E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

FROMONT NUOREMPI JA RISLER VANHEMPI

Parisin tapoja

Kirj.

ALPHONSE DAUDET

Alkuteoksen kolmannesta viidettä painoksesta suomentanut
M. Wuori

Ranskan Akatemian palkitsema teos.

Pietarissa.
Anton Lindeberg'in kustannuksella.

Tampereella, Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1885.

SISÄLLYS:

Esipuhe
Ensimmäinen kirja:
I. Häät Vefour'in luona
II. Pikku Chèben historia. — Kolme perhekuntaa yksillä portailla.
III. Pikku Chèben historia. — Väärät helmet.
IV. Pikku Chèben historia. — Savignyn kiiltomadot.
V. Kuinka pikku Chèben historia loppui.

Toinen kirja:
I. Vaimoni vastaanottopäivä.
II. Oikea ja väärä helmi.
III. Blondelkadun olutmyymälä.
IV. Savignyssa.
V. Sigmund Planus vapisee kassansa tähden.
VI. Tili.
VII. Kirje.

Kolmas kirja:
I. Tuomari.
II. Selitys.
III. Pikku neiti Sisi rukka.
IV. Odotussali.
V. Sanomissa.
VI. Hän lupasi olla sitä enää tekemättä.

Neljäs kirja:
I. Tarina pienestä sini-miehestä.
II. Havaintoja.
III. Maksupäivä!…
IV. Fromont'in huoneen uusi kauppapalvelija.
V. Café chantant.
VI. Sidonien kosto.

ESIPUHE.

Tämä teos, joka herätti Parisissa suurta ja ansaittua huomiota, on kieltämättä uuden ranskalaisen kaunokirjallisuuden paraimpia tuotteita. Kaikki Ranskan etevimmät sanomalehdet tervehtivät sitä yleisellä suosiolla ja vähässä ajassa on sitä ilmestynyt kymmeniä painoksia.

Vielä tärkeämpi huomio tuli tämän kirjan osaksi sen kautta, että Ranskan akademia kokouksessaan 10 p, Kesäkuuta v. 1875 yksimielisesti päätti antaa sen tekijälle palkinnon, määrätyn parhaimmasta vuoden kuluessa ilmestyneestä teoksesta, joka kuvaa Parisin tapoja. Tämän palkinnon, joka silloin ensi kerran annettiin, sai hra Alphonse Daudet romaanistaan nimellä "Fromont jeune et Risler aîné."

Tämä romaani oivallisine luonteenkuvauksineen on varmaan meilläkin voittava yleisön suosion.

Suomentaja.

ENSIMMÄINEN KIRJA.

I.

Häät Vefour'in luona.

— Rouva Chèbe!

— Poikani…

— Minä olen tyytyväinen…

Varmaankin kahdennen kymmenennen kerran sinä päivänä sanoi kelpo Risler olevansa tyytyväinen, ja aina yhtä heltyneen ja rauhaisan näköisenä, aina samalla harvalla, kumealla ja matalalla äänellä, äänellä, joka ahdistaa mieltä, eikä tohdi puhua liian kovaa pelosta puhkeavansa yht'äkkiä kyyneleisin.

Ei millään muotoa olisi Risler tahtonut silloin itkeä, — sopiiko, näette, se sulhaselle keskellä hääateriaa? — Yhtä kaikki häntä itketti kovin. Onnensa tukehdutti häntä, kuristi hänen kulkkuaan, esti sanojen tulemasta esiin. Kaikki, mitä hän voi tehdä, oli kuiskata aika ajoin hiukan värisevin huulin: "Minä olen tyytyväinen… Minä olen tyytyväinen."

Siihen hänellä oli syytä todellakin.

Aamusta saakka luuli miesparka olevansa ihanan unen vallassa, josta pelkää äkkiä havahtuvansa, häikäistynein silmin; mutta hänenpä unestaan ei näkynyt koskaan tulevan loppua. Se oli alkanut kello viideltä aamulla ja kymmeneen iltasella, kymmeneen hyvin tarkalleen Vefour'in kellon mukaan, kesti sitä vielä…

Paljo oli tapahtunut sinä päivänä, josta pienimmätkin seikat pysyivät hänen mielessään!

Aamu koitti, kun hän hyvillä mielin, vaikka hiukan kärsimättömänä astuskeli huoneessaan, vanhana poikana, valmiiksi puettuna, parta ajettuna, kaksi paria valkoisia hansikkaita taskussa… Mutta, kas tuossa jo juhlavaunut, ja ensimmäisissä tuolla — joilla on valkoiset hevoset, valkoiset ohjat ja sisältä ovat verhotut keltaisella damastilla — näkyy kuni pilvenä, morsiamen hääpuku… Siitä sitte mennään kirkkoon, astutaan kaksittain, aina tuo valkoinen pilvi etupäässä, liehuen kepeänä, viehättävänä… Sitte urut, ovenvartija ja kirkkoherran saarna, kynttelien valossa loistavat jalokivet, kevät pu'ut… ja väentungos sakastissa, jossa pieni valkoinen pilvi ikäänkuin katoaa upoksiin kaikkien sitä ympäröidessä ja suudellessa, sillä välin kuin sulhanenkin jakelee kädenlyöntiä kaikelle Parisin ylhäiselle kauppiasseuralle, joka on tullut häntä kunnioittamaan… Sen jälkeen urkujen suuri loppusoitto, joka on sitä juhlallisempi, kun kirkon selälleen avatut ovet sallivat koko kadun ottaa osaa perheen juhlamenoihin. Hääkansaa seuraa esikartanossa humina, katselijoiden puhelut; muun muassa eräs kiillottajatar, suuri esiliina vyöllä, sanoo ihan kovaa: "Sulhanen ei ole kaunis, mutta morsian on armottoman sievä…" Siitä sillä on sulhasella ylpeilemistä…

Sitte aamiaiset tehtaalla, seinäpapereilla ja kukilla kaunistetussa työ-huoneessa, huvimatka Boulognen metsään, mieliksi anopille, rouva Chèbelle, joka, ollen parisilainen pikkuporvaritar, ei olisi pitänyt tytärtään morsiamenakaan ilman ajoa järven ympäri ja käyntiä vedenputouksella. — Sen jälkeen tulo päivällisille, valkeita sytytettäissä bulevaardeilla, jonne ihmisiä oli tullut katsomaan häämatkaa, oikeita ylpeitä häitä, joita vuokrahevoset pitkässä jonossa kuljettivat Vefourin portaille asti.

Sillä kohdalla hän oli unessaan.

Ikäänkuin turtuneena uupumuksesta ja mielihyvästä katseli kelpo Risler epämääräisesti äärettömän suurta kahdeksalle kymmenelle hengelle katettua, molemmista päistä hevosen kengän muotoista pöytää, jonka ympäriltä kohosi hymyileviä, tuttuja kasvoja, ja niiden kaikkien silmistä oli hän näkevinään oman onnensa kuvastavan. Päivällinen oli loppumaisillaan. Haastelun huminaa aaltoili ympäri pöytää. Siinä oli vastatusten kääntyneitä kasvoja vilkkaassa keskustelussa, siinä näkyi mustia hihoja kukkien takaa, siinä nautti lapsi ilomielin hedelmä-jäätelöään, ja isoja kasoja jälkiruokaa kohosi kasvojen tasalle ylt'ympäri tuota iloista, kirjavaa ja valoisaa hääpöytää.

Niinpä niinkin! Risler oli tyytyväinen.

Paitse hänen veljeään Franssia, olivat kaikki, joita hän rakasti, läsnä. Ensin — vastapäätä häntä, Sidonie, eilen pikku Sidonie, tänään hänen vaimonsa. Hän oli heittänyt pois huntunsa päivälliseksi: hän oli astunut ulos pilvestään. Ihan valkeasta ja sileästä silkkihameesta kohosivat nyt sievät tummanvalkoiset kasvot, — joita tuon säännöllisesti sidotun morsiusruunun peittämät kauniit hiukset seppelöivät. Ja niidenpäs kätkössä vasta mylleröi elämään pyrkivä myrsky, valmiina tuossa paikassa, köykäisten, pienten untuvain tavoin, pois lentämään, katoamaan… Mutta eihän avio-miehet semmoisia asioita huomaa.

Sidonien ja Franssin jälkeen rakasti Risler kaikkein enin maailmassa rouva Georges Fromont'ia, jota hän kutsui "rouva Chorcheksi", osakkaansa vaimoa ja entisen isäntänsä ja herransa, Fromont-vainajan tytärtä. Risler oli istuttanut hänen viereensä ja puhutteli häntä aina lempeällä ja suopealla tavalla. Rouva Fromont oli aivan nuori nainen, melkein Sidonien ikäinen, mutta kauneutensa oli säännöllisempi, tyynempi. Hän jutteli vähän, ollen outona tuossa sekalaisessa seurassa, vaan kaikin voimin kumminkin koetti olla rakastettava.

Toisella puolen Risleriä istui rouva Chèbe, morsiamen äiti, joka säteili ja loisti viheriän kiiltävässä satiinihameessaan. Aamusta saakka oli hyvän naisen mieli ollut yhtä loistava, kuin hänen merkkikuvallinen vaatteensa. Tavan takaa sanoi hän itsekseen: "Tyttäreni menee naimisiin Fromont nuoremmalle ja Risler vanhemmalle Vieilles Haudriettes'in kadun varrelta!"… Sillä tyttärensä, muka, ei mennyt naimisiin ainoastaan Risler vanhemmalle, vaan koko kauppahuoneelle, tuolle Parisin kauppamailmassa kuuluisan toimi-nimen, ja joka kerta kuin rouva Chèbe muisteli mainehikasta tapahtumaa suoristi hän itseään ja silittää kahisteli väikkyvää hamettaan.

Aika vastakohtana hänelle oli hänen miehensä, herra Chèbe, joka istui muutamaa tuolia etempänä. Avioliitossa, yleensä, matkaan saattavat samat syyt kokonaan erilaisia seurauksia. Tuo lyhytkasvuinen mies jyrkkine kuhmura-otsineen, joka kiilsi ja oli ontto kuin puutarhan pallo, oli yhtä jörön näköinen, kuin hänen vaimonsa säteilevä. Yhtä kaikki se ei muuttanut herra Chèbeä, sillä hän vihoitteli pitkin koko vuotta. Sinä iltana ei hän kumminkaan ollut niin kurjan ja kuihtuneen näköinen, kuin tavallisesti, kun hän oli puettu leveään, liehuvaan päällystakkiinsa, jonka taskut aina olivat pullollaan öljy- tai viini-, multasieni- tai etikka-näytteistä, sikäli kun hän niissä piteli jotakin näistä kauppatavaroista. Hänen oiva, uusi, musta pukunsa oli vastineena viheriäiselle hameelle, mutta kovaksi onneksi olivat ajatuksensa hänen pukunsa väriset… Miks'ei, näet, häntä oltu pantu istumaan morsiamen viereen, niinkuin hänen oli oikeus?… Miksi oli hänen paikkansa annettu Fromont nuoremmalle… Ja ukko Gardinois, Fromont'ilaisten isoisä, mitä hän teki Sidonien rinnalla?… Aha! vai niin! Kaikki Fromont'ilaisille, eikä mitään Chèbeläisille… Ja sitte vielä ihmetellään, että vallankumouksia syntyy!

Onneksi sai vimmattu pikku mies purkaa sappensa naapurilleen ja ystävälleen, vanhalle virasta eronneelle näyttelijälle, Delobellelle, joka juhlallisena kuunteli häntä levollisesti ja majesteetillisesti. Vaikkapa oltaisikin oltu poissa teaatterista viisitoista vuotta, tirehtöörien häijyyden tähden vaan, niin kyllä sitä aina löytyy, kun tarvitaan, näyttämö-asentoja kaikkia tapauksia varten. Niinikään oli Delobelle sinä iltana häävieraana, kasvot puoleksi vakavina puoleksi hymyilevinä, samalla luontevana ja juhlallisena, sekä, nouteliaana alhaista kansaa kohtaan. Olisi luultu hänen, koko teaatterihuoneen edessä, olevan mukana ensimmäisen näytöksen pidoissa pahvilaatikoissa annettujen ruokien ääressä, ja vieläkin enemmän näkyi tuo kummallinen Delobelle näyttelevän jotakin osaa, kun hän, varmaan ajatellen, että hänen kykyänsä iltamassa käytetään, siitä asti, kuin pöydässä oltiin, ajatuksissaan muistutteli kauneimpia kappaleita näytelmistöstään. Senpätähden hänen kasvojensa epämääräinen ja teeskennelty osoite kuvasi näyttelijää, joka muka on tarkkaan kuulevinaan, mitä hänelle sanotaan, vaan koko ajalla ei ajattele muuta kuin vastaustaan.

Omituista, että morsiamenkin kasvoissa oli hiukan samaa osoitetta. Noissa nuorissa, sievissä piirteissä, joita onnellisuus elähytti kirkastamatta niitä, näkyi salainen huoli; ja, hetkittäin, ikäänkuin hän olisi itsekseen puhunut, vilahti hymyn väre hänen suupielissään.

