"Stewart! Sanokaa mitä aiotte tehdä!"
"En sano teille", vastasi cowboy ja kääntyi pois.
"Mutta minä tahdon tietää!"
Käsi Stewartin käsivarrella hän pidätti tätä ja näki miten mies pysähtyi — tunsi vavahduksen Stewartissa koskettaessaan häntä. "Minä tiedän. Te aiotte tapella!"
"No, neiti Hammond, eikö ole aika?" kysyi cowboy. Hän ehkä voitti kiihkeän halun toimia heti. Hänen kysymyksessään oli väsymystä, arvokkuutta, vieläpä moitettakin. "Se että meksikolainen on täällä teidän talossanne pakottaa siihen. Don Carlos on lurjus, pelkuri, mutta kuitenkaan hän ei pelkää kätkeytyä teidän omaan taloonne. Hän on oppinut, että te ette anna cowboyden vahingoittaa ketään. Hän käyttää sitä hyödykseen. Hän ryöstää, polttaa ja vie teidät mukanaan. Hän murhaakin, jos se sopii hänen tarkoituksiinsa. Nämä sekarotuiset käyttävät veitsiä pimeässä. Minä siis kysyn — eikö ole aika, että nitistämme hänet?"
"Stewart, minä kiellän teitä tappelemasta muuten kuin itsepuolustukseksi. Minä kiellän teitä!"
"Se mitä aion tehdä on itsepuolustusta. Enkö ole koettanut selittää, että meillä on nyt villit olot tällä kohdalla rajaa? Täytyykö minun taas sanoa teille, että Don Carlos on yhtä poikaa vallankumouksellisten kanssa? Kapinalliset ovat hulluina saadakseen Yhdysvallat mukaan. Te olette huomattava nainen. Don Carlos tahtoisi ryöstää teidät. Jos hän saisi teidät, olisi helppo mennä rajan yli teidän kanssanne! No, minne menisi hätähuuto? New Yorkiin! Washingtoniin! Se tarkoittaisi sitä, että Yhdysvallat sekaantuisi asiaan! Toisin sanoen tulisi sota!"
"Oh, te liioittelette!" huudahti Madeline.
"Ehkä niinkin. Mutta minä huomaan Donin pelin. Ja, neiti Hammond, minun on kauheata ajatella, mitä te kärsisitte jos Don Carlos saa teidät rajan yli. Minä tunnen nämä meksikolaiset. Minä olen ollut päiväläisten — orjien joukossa."
"Stewart, älkää antako Don Carlosin ryöstää minua", vastasi Madeline.