E-text prepared by Tapio Riikonen

HULLUN YRITYS

Amerikalainen historiallinen romani

Kirj.

ALBION W. TOURGÉE

Englannin kielestä [A Fool's Errand] suomentanut Waldemar Churberg.

W. Churberg'in Romani-kirjasto.
Suomennoksia ulkomaan klassillisesta kaunokirjallisuudesta.
Kolmas vuosikerta.

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa. 1883.

SISÄLLYS:

Kunnioitetuille romani-kirjaston lukioille.
Kirje kustantajille.

I. Hulluuden genesis.
II. Le premier accès.
III. Suru tulee tiedon muassa.
IV. Ojasta allikkoon.
V. Kysytään neuvoa orakelilta.
VI. Kaikki kadotettu, paitsi kunnia.
VII. Vanha "Unionisti".
VIII. "Heidän ulos- ja sisäänkäymisensä".
IX. Uusi valtakunta.
X. Heikot astiat.
XI. Kissa vieraassa ylisessä.
XII. Pakoitettu suorasta päästään puhumaan.
XIII. Sukkela temppu.
XIV. Ilkeä murha.
XV. "Kuka naapurini on?"
XVI. Vieraanvaraisuuden terä tylstytetty.
XVII. Toinen penikulman patsas.
XVIII. Onnentoivotuksia ja osan-oton lausumisia.
XIX. Kansalais-alkuja.
XX. Ajattomaan aikaan.
XXI. Kuinka viisaat miehet rakensivat.
XXII. Kukon kiekunta.
XXIII. Arpa on heitetty.
XXIV. "Viisaus itkee kaduilla".
XXV. Nurisian varomiset.
XXVI. Balak ja Bileam.
XXVII. Uusi laitos.
XXVIII. Kimppu kuivia risuja.
XXIX. Pääkirjan yhteen laskeminen.
XXX. Kevään umpuja ja auringonpaistetta.
XXXI. Kolmasti kerrottu kertomus.
XXXII. Viisauden hulluus.
XXXIII. Sydämen yltäkylläisyydestä.
XXXIV. "Jos rakastat minua, rakasta koiraani".
XXXV. Viisauden sato.
XXXVI. Eräs herääminen.
XXXVII. Kilparatsastus ajan kanssa.
XXXVIII. "Reb'ien" ajatus siitä.
XXXIX. "Ja koko mailma oli mullin mallin".
XL. "Valkeus paistaa pimeydessä".
XLI. Pro bono publico.
XLII. "Rauha Warsovassa".
XLIII. Ystävällinen välitys.
XLIV. Ehdoton antauminen.
XLV. Ylpeys ylpeyden voittajana.
XLVI. Viisaus ja hulluus yhtyvät toisiinsa.
XLVII. Kotona viimein.
XLVIII. Hautakivi.
Viiteselitykset.

KUNNIOITETULLE ROMANI-KIRJASTON LUKIALLE.

Koska tämä Romani-kirjaston vuosikerta on viimeinen, joka minun toimestani ilmestyy, lienee soveliasta, että julkisesti lausun kiitollisuuteni etupäässä muutamille henkilöille, jotka ovat seisoneet tätä yritystä likellä ja sitä tavalla taikka toisella edistäneet.

Kun Uusi Romani-jakso, jonka jatkona tämä Romani-kirjasto on, vuonna 1874 ilmoitettiin tilattavaksi, sanottiin tilaus-ilmoituksessa, että osallisina yrityksessä, paitsi allekirjoittanut, olivat herrat Yrjö Koskinen, B.F. Godenhjelm ja F.W. Rothsten. Mainitut miehet, joita saanee pitää asian alkuun-panioinakin, valitsivat minut toimittajaksi ja luovuttivat muutamien vuosien kuluttua yrityksen kokonaan minulle. Täten lausun nyt heille suuren kiitollisuuteni, ei ainoastaan siitä luottamuksesta, jota he osottivat minulle, kun antoivat minulle toimittajan viran, vaan myöskin siitä suosiosta, jonka he yhä ovat tälle yritykselle näyttäneet.

Ennen muita on kuitenkin herra F.W. Rothsten ottanut osaa tähän toimeen ja sitä monella tavalla hyödyttänyt. Hänen suuri Suomenkielen taitonsa on ollut näille romani-kokoelmille kokonaan altisna. Kaikki ne niissä julkaistut kirjat, jotka minun kääntäminäni ilmestyivät, muodostuivat hänen kauttansa semmoisiksi, että sopi ne yleisön luettavaksi tarjota. Minä luin nimittäin käsikirjoitukset hänen kuullaksensa, jolloin hän esitteli tarpeelliset muutokset, joitten kautta virheelliset ja kankeat paikat taivutettiin oikeammiksi ja sujuvammiksi. "Hullun Yritys" on ainoa käännös, jonka kanssa ei tällä tapaa menetelty. Siinä korjaaminen tapahtui vasta korrektuuri-arkeissa. Mutta vähäinen ei hänen apunsa tässäkään teoksessa ole ollut, sillä melkein kaikista vaikeammista kohdista olin tilaisuudessa edeltäpäin hänen kanssansa neuvotella, ja korjaukset korrektuuri-arkeissa ovat olleet perin suuret. Ilman herra Rothsten'in apua koko yritys olisi ollut miltei mahdoton, sillä minun Suomenkielen taitoni on niin puutteellinen, etten olisi koskaan mitään käännöstä julkaissut, jota hän ei olisi ensiksi läpikäynyt. Olkoon minun siis tässä sallittu julkisesti lausua hänelle syvät kiitokseni siitä ystävällisyydestä, jolla hän on tätä yritystä kohdellut ja kaikesta siitä avusta, jonka hän on niin runsaassa määrässä sille antanut.

Varsinaisessa kiitollisuuden velassa katson itseni myöskin olevan kaikille niille kirjailioille, jotka ovat kunnioittaneet näitä romani-kokoelmia antamalla käännöksiänsä niissä julkaistavaksi ja sillä tapaa nimellänsä tuottaneet niille arvoa ja eri kirjoitustavallansa tehneet niitten kielen monipuolisemmaksi ja vaihtelevammaksi.

Ilman suuren yleisön kannatusta ei kuitenkaan tätä yritystä olisi voitu saada aikaan eikä ainakaan jatketuksi. Eri vuosikertoja itselleen tilaamalla sekä muilta tilauksia hankkimalla ovat useat kansalaiset tehokkaasti vaikuttaneet yrityksen mahdollisuuteen. Heille kaikille lausun täten sulimmat kiitokseni. Erittäin tahtoisin mainita kolme henkilöä, jotka enemmin tai kauemmin, kuin muut, ovat tällä tapaa näitä romani-kirjastoja pontevasti edistäneet, nimittäin: herrat S. Hirvonen Joensuussa, H. Åström Oulussa ja J. Enlund Helsingissä.

Se tapa, jolla sanomalehdet yleensä ja etenkin Morgonbladet, Uusi Suometar, Valvoja ja Helsingfors Dagblad ovat näitä romani-kokoelmia ilmoittaneet taikka niitten eri kirjoja arvostelleet, on tietysti sekin tuntuvasti vaikuttanut yrityksen menestykseen. Olkoon minun tässä suotu niille ilmoittaa hartaimmat kiitokseni.

Helsingissä, Marraskuun 15 p. 1883.

Waldemar Churberg.

Kirje kustantajille.

Gentlemanit. — Teidän pyyntönne, että minä kirjoittaisin alkulauseen siihen kirjaan, jonka olette painattaneet, näyttää minusta erittäin oudolta. Se on niinkuin mies, joka esittelee itseänsä — aina kömpelöinen ja tavallisesti joutava toimi. Mikähän hyöty lienee "nyt seuraavan epoksen esipuheesta", jollei se ole jonkunlainen kauppa-ilmoitus? ja siinä tapauksessa teidän tulee se kirjoittaa. Kuka ikänänsä sen tekee, hänen pitäisi olla:

"Kylläksi viisas hullua näyttelemään;
Ja oivasti tuot' osatakseen laillaan nerokas myös".

Mutta tuota hullun lajia minä en ole. Kaikenlaisen semmoisen työn minä jätän teille ja täten oikeutan ja valtuutan teitä sanomaan, mitä tahdotte siitä, mitä olen kirjoittanut, ainoastaan pyytäen teitä pitämään muistossa yhtä selvää eroitusta. Löytyy kahta lajia hulluja. Todellinen hullu on kaikkein rehellisin kuolevaisista: hovinarri ja hänen heimolaisensa — lapsitteleva, leikkiä laskeva pilkkakirves — vaan matkivat sukunsa hyviä avuja ja varastavat sukunsa nimen alhaisia tarkoituksia varten.

Oikean hullun elämä on täynnä uskon runollisuutta. Hän ehkä tavottaa virvatulta, ja viisas häntä nauraa, mutta hänestä tämä virvatuli on todellinen toivon tähti. Hän eriää lähimmäisistään etupäässä siinä, että hän näkee taikka uskoo, mitä he eivät näe eikä usko, ja sen vuoksi yrittää semmoista, johon he eivät koskaan rupea. Jos hän menestyy toimessaan, mailma lakkaa nauramasta ja nimittää häntä neroksi; jos hänen työnsä raukee tyhjäksi, se vaan nauraa sitä enemmän ja ivaten sanoo hänen ponnistuksiaan Hullun Yritykseksi.

Sillä tapaa sama henkilö usein on sekä hullu että nero — hullu koko elinaikansa ja nero kuolemansa jälkeen, taikka hullu yhden vuosisadan mielestä ja nero seuraavan, taikka hullu kotona ja ihme-olento muualla, Watt oli hullu, kun hän istui teekattilaa katsellen, mutta nero, kun hän oli vanginnut pikku peijakkaan, joka sysäsi pois kannen. Tuo hyvä Genualainen, joka tempasi puolen maailmaa pimeydestä, oli hullu sen vuosisadan mielestä, joka etsi Nuoruuden lähdettä; ja kuitenkin jokainen seuraava vuosisata vaan lisäämällä lisää hänen ylistystään. Nämät ovat ainoastaan esimerkkejä. Runoilia on sovittanut tunnustetun peri-aatteen näihin säkeisin:

"Nero suur' ja hulluus naapurit on keskenään,
Ohkaiset seinät vaan
Sulkee ne toisistaan".

Mutta ainoastaan yksinkertaisessa, täydellisesti luottavassa uskossa tämä neron ja hulluuden heimolaisuus on. Moni saattaa olla kenenkään kieltämättä hullu ilman mitään mahdollisuutta päästä tietäjien luokkaan. Niin on todella monen heidän laitansa. Yksistään menestyksen kautta hulluuden herkkäluuloisuus muuttuu tunnustetuksi profeetalliseksi ennustukseksi.

Noa oli yksi varhaisimpia hulluja, joita jälestäpäin tunnustettiin järkeviksi. Hänen aikansa viisaat miehet istuivat hänen ympärillään kyynärätavara-arkuilla ja vuolivat[1] ja viheltelivät ja silmäilivät tuota kummallista haahta, jonka rakentamisessa hän askarrutti poikiansa ja vävyjänsä, kunnes taika oli yhtä vanha, kuin fregattimme "Constitution",[2] ennenkuin hän oli valmis liittämään päällimmäistä kantta. Jollei sade lopuksi olisi tullut, he eivät koskaan olisi herjenneet hänen hulluuttansa hihittämästä. Vedenpaisumus pelasti hänen maineensa ja teki arkista succès'n. Mutta se ei aina tapahdu, että hullun tarjona on taivaallinen ääni, joka neuvoo häntä, taikka tulva, joka häntä auttaa.

Tämä vähäinen kertomus esittelee yhtä hulluuden tyhjäksi raukeamisista.
Sankari ei voi omakseen väittää minkäänlaista suuruutta. Yksi uskova
Noa siinä on, hyvin rakennettu arkki ja todellinen vedenpaisumus. Mutta
vedet voittivat ja Hullu hukkui ja moni heimolainen hänen kanssaan.
Viisaat miehet katselivat tuota ja nauroivat.

Ainoa ansio, jota tämä kertomus soisi itselleen myönnettävän, on kuvausten tarkka todenperäisyys. Ne ovat kaikki tosi-elämästä otetut. Ja myöskin tässä, jota hän kehuu hyväksi avuksi, ehkä tavattaneen suurin hulluus, minkä milloinkaan toimitti

Syyskuulla 1879.

Yksi Hulluista.[3]

I LUKU. Hulluuden genesis.[4]

Hullun sukunimi oli Servosse; hänen ristimänimensä Comfort. Hänen isänsä juonti sukunsa yhdestä noista gallialaisista perheistä, jotka jättivät la belle France'n[5] ylellisyyden, lähteäkseen semmoiseen Arkadiaan, joka näinä myöhempinä aikoina on ruvennut merkitsemään samaa, kuin kylmyys, jollei suorastaan hedelmättömyyttä. Luultavaa on, että hänen esi-isänsä, ennenkuin he ottivat vaihtaakseen Normandian rannan tai Bordeaux'n tasangot Kanadan talvien iloihin, kuuluivat johonkin jaloon perheesen, joka oli saanut kirkkaan ja sinisen verensä jonkun martellisen kanta-isän suonista.

Ei liene muuta kuin soveliasta otaksua, että tämä muutto toisen taivaan alle tapahtui pikemmin urhoollisen ja hyvän kuningas Louis'n kunniaksi ja pyhän katolisen uskon levittämiseksi uuteen maailmaan, kuin sen naapurikunnan rauhan ja levollisuuden vuoksi, jonka kehässä esi-isä asui. Olkoon kuinka hyvänsä, eräs myöhempi esi-isä oli niitten joukossa, jotka tuolla samalla haavaa rohkealla ja leppeällä tavalla, joka teki sen ajan voyageur'it[6] niin soveliaiksi voittamaan ja säilyttämään viattomien ruskonahkojen ystävyyttä, tunkivat länteen päin pitkin "Suurten järvien" rantoja, siksi kuin he tulivat Straits'ille,[7] jossa oli niin monta kauppapaikan etua yhdistettynä, että Detroit'n kaupunki siellä sai sijansa ja nimensä.

Uusi hallitus, aika ja lähiseutujen englantilaistuminen olivat alkuperäisen Servosse'n jälkeläisiltä vieneet jokaisen jäljen heidän gallialaisesta sukuperästään, paitsi nimen; ja sitä mainitaan tässä ainoastaan jonkun ahkeran, perittyjä omituisuuksia uskovan, sielun-ilmeiden tutkijan vuoksi, joka ehkä arvelee, että semmoinen esi-isä, joka saatti vapaaehtoisesti vaihtaa Burgundin lakeat Abrahamin Kunnaisin, vaikkapa vielä viehättävämpi nimi annettaisiin niille, oli aivan omainen jättämään jälkeläisillensä senlaisen accès de la folie'n,[8] kuin meidän erityisessä Hullussamme ilmestyi.

Hänen äitinsä suvussa ei suinkaan ollut mitään tällaista mielenvikaa; he tiesivät, millä puolella voi oli heidän voileivällänsä. Puhtainta puritanilaista kantaa ollen, äidin suku oli asettunut vähäiselle, mäen rinteellä sijaitsevalle maatilukselle, joka oli lohkaistu Hop Brook'in lahjoitusmaasta Berkshire'ssa ja joka jylseydessään ja luoksepääsemättömyydessään näytti melkein yhtä horjuvalta, kuin se haarapääskysen pesä, joka jonkunlaisella salamyhkäisellä tavalla pysyi kiinni siinä jyrkässä seinässä, johon se oli rakettu vanhan, kaltavalla päätykatolla varustetun ladon räystään alle. Kuitenkin oli tämä vähäinen mäkirinteen koti, samoin kuin pesäkin, pystynyt synnyttämään monta ravakkaa poikuetta, jotka olivat lentäneet pois yhä väistyvään Länteen melkein ennenkuin olivat tulleet täysikasvuisiksi nuorukaisiksi ja tytöiksi. Urhea-sydämisiä, lujajäsenisiä ja selväpäisiä eli, niinkuin heitä nyt sanottaisiin, tasapäisiä, olivat nämät Berkshire'n mäkien lapset. Ei löytynyt mitään mielen-sairauden merkkiä yhdessäkään heistä. Ennen kaikkea oli tämmöisestä syytöksestä vapaa keltatukkainen, ruskea-silmäinen Eliza Hall, nuorin yhdeksästä, joka nokkaviisaasti ylöspäin pyrkivine nenineen ja muutamia kesamia pyöreissä poskissa, joitten ruusu-ihoa ne vaan saattivat paremmin näkyviin — ystävien pyynnöistä, rakastajien rukouksista ja vanhempien kiellosta huolimatta — kahdeksantoista-vuotisena pyrki pois Länteen, ruvetakseen Yankee-kouluttajattareksi[9] Michigan'iin.