Sellaisella pienellä hymyllä vastasi hän oikealla puolellaan istuvan isoisä Gasdinoisin hiukan kujeellisiin pilapuheisin:

— Sitä Sidoniea, yht' hyvin!… sanoi kunnon ukko nauraen… Kun ajattelee, ett'ei ole kahta kuukautta siitä, kuin hän aikoi mennä luostariin… Kyllä ne tunnetaan, tyttöjen luostarit!… Niin on kuin meillä sanotaan: kahden virsut penkin alla, kahden kalsutkin sopessa!…

Ja kaikki pöydän ääressä nauroivat luottoisasti vanhan berryläisen maamiehen talonpoikamaisille ilveille. Suunnattoman rikkauden oli elämä ukolle jakanut sydämen, hyvyyden ja kasvatuksen, vaan ei älyn sijaan: sillä tätä tuolla ovelalla kyllä oli ja enemmänkin kuin kaikilla noilla muilla porvareilla yhteensä. Niiden varsin harvojen joukossa, jotka herättivät hänessä jonkinlaista myötätuntoisuutta, miellytti häntä erittäinkin pikku Chèbe, jonka hän tunsi pienestä tyttöhepakosta asti; ja tämä puolestaan, joka oli liian hiljan tullut rikkaaksi ollakseen varallisuutta jumaloitsematta, puhui oikealla istuvalle naapurilleen sangen kunnioittavalla ja veikistelevällä tavalla.

Sitä vastoin käyttäytyi hän hyvin varovasti vasempaa naapuriaan, Georges Fromont'ia, miehensä osakaskumppania kohtaan. Heidän puhelunsa rajoittui vaan kohteliaisuuksiin, jopa oli heidän kesken ikäänkuin teeskenneltyä välinpitämättömyyttä.

Äkkiä kuului silkin kahinaa, tuolit kolisivat, puhelu lakkasi ja nauru herkesi. Noustiin ruoalta. Tuossa puoli-äänettömyydessä sanoi rouva Chèbe, joka oli käynyt puheliaammaksi, sangen kovaa eräälle serkulle maaseudulta, joka oli ihastuksissaan nuoren, sillä hetkellä herra Gardinois'in kanssa käsitysten seisovan morsiamen vakavasta ja tyynestä käytöksestä.

— Näettehän, serkkuni, tuota lasta. — Ei kukaan olisi voinut koskaan tietää, niitä hän ajatteli…

Kaikkien noustua mentiin suureen saliin.

Sill'aikaa kun tanssijaisiin kutsutut joukottain liittyivät päivällisvierasten pariin, kun soittokunta valmistautui ja tanssijat, pänsneet nenällä, pyörivät pienten, valkoisiin vaatteisin puettujen malttamattomien neitosten ympärillä, oli sulhanen, tuota kaikkia peläten, paennut ystävänsä Planuksen — Sigismund Planuksen kanssa, joka kolmekymmentä vuotta oli ollut Fromont'in kauppahuoneen rahaston hoitajana — turvaan tuohon pieneen kukilla koristettuun kalteriin, jonka köynnöslehtoa kuvaavat seinäpaperit olivat ikäänkuin vihantana perämönä Vefourin kullatuille saleille. Siellä he ainakin olivat yksinään, siellä he voivat jutella:

— Sigismund, vanhus… minä olen tytyväinen…

Ja Sigismund oli myöskin tyytyväinen, mutta Risler ei antanut hänelle suuvuoroa sanoa sitä. Nyt kun hän ei enää pelännyt itkeä ihmisten nähden, tulvasi hänen sydämensä koko ilo esiin.

— Ajattelehan tok', ystäväni!… Eikö se ole tavatonta tykkänään, että tuommoinen nuori tyttö huoli minusta. Sillä, suoraan sanoen, enhän minä ole kaunis. Ja tiedänhän sen ilman että tuon hävyttömän tarvitsi sitä minulle kirkossa sanoa. Sitte olen jo kahden viidettä vanhakin… Hän taas, joka on niin suloinen!… Löytyihän niitä paljo muitakin otettavana, paljo nuorempia ja rikkaampia puhumattakaan Frans raukasta, joka häntä hyvin paljon rakasti… Mutta kas ei! vanhan Rislerin hän tahtoi… Ja hullunkurisesti se kävi… Kauan aikaa huomasin minä hänen olevan murheissaan, kokonaan muuttuneen… Ja ajattelin kyllä, että rakkauden huolia siellä pohjalla piilee… Me, äitinsä ja minä, urkimme ja mietimme päämme halki, saadaksemme selkoa, ketä hän, näet, rakasti… Niinpä sitte eräänä aamuna astuu rouva Chèbe huoneeseni ja itkee ja sanoo: "Teitä hän rakastaa, ystävä kulta!"… Ja minua… minua rakasti hän… Kah! kuka sitä olisi koskaan luullut?… Ja sekö vielä, että samana vuonna kohtasi semmoinen onni!… Päästä osakkaaksi Fromont'in kauppahuoneesen ja Sidonien sulhaseksi… Oi, tok!…

Silloin tuli, hurmaavan valssin soidessa, pari tanssijoita, ikäänkuin tuuliaispäänä pieneen saliin. Ne olivat morsian ja Rislerin osakas, Georges Fromont. Molemmat olivat yhtä nuoret, yhtä komeat, ja he puhuivat puolikovaan, kietoen sanansa ahtaisin valssipiireihin.

— Te valehtelette… sanoi Sidonie vaaleahkona ja yhä vähän hymyilevänä.

Toinen, vaaleampana häntä, vastasi:

— En valehtele. Enoni tahtoi minun naimaan. Hän oli kuolemaisillaan… te olitte lähteneet pois… Minä en tohtinut kieltää…

Kaukaa ihaili heitä Risler:

— Kuinka hän on sievä! kuinka he tanssivat hyvin!…

Hänet huomattuaan valssijat erosivat, ja Sidonie tuli sukkelaan
Rislerin luo:

— Mitä? Oletteko täällä?… Mitä te täällä teette?… Teitä etsitään joka paikasta. Miks'ette ole tuolla?…

Niin puhuessaan, korjasi hän somalla, kärsimättömällä liikkeellä hänen kaulahuivinsa solmua. Ihastuneena hymyili Risler salavihkaa Sigismundille, liian onnellisena tuntiessaan kaulallaan tuon pienen hansikkakätösen kosketuksen, huomatakseen kaikkien hänen sormiensakin vapisevan.

— Antakaa käsivartenne, sanoi Sidonie Rislerille, ja yhdessä astuivat he saliin. Pitkän, valkolaahoksisen hameen rinnalla näytti Rislerin musta, huonosti tehty ja huonosti puettu takki vieläkin kömpelömmältä; mutta takkia ei korjata, niinkuin kaulahuivia: se oli vaan pidettävä semmoisena, kuin se oli… Se oli Sidonielle ylpeyden ja tyydytetyn turhamielisyyden hetki, kun, heidän ohikulkiessaan, kaikki riensivät hymyllä vastaamaan heidän tervehdyksensä. Kovaksi onneksi ei se vaan ollut kestäväinen. Salin nurkassa istui nuori, kaunis nainen, jota ei kukaan kutsunut ja joka katseli tansseja levollisena ja iloisena, vast'ikään ensi kerran äidiksi tultuaan. Heti hänen huomattuaan meni Risler suoraan hänen luoksensa ja istutti Sidonien hänen viereensä. Tarpeetonta on mainita, että se oli rouva Chorche. Kenelle muulle olisi hän puhunut noin kunnioittavasti ja lempeästi? Kenenkä muun, kuin hänen käteensä, olisi hän voinut laskea pikku Sidoniensa käden sanomalla: "Rakastattehan häntä paljo, eikö niin? Te olette oikein hyvä… Hän tarvitsee hyvin paljon neuvojanne ja mailman kokemustanne"…

— Tokihan, hyvä Risler, vastasi rouva Georges, olemmehan me, Sidonie ja minä, vanhoja ystäviä… Mistä syystä me emme vielä rakastaisi toisiamme?…

Mutta turhaan etsi hänen rauhallinen ja suora katseensa vastausta vanhan ystävänsä silmistä…

Täydellisesti naisia tuntematta ja kohdellessaan Sidoniea, kuin lasta, jatkoi Risler samalla äänellä:

— Ota, näet, hänet, tyttiseni, esikuvaksesi… Ei ole kahta semmoista mailmassa, kuin rouva Chorche… Hänellä on aivan isänsä sydän… Oikea Fromont!…

Silmät maassa, kumarsi Sidonie, niitäkään vastaamatta. Tuskin huomattava väristys juoksi hänen satiini kenkänsä kärjestä aina seppeleen ylimpään pomeranssi korteen asti. Mutta kelpo Risler ei nähnyt mitään. Hän oli kuin juovuksissa ja hulluna hälinästä, tanssijaisista, soitosta, kaikista noista kukista ja tulista… Hän luuli kaikkien muidenkin hengittävän tuota verrattoman onnellisuuden ilmaa, joka häntä ympäröi. Hän ei huomannut vähäistä kaihoa ja kateuden kilvoituksia, jotka parveilivat koristetuilla otsilla.

Hän ei nähnyt Delobellea, joka, nojaten kyynäspäällään takkaa vasten ja väsyneenä ikuiseen asemaansa, toinen käsi povessa, toinen puuskassa, hattu reidellä, odotti tuntikausia, ilman että kukaan aikoikaan pyytää häntä käyttämään kykyään seuran huviksi. Hän ei nähnyt herra Chèbeä, joka synkeänä seisoa jörötti kahden oven välissä, enemmän kuin koskaan vihoitellen Fromont'ilaisille… Voi niitä Fromont'ilaisia!… Heiliäpä oli etevä sija häissä. Vaimoineen, lapsineen, ystävineen ja ystävien ystävineen olivat he kaikki läsnä… Oli kuin joku heistä olisi häitä viettänyt… Kukapa siinä puhuikaan jostakin Risleristä tai Chèbestä? Häntä, isää, ei oltu edes esiteltykään!… Ja vieläkin enemmän lisäsi pienen miehen raivoa rouva Chèben käytös ja tapa hymyillä kaikille äidillisesti.

Muutoin oli sielläkin, kuin melkein kaikissa häissä, kaksi tyystin erilaista virtaa, jotka koskettivat toisiinsa, kuitenkaan yhteen sekoittumatta. Fromont'ilaiset, jotka kovin suututtivat herra Chèbeä ja olivat tanssijaisten ylimyksinä, kauppakamarin esimies, asian-ajajain vanhin kuuluisa shokolaatikauppias, joka oli esimiehenä lakia laativassa valiokunnassa ja miljonien omistaja ukko Gardinois, kaikki he lähtivät pois kahdentoista jälkeen. Heidän perästä astui Georges Fromont vaimoneen vaunuihinsa, eikä jäänyt enää jäljelle kuin Rislerin ja Chèben puolet. Ja kohta muuttui juhla iloisemmaksi ja pauhaavammaksi.

Kuuluisa Delobelle, joka jo oli väsynyt, kun ei häntä mihinkään pyydetty, päätti itse pyytää itseään, ja, sill'aikaa kun vieraat tungeskelivat shokolaati- ja punssi-pöytien ympärillä, kävi hän lausumaan jyrisevällä äänellä monoloogia Ruy-Blasista: "Hyvää ruokahalua, herrat!"…

Vuoroonsa pääsivät nyt köyhemmätkin esille näyttämään säästeliäästi tehtyjä vaatteuksiaan, ja nuoret kauppalaiset, jotka kauvan jo olivat himonneet ilvehtimään, uskalsivat hekin käydä katrillia tanssimaan. Morsian oli jo kauvan tahtonut lähteä pois, ja vihdoin hän katosikin Rislerin ja rouva Chèben kanssa. Mitä herra Chèbehen tulee, joka jälleen oli päässyt entiseen arvoonsa, niin oli mahdotonta saada häntä pois. Pitihän jonkun toimittaa isännän virkaa, hitto vie!… Että pieni mies asiaan hyvin ryhtyi, sen minä takaan!… Punaisena ja innostuneena hyöriä mellasti hän melkein kuin kapinoitsija. Ja kuuluipa hän alahalla laskettelevan politikkiakin Vefourin ravintolanhoitajan kanssa sekä julkeudesta puheita pitävän…

… Pitkin katuja, Maraisiin päin, vierivät raskaasti häävaunut, joiden humalan raskauttama ajuri tuskin jaksoi valkoisia ohjaksia käsissään pitää.

Rouva Chèbe puheli paljon, luetellen muistettavan päivän kaikkia komeuksia ja ihastuneena erittäinkin päivälliseen, jonka jotenkin tavallinen ruokalista oli hänestä ylellisyyden korkeimpana osoitteena. Sidonie haaveksi vaunujen suojassa ja Risler, istuen vastapäätä häntä, ell'ei hän enää sanonut: "minä olen tyytyväinen…", ainakin niin ajatteli itsekseen sydämen pohjasta. Kerran koetti hän tarttua pieneen valkoiseen kätöseen, joka nojautui nostettuun ikkunaan, mutta se vetäytyi pois niin pian, että hän jäi hievahtamatta paikalleen vaipuen äänettömään ihaelemiseen.

Kuljettiin Halles'ien ja Rambuteau kadun kautta, joka oli täynnä yrttitarhurien rattaita; sitte, Francs'-Bourgeoiskadun päässä käännyttiin Arkistojen kulmasta Braque-kadulle. Siinä seisatuttiin ensikerran ja rouva Chèbe astui alas porttinsa luona. Se oli liian ahdas hänen komealle, viheriäiselle silkkihameelleen, jonka liepeet ja reunukset kauhealla kohinalla katosivat käytävään… Muutaman minuutin perästä aukeni selko selälleen jykeä portti Vielles-Haudriettes-kadun varrella, päästääkseen juhlavaunut sisään. Portilla, vanhan kartanon kilvessä, puoleksi kuluneen vaakunan alla, oli kilpi, johon sinisillä kirjaimilla oli kirjoitettu: "Seinä-paperia."

