"Bo!" huomautti Helen. "Myönnän, ettei tuo nuori neiti ole mikään kaunotar, vaan hän on kumminkin melko sievä ja miellyttävä. Pidän hänestä."
"Nell Rayner, miehet ovat aivan mahdottomia ja paimenet kaikista pahimpia!" selitti Bo julmasti.
"Miksi et huolinut silloin Tomista, kun olisit saanut hänet?"
Bo oli jo alkanut raivostua, mutta nyt tämä vihjaus valloitukseen, jonka hän nopeasti ja hämmästyttävästi huomasi itselleen välttämättömäksi, mursi hänen uhmansa. Tyttö, joka poistuessaan huoneesta karttoi Helenin katsetta, oli senvuoksi hyvin kalpea, horjuva ja surkea.
Seuraavana päivänä ei Bota voitu lähestyä miltään suunnalta. Helen huomasi hänen olevan monenlaisella tuulella, milloin itkuun purskahtamaisillaan, milloin raivoissaan, joskus synkissä mietteissä ja joskus toivovana, ja lopulta ylpeänä, mikä auttoi häntä kestämään.
Myöhään iltapäivällä Helenin levähtäessä, kun hän ja Bo olivat arkihuoneessa, kuului pihalta hevosten kavioiden kapsetta ja sitten portailta askelia. Kuultuaan äänekkään koputuksen aukaisi hän oven ja hämmästyi nähdessään Beasleyn. Pihalla oli muitakin ratsumiehiä. Helen säikähti. Tätä vierailua oli totisesti ennustettu.
"Hyvää iltaa, neiti Rayner", sanoi Beasley pyöritellen hattuaan. "Tulin tänne sopimaan muutamasta pienestä liikeasiasta. Haluatteko ottaa minut vastaan?"
Helen vastasi hänen tervehdykseensä ajatellen nopeasti. Miksipä hän ei voisi ottaa Beasleyä vastaankin ja siten suoriutua tästä välttämättömästä keskustelusta.
"Tulkaa vain sisään", sanoi hän, ja Beasleyn tultua huoneeseen sulki hän oven. "Sisareni ja herra Beasley:"
"Kuinka voitte, neiti?" kysyi karjanomistaja kovalla ja karkealla äänellä.