Että nuori sahan-omistaja Michael Servosse — joka oli rikas rajattomista mahdollisuuksista semmoiseen tulevaisuuteen, minkä luonto oli viitannut varttuvan valtakunnan uraksi; jossa oli rohkea sydän ja kukistumaton jäntevyys; jolle tuhannet tynnyrin-alat mitä parasta honkametsää maksoivat veroa ja jonka sievä kuunari-laivasto vuosi vuodelta kasvoi suuremmaksi — että hän vangitsisi ja tekisi iki-toverikseen tämän kauniin linnun Uuden Englannin kotipesästä, oli niin soveliasta kuin kaikkein innokkain luonnollisen valikoimisen puollustaja saatti toivoa. He edustivat mitä parhaimmalla tavalla kaukaisia haaroja samansukuisista roduista, joita Uuden manteren raikas elämä oli terästyttänyt.

Ensimäinen hedelmä tästä liitosta oli Hullu, joka syntyi ensimäisenä päivänä Toukokuuta armon vuonna tuhat kahdeksansataa kolmekymmentä neljä juuri siinä paikassa, missä Irokesit yhtyivät neuvotteluun suuren päällikön Pontiac'in kanssa, jolloin he keksivät sen nerokkaan keinon päästäksensä linnaan, että heittivät pallia paratikentällä linnaväen huviksi. Vuoden naimisissa ollut vaimo, jota äitiyden vaarat lähestyivät, kun mies oli poissa järven luona kevään laivattamis-asioissa, alkoi huokailla kaukaista vuorista kotoansa ja nimitti sentähden sitä nuorta henkeä, joka tuotti hänelle lohdutusta hänen yksinäisyydessään, Comfort'iksi.[10]

Lapsukaisena, poikana ja nuorukaisena ollessaan sankarimme ei osottanut yhtäkään noista luonteen-ominaisuuksista, joista hän myöhemmin sai sen nimen, jolla hän on tunnettu näillä sivuilla. Hän kasvatettiin huolellisesti. Vaikka isä kuoli, kun poika vielä oli nuori, hän kuitenkin jätti sen verran omaisuutta, että äiti kykeni hankkimaan lapsillensa kaikki kasvatuksen edut, vieläpä jakamaan vähäisen jäännöksen heille, kun pääsivät täysi-ikäisiksi. Nuori Servosse siis söi, joi ja nukkui, luki, leikki ja otteli, niinkuin muutkin pojat. Samoin kuin muut, jotka tulevat yliopistoon ja joitten ruumiinrakennus on kylläksi vahva välttämään liiallisesta istumisesta ja paistinpannusta lähtevää hidasta ruoansulatusta, jätti hän sen neljän vuoden perästä ja sai diplomin, joka oli asianmukaisesti allekirjoitettu, sinetillä vahvistettu, niinkuin myöskin kauniisti painettu teko-pergamentille, täksi tarpeeksi yhtä hyvää, kuin oikea lammasnahka. Hän tutki lakia, niinkuin niin moni järkevä mies ennen häntä on tehnyt, ja sai, ensimäisten viiksiensä ilmestyessä, lainmukaisen luvan nimittää itseänsä "asianajajaksi ja neuvon-antajaksi laki-asioissa" sekä oikeuden harjottaa taitoansa kaikkien klienttien hyväksi, joita hänen onnistui houkutella johonkin Michigan'in valtion lakipaikkaan. Toimenpannen sitä circumspice'ä,[11] joka näkyi hänen valtakirjaansa liitetyssä sinetissä, hän sitten mietti jotakin paikkaa, jossa hänen sopisi virittää ansoja varomattomille, ja päätti asettua Peru'n kaupunkiin, pani ulos nimi-kilpensä, sai hyvää ja edullista työtä, nai kauniin Metta Ward'in, ja osotti seitsemännen kolmatta ikävuotensa kesänä sen mielensairauden ensimäisiä oireita, joka saatti hänet edempänä kerrottavaan epäviisauden toimeen.

II LUKU.

Le premier accès.[12]

Oli 23 p. Heinäkuuta hänen seitsemäntenä kolmatta vuotenansa. Hän oli useampia päiviä ollut kovin alakuloinen, heikkohermoinen ja äreä, synkät aavistukset vaivasivat häntä, hän ei saanut unta. Ja kun hän nukkui, hän vaikeroi niinkuin sielun tuskassa, puhuen unissaan tai heräten äkkiä ja huutaen, ikäänkuin hän olisi ollut jossakin vaarassa tai hädässä. Hänen yhteiskunnallinen tai asiamiehen asemansa ei antanut mitään aihetta tämmöiseen mielentilaan. Häntä pidettiin erittäin hyvänä siinä pienessä kunnassa, jossa hän asui; hän oli sen seura-elämän johtajia, ahkera jäsen siinä kirkkokunnassa, jossa häntä oli kasvatettu, ja tämän pyhäkoulun tarkastaja. Hänellä oli hyvä koti, jota ei mikään hypoteeki tai muu kiinnitys rasittanut; vaimo, jonka vireys ja toimi piti tätä kotia mitä sievimpänä melkein, siltä näytti, ilman minkäänlaista ponnistusta ja varmaankin ilman mitään palveliain kiusaamista; konttori aivan keskellä kaupunkia, jossa kaikkein vastahakoisimman tai huomaamattomimman etsijän välttämättömästi täytyi se löytää; ja ammatti, joka tuotti hänelle enemmän, kuin hänen oli minkäänlainen tarvis menettää.

Kaikista näistä ilahuttavista seikoista huolimatta oli hän jo melkoisen ajan ilmeisesti laiminlyönyt ammattiansa eikä näyttänyt paljon pitävän lukua niistä asioista, joitten olisi tullut aivan läheltä koskea häneen. Viimeisinä muutamina päivinä hän ei ollut näyttänyt huolivan mistäkään muusta, kuin erään tappelun päättymisestä, jota, niinkuin kerrottiin, oli taisteltu puolen tuhannen penikulman päässä ja josta ei hänellä eikä kenelläkään hänen klienteistään ollut mitään etua, jota olisi käynyt määrääminen amerikalaisella mitan yksiköllä tai jollakin tämän osalla. Kuitenkin tämä nuori asian-ajaja kieltäysi syömästä ja juomasta, koska hän ei tietänyt, kuinka mainittu tappelu oli päättynyt, taikka kukaties, koska hän pelkäsi, ettei se päättyisi hänen mielensä mukaan.

Metta, hänen nuori vaimonsa, oli hämmästynyt ja levoton. Ei ollut koskaan ennen ollut mitään huolen kaltaista hänen miehensä povessa ilman että tämä olisi keventänyt sydäntänsä ainakin puolesta sen taakasta, heti ilmoittaen surunsa syyn vaimolle. Kaikki vaikeat asiat keskusteltiin vaimon kanssa, ja sangen usein oli tämän puhdas, ennakkoluuloista vapaa sydän osottanut hänelle kohtuullisia keinoja, joita hänen karkeampi luontonsa ei ollut huomannut. Jos hän oli joutunut tappioon jossakin riita-asiassa, tuli hän, kenties väsyneenä ja alakuloisena vastoinkäymisestään, aina kotiin illaksi vastaan-ottamaan lohdutusta ja kehoitusta vaimon huulilta; mutta tämän uuden huolen oli hän tarkasti salannut häneltä. Viimein oli hän peräti lakannut puhumasta koko asiasta ja ilmoitti sen olemista ainoastaan noilla ehdottomilla oireilla, joita olemme maininneet. Mutta kuka voisi semmoisia oireita salata rakkauden silmältä? Vaimo oli nähnyt ne ja itkenyt ja vapissut sitä pahaa, jota ne ennustivat. Hän ei ollut mikään taitava mielen-ilmeiden tutkija; mutta, jos hän olisi ollut, hän olisi tietänyt, että kaikki nämät merkit — unettomuus, perätön pelko, huoli asioista, jotka eivät personallisesti koskeneet häneen, näreys ja levottomuutensa syyn tarkka salaaminen — pettämättömästi osottivat mielensairautta. Mutta vaikka hän ei tietänyt tätä minäkään tieteellisenä tosi-asiana, oli kuitenkin hänen sydämensä käsittänyt oireet; ja rakkauden ennustusvoima oli opettanut häntä aivan tarkasti ymmärtämään sitä pahaa, joka oli tulossa. Vaimon rakkauden itsensä unhottavaisuudella oli hän salannut surunsa sen tylsän myyrän himmeiltä silmiltä, jonka sydän vaan askaroitsi niissä kivulloisissa ajatuksissa, jotka säälimättä raivasivat tietä itselleen hänen sieluunsa. Hän itki salaa sitä, minkä hän näki lähestyvän, ja painoi kyynelikkäillä huokauksilla kättänsä rauhatonta sydäntänsä vastaan, sillä välin kuin hänen vaaleat huulensa lausuivat rukousta, joka, hän tiesi sen, ei voisi tulla kuulluksi: "Rukoilen Sinua, Herra, menköön tämä kalkki pois minulta".

Kuitenkin hän aina hymyilevänä ja iloisena kohtasi sitä, jonka kautta hän tiesi tämän surun tulevan. Aamulla hän suuteli miestänsä jäähyväisiksi, kun tämä, virkahuoneesensa lähtiessään, seisoi heidän vähäisen asuntonsa viiniköynnöksillä peitetyssä portiikossa ja kesä-aamun balsami-henki huokui heitä vastaan ja mehiläiset hyrisivät kukasta tukkaan, imien hunajaista kastetta auenneitten pyöräkellojen kuvuista. Puolipäivän aikaan, kun mies tuli kotiin päivällisille, lensi ovi auki, ennenkuin hänen kätensä oli ponteen koskenut, ja, hymy huulilla ja sammumaton lemmen-liekki silmissä, seisoi hänen edessään vähäisessä eteisessä vaimo, puettuna siihen sievään, viileään muslini-hameesen, joka sopi hänelle niin hyvin. Ja kun illan varjojen laskiessa mies heidän hupaisen teensä jälkeen istui synkkänä ja äänettömänä — mietiskellen, yhä mietiskellen sitä pahaa, jota hän välttämättömästi tahtoi tehdä omakseen — hiipi vaimo hiljaa hänen syliinsä ja pani lauheat käsivartensa hänen kaulansa ympäri eikä hänen huulensa herjenneet juttelemasta ja laulamasta, ennenkuin suudelmat tai nauru saattivat ne vaikenemaan. Hullun koti ei ollut koskaan ollut niin suloinen. Ei mikään koti voisi koskaan olla suloisempi. Mutta kuitenkin näytti tämä kaikki vaan enentävän hänen synkkämielisyyttänsä ja tekevän häntä yhä surullisemmaksi ja alakuloisemmaksi.

Edellisenä päivänä oli hän tullut kotiin, ennenkuin teepöytä vielä oli katettu — tuntia ennen tavallista aikaansa; mutta syystä tai toisesta oli vaimo odottanut sitä. Hän oli katsonut ulos pienen huoneensa varjostimen välitse ja nähnyt hänen tulevan, niin että, kun mies raskaasti tuli astuimia ylös, hän tapasi vaimonsa seisomasta alhaisemmilla portailla eteisessä, huulet kääntyneinä hymyihin, pää seppelöitynä ruusuilla, ja odottaen saadaksensa juosta hänen syliinsä.

"Oi, Metta!" lausui mies tuskallisella äänellä, kun hän pusersi vaimoansa rintaansa vastaan ja sitten asetti hänet vähän kauemmaksi luotaan ja katsoi hänen punehtuviin kasvoihinsa ja noihin silmiin, jotka pidättivät kyyneliä, joita ei saisi, niin hän oli päättänyt, vuotaa — "Oi, Metta, me olemme voitetut!"

"Missä asiassa?" kysyi vaimo, heti koettaen olla ymmärtämättä miehen sanojen tarkoitusta.

Mies näki pienen sievän kujeen, mutta hän oli liian suruinen ja alakuloinen voidaksensa palkita sitä hymyllä.

"Voi!" hän huokaili, "tätä ei käy enää naurulla syrjäyttäminen. Verta on vuodatettu. Ei muutamia henkiä, vaan tuhansia on menetetty. Armeijamme on taistellut eräällä Bull Run nimisellä paikalla ja joutunut hirveään tappioon".

III LUKU.

Suru tulee tiedon muassa.

Tämän tiedon tultua ei mitään hymyjä enää nähty tuossa herttaisessa kodissa. Mies oli tuonut muassaan sanomalehden, jonka kauheat yksityis-seikat vetivät kokonaan hänen huomionsa puoleensa ja josta hän luki ääneen vaimollensa, kun tämä hiljaisin askelin, vaalein huulin ja tuhka-harmain poskin puuhasi illallista, johon he nyt viimeisen kerran olivat yksinään ryhtyneet. Vieras — julma ja pelottava — istui pöydässä heidän kanssansa tänä iltana ja katkeroitti kaikki ne suloiset ruoat, joita vaimon sievät kädet niin hellällä huolella olivat valmistaneet. Tämän vieraan nimi oli Sota. Se istui vastapäätä vaimoa ja toisella puolella suoraan miestä kohden. Sen varjo hämmensi miehen aivot ja seisautti vaimon sydämen tykytyksen. Vaimo ei voinut syödä ja Hullu huomasi tylsästi, kun hän joskus katsahti ylös sanomalehdestä talrikkinsa vierestä, että vaimon silmiä ympäröitsi suuret mustat kehät, jotta eivät olleet siinä, kun hän ensin oli kohdannut hänet eteisessä tänä aamuna.

Illallisen perästä mies lähti ulos, joka oli uusi mielensairauden merkki, sillä hän ei ollut koskaan ennen tietänyt mitään semmoista aikaa, jolloin hän vapaa-ehtoisesti olisi jättänyt sievän kotinsa ja armaan puolisonsa, etsiäkseen muitten ihmisten seuraa. Hän viipyi poissa myöhäiseen saakka, ja vaimo oli nukkuvinansa, kun hän tuli sisään. Vaimo oli itkenyt yksinäisyydessään, ja hänen sydämensä oli niin kipeä, ettei hän uskaltanut antaa miehelle sitä "hyvän yön" suudelmaa, jota hän ei koskaan ennen ollut laiminlyönyt. Aamulla vallitsi sama raskas mieli-ala; ja sama varjo istui heidän kanssaan aamiaispöydässä ja teki pilkkaa Hullusta, kun hän luki aamun sanomalehteä eikä nähnyt niitä kyyneliä, jotka vierivät hänen vaimonsa poskia myöten alas.

Hän ei tullut kotia päivällisille, vaan lähetti sanan, ettei hän työn tähden päässyt konttoristaan; ja oli jo myöhäinen ilta, kun hän tuli illalliselle. Hänen synkkämielisyytensä näytti hävinneen: ja hän oli tavattoman, luonnottoman iloinen ja lempeä nuorta vaimoansa kohtaan. Hän tuli yhdellä hyppäyksellä astuimista ylös, otti vaimon hellästi syliinsä niiltä alhaisemmilta portailta, jossa tämä tavallisesti odotti häntä, ja, suudeltuaan häntä kymmenkunnan kertoja, kantoi hänet ruokasaliin, jossa teepöytä jo oli katettu. Koko aterian ajan jutteli hän kaikista asioista, paitsi tuosta kauheasta Varjosta, joka istui vastapäätä häntä ja jota hän ei ollut näkevinänsä. Kun illallinen oli syöty, talutti hän vaimonsa arkihuoneesen ja istuutuen akkunan viereen, jonka ylitse suikerteli ruusupuu, josta muutamat kukat olivat järjestetyt vaimon hiuksiin, asetti hän tämän syliinsä, suuteli häntä kerta toisensa perästä ja sanoi viimein vapisevalla äänellä: "Metta, kuvernööri on vaatinut enemmän sotaväkeä".

Ei tullut mitään vastausta paitsi että miehen rintaa vasten painettu pää lähistyi sitä vielä enemmän ja että kuului joku ääni, ikäänkuin nyyhkytyksestä, joka tukahutettiin valkoiseen kaulaan.

"Etkö luule, Metta, että minun — se on — meidän — tulee tehdä jotakin — maamme edestä?"

Nyt kuului vähäinen valitushuuto.

"Enkö minä kahta kokonaista päivää ole tehnyt liinan kaavetta ja ommellut kääreitä ja kiertänyt niitä kokoon? Ja (tässä hän purskahti itkuun) minä olen varma, että mielelläni teen sitä joka päivä — jos — jos — jos siitä vaan on jotakin hyötyä".

Sitten virtasivat hänen kyyneleensä runsaasti ja lakkaamattomat nyyhkytykset pudistuttivat hänen hoikkaa vartaloansa, ikäänkuin joku suuri syvänne äkkiä olisi auennut.

"Voi, en minä sitä tarkoittanut!" lausui Hullu. "Etkö luule, että minun tulisi tehdä jotakin? — että minun tulisi — tulisi — mennä?"

"Mennä! mihin?" vastasi vaimo teeskenneltyllä kummastuksella, sillä hän ei tahtonut ymmärtää.

"Sotaan, armaani", vastasi mies leppeästi.

