Me palaamme kertomukseemme.
Lukiolainen Eerikki Ljung oli luonnostaan rohkea ja pelkäämätön, joka muun muassa lienee ollut johtunut hänen omantuntonsa puhtaudesta. Eikä hänestä ollut niin kovin vaarallista se, että oli taittanut pojan ratsuvitsan, vaikka poika olikin prinssi, ja hän seurasi sentähden alussa jotenkin tyynin mielin ylhäisiä johtajiaan Ulriksdalin puiston kautta. Mutta kuta enemmän hän läheni linnaa, kuta komeammiksi ja jäykemmiksi kävivät paikat hänen ympärillään, sitä enemmän alkoi hänen sydämensä sykkiä; hänen oikein tietämättä syytä siihen. Kun hän viimein seisoi linnan korkean ja komean julkipuolen edustalla ja seurasi prinssiä ja hänen opettajaansa puutarhan portista sisään, olisi hänen mielensä jo tehnyt kääntyä takaisin ja juosta tiehensä. Mitä hänellä olisi täällä tekemistä, hänellä, joka ei ikinä ollut hovista edes uneksinutkaan! Mutta juuri, kun kiusaus oli pääsemäisillään voitolle, katsahti kreivi Bjelke taaksensa — ja Eerikki astui portista sisään.
— Onpa hauska nähdä, mitä he aikovat tehdä minulle, — ajatteli hän itsekseen.
Kartanolle tultuaan sanoi Bjelke: — Sinulla on kirje kreivi
Tessinille?
— On.
— Anna se tänne. Minä vien sen kreiville.
— Mieluimmin minä itse antaisin sen, — arveli Eerikki.
— Kirje tänne! — toisti Bjelke lyhyesti ja komentavasti.
Eerikki katseli korkeita linnan ikkunoita, katseli portaiden kupeella olevaa vahtia ja noita monia livreapukuisia kamaripalvelijoita, jotka askaroivat isossa etehisessä. Siitä huolimatta hän vastasi: — En tahdo vaivata teidän armoanne, minä kyllä itse vien kirjeen perille.
Luultavasti olisi tästä itsepäisyydestä ollut Eerikille pahemmat seuraukset kuin hän voi arvatakaan, elleivät eräät vaunut juuri samassa olisi ajaneet kartanolle. Heti kohta, kun Bjelke tunsi korean kuskin ja komeat espanjalaiset hevoset, riensi hän kuninkaallisen oppilaansa kanssa ylös linnaan, ettei tämä alentaisi arvoaan ottamalla alamaista portailla vastaan.