Selvää oli, että tämmöiseen varovaisuuteen oli olemassa jokin syy, ja kun nuorella kuljeksivalla ritarilla ei ollut halua ilmaista, kuka hän oli, kiitti hän kestityksestä ja hylkäsi kaikki kehoitukset jäädä taloon yöksi, kohteliaasti selittäen, ettei hänen aikansa sallinut viipyä: hänen täytyi heti kohta jatkaa matkaansa, ja hän olisi hyvin kiitollinen, jos saisi jonkun, joka kunniallista palkintoa vastaan opastaisi hänet Laurin asunnolle.
Kunnianarvoisa rovasti rykäisi pari kertaa, katsoi milloin isoon seinäkelloon, milloin muorinsa kaulahuivin nipukkaan, ikäänkuin keksiäksensä jonkin hyvän keinon ja sanoi vihdoin viimein, että myllärin Jaakko tunsi kaikki metsän polut ja osaisi parhaiten häntä opastaa, "jos hän välttämättömästi kernaammin tahtoi tutustua rosvoihin soihin ja yösumuihin kuin lämpimään sänkyyn kunniallisten ihmisten luona".
Kun Jaakko oli seurannut isäänsä pappilaan ja parast'aikaa ahtoi sisäänsä puuroa renkituvassa, ei ehdotus kohdannut mitään erityistä estettä, ja hetken kuluttua nähtiin molempain ratsastajain, hoikka, avojalkainen, noin 13- tahi 14-vuotias, liukkaan näköinen poika oppaanaan, lähtevän pappilasta, kaikkien sen asukasten heitä hiukan kummastellen katsellessa.
Luutnantti Bertelsköld oli kasvanut mieheksi kaukana isäinsä maasta ja oppinut tuntemaan monen muun maan olot paremmin kuin tämän, mutta taisi kuitenkin hiukan suomenkieltä. Hän oli elänyt osan lapsuusaikaansa vanhan Topiaksen seurassa, joka ennen muinoin seurasi hänen äitiään tuolla vaarallisella retkellä Kajaanin linnaan,[14] ja häneltä oppinut isäinsä kieltä. Paljon oli sitä senjälkeen unohtunut, mutta sen verran hän sitä kuitenkin osasi, että jotakuinkin voi selittää ajatuksensa pojalle, joka nyt vainukoiran ketteryydellä juosta viiletteli maantienojan reunaa molempain ratsastajain edellä. Hän sai nyt tietää, että noin penikulman päässä pappilasta oli metsässä torppa, jossa Laurin oli tapana toisinaan oleskella. Ja jos hän ei olisi siellä, niin ehkäpä rahalla ja hyvällä puheella saataisiin selville, mistä häntä olisi etsittävä. Näine laihoine tietoineen jatkoivat miehet ratsastustaan valoisana kevätiltana.
Kello kävi yhtätoista, kun ratsastajat Jaakon johtamina erosivat suurelta maantieltä ja poikkesivat eräälle pienemmälle kyläntielle vasempaan käteen. Tämäkin tie kapeni vähitellen, sittenkun oli kuljettu ohi muutamain talojen, joissa koirain haukunta houkutteli uteliaita ihmisiä pieniin ikkunoihin, joista muutamat olivat vain luukuilla suljettavia tai avattavia reikiä. Bertelsköld huomasi, että eteisten ovet näissä taloissa oli suljettu, jollaista varovaisuutta muuten harvoin noudatettiin tässä rauhallisessa ja harvaan asutussa maassa.
Viimein muuttui tie kaitaiseksi poluksi, rattaanjäljet katosivat saviseen maahan, eivätkä ratsastajat enää voineet kiviin, kantoihin ja katajapensaihin kompastumatta ajaa rinnan. Viimeinen talo oli jäänyt jo kauas jäljelle; koiranhaukunta lakkasi; karjankellot eivät enää kilisseet; ei enää tuntunut tuota omituista, niistä lastuläjistä nousevaa savun hajua, joita kesantopelloille lehmien suojelemiseksi sääskiltä sytytetään. Valpas toukokuun aurinko oli mennyt levolle koivujen ja kuusien taa; yö-usva nousi rämeiköistä ja levisi kuin harso kosteille ja alaville paikoille. Metsä tiheni, ilma viileni, hiljaisuutta häiritsi vain sääskien surina, hevosten tasainen kavioiden kapse, jonkin taittuneen oksan rasahdus, tai laulurastaan ääni, sen helähytellessä tässä yksinäisyydessä sulosointuisia säveliään puiden latvoissa.
8. SEIKKAILUJA RAUHAN AIKANA.
Kuta syvemmälle ratsastajat metsään painuivat, sitä kaidemmaksi kävi polku, niin että viimein erotti tuskin muuta kuin kaitaisen karjanuran. Hevoset kompastelivat alinomaa murtoihin, kuusien oksat pieksivät ratsastajain kasvoja. Ei mitään merkkiä halkopinoista eikä muitakaan ihmisten jälkiä voitu huomata tässä asumattomassa, metsäisessä, kivikkoisessa, sammaleisessa ja rämeisessä erämaassa.
— Mitäs nyt, lurjus, tiehän loppuu tähän! — huudahti Bertelsköld äreästi, kun tiheä metsä vihdoin pakotti hänet nousemaan ratsailta ja taluttamaan hevosta ohjaksista. Viimeisetkin jäljet olivat loppuneet, mutta Jaakko luikerteli yhä vielä oravan ketteryydellä ja puoleksi kontaten pensaiden välitse eteenpäin.
— Onko tie loppunut? — kysyi poika niin tyhmännäköisenä katsellen, että se missä muussa tilanteessa tahansa ehdottomasti olisi pakottanut nauramaan.