"Kuinka!" huudahti Metta. "Sinä! sinä! puolisoni! Oi, se ei ole, se ei voi olla niin! Ei suinkaan se ole tarpeellista. Emmekö voi tehdä kylläksi — puolestamme — ilman sitä? Oi, lemmittyni, minä kuolisin!" Hän nyyhkytti, niinkuin hän olisi tahtonut näyttää todeksi sanojansa, ja riippui kiinni miehen kaulassa, vuorotellen itkien ja suudellen häntä hämmennyksissään.

"Voi, jos minun täytyisi kadottaa sinut! Lemmittyni, lemmittyni! muista meidän sievää kotiamme! sinun kirkasta tulevaisuuttasi ja — ja", hän kuiskasi jotakin miehen korvaan. "Varmaan jonkun täytyy jäädä kotiin; ja miks'et sinä?"

"Ei, ei, armaani", vastasi mies, "älä kiusaa minua! Minä tiedän, että se on haikeata; mutta minä en voisi katsoa silmiisi ja tietää, että olen väistynyt tästä vaatimuksesta. Ei, vielä enemmän, armaani! minä en voisi punastumatta katsoa tuon vähäisen lapsen viattomiin kasvoihin, jos olisin kieltäynyt ottamasta miehen osaa siihen suureen taisteloon, jota kansakuntamme taistelee vääryyttä vastaan. Minä en voisi nähdä lastasi ja ajatella, että se kukaties joku päivä punastuu isänsä pelkurimaisuutta!"

Niinkuin se ei olisi ollut aivan yhdentekevää tulossa olevalle pienokaiselle, jäikö hänen isänsä yhä edelleen siksi ahkeraksi ja menestyväksi asian-ajajaksi, kuin hän tähän saakka oli ollut, vai rupesiko hän punakätiseksi miesten surmaajaksi; taikka, todella, oliko se enemmän mainitun toivotun perillisen mieleen ja hänelle edullisempi, että hänen isänsä astuisi mieluisammin edellistä kuin jälkimäistä tietä!

Kuitenkin huomasi nuori vaimo, että oli turha taistella semmoisen kanssa, joka niin ilmeisesti väärin ymmärsi asiat, ja lepäsi itkien ja nyyhkien miehensä sylissä, siksi kuin tämä oli sytyttänyt hänen mielikuvituksensa, iloisesti puhuen sotaisesta kunniasta ja kotiintulon suloista, jolloin Rauha oli seppelöivä hänet laakereilla ja valmistava mitä loistavimmat pidot niille sankareille, jotka menivät ulos taistelemaan oikeuden puolesta.

Muutamien päivien perästä lähti hän siis pois, puettuna sodan narripukuun ja välttäen vaimonsa kyynelöitsevää katsetta sekä ylpeillen siitä, mitä hän teki.

Hän oli kapteenina "Peru'n Voittamattomissa", jotka muodostivat B. komppanian yhdessä jalkarykmentissä, joka alussa kerskaili summattomasti, kohta sen perästä aika lailla pötki pakoon ja myöhemmin tappeli melkoisesti sisällisessä sodassa, joka silloin oli juuri alkanut.

Tämän mielensairauden laatu oli siihen aikaan niin tavallinen, että sitä käy kulkutautina pitäminen. Sen etevimmät tunnusmerkit olivat vastustamaton halu pitää sinisiä vaatteita ja kantaa vaarallisia aseita ynnä taipumus käyttää näitä sangen ikävällä ja välinpitämättömällä tavalla. Löytyi monta helpompaa kohtausta, joissa hulluus huomattiin ylen äänekkäistä ja uljaista puheista siitä, mikä oli tehtävä. Nämät kohtaukset eivät olleet ensinkään vaarallisia, kosk'ei niistä milloinkaan tullut sen enempää. Ankarasti sairastuneet saivat eri paikoissa eri nimet. Muutamissa heitä kutsuttiin "Sinisiksi Pojiksi", "Maan Toivoksi" ja "Meidän Urheiksi sotilaspojiksi"; toisissa heitä sanottiin "Lincoln'in Palkkalaisiksi", "Abolitionistein Laumoiksi" ja "Yankee-Vandaleiksi". Sopii myöskin muistuttaa, että edellinen nimittämistapa tavallisesti vallitsi niissä maakunnissa, jotka olivat pohjoispuolella niin kutsuttua "Mason ja Dixon'in linjaa", jälkimäinen sen eteläpuolella. Molemmat tiesivät aivan samaa. Eroitus oli vaan kumeallekin maan-osalle omituisessa lausetavassa. Kaikki nämät nimet, oikein käännettyinä, tarkoittivat Hulluja.

IV LUKU.

Ojasta allikkoon.

Neljä vuotta on kulunut ja Hullumme venyy nurmikolla ryhmäisten vaahterain alla sen vähäisen asunnon edessä, josta hän, stoalaisesti halveksien nuoren vaimonsa kyyneliä, lähti pois.

Peuhaava pikku tenhotar, jota hän nimittää "Lil'iksi", käy leikkisotaa soturi-isäänsä vastaan, jota hän ei ole koskaan nähnyt ennenkuin viikko takaperin, mutta jota hän nyt polkee ja sysäilee ja nakkelee sillä korkealla ylenkatseella hätyytetyn tunteitten suhteen, joka osottaa, kuinka paljon hän luottaa tämän kykyyn "kestää vastuksia niinkuin hyvä soturi". Nojaten selkäänsä puun runkoa vastaan, kasa utuista valkoista vaatetta leviten sen keveän pilkkuisen muslinin yli, joka kohoo hänen ympärillänsä viileässä uhkeudessa, kun hän istuu pitkässä ruohikossa, nähdään Metta, urhoollinen nuori vaimo, jonka kyynelet lakkasivat vuotamasta, kun hän havaitsi, että ne eivät kyenneet pidättämään Hullua sodan melskeestä, ja muuttuivat kaikki hymyiksi, jotka talletettiin, siksi kuin hän palaisi ja tulisi jälleen järjellensä.

Oi! monta tuhatta kertaa oli hänen sydämensä seisattunut pelosta miehen puolesta; ja nyt, kun hän iloisesti katselee leikkiä, voimme eroittaa, että hänen kasvonsa näyttävät vanhemmilta, kuin miksi olemme ne ennen huomanneet. Hänen harmaissa silmissään on totisempi loisto, vaikka ne ovat täynnänsä iloa; hänen huulensa ovat tottuneet olemaan tarkasti suljetut, niinkuin ne tahtoisivat pidättää pelon nyyhkytyksiä; ja hänen kätensä liikahtaa usein kylkeen päin, ikäänkuin se tahtoisi läsnä-olollansa viihdyttää murheellisen sydämen hurjaa tykytystä. Eikä ihmekään; sillä se Varjo, joka istui heidän pöydässänsä neljä vuotta takaperin, oli ollut aamiaisella, päivällisellä ja illallisella hänen kanssansa aina sitten, siksi kuin Hullu palasi viikko takaperin. Hän tietää, että hän on tullut vanhaksi — elänyt monta kymmenkunta vuotta näinä neljänä vuonna; mutta hän on täydellisesti antanut anteeksi sille asialle, joka tietämättänsä oli syypää kaikkiin hänen suruihinsa, ja valmistelee paraikaa ahkerasti vaatteita, jotka eivät kanna mitään jälkeä miehen onnettomasta taudista. Sopii todella sanoa, että hänellä on jonkunlainen anteeksi-annettava ylpeys siitä éclat'ista,[13] jolla mies palaa. Häntä on ylennetty ja virallisesti sanomalehdissä mainittu miehuullisesta käytöksestä, ja yleiset käskykirjeet ja ilmoitukset ovat sisältäneet hänen nimensä, samalla kuin sanomalehdet ovat olleet täynnänsä hehkuvia kertomuksia hänen urhoollisuudestaan. Hän on nyt översti; hän on nimitetty prikati-kenraaliksi, mutta hän ylenkatsoo semmoista kunniaa, joka tulee aivan niinkuin itsestänsä eikä ole saavutettu kovilla sivalluksilla. Hän käy neljättä kymmentä; ja kun hän telmii heidän esikoisensa kanssa, katsoo vaimo eteenpäin moneen monituiseen autuaalliseen aikakauteen heidän sievän kotinsa suloisessa yksinäisyydessä.

"No, noh, Lily! mene nyt leikkimään Pedron kanssa", sanoo hän viimein. "Sinä väsytät isää. Hän ei ole tottunut telmimään semmoisen tukevan pikku tytön kanssa".

Vaimo on puoleksi sukkamielinen lapsensa suhteen, joka kiinnittää itseensä isän huomion, jota hän niin kauan aikaa on ikävöinnyt. Lapsi menee vanhan Newfoundlandin koiran luo, joka lojuu puun toisella puolella; ja kun vanhemmat katsovat toisen kerran sinne, ovat lapsen kultaiset kiehkurat levinneet koiran pörhöiselle turkille ja molemmat nukkuvat. Vaimo vetää miehensä käden polvellensa, laskee pois neulansa ja unhottaa koko maailman iloissaan miehensä läsnä-olosta ja yhteydestään hänen kanssaan.

"Tiedätkö, Metta", sanoi mies pitkän äänettömyyden perästä, "että olen puoleksi aikonut lähteä takaisin?"

"Takaisin! mihin?" kysyi vaimo kummastuneena.

"No, takaisin Etelään, josta juuri olen tullut", vastasi hän.

"Kuinka! elämäänkö siellä?" kysyi vaimo hämmästyneellä katsannolla.

"Aivan niin; ainakin toivon sitä", vastasi hän iloisesti.

"Mutta ethän sinä suinkaan totta puhu, Comfort", sanoi vaimo, ja jonkunlainen tuskan vivahdus huomattiin hänen äänessään.

"Totta, armaani!" mies vastasi. "Näetkö, tämä on se tapa, jolla asiaa katson. Minä olen ollut poissa neljä vuotta. Nämät toiset toverit, Gobard ja Clarke, ovat tulleet tunnetuiksi ja vieneet koko minun työni. Se ei voinut olla toisin. Jolleivät he, niin joku muu olisi sen tehnyt. Ihmiset tarvitsevat asian-ajajia yhtä hyvin kuin lääkäreitäkin. Niinmuodoin minun täytyy alottaa uudestaan siinäkin tapauksessa, että jään tänne".

"Mutta se ei voi olla niin vaikeata", keskeytti vaimo. "Sinä et tiedä, kuinka moni sinun entisistä klienteistäsi on kysynyt sinua ja ainoastaan odottanut kotiintuloasi, taas jättääksensä asiansa sinun haltuusi".

"Luonnollista kyllä; mutta se käy vaan vähitellen, ja minä olen menettänyt neljä vuotta. Muista vaan, että käyn jo neljättä kymmentä; ja meillä on ainoastaan tämä asunto ja jäännös säästöistäni armeijassa — varsin vähä niitten varojen rinnalla, joita toivoin tähän aikaan omistavani", sanoi hän hiukan alakuloisesti.

"Mutta ei suinkaan sillä ole mitään kiirettä. Me olemme vielä nuoret ja meillä on ainoastaan Lily. Me voimme elää hyvin itseksemme, ja sinulla on ennen pitkää oleva paljon enemmän tointa kuin ennen. Minä olen varma siitä", kiirehti hän sanomaan.

"Mutta, armaani, tiedätkö, että minä puoleksi pelkään tänne jäämistä? Tosin kyllä näytän ruskettuneelta ja karkealta — ja kuka ei siltä näytä, joka astui meren luo Sherman'in[14] kanssa? — ja partani, joka on kasvanut pitkäksi ja tuuheaksi, antaa epäilemättä minulle tukevan ja lujan ulkomuodon; mutta en ole moneen kuukauteen ollut terve. Minä painan paljon vähemmän, kuin sotaan lähtiessäni; ja tuo vanha haava keuhkoissani on viime aikoina vaivannut minua. Tohtori Burns sanoi minulle, että ainoa keino pidentää päiviäni oli pitkä lepo jossakin lämpimämmässä ilman-alassa. Hän sanoo, että minä olen kulunut; ja tietysti tämä viittaa heikkoon kohtaan, niinkuin kuluneissa vitjoissa. Minä pelkään, etten koskaan enää voi virkaani toimittaa. Näyttää siltä, kuin tuskin jaksaisin istua kirjoituspöydän ääressä tai puhutella jury'a".

"Onko niin laita, lemmittyni?" kysyi vaimo vapisevin huulin, ja onnellisuus katosi hänen kasvoistaan, jättäen jälkeensä sen harmaan synkeyden, joka noina pitkinä odotusvuosina oli asunut niissä.

"On", vastasi hän hellästi; "mutta älä käy levottomaksi. Ei se ole mitään vaarallista — ei ainakaan nyt vielä. Minä ajattelin, että, koska meidän kuitenkin tulee alottaa uudestaan, ehkä olisi parasta muuttaa Etelään. Me voisimme ostaa maatilan ja ruveta maa-elämään muutamiksi vuosiksi; ja kukaties minä tuossa ilman-alassa pääsisin kokonaan tästä vastuksesta. Tätä juuri tohtori neuvoo".

"Mutta onko siellä turvallista olla? Voimmeko elää siellä kapinoitsiain keskellä?" kysyi vaimo huolestuneena.

"Oh", vastasi mies joutuisasti, "sitä minä en pelkää. Sota on ohitse, ja me, jotka olemme taistelleet toisiamme vastaan, olemme nyt parhaita ystäviä. Minä en luule, että siellä on vähintäkään vaaraa. Moniaita kuukausia on ehkä vähän epäjärjestyksiä muutamissa maakunnissa; mutta ne ovat harvat eikä niitä kestäne kauvan".

"Hyvä, ystäväni", sanoi vaimo miettiväisesti, "sinä tiedät, että minä aina tahdon sanoa, niinkuin Ruth, vieläpä aivan iloisesti: 'mihin sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä'. Sinä ymmärrät asiat paremmin kuin minä; ja jos sinun terveytesi sitä vaatii, on se arvelematta tehtävä. Kuitenkin täytyy minun tunnustaa, että tämä asia totisesti huolestuttaa minua".

"Oh", vastasi mies, "tietysti siellä tapahtuu suuria muutoksia! Orjuus on hävitetty, ja asiain täytyy käydä uusia vakoja myöten; mutta minä luulen, että maa pääsee pian järjestykseen, kun orjuus nyt on poistettu. Tehtaita on kosolta syntyvä, uusia asukkaita on tulvaava sinne, ja ennen pitkää se on hauskin osa maastamme. Minun luullakseni viides osa sotureistamme — vieläpä parhaat heistä — vähemmässä kuin kahdessa vuodessa löytää kotinsa Etelässä, niin pian kuin he vaan suoriuvat entisistä asuntopaikoistansa ja tapaavat uusia mieltänsä myöten".

Niin hän puhui, ajattelematta, ettei kolmen vuosisadan yhteiskunnallisia oloja voi kerrassaan muuttaa eikä liioin pelkän voiton kautta sovittaa erimielisyyksiä, jotka ovat kestäneet miespolvia ja viimein kypsyneet sodaksi — ettei katkennutta rengasta voi taatusti korjata ainoastaan sillä, että panee sen eri katkelmat vierekkäin, vaan että niitä täytyy sulattaa ja takoa, ennenkuin ne oikein juottuvat yhteen.

V LUKU,

Kysytään neuvoa orakelilta.

Se epäilys, jonka Metta oli tuonut esiin, saatti Hullun muutamien päivien perästä kääntymään yhden vakavan viisaan miehen puoleen, jonka päätökseen hän aina oli suuresti luottanut, kysyäkseen hänen ajatustaan aiotusta muutosta. Hän kirjoitti siis entiselle yliopiston-rehtorillensa, kunnian-arvoiselle jumaluus-opin tohtorille Enos Martin'ille:

Rakas vanha Ystäväni, — Se seikka, että huolin niin vähän teidän neuvoistanne hoitonne alla ollessani, on ehkä syy siihen, että nyt pidän ajatustanne jokaisesta tärkeästä asiasta suuressa arvossa. Minä pyytäisin saada kuulla teidän mielipidettänne seuraavassa kysymyksessä ja lupaan tarkkaan punnita sitä, vaikka en sitä noudattaisikaan.

Minä olen aikonut muuttaa kotijumalani Dixie'en. Mitä minun personallisiin ominaisuuksiini tulee, tunnette te ne luultavasti paremmin, kuin kukaan muu, paitsi minä itse, ettekä pitäisi lukua minun ajatuksistani siitä, mitä ette tunne. Minä voin saada kokoon muutamia tuhansia dollareita — ehkä kahdeksan ja kymmenen tuhannen välillä. Minä olen tullut takaisin sodasta vähän huonompana terveyteni puolesta, kuin ennen, sillä minä olen saanut jonkun vian toiseen keuhkoon tai sen lähiseutuihin — ei kukaan näytä tarkoin tietävän, mihin — ja vieläpä muutamia muitakin muistelmia kapinallisten ystäviemme hellästä huolenpidosta. Entinen työni on tietysti viety minulta, ja minä pelkään kylmiä talviamme. Koska tahdon tietää teidän mielipidettänne, en tuo esiin omaa. Tietysti minun täytyy polttaa sillat takaani, jos lähden. Minä olen liian vanha katsomaan semmoista tulevaisuutta kohden, joka sisältää kaksi mahdollisuutta.

