Kreivitär, joka ei milloinkaan ollut nähnyt porvariskuningasta, ymmärsi heti, kuka hänen edessään seisoi. Mutta hän malttoi mielensä ja meni arvokkaasti häntä vastaan.
— Minä arvaan, — sanoi hän, — että se on valtiopäivämies Larsson, joka kunnioittaa minua luokseni tulemalla. Minä pyydän teitä olemaan tervetullut talooni, ja katson itseni onnelliseksi voidessani jättää teille kadonneen lapsenne takaisin. — Ester, syleile isääsi, ja rukoile häntä antamaan sinulle anteeksi kaiken sen surun, minkä olet koonnut hänen harmaan päänsä päälle!
Ester seisoi liikkumatonna eikä rohjennut luoda silmiään ylös lattiasta. Kenties muistui hänelle juuri silloin mieleen, kuinka hänen orpanansa Maria Larsson kerran oli vastaanotettu samanlaisessa tilaisuudessa. Mutta lieneekö nyt ollut niin, että vuodet, murhe tai ne sanat, jotka hän vast'ikään oli kuullut tyttärensä lausuvan, olivat murtaneet isän raudankovan mielen. — Vanhus levitti sylinsä ja sanoi vapisevalla äänellä: — Ester! Lapseni! Minun armas lapseni!
Ja Ester lensi hänen syliinsä. Hänellä ei ollut sanoja millä rukoilla, hänellä oli vain kyyneliä niin lapsellisia, niin rajusti vuotavia kyyneliä sydämen sisimmästä pohjasta, että ne tukahduttivat häneltä äänen, ja näin kaunopuheisesti rukoillen lepäsi hän nyt nyyhkien isänsä rinnoilla.
Oli niinkuin he kaikki olisivat yht'äkkiä lumouksesta selvinneet. Vanha Larsson unohti tuossa tuokiossa kaiken sen katkeruutensa, kaikki ne uhkaavat varoitukset, joita hän oli mielessään hautonut tuolla pitkällä vaivalloisella matkallaan lumessa ja tuiskussa. Esteriltä katosi menneisyys niinkuin paha unennäkö siihen onnelliseen tunteeseen, että hän oli saanut takaisin isänsä rakkauden, ja kreivittären ylpeä vihastus suli pois kuin kinos kevätauringon paisteessa, kun hän näki tämän näin nopean sovinnon hairahtuneen lapsen ja kovan, syvästi loukatun isän välillä. Ja rouva ymmärsi sen niin hyvin: olihan hänkin äiti.
Ainoastaan puutarhuri Bergflykt, joka aina oli tottunut syvimmällä kunnioituksella astumaan ankaran emäntänsä huoneeseen, ei voinut kyllin kummastella tuon vieraan miehen epäkohteliaisuutta, joka oli lumisine turkkineen tunkeutunut tähän pyhättöön. Vilpittömällä hämmästyksellä katseli hän kohtausta isän ja tyttären välillä; ja hänen mielestään oli siinä merkillisintä se, että lumi alkoi sulaa ja valua turkilta alas Esterin tukalle ja olkapäille. Käyttäen hyväkseen ensi näkemisen jälkeen syntynyttä äänettömyyttä avasi tuo kunnon mies suunsa ja pyysi neitsyt Larssonia olemaan varuillansa, muuten hän varmaan kastuisi läpimäräksi.
Tämä hyväntahtoinen muistutus vaikutti muiden kuohuviin tunteisiin kuin terveellinen, kylmä vesisuihku. Ester irroittautui herttaisesti hymyillen isänsä sylistä, avasi hänen vyönsä ja auttoi märkää turkkia hänen päältään. Kreivitär käski valmistaa lämpimän aterian ja pyysi vierastaan istumaan tuohon komeaan nojatuoliin, jota kunniaa ei jokaiselle vieraalle suotu. Eikä Larssonkaan kursaillut; hänen tapansa ei juuri ollut häikäillä ylhäisten edessä. Sen voi kuitenkin huomata, että hän niin paljon kuin hänen töykeä luonteensa salli, koki osoittaa kohteliaisuutta emäntää kohtaan. Kenties hän varoi synnyttämästä uusia myrskyjä, jotka voisivat häiritä hänen kalliisti ostettua isän-iloansa.
