— Siis saamme nyt odottaa idyllejä: Atista ja Camillaa paimenpoikineen ja -tyttöineen ja — lampaineen? Ruusuisissa nauhoissa, vai kuinka?
— Sitä en lupaa. Luuletko intohimojen palavan laimeammin porvarin takin kuin aatelismiehen samettinutun alla?
— Siis sarkaanpuettujen seikkailuja? Arvaanko oikein?
Välskäri kopautti perät piipustaan takansyrjää vasten ja pystytti pari uutta pitkää halkoa palamaan. — Nyt käymme aarteita kaivamaan — sanoi hän.
PORVARISKUNINGAS.[10]
1. VALTIOPÄIVÄMIESVAALI.
Armon vuonna 1738 ensimmäisenä päivänä toukokuuta oli Vaasan kaupungin vanhimmat ja porvaristo kutsuttu edellä puolenpäivän maistraatin eteen valitsemaan edusmiestä läheneville lakimääräisille valtiopäiville Tukholmaan. Jo varhain aamulla oli tässä pienessä kaupungissa huomattavissa tavatonta liikettä. Käsityöläiset ja muut pienemmät porvarit olivat joukoittain lakanneet työstään, keskustellakseen päivän tärkeästä kysymyksestä kadunkulmissa tai majatalossa, joka samalla oli olutkapakka; etevimmät porvarit olivat päättäneet kokoontua pormestarin luo samasta tärkeästä asiasta keskustelemaan, ja kaupungin viskaalin nähtiin salaista puuhaa pitäen kulkevan talosta taloon tapaamassa niitä, joiden sana enimmän painoi. Silminnähtävästi oli nyt kaikenlainen vaikutusvalta käymässä, ja siinä oli pieni, mutta selvä kuva niiden monien pienten rattaiden pyörinästä, jotka yhdessä muodostivat monimutkaisen valtiopäiväkoneiston.
Eikä ollutkaan valtiopäivämies mikään vähäinen mies näinä aikoina, jolloin säädyt hallitsivat Ruotsin valtakuntaa kuninkaan ja neuvoskunnan avulla, joilla ei ollut muuta tehtävää kuin panna päätökset toimeen. Nämä kuningasvaltaiset säädyt tosin olivat monipäinen olento ja sitäpaitsi nelijakoiset, niin että sangen vähäinen murto-osa vallasta näytti tulevan kunkin valtiopäivämiehen osalle. Mutta paitsi sitä, että kansan majesteettioikeudet tekivät tämän murtoluvun yhden kokonaisen painoiseksi, riippui päätös aina viimeksi siitä, mikä näistä monista murtoluvuista voi saada enimmän suunvuoroa valtiopäivillä ja kohota siksi kokonaisluvuksi, jolla oli enin nollia kintereillään. Ja voihan halvimmallakin sotamiehellä olla marsalkan sauva repussaan. Vaasan kaupungin porvarit olivat siis vallan varmat siitä, että valtiopäiväin ja samalla myös Ruotsin ja Suomen kohtalo oli tänä päivänä heidän käsissään, ja sentähden oli tekotukat mitä huolellisimmin harjattu, sentähden kiilsivät messinkinapit ja kengänsoljet tavattoman kirkkaina, ja sentähden vedettiin parhaat mustat juhlasukat ylös polviin, huolimatta noilla ahtailla ja kiveämättömillä kaduilla vallitsevasta keväisestä kelirikosta.
Luodakseen silmäyksen tämän valtiopäivämyrskyjen pienoiskuvan esiripun taa, lähtenee lukija suosiollisesti käymään Pohjanmaan silloisen maaherran, kreivi Kaarle Frölichin luokse hänen asuntoonsa Korsholmaan.
Vanha kivirakennus oli kadonnut ajan vaivoissa ja vastuksissa, ja sen sijalla kohosi vallien sisällä iso, mutta matala puuhuoneisto kaksine kylkirakennuksineen. Korsholma oli nyt kummallinen linnoituksen ja virkatalon välimuoto. Uhkeat vallit oli hiljakkoin korjattu, portti oli rakennettu vankemmaksi, ja korkea lauta-aita, joka muodosti sisemmän varustuksen, oli taas pantu täyteen puolustuskuntoon. Portin päällä oli puuhun leikattu valtakunnan vaakuna ja sen sydänkilvessä oli kaupungin vaakuna, kuninkaallinen maljakko; mutta sen alla upeili Frölichin suvun kreivillinen vaakuna. Tämä kaikki osoitti selvästi, että tuo uudenaikaistetun ritarilinnan asukas oli ensi sijassa sotilas, toisessa ylimys.