Aina teidän

Comfort Servosse.

Muutamien päivien kuluttua sai hän seuraavan vastauksen:

Rakas Överstini, — Minä kuulen ilolla, että ajattelette sitä asiaa, josta kirjeessänne puhutte. Tietysti minä en voi neuvoa teitä tämän sanan tavallisessa merkityksessä; enkä luule teidän tahtovankaan, että sitä tekisin. Minä voin ainoastaan ilmoittaa teille yleiset ajatukseni sen maan-osan tulevaisuudesta, johon aiotte muuttaa.

On vielä liian aikaista varmuudella sanoa, kuinka hallitus aikoo menetellä kapinallisten maakuntien suhteen. Tuhansia esityksiä on tehty, jotka kaikki minusta näyttävät kypsymättömiltä, vaillinaisilta ja heikoilta. Yksi asia on luullakseni varma: ei yhtäkään rangaista kapinasta. Totta on, että Davis'ta[15] ja muutamia muita kehoitetaan maan hyväksi ja ehkä sen kulungillakin menemään ulkomaille muutamiksi vuosiksi; mutta siihen se loppuukin. Esimerkkien asettaminen, kostokset tai tavarain ryöstö eivät tule kysymykseen. Mutta samalla kertaa täytyy, jos mieli sotaa hyödyksi käyttää ja varjella kansaa samanlaisen onnettomuuden palaamisesta, aivan perin pohjin rakentaa näitä valtioita uudestaan. Minä pelkään, etteivät kansalaisemme vielä kylläksi käsitä tätä. Minä en usko, että mikään levottomuus tällä kertaa uhkaa Etelässä. Kaikki semmoiset onnettomat mullistukset, kuin meillä oli, eivät helposti herää uuteen eloon. Mutta tuhan alla kytevä tuli on pelättävä ehkä vielä pari kymmentä vuotta. Eikä tätä voi estää, jollei kansan koko mieli ja ajatus-tapa muutu. Minä en tiedä, kuinka paljon syytä lienee toivoa semmoisen muutoksen tapahtuvan eteläisen kansan omasta toimesta, mutta varon, ettei ole paljon.

Minusta näyttää siltä kuin ainoa keino, jolla tätä voi aikaan saada, on sisäänmuuttaminen Pohjoisvalloista. Kasvimaitten ja neekeri-kortteerien vanha taloudellinen laitos on tietysti häviävä. Tämän maan-osan työ täytyy saada järjestetyksi tai oikeammin opetetuksi itseänsä johtamaan, että se tulee itsetoimiseksi. Entiset isännät eivät ole omaisia tätä tekemään: ensiksi, koska he eivät tiedä, kuinka se on tehtävä; ja toiseksi, koska eivät vapautetut luota siihen, että heidän vanhat isäntänsä tahtovat valvoa heidän etuansa. Poikkeuksia epäilemättä löytyy, mutta tämä lienee sääntönä. Tässä uudestaan järjestämisessä luulen semmoisten miesten, jotka ovat tottuneet vapaasen työhön, olevan sopivia antamaan arvokasta apua ja saattamaan hyvää aikaan. Minä toivon ja luulen suurten väen liikuntojen tapahtuvan Pohjasta Etelään ja vice versa;[16] sillä minun ymmärtääkseni ainoastaan tämmöinen molempain maan-osien asukasten toisiinsa sekaantuminen voi tehdä heidät yhdeksi kansaksi ja poistaa tulevan onnettomuuden vaaran. Jos nykyinen eripuraisuus päättyisi ja uusia valtioita perustettaisiin äsken kapinallisiin maan-osiin eikä mitään semmoista lisäystä väestöön tulisi Pohjasta, olen vakuutettu, että hyvät seuraukset kestäisivät vaan lyhyen aikaa ja maan vastainen rauha olisi epävarma.

Mitä sinne muuttavien henkilöiden yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin toiveisin tulee, luulen niiden suuresti riippuvan heistä itsestänsä ja siitä paikasta, johon he muuttavat. Minä sanoisin, että te olette hyvin sopiva semmoisen tienraivaajan työhön, ja jos päätätte lähteä sinne, toivotan teille kaikenlaista menestystä ja onnea uudessa kodissanne ja olen vakuutettu, että te siellä saatte yhtä hartaita ja luotettavia ystäviä, kuin olette tähänkin saakka rehellisellä ja kunniallisella elämällänne voittaneet.

Jumala siunatkoon teitä ja teidän omaisianne!

Enos Martin.

Tämän kirjeen kautta vahvistuivat sekä Hullun mielipiteet että hänen vaimonsa pelko. Metta, joka näki miehensä käyvän yhä varmemmaksi päätöksessään, ei luullut maksavan vaivaa enemmän vastustaa häntä, vaan lohdutti itseänsä sillä ajatuksella, että hänen miehensä terveys oli tärkein asia, ja tukehutti pelkoansa sillä sokealla, perättömällä toivolla, että, koska se, mitä he aikoivat tehdä, tapahtui hyvässä tarkoituksessa ja hellästä taipumuksesta, sen myöskin täytyi onnistua. Muutamat ihmiset sanovat tätä "uskoksi"; ja epäilemättä on siinä suuri lohdutus, ehkäpä ainoa, kun järki ja ymmärrys kokonaan vastustavat sitä suuntaa, jota astumme.

VI LUKU.

Kaikki kadotettu, paitsi kunnia.

Kun asiat vielä olivat tällä ratkaisemattomalla kannalla, sai Hullu kirjeen översti Ezekiel Vaughn'ilta Pipersville'sta, eräästä kaupungista, jossa hänen komentokuntansa oli jonkun aikaa ollut majoitettuna vähäistä ennen, kuin hän jätti sotapalveluksen; jota teko-asiaa hänen tuli kiittää muun muassa siitä, että hän sai kunnian tutustua översti Vaughn'in kanssa.

Muutamia päiviä Konfederationin kukistumisen jälkeen oli eräs gentlemani ilmestynyt Hullun pääkortteerissa Pipersville'ssa ja käskenyt virassa olevaa ordonanssia ilmoittamaan, että —

"Översti Ezekiel Vaughn tahtoo antautua ja tehdä uskollisuuden valan", jonka perästä hän saatettiin sankarimme eteen ja ilmoitti taas melkoisella komeudella asiansa. Tavalla tai toisella hän ei nuoren soturin mielestä näyttänyt semmoiselta mieheltä, joka on tottunut leireihin ja armeijan tapoihin, niinkuin olisi sopinut odottaa neljävuotisen sodan veteraanilta, joka viimeisessä hetkessä tuli jättämään miekkaansa, kun kaikki hänen kumppaninsa jo olivat antaneet kunnia-sanansa ja lähteneet pois. Tosin hänellä oli "vihollisen" säännöllinen harmaa univormu päällänsä; ja merkit hänen kauluksessaan olivat ehkä joskus osottaneet sitä arvoa, jonka hän oli ilmoittanut. Hänellä oli päässä keveä, alaspäin antava leveälierinen hattu, joka, vaikka se ei ollut minkään määrätyn kaavan mukainen, nähtävästi oli tehnyt paljon palvelusta. Mutta antaumisessa tuli monta outoa univormua ja vaatetusta ilmi, jonka vuoksi översti Servosse ei olisi kummastellut mitään, jota joku upseeri saatti pitää. Kuitenkin oli jotakin tuossa korkea-äänisessä ja hiukan liiallisessa tervehdyksessä, joka, vaikka ottikin lukuun kaikki, mitä mahdollisesti sopi ajatella löyhän sotakurin syyksi, osotti, että hänen edessänsä seisova mies ei ollut tottunut seurustelemaan soturien kanssa. Hän kysyi siis tyynesti: —

"Mihin rykmenttiin, Sir?"

"Översti Vaughn, översti Vaughn", vastasi tämä kunnon mies ja istuutui jollekin leirituolille, ikäänkuin osottaaksensa tottumustaan sota-oloihin. "Hyvä, Sir", jatkoi hän korkealla ja vähän ylpeällä äänellä, "te olette nyt viimein saaneet meidät, voittaneet meidät. Irlantilaiset ja Saksalaiset sen tekivät. Minä en saattanut aavistaakaan, että saisitte heitä niin paljon. Heitä oikein kihisi teidän puolellanne. Yankeet eivät koskaan olisi voineet yksinänsä kurittaa meitä — ei koskaan. Mutta se on ohitse. Minä antaudun — luovun — otan eroni. Minä en ole niitä, jotka tahtovat ijäti jatkaa jotakin melua. Minä olen tullut tänne antautumaan ja koettamaan nyt ruveta tekemään leipää ja lihaa, Sir — leipää ja lihaa. Te olette vapauttaneet kaikki neekerit, ettei meillä ole ketään, joka tekisi työtä edestämme. Meidän täytyy nyt itse ruveta siihen. Eikö teillä ole mitään muulia, jonka voisitte luovuttaa minulle, översti? Minulla ei ole mitään rahaa; mutta Zek'le Vaughn'in krediti on vielä sangen hyvä, luulisin. Minä kadotin viidettäkymmentä neekeriä — vieläpä niin kelpo poikia, kuin ikinä on seisonut maanpinnan ja päivänpaisteen välillä — ja nyt minun täytyy ruveta kyntämään — minun ijälläni. Se on surkeata, mutta meidän täytyy hankkia leipää ja lihaa — leipää ja lihaa, Sir. Se on surkeata, mutta sitä ei voi auttaa. Minä koetin parastani teitä vastaan; mutta tässä nyt ollaan. Antakaat minun tehdä vala. Minä tahdon tulla vannotetuksi ja mennä kyntämään, ennenkuin aurinko käy liian kuumaksi".

"Minkä rykmentin mainitsitte, Sir?" kertoi upseeri.

"Noh, älkäät huoliko rykmentistä!" vastasi toinen, "kaikki on nyt ohitse. Sanokaat vaan Översti Ezekiel Vaughn; siinä on kyllin. Jokainen tuntee översti Vaughn'in — Zeke Vaughn'in. Minä en kummastelisi, vaikka huomaisitte, että tuntevat minut pääkortteerissa".

"Se on tarpeellista, Sir, että minä tiedän rykmenttinne nimen ja numeron, ennenkuin voin päästää teidät", vastasi upseeri tuikeasti.

"Ah niin! rykmentti. Noh, översti, te olette kovasti tarkka, siltä minusta näyttää. Mitä väliä sillä nyt enää on, sitä tahtoisin tietää?" hän kysyi.

"On tarpeellista taatusti tietää, keitä olette", kuului vastaus.

"Ah, niin! minä ymmärrän. Te pelkäätte, että minä söisin sanani ja aikaansaattaisin teille jotakin harmia. Minä tunnustan, ettei minua ole ruoskittu; mutta minä olen voitettu — voitettu, Sir — ja minä antaudun rehellisesti. Minä annan kunnian-sanani, Sir — eteläisen gentlemanin kunnian-sanan — yhtä hyvin kuin valani, Sir!" sanoi hän, näyttäen suuresti loukatulta.

"Saattaa olla, översti", vastasi upseeri; "mutta meidän käskykirjeemme määräävät, että teistä hankitaan täysi tieto".

"Hyvä, hyvä! se on aivan oikein. Sanokaat vaan översti Vaughn Pipersville'sta; siitä tietää, kuka olen. Jokainen ihminen tässä valtakunnassa tuntee minut. Minun ei auta koettaa väistyä. Minä tulen tänne milloin vaan tahdotte tavata minua — valmiina joutumaan puheillenne ja hirtetyksi, jos semmoinen loppu on minulle tuleva. Oh, minä tarkoitin sitä! Minä olin yksi noista ensimäisistä Secessionisteista — yksi noista ikimuistettavista kolmestatoista miehestä, jotka tässä maakunnassa äänestivät eroa. Minä en olisi koskaan lakannut sotimasta teitä vastaan, jos olisin saanut noudattaa omaa mieltäni! Te ette olisi koskaan päässeet tänne, jos olisin saanut noudattaa omaa mieltäni! Mutta kaikki on nyt ohitse. Minä tahdon antaa kunnian-sanani, jotta saatan mennä kotiin ja ruveta heinää niittämään!"

"Kun saan tietää rykmenttinne ja komentonne, täytän tyhjän paikan paperille", vastasi upseeri päättäväisesti.

"Ah, niin! rykmentti. Hyvä, översti, asia on semmoinen — ahem! — että minä olen — ahem! — minä olen unhottanut sen numeron".

"Kuinka! unhottanut rykmentinne numeron?"

"Hiisi vieköön, jollen ole — tulisesti vieköön, jos tahdotte.
Näettekö, minä en ollut missään säännöllisessä rykmentissä".

"No, mimmoinen komento teillä oli? mihin divisionaan tai prikatiin kuuluitte?"

"Hyvä, minä en kuulunut juuri mihinkään".

"Oliko teillä joku itsenäinen komento?"

"Ei; ei juuri".

"Palvelitteko esikunnassa?"

"Ei juuri".

"Tahdotteko sanoa minulle, mitä juuri olitte?"

"No, näettekö, översti, minä olin juuri tuommoinen vapaa kulkia leirissä".

"Ordonanssi!" lausui upseeri.

Sotamies astui huoneesen ja, tervehtien päällikköänsä, seisoi ja odotti käskyä.

"Viekäät tämä mies vahtihuoneesen!"

"Mutta — översti — minä —"

"Menkäät!" sanoi upseeri.

"Mutta — minä panen vastalauseeni, översti — minä —"

"Ei sanaakaan, Sir! Viekäät hänet pois!"

Sotamies otti yhden kiväärin, joka seisoi huoneen nurkassa, ja viittasi oveen päin.

Översti Ezekiel Vaughn astui siitä ulos ilman sen enempää melua, ja hän saatettiin vahtihuoneesen, painetin kärki ruumista kohden ja alinomaisessa pelossa, että ordonanssin kivääri laukeisi.

VII LUKU.

Vanha "Unionisti".

Vähän ajan perästä toinen henkilö saatettiin överstin kortteeriin. Se oli pitkä ja laiha maamies, puettuna yksinkertaisiin parkkumi-vaatteisin, jommoisia tähän aikaan melkein yksin-omaisesti käytettiin. Hänellä oli pitkä, karkea, tumman punainen parta, jossa harmaita juovia nähtiin; ja kun hän otti hatun päästänsä ja kumarsi kunnioittavaisesti, huomattiin, että hän oli aivan paljaspäinen. Hänen pienissä harmaissa silmissään oli viekas katse, ja hän näytti lähestyvän upseeria, niinkuin mies, jolla oli oikeus puhua vapaasti hänen kanssansa. Hän yskähti vähäisen ja laski pateetillisella liikenteellä toisen kätensä harmaalle parrallensa, sanoen:

"Översti Servosse, arvaan minä".

"Niin, Sir. Mitä sopii minun tehdä teidän hyväksenne?" kuului vastaus.

"Hyvä, minä en tiedä juuri mitään. Minä aioin vaan pistäytä sisään vähäisen tarinoimaan". Hän yskäisi taas ja lisäsi puollustavaisesti: "minä istuudun, jos sallitte".

"Oh, tietysti!" sanoi upseeri; mutta vieras oli jo istuutunut vastausta odottamatta.

"Te ette, luullakseni, tunne minua, översti. Ettekö? Hyvä! minun nimeni on Brown — Jayhu Brown".

"Jehu Brown! Ei suinkaan se mies, joka opasti noita kelpo poikia, jotka vuonna kuusikymmentäneljä karkasivat vuorten yli Salisbury'n vankihuoneesta?"

"Juuri se", taas yskäisten, "minä olen sama mies. Te ette ollut niitten joukossa, vai kuinka, översti?"

"En; mutta minulla oli ystävä, joka oli, ja hän käski minua nimen-omaan, jos joskus joutuisin tähän maanosaan, etsimään teitä, muistuttamaan teitä hänestä ja, jos voisin palvella teitä jollakin tavalla, tehdä sen hänen tähtensä".

"Kiitoksia paljon. Mikä hänen nimensä lienee?"

"Edgarton — kapteeni Edgarton — Michigan'in patterissa!"

"Ah, kyllä! Minä muistan hänet nyt hyvin. Harteakas, pulskea mies. Hänen pitkät hiuksensa kiemuroitsivat niskassa. Minä leikkasin ne poikki, etteivät niitten mukaan tietäisi seurata meitä. Hän voi hyvin, toivon minä", ja vanha mies yskäisi taas.

"Oivallisesti. Hän on nyt översti tykkiväestössä ja tämän aselajin päällikkönä kenraali Davis'in esikunnassa Neljännessätoista joukkokunnassa. Hän tulisi ylen iloiseksi, jos hän saisi nähdä teidät".

