Sillä tänäänhän Falkbyssä, samoinkuin kaikkialla muuallakin Ruotsin valtakunnassa, oli aikomus viettää iloista kansanjuhlaa sen muistoksi, että isänmaa oli pelastunut anarkiasta ja hajaantumisesta. Varmat viestit olivat nyt tulleet Tukholmasta, ja kenraali Pechlinin ajatukset kansan mielipiteistä osoittautuivat kerrassaan paikkaansa pitämättömiksi. Ei kukaan aikonut tarttua aseihin; kaikki olivat kyllästyneet säätyjen loppumattomiin riitoihin ja tervehtivät yksimielisellä ihastuksella nuoren, rakastetun kuninkaan nousua valtaan, jota hän käytti niin maltillisesti ja joka enemmän kuin puolueiden lahjottavissa oleva hallitus ja leppymätön vainoamishalu lupasi kansan vapaudelle todellista varmuutta. Koko Ruotsin valtakunta kulki tähän aikaan ikäänkuin ihastuksen hurmauksessa, tutut ja tuntemattomat syleilivät toisiaan vastaan tullessaan ja hurraahuudot kuninkaan kunniaksi etenivät Ruotsin pääkaupungista pitkinä, toistuvina kaikuina vuoresta vuoreen ja laaksosta laaksoon, Pohjanmeren rannikoilta Saimaan ulapoille ja Öresundin lippuja liehuvilta aalloilta Lapin kalastajamökkeihin kauas Inarin järven yksinäisille rannoille.
Kun siis kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld myöhemmin kirkkaana aamuna ilmestyi kauniille, lehdillä koristetulle parvekkeelle Falkbyn puistoon ja puhui kokoontuneelle kansalle miehuullisia, jaloja sanoja valtakunnan vaarasta, vieraiden valtojen vehkeistä, onnettomasta eripuraisuudesta, joka nyt puoli vuosisataa oli erottanut kansalaiset toisistaan ja nuoren kuninkaan urhoollisuudesta, siitä, että hän oli uskaltanut panna kruununsa ja henkensä alttiiksi valtakuntansa pelastukseksi — ja kun hän sitten kehoitti kaikkia vapaasti ja rohkeasti vannomaan valan uudelle hallitusmuodolle ja uskollisesti kaikissa vaiheissa elämään ja kuolemaan lain ja vapauden, kuninkaan ja isänmaan puolesta — silloin nousi tämänkin kokoontuneen kansan sydämestä yksi ainoa ääretön, yksimielinen riemuhuuto ja vala vahvistettiin huutamalla: eläköön kuningas! joka kaikui äänekkäämmin kuin koskaan ennen sitten Kustaa Aadolfin aikojen. Kunnon itägöötalaiset olivat ilosta humauksissaan; he huusivat äänensä painuksiin, ja heidän hurraahuutoihinsa sekaantui suomalais-jättiläinen basso kuin jalopeuran karjunta.
Tämä päivä oli vapaapäivä koko Falkbyn väelle, ja puistoon oli pitkille pöydille katettu muhkea juhla-ateria kaikelle kansalle. Kunniasijan sai Flinta-muori: ei auttanut, että hän kursasteli, hänen piti istua ylimmäisenä kreivin ja kreivittären väliin ja hän istui siinä niin kauniina ja kunnianarvoisena kuin mennyt aikakausi, tukka lumivalkoisena ja katse nöyränä. — Heidän kummallakin puolellaan istuivat Bernhard ja Paul Bertelsköld; lähinnä heitä pitäjän kirkkoherra, ja tämän rinnalla Vera, joka oli pyytänyt, että hänet herätettäisiin klo 4 aamulla, mutta joka oli erehdyksestä nukkunut klo 9:ään. Lähinnä heitä nähtiin pari Tukholmasta palannutta valtiopäivämiestä, jotka söivät ja joivat toivottaen säädyille onnellista kotimatkaa, ja sitten Bergflykt, Leo, Martti ja talon muut läheiset ystävät, jopa itse skoonelainen Rasmuskin, joka vannoi että tammakin tallissa oli hurrannut kuninkaalle.
Pila ei ollut juuri hienoa, mutta sillä oli tarkoituksensa. Sillä jos siihen aikaan maan eläimet, ilman linnut, veden kalat tahi Ruotsin ja Suomen ikivuorten harmaa graniitti olisivat voineet puhua, niin ne olisivat maiden ja merien yli huutaneet: eläköön Kustaa-kuningas!
Ja niin tuli ehtoo ja aamu Ruotsin valtakunnassa.
24. AAMUN VALKENEMINEN FALKBYSSÄ.
Juhla ei vielä ollut päättynyt: sen valtiollista osaa seurasi perheellinen.
Aterian päätyttyä astui Falkbyn kreivi vielä kerran ulos parvekkeelle ja sanoi tahtovansa puhua. — Ystäväni, — sanoi hän, — minulla on vielä jotakin teille sanottavaa. Jumala on antanut minulle sen, jota joka miehen täytyy itselleen toivoa, on antanut hyvän vaimon. Hän on kansan lapsi eikä hän sitä häpeä, mutta minä pidän sitä kunniana. Katsokaa, senvuoksi seisoo sukumme hänen kauttansa keskellä kansaa niinkuin minä seison täällä teidän keskellänne, ja meillä ei enää ole ylhäisiä eikä alhaisia, vaan jokaista arvostellaan hänen ihmisarvonsa mukaan. Kun nyt vaimoni matkusti pois toista vuotta sitten, tein itsekseni sen lupauksen, että jos hän Jumalan avulla onnellisesti palaisi, niin me yhdessä säilyttäisimme ikuisiksi ajoiksi muiston hänen palaamisestaan. Nyt tämä on tapahtunut, ja tuolla portin luona on uusi rakennus, jolle annetaan nimeksi Esterin talo. Sen toiseen osaan sijoitetaan kansakoulu, toiseen köyhien, äidittömien lasten hoitola. Jos tahdotte seurata minua sinne, niin pyydämme hyvää pastoriamme siunaamaan tuon uuden talomme, "Esterin talon".
Sanomaton riemuhuuto remahti kansan keskestä, kun nämä sanat oli lausuttu. Kansa tunki kreivittären ympärille kilvan suutelemaan hänen vaatteitaan, mutta hän ei sallinut sen tapahtua; hän vain kätteli heitä kutakin ja muistutti heille, että hänhän oli alhaisen miehen tytär ja että heidän tulisi pitää häntä vertaisenaan. Ja sitten kaikki menivät uudelle rakennukselle.
Tämä oli niin kukkien ja lehtien vallassa, että sitä olisi voinut luulla lehtimajaksi. Kuusi köyhää, kukilla koristettua lasta tuli Veran johtamina kreivitärtä vastaan portailla ja he antoivat hänelle talon avaimet laulaen vanhalla yksinkertaisella sävelellä muutamia Paulin sepittämiä säkeitä, jotka loppuivat seuraaviin sanoihin: