— Tahtoisinpa kyllä, — vastasi tyttö, luoden taisteluhaasteisen silmäyksen hevoseen, joka siinä jalkojaan malttamattomasti tömisteli.
— Entä jos se ei näkisi hyväksi totella sinua? Jos se heittäisi sinut satulasta, vauvaseni?
— Sitten ammuttaisin sen, — vastasi Ester arvelematta.
Muukalainen naurahti. Mutta Veronikasta ei tämä leikinlasku ollut mieleen. — Tule, menkäämme kotiin, nojaa minua vasten! — sanoi hän. — Tule, Ester, ennenkuin isä saa muilta kuulla sinun olleen vaarassa.
Esterin ilme muuttui äkkiä, ja hän koetti turhaan salata levottomuuttaan. — Ei, Veronika, ei, — sanoi hän; — et saa puhua tästä isälle. Hän suuttuisi tuolle vieraalle herralle. — Ja isä ei ole hyvä silloin, kun hän on suutuksissaan! — lisäsi hän teeskentelemättömästi, katsahtaen muukalaiseen.
— Mistä on kysymys? — sanoi samassa käskevä ääni heidän takanaan, ja siinä seisoi maaherra, kreivi Frölich, joka palasi kävelyltään satamasta ja kummastuksekseen näki Korsholman portilla tämän väenkokouksen. Samassa huomasi hän nuoren upseerinkin, joka kunnioittavasti kosketti kädellään kolmikulmaista hattuansa.
— Mitä näen mä? — huudahti maaherra ranskaksi. — Kreivi Bertelsköld täällä! Ole sydämellisesti tervetullut tänne pohjan perille. Kuustako nuori orpanani on tänne tipahtanut?
Linnoitusväen luutnantti, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, joka äitinsä puolelta oli sukua kreivi Frölichille, unohti nämä sanat kuultuaan pienen uhkarohkean porvaristytön, joka häntä nyt suurin silmin katseli. Vaasassa ei ole koskaan ollut liiaksi kreivejä ja sitä ainoata, joka siellä ennestään oli, katsottiin niin erinomaisen suureksi herraksi, että hänen vertaisiaan tuskin voi olla Tukholmassakaan. Kukapa olisi uskonut, että Vaasa nyt yht'äkkiä oli saanut yhden kreivin lisää? Ester tointui tuossa paikassa niin täydellisesti, ettei häntä mitenkään saatu kotiin lähtemään. Hän vain siirtyi vähän noiden ylhäisten herrain tieltä ja katseli yhä vain lapsellisen uteliaasti tuota nuorta muukalaista, jonka kanssa hän vast'ikään oli puhellut niin ujostelematta ja jota hän vallattomuudessaan oli sinuksikin sanonut. Mutta Esterin mielestä se ei ollut niin vaarallista; tuskin oli koko Vaasassa muita kuin itse maaherra, jota hän ei olisi puhutellut samalla tuttavallisella tavalla. Se vain oli hänestä merkillistä, että tuo nuori herra oli noin komea, noin pitkä, noin ylhäinen kaikessa käytöksessään; että hänellä oli noin kirkkaat siniset silmät, vaikka hänen hiuksensa olivat niin mustat, että ne miltei siniselle vivahtivat; ettei hänellä ollut irtotukkaa; että pieni hattu sopi hänelle niin hyvin; että hänellä oli miekka ja vyö lyhyen päällystakin alla; että hän näytti olevan niin hyvä, vaikka kummallinen sallimus oli luonut hänet kreiviksi; että oli sattunut olemaan juuri hänen hevosensa, joka oli ollut hänet kuoliaaksi säikäyttää, ja että tuo kreivi oli laskenut kätensä hänen otsalleen ja luvannut opettaa hänet ratsastamaan. Kaikki nämä ajatukset risteilivät pienen vallattoman tytön ruskeakiharaisessa päässä eikä hänellä ollut ollenkaan aikaa kuulla sisarensa lempeitä varoituksia.
Kreivi Kaarle Viktor — sillä siksi voimme kutsua häntä erotukseksi hänen sedästään Torsten Bertelsköldistä — selitti nyt, ranskaksi hänkin, muutamin sanoin, mitä varten hän oli tullut Suomeen. Hän oli viime syksynä palannut Ruotsiin Wienistä ja Unkarista, jossa hän oli ottanut osaa turkkilaisia vastaan tehtyyn sotaretkeen ja viisi vuotta ollut oppimassa sotataitoa suuren prinssi Eugenin oivallisella johdolla. Nyt oli hänen äitinsä laskenut hänen sydämelleen, että hänen tulisi tutustua esi-isäinsä maahan, tähän Suomeen, jota hänen isänsä oli puolustanut viimeiseen mieheen asti ja rakastanut aina kuolemaansa saakka. Hänen setänsä kreivi Torsten oli neuvoskunnalta hankkinut hänelle toimeksi tarkastaa Suomen linnoituksia ja tehdä ehdotuksia Suomen rantamaiden puolustukseksi mahdollisesti uhkaavan sodan varalta; ja koska eräs alus oli lähtenyt Kristiinaan viemään vaatteita Pohjanmaan rykmentille, oli hän käyttänyt tätä tilaisuutta hyväkseen pistäytyäkseen huvikseen Vaasassakin. Nyt hän oli täällä ja tahtoi, armollisen eno Frölichin luvalla, viikon tahi kaksi istua Korsholmassa.
— Ei kuitenkaan vedellä ja leivällä? — vastasi kreivi Frölich nauraen. — Tiedätkö, mon cher ami, että kravut ja aatelismiehet eivät menesty Pohjanmaalla?