Sillä kertaa morsian, joka oli siihen asti ollut liikkumattomana ja ikäänkuin nukuksissaan, näkyi äkkiä havahtuvan, ja ell'eivät kaikki tulet olisi olleet sammutetut suurista rakennuksista, työ- ja tavara-huoneista, jotka seisoivat rivittäin pihalla, olisi Risler voinut nähdä riemastushymyn yht'äkkiä kirkastavan nuo kauniit, ongelmoiset kasvot. Pyörät hiljensivät ratinansa puutarhan hienolla hiekalla ja seisattuivat kohta pienen kaksikerroksisen rakennuksen portaiden eteen. Siinä asui Fromont'ilaisten nuori perhe ja Risler vanhempi vaimoineen asettui asumaan heidän yläpuolelle. Asumus oli suurenlainen, ja aution kadun etäisessä kaupungin osassa korvasi kauppasäädyn varallisuus. Portaissa oli lattiapeitto ylös asti, etehisessä oli kukkia ja kaikkialla loisti marmoria, heijasti kuvastimia ja kiilsi vaskea.

Sill'aikaa kun Risler tyytyväisenä käveli uuden asuntonsa suojissa, oli Sidonie yksin huoneessaan. Lakeen ripustetun pienen sinisen lampun valossa loi hän ensin silmänsä kuvastimeen, jossa hän näki itsensä päästä jalkoihin asti, sitte kaikkeen uuteen ja hänelle outoon loistoisuuteen; ja sen sijaan, että hän sitte olisi mennyt maata, aukaisikin hän ikkunan ja nojautui liikkumattomana balkongiin.

Yö oli valoisa ja lämmin. Selvään näki hän koko tehtaan lukemattomine ikkunoineen, kiiltävine, korkeine lasineen, sen pitkän savutorven, joka hälveni taivaan avaruuteen, ja lähempänä pienen upean puutarhan, vanhan kartanon seinustalla. Ylt'ympäri oli ikäviä, kurjia kattoja ja kolkkoja, kolkkoja katuja… Yht'äkkiä vavahti hän. Tuolla, synkimmässä, rumimmassa kaikista noista ylisistä, jotka, ikäänkuin viheliäisyyden painamina, likistyivät yhteen, toisiinsa nojautuen, aukeni viidennessä kerroksessa selki selälleen kolkko ikkuna. Hän tunsi sen oitis. Se oli porrasikkuna hänen vanhempainsa asunnossa.

Porraslavan ikkuna!…

Kuinka paljo asioita tuo nimi yksistään muistutti hänelle! Kuinka monta hetkeä, kuinka monta päivää hän siellä oli viettänyt, kumarruksissa kosteaa ikkunalaitaa vasten, joka oli ilman rintanojaa, ilman balkongia, katsellen tehtaasen päin…

Ja vielä nytkin oli hän näkevinään siellä ylähällä pikku Chèben näppärät kasvot, ja tuon kurjan akkunan kehikossa aukeni hänen silmiensä eteen koko hänen lapsuutensa elämä, Parisi-tytön surullinen nuoruuden aika.

II.

Pikku Chèben historia. — Kolme perhekuntaa yksillä portailla.

Parisissa, liian pienissä asunnoissaan ahtaasti asuville köyhille perheille on yhteinen porraslava ikäänkuin lisäsuojana, asunnon suurennuksena. Sen kautta pääsee kesä-aikaan vähän ilmaa ulkoa, siellä puhelevat naiset, siellä kirmaavat lapset.

Kun pikku, Chèbe piti kovin paljon melua kotona, sanoi hänelle äitinsä: "Ole tuossa jo minua vaivaamatta… mene leikkimään portaille." Ja lapsi juoksi sinne hyvin sukkelaan.

Tuo porraslava, vanhan talon viimeisessä kerroksessa, jossa maar' ei oltu tilaa säästetty, muodosti ikäänkuin suuren, korkean käytävän, portaiden puolelta rautaisten käsipuiden suojeleman ja leveän ikkunan valaiseman, josta näkyi kattoja, kartanoita ja muita ikkunoita, sekä kauempaa Fromont'in tehtaan puutarha, ikäänkuin viheriäisenä nurkkana vanhojen jättiläisseinien välissä.

Kaikki tuo ei ollut mitään varsin hauskaa, mutta lapsi huvittelihe siellä paljoa paremmin, kuin kotonaan. Kotielämä oli ikävää, olletikin kun satoi, eikä Ferdinand lähtenyt ulos.

Ferdinand Chèbe, aivot aina höyryävinä uusista aatteista, jotka kovaksi onneksi eivät koskaan koituneet, oli niitä laiskoja ja suurihankkeisia porvareja, joita Parisissa löytyy hyvin kosolta. Vaimonsa, jota hän alussa oli viehättänyt, oli kohta huomannut hänen mitättömyytensä ja kärsi sitte malttavaisesti ja yhtä lailla sekä hänen alituiset onnellisuuden unelmansa että vauriot, jotka niitä välittömästi seurasivat.

Neljästä kolmatta tuhannesta franc'ista myötäjäisiä, jotka vaimo oli tuonut ja miehensä tuhlannut hulluihin yrityksiin, ei heillä ollut jäljellä muuta kuin pieni korko, joka vielä piti heitä arvossa naapurien joukossa, sekä myöskin rouva Chèben, kaikista haaksirikoista pelastettu, kashimirishaali, hänen hääkarikkansa ja kaksi sangen pientä, vähäpätöistä briljanttinappia, joita Sidonie toisinaan pyysi äitinsä näyttämään, piirongin laatikonpohjalla, vanhassa valkosamettisessa lippaassa, josta kauppiaan, kolmekymmentä vuotta sitte kultakirjaimilla kirjoitettu nimi, oli ihan kulumaisillaan. Se oli tuon köyhän, kasvuillaan elävän perheen ainoa loistoisuus.

Kauan, hyvin kauan oli herra Chèbe hakenut paikkaa, josta riittäisi vähän lisää heidän pieniin korkojäännöksiinsä. Mutta hän etsikin vaan semmoista paikkaa, jota hän kutsui kaupaksi seisoallaan, sillä hänen terveytensä, näet, oli kaikkia istuvia toimia vastaan.

Todellakin, avionsa ensi vuosina, silloin kuin hän oli suurissa asioissa ja kun hänellä oli oma hevonen ja omat rattaat kauppa-asioitaan varten, oli pieni mies kaatunut pahasti ja se kaatumus, josta hän tuon tuostakin puheli, oli hänen laiskuutensa puolustuksena.

Ei tarvinnut olla viittä minuuttia herra Chèben seurassa, ennenkuin hän jo sanoi luottoisalla äänellä:

"Tunnettehan onnettomuuden, joka tapahtui Orleans'in herttualle?…"

Ja taputtaen kämmenellään hapsitonta pääkalloaan, jatkoi hän:

"Sama tapahtui minullekin nuoruudessani."

Tuon kuuluisan kaatumuksen jälkeen pyörrytti häntä kaikenlainen istuva toimi ja hän näki olevansa katalasti tuomittu kauppaan seisoallaan. Niinpä oli hän vuoroon ollut asiamiehenä viini-, kirja-, tryffeli-, kello- ja monessa muussa kaupassa. Kovaksi onneksi kyllästytti häntä hyvin pian kaikki ja hän ei pitänyt koskaan asemaansa riittävänä entiselle kauppamiehelle. Sillä tavoin, katsomalla kaikkea tointa arvoansa alemmaksi, oli hän vähitellen käynyt vanhaksi ja kykenemättömäksi, oikeaksi tyhjäntoimittajaksi, vetelehtijäksi.

Paljo on soimattu taiteilijoita heidän eriskummallisuuksistaan, luonnon oikuistaan, tuosta tavan omaisen kauhusta, joka heittää heidät syrjäpoluille, mutta kukapa taitaa koskaan luetella kaikkia naurettavia mielijohteita ja hulluja eksentrillisyyksiä, joilla joutilas porvari tahtoo täyttää tyhjää elämätään? Niinpä piti herra Chèbe erityisenä lakina kaikenlaiset matkat ja kävelyt. Koko ajan, kun Sebastoopolin bulevardia rakennettiin, kävi hän kaksi kertaa päivässä katsomassa, tokko se muka "edistyi."

Ei kukaan tuntenut paremmin kuin hän maineessa olevia erityistavara-kauppoja; ja hyvin usein, kun rouva Chèbe, itse toimeliaasti korjatessaan talon liina-vaatteita, tuskaantui näkemään miehensä joutilaana katsoa töllistelevän ikkunasta, pääsi hän hänestä erilleen sanomalla: "Etköhän… tuota… kävisi tuosta, tiedäthän, kadun kulmasta, jossa hyviä leivoksia myödään, niitä jälki-ruo'aksi päivälliseksi"…

Ja mies lähti, käveli bulevaardia pitkin, poikkesi puoteihin, odotteli omnibusta ja vietti siten puolen päivää ulkona kahden kappaleen, kolmen sou'n maksavan leivoksen tähden, joita hän juhlallisesti kantoi kotia, pyyhkien otsaansa.

Etenkin ihaeli herra Chèbe kesää, pyhäpäiviä, pitkiä kävelyjä Clamart'issa tai Romainville'ssa ja juhlia, joissa oli paljo kansaa ja hälinää. Hän oli kanssa niitä, jotka kokonaista viikkoa ennen Elokuun 15 päivää kävivät tarkastamassa valmistuksia juhla-valaistukseen. Eikä hänen vaimonsa ollut siitä pahoillaan ollenkaan. Ainakaan ei silloin ollut hänen tuolinsa ympärillä päivät pitkään vetelehtimässä tuo i'änikuinen ähkijä jättiläistuumineen ja yrityksineen, jotka harkitessa, edeltäkäsin jo raukesivat tyhjään, sekä muistoineen menneestä ajasta että raivossa siitä, ett'ei hän voinut ansaita rahaa.

Eikä hänkään, vaimo-raukka, sitä ansainnut, mutta hän osasi sitä niin hyvin tallettaa ja hänen ihmeellinen säästeliäisyytensä täydensi sillä tavoin kaikki, ett'ei kurjuus, tuon kovan puutteen naapuri, ollut koskaan päässyt noihin kolmeen aina siistiin huoneesen hävittämään huolellisesti korjattuja kapineita, vanhoja, verhonsa alle kätkettyjä huonekaluja.

Vastapäätä Chèbeläisten ovea, jonka vaskiripa porvarillisesti loisti portailla, oli kaksi muuta pienempää ovea.

Toiseen oli neljällä naulalla lyöty käymäkortti, jossa oli nimi "Risler, tehtaan piirustaja." Toisella oli pieni sahviaani nahka-palanen ja siinä kultakirjaimilla:

ROUVA DELOBELLE, lintuja ja kärpäsiä kuoseiksi.

Delobelleläisten ovesta, joka usein oli auki, näkyi iso neliskulmainen suoja, jossa kaksi naista, äiti ja tytär, vielä melkein kuin lapsi, yhtä vaaleina, yhtä väsyneinä kumpikin, harjoittivat yhtä noista tuhansista fanttasiia-ammateista, jotka käsittävät sen, mitä kutsutaan Parisin-kaluiksi.

Siihen aikaan oli kuosi koristaa hattuja ja tanssivaatteita siroilla, hohtokiven värisillä, Etelä-Ameriikan eläväisillä, ja niiden valmistaminen oli juuri Delobellen naisten erityistoimi.

Eräs tukkukauppias, jolle lähetykset tulivat suorastaan Antilleista, laittoi heille aukaisematta pitkiä, keveitä arkkuja, joissa, inhottavassa arsenikki pölyssä loistivat kärpäset, ladottuina ja valmiiksi neuloille pistettyinä, sekä linnut, toinen toisiinsa sullottuina, siivet hienossa paperisiteessä. Tuo kaikki oli kuntoon pantava, kärpäset saatavat hytisemään messinkilangan päähän, koliibrien höyhenet pöyhisteltävät ja kiilloteltavat, taittuneet jalat silkkirihmalla korjattavat, sammuneiden silmien sijaan pantava kiiltäviä helmiä ja hyönteiset tai linnut tehtävät sieviksi ja elävän näköisiksi.

Äiti teki työtä tyttärensä johdolla; sillä Désiréellä, vaikka hän olikin vielä ihan nuori, oli oiva aisti, tenhottaren kekseliäisyys, eikä kukaan osannut niinkuin hän, asetella silmiä lintujen pikku päihin ja levittää niiden kangistuneita siipiä.

Ontuva kun hän oli lapsuudestaan saakka, onnettoman tapauksen tähden, joka ei kuitenkaan ollut laisinkaan vahingoittanut hänen säännöllisten ja hienojen kasvojensa suloa, oli Désirée Delobelle'lla, koska hänen siitä syystä oli melkein täytymys, paikaltaan liikkumatta, alituisesti pysyä kotonaan, oikea ylimyksellinen iho ja erittäin valkoiset kädet. Pitäen aina hiuksensa veikeästi kammattuina, vietti hän päivänsä istuessaan upoksissa nojatuolissaan, kuosikuvilla ja kaikenvärisillä linnuilla kukkuroidun pöytänsä ääressä, ikäänkuin tuossa maailmallisen kauneuden oikullisessa ammatissa unhoittaen oman onnettomuutensa ja siten korvaten epäsuosiollista elämätänsä.