"Kiitoksia paljon, kiitoksia! Vai olette ennen kuullut vanhasta Jayhu'sta", lausui vieras, uudestaan puollustavaisesti yskien. "Minä en ole luullakseni koskaan nähnyt teitä. Se ei usein tapahdu, että Jayhu Brown unhottaa miehen, johon hän kerta on iskenyt silmänsä, eikä liioin hänen nimeänsäkään; enkä minä saata ymmärtää, että olisin koskaan ennen kohdannut teitä, vaikka nuot vangit olivat niin laihat ja raantuneet, ettei paraskaan mies voisi tuntea heitä sitten kuin olivat muutamia kuukausia saaneet kylläksi ruokaa". Hän yskäisi taas; se oli jonkunlaista kaakottavaa hökää, joka näytti tekevän naurun virkaa hänessä.

"Teillä näyttää olevan huono terveys, Mr. Brown", arveli översti, tarkoittaen hänen yskäänsä.

"No, ei erittäin", vastasi Brown. "(Öhöh, öhöh.) Minä en ole koskaan ollut oikein tukeva, vaikka minun on onnistunut suoriuta niin monesta pulasta, kuin harvat miehet. Se oli mainion vaikea aika noitten Salisbury'n toverien kanssa. (Öhöh, öhöh.)"

"Ettekö suvaitsisi vähän whisky'a?" kysyi översti, muistaen, mitä katsottiin vieraanvaraisuudeksi siinä maan osassa, jossa hän oli.

"Hyvä, översti, se on kovasti ystävällistä, että ajattelette sitä. Minä en huoli, vaikkapa joisin vanhan ystävän muistoksi teidän kanssanne. (Öhöh, öhöh.)"

Ordonanssi käskettiin sisään, lasit pantiin pöydälle ja viinaa, sokuria ja vettä asetettiin vanhuksen eteen.

"Ei, kiitoksia paljon!" sanoi tämä; "nuot lisä-aineet eivät sovi minulle. Minä olen aina juonut viinani selvänä — selvänä ja sekoittamattomana". Ja hän tyhjensi täyden pikarin tuota tulista nestettä. "Minä en koskaan juo viinaa, niinkuin muutamat ihmiset, ainoastaan huvin vuoksi; vaan minä otan täyden taakan, niinkuin oikeassa työssä. Minun ikäisen miehen ei sovi hukata aikaa juomien sekoittamiseen. (Öhöh, öhöh, öhöh.)"

Yskiessään asetti hän kätensä suunsa eteen semmoisella pateetillisella katsannolla, että joutui hautausmaata ajattelemaan.

"Minä en juo usein — en koskaan, jollei terveyteni vaadi sitä tai minua kovasti haluta. En ole kertaakaan eläessäni ollut päissäni enkä sallikaan, että olisin; mutta minä olen aina kuullut, että mikä ollenkaan ansaitsi tulla tehdyksi, ansaitsi tulla hyvin tehdyksi".

Hän painoi taas kättänsä rintaansa vastaan tuolla erinomaisella kuivalla yskinällä, joka näytti olevan anteeksipyyntöä, naurua tai selitystä, kuinka kulloinkin sattui.

"Teillä näyttää olevan kovin tuskalloinen yskä, Mr. Brown", arveli översti.

"Hyvä (öhöh, öhöh), arvattavasti se teistä siltä näyttää. (Öhöh, öhöh.) Mutta tiedättekö, översti, että se on melkein sukkelin seikka, joka minulla koskaan on ollut? Minä olen nähnyt semmoisen ajan, jolloin en olisi myynyt tätä yskää mistäkään rahasta — ei mistäkään rahasta! (Öhöh, öhöh.)"

"Kuinka niin? Minä en ymmärrä teitä", lausui översti.

"Ette ymmärrä, arvattavasti ei. Hyvä, tämä yskä on minun vapautus-paperini. (Öhöh, öhöh, öhöh.)"

"Teidän 'vapautus-paperinne!' Minä en vieläkään ymmärrä".

"No, näettekö (öhöh, öhöh, öhöh, puollustavaisesti), Konfedereerattujen oli tapa silloin tällöin ajatella, että melkein jokainen oli sovelias palvelemaan armeijassa, näettehän (öhöh, öhöh); ja muitten muassa vanha Jayhu. (Öhöh, öhöh.) Ja niitten meistä, jotka eivät helposti voineet lähteä kotoa taikka ainakaan eivät luulleet voivansa, oli kovin vaikea keksiä verukkeita. (Öhöh, öhöh.) Ja minä — hyvä, näettekö, he eivät voineet koskaan löytää mitään lautakuntaa, yhdentekevä, ketä he siihen asettivat, joka ei olisi sanonut, että se oli vaan kuljetuskustannusten hukkaamista, jos sodan rintaan lähetettäisiin mies minun ti-las-sa-ni. (Öhöh, öhöh, öhöh.)"

Ja vanhus yski ja ähkyi ja pyöritti silmiänsä, niinkuin hänen hajoamisensa hetki ei olisi voinut olla kaukana.

"Minä en koskaan valittanut, näette; mutta heidän ei tarvinnut kuulla yskääni, kun se oli koleimmillaan, enemmän kuin pari kertaa, kun jo lähettivät minut kotiin. (Öhöh, öhöh.) Se oli ihme ja kumma, sanoivat he usein, että ollenkaan elin; ja niin se olikin, mutta minä olen osannut tähän asti melkoisen hyvin tulla toimeen. (Öhöh, öhöh, öhöh, nauravaisesti.)"

Översti nauroi oikein sydämestänsä tätä kertomusta; ja vanhus yski hyväksyväisesti hänen iloonsa, mutta ei hymyillyt vähimmälläkään tavalla.

"Muutamat heistä", jatkoi hän, "ovat viskanneet pois vapautus-paperinsa nyt, kun sota on ohitse; mutta minulla on ollut niin paljon hyötyä minun papereistani, että luullakseni yhä pidän kiinni niistä. (Öhöh, öhöh.) Ne ovat olleet hyvin mukavat ja ehkäpä niitä vielä ruvetaan käyttämään. Ne eivät kaikki olleet niin mukavia, kuin minun. Tuossa on naapurini Mastin'in esimerkiksi: hänellä oli mainion hyvät paperit; mutta ne olivat epämukavat — kovasti epämukavat. Hän hankki ne hätäisesti; mutta minun olivat kotitekoiset eikä ensinkään epämukavat. Näettekö, Mastin oli vahva kuin karhu — ei edes näyttänyt heikolta, joka on suureksi hyödyksi semmoisissa asioissa. Mutta aamulla sinä päivänä, jona hänen piti olla tutkittavana, tuli hän kaupunkiin, pää kääreissä, niinkuin hänellä olisi kauhean kauvan aikaa ollut vatsanväänteitä. (Öhöh, öhöh.) Jokainen kysyi häneltä, mikä hänen oli, ja hän sanoi heille, että hän oli tullut kaupunkiin, jotta valtion lääkärit sanoisivat sen hänelle. Hän oli kauan aikaa, sanoi hän, ollut kovin huonona ja oli liian köyhä itse tuottamaan lääkäriä, mutta oli hyvin iloinen, että arpa oli langennut hänelle, sillä hän luuli nyt saavansa jonkunlaista hoitoa ilman mitään maksamatta. Kun siis lautakunnan edessä kysyivät häneltä, mikä hänen oli, vastasi hän vähän menosteltuaan, niinkuin hän ei olisi kuullut oikein hyvin, että se oli hänen korvansa, joka vaivasi häntä. Ja yksi tohtoreista otti pois kääreet ja kaivoi hänen korvastansa noin puolen paalin pumpuleita ja juuri kuin hän kiskoi ulos viimeistä tulppaa, hän käänsi pois päänsä ja huusi: 'korjatkaat luunne täältä! Päänne on pahemmin mädännyt, kuin Lazaruksen!' (Öhöh, öhöh.) Näettekö, Mastin'in vaimo oli sinä aamuna kaatanut noin puolen pilaantunutta munaa hänen korvaansa. (Öhöh, öhöh, öhöh.) Ne olivat kyllä hyvät paperit, mutta epämukavat. (Öhöh, öhöh.)"[17]

"Niin minäkin luulisin", arveli översti, kun hän kykeni tukehuttamaan nauruansa.

"Mutta semmoisia eivät kaikki olleet", jatkoi vanhus. "Tuolla miehellä, joka kävi teidän luonanne tänä aamuna ja jonka te niin kursastelematta lähetitte pois, oli kovasti hyvät paperit; mutta minä huomaan, että hän on viskannut ne pois ja se on ehkä syy siihen, että hän nyt on vahtihuoneessa".

"Ketä tarkoitatte? Ei suinkaan översti Vaughn'ia!" sanoi översti.

"Siksi hän itse nimittää itseänsä; mutta enimmiten kutsumme häntä
'Zeke Vaughn'iksi' taikka vielä yleisemmin vaan 'Zeke'ksi' eli
'Hoilaus-Zeke'ksi'".

"Miksi hän vapautus-papereita tarvitsi?"

"No — arvatakseni aivan samaa tarkoitusta varten, kuin me kaikki muutkin!"

"Kuinka, minä luulin häntä oikeaksi Secessionistiksi, varsinaiseksi sotakukoksi!"

"Niin hän olikin alussa ja yleensä koko ajan, kun oli vaan kysymys puhumisesta; mutta kun ruvettiin tappelemaan, ei hänessä ollut kylliksi sotakukkoa, että hän olisi tahtonut estää muita pääsemästä rehellisesti tulta näkemään. (Öhöh, öhöh.) Sentähden on hän kulkenut kahden sauvan nojassa keväästä kuusikymmentä ja kaksi lähtien eikä ole luopunut niistä paitsi levolle mennessään, ennenkuin hän viime viikolla lähti omin jaloin vanhan Polly Richardson'in kentälle estääksensä Yankee'ita nielaisemasta itseään".

"Hän ei siis ole ollut armeijassa?"

"Ollut armeijassa! No, siunatkoon sieluanne! Hän ei ole nähnyt yhtäkään Yankee'ta, ei elävää eikä kuollutta, siitä kuin sota alkoi, ennenkuin hän näki teidät; ja jos kohtelette häntä, niinkuin olette tänään tehneet, hän ei suinkaan panisi henkeänsä alttiiksi, saadaksensa nähdä teitä jälleen".

"Mutta eikö hän olekaan översti?"

"No — eipä paljon. (Öhöh, öhöh.)"

"Kuinka hän siis sen nimen sai?"

"Se taitaisi olla vaikeata sanoa, Mister!"

"Milisi-översti, arvaan minä".

"Minä epäilen sitä. En ole koskaan kuullut, että hän olisi ollut. Luullakseni hän noukki ylös sen nimen juuri niinkuin kymmenen tuhatta muutakin maassa on tehnyt. Sai sen kirjoittamalla itseänsä siksi hotellien nimikirjassa ja juottamalla ihmisiä, että he valtiollisissa kokouksissa hoilaisivat 'Översti Vaughn'ia', jolloin hän sitten vastasi heidän hoilauksiinsa".

"No mikä hänen vapautus-kirjansa oli, niinkuin te sitä kutsutte?"

"Oh, hän nilkutti kaikkialla kahden kainalo-sauvan varassa ja oli potevinansa niin kovaa luuvaloa, kuin ikinä olette nähneet kenessäkään olevan, siksi kuin te tulitte tänne. Te kohtelitte häntä ansion mukaan ja se ilahutti minua".

Iltapäivällä useat kaupungin johtavista asukkaista kävivät överstin luona ja vahvistivat välillisesti vanhan unionistin kertomusta urhoollisesta överstistä. He sanoivat häntä iso-ääniseksi ja ajattelemattomaksi; mutta hänessä ei ollut mitään pahaa ja hän oli sangen suuressa määrässä gentlemani ja hyvin arvossa pidettyä sukua.

Illempana översti siis antoi käskyn vapauttaa vangin, samalla lähettäen hänelle tämän kirjeen: —

Sir, — tiedon saatuani arvonimenne synnystä olen käskenyt vapauttaa teidät ja pyydän saadakseni sanoa teille, ettei Yhdysvaltain hallitus katso mitään kunniansanan antamista tarpeelliseksi teidän asiassanne. Teidän on siis täysi valta mennä mihin vaan tahdotte.

Kunnioittavaisesti

Comfort Servosse, Vahtia komentava översti.

Översti luuli viimeisen kerran nähneensä "översti" Vaughn'in; mutta siinä hän oli tehnyt laskunsa ilman "överstiä"; sillä tämä kunnon mies asettui heti hänen pääkortteeriinsa jonkunlaiseksi ylimääräiseksi ordonanssiksi ja etevimmäksi vapaa-ehtoiseksi nuorten upseerien neuvonantajaksi. Hän hankki itselleen komean hevosparin ja saatti itsensä tuiki tarpeelliseksi, kun tuumittiin ja pantiin toimeen jokapäiväisiä huvi-ajoja läheiseen ympäristöön, jommoisia översti ja hänen upseerinsa paljon harjottivat hauskaksi vastakohdaksi pitkän ja vaivalloisen sotaretken pakkoon. Hän tunsi hyvin kaikki paikat ja hänessä oli jonkunlainen hyvänluontoinen itsepäisyys, joka teki sen vaikutuksen, ettei hän ollut mitään pahempaa, kuin hyvän-aikeinen, mutta ikävä ihminen, jota kuitenkin aina kärsittiin satunnaisen hyödyllisyytensä ja alituisen iloisuutensa tähden. Muiden asiain joukossa, joista oli näihin aikoihin keskusteltu, oli myös Pohjoisvaltalaisten sisäänmuuttaminen, asialiikkeen uudestaan herättäminen ja työn jälleen järjestäminen. Semmoisissa tilaisuuksissa Vaughn aina oli äänekkäästi väittänyt, että mitä kukistettu maan-osa enimmin kaipasi, oli Pohjoisvaltalaisten pää-omaa, Pohjoisvaltalaisten jäntevyyttä ja Pohjoisvaltojen miehiä, jotka saattaisivat sen jälleen onnellisuuden valtatielle.

Yhteen semmoiseen aikaan he usein olivat kulkeneet erään "Warrington Place'n" nimellä tunnetun maakartanon ohitse, joka oli erittäin vetänyt Hullumme huomion puoleensa, ja hän oli usein sanonut ihmettelevänsä sitä. Hän olikin todella monta kertaa ratsastanut sen tilusten poikki ja tarkastanut sen rakennuksia sillä nuhtelevan suuttumuksen katsannolla sen laiminlyödyn tilan suhteen, joka ilmoittaa omistajaksi pyrkivän ensimäistä mielentekoa. Tämä asia ei ollut jäänyt tarkkasilmäiseltä Vaughn'ilta huomaamatta, mutta hän oli päättänyt, jos mahdollista, lyödä itsellensä rehellisen rahan överstin ihastuksesta. Hän oli hyvä ihmisluonnon tuntia ja tiesi, ettei olisi edullista liian äkkiä ajaa ylös otustansa. Hän ajatteli aivan oikein, että kun vanhoihin oloihin palaamisen uuteus oli hävinnyt, nuoren miehen ajatukset varmaan jälleen kääntyisivät jonkunlaisella kaipauksella hänen nykyiseen ympäristöönsä. Ei mikään virkeäluontoinen mies voi neljän vuoden sodan perästä ruveta entisten vuosien jokapäiväiseen elämään ilman monta kertaa käymättä levottomaksi ja epämääräisesti ikävöimättä sitä aikaa, jolloin "saappaat ja satulat" alottivat aina vaihtelevia päiviä.

Kuukaudet kuluivat; ja niinkuin VI:nnessa luvussa kerrottiin, Hullumme oli palannut kotiinsa. Eräänä päivänä hän sai lyhyen kirjeen, joka oli annettu Syyskuun 1 päivänä 1865 ja kuului näin: —

Rakas Oversti, — 'Warrington Place' on myytävänä; halpa kuin roska. Viisituhatta dollaria sieppaa koko paikan (kuusi sataa acre'a);[18] se on viisi tuhatta dollaria kullassa. Meidän kansa ei ole tähän asti paljon oppinut vehreä-selkiä ymmärtämään. Meillä on ollut paperirahaa yltäkyllin neljä vuotta aikaa. Tämä on edullinen tilaisuus teidän kaltaiselle gentlemanille. Me tarvitsemme juuri semmoisia. Pohjoisvaltain miehiä tulvaa tänne joka päivä. Muuan mies rakentaa tehdasta, ja kolme on avannut kaupan. Sanonko minä Griswold'ille, joka hoitaa omaisuutta, että tahdotte ostaa Warrington'in. Minä hartaasti suon, että te saisitte sen. Minä tiedän, että se sopii teille. Jollette päätä ottaa sitä, pankaat minulle heti sana, koska muutamat muutkin tarjoavat.

Teidän todellinen

Översti Ezekiel Vaughn.

P.S. — Tuttavuuteni kautta Griswold'in kanssa voin minä saada sen paremmilla ehdoilla, kuin kukaan muu.

E. V.

VIII LUKU.

"Heidän ulos- ja sisäänkäymisensä".

