— Jumalan ja säätyjen avulla toivon, ettet tule sitä näkemään, — sanoi isä hymyillen. Mutta jo on aika, että laittaudut valmiiksi, lapseni. Veronika, katso, että tyttö heti joutuu valmiiksi; olemme jo ilmankin tarpeettomasti viipyneet.

— Mutta, isä hyvä, — muistutti sisar, joka nyt vasta suureksi hämmästyksekseen kuuli puhuttavan tästä odottamattomasta lähdöstä, — Ester ei voi lähteä noin vain. Täytyyhän meidän toki lähettää kotiin noutamaan paitoja ja sukkia, ja se musta juhlaleninki, ja ne uudet kengät, ja matkahuntu, ja hillikka, ja kultaketjut, ja mahdotonta hänen on lähteä ilman harmaata villahametta, ja sitten hän vielä tarvitsee merellä viittansa; ja se uusi harso, jonka hän viime kesänä sai, ja pitsikalvosimet, ja se pieni ompelulipas, ja Uusi Testamentti ja virsikirja, ja käsipuuhka, ja helminauha ja…

— Lakkaa toki jo rojujasi luettelemasta! Minkätähden et niitä ennen ajatellut? Mutta ei lapsi saa vilustuakaan. Riennä siis kaupunkiin noutamaan välttämättömimpiä, mutta koristeet jääkööt kotiin… Niin, tuota, että kultaketjut voit ottaa, ja helminauhan ja sormuksen; lapsi ei saa olla kuin kerjäläiskakara, ja se maksaa rahaa, jos kaikki semmoiset ostetaan uudestaan. Ja kuules, Grenman, sinä menet Veronikan kanssa ja lähetät puodista lapselle vähän rusinoita ja manteleja evääksi. Pidä renkejä tarkasti silmällä, mies, äläkä nuku kynttilän ääreen! Anna suomalaisille määrän perästä viinaa, etteivät käy rajuiksi, ja pidä tupakkaa säästäen, Grenman, siinä on kylliksi, kun saavat pari lehteä kaupantekijäisiksi, jos terva on sakeata ja tynnyrit hyvästi täytettyjä. Mutta (ja tämä sanottiin kuiskaamalla) pidä Blomia silmällä, ettei hän saa tarjota enemmän kuin me, ja jos jotakin siihen suuntaan havaitset, niin älä sääli yhtä kappaa suoloja ja paria savipiippua, pitääksesi talonpoikia hyvällä tuulella. Äläkä mittaa kamlottia ja karttuunia tytöille enemmän kuin akoillekaan, sinä vanha narri, äläkä laske poikia lakerilaatikolle. Maltahan — me tarvitsemme vähintään tuhannen neljäsataa tolttia lankkuja syksyksi; ei tee mitään, jos Blom saa odottaa. Katso humalatarhaa, ja pitele tarkasti mausteita: kahta luotia enempää ei saa inkivääriä kulua talon tarpeisiin viikossa. Ja vielä yksi asia! Jos maaherra tahi hänen väkensä pyytävät puodista jotakin velaksi, niin vastaa kohteliaasti, mutta varmasti, ettei siitä voi olla puhettakaan. Minä tunnen ne kuningas-vainajan hallituksen aikaiset suuret herrat; ne ovat niin kauan ottaneet maksutta sodassa, että ovat unohtaneet maksaa rauhan aikana. Mutta jos se nuori mies Bertelsköld joskus sattuu olemaan rahapulassa ja jos hän haluaa koettaa meidän flanderinverkaamme tai maistaa espanjanviiniämme, niin saakoon sen tehdä; hänellä on hyvät paperit ja voi maksaa kaksikymmentä prosenttia luotostaan ja — no niin, Jumala olkoon kanssasi, hyvä Grenman! Jo on aika, että laittaut maihin.

