Dale ymmärsi sen tapahtuneen, jota hän oli epäillytkin. Helenin sisar oli ryöstetty. Vaikka hänen terävä järkensä ymmärsikin Helenin järkytetyn mielentilan, joka oli syynä tähän ihmeelliseen ja ihanaan tervehdykseen, ei hän antanut syleilylle omasta puolestaan minkäänlaista toista merkitystä. Hän seisoi vain siinä ihastuneena ja vapisten kuin salaman iskemä puu koettaen painaa mieleensä kaikkien terävien aistiensa avulla, että hän voisi muistaa sen ikuisesti, kuinka Helen oli kietonut käsivartensa hänen kaulaansa ja nojannut päänsä hänen riemusta sykkivää sydäntään vasten niin, että hän tunsi häneen kiinni painautuneen ruumiin vapisemisen.
"Bostako on kysymys?" sanoi Dale värisevin äänin.
"Hän meni ratsastamaan eilen tulematta lainkaan takaisin!" vastasi
Helen änkyttäen.
"Olen nähnyt hänen jälkensä. Hänet on viety metsiin. Löydän hänet kyllä ja tuon hänet takaisin", vastasi Dale nopeasti.
Helen näytti säpsähtäen käsittävän hänen tarkoituksensa. Hän kohotti vapisten kasvonsa, nojautui taaksepäin hieman ja katsoi häntä silmiin.
"Luuletteko voivanne löytää hänet ja tuoda hänet takaisin?"
Dale oli huomaavinaan, että Helen sanoessaan tuon näki miten hän seisoi. Hän tunsi Helenin vapisevan, kun hän laski käsivartensa alas ja peräytyi, samalla kun hänen kasvojensa kalpea väri muuttui ruusunpunaiseksi. Hän oli kumminkin urhoollinen hämmennyksestään huolimatta. Hän ei luonut silmiään hetkeksikään maahan, vaikka ne muuttuivatkin nopeasti, tummenivat häpeästä, hämmästyksestä ja tunteista, joita ei Dale ymmärtänyt.
"Olen melkein pyörällä päästäni", änkytti hän.
"Ihmekö tuo! Huomasin sen. Mutta nyt on teidän ajateltava selvästi, sillä en voi hukata hetkeäkään."
Hän talutti Helenin ovelle.