Warrington oli ollut erään vanhan suvun asunto, jonka esi-isät monta vuotta ennen vallankumousta olivat rakentaneet tuon tavallisen kaksinkertaisen, veistämättömistä puista tehdyn huoneuksen (eli "kaksi-kannen ja yksi-käytävän", joksi niitä siellä vielä nimitetään) keskelle viehättävää tammikkoa vienosti kaltavalle kunnaalle, joka kohosi niin kauniin virran polvessa, kuin koskaan on turhassa kiireessä loristen juossut kallioin yli kaukaista merta kohden. Tämä puuhuoneus oli sittemmin antanut sijaa komeammalle tiilirakennukselle; tammikkoa oli harvennettu ja siivottu ja käytäviä oli laitettu siihen; ja vuodet, jotka olivat tehneet rakennuksen vanhemmaksi ja kosteammaksi, kuluttaneet saven tiilien välistä ja peittäneet cypressi-katon sammalvaipalla, olivat lisänneet kunniaa metsän ruhtinaille, jotka seisoivat sen ympärillä ja vuosi vuodelta ojensivat isoja käsivarsiansa lähemmäksi ja yhä lähemmäksi sitä, ikäänkuin verhotaksensa sen puuttuvaisuuksia ja salatakseen katsojalta sen vanhuuden vikoja.

Warringtonilaiset itse olivat sukua muutamien valtion korkeimpien heimojen kanssa ja ylpeilivät niin varallisuudestaan ja yhteiskunnallisesta asemastaan, etteivät ruvenneet yhdistyksiin muitten kanssa. He menivät keskinäisiin naimisiin niin kauan, että se voima, joka oli koonnut suuria rikkauksia, veltostui ja heikkous ja paheet astuivat sijaan. Tavarat tuhlattiin, tulot vähenivät ja toinen maatila toisensa perästä hävitettiin, siksi kuin viimein Warrington'in itse, sukukartanon, kymmenkunta vuosia ennen kertomuksemme aikaa, täytyi tyydyttää vaivaavien velkojain vaatimuksia. Onneksi (tai pikemmin onnettomuudeksi Hullullemme) kartano joutui erään haaveksivaisen Franskalaisen, varallisen vanhanpojan käsiin, joka harrasti ryytimaan hoitoa ja hedelmän viljelyä. Hän ihastui tähän kauniisen paikkaan ja siellä kasvaviin oivallisiin hedelmiin ja rakennettuaan toiselle puolelle tilaa sievän majan, joka melkein riippui vähäisen vesiputouksen yli, jota hän oli korjaillut, kunnes se muuttui yhdeksi tilan viehättävimmäksi paikaksi, hän sulki suuren asuntokartanon ja antautui hedelmäin ja kukkien hoitoon semmoisella iloisella innolla, joka tuotti ihmeellisiä satoja. Kaikkialla tuon keskellä olevan tammi- ja hickory-lehdon ympärillä oli puu- ja viinitarhoja, jotka kasvoivat mitä harvinaisimpia ja suloisimpia hedelmiä. Aina-vehriöitä oli sirotettu lehtoon katoavaisten kasvilajien sekaan ja puita, joilla oli omituinen luonto ja kummallinen lehdistö, oli istutettu sinne tänne pitkin tiluksia.

Kartanon muista, kauempana päärakennuksesta olevista maista — noista kuudesta sadasta acre'sta vaihtelevaa mäki- ja laaksomaata ynnä saloja ja vanhoja peltoja — oli hän pitänyt vähemmin huolta, antaen ne jonkun hoitajan käsiin joko viljeltäväksi tai sillensä jätettäväksi sen mukaan kuin tämän kunnon-miehen halu tai taipumus määräsi. Hän ei vaatinut muuta tältä maatilansa osalta, kuin että se maksaisi oman viljelemisensä kulungit ja tuottaisi viljaa, lihaa ja rehua kylläksi hänelle ja niille kahdelle "pojalle" (orjalle), joita hän piti apulaisina puutarhallisissa toimissaan, ynnä niille heposille ja muuleille, joita maatilalla käytettiin. Tämä oli helppoa, vaikk'ei olisi viljellyt enempää, kuin toisen puolen tarjona olevasta peltomaasta. Hoitaja siis vähensi vaivaansa ja suoritti kaikki, mitä hänen isäntänsä vaati häneltä, jättäen vuosi vuodelta kokonaisia tilan osia autioiksi, mitään uusia aloja viljelykseen ottamatta. Seuraus tästä oli se, että, kun Mr. Noyotte toisena sotavuotena kuoli, suurin osa viljelysmaista oli kasvanut petäjiä ja sassafras-puita, joitten välissä uhkea saraheinä huojui ja isot punaiset vesiva'ot pyrkivät jokaista onelmaa tai ourua kohden. Ne maat, joita todella oli viljelty, olivat käyneet kovin kuluneiksi ja ränstyneiksi, kunnes mäkirinteet huhtountuivat tyhjiksi ja lannot täyttyivät hierroksilla suureksi vahingoksi ei ainoastaan ylhäällä oleville vietoksille, vaan myöskin lietynnäismaalle alhaalla.

Haaveksivainen Franskalainen oli, sitä myöten kuin tiedettiin, kuollut ilman perillisiä. Häntä ei oltu koskaan suuresti suosittu naapuristossa ja varsin vähän tiedettiin hänen asioistansa. Hänen emännöitsiänsä, eräs qvadroninainen, vaati itsellensä hänen omaisuuttansa laillisesti tehdyn testamentin nojassa; mutta koska muistutettiin, että hän oli orja ja mahdoton minkään testamentin voimalla perimään, eikä hän pystynyt todistamaan tätä väitettä vääräksi, hylättiin testamentti ja asetettiin väliaikainen hallitsia. Nyt huomattiin, että vainaja oli joutunut suurempaan velkaan, kuin oli mahdollinen saada maksetuksi hänen irtonaisella omaisuudellaan, erittäinkin niitten huokeitten hintojen vuoksi, joita maksettiin, kun hallitsia asiain suorittamiseksi pani toimeen huutokaupan.

Översti Vaughn osti melkein kaikki kapineet niin halvalla hinnalla, että se olisi kummastuttanut jokaista, joka ei tietänyt, kuinka semmoisia asioita voi sovittaa. Kerrottiin ja uskottiin, että översti Vaughn erään kirjeen kautta, joka oli päässyt perille piirityksen kiusallakin, oli valtuutettu edustamaan vainajan perillisiä — veljenpoikia ja -tyttäriä, jotka asuivat Franskassa — ja että hän osti omaisuuden, pitääksensä sitä heitä varten. Kun siis översti Vaughn oivallisista neekeri-orjista tarjosi kappaleelta viisikymmentä dollaria Konfedereerattujen rahassa, sanoi jokainen, että kaikki oli oikein, eikä kukaan tarjonnut sen enempää. Hallitsia laati virallisen kertomuksen tehdyistä kaupoista ja koska ei löytynyt kylläksi irtonaista omaisuutta velan maksoksi, hän sai käskyn myydä maatkin, jota hän oikeutettiin tekemään joko julkisella huutokaupalla tai yksityisesti.

Vähemmän kuin kymmenen dollaria acre'lta semmoisesta maasta näytti Hullustamme, joka oli tottunut Pohjan korkeihin maan hintoihin, erinomaisen huokealta — niinkuin se, tosi-asioita lukuun ottamatta, ehkä olikin. Hän ei tietänyt, ettei tämä maatila kaikkein parhaimpinakaan päivinänsä olisi tuottanut tätä hintaa puhtaassa rahassa; että se nyt oli niin rappeutunut, että saman hintaluvun mukaan sen arvo tuskin oli enemmän kuin puoli tästä summasta; ja että näitten lisäksi sodan vahingollinen vaikutus kaiken omaisuuden arvoon tässä maan osassa oli peräti vaikea määrätä. Kaikki nämät jäivät häneltä huomaamatta. Hän vastasi heti, että översti Vaughn saisi ostaa maatilan mainitusta hinnasta, jos hän voisi hankkia hyvän ja laillisen kauppakirjan. Tästä asiasta hän tahtoi olla aivan varma. Tuosta hänelle tuli ote kauppakirjasta, eräältä, niinkuin hän tiesi, suurimmassa arvossa olevalta asian-ajajalta, ja sen muassa tämä kirje: —

"Griswold'in oli kiire myydä; minä ostin siis, tietäen, että varmaan ostaisitte paikan, kun olitte kauppakirjani suhteen tyydytetty, joksi tulette, kun luette tämän. Minä sain sen vähäistä huokeammasta hinnasta, kuin minkä teille mainitsin; ja te voitte saada sen minulta samasta hinnasta milloin hyvänsä ennen kahden kuukauden kuluttua.

"Översti Ezekiel Vaughn."

Hullu myi siis sievän asuntonsa, pani kokoon kotijumalansa, otti vaimonsa ja pikku tyttärensä ja lähti etsimään terveyttä, onnea ja menestystä Dixie'ssa. Kauppa, jonka itsepintainen Vaughn oli pannut alkuun, päätettiin soveliaasti, ja Comfort Servosse tuli Warringtonilaisten sukukartanon todelliseksi omistajaksi. Melkein koko hänen vähäinen omaisuutensa meni tähän ostoon; mutta kun asia oli suoritettu, tunsi hän tehneensä hyvän työn. Hän oli tehnyt edullisen kaupan ja perustus vastaiseen onnellisuuteen ja menestykseen oli nyt pantu; ja tästä hän tunsi itsensä olevan kiitollisuuden velassa översti Vaughn'ille ja tuli siihen päätökseen, että, jos kohta tämän kunnon miehen luonto ei vetänyt taistelukentälle, hän kaikissa tapauksissa oli hyväsydäminen ja valmis muita palvelemaan. Vasta jälestäpäin hän huomasi, kuinka monta hintaa hän oli maksanut; sillä kun Mr. Noyotte'n perilliset — veljenpojat ja -tyttäret Franskassa — lähettivät hallitsialta vaatimaan jäännöstä omaisuudestaan, nähtiin asiakirjoista, että maatila oli myyty yksityisesti översti Vaughn'ille vuonna 1863 ja että oli vastaan-otettu maksoksi siitä eräs summa Konfedereerattujen rahassa, jonka hallitsia oli laillisesti esitellyt oikeuden edessä, mutta sittemmin ilmoittanut sotatapausten kautta kadotetuksi.

Mutta nämät seikat jäivät Hullultamme moneksi vuodeksi tuntematta; ja Warrington joutui hänen käsiinsä, niinkuin uusi leikkikalu, jota ei mikään epäilys liiallisen hinnan suhteen haitannut.

IX LUKU.

Uusi valtakunta.

Miksi yrittääkään kuvaamaan ensimäisen Warrington'issa vietetyn talven iloja?

Paikkaa tutkittaessa huomattiin, että Franskalaisen majaa oli käytetty semmoisia tarkoituksia varten, jotka estivät sitä nyt ihmis-asunnoksi kelpaamasta, ja he olivat pakoitetut muuttamaan vanhaan tiilirakennukseen. Tämä kaipasi paljon korjaamista ja parhaimmallansakin sopi paremmin katseltavaksi kuin asuttavaksi. Mutta kuitenkin oli isoilla huoneilla avonaisine tulisijoineen ja tummanruskeine kattoineen jonkunlainen sulo. Kuljetusneuvot olivat vielä vaillinaiset, ja kesti kauan, ennenkuin heidän huonekalunsa pääsivät tulemaan kuluneita ja vanhoja rautateitä myöten, joita molemmat armeijat eri tilaisuuksissa sodan aikana olivat ahdistaneet.

Lokakuun keskivaiheilla he ottivat uuden omaisuutensa haltuunsa; ja kaikki oli niin uutta ja herttaista Metta'lle ja pikku Lily'lle, ettei mikään mukavuuksien puute olisi voinut himmentää heidän ihastustaan. Balsami-ilma, uudet maisemat, se omituinen yksinäisyyden tunne, joka aina on eteläisellä maa-elämällä, ja ennen kaikkia kauan poissa olleen puolison ja isän läsnä-olo, kaikki yhtyivät tekemään heitä ylen onnellisiksi.

Metta ratsasti miehensä kanssa kaikkialla ympäristössä, jonka outo säännöttömyys päivä päivältä yhä enemmän miellytti heitä — polkuja myöten tiheäin metsäin halki, jossa maa oli peitetty syksyn lehdillä, jotka olivat varisseet pikemmin kypsyydestänsä, kuin kylmyyden vaikutuksesta; pienien talojen ja varallisten tilanhaltiain hovien ohitse; kaalattaen hevosiansa jokien poikki tai yksinkertaisilla lautoilla kulkien niitten yli; samalla kuin joka ihmisessä, jonka he tapasivat, olipa hän ylhäistä tai alhaista säätyä tai mitä rotua hyvänsä, oli jotakin Pohjassa syntyneelle ja kasvaneelle uutta ja omituista.

Eräs kirje, jonka Metta kirjoitti sisarellensa vähäistä jälkeen heidän tulonsa, osottaa nuoren vaimon tunteita: —

Rakas Julia'ni. — Minä en tiedä, kuinka voisin paremmin käyttää muutamia tunteja Kiitospäivästä, kuin kirjoittamalla sinulle luvatun kirjeen uudesta kodistamme ja matkastamme tänne. Sillä välin kuin sinä vapiset vilusta ja ehkä katselet jäätä ja lunta, istun minä vähäisellä verandalla, jonka ylitse kiertelee ruusupuu täynnänsä umpuja ja kukkia. On ollut vähäinen halla, ja nuot uikopuolella ovat lakastuneet, mutta sisäpuoliset ovat vielä yhtä tuoreet, kuin olisi vasta Kesäkuu. Aurinko paistaa lämpimästi sisään ja jokaiseen esineesen on koskenut tuo hieno utu, josta nuot harvat omituiset Pohjan syyspäivät, joita me sanomme indianilaiseksi kesäksi, ovat erinomaiset. Sama hiljainen, uneksivainen uupumus ja sama äärettömän etäisyyden tunto ympäröitsee meitä.

Kaikki sekä ihmiset että esineet ovat uusia meille, se on Lily'lle ja minulle. Comfort'in nelivuotinen sotamiehen-elämä totutti häntä hyvin tämmöisiin näkyihin; ja, en epäile sitä, suuri osa huvistamme tulee siitä, että hän on täällä selittämässä meille kaikkia näitä ihmeitä.

Tuntui kauhean yksinäiseltä ja autiolta, kun ensin saavuimme tänne. Sinä tiedät, että Comfort oli tullut ennen meitä ja päättänyt kaupan sekä tehnyt muutamia valmistuksia tuloamme varten, se on, hän oli palkannut jonkun tekemän näitä valmistuksia ja sitten palannut meitä vastaanottamaan. Meidän oli hirmuista matkustaa — kovia aallokoita ja huonoja laivoja, kolkkoja seutuja ja rautateitä, jotka näyttivät kaipaavan kaikkia, mitä olemme oppineet pitämään semmoisten rakennusten pää-asiana. Kiskot olivat kuluneet ja taittuneet, alushirret painuneet ja lahonneet; ja tuon tuostakin näimme, kuinka joku ryöstölle lähtenyt joukkio oli kuumentanut kiskoja ja kiertänyt ne puitten ympäri, ja niitten sijaan oli pantu vanhoja ruosteisia, jotka olivat otetut jostakin vähemmän tärkeästä radasta. Comfort sanoi luulleensa, että he varsin pian ajaisivat junan "oikealle puolelle tietä" yksikseen kulkemaan. Kaikkialla maassa näkyi sodan jälkiä — linnoituksia, multavarustuksia ja paalutuksia. Sota- ja sairasvaunuja ja muuleja on levällään joka paikassa, ja näyttävät olevan ainoat jälellä olevat kuljetus-neuvot. Konfederationi raukka lienee varmaan ollut viimeisissä henki toreissansa, kun se antautui.