Samaa peläten koki Esterkin osoittaa mitä hellintä huomaavaisuutta kumpaakin vanhusta kohtaan. Milloin koki hän kreivittären silmistä lukea hänen pienimmänkin toivomuksensa ja rientää sitä täyttämään, samalla kuin hänen rukoilevat silmänsä anoivat anteeksi hänen äskeistä hillitöntä kiivauttaan. Milloin palasi hän isänsä luo häntä hyväilemään, näyttäen tahtovan siten torjua pois kaiken siltä taholta uhkaavan vaaran. Ja kun hän pöytää kattaessaan salaa tarkasteli isäänsä, täyttyivät hänen silmänsä taas kyynelillä. Isä oli paljon vanhentunut sitten viime näkemän. Jäykkä niska oli taipunut, korkea otsa oli syvillä rypyillä, ja hänestä näytti niinkuin terävän silmän käskevä ilme olisi laimentunut. Mutta hän koki uskotella itselleen, että se oli vain matkan vaivoista johtunutta väsymystä. Isän oli nimittäin täytynyt jalkaisin kahlata viimeiset penikulmat kinoksissa, kun hevoset upposivat niin syvälle lumeen, että tuskin voivat tyhjää rekeä vetää.
Kreivitär, joka puolestaan koetti tehdä kaiken voitavansa välttääkseen myrskyä puhkeamasta, ennenkuin kaikki oli valmistettu, johti puheen matkasta ja pyryilmasta Falkbyn maanviljelykseen, ja hän osasi huomaamatta asettaa puutarhurin ansiot mitä edullisimpaan valoon. Hän kertoi muun muassa, että Bergflykt vartavasten oli tuottanut kapallisen perunoita Saksasta ja että hän erinomaisesti oli osannut saada täällä viihtymään tuon uuden, Ruotsissa vielä hyvin harvinaisen, Suomessa miltei tuntemattoman kasvin, josta luultavasti tulisi vielä koitumaan paljon hyötyä. Bergflykt, joka oli saanut merkin jäädä huoneeseen ja tähän asti oli pysynyt nöyränä oven pielessä, sai nyt käskyn selittää kokeitaan valtiopäivämiehelle. Hän esittikin asian selvään ja tarkasti niinkuin ainakin, kun sai puhua omaan alaansa kuuluvista asioista. Kreivittären salaiseksi iloksi näytti Larsson tarkasti kuuntelevan. Kekseliäässä päässään hän mietti jo keinoja, miten tätä uutta kasvia olisi Isokyrössä ruvettava viljelemään; sentähden hän tahtoi päästä selville viljelystavasta. Silloin tarjosi kreivitär hänelle puolen kappaa siemeneksi, ja toimitti niin, että hän illallispöydässä itse sai koetella tämän amerikkalaisen juurikasvin oivallisia ominaisuuksia.
Tähän asti kävi kaikki hyvin, ja nuo kolme henkilöä, joita asia lähimmin koski, näyttivät sanaakaan sanomatta sopineen siitä, etteivät he sinä iltana tuota arkaa kohtaa koskettaisi, kun kovaksi onneksi Bergflykt, joka oli aivan hurmautunut ja hyvillään siitä harvinaisesta kunniasta, että sai istua kreivittären omassa pöydässä, alkoi viattomuudessaan puhua niistä omenapuista, joita pakkanen viime talvena oli turmellut, ja kuinka hän oli peittänyt niiden juuret oljilla "juuri samana päivänä, kun nuori kreivi tuli tänne neitsyt Esterin kanssa."