Hän ajatteli, että kaikki nuo pienet siivet lähtivät lentoon hänen liikkumattomalta pöydältään oikeille matkustuksille Parisin maailman ympäri tuikkimaan juhlissa, ruunujen valossa; ja yksin hänen tavastaan asetella kärpäsiään ja lintujaan olisi voinut arvata hänen ajatustensa suunnan. Alakuloisuuden ja murheen päivinä, kuroittuivat suipot nokat eteenpäin, siivet levisivät ihan auki, ikäänkuin ottaakseen huiman vauhdin lentääkseen kauas, hyvin kau'as pois viidennen kerroksen asunnoista, puutteen alaisuutta ja kurjuutta pakoon. Vaan kun hän joskus taas oli tyytyväinen, niin näyttivätpä hänen eläväisensäkin elämään ihastuneilta, olivatpa oikein pienten oikullisten ja rajujen kuosilintujen näköisiä.

Onnellisena tai onnettomana teki Désirée työtä aina yhtä innokkaasti. Aamupuhteesta aina myöhään yöhön saakka oli pöytä täynnä työesineitä. Ja päivän viimeisen säteen sammuessa, kun tehtaan kello kaikui ylt'ympäri lähipihoja, sytytti rouva Delobelle jo lampun, ja heti, tuon varsin niukan aterian jälkeen, ryhdyttiin uudelleen työhön.

Noilla molemmilla väsymättömillä naisilla oli maali tai luuletus, joka esti heitä tuntemasta pakollisen valvomisen kuormaa. Se oli kuuluisan Delobellen näyttelijäkunnia.

Siitä asti, näet, kun Delobelle oli jättänyt maaseudun teaatterit tullakseen näyttelemään Parisiin, odotti hän vaan, että joku ymmärtäväinen tirehtööri, kaitseleva ideaali-tirehtööri, joka keksii nerot, tulisi tarjoamaan hänelle hänen mittaisen roolin. Kentiesi olisi hän voinut, alussa etenkin, saada keskulaisen paikan jossakin kolmannen luokan teaatterissa, vaan Delobelle'pa ei tahtonut häväistä itseään.

Hänestä oli parempi odottaa, taistella, niinkuin hän sanoi!… Ja nähkäähän, millä tavoin hän käsitti taistelun.

Aamuisin huoneessaan, vieläpä usein vuoteessaankin, kertoi hän entisen repertoaarinsa rooleja; ja vavisten kuuli Delobelle'n naisväki väliseinän takaa katkelmia Antoonio'sta ja Lasten lääkäristä lausuttavan mahtipontisella, jyrisevällä äänellä, joka sekaantui suuren parisilaisen työpesän pauhinaan. Sitte, aamiaisen jälkeen oli hän poissa kotoa yöhön saakka: hän teki "bulevaardi-kävelynsä," se on, astuskeli verkalleen Château d'Eau'n ja Madeleinen väliä, hammaspuikko suupielessä, lakki hiukan toisella korvalla, hansikkaat aina kädessä, harjattuna ja loistavana.

Tuo pukukysymys oli hänestä hyvin tärkeä. Sen piti hän suurimpana onnistumisen toiveena, houkuttimena tirehtöörille — tuolle mainiolle ymmärtäväiselle tirehtöörille, — jonka päähän ei olisi koskaan juolahtanut ottaa palvelukseen kulunut, huonosti puettu mies.

Myöskin Delobelle'n naisväki piti tarkan huolen siitä, ett'ei häneltä mitään puuttunut; ja kyllä tarvittiinkin lintuja ja kärpäsiä tuollaisen jyhkeän velikullan kaunistamiseksi! Näyttelijä piti sen vallan luonnollisena.

Hänen mielestään vaimonsa ja tyttärensä ponnistukset ja puutteen näkö eivät tarkoittaneet häntä nimen-omaan, vaan tuota salaperäistä ja tuntematointa neroa, jonka ikäänkuin tallettajan hän arveli olevansa. — Chèben ja Delobellen perheiden asemassa oli jonkinlaista yhtäläisyyttä. Delobelleläisten vaan ei ollut niin ikävä. Noista pienistä kasvuillaan eläjistä tuntui heidän ahdas elämänsä valottomalta, aina yhdenlaiselta, kun taas näyttelijän perheelle toivo ja mielenkuvitus kaikkialla avasi oivallisia näkö-aloja.

Chèbeläiset olivat ikäänkuin umpikujassa elävät ihmiset, Delobelleläiset asuivat ikäänkuin pienen, likaisen, kolkon kadun varrella ilman päivää ja ilmaa, vaan siitäpä oli piakkoin käypä iso bulevaardi. Lisäksi ei rouva Chèbe enää luottanut mieheensä, kun taas hänen naapurinsa, tuon ainoan taikasanan "taiteen" nojassa, ei ollut koskaan epäillyt miehestään.

Ja sillä välin otti herra Delobelle, monta monituista vuotta, turhaan vermuutti-naukkuja teaatteriasiamiesten kanssa, absinttia taputtajain päämiesten kanssa ja bitteriä vaudeville'in kirjoittajien ja näytelmöitsijäin sekä tuon useiden suurten kappalten kuuluisan sepustajan kanssa. Tarjoomuksia yhä vaan ei tullut. Ja niin oli mies parka, kertaakaan näyttelemättä, luisunut nuoresta rakastajasta vanhempien rooliin, sitte raha-asioitsijaksi, sitte korkeasukuiseksi isäksi, vihdoin ukkonahjukseksi…

Ja siinä hän pysyi!

Kahteen tai kolmeen toviin oli hänelle hankittu tilaisuus ansaita elatuksensa, koettamalla asettaa hänet klubin tai kahvilan hoitajaksi ja suurien makaasiinien, niinkuin Phares de la Bastille'n ja Colosse de Rhodes'in, tarkastajaksi. Siihen oli hyvät käytöstavat tarpeeksi, eikä niitä Delobelle'lta puuttunut, Jumala nähköön!… Vielä vai, suuri mies hylkäsi kun hylkäsikin sankarimaisesti kaikki hänelle tehdyt tarjoomukset.

— Minulla ei ole oikeutta luopua teaatterista!… sanoi hän.

Kuulla tuommoisia raukan suusta, joka vuosikausiin ei ollut näyttämölle astunut, oli vastustamattoman koomillista. Mutta halua ei ollut nauraa, kun näki hänen vaimonsa ja tyttärensä yöt päivät nielevän arsenikki tomua ja kun kuuli heidän, taittaessaan neulojaan pikkulintusten messinkilankaa vasten, totisina kertovan:

— Ei, ei! Herra Delobellellä ei ole oikeutta luopua teaatterista.

Onnellinen ihminen, jolle hänen mulkosilmänsä, aina suopea hymynsä ja tapansa hallita näytelmissä, oli elinajaksi hankkinut tuon "hemmoitellun" ja ihmetellyn kuninkaan pojan harvinaisen aseman! Kun hän käveli ulkona, tervehtivät häntä Francs-Bourgeois-kadun puotilaiset Parisilaisten tavanmukaisella kunnioituksella ja ihastuksella kaikkea kohtaan, mikä vaan teaatteria koskee. Hän oli aina hyvin puettu! Ja sitte niin hyvä, niin kohtelias!… Ihme sentään, että hän, tuo Ruy-Blas, Antonio, Marmori-tyttöjen Rafaelia, Savannin rosvojen Antreas, joka lauantai-ilta, modistikotelo kainalossa, kantoi naistensa työtä Saint-Denis-kadun kukkamyymälään…

Entä sitte! Semmoistakin asiaa toimittaessaan oli tuossa mies-vietävässä niin paljon jaloutta ja luonnollista arvollisuutta, että neiti, jolla oli toimena tarkastaa Delobelle'n tiliä, oli pahemmassa kuin pulassa antaessaan noin moitteettomalle herrasmiehelle vaivalloisesti ansaitut vähäiset viikkorahat.

Vaan niinäpä iltoina, näette, ei näyttelijä tullut kotia päivälliselle, ja sen naisväki tiesi jo edeltäkäsin. Hän muka tapasi aina bulevaardilla jonkun vanhan toverin, kova-osaisen, niinkuin itsekin oli — jommoisia kyllä löytyy tuossa pyhässä ammatissa — ja niitä hän kestitsi ravintolassa tai kahvilassa. Sitte toi hän varsin uskollisesti, ja siitä annettiin hänelle kiitokset, loppurahat kotiin, toisinaan kukkakimpunkin vaimollensa, pikku lahjan Désiréelle, jotakin pientä, joutavaa. Mitäs tehdä? Semmoista se tottumus teaatterissa on. Melodraamassa voi kyllä pian heittää kultaa ikkunasta ja sanoa:

"Se, hupsu, tuoss' on kukkaro, meno sanomaan rouvalle, että häntä odotan."

Huolimatta suuresta innostaan ja vaikkapa ammattinsa oli kyllin tuottoisa, olivat Delobellen naiset usein pulassa, varsinkin Parisin kauppalakon aikana.

Onneksi oli käsillä kelpo Risler, joka aina oli valmiit auttamaan ystäviään.

Vilho Risler, kolmas asujain portailla, oli elänyt siinä noin viisitoista vuotta nuoremman veljensä Franssin kanssa. Molemmat, suurikasvuiset, rotevat, valkoveriset Schveitsiläiset olivat tuoneet mukanaan himmeän työhuoneensa tukehduttavaan ilmaan maa-elämän terveyden ja raittiuden. Vanhempi oli piirustaja Fromont'in tehtaalla ja kustansi veljeään, joka kuunteli Chaptal'in luentoja tullakseen Centralikouluun.

Tultuaan Parisiin ja tietämättä, miten järjestää pienen taloutensa, oli Vilho saanut naapureiltaan, Chèben ja Delobellen naisilta neuvoja ja opetusta, joka ehdottomasti oli suureksi avuksi tuolle suoramieliselle, kainostelevalle, hiukan "jörölle" miehelle, jota sitä paitsi hänen ulkomaalainen murteensa ja näkönsäkin vaivasi. Jonkun aikaa naapureina oltuaan ja keskinäistä palvelusta osoitettuaan, olivat veljekset Risler jo ikäänkuin jäseninä molemmissa perheissä.

Juhlapäivinä oli heidän syömäneuvonsa aina pantu esille jommassa kummassa paikassa, ja molemmille isänmaastaan poissa-oleville veljille oli hyvin mieluista tavata noissa köyhissä perheissä, ehkä yksinkertaisia ja puutteenalaisia olivatkin, hellää ja perheellistä kohtelua. Ammatissaan sangen taitavan piirustajan palkka salli hänen auttaa Delobelleläisiä, kun vuokra oli maksettava, ja tulla Chèbelään "setänä," tuoden aina mukanaan surpriissejä ja lahjoja, niin että pikku-tyttö, hänet, nähtyään, heti juoksi hänen taskujaan koettelemaan ja kiipesi hänen syliinsä.

Sunnuntaisin vei hän kaikki teaatteriin; ja melkein joka ilta kävi hän herrojen Chèben ja Delobellen kanssa oluenpanimossa Blondelin kadun varrella, jossa hän kestitsi heitä oluella ja prachtelilla. Olut ja prachtel, ne ne olivat hänen heikkoutensa.

Hänestä ei ollut suurempaa onnea, kuin istua oluttuopin ääressä molempain ystäväinsä kanssa ja kuunnella heidän juttelevan, itse yhtymättä muuten kuin suurella naurulla tai pään pudistuksella heidän puheluunsa, joka oli ylipäätään pitkä valitustulva yhteiskuntaa vastaan.

Lapsimainen arkaluontoisuus ja saksalainen murre, joka lakkaamattomasta työssä-olosta yhä oli säilynyt hänen kielessään, vaivasivat häntä kovin hänen ajatuksiaan lausuessaan. Sitä paitsi herättivät hänessä pelkoa hänen ystävänsäkin. Heillä oli häneen verrattuna joutilaan ihmisen suunnaton etevyys työtä tekevän rinnalla; ja herra Chèbe, joka ei ollut niin hienotunteinen, kuin Delobelle, ei pitänyt minäkään huomauttaa häntä siitä. Herra Chèbe, se katseli häneen hyvin korkealta! Hänestä, näet, oli mies, joka, niinkuin Risler, teki työtä kymmenen tuntia päivässä, siitä päästyään, kykenemätön niitäkään järkevää mielipidettä lausumaan. Toisinaan vielä, uupuneena tehtaalta tultuaan, kävi piirustaja panemaan yötäkin lisäksi kiiruullisia töitä varten. Olisipa pitänyt nähdä herra Chèben loukattua katsetta.

— "Ei sitä minua pantaisi semmoista työtä tekemään," sanoi hän pöyhistellen; ja katsellen Risleriä suoraan kasvoihin tutkivin silmin, niinkuin sairaan luona oleva lääkäri, liitti hän: "Näette te, kunhan hyvän puuskan saatte"…

Delobelle ei ollut niin julma, mutta hän katsoi häneen vielä korkeammalta:

El seeteripun näe ruusua juurellaan.

Delobelle ei nähnyt Risleriä jalkojensa juuressa.