Matkamme viimeisinä kahtenatoista tuntina satoi — satoi niinkuin sinä et koskaan ole nähnyt satavan ja niinkuin, minun luullakseni, ei koskaan voikaan sataa paitsi tässä ilman-alassa. Jos sanoisi, että vettä rankasti tuli, antaisi sinulle vaan heikon käsityksen siitä. Se ei piessyt eikä pyryttänyt: ei ollut vähintäkään myrskyä eikä mitään kiihtymyksen eli ponnistuksen tapaista sen ohessa. Sitä vaan kaatain tuli — vakavasti, tyvenesti ja keskeytymättä. Näytti siltä, kuin samea, raskas ilma olisi suljettu johonkin läpitunkemattomaan pilvien teltaan ja täytetty loppumattomalla vesijoukolla, joka oli juuri kylläksi sakeutunut, että pääsi putoamaan. Ei kuulunut mitään rätinää, vaan ainoastaan vanhojen vaunujemme vuotavalta katolta ainainen kohina putoavasta vedestä, melkein niinkuin jostakin koskenkielestä sen painavassa yksitoikkoisuudessa. Pahimmassa sateessa tulimme sydän-yönä viimeiseen pysäyspaikkaan ennen Warrington'ia. Se on totta puhuen sievä pikkuinen kaupunki, jossa on noin pari tuhatta asukasta; mutta se oli pimeä, kuin katakombit, ja yhtä hiljainen, jollei ota lukuun sadetta, joka lankesi, lankesi joka paikassa lakkaamatta. Konduktööri sanoi, että siellä löytyi hyvä hotelli, jos voisimme päästä sinne; mutta siellä ei ollut minkäänlaisia kulkuneuvoja eikä mitään muuta valaistusta paitsi konduktöörin lyhty ja yksi talikynttilä, joka liehuen paloi vähäisessä asemahuoneessa. Comfort otti ulos kapineemme ja sai ne suurella vaivalla järjestetyksi asemahuoneesen; ja väskyt ja rasiat kainalossa ja leukaan saakka verhottuina sateen torjumiseksi (joka näytti tunkevan paraplyyn lävitse, niinkuin se olisi halveksinut semmoista yritystä syrjäyttää sitä suunnastaan) lähdimme hotelliin päin, konduktööri lyhtyinensä oppaanamme. Semmoista kävelyä! Kun Comfort auttoi minua ulos vaunuista, sanoi hän: "täällä on kauhean mutaista". Hänen ei olisi tarvinnut sanoa sitä. Minä jo vaivuin, vaivuin pehmeään, sitkeään liejuun. Gummikalossit eivät olleet miksikään hyödyksi eikä myöskään nuot korkeat kengät, jotka olin pannut jalkaani, että olisin oikein varustettu, tuli mitä tuli. Minä rupesin pelkäämään juoksuhietaa, ja jos olisit nähnyt vaatteitani seuraavana aamuna, et olisi sitä ihmetellyt. Onneksi oli pimeä eikä kukaan voi koskaan muuta kuin arvata, mimmoinen sokaistu seura me olimme sinä iltana.

Entäpä hotelli sitten; mutta minä en rasita sinua sillä! Lily itki itsensä nukuksiin, ja minä olin vähällä tehdä samoin.

Seuraavana aamuna oli maa niin kirkas ja hymyilevä, kuin ei vedenpaisumus olisikaan pari tuntia takaperin käynyt sen yli. Comfort oli hyvin levoton päästäksensä Warrington'iin, ja me olimme yhtä halukkaat jättämään tuota kauheata hotellia. Hän hankki siis meille jonkunlaiset vaunut ja me lähdimme. Hän sanoi, ettei hän ollenkaan epäillyt, että tavaramme jo olivat siellä, koska ne olivat lähetetyt kolme viikkoa takaperin ja hän oli sopinut erään miehen kanssa, että tämä veisi ne ulos kartanoon. Emme ainakaan, sanoi hän, voi joutua pahempaan tilaan, kuin olimme tuossa kurjassa hotellissa, jossa kohden minä täydellisesti yhdyin häneen; mutta hän ei tietänyt, mitä kaikkia oli edessämme!

Warrington'iin on ainoastaan kuusi penikulmaa pysäyspaikasta; mutta me olimme kaksi kuolettavaa tuntia matkalla, ennenkuin pääsimme sinne niitten arkkujemme ja kofferttiemme kanssa, jotka olimme ottaneet mukaamme. Ajatteleppas, kun melkein unettoman yön ja seitsemänpäiväisen väsyttävän matkan perästä ajoimme kaksi tuntia mudassa, joka oli melkein yhtä punaista, kuin veri, yhtä sitkeätä, kuin piki, ja syvempää, kuin 'laskinluoti koskaan ilmoitti', niin voit vähän arvata, mimmoisilla tunteilla minä saavuin Warrington'iin. Kun astuimme käytävää ylöspäin noitten isojen vanhojen tammien alla, jotka juuri kypsyivät vakavan ja tasaisen ruskean värisiksi ja joitten välissä hickory-puitten nähtiin matalimmasta korkeimpaan oksaan asti hohtavan kullassa, ja näimme harmaitten oravien (joita ei entinen omistaja antanut tappaa ja joita ei kukaan sen jälkeen ollut joutanut tappamaan) leikkivän ja tuon ison tiilirakennuksen seisovan hiljaisessa komeudessaan keskellä tätä teko-saloa, olisin voinut ilosta suudella puita, oravia, halkeilevaa porttia, jopa mutaista maata itseä. Se oli koti — lepo. Comfort näki kyynelet silmissäni, ensimäiset, jotka olin vuodattanut koko matkalla, ja sanoi hellästi: — 'No, no! Se on melkein ohitse nyt!' niinkuin minä olisin ollut väsynyt lapsi.

Lily oli ihastuksissaan vanhan paikan kauneudesta, johon hänellä todellakin oli hyvä syy; mutta minä olin väsynyt. Minä kaipasin lepoa. Me ajoimme rakennuksen luo ja tapasimme sen tyhjänä — autiona. Ovet olivat auki; vettä oli juossut eteisen poikki ja kaikki oli niin surkean-näköistä, etten voinut muuta, kuin istua maahan ja itkeä. Vähän etsittyänsä löysi Comfort sen miehen, jonka oli määrä tehdä korjaukset ja viedä ulos tavaramme. Hän sanoi, etteivät tavarat olleet vielä tulleet, ja arveli, ettei ollut miksikään hyödyksi ryhtyä toimiin, ennenkuin ne tulivat.

Comfort lähetti vaunut, joilla olimme tulleet, takaisin noutamaan, vähän ruokavaroja, muutamia keitto-astioita ja mitä muuta välttämättömästi tarvitsimme. Musta vaimo löydettiin, joka saapui paikalle ja niillä monella hyväntahtoisella kädellä, joita hän pian käski avukseen, teki vanhan rakennuksen (tai ainakin yhden huoneen siitä) oikein miellyttäväksi. Kapineemme ovat siitä alkaen tulleet, vähä erältänsä, ja nyt olemme aivan järjestyksessä.

Comfort on ostanut minulle ratsuhevosen — kauniskarvaisen ruskean tamman; ja hänellä on vanha sota-ratsunsa Lollard, jonka hän, jollakin tapaa aavistaen, että hän tulisi tänne, oli jättänyt näille tienoille erään vanhan Jehu Brown nimisen miehen luo, joka, sivumennen sanoen, on 'karakteeri'. Me ratsastamme siis hyvin paljon. Tiet ovat niin huonot, että on vaikea liikkua muulla lailla; ja on oikein hupaista päivällä tai yöllä ratsastaa metsäpolkuja myöten ja pitkin kummallisesti koukertelevia maanteitä.

Ihmiset täällä näyttävät sangen ystävällisiltä ja kohteliailta. Useat gentlemanit ovat käyneet Comfort'ia katsomassa. He ovat kaikki överstejä tai squirejä ja hyvin miellyttäviä, hupaisia miehiä. Muutamat ladyt ovat käyneet minun luonani — kuitenkin aina puolisojensa kanssa; ja minusta näytti, kuin he eivät tahtoisi olla niin suloisia käytöksessään ja niin sydämellisiä vastaan-otossaan, kuin gentlemanit. Minä olen huomannut, ettei kukaan heistä ole erittäin paljon pyytänyt meitä vuorostamme käymään heillä. Comfort sanoo, ettei se ole ensinkään ihmeellistä, vaan että meidän pikemmin tulisi kummastella ja olla iloisia siitä, että he ollenkaan tulivat; enkä minä ymmärrä muuta, kuin että hän on oikeassa.

Pari kolme maamiestä tuli tervehtimään Comfort'ia muutamia päiviä tulomme jälkeen. He olivat kaikki 'mister'eita' eikä överstejä ja 'squirejä'. He sanoivat ölevansa Unionin miehiä, ja oli ihmeen hauska kuulla, kun he omituisilla maakunnan-murteillansa juttelivat, mitä oli tapahtunut heille sodassa.

Me ratsastimme perästäpäin tervehtimään yhtä heistä ja näimme, että hän oli hyvin menestyvä maanviljeliä, jolla oli neljä tai viisi sataa acre'a kelpo maata. Hän asui veistämättömistä puista rakennetussa huoneessa, jossa kummallisella tavalla yksinkertaisuus ja ylellisyys yhtyivät hänen ympärillänsä. Minusta tuntuu jollakin tapaa, kuin tulisin pitämään tästä ihmisluokasta enemmän kuin noista toisista; vaikka he ovat raakoja ja yksinkertaisia, näyttävät he niin hyväsydämisiltä ja kunniallisilta.

Täksi päiväksi olemme kutsuneet opettajattaret Verdenton'in mustasta koulusta päivällisille viettämään Kiitospäivää. Heitä on noin puoli kymmentä — kaikki Pohjoisvaltojen tyttöjä. Minä en ole nähnyt heitä; mutta Comfort sanoo, että he ovat hyvin miellyttäviä ladyjä. Tietysti heillä ei ole mitään muuta seura-yhteyttä, kuin muutamien pohjoisvaltalaisten perheiden kanssa; ja Comfort on mennyt ottamaan heitä ulos, huvittaaksensa heitä yhtä hyvin kuin meitä itseämmekin, luulen minä. Sydämellisiä terveisiä kaikille!

Sinun ainainen

Mettasi.

X LUKU.

Heikot astiat.

Seuraava kirje oli kirjoitettu ensi viikolla joulupäivän jälkeen ja selittää itse itsensä: —

Rakas Julia'ni. — Viimeinen kirjeeni sinulle oli kirjoitettu sillä aikaa kuin odotin noitten nuorten Verdenton'issa opettavain ladyjen tuloa meille Kiitospäivän päivällisille. Se oli tärkeä päivä meille, ja nuot päivälliset kovin merkillinen seikka. Meillä oli vähän niukanlaisesti semmoisia kaluja, joita tarvitaan tämmöistä tilaisuutta varten; mutta me sovitimme ja laittelimme ja useitten mustien tyttöjen (sinun tulee muistaa, että kaikki mustat vaimot ovat "tyttöjä") ketterien käsien avulla onnistui meidän kattaa sangen kunnollinen pöytä. Comfort oli ratsastanut varhain kaupunkiin, taluttaen herkkäsuista pikku tammaani Jaca'a, jolla yhden noista nuorista ladyistä oli määrä ratsastaa; ja vaunut seurasivat toisia varten. Juuri kuin kirjeeni oli valmis, tulivat he kaikki käytävää ylöspäin rakennuksen luo, enkä minä suinkaan eläessäni ole iloisempaa seuruetta nähnyt. On mahdoton löytää kuutta suloisempaa tyttöä. Lähetys-seuran palveluksessa he opettavat niissä mustissa kouluissa, jotka ovat niinkuin tenhovoimasta syntyneet kaikkialla Etelässä, ja he ovat todellisia lähetys-saarnaajia tämän sanan parhaassa merkityksessä. He ovat kuudesta eri valtiosta eivätkä koskaan olleet nähneet toisiansa, ennenkuin he yhtyivät täällä Verdenton'in koulussa, ja he ovat kaikki sivistyneitä, hientyneitä naisia meidän Pohjan kansan parhaasta luokasta, jotka ovat tulleet tänne ainoastaan tehdäksensä hyvää. Oikein ihastutti nähdä heidän niin vilkkaina ja tyttömäisinä, vaikka he olivat äsken eronneet armaista kodeista ja hellistä ystävistä, jalolla tarkoituksella tulevan alas tänne, jossa heitä ylenkatsotaan ja herjataan juuri siitä hyvästä, jota he toimittavat. Ainoastaan ne harvat Pohjoisvaltalaiset, jotka löytyvät täällä, tahtovat olla jossakin yhteydessä heidän kanssaan. He ovat yhtä paljon lähetys-saarnaajia ja he saavat kärsiä yhtä paljon, kuin jos olisivat Turkinmaalla; totta puhuen enemmänkin, jos meidän vanha ystävämme, joka opettaa Beirut'issa, sanoo koko totuuden vastuksistansa. Meillä oli hupainen päivä; ja iltapuolella me molemmat palasimme heidän kanssaan ja, lähettäen takaisin vaunut ja pitäen vaan ratsuhevosemme, jäimme Lähetyshuoneesen, joksi heidän asuntoansa sanotaan, siksi kuin kello kävi kymmenettä, jolloin Comfort ja minä ratsastimme kotiin kuutamossa. Minä en luule, että olen koskaan eläessäni ollut onnellisempi taikka tuntenut aikaan saattaneeni enemmän iloa muille, kuin sinä päivänä; ja kun iltarukouksessamme olimme polvillamme, kiitin Jumalaa kaikesta sydämestäni siitä, että Hän oli johdattanut askeleemme tänne, sillä minä luulen, että meillä on siunattu työ edessämme ja ettei meidän elämämme täällä ole oleva turha.

Muutamia päiviä myöhemmin lähdin tervehtimään yhtä noista ladyistä, jotka olivat käyneet minun luonani. Se oli niin pitkä matka, että Comfort tuli minun kanssani ja minä suostutin hänet antamaan minun ratsastaa; sillä kovin ikävä on ajaa vaunuissa, joka on ainoa toinen keino. Tämä ei olisi aivan en régle[19] kotona, sen tiedän kyllä; mutta täällä se on hyvin tavallinen asia, ja se on semmoinen matkustamiskeino, joka on liian hupainen, että siitä saisi koskaan luopua. Me kävimme kolmessa eri perheessä ja vastaan otettiin kaikissa ilmeisellä kylmyydellä ja yhdessä suorastaan epäkohteliaasti. Minusta tuntui, kuin olisin voinut itkeä pettymyksestä ja harmista. Me tahdoimme olla ystävällisiä ja kartimme kaikkia semmoisia puhe-aineita, jotka olisivat voineet käydä tuskalloisiksi; ja tuntui liian pahalta kokea semmoista jäykkyyttä. Comfort koetti lohduttaa minua, kun ratsastimme kotiin; mutta minä huomasin, että se vaivasi häntä yhtä paljon, kuin minuakin. Pari kolme päivää tämän perästä tuli Squire Hyman, joka on yksi meidän lähimmäisistä naapureistamme, vaikka hän asuu penikulman päässä, meitä katsomaan. Hän on kummallinen vanha kielenpieksiä, joka tahtoo niin mielellään olla hyvällä kannalla jokaisen kanssa, että hänen on vastus pitää ketään puolellansa. Sodan aikana hän näyttää harjottaneen petollista käytöstä, ja on hupaista kyllä kuulla översti Vaughn'in ja hänen konfedereerattujen ystäviensä varoittavan meitä hänestä, niinkuin semmoisesta miehestä, joka vakuutti olevansa 'aivan oikea mies', mutta koko ajan kehoitti karkulaisia ja suojeli partioretkeläisiä; ja sitten kuulla Jehu Brown'in ja muitten tunnettujen ja taattujen Unionistein sanovan: 'häneen ei sovi luottaa. Hän tahtoi aina käydä erittäin hyvästä unionistista, vaan samalla aikaa hän antoi tietoja semmoisista pojista, jotka olivat menneet piiloon'.

Minä tiesin, että hänellä oli jotakin 'varsin erinomaista', niinkuin hän sanoo, kerrottavana sinä hetkenä, kuin hän tuli huoneesen; mutta kesti kauan aikaa, ennenkuin hän sai sen sanoneeksi. Minä luulen, että Comfort arvasi, mitä se oli, ja tahallansa johdatti hänet pois siitä asiasta, johon hän pyrki. Viimein hän yht'äkkiä puhkesi puhumaan siitä, lausuen: —

'Olen kuullut, että ovat saaneet kauhean ison koulun noita 'niggereitä' varten, joksi me sanomme heitä, Verdenton'iin'.

'Niin oikein!' vastasin minä aivan viattomasti. 'Me olimme kutsuneet nuot nuoret ladyt, jotka opettavat siellä, tänne Kiitospäivän päivällisille ja me pidimme sangen paljon heistä'.

'Todella! Minä en tiedä mitään heistä, ei hyvää eikä pahaa. Tietysti kuulen paljon puhuttavan, mutta sitä ei käy kertominen. Muutamat ihmiset pitävät paljon menoa jokaisesta seikasta; mutta minä olen niitä, jotka antavat muiden olla rauhassa, kun he vaan eivät minua häiritse. Se on oikein tehty, eikö niin, översti? He, he!'

'Minä en ymmärrä, miksi jotakin sanottaisiinkaan näitä nuoria ladyjä vastaan', sanelin minä.

'Noh', vastasi hän, 'te tiedätte, mimmoiset me Eteläläiset olemme,
Meillä on omat käsityksemme'. Ja hän vilkutti silmillänsä ja nauroi
itseksensä; ja minä sanoin jokseenkin tylysti: —

'Minä en ymmärrä, mitä teidän käsityksillänne on tekemistä näitten nuorten ladyjen kanssa, jotka varmaan tekevät Jumalalle otollista työtä, kun opettavat tätä mustaa kansa raukkaa, vanhoja ja nuoria'.

'Oh, varmaan! siltä se näyttäisi; mutta' —

'Mutta mitä?' kysyi Comfort niin osottavaisesti, että vanha mies hypähti tuolillansa.