Sillaikaa kun isä kuiskutti noita salaisia neuvoja uskotun apumiehensä korvaan, oli Ester äkkiä käynyt miettivän näköiseksi. Hänen nähtiin hyppäävän alas viimeiseen jäljelle jääneeseen veneeseen, joka laivan kupeella odotti hänen sisartaan kaupunkiin, ja puhuvan innokkaasti ja hiljaa saman miehen kanssa, jonka nähtyään viskaali oli niin äkkiä muuttanut käytöksensä. Vanha soutaja pudisti useita kertoja tyytymätönnä päätänsä, mutta näytti viimein myöntyvän johonkin hyvin hartaaseen pyyntöön, ja hänen kuultiin mutisevan jotakin siitä, että itsepintaisten lasten täytyy saada tahtonsa täytetyksi. Heidän puheensa keskeytyi kumminkin Veronikan ja Grenmanin veneeseen astuessa, jonka jälkeen vene kiireesti poistui laivan kupeelta, kun Ester oli taas sen kannelle kiivennyt.

13. VÄHÄKYRÖN METSÄSEIKKAILUN LOPPU.

Mutta jo on aika palata vangin luo, jonka kohtalo kenties jo on alkanut lukijaamme huolettaa, ja siirrymme sentähden taas takaisin Vähäkyrön metsässä olevalle hiidenkiukaalle, jossa kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld niin odottamattaan huomasi olevansa vuorenkoloon suljettuna.

Kuumaveriselle nuorelle miehelle, jonka maltti harvoin ulottui pitemmälle kuin kädestä miekankahvaan, oli tämä vastentahtoinen vangiksi joutuminen hyvää harjoitusta odottamisen taidossa. Ei Bertelsköld kuitenkaan sitkeättä vastarinnatta vapaudestaan luopunut. Saatuaan selville, ettei luolaan ollut kuin yksi ainoa aukko, johon hän vain tikapuiden avulla voi päästä, rupesi hän alhaalta löytämällään rautakangella vääntämään pois paatta, joka peitti aukon. Paaden poistaminen ei tuntunut hänestä mahdottomalta: hän oli osaksi perinyt isänsä tavattomat ruumiinvoimat, ja vaikka hänen asentonsa olikin ylen hankala, väistyi paasi kumminkin vähitellen, niin että päivänvaloa pilkotti aukosta sisään. Uudistettujen yritysten jälkeen hän voi jo pujottaa käsivartensa rakoon. Hänen malttamattomuutensa kasvoi; hän longisti paatta kaikin voimin. Mutta tätä ponnistusta ei hänen jalkanojansa kestänyt; tikapuut katkesivat hänen allaan, ja hän suistui pirstaleiden kanssa alas luolaan.

Onneksi ei tässä keikauksessa kuitenkaan käynyt niin pahasti kuin olisi voinut luulla. Iloissaan siitä, että toki kädet ja jalat olivat vielä eheinä, nousi nuori sotilas taas seisoalleen ja alkoi tutkia tilannetta. Ei ollut enää mitään toivoa päästä omin voimin luolan suulle, ja siintävä valojuova hänen päänsä päällä näytti vain ilkkuvan hänen voimattomalle vihalleen.

Hänen täytyi siis tyytyä kohtaloonsa. Hän meni juuri sammumaisillaan olevan valkean luo ja sai sen viritetyksi. Sen valossa hän näki karkean reikäleivän, rasian, jossa oli voita, ja toisen, jossa oli suolakalaa. Kun on kaiken yötä metsiä samoillut, on sellainen löytö varsin tervetullut, ja Bertelsköld pitikin heti kohta aterian hyvänään. Se oli oivallinen, ja luolan vesisuoni piti särpimestä huolen. Kun vain olisi ollut hyvää seuraa ja toivoa päästä pian vapaaksi, niin olisi tässä ollut yhtä siedettävä olla kuin ennen sodan aikana vartiotulen ääressä.

Kun nälkä oli sammutettu, pääsi huoleton nuorenmiehen mielikin virkoamaan, ja huolehtimatta juuri sen enempää kohtalostaan heittäytyi Bertelsköld löytämiensä nahkasten päälle lepäämään ja vaipui, yön vaivoista väsyneenä, pian levolliseen ja virkistävään uneen.