Kun tuo suuri mies joskus sattumalta noin suvaitsi huomata hänen läsnäolonsa, kumartui hän aina omituisella tavalla häntä kohti kuunnellakseen häntä ja nauroi hänen sanoilleen, kuin lapselle, tahi huvitti hän häntä kertomuksilla näyttelijättäristä, opetti häntä itseään vaatehtimaan, antoi ompelijain osoitteita, eikä voinut käsittää, kuinka mies, joka ansaitsi niin paljon rahaa, aina oli puettu, kuin vasta alkava koulupoika nalkki. Kelpo Risler, joka kyllä hyvin tunsi alemmuutensa, koki hankkia itselleen anteeksi antamusta kaikenlaisella tarkkaavaisuudella ja avuliaisuudella ja, näette, hienotunteinen kuin aina oli pysyi hän ikuisena hyväntekijänä.

Noiden kolmen samoilla portailla asuvan perheen välillä oli pikku Chèbe ikäänkuin yhdistysmerkkinä heidän alituisessa hyörimisessä ja pyörimisessä.

Tavan takaa pujahti hän Delobelleläisten työhuoneesen, katseli ratokseen heidän työtään, ihaeli kaikkia noita eläväisiä, ja, ollen jo enemmän koketti kuin kujeileva, koetti hän, jos matkalla kärpänen oli kadottanut toisen siipensä, koliibri kaulauntuvansa, tehdä itselleen noista hylyistä koristeen pistelemällä niitä hienojen hiustensa kihariin. Désirée ja hänen äitinsä nauroivat nähdessään hänen keimaillen kohottaivan varpailleen katsoakseen vanhaan himmentyneesen kuvastimeen. Sitte, kun hän oli tarpeeksi itseään ihmetellyt, aukasi lapsi, käyttäen pienten sormiensa kaiken voiman, oven ja mahtavasti, pää pystyssä, pelosta turmelevansa hiuslaitostaan, meni hän kolkuttamaan Rislerin ovelle.

Päivällä siellä ei ollut muita kotona, kuin koululainen Frans, joka kirjojensa ääressä järkevästi valmisti lukuaan. Kun Sidonie astui sisään, niin kirjat nurkkaan! Kaikki oli jätettävä syrjään tuota kaunista naista vastaan otettaessa, joka näet oli olevinaan koliibri prinsessa, joka tuli hänen luo vieraisin Chaptalin kouluun pyytääkseen hänet puolisokseen johtajalta.

Todellakin oli omituista nähdä tuon ison pojan leikkivän kahdeksan vuotisen tyttö tyngän kanssa, taipuvan hänen oikkujensa mukaan ja jumaloivan häntä myöntämällä kaikkiin, niin että sitten, kun hän oli kokonaan häneen rakastunut, mahdotointa oli tietää, milloin hänen rakkautensa oli alkanut.

Miten hyvänä tahansa pikku Chèbe olikin pidetty noissa molemmissa kodeissa, niin tuli kuitenkin aina hetki, jolloin hän karkasi porras ikkunalle. Siellä hänellä sentään oli suurin huvituksensa, aina aukea näköpiiri, ikäänkuin joku tulevaisuuden haave, jota kohti hän kumartui uteliaana ja ilman pelotta, sillä lapsillahan ei, näet, ole päänpyörrytystä.

Toinen toistaan vasten kallistuvien vuolukivikattojen keskellä, näyttivät hänestä tehtaan suuri seinä, puutarhassa kasvavien plataanien latvat ja lasiakkunaiset työhuoneet ikäänkuin hänen unelmiensa luvatulta maalta.

Fromont'in talo oli hänestä suurin rikkaus jota voi ajatella.

Sen asema koko tuossa Haraisin kolkassa, joka määrättyinä tuntina oli suljettu savuunsa ja tehtaiden ryskeesen, Rislerin innostus, hänen tarumaiset kertomuksensa isäntänsä rikkaudesta, hyvyydestä ja taitavuudesta, olivat herättäneet hänen lapsellisen uteliaisuutensa; ja sitte ikkunaan näkyvät asuinrakennukset, hienot, koruleikkauksilla varustetut puiset akkunavarjostimet, pyöreä kuisti, jonka eteen puutarhakaluste oli järjestetty, suuri, valkoisesta messingistä tehty ja kultalangoilla lävistetty lintu häkki, joka loisti auringonpaisteessa, ja siniset kuomivaunut, jotka seisoivat pihalla valjaissa, kaikki tuo oli myöskin, hänen alituisen ihmettelemisensä esineenä.

Hän tunsi talon kaikki tavat; tiesi hetken, milloin kelloa soitettiin, työmiesten poislähdön, maksulauantait, jolloin rahastonhoitajan pikku lamppu paloi myöhään iltaan saakka ja pitkät jälkeenpuolenpäivät sunnuntaina, jolloin työhuoneet olivat suljetut, tulipesä oli sammutettu ja suuri hiljaisuus salli hänen kuulla neiti Clairen kirmaavan puutarhassa serkkunsa Georgesin kanssa. Kaikki erityisseikat sai hän tietää Risleriltä.

"Näytä minulle salin ikkunat, sanoi hän hänelle… entä Clairen huone?"…

Mielissään tuosta tavattomasta myötätuntoisuudesta rakkaasen tehtaasensa, selitti Risler lapselle ylähältä kunkin rakennuksen, näytti hänelle paino-, kultaus- ja värinvalmistus-huoneet, piirustussalin, jossa hän itse teki työtä, konehuoneen, josta kohosi tuo kauhea torvi, joka mustasi kaikki lähiseinät uutteralla savullaan, eikä varmaankaan aavistanut, että viereisen katon alla oli kätkössä pieni olento, joka yhdisti hartaimmat aatoksensa sen kovaan, väsymättömään huohotukseen.

Kerran vihdoinkin pääsi Sidonie tuohon haaveksimaansa paratiisiin.

Rouva Fromont, jolle Risler usein oli puhunut pienestä, sievästä ja älykkäästä naapurittarestaan, pyysi hänen tuomaan Sidonien lastentanssiaisiin, joita hän pani toimeen jouluksi. Siihen vastasi herra Chèbe kuivasti kieltäen. Jo siihen aikaan, näet, kiusasivat ja nöyryyttivät nuo Fromont'ilaistet, joiden nimi aina oli Rislerin suussa, herra Chèbeä rikkaudellaan. Muutoin koski asia naamiaishuveja, ja herra Chèbellä — jolla, näet, ei ollut seinä-paperi-kauppaa — ei ollut varoja hankkia tyttärelleen tanssijattaren pukua. Mutta Risler penäsi; sanoi ottavansa kaikki toimittaakseen ja rupesi oitis piirustamaan pukua.

Se oli muistettava ilta.

Rouva Chèben huoneessa, joka oli täyteen sullottu kankaita, neuloja, ja vähäisiä toaletti-kaluja, johti Désirée Delobelle Sidonien koristelemista. Tyttönysä, suuremman näköisenä lyhyessä puna- ja mustajuovikkaassa villahameessaan, seisoi kuvastimen edessä suorana ja liikkumattomana Ja viehättävä oli hän loistavassa pu'ussaan. Valkoiselle kaatille oli nauhoitettu samettipienoinen korsetti ja pitkät, kauniit, kastanjan väriset palmikot laskeutuivat punotun olkihatun alta. Vaan kaikkia noita hänen Schveitsiläispukunsa hiukan jokapäiväisiä yksityisyyksiä ylensivät hänen älykkäät kasvonsa, tavaksi otettu viehkeä käytöksensä ja tyytyväisyytensä tuohon ylensirottuun, heleänväriseen teaatteri koristukseensa.

Kaikki katsomaan tulleet naapurit huudahtivat ihmetyksestä. Sill'aikaa kuin käytiin Delobelleä hakemassa, korjasi pikku ontuva hameen poimuja, kenkänauhoja ja loi viimeisen silmäilyn työhönsä. Neula ei joutanut hänen kädestään, ja hänkin, lapsi rukka, oli kiihtynyt juhlan huolettavasta hurmauksesta, vaikk'ei hän sinne ollut menossakaan. Tuli sitte suuri mies. Hän kerrotutti Sidoniella pari kolme tervehdystä, joita hän oli hänelle opettanut, neuvoi, miten oli käytävä ja seisottava, ja hymyiltävä, suu pyöreäksi avattuna, juuri sakarin kärjen suuruiseksi. Oli tosiaan koomillista nähdä, kuinka säntillisesti lapsi teki temppujaan.

— Hänellä on näyttelijän verta suonissaan!… sanoi vanha näyttelijä innossaan, ja tietämättä, miksikä tuota suurta Frans tolhoa itketti…

Vielä vuosi tuon onnellisen illan jälkeen olisi voinut kysyä Sidonielta, millä kukilla etehiset olivat koristetut, minkäväriset huonekalut olivat, mitä tanssia soitettiin, kun hän tuli tanssiaisiin, niin syvä oli hänen huvinsa vaikutus. Hän ei unhottanut mitään, ei pukuja, jotka pyörivät hänen ympärillään, ei lasten naurua, eikä kaikkia noita pieniä askeleita, jotka riensivät yli liukkaan parketin. Istuessaan suuren, punasilkkisen kanapeen reunalla ja ottaessaan ojennetulta tarjottimelta ensimmäisen sorbetti juoman elämässään, muistui hänelle yht'äkkiä mieleen mustat portaat ja hänen vanhempainsa pieni tukehduttava asunto, ja se näytti hänestä kaukaiselta, i'äksi jätetyltä maalta.

Muutoin oli hän kaikkien mielestä ihastuttava, kaikki häntä ihmettelivät ja hyväilivät. Claire Fromont, pelkkiin karikkoihin puettuna Cauchoisena, esitteli hänet Georges-serkulleen, komealle husaarille, joka alin omaa kääntyi katsomaan miekkalaukkunsa vaikutusta.

— Kuulethan, Georges, se on minun ystäväni… Hän tulee leikkimään meille sunnuntaina… Äiti lupasi sen.

Onnellisena ja ihastuneena suuteli hän viattomasti pikku Chèbeä kaikesta sydämestä.

Täytyi, kuitenkin lähteä pois… Pitkän aikaa vielä, kolkolla kadulla, jossa lumi suli, sammutetuilla portailla ja nukkuvassa huoneessa, jossa hänen äitinsä häntä odotti, loisti salien hohtava valo Sidonien huikaistuneissa silmissä.

Oliko kaunista?… Oliko sulla hauska? kyseli hiljaa rouva Chèbe päästäessään hakasista hänen loistavaa pukuaan.

Ja väsymyksen painamana nukkui Sidonie seisoalleen, niitäkään vastaamatta, alkaen ihanaa unta, joka oli kestävä koko hänen nuoruutensa ja oli maksava hänelle paljon kyyneleitä.

Claire Fromont piti sanansa. Sidonie tuli usein kisaamaan kauniisen hiekoitettuun puutarhaan ja sai läheltä nähdä kuvaleikkauksilla varustetut ikkunavarjostimet ja kultalankaisen lintuhäkin. Hän näki kaikki suuren-suuren tehtaan nurkat ja sopukat, ja oli usein piilosilla painopöytien takana sunnuntai-ehtoon hiljaisuudessa. Juhlapäivinä oli hänen syömäneuvonsa pantuina esille lasten pöydällä.

Kaikki häntä rakastivat, vaikk'ei hän osoittanut koskaan paljo suosiota kellekään. Niin kauan kuin hän oli keskellä tuota loistoisuutta, tunsi hän olevansa suopea ja onnellinen ja ikäänkuin kaunistuneensa, mutta tultuaan vanhempiensa luo ja nähdessään tehtaan, porrasikkunan himmeiden lasien läpi, heräsi hänessä selittämätöin kaipuu ja viha.

Ja kumminkin kohteli häntä Claire Fromont hyvänä ystävänä.

Toisinaan pääsi hän noissa kuuluisissa sinisissä, vaunuissa heidän kanssa Boulognen metsään tai Tuileriesen, tahi maalle koko viikoksi isoisä Gardinois'in hoviin, Savignyyn Orgen varrella. Rislerin, joka oli sangen ylpeä pikku tyttinsä menestyksestä, oli kiitos siitä, että Sidonie oli aina siististi ja somasti pu'ettu… Sen piti rouva Chèbe'kin kunnian asiana ja sievä ontuva oli myös aina valmis tarjoamaan pienelle ystävälleen käyttämättömiä koruaarteitaan.

Herra Chèbe, joka aina oli närkästyksissään Fromont'ilaisille, katseli karsain silmin tuota kasvavaa harrasta tuttavuutta. Oikea syy oli kuitenkin se, ett'ei häntä kutsuttu vieraisin, mutta hän lykkäsi syyksi muuta, sanoen vaimolleen:

— Etkös näe, että tyttäresi aina palajaa sieltä alakuloisena ja sitte istuu tuntikaudet mietteissään ikkunalla?

Mutta rouva Chèbe, joka oli ollut onneton naimisestaan saakka, oli käynyt varomattomaksi. Hänen mielestään piti nauttia nyky-aikaa, peläten tulevaisuutta, ja pitää onnesta kiinni sen ohi kulkiessa, sillä usein ei ole elämässä muuta turvaa ja lohdutusta, kuin muisto onnellisesta lapsuudesta.

Kerrankin näkyi herra Chèbe olevan oikeassa.

III.

Pikku Chèben histooria. — Väärät helmet.

Kaksi- tai kolme-vuotisen tuttavuuden ja yhdessäkisailemisen jälkeen, jona aikana Sidonie tottui loistoisuuteen ja rikkaiden lasten suloisiin tapoihin, lakkasi ystävyys äkkiarvaamatta.

