— Uskokaa Jumalaan älkääkä ihmisiin. En ole enkeli, olen se, jolta näytän, köyhä nainen, heikko ja puutteellinen. Sinä päivänä, jolloin teoin ettekä vain sanoin osoitatte, että Jumalan armo on päässyt sieluunne vaikuttamaan, silloin, mutta en ennen, tahdon kasvoni paljastaa. Henkeänne ei enää uhkaa mikään vaara, ja te voitte tulla toimeen ilman minua. Jätän nyt siis teidät! Mutta jos tahdotte, tulen silloin tällöin takaisin lukemaan teille.
— Ei, älkää minua jättäkö! Olette minulle tehnyt suurimman hyvänteon, minkä kuolevainen voi toiselle tehdä. Olette antanut minulle takaisin ruumiini ja sieluni.
— Hyvästi! Minä tulen takaisin. — On jo aika mennä, sillä hän aavistaa jo liian paljon, — ajatteli Östanlidin muori mennessään.
7. KAHDEN NAISEN RAKKAUS.
Paul Bertelsköld istui eräänä iltana pienen metsästäjänmajan ikkunassa katsellen kaihoten kevään ensimmäistä viheriöivää ruohoa. Oli kulunut kohta kaksi viikkoa siitä, kun hänen äitinsä oli hänet jättänyt. Hän oli joka päivä kirjoittanut pojalleen ja saanut vastauksen hänen terveydentilastaan; mutta Östanlidin muori oli kieltänyt häntä ilmoittamasta isälleen äidin täällä oloa. Kreivi oli kuitenkin sattumalta tavannut Grenmanin, joka ei ollut hennonut häneltä salata pojan olopaikkaa. Paul sai taas tavata isänsä; ei ollut hänen syynsä, että puolet salaisuudesta oli tullut ilmi. Hän oli totellut äitinsä tahtoa; hänelle ei mikään maan päällä ollut niin pyhää kuin äitinsä rukous.
Vähitellen hänen terveytensä palasi ja hän oli saanut avata ikkunan, kun aurinko loisti lämpimästi sen ruuduille. Mutta nyt oli ilta, ilma oli viileä, ja Paul oli kuitenkin unohtanut sulkea ikkunan. Hän näki puitten varjojen käyvän yhä pitemmiksi hienolla nurmikolla, ja aurinko laski länteen Ruotsin pääkaupungin etäällä häämöttävien kattojen taa.
Sen sijaan kohosi täysikuu valaisemaan sitä idyllistä maisemaa, joka näkyi Paulin ikkunasta ja josta Bellman ei vielä ollut laulanut, että
Brunnsvikin heleät
nuo lainehet läikkyvät.
Paul katseli juuri äskettäin jäistä vapautuneen lahden pinnassa kimaltelevaa kuun kuvajaista. Oli niin yksinäistä, niin hiljaista, niin surullista ja kuitenkin niin suloisen ihanaa. Kevään aavistus se ohiliitävänä Vellamon neidon karkelona vilahteli peilikirkkaalla vedenpinnalla. Ken osaisi tavailla näitä piirtoja, ken kykenisi lukemaan näitä välkkyviä, hopeanhohtavia, äänettömiä sanoja!
Paul oli haaveksija, joka aina näki esineiden pintaa syvemmälle. Hänestä tuntui, että hän oli lähellä luonnon sydäntä. Hän ymmärsi sen hiljaista kieltä. Hän oli surullinen ja hän oli iloinen kuin illan kuutamo. Hän luki aaltojen hohteesta koko elämänsä tarun.