'Oh — ei mitään — ei mitään tärkeätä — ainoastaan — tiedättehän, översti, meidän on mahdoton ajatella muuta, kuin että se, joka Pohjasta tulee alas tänne ja seurustelee niggerien kanssa — ei voi — noh — ei voi olla missään arvossa kotona'.

'Ja te sanotte mustan kansan opettamista seurustelemiseksi heidän kanssaan?' kysyi Comfort.

'No, tietysti, tavallansa', vastasi Squire miettiväisesti.

'Ja epäilemättä pidätte seurustelemista semmoisten opettajien kanssa häpäisevänä?'

'Hyvä, översti, minä olen iloinen, että mainitsitte sen. Minä en tahtonut tuoda sitä itse esiin, koska se on arka aine; mutta siksi sitä katsoo — katsoo — paras societeeti, ymmärrättehän'.

'Te tulitte siis varoittamaan meitä, että, jos vielä seurustelemme näitten opettajattarien kanssa, meidän täytyy luopua hyvän societeetin iloista?'

'Noh, minä olen kuullut moitteita lausuttavan. Minä en nimitä mitään nimeä; mutta minusta se ei ollut muuta, kuin hyvän naapurin velvollisuus, koska olitte, niin sanoakseni, vieraita täällä ettekä tunne meidän tapojamme, antaa teidän tietää tämä, että voitte olla varovaiset tulevaisuudessa'.

'Kiitoksia paljon. Me olemme todella hyvin kiitolliset teille, koska ilmoitatte meille, kenenkä kanssa meitä lasketaan seurusteluun ja kenenkä kanssa ei'.

'Oh, ei ollenkaan! ei ollenkaan! Se ei suinkaan ole mitään muuta, kuin mitä tekisin jokaiselle naapurille', arveli Squire tyydytetyn turhamielisyyden katsannolla.

'Ei suinkaan, Squire', lausui Comfort ivallisesti — ja minä tiesin hänen silmiensä leimauksesta, että joku saisi laukauksen — 'ei suinkaan; ja se on juuri minun luottamukseni teidän naapurilliseen ystävyyteenne, joka tekee, että uskallan pyytää yhtä suosio-työtä teiltä'.

'Kaikki, mitä ikänäni vaan voin tehdä, Sir. Minä vakuutan, että olen ylpeä siitä, että saan palvella teitä', lausui Squire ilmeisellä ihastuksella.

'Minä olisin siis, Squire, mielissäni, jos tahtoisitte sanoa noille hyville ihmisille, jotka ovat ottaneet määrätäksensä seurustelemisestamme, että minä ostin tämän maatilan, maksoin sen puhtaalla rahalla ja pystyn varsin hyvin hoitamaan omia asioitamme ilman heidän apuansa'.

'Mitä tarkoitatte, Sir?' lausui Squire, vaaleana vihasta ja hypäten ylös tuoliltansa. 'Aiotteko loukata minua?'

'Minä aion', vastasi Comfort tyvenesti, 'sanoa, että nuot ladyt, jotka opettavat Verdenton'in mustassa koulussa, ovat arvossa pidettäviä ja sivistyneitä ladyjä, soveliaita kumppaneita vaimolleni ja täydellisesti kaikkien ladyjen arvoisia tässä valtakunnassa. Minä tahdon sanoa vielä lisäksi, että, kun kerta pidän heitä semmoisina, jos minun täytyy valita, tahdonko hylätä heidät yksistään sen hyvän työn tähden, jota he ovat toimittamassa, vai menettää Verdenton'in ja lähiseutujen suosion, minä varmaan valitsen jälkimäisen ehdon'.

'Noh — tietysti', vastasi Squire, vähän kummastuneena tästä katsantotavasta, 'tietysti teillä on oikeus astua omaa tietänne. Minä en tarkoittanut mitään pahaa, ei vähintäkään maailmassa. Hyvää iltaa, Sir! Hyvää iltaa, Madam!' Ja hän oli mennyt toimittamaan, mitä Comfort oli käskenyt.

Översti Vaughn tuli seuraavana päivänä samassa asiassa. Minä en kuullut hänen keskusteluansa Comfort'in kanssa; mutta hän puhui hyvin korkealla äänellä ja sai, luullakseni, melkein samanlaisen vastauksen, kuin Squire'kin. Minä kuulin Comfort'in sanovan hänelle juuri kuin hän oli lähtemällänsä: —

'Minä taistelin neljä vuotta, Sir, saadakseni oikeutta elää kansalaisen kaikilla oikeuksilla Yhdysvaltojen lipun alla missä paikassa tahansa Unionissa, enkä aio sallia, että kukaan määrää käytöstäni ketäkään kohtaan'.

'Jos perheenne seurustelee neekerin-opettajien kanssa, ei teidän sovi odottaa, että arvossa pidetyt ihmiset tunnustavat sitä seuralaisekseen'.

'Me emme pyydä ketään seurustelemaan meidän kanssamme, Sir. Me emme rukoile kenenkään arvon-antoa. Jos ihmiset tahtovat ystävyyttämme, olemme avosydämisiä ja suoria; me emme ole olevinamme muuta, kuin mitä olemme, ja vastaan-otamme muut semmoisina, joksi huomaamme heitä. Jos he eivät tahdo seurustella kanssamme, emme valita emmekä luultavasti sitä sure'.

Översti, joksi hän nimittää itseänsä, lähti pois kovasti suuttuneena; ja seuraavalla viikolla sisälsi Verdenton'issa ilmestyvä sanomalehti alhaisen pienen häväistyskirjoituksen, jonka lähetän sinulle.

Se kuuluu, niinkuin seuraa: —

('Lukiamme varmaan mielipahalla kuulevat, että kanadalainen Yankee Servosse, joka on ostanut Warrington Place'n, on yksi noita vimmapäisiä abolitionisteja, joitten jumalattomat opit olivat todellinen syy kaikkiin viimeisten neljän vuoden kärsimisiin ja verenvuodatukseen. Kaupunkilaisemme olivat osottaneet hänelle paljon suosiota, ja ladymme ovat olleet erittäin kohteliaat hänen perheellensä. Sen sijaan, että hän olisi pannut arvoa näihin asioihin, on hän ottanut parjataksensa ensimäisiä ladyjämme, verraten heitä noihin niggerein koulu-opettajattariin, jotka ovat tulleet alas tänne esimerkillänsä opettamaan yhteiskunnallista yhtäläisyyttä.

Me olemme kuulleet, että Servosse oli kutsunut kaikki nämät naisellisen vakuutuksen vapaa-lempiset niggeri-lähettiläät Warrington'iin viettämään tuota uutta Yankee'itten pyhäpäivää, joka Lincoln'in[20] hallituksen ensimäisenä vuonna lisättiin valtio-kalenteriin ja jota nimitetään Kiitospäiväksi. Päivä itse on jäännös Uuden Englannin puritanilaisesta ulkokultaisuudesta ja se vietettiin, niinkuin meille on kerrottu, soveliaasti Warrington'issa, jossa he söivät ja joivat ja lauloivat 'John Brown',[21] 'Me tulemme, isä Abraham' ja muita samankaltaisia lauluja. On sanottu, että eräs näistä 'N.O.'ista joutui niin haltioihinsa tässä tilaisuudessa, että hän suuteli yhtä noista mustista pojista, jotka passasivat pöydässä. Översti Servosse ei voi odottaa, että arvossa pidetyt ihmiset tunnustavat hänen perhettänsä vertaisekseen, jos hän valitsee semmoista seuraa sille.')

Oletko koskaan kuullut mitään niin halpaa? Tietysti emme ollenkaan huoli siitä: vaikka kyllä jokainen tahtoo elää sovinnossa naapuriensa kanssa, jos mahdollista. Comfort suuttui kovasti, kun hän ensin näki tämän, ja lähti hyvin vihaisena kaupunkiin. Minä en tiedä, mitä hän teki, mutta seuraavalla viikolla oli sangen nöyrä puollustus-kirjoitus sanomalehdessä. Se aikaan sai kuitenkin paljon kiihtymystä, ja useat mustastakin kansasta neuvoivat meitä vastedes jättämään koulu-opettajattaria tänne kutsumatta. ("N.O." on, näetkö, eteläinen lievitys-sana, joka merkitsee Niggerin-Opettaja.) Tietysti me emme pitäneet sillä mitään väliä, vaan aiomme kutsua heidät luoksemme juuri niin usein, kuin vaan voimme, osittain siitä syystä, että tahdomme osottaa, etteivät semmoiset asiat vaikuta meihin, osittain myöskin sen vuoksi, että täällä-käynti näyttää huvittavan heitä niin paljon.

Joku aika takaperin Comfort päätti perustaa sunnuntaikoulun mustalle kansalle, koska heitä on sangen paljon näillä tienoilla eikä löydy minkäänlaista koulua heitä varten likempänä, kuin Verdenton'issa. Hän neuvotteli siis muutamien heidän etevimpien miestensä kanssa ja he tekivät holvikäytävän kasvavista puista ja asettivat muutamia penkkejä yhteen lehtoon aivan likelle rakennusta; ja sinun pitäisi saada nähdä, mimmoisia ihmisjoukkoja kokoontuu sinne sunnuntai-iltapäivinä. Pari kolme valkoista miestä tuli ensin ikäänkuin katsomaan, mitä toimitettaisiin. Comfort käski heidän ottaa jonkun luokan itselleen ja auttaa meitä opettamaan noita ihmis-raukkoja. Eräs vanha mies, jolla oli pitkät, valkoiset hiukset, kummalliset mustat silmät ja lempeä, mieluisa ääni, tuli esiin ja sanoi, että se oli hyvä työ ja että hän kiitti Jumalaa, joka oli johdattanut tämän uuden naapurin mieleen tehdä sitä; ja hän puolestansa tahtoi tehdä kaikki, mitä hänen voimassaan oli, auttaaksensa häntä.

Toiset seisoivat kauempana eivätkä näyttäneet tietävän, mitä tehdä tässä asiassa. Vanhan miehen nimi on George D. Garnet. Hän on hugenottilaista sukuperää ja kuuluu erääsen suureen eteläiseen perhekuntaan, jonka nimi on täksi väännetty sen alkuperäisestä kirjoitustavasta. Hän on hyvin ylpeä sukuperästänsä ja taipui meidän puoleemme, koska meidänkin nimi oli franskalainen. Hän on diakonus Baptistein seurakunnassa Mayfield'issa, noin kaksikymmentä penikulmaa tästä. Hän sanoo ihan antaumisen päivästä asti koettaneensa saada seurakuntaansa toimittamaan mustaa sunnuntaikoulua; mutta he eivät tahdo kuulla häntä. Hän on usein jäänyt teetä juomaan meille, ja hän on meistä todella erittäin huvittavainen. Hän on hyvin intomielinen, joka näkyy sekä siitä, mitä hän puhuu, että myöskin niistä kertomuksista, joita musta kansa juttelee hänestä. Hän sanoo, että hän oli orjanpitäjä, joka katsoi orjuutta vääräksi — 'virginialainen abolitionisti', niinkuin hän sanoo. Musta kansa kertoo, että hänen oli tapa ostaa orjia, jotka halusivat päästä vapaiksi, ja antoi heidän työllänsä hankkia vapautensa. Hän ei ollut mikään rikas mies, ainoastaan semmoinen 'tavallinen eläjä', niinkuin sanotaan; mutta tällä tapaa hän osti ja vapautti paljon orjia.

Musta kansa kerääntyy meidän ympärillemme, ikäänkuin he ajattelisivat, että 'Yankee-översti' voisi tehdä kaikki ja antaa heille kaikille työtä. Minä luulen, että voisin saada sata palvelustyttöä, jos ottaisin kaikki, jotka tulevat tänne, ja Lily'lle on tarjoutunut hoitajattaria niin kylläksi, että he voisivat ottaa hoimiinsa kaikki lapset sinun kaupungissasi.

Comfort on päättänyt myydä kaikki Warrington'in maat, paitsi sata acre'a. Loput ovat kummallakin puolella jokea ja sopivat hyvin jaettaviksi kymmenen ja kahdenkymmenen acre'n pikku maatiloiksi mustille miehille, sillä ne antaisivat heille ylämaata, jossa elää, hiukan hirsiä ja kappaleen hyvää viljelysmaata. Hän aikoo rakentaa niihin veistämättömistä puista pieniä asuntoja ja myydä ne mustalle kansalle kuudeksi tai kymmeneksi vuodeksi. Siitä tulee oikein pieni kaupunki.

Me toivomme voivamme tehdä jotakin hyvää ja luotamme siihen, että ihmisten joutavat ennakkoluulot vähitellen kuluvat pois. On kummallista, kuinka herkkä-uskoisia he kuitenkin ovat. Joku vanha talon-emäntä, joka moniaita päiviä takaperin toi muutamia kapineita tänne myytäväksi, sanoi kuulleensa, että översti oli tullut alas tänne 'nostamaan niggereitä valkoisia ihmisiä vastaan', ja tahtoi tietää, oliko siinä perää! Hänellä oli nuuskapurus suussa eikä hän eikä hänen molemmat täysikasvuiset tyttärensä osanneet lukea eikä kirjoittaa. On ihmeellistä, että täällä löytyy niin paljon, jotka ovat niin taitamattomia; ja ne, jotka eivät ole taitamattomia, ovat täynnänsä kummallisia ennakkoluuloja kaikkia vastaan, jotka eivät ole heidän omaa erityistä joukkoansa eivätkä ajattele ja usko aivan niinkuin he.

Me olemme kuulleet muutamia kertomuksia vastuksista, jotka ovat kohdanneet Pohjoisvaltojen miehiä muutamissa paikoissa Etelässä; mutta me toivomme, että ne ovat liioiteltut.

Sinun ainainen

Metta'si.

XI LUKU.

Kissa vieraassa ylisessä.

Servosse puuhasi hyvin ahkerasti seuraavana talvena ja keväänä, rakentaen niitä huoneita, joita Metta mainitsi, sekä asettaen kuntoon ja myyden ison osan maatilastaan. Hän huomasi, että hyvämaineiset ja ahkerat mustat miehet olivat halukkaat ostamaan maata, jota ei kukaan muu mielellään tahtonut myydä heille. Hän osti muutamia Konfedereerattujen rakennuksia, jotka hallitus möi, purkasi ne ja pystytti aineksista joukon sieviä ja tukevia pieniä asuntoja niille palstoille, jotka hän myi. Hän auttoi myöskin monta heistä ostamaan hevosia, osti muutamissa tapauksissa itse heille, suostuen ottamaan maksoa niistä eloissa ja rehuissa vastaisista vuodentuloista. Sillä välillä hän pani paljon työtä Warrington'in parantamiseen, toivoen palkkansa tuleentuvan niistä tuhansista hedelmäpuista, jotka Mr. Noyotte oli istuttanut ja jotka olivat kasvaneet täysikantaviksi, vaikka niitä oli laiminlyöty tämän kuoleman jälkeen. Nämät puut ja köynnökset siivottiin ja hoidettiin kaikki suurella huolella; ja Warrington, jonka kasvoihin huolimattomuuden ja häviön leima ennen oli painettuna, alkoi nyt näyttää sievältä ja kukoistavalta. Tosin niissä kaupoissa, jotka hän oli tehnyt mustien miesten kanssa, huomattiin muutamia virheitä sen johdosta, että niillä oli taipumus edistää "niggeri-yhtäläisyyttä"; mutta hän oli niin hyväluontoinen ja suora asiassa, että siitä ainoastaan vähäisen puhuttiin eikä mitään tehty siihen aikaan, vaikka hän kuuli yhdistyksistä muutamissa osissa valtiossa, jotka olivat perustetut estämään mustaa kansaa maata ostamasta tai hevosia omistamasta.

Seuraavaa kesää oli paljon kulunut, kun hän jonakin päivänä lähti valtiolliseen kokoukseen, jota pidettiin vähäisessä lehdossa noin seitsemän penikulman päässä Warrington'ista. Tämä kokous oli kuulutettu maan yleisten asiain keskustelemiseksi. Eteviä puhujia ilmoitettiin saapuvan sinne; ja Servosse oli hyvin utelias sekä näkemään semmoista kokousta että myöskin kuulemaan, mitä puhujilla oli sanottavaa. Hän ei ollut koskaan ollut mikään poliitikko eikä tahtonut eikä toivonut semmoiseksi tulevansa. Hän ratsasti kokoukseen, jonka hän huomasi paljon isommaksi, kuin hän oli odottanut, sillä koko tuhat henkeä oli kokoontunut sinne. Melkein jokainen mies tuli ratsastaen tai jalkaisin; ja hevoset seisoivat ylt'ympäri sidottuina puitten matalampiin oksiin siinä lehdossa, jossa kokous oli. Siellä pidettiin monta semmoista puhetta, jotka ovat omituiset eteläisille vaalikokouksille ja sisältävät runsaasti voimallisia, karkeita ja sattuvia sanoja, uhkuvat sukkeluudesta ja humorista ja kovasti höystetään pöyhkeillä lauseilla. Kertomuksia, joitten sopivaisuus oli epäiltävä, kuului kosolta ja mitä selvimpiä personallisia hyökkäyksiä harjotettiin.