Kauan aikaa sitte oli Georges serkku, jonka holhojana oli herra Fromont, tullut lyseehen. Claire vuorostaan, varustettuna kapioilla, kuin pikku kuningatar, lähti kasvatuslaitokseen; ja juuri siihen aikaan oli kysymys Chèbeläisillä lähettää Sidonie oppiin. Luvattiin rakastaa toisiaan aina ja tavata toisiaan kahdesti kuukaudessa, ulospääsysunnuntaina.

Pikku Chèbe kävi todellakin vielä toisinaan leikkimässä ystävänsä kanssa, mutta sen mukaan kuin hän kasvoi, käsitti hän yhä paremmin välin, joka heitä erotti, ja hänen vaatteensa alkoivat hänestä näyttää hyvin yksinkertaisilta rouva Fromont'in salia varten.

Kun he olivat vaan kolmen kesken, ei lapsuuden ystävyys, joka teki heidät yhden vertaisiksi, laskenut heidän väliin mitään tukaluutta; mutta tuli vieraita, koulutoveria, muiden muassa suuri, aina rikkaasti vaatetettu tyttö, joka äitinsä neitsyen saattamana, sunnuntaisin tuli kisaamaan pienten Fromont'ilaisten kanssa.

Nähdessään vaan hänen, muhkeana ja korskeana, astuvan portaita ylös, halusi Sidonie heti lähteä pois. Hän, näet, vaivasi Sidoniea hankaloilla kysymyksillä: Missä hän asui? Mitä hänen vanhempansa tekivät? Oliko heillä vaunut?…

Kuullessaan heidän puhelevan kasvatuslaitoksesta ja tovereistaan, havaitsi Sidonie heidän elävän erityisessä mailmassa, tuhansia peninkulmia hänestä; ja kuoleman suru valtasi hänen, etenkin, kun hänen kotia tultuaan, äitinsä puhui hänelle oppiin menosta neiti Le Mire'n luo, joka oli Delobelleläisten ystävä ja jolla Roi-Doré-kadun varrella oli väärien helmien kauppa.

Risler puolsi kovin tuota tytin opinkäynti aatetta. — "Oppikoon hän jotakin ammattia," sanoi kelpo sydän… "Minä kyllä sittemmin otan ostaakseni hänelle kauppavaraston…"

Sehän olikin sattumus, sillä neiti Le Mire sanoi luopuvansa toimesta muutamien vuosien kuluttua.

Eräänä ikävänä lokakuun aamuna vei isänsä Sidonien Roi-Doré-kadun varrelle, vanhan talon neljänteen kerrokseen, joka talo oli vielä vanhempi, vielä mustempi, kuin heidän.

Alaalla oli käytävän kulmaan ripustettu joukko kilpiä kultakirjaimineen: Salkkutehdas; Sélahopea-vitjoja; Lastenleluja; Lasikoneita; Kukkavihkoja morsiamia ja morsiusneitejä varten; Erityisyys ketokukkia ja ihan ylähällä pieni lasikaappi, jossa keltaisista helmistä, lasisista viinirypäleistä ja kirsimarjoista tehdyt kaularenkaat ympäröivät neiti Angélina Le Mire'n suurellisen nimen.

Hirveä talo!

Ei ollut enää edes Chèbeläisten leveätä, vanhuudesta himmeätä, mutta ikkunansa valaisemaa porraslavaa eikä kaunista näkö-alaa, jonka tehdas tarjosi… Vaan kapeat portaat, kapea ovi, jono hyvin pieniä ja kylmiä neliskulmaisia suojia, ja viimeisessä vanha neiti irtonaiskiharineen ja mustine tumppuineen, parasta kättä lukemaisillaan töhrättyä annosta Journal pourtous'ia, ja näyttäen olevan hyvin pahoillaan siitä, että hänet häirittiin lu'ussaan.

Neiti Le Mire otti vastaan isän ja tyttären, nousematta istualtaan, puheli loivalle hävinneestä tilastaan, isästään, vanhasta Rouergueläisestä aatelismiehestä, — kuinka sanomattoman paljon Rouergue jo on tuottanut vanhoja aatelismiehiä; — ja uskottomasta kartanonhoitajasta, joka oli vienyt koko heidän omaisuutensa. Neiti oli heti hyvin herra Chèben mieleen, jolla säätyarvonsa hävittäneihin oli vastustamatoin vetovoima, ja ukko lähti pois ihastuksissaan, luvaten tulla tyttärensä perään iltasella, kello seitsemän, tehtyjen sopimusten mukaan.

Sitte vietiin oppilas heti työhuoneesen, joka vielä oli tyhjä. Neiti Le Mire asetti hänen suuren laatikon ääreen, joka oli täynnä helmiä, silmäneuloja ja naskalia, husin hasin neljän sou'n maksavien romaanivihkojen joukossa.

Sidonie sai toimekseen valikoida helmiä ja pujottaa ne yhtä pitkiksi nauhoiksi, jotka solmittiin yhteen rihkamakauppioille myötäviksi. Muutoin piti neitien kohta tulla ja näyttää hänelle tarkkaan, mitä hänen oli tehtävä, sillä neiti Le Mire ei sekoittunut mihinkään, vaan valvoi kauppaansa hyvin kaukaa, tuon pienen, mustan suojan perältä, jossa hän vietti elämänsä lukemalla novelleja.

Kello yhdeksän tulivat työnaiset, viisi suurta, kalpeata, kuihtunutta, huonosti puettua tyttöä, hiukset kuitenkin hyvin sirotut, köyhien käsityöläisten vaatimusten mukaan, jotka paljain päin kulkevat Parisia kaduilla.

Kaksi tai kolme heistä haukotteli, hieroi silmiään ja sanoi siihen paikkaan kaatuvansa unesta. Mikä sen ties, kuinka he olivat yönsä käyttäneet?…

Vihdoin ryhdyttiin työhön pitkän pöydän ääreen, jossa jokaisella oli laatikkonsa ja työkalunsa. Vast'ikään oli saatu surukorutilaus; oli kiirehdittävä, Sidonie, jolle johtajatar, äärettömän etevyyden äänellä, neuvoi, mitä oli tehtävä, alkoi alakuloisena valikoida läjästä mustia helmiä, viinimarjoja ja harsotähkiä.

Toiset, huolimatta tyttökutaleesta, juttelivat keskenään työtä tehdessään. Puhuttiin komeista häistä, jotka olivat samana päivänä Saint-Gervais'issä.

— Emmekö menisi sinne? sanoi iso, punatukkainen tyttö nimeltä Malviina… Ne ovat puolen päivän aikaan… Me ehdimme kyllä sukkelaan mennä ja palata takaisin.

Aamiaistunnilla tosiaankin koko joukkio tulla tupsahti nelin ryömin portaita alas.

Sidoniella oli, kuin koulutytöillä, ateriansa pienessä korissa; alakuloisena söi hän pöydän kolkalla ypöyksin ensimmäisen kerran… Herra Jumala! kuinka elämä näytti hänestä viheliäiseltä ja surulliselta! Kauhean korvauksen hän ottaisi vasta tuosta surullisuudesta.

Kello yksi tulivat tytöt takaisin, pauhaten ja innoissaan.

"Olettekos nähneet semmoista valkonypläistä hametta?… Entä huntu,
Englantilaisine ompeluksineen?… Kas silläpä vasta onni oli!"

Sitte työhuoneessa alkoivat he uudestaan muistutuksiaan, joita olivat tehneet hiljaa kirkossa, nojaten koko juhlamenojen aikana kyynärpäihinsä. Kysymys rikkaista häistä ja kauniista pu'usta kesti koko päivän, eikä se työtä estänyt, päin vastoin.

Pienet Parisilaiset kaupat, jotka valvovat vaatteusten vähäisimpiäkin erityiskohtia, saavat työntekijänsäkin seuraamaan kuosia ja antavat heille ikuisen huolen loistoisuudesta ja komeudesta. Köyhistä tytöistä, jotka työskentelivät neljännessä kerroksessa neiti Le Miren luona, ei mustia seiniä ja kapeita katuja ollut olemassakaan. Koko ajan he miettivät muita asioita, kuluttaen aikansa kysymyksiin:

— "Kuules, Malviina, mitä sinä tekisit, jos olisit rikas?… Minä asusin Champs-Elysée'lla"…

Suuret puut skveerillä ja vaunut, jotka siellä veikeinä, vauhtiaan hiljentäen, kääntyivät, olivat heille hetken viehättävänä ja virkistävänä ilmiönä.

Nurkastaan kuunteli pikku Chèbe, sanaakaan sanomatta, ja laitteli huolellisesti mustia viinirypäleterttujaan aikaiseen kypsyneellä kätevyydellä ja aistilla, jonka hän oli oppinut Désiréen luona. Ja iltasella, kun herra Chèbe tuli tytärtään noutamaan, lausuttiin hänelle Sidoniesta suurimmat ylistykset.

Siitä pitäen olivat kaikki päivät yhtäläiset. Seuraavana päivänä asetteli Sidonie mustien helmien sijaan valkoisia sekä punaisia väärien korallien jyviä; sillä neiti Le Miren luona valmistettiin vaan vääriä tavaroita, kiiltokaluja, ja siellä kai olikin pikku Chèbe'n käytävä elämänsä oppikoulua.

Jonkun ajan eli uusi oppilas, joka oli nuorempi ja paremmin kasvatettu, kuin muut, yksinäisenä heidän keskellä. Sittemmin, suuremmaksi tultuaan, pääsi hän heidän ystävyyteen ja luottamukseen, ottamatta kuitenkaan koskaan osaa heidän huveihin. Hän oli liian ylpeä mennäkseen puolen päivän aikaan häitä katsomaan ja suurella ylenkatseella kuuli hän aina puhuttavan yöllisistä tanssijaisista Waux-Hall'issa tahi Délices du Marais'sa ja hienosta illallisesta Bonvalet'illa tahi Quatre Sergents de la Rochelles'sa.

Meillä sitä tähdätään korkeammalle, eikö niin, pikku Chèbe?

Muutoin, tuli hänen isänsä joka ilta häntä hakemaan. Toisinaan kuitenkin, ennen uutta vuotta, täytyi hänen valvoa muiden kanssa kiiruita tilauksia lopetettaessa. Sääliksi kävi nähdä noita kalpeita Parisin tyttöjä, jotka kaasun valossa, kivuloisen ja ulean näköisinä, valikoivat helmiä, yhtä valkeita, kuin itse olivat. Heissä näkyi sama tekoloisto, samaa väärien hohtokivien haurautta. Muusta he eivät puhuneet, kuin naamiaisista ja teaattereista.

— Oletko nähnyt Adèle Pagen Kolmessa Musketöörissä?… Ja
Melinguen? Entä Maria Laurent'in?… Oi! Maria Laurent!

Näyttelijäin ihokkaat ja näytelmäkuningattarien koruilla neulotut vaatteet heijastivat heidän silmissään valkoisista kaulanauhoista, joita he sormissaan pyörittelivät.

Kesällä ei ollut niin kova työ. Se oli, "kuollut aika." Silloin, suuren kuumuuden kestäessä, kun suljettujen sälyvarjostimien takaa kuultiin pitkin katuja huudettavan mirabelleja ja renkloodeja [luumun lajeja], makasivat tytöt sikeästi, pää pöydällä. Tahikka kävi Malviina perähuoneesta pyytämässä neiti Le Mireltä annoksen Journal pourtoiis'ia, jota hän luki muille ääneen.

Uutta pikku Chèbe ei pitänyt romaaneista. Hänellä oli päässä kaikkia noita paljon hauskempi romaani.

Ei mikään ollut, näet, saanut häntä unhottamaan tehdasta. Lähtiessään aamusin isänsä syleilyksestä, loi hän aina silmäilyn sinnepäin. Siihen aikaan oli tehdas heräämäisillään. Torvi laski korkealle ensimmäisen mustan savutuprunsa. Ohikulkiessaan kuuli Sidonie työmiesten huudot, painimien kovat, raskaat iskut, koneiden voimakkaan ja säännöllisen puhkumisen ja koko työn räyhyn, joka, ollen hänen mielessään sekaisin muistojen kanssa juhlista ja sinisistä kuomivaunuista, itsepintaisesti vainosi häntä.

Se puhui enemmän edukseen, kuin omnibusten rytinä, katuhuudot ja vesiputoukset; työhuoneessakin, hänen valikoidessa vääriä helmiä ja iltasin vanhempainsa luona, kun hän päivällisen jälkeen tuli porrasikkunalle ilmaa hengittämään ja yöllä katseli sammunutta, autiota tehdasta, humisi aina vaan hänen korvissaan tuo toimekas hälinä, ikäänkuin alituisena säestyksenä hänen ajatuksilleen.

Pikku tytin on ikävä, rouva Chèbe… Häntä pitää huvitella… Ensi pyhänä minä vien teidät kaikki maalle.

Sunnuntai-matkat, joita kelpo Risler toimitti Sidoniea huvittaakseen, surettivat vaan yhä enemmän häntä.

Niinä päivinä oli noustava ylös neljän aikaan aamulla, sillä ilmaiseksi eivät köyhät saa huvituksiaan, Aina, näet, tuli viimeisenä hetkenä jokin tilkku silitettävätä tai garnityyri ommeltava, koettamalla siten uusia i'änikuista, pientä, valkoraitaista syreeniväristä hametta, jota rouva Chèbe tunnollisesti jatkoi joka vuosi.

