"Ne eivät varmasti voisi olla pahemmastikaan. Ja, neiti Nell, sen selvittämiseksi ei ole olemassa muuta kuin yksi keino, nimittäin täällä Lännessä käytännössä oleva."
"Mikä sitten?" kysyi Helen innokkaasti.
Carmichael suoristautui ja katsoi häneen. Hänessä ei ollut enää jälkeäkään tuosta vilpittömästä ja ystävällisestä paimenesta, jollaisena Helen oli oppinut hänet ensin tuntemaan. Hänen silmiinsä oli nimittäin ilmestynyt jotakin vierasta, kylmää ja varmaa.
"Näin Beasleyn menevän kapakkaan ratsastaessani sen sivu. Otaksukaamme, että menen sinne, suututan hänet ja ammun hänet sitten."
Helen suoristautui tuolissaan hämmästyneenä.
"Carmichael, ette suinkaan tarkoita totta?" huudahti hän.
"Tarkoitan varmasti! Muuta keinoa ei ole, neiti Nell. Eikä varmastikaan vanha Akaan muuta toivo. Ja näin meidän kesken sanoen, ei se ole sen vaikeampaa kuin vasikan kiinniottaminen. Nämä Pinen miehet eivät osaa käsitellä ampuma-aseita, mutta minä tulen maasta, jossa sellaista ymmärretään. Ja kun sanon teille, että osaan ampua nopeasti ja varmasti, en ollenkaan kerskaile. Minun puolestani ei teidän tarvitse olla ollenkaan peloissanne, neiti Nell."
Helen ymmärsi, että Carmichael oli luullut hänen hämmästynyttä tunteellisuuttaan jonkunlaiseksi peloksi hänen elämänsä puolesta. Syynä siihen oli kumminkin ollut tuo suunnitelma vuodattaa verta hänen hyväkseen.
"Haluatte siis tappaa Beasleyn senvuoksi, että olette kuullut huhuttavan hänen aikeistaan?" huohotti Helen.
"Niin juuri. Se on kumminkin tehtävä ennemmin tahi myöhemmin", vastasi paimen.