— Hän teki oikein, — sanoi kreivi Bernhard vakavasti.
— Pelkään hänen tehneen, mitä vaimon tulee tehdä, — lisäsi isä surullisesti.
— Mutta mitä luulee teidän armonne Pietari Stålin tuon kuultuaan tehneen? — jatkoi vanhus. — Hän meni papin luo eräänä pyhänä, kun jumalanpalvelus oli päättynyt ja väkeä oli vielä paljon kirkossa ja Kaarina myös, ja silloin hän sanoi niin kovasti, että kaikki sen kuulivat: minulla on vaimo, joka on minulle liian hyvä, ja vaikka olisin nainut kuningattaren kamarineitsyen, en koskaan olisi voinut saada niin hyvää vaimoa kuin Kaarina. Minä pyydän erokirjaa minäkin, sillä en ansaitse häntä.
—- Ja mitä Kaarina vastasi? — kysyivät kreivit yht'aikaa.
— Niin, mitä hän vastasi? —- jatkoi vanhus, hetken ääneti oltuaan, jolloin nainen, joka tuvasta oli kuunnellut puhetta avonaisen ikkunan kautta, sai aikaa herrain huomaamatta astua ulos ja hiljaa hiipiä heidän taakseen. — Niin, mitä hän vastasi? Hän vastasi sulkemalla miehensä sydämellisesti syliinsä.
Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld tunsi kaksi pehmeää käsivartta kietoutuvan kaulansa ympäri, ja kyynelet, lämpimät kuin suloisin kesäsade, tippuivat hänen poskilleen. Se oli niin odottamatonta, niin kummastuttavaa, ettei kukaan noista neljästä voinut pitkään aikaan hiiskua sanaakaan. Rukki herkesi surisemasta, hyttyset hyräjämästä, linnut livertelemästä; aallot tuntuivat keinuvan niin hiljaa kuin rakkauden syleily vihreää rantaa vasten, ja keveät pilvetkin taivaalla näyttivät hellyydestä punehtuen heijastavan lyhyen ihmiselämän autuaallisimpia hetkiä — kun kaksi synnin ja surun erottamaa sydäntä jälleen tapaavat toisensa ei koskaan enää elämässä erotakseen, ei koskaan enää lakatakseen sykkimästä toisilleen.
Ensimmäinen, joka keskeytti äänettömyyden, oli vanha kahdeksankymmenvuotias, joka nyt oli suorittanut_, hänkin, velkansa kaikista kokemistaan hyvistä teoista. Hän kohotti taivasta kohden vapisevat kätensä ja rukoili hiljaisen, palavan rukouksen, yhden niitä sanattomia ylistyslauluja, jotka kuuluvat aina enkeleiden asuntoihin asti ja johon kaikki läsnäolevat yhtyivät. Kun suurin kaikista velvollisuuksista oli täytetty ja neljän sydämen palava kiitos oli lähetetty Iankaikkisen valtaistuimen eteen, silloin vanhus pyyhki kyynelet ryppyisiltä poskiltaan ja virkkoi hellästi, lempeästi hymyillen: — No, mitä Kaarina vastasi miehelleen kirkonkäytävällä?
— Hän vastasi, — sanoi kreivitär Ester, joka nyt oli heittänyt otsaltaan talonpoikaisnaisen huivin ja paljastanut suuret loistavat silmänsä, — hän vastasi: — Kas, Jumalan käsi on armollinen meissä heikoissa! Kaikki kannamme velkakuormaa omallatunnollamme Hänen tuomionsa edessä: ylistäkäämme hänen nimeään ja antakaamme toisillemme anteeksi! Ja niinkuin nyt hänen kasvojensa edessä lupaan sinulle, etten epäilevän ajatuksen varjollakaan loukkaa rakkauttasi, niin pyydän myös sinua antamaan minulle anteeksi kaiken surun, jota olen sinulle tuottanut, kaikki ne yksinäiset hetket, jotka olet kaivannut puolisoasi, joka kuitenkin oli vannonut ei koskaan sinusta luopuvansa. Sinä rakkain ystäväni, minä olen sinut jättäessäni rikkonut enemmän kuin sinä; ja usko minua: tuntui sydämessäni kuin olisin menettänyt kaiken maailmassa, kun ei minulla ollut sinua! Mutta nyt sinä olet taas luonani, enkä enää koskaan luovu sinusta; en enää voisi kantaa semmoista surua. Ja senvuoksi minä rukoilen saadakseni tulla takaisin luoksesi. Tahdotko suoda minulle niin suuren ja ansaitsemattoman ilon?
— Se oli oikein, aivan niin sanoi Kaarina, — virkkoi vanhus rukin äärestä — Ja siihen vastasi hänen miehensä…
— Hänen miehensä vastasi, — virkkoi kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, — ettei hän Jumalan eikä ihmisten edessä ansainnut semmoista vaimoa. Ja muistatko, — sanoi hän, — että sinä kerran, kaksikymmentä vuotta sitten, ennustit kaiken tämän? Mutta minä en sokeassa rakkaudessani sinua ymmärtänyt. En tuntenut ihmisten ennakkoluuloja enkä omaa heikkouttani. Luulin itseäni voimalliseksi, ja siksi lähetti Jumala minulle tämän koettelemuksen. Nyt vasta tunnen sinut ja itseni. Nyt en enää uhmaile, ja katso, kuitenkin on meillä, Ester, kuitenkin on meillä voimaa yhdessä voittaa maailma.