
— Eikö serkku aio viedä meitä vähäksi aikaa takaisin Suomeen? — kysyi isoäiti.
— Kenties, ellei sitä käy välttäminen. Minä osaltani olen suuresti mielistynyt luonnon alkuperäiseen jylhyyteen, mutta keinotekoisesti tehdyistä erämaista en välitä, olletikin siellä, missä esi-isäni ovat asuneet.
— Nuo hyvät, kunnon ihmiset! Paljon kovaa he mahtoivat kokea!
Välskäri ei vastannut, hänen harmaat kulmakarvansa rypistyivät, ja huomaamattaan hän taittoi hammasluun vanhasta hopeoidusta visapiipustaan.
Kun kaikki olivat vaiti, kysyi isoäiti viimein, eikö hän aikonut aloittaa. — Aion, — vastasi hän ykskantaan.
— Ja mikä on yhdeksännen kertomuksen nimi?