— Ja vaatii saada ostohinnasta lunastaa veljeni Tuomaan omaisuuden sillä perusteella, että hän, Istvan, on muka sama Benjamin Tuomaanpoika Perttilä, jonka ensin kasakat veivät kotiseuduilleen Don-virran varrelle, joka sittemmin eräällä partioretkellä joutui turkkilaisten vangiksi ja vihdoin karkasi heiltä Unkariin, josta te hänet tapasitte ja otitte palvelukseenne. Nyt minä kysyn: mitä sanoo herra kreivi tästä jutusta?
— Minä sanon, — vastasi Bertelsköld miettien, — että kertomus on varsin kummallinen ja ehkä myöskin epätodenmukainen, mutta mahdotonta se ei sentähden ole. Aina on minusta näyttänyt niinkuin Istvanissa olisi hyvä määrä pohjoismaista hitautta ja suomalaista sitkeyttä, ja kummallisen helposti hän oppi suomenkielen, ikäänkuin se hänessä olisi ollut eloon herännyt lapsuudenmuisto. Tultuamme Isokyrön Perttilän taloon tuli mies kuin mielettömäksi; hän houraili eräästä kartanon luona olevasta kaivosta, jonka hän muka oli ennen nähnyt ja jonne hän lapsena oli ratsastanut hevosia juottamaan. En tiedä, mitä siitä on ajatteleminen. Onko minkäänlaisia todistuksia?
— Kirjallisia ei kerrassa mitään. Ei muuta kuin sekavia muistoja, vierastenmiesten todistuksia ja eräs poskiluussa oleva arpi, joka pojalla oli ollut jo kadotessaan, ja jonka hän kahdeksanvuotiaana oli saanut hevosen potkaisusta.
— Arpi? Niin, Istvanilla on semmoinen arpi.
— Ja siinäkö kaikki, mitä herra kreivi tietää? — jatkoi Larsson kylmästi. — Suokaa anteeksi, minä olen pitänyt herra kreiviä rehellisenä nuorukaisena, jolla ei ole mitään syytä liittyä vihamiesteni juoniin.
— Sitä en olekaan tehnyt; päinvastoin. Kaikki, mitä tiedän sanoa, on, että niin ihmeellisinä aikoina kuin ne, joita olemme eläneet, eivät semmoiset tapaukset kuin puheenaoleva, ole aivan mahdottomia.
— Vai niin? Minä ymmärrän. Älkäämme siis asiasta sen enempää puhuko.
Aikoiko herra kreivi sanoa minulle jotakin?
— Aioin, — sanoi Bertelsköld vähän hämillään, — tahdoin pyytää, ettette panisi pahaksenne, jos kysyisin teiltä jotakin tyttärestänne.
— Tyttärestäni? — Larssonin otsa rypistyi.
— Olen kuullut kerrottavan, että nuorin tyttärenne on tullut kanssanne Tukholmaan. Tämä on kaupunki, jossa on monta vaaraa tarjona. Sallikaa minun ystävänä kysyä teiltä: tunnetteko kaikki nuo vaarat ja oletteko varma siitä, että olette voinut varjella niistä rakastettavan lapsenne?