Lähdettiin kaikki yhdessä, Chèbeläiset, Risleriläiset ja kuuluisa Delobelle. Désirée ja hänen äitinsä vaan eivät olleet muassa. Kovan onnensa masentama, heikko tyttö-raukka ei tahtonut koskaan hievahtaa istuimeltaan, ja äiti Delobelle jäi hänelle pitämään seuraa. Muutoin ei kummallakaan ollut kyllin sopivaa vaatteusta näyttäytyäkseen ulkona suuren miehen rinnalla; sillähän olisi koko hänen asunsa vaikutus hävinnyt.

Lähtiessä kävi Sidonie vähän iloisemmaksi. Parisi, verhottuna heinäkuu-aamun ruusuhuuruun, pysäyspaikat, täynnä heleitä vaatteuksia, vaunujen ikkunoista näkyvät maaseudut, sitte jalotteleminen puhtaassa, Seinevirran raitistuttamassa ilmassa, johon metsän kolkka levitti virkeyttään, kukkivat niityt ja tähässä olevat viljavainiot tuoksuaan, kaikki tuo huumasi hänen hetkeksi. Mutta pianpa inhoitti häntä sunnuntain halpuus…

Oli aina vaan yhtä ja samaa.

Seisahduttiin ravintolan luo, jossa voipaistoksia valmistettiin, hyvin pauhaavan ja vireän maalaisjuhlan läheisyyteen, sillä yleisöä tahtoi Delobelle, joka, yhä vaan haaveensa valtaamana, kuljeskeli harmaassa takissa ja harmaissa sääryksissä, pieni hattu toisella korvalla, vaalea palttoo käsivarrella, ajatellen, että teaatteri kuvasi tienoota Parisin lähellä ja että hän näytteli maalla oleskelevaa Parisilaista.

Mitä herra Chèbeen tulee, joka kerskaili rakastavansa luontoa samoin kuin Jean-Jacques vainaja, niin ei se ollut hänen mielestään mitään ilman makarooniin ampumista, puuhevosia, säkissä juoksua, tomua ja ruokopillin soittoa. Ja semmoinen oli myöskin rouva Chèben maaelämän perikuva.

Sidonien taas oli aivan toinen; häneen nuo sunnuntait, jotka Parisilaiset viettävät kävelemällä kylän teitä pitkin, vaikuttivat kauhean ikävän. Hänen ainoa huvinsa tuossa väentungoksessa oli tuntea olevansa huomattu. Mikä maalaisen, suoraan ja kovaan hänen vieressään lausuma ihmetteleminen hyvänsä sai hänen hyville mielin koko päiväksi, sillä hän oli niitä, jotka eivät halveksi mitäkään sievistelemistä.

… Väliin, jättäen Chèbeläiset ja Delobellen juhlaan, käveli Risler pitkin kenttiä veljensä ja "tytin" kanssa, kukkia poimiskellen seinäverhomalliksi. Pitkillä käsillään taivutti Frans orapihlajan korkeat oksat tahi kiipesi puiston aidalle taittaakseen nuortean lehvän, jonka toiselta puolelta oli huomannut. Mutta joen rannaltapa he korjasivat rikkaimman satonsa.

Siellä oli notkeita, pitkä- ja koukero-vartisia kasveja, jotka ovat niin hyvän näköisiä seinäverhoilla, suuria, suoria ruokoja ja pyöräkelloja, joidenka kukat — puhjeten yht'äkkiä oikullisessa piirustuksessa — näyttävät eläviltä kasvoilta, joltakin, joka katselee neuvottoman, lumoavan lehvän keskeltä. Risler ryhmitti kukkakimppunsa, lajitteli ne taiteellisesti, viehättyen itse kasvienkin luonnosta ja kokien hyvin panna mieleen niiden elintavan, joka onkin käsittämätöin, kun vaan yhden päivän väsymys on niiden yli kulkenut.

Kun kimppu oli valmis ja leveällä ruoholla, ikäänkuin nauhalla, sidottu, sälytettiin se Franssin selkään, ja sitte matkalle! Mietiskellen yhä taidettaan, etsi Risler kävellessäänkin aineita ja meistejä.

— Katsohan tyttäreni… tätä lehmänkieloa valkoisine kulkusineen näiden ruusujen välitse… Hä? Mitäs luulet?… vesivihriällä tai villaharmaalla pohjalla, sepä se koreata olisi.

Mutta Sidonie ei pitänyt enemmän lehmänkieloista, kuin ruusuistakaan. Kedon kukat olivat hänestä köyhien kukkia, jotakin hänen syreeni-värisen hameensa tapaista.

Hän muisti nähneensä muullaisia herra Gardinois'in hovissa, ansareissa, porrasaidalla ja ylt'ympäri hiekoitettua, suurien vaasien reunustamaa pihaa.

Kas semmoisia kukkia hän rakasti, niin käsitti hän maa-elämän!

Muisto Savignysta johtui hänen mieleensä joka askeleella. Kun he kulkivat jonkun puiston ristikkoportin ohi, seisattui hän katselemaan suoraa yhtämittaista kujaa, joka vei portaitten luo… Suurien puiden säännöllisesti varjostamat nurmikot ja rauhalliset penkereet veden partaalla muistuttivat hänelle muita penkereitä, muita nurmikoita. Ja nuo loistoisuuden näyt, muistoihin yhdistyneinä, tekivät hänen sunnuntainsa paljoa surullisimmiksi. Mutta varsinkin paluu lannisti hänen.

Ne ovat niin hirveän täynnä väkeä ja tukehduttavaa ilmaa, noina iltoina, Parisin pienet lähipysäkit! Siellä sitä on teeskenneltyä iloa, tuhmaa naurua ja lauluja, vedettyjä viimeisellä äänellä, jolla ei ole enää muuta voimaa, kuin kirkua!… Sillä kertaa oli herra Chèbe haltioissaan…

Siinä sai hän tuuppia piljettiluukun ääressä, vihoitella junan myöhästymisestä, sättiä asema päällikköä, yhtiötä, hallitusta, ja sanoa kovaa Delobellelle, naapurien kuulla.

— "Hä?… annas kun tämmöistä tapahtuisi Ameriikassa?"… Ja, kiitos kuuluisan näyttelijän osoitteelliselle mimiikille ja mahtavalle katsannolle, jolla hän vastasi: 'Kyllä kai!'… sai se ympärillä olevat arvelemaan, että nuo herrat täsmälleen tiesivät, miten Ameriikassa olisi käynyt moisissa tapauksissa. Hehän olivat peräti yhtä tietämättömät kumpikin; mutta kansassa tuo heitä ylensi.

Istuen Franssin rinnalla, puolet hänen kukkakimpustaan polvillaan, oli Sidonie ikäänkuin mitättömäksi hälvennyt keskellä tuota melskettä, kauan odottaessa iltajunaa. Asemalta, jota yksi ainoa lamppu valaisi, näki hän ulkona synkkävarjoiset varvikot, siellä täällä viimeisten juhlavalaistusten läpäiseminä, mustan kyläkadun, ihmiset, jotka tulivat, ja lyhdyn, ripustetun autiolle rannikolle.

Aika ajoin kulki lasiovien takaa pysähtymättä juna, hehkuvien hiilien räiskinässä ja uhkuen höyryä. Silloin puhkesi asemalla huuto- ja koputus-myrsky, jonka yli liiteli herra Chèben ylen kimakka sopraano ääni, kirkuen kuin kalalokki ikään: "Murtakaa ovet! Murtakaa ovet!"… jota pikku mies kyllä olisi kavahtanut tekemästä, hän kun julmasti pelkäsi kaikkia shandarmeja. Tuokion kuluttua myrsky lakkasi. Naiset, väsyneinä ja kovan ilman hajoittamine hiuksineen, nukkuivat lavitsoille. Siinä oli rutistuneita hameita, särkyneitä kapineita ja valkoisia, avorintaisia vaatteuksia, täynnä tomua.

Sitäpä kyllä karisi kaikista vaatteista, kohosi ilmaan joka askeleella, se synkensi lamput, himmensi silmät, muodosti kuni pilven ikään rasittuneille kasvoille. Vaunut, joihin vihdoin astuttiin, tuntikausia odotettua, olivat myöskin tomun läpitunkemat… Sidonie aukais ikkunan ja katseli mustia tasankoja, loppumatointa pimeyden juovaa. Sitte nousivat esiin, lukemattomina tähtinä ensimmäiset lyhdyt kaupungin laidan bulevaardeilla, linnoitusten lähellä.

Siihen loppui kaiken tuon köyhän väestön hirveä lepopäivä. Parisin näky johti kaikkien mieleen seuraavan päivän työn. Kuinka ikävä hyvänsä sunnuntainsa olikin, niin alkoi Sidonie kuitenkin kaivata sitä. Hän ajatteli rikkaita, joille joka päivä elämässä on lepopäivä; ja hämärästi, kuni unessa esiytyivät hänelle pitkät puistikot, jotka hän päivällä oli nähnyt täynnä tämän mailman miekkoisia, jotka kävelivät hienolla hiekalla, sillä välin kuin tuolla ristikkoportilla, tomuisella tiellä, köyhien sunnuntai kului suurin askelin, että tuskin ehti pysähtyä hetkeksi katsomaan ja kadehtimaan.

Kolmestatoista seitsemääntoista vuoteen oli pikku Chèben elämä tuollaista.

Vuodet vuosia seurasivat tuomatta vähintäkään muutosta mukanaan. Rouva Chèben kashimirishaali oli hiukan enemmän kulunut, pieni syreenivärinen hame oli vielä kestänyt muutamia korjauksia, ja siinä kaikki! Ainoastaan mikäli Sidonie kasvoi, loi Frans, joka nyt oli tullut nuoreksi mieheksi; häneen äänettömiä, helliä katseita, osoitti häntä kohtaan kaikille silmin nähtävää rakkauden huomiota, jota nuori tyttö vaan yksin ei älynnyt.

Eikä mikään, muutoin, huvittanut pikku Chèbeä.

Työhuoneessa täytti hän tehtävänsä säännöllisesti, vaiteliaasti, ilman pienintäkään ajatusta tulevaisuudesta tai aikaantulosta. Kaikki, mitä hän teki, näkyi tapahtuvan toistaiseksi.

Frans sitä vastoin työskenteli jonkun aikaa jo erityisellä innolla, vauhdilla semmoisella, kuni ne, jotka johonkin pyrkivät ponnistustensa lopulla, niin että hän neljänkolmatta vanhana pääsi toisena Centraalikoulusta insinöörin arvolla.

Sinä ehtoona oli Risler vienyt Chèbea perheen Gymnase-teaatteriin ja koko illan tekivät rouva Chèbe ja hän alinomaa merkkejä iskemällä toisilleen silmää lasten selän takana. Sitte lähtiessä, pani rouva Chèbe juhlallisesti Sidonien käden Franssin käsivarrelle, ikäänkuin sanoen rakastajalle: "Selvittäykää nyt… se on teidän asianne…"

Silloin koetti rakastaja parka selvittäydä.

Matka on pitkä Gymnase-teaatterista Marais'iin. Tuskin on muutamia askeleita käyty, kun bulevardien loisto katoaa, jalkakadut käyvät yhä pimeämmiksi, kulkiat yhä harvinaisemmiksi. Frans alkoi puhua näytelmästä… Hän piti hyvin paljon kappaleista, joissa oli tunnetta.

— Entä te Sidonie?

— Oi! minä, tiedättekö, Frans, jos vaan löytyy komeita pukineita.

Laita on se, ett'ei hän teaatterissa muusta huolinutkaan. Hän ei ollut noita tuntehikkaita à la Bovary, jotka tulevat teaatterista valmiine rakkauden lauselmineen ja ylpeine ideaalineen. Ei! Himoa loistoon ja komeuteen, sitä vaan teaatteri hänessä herätti; sieltä hän saavutti ainoastaan meistejä hiuslaitoksiin ja vaateparsia… Näyttelijättärien uudet, liioitellut pukineet, heidän käytöksensä, aina heidän maalliseen, teennäiseen lausumiseensa asti, joka hänestä näytti oikein erinomaiselta, ynnä kulloitusten ja tulien halpamainen häikäistys, loistava ilmoitus ovella, vaunut, jotka seisattuivat, koko tuo hiukan epäterveellinen melu maineessa olevan kappalen ympärillä — kas sitä hän rakasti, se kävi häneen.

Rakastaja jatkoi:

— Kuinka hyvin he näyttelivät rakkauden kohtauksen!

Ja sanoessaan tuon rakkaus-sanan, kumartui hän hellästi pientä, sievää päätä kohti, käärittyä valkoiseen villa päähineesen, jonka alta kiehkuroivat suortuvat laskeutuivat.

Sidonie huo'ahti:

— Oi, niin, rakkauden kohtaus!… Näyttelijättärellä oli hyvin kauniit hohtokivet!…

Oli hetki äänettömyyttä. Frans paralla oli paljo vaivaa selittääkseen. Sanat, joita hän etsi, eivät tulleet esille, sitte anasti pelko hänen. Puhuakseen määräsi hän itselleen paikat:

— Kunhan ollaan käyty Saint-Denis-portin sivu… Kunhan mennään bulevaardilta.

Mutta Sidonie rupesi puhumaan muista ihan joutavista asioista, niin että Franssin julistus jäätyi hänen huulilleen, tahikka seisautti heitä vaunut, joten vanhemmat ehtivät yllättää heitä.

