Kun hän istuutui odottamaan, muisteli hän mielessään syitä, jotka olivat aiheuttaneet tämän tilanteen. Että Madeline Hammond olisi yksin myöhäisellä hetkellä pienellä, likaisella Lännen rautatieasemalla, oli tosiaankin merkillistä.

Hänen tyttövuosiensa viimeisiä aikoja oli häirinnyt hänen elämänsä ainoa onneton kokemus — hänen veljensä joutui vanhempiensa epäsuosioon ja lähti kotoa. Hän laski eräänlaisen mietiskelevän mielenlaadun alkaneen tästä ajasta, samoin tyytymättömyytensä siihen loistavaan elämään, jonka yhteiskunta tarjosi hänelle. Vaihdos oli ollut niin asteittainen ja tasainen ennen kuin hän huomasi sen. Jonkin aikaa toimelias ulkoilmaelämä — golf-peli, tennis ja purjehtiminen — esti tätä huomiota tulemasta sairaalloiseksi itsetutkisteluksi. Tuli aika, jolloin huvituksetkin kadottivat viehätyksensä ja silloin hän luuli olevansa tosiaan henkisesti sairas. Matkustaminenkaan ei auttanut häntä.

Seurasi kuukausimäärin levottomuutta ja uteliaan tuskallista mietiskelyä siitä, ettei hänen asemansa, hänen rikkautensa, hänen saavuttamansa suosio tyydyttänyt häntä. Hän luuli eläneensä kaikki tytön haaveet tullakseen maailmannaiseksi. Ja hän oli jatkanut niin kuin ennenkin kimaltelevaa näytelmää, mutta ei enää totuudelle sokeana — että nimittäin hänen ylellisessä elämässään ei ollut mitään, joka olisi tehnyt sen merkittäväksi.

Kun näyttämö muuttui, kadotti hän tuon uuden epämääräisen rauhan tunteen ja kääntyi ärtyneenä poispäin näyttämöltä. Hän katseli pitkää, kaarevaa aitioriviä, joka edusti hänen maailmaansa. Se oli hienoa ja loistavaa maailmaa — sen muodosti rikkaus, hienostuneisuus, sivistys, kauneus ja hyvä syntyperä. Hän, Madeline Hammond, oli osa siitä. Hän hymyili, hän kuunteli, hän puhui miehille, jotka silloin tällöin tulivat Hammondin aitioon, ja hän tunsi, ettei ollut hetkeäkään itselleen luonnollinen ja uskollinen. Hän mietiskeli, miksi nämä ihmiset eivät voineet olla jollakin tavoir toisenlaisia. Mutta hän ei voinut sanoa, minkälaisia här tahtoi heidän olevan. Jos he olisivat olleet erilaisia, eivät he olisi sopineet tähän paikkaan — niin, he eivät olisi olleet siellä ollenkaan. Mutta kuitenkin heiltä puuttui jotakin.

Ja huomatessaan, että hän menisi jollekulle näistä miehistä, jos hän ei nousisi kapinaan, oli hänet vallannut suuri väsymys, jäätävä ja sairaaksi tekevä tunne, että elämä oli tullut hänelle vastenmieliseksi. Hän oli väsynyt hienoon seurapiiriin. Hän oli väsynyt huolettomiin miehiin, jotka vain halusivat miellyttää häntä. Hän oli väsynyt siihen, että häntä juhlittiin, ihailtiin ja rakastettiin. Hän oli väsynyt ihmisiin, meluun ja ylellisyyteen. Hän oli väsynyt itseensä!

Rohkeasti maalatun lavastuksen autiudessa ja kiihkottomissa tähdissä hän oli väläykseltä nähnyt jotakin, joka vaikutti hänen sieluunsa. Tunne ei ollut kestävä. Hän ei voinut uudistaa sitä. Hän kuvitteli, että itse näyttämön rohkeus oli vedonnut häneen. Hän arvasi, että maalari oli löytänyt innoitusta, iloa, voimaa ja tyyneyttä karussa luonnossa. Ja vihdoinkin hän tiesi, mitä hän tarvitsi: olla yksin, miettiä pitkiä tunteja, katsella yksinäisiin, hiljaisiin, pimeneviin avaruuksiin, tarkastella tähtiä, tutkia sieluaan ja löytää todellinen itsensä.

Vasta silloin hän oli ajatellut mennä katsomaan veljeään, joka oli mennyt länteen koettamaan onneaan karjanhoitajana. Sattui siten, että hänellä oli ystäviä, jotka aikoivat juuri lähteä Kaliforniaan, ja hän teki nopean päätöksen mennä heidän mukanaan. Kun hän rauhallisesti ilmoitti aikomuksensa, oli hänen äitinsä huudahtanut säikähdyksissään ja hänen isänsä tuijottanut häneen jouduttuaan muistamaan perheen mustaa lammasta.

"Mitä, Madeline! Sinä tahdot nähdä sen villin pojan!"

Sitten hän oli taas joutunut sen vihan valtaan, jota hän yhä tunsi itsepäistä poikaansa kohtaan. Hän oli kieltänyt Madelinea menemästä. Mutta Madeline oli osoittanut tahdonlujuutta, jota hänen ei koskaan tiedetty omanneen. Hän pysyi kannallaan ja muistutti olevansa kaksikymmentäneljä vuotta vanha ja oma määrääjänsä. Lopuksi hän oli päässyt voitolle.

Hänen päätöksensä käydä tervehtimässä veljeä oli liian kiireisesti tehty ja vaikutti sen, ettei hän voinut kirjoittaa veljelle. Niinpä hän oli sähköttänyt tälle New Yorkista ja samaten päivää myöhemmin Chicagosta. Ei mikään olisi saanut häntä kääntymään takaisin. Madeline oli suunnitellut saapuvansa El Cajoniin kolmantena päivänä lokakuuta, veljensä syntymäpäivänä, ja hän oli onnistunut aikeessaan, vaikka hän tulikin viime hetkellä. Juna oli myöhästynyt useita tunteja. Oliko hänen tiedonantonsa tullut Alfredille vai ei, sitä hän ei voinut sanoa. Tosiasia oli se, että hän oli saapunut, mutta veli ei ollut ottamassa vastaan.