Veneen keulassa oleva kolmas henkilö oli se sama nuori tyttö, jota parooni Sparrfelt oli kutsunut Maria Larssoniksi ja joka niin rohkeasti puolusti itseään pitkää krenatööriä vastaan. Hän oli pikemmin lyhyt kuin pitkä, jäntevä ja kaikissa liikkeissään ripeä; hänellä oli pitkä, ruskea, kahdelle palmikolle pantu tukka, älykkäät siniset silmät, hienot ja kauniit kasvot, liian hienot talonpoikaistytön, mutta samalla liian reippaat kaupunkilaisnaisen kasvoiksi, ja koko hänen olennossaan oli synnynnäistä, huolellisen kasvatuksen jalostamaa hempeyttä. Hän oli soutanut salmessa ja oli siitä vielä palavissaan, mutta käsiin kohonneet rakot osoittivat hänen tottumattomuuttaan sellaiseen työhön. Kun jahti oli vähällä saavuttaa veneen, hän oli säikähtänyt enemmän kuin tahtoi tunnustaa, mutta nuorukaisen vakava ryhti rohkaisi taas hänen mielensä ja aaltoja väisti hän vain silloin, kun vettä pärskähti laidan yli veneeseen kastellen hänen mustasta kamlotista tehdyn täytetyn röijynsä.
Pakolaisia pikimmältään silmäten olisi helposti voinut luulla, että siinä oli nuori herrasneiti hoitajattaren ja uskotun palvelijansa seurassa; niin huomattava oli ero käytöksessä tuon nuoren neidin ja hänen seuralaistensa välillä. Mutta tarkemmin katsottaessa huomasi pian, että hänen varmuutensa oli vain tuon nuoren miehen vakavan ryhdin heijastusta, ja että tuon näennäisen välinpitämättömyyden takana piilivät kaikki nuoren sydämen vaihtelevat tunteet: pelko, epäilys, toivo, levottomuus ja — kukapa sen voi niin tarkoin tietää? — kenties myöskin semmoisia muistoja, joita ajatellessa sydän sulaa surullisten mietteiden valtaan.
4. SYYSMYRSKYT v. 1721.
— Onko meillä vielä pitkälti Raumalle? — kysyi nuori tyttö vähän aikaa levottomasti katseltuaan paksua mustaa pilveä, joka kohosi lounaiselta taivaanrannalta. Elias oli selin sinnepäin ja hänellä oli kirkas taivas edessään, istuessaan veneen perässä kasvot pohjoiseen päin.
— Raumalle on meillä vielä kaksi runsasta penikulmaa, emmekä taida olla sinne juuri erittäin tervetulleita, — vastasi nuorukainen. — Maria kyllä saattaa mennä sinne, mutta minä en, — lisäsi hän.
— Ja miksi et sinä? — kysyi tyttö.
— Niin, minkätähden on meillä puolelta päivin asti ollut tuo vainukoira kintereillämme? — jatkoi nuorukainen naurahtaen ja samalla katsahtaen taaksensa jahtia, joka oli levittänyt kaikki purjeensa ja aika vauhtia puski aaltojen läpi noin penikulman etelämpänä.
— Et ole siitä vielä mitään puhunut, Elias. Vasta Uudessakaupungissahan tapasimme toisemme, sittenkun ahvenanmaalainen, joka oli tuonut minut Tukholmasta, jätti meidät. Minä tunsin sinut talonpojantakissasi heti, vaikket sinä minua tuntenut, ja sinä olit kovin hyvä, kun lupasit viedä minut aina Vaasaan asti.
— Enhän toki voinut jättää sinua oman onnesi nojaan moiseen seuraan. Ensiksikin olemme oikeat orpanukset; äitini oli sinun tätisi, isäsi sisar. Mutta näethän, Maria, tuo purjetilkku pyrkii meitä kovin lähelle ja saapi apua Raumalta, sillä sinne on sotaväkeä majoitettu. Mutta tällä kertaa se pahasti pettyy. Meillä on, jumalankiitos, pimeä puolen tunnin perästä ja vähän myrskyä ja lumipyryä talon tarpeiksi. Näetkö tätä nuoranpätkää; isäni isä on saanut sen Turussa eräältä noita-akalta, jota kutsuttiin Mustaksi Jaanaksi, mutta hän ei koskaan tahtonut sitä käyttää. Siinä on ollut kolmetoista solmua, mutta nyt on niitä vain kaksi. Minä päästin tänä päivänä tuolla salmen luona yhden ja aion juuri nyt päästää toisen.
— Hyi, Elias, kuinka saatat käyttää mokomaa pahusta merellä! Mitä sillä teet?