Maraisissa vihdoin ratkaisi hän yhtäkkiä päätöksensä:

— Kuulkaas, Sidonie… Minä rakastan teitä…

Sinä yönä oltiin Delobellelässä valveella hyvin myöhään.

Noiden miehuullisten naisten tapa oli tehdä työpäivänsä niin pitkäksi, kuin mahdollista, jatkaa se niin myöhään yöhön, että heidän lamppunsa oli aina viimeiseksi sammuneita hiljaisen Braque kadun varrella. Maata pannakseen odottivat he suuren miehen tuloa, jolleka takan hiilloksella pidettiin varina pieni, vahvistava illallinen.

Hänen näyttelyaikanaan oli sillä olemissyynsä, koska näet näyttelijät, joiden täytyy syödä aikaiseen ja sangen keveä päivällinen, näyttämöltä päästyään tulevat kotia hirveän nälkäisinä. Delobellehan ei enää ollut näytellyt moniin aikoihin; mutta omaamatta oikeutta, kuten hän sanoi, luopua teaatterista, kannatti hän kiihkoaan monituisilla ilveilijän tavoilla, joihin kuului tuo palausillallinen samoinkuin jokapäiväinen kotiintulonsakin, sen jälkeen kuin kaasu oli sammutettu bulevardi-teaatterin viimeiseltä lamppu-partaalta. Panna levolle illallisetta, samaan aikaan, kuin kaikki muut, sehän olisi ollut eroamista, luopumista taistelusta. Eikä hän luopunut, hiisi vie!…

Puheenalaisena yönä ei näyttelijä vielä ollut palannut, ja molemmat naiset odottelivat häntä jutellen ja työskennellen sangen vilkkaina, ehkä jo varsin myöhä oli. Koko illan oli puhuttu yksinomaisesti Franssista, hänen edistyksestään ja tulevaisuudestaan.

— Nykyään, sanoi äiti Delobelle, ei häneltä puutu muuta, kuin hyvä pikku vaimo.

Se oli myöskin Désiréen mielipide. Muuta ei puuttunut Franssin onnesta, kuin hyvä, pikku vaimo, sauras, hilpeä ja työhön tottunut, joka unhoittaisi kaikki hänen takia. Ja kun Désirée puhui siitä tuollaisella vakuutuksella, tiesi se että hän oikein hyvin tunsi tuon vaimon, joka oli niin sovelias Frans Rislerille… Désirée ei ollut kuin vuotta nuorempi Franssia, juuri mitä tarvitaan ollakseen nuorempi miestään ja voidakseen samalla kelvata hänelle äidiksi…

Kaunis?…

Ei ihan, mutta pikemmin sievä, kuin ruma, huolimatta hänen vaivaisuudestaan, sillä hän ontui, poloinen!… Ja sitte älykäs, reipas ja niin hempeä! Ei kukaan muu, kuin Désirée, tietänyt mihin määrin tuo pikku vaimo rakasti Franssia ja kuinka hän oli ajatellut häntä yöt päivät jo vuosikausia. Frans itsekään ei ollut sitä huomannut, eikä hänen silmänsä näkynyt olevankaan muita, kuin tuota tyttömukuraa, Sidoniea, varten. Mutta yhden tekevä! Hiljainen rakkaus on niin kaunopuhelias, niin suuri voima on kätketty pidätettyihin tunteisin… Kuka ties? ehkäpä jonakin päivänä…

Ja pikku ontuva, kumartuneena työnsä yli, lähti pitkälle matkalle haaveiden maahan, niinkuin usein tapahtui tuon viallisen, istuessaan nojatuolissaan, jalat nojattuina liikkumattomaan jakkaraan — matkalle ihmeelliselle, jolta hän aina palasi onnellisena ja hymyilevänä, nojaten Franssin käsivarteen rakastetun puolison kaikella luottamuksella. Sormensa seurasivat hänen sydämensä unelmaa, pikku lintu, jota hän silloin käsissään piteli ja jonka rutistuneita siipiä hän korjaeli, sekin näytti olevan matkalla, lentämäisillään tuonne, hyvin kauas, hilpeänä ja köykäisenä, kuin hän. Yht'äkkiä aukeni ovi.

— Enhän teitä häirinne? sanoi reimastunut ääni. Äiti, joka oli hiukan nukahtanut, kohotti pikaisesti päätään:

— Kah! herra Franshan se on… tulkaa vaan sisään herra Frans… Näette, me odotamme isää… Näyttelijät peijakkaat ne tulevat aina niin myöhään kotia… Istukaahan tuohon… syöttehän illallista hänen kanssa…

— Oi! ei, kiitoksia, vastasi Frans, jonka huulet vielä olivat vaaleat äskeisestä mielenliikutuksesta; kiitos, minä en viivy… Minä näin teillä tulta ja poikkesin vaan teille sanomaan… kertomaan teille suuren uutisen, joka teitä on hyvin huvittava, sillä tiedän teidän minua rakastavan…

— Minkäs niin, Herra Jumala?

— Herra Frans Rislerin ja neiti Sidonien kihlauksen!…

— Tuota! Minä kun vast'ikään pääsin sanomasta, ett'ei häneltä muuta puutu, kuin hyvä, pikku vaimo, pani siihen äiti Delobelle nousten ylös hypätäkseen hänen kaulaansa.

Désirée ei kyennyt lausumaan sanaakaan. Hän kumartui vielä enemmän työnsä yli ja, koska Franssin silmät olivat yksinomaisesti onnessaan kiinni ja äiti Delobelle vaan katsoi kelloa, nähdäkseen, kohtako hänen suuri miehensä tulisi, niin ei kukaan huomannut ontuvan mielenliikutusta ja kalpeutta, eikä pikku linnun suonenvedon tapaista väräjämistä, joka liikkumattomana oli hänen käsissään, pää kallellaan, kuni kuolleeksi haavoitettu eläin.

IV.

Pikku Chèben histooria. — Savignyn kiiltomadot.

Savigny-sur-Orgessa.

'Rakas Sidonie!

Eilen istuimme pöydässä suuressa ruokasalissa, jonka tunnet, ja ovi oli selkoisen selällään täydessä kukassa oleville portaille. Minun oli pikkuisen ikävä. Isä kulta oli ollut huonolla tuulella koko aamupäivän, ja, äiti parka ei tohtinut hiiskua sanaakaan noiden rypistettyjen kulmakarvojen lannistamatta, jotka aina ovat hänelle lakia lukeneet. Minä ajattelin, että oli todellakin vahinko olla aivan yksin, kesäsydännä, näin kauniissa paikassa, ja että olisin varsin onnellinen, nyt kun, näet, olen päässyt kasvatuslaitoksesta ja kun minun on oltava kaiket vuoden ajat maalla, saadessani, kuni muinoin, jonkun kanssani juoksentelemaan pitkin metsiä ja pyökki-puistoja.

Georges käy kyllä toisinaan täällä, mutta hän tulee aina hyvin myöhään, ainoastaan päivälliseksi, ja palajaa sitte seuraavana päivänä jo ennenkuin olen hereillä. Sitä paitsi onkin hän jo vaka mies, herra Georges. Hän tekee työtä tehtaalla, ja asioiden huoli vetää usein hänenkin otsalleen ryppyjä.

… Näin pitkälle olin ehtinyt mietteissäni, kun isäni yht'äkkiä
nopeasti kääntyi puoleeni:

— Mitenkä pikku Sidonien laita on? Mielelläni tahtoisin pitää
hänet täällä jonkun ajan.

Arvaathan, kuinka olin onnellinen! Sehän vasta iloa taas kohdata toisensa ja sitoa tuo hyvä ystävyys jonka keskeyttäminen oli enemmän elämän, kuin meidän vikamme! Paljo niitä on meillä oleva asioita kerrottavana! Sinä, joka yksin voit huvittaa hirveää isoisää, sinä olet tuottava iloa meille, ja vakuutan sinua, että sitä kyllä tarvitaankin.

Se on niin autio, tämä kaunis Savigny! Ajattelehan, että aamuisin välistä pistää päähäni virnaileminen. Pukeudun, teen itseni kauniiksi, hiukset kiharassa ja koreat vaatteet yllä; kävelen puistikoissa, ja äkkiä huomaan tehneeni kustannuksia joutsenien, sorsien, Muisku-koirani ja lehmien vuoksi, jotka niityllä eivät edes käännykään ohi kulkiessani. Silloin menen kiusalla hyvin sukkelaan takaisin, puen ylleni kattuuni-hameen, askartelen moisiossa, aitassa, vähän missäkin. Ja todellapa alan uskoa, että ikävä on minun vartuttanut ja että minusta tulee varmaan oiva emäntä….

Onneksi tulee, näet, kohta metsästysaika, jolloin arvelen voivani huvitella hiukan. Ensiksi käyvät silloin Georges ja isäni, jotka molemmat ovat kovia metsästäjiä, useammin täällä. Sitte tulet sinä. — Sillä vastaathan minulle heti, että tulet meille, eikö niin? Herra Risler sanoi tuonnoin sinun olevan raihnas. Savignyn ilma tekee sinulle oikein hyvää.

Täällä kaikki sinua odottavat. Ja minä en malta enää elääkään.

Claire.'

Kirjeensä kirjoitettuaan, pani Claire Fromont suuren olkihatun päähänsä, sillä elokuun ensimmäiset päivät, olivat helteiset ja ihanat, ja meni laskemaan sen pieneen laatikkoon, josta kirjeenkantaja joka aamu ohimennessään otti hovin postin.

Se oli puiston päässä, tien käänteessä. Hän seisattui hetkeksi katselemaan puita tien varrella ja ympäröiviä niittyjä, jotka uinailivat päivän paistehessa. Tuolla elonleikkaajat korjasivat viimeisiä lyhteitä, vähän kauempana taas kynnettiin. Mutta koko tuon hiljaisen työnteon alakuloisuus oli kaukana nuoresta tytöstä, joka loisti ilosta nähdäkseen ystävätään.

Ei yhtäkään tuulenhengähdystä kohonnut korkeilta kukkuloilta taivaanrannalla, ei yhtäkään ääntä puiden latvoista tullut varoittamaan häntä, edes aavistusta antamalla ja estämään häntä lähettämästä tuota kovaonnista kirjettä. Ja oitis kotia palattuaan kävi hän puuhaamaan Sidonielle sievää huonetta omansa viereen.

Kirje meni uskollisesti perille. Kuusaman ympäröimästä pienestä, ruohonpäisestä portista tuli se Parisiin ja saapui samana iltana, Savignyn postimerkkineen ja ihan tuoksuvana maa-ilmaa, viidenteen kerrokseen Braque-kadun varrelle.

Sepä oli tapahtuma! Kirje luettiin kolmeen kertaan; ja viikonajan, lähtöön saakka oli se takan reunuksella rouva Chèben tähteiden, lasikuvulla varustetun kellon ja keisarikunnan aikuisien maljojen joukossa. Sidoniesta oli se, kuni ihmeellinen romaani, täynnä lumousta ja lupauksia, jota hän luki aukaisematta, katselemalla vaan sen valkoista koteloa, jossa kohosi Claire Fromont'in koreiltu nimikirjoitus.

Kyllä nyt puuhattiin, kuin häiksi konsanaan. Pääasia oli tietää, minkälaisissa vaatteissa mennä hoviin. Huolta oli pidettävä siitä, oli leikattava, sovitettava ja koetettava hameita ja hiuslaitoksia… Frans raukka! Kuinka nuo valmistukset saivat hänen pahoille mielin! Lähtö Savignyyn, jota hän turhaan oli koettanut vastustella, oli vielä viivyttelevä heidän naimistaan, jota — hänen tietämättä, miksi? — Sidonie oli siirtänyt joka päivä vähän. Frans ei, näet, voisi mennä hänen luo; ja kun Sidonie kerran oli siellä, keskellä kestejä ja huvia, niin ties' sen, miten kauvaksi hän sinne jäisi?…

Delobellen naisille kävi tuo toivotoin rakastaja aina luottamuksiaan tekemässä, vaan huomaamatta kertaakaan, kuinka vireästi Désirée nousi ylös, hänen sisään tullessaan, tarjotakseen hänelle sijaa vieressään työpöydän ääressä ja kuinka hän sitte istuutui ihan punaisena, hehkuvin silmin.

Muutamiin päiviin ei oltu enää tehty lintuja ja kärpäsiä kuosiksi. Äiti tyttärilleen päärmäsivät ruusun punaisia sepaluksia Sidonien hametta varten, eikä pikku ontuva ollut koskaan ommellut niin kernaasti.

Hän ei ollut suotta Delobellen tytär, tuo pikku Désirée.

Isältään oli hän perinyt taipumuksen haaveilla ja toivoa loppuun asti, oli mikä oli.

Franssin kertoessa hänelle rakkauden huoliaan, ajatteli Désirée, että kun Sidonie on kerran lähtenyt pois, hän tulisi niinikään joka päivä, vaikka kohta puhumaankin poissa olevasta; että hän olisi siinä hänen vieressään, valvoisi yhdessä "isää" odottaessa, ja että hän kenties jonakuna iltana, katsellessa häntä, huomaisi mikä ero on naisen välillä, joka rakastaa ja sen, joka antaa rakastaa itseään.

Ajatus, että joka pisto, jonka hän hameesen teki, riennätti tuota kärsimättömästä odotettua lähtöä, antoi silloin hänen neulalleen tavattoman nopeuden ja kauhulla näki rakastaja raukka sepaluksia ja reunustuksia läjittyvän silmin nähden hänen ympäri, kuohuen kuni pienet aallot ikään.