DON BALASCO KEY WESTISTÄ

Nykyajan kertomus Kuubasta

Kirj.

ARCHIBALD CLAVERING GUNTER

Suomentanut

A. V. K.

Käkisalmessa, Vuoksen Kirjapainossa, 1898.

SISÄLLYS:

Espanjan hallituksen asiamies.

Amerikkalainen salapolisi.
Sikaritehtailija Key Westissä.
Tyttö purjeveneessä.
Haavoitettu kuubalainen.
Valokuva.

Seuraelämää tropiikeissa.

Hidalgon tulo.
"Minä tahdon pitkän hameen."
Verilöyly lasaretissa.
Kolme valoa Korallisaarella.
Vieraat Palm Beachistä.
Tanssijaiset Smaragdisaarella.
Mr Vortexin seikkailu.
"Minun Billyni."

Don Balascon huviretki.

Suunnitelma kypsyy.
Huviretki.
Päivällinen jahdissa.
Don Balascon sikarit.
Balascon voitonriemu.
Loppu.

Ensimäinen kirja.

Amerikkalainen salapolisi.

Ensimäinen luku.

Amerikkalainen salapoliisi.

Tampa uinuu auringonpaisteessa kuumana huhtikuun päivänä vuonna 1890. Aina laiska kaupunki, on se tänä ehtoopäivänä syvemmässä horrostilassa kuin koskaan. Ainoa, joka on täysin valveilla kaupunginhotellissa, on Thomas Duff Mastic, virkamies Yhdysvaltojen tullivirastossa, ja hänet on äsken kirje, jota hän pitää kädessään, virkistänyt kiroilemaan sen johdosta.

Se on eräältä raha-asiain toimikunnan virkamieheltä, jonka käskettävänä
Mastic nykyään on, ja käskee hänen samana päivänä höyrylaivalla
matkustaa Key Westiin ja antautua sikaritehtailija, señor Estrabon
Balascon käytettäväksi.

"Tahdon tulla kirotuksi, jos tätä ymmärrän!" mutisee salapoliisi, sillä sitä Mastic tullivirastossa oli. "Jos minut olisi määrätty salaa vakoilemaan herra Estrabon Balascoa, joka on innokkain koko tuossa kuubalaisten isänmaanystäväin pesueessa, ja estämään häntä lähettämästä sissilaivaa viemään aseita ja räjähdysaineita Gomezille tai Maceolle, [Kuuban kapinallisten kenraaleja] niin olisin sen paikalla käsittänyt — mutta antautua don [don espanjalainen sana = herra] Balascon käytettäväksi — hiton kummallista! Alkaako hallitus haaveillen suosia kuubalaisia isänmaanystäviä! Aikooko Grover [Yhdysvaltain silloinen presidentti Grover Cleveland] hieman avittaa noita saatanaraukkoja, nyt sitten kun Amerikan kansa on kongressinsa kautta sanonut hänelle tehdä se. Jos vaan niin luulisin, joisin hänen maljansa!"

Ja pitkäveteisesti viheltäen ja hämillään repien lyhyitä, suoria, harjasmaisia hiuksiaan kulkee mr [mr lyhennys sanasta master = herra] Tom Mastic ulos hotellista ja vähän aikaa miettiväisenä Isoa katua käveltyään menee hän höyrylaivakonttoriin ja hankkii itselleen piljetin nopeakulkuiseen Olivette matkustajalaivaan, joka Port Tampasta kulkee Havannaan ja matkallaan poikkee Key Westiin.

Sen tehtyään ei mr Thomas Duff Masticilla ole muuta tehtävää kuin juoda, mietiskellä ja tupakoida siihen saakka illalla, kun hänen on siirryttävä rautateitse varsinaisesta kaupungista Port Tampaan, jonne on sieltä noin kahdeksantoista peninkulmaa [Englannin peninkulmaa, joita menee noin 7 meidän peninkulmaamme]. Se sijaitsee pitkän rantakäytävän, jota pitkin rautatie kulkee, päässä, ja on siinä asema ja hotelli, jonka etukatoksilta matkustajat, jotka odottavat Mobileen tai Havannaan tai Key Westiin menevää höyrylaivaa, saattavat pyytää meritaimenia ja kuhia.

Kaikille näille aluksille on kylliksi syvälti vettä tässä keinotekoisessa satamassa, jonka yritteliäät amerikkalaiset ovat kaivaneet tuohon muutoin matalaan ja liejuiseen Tampa-lahteen.

Hänen vihamiehensä ovat mr Masticia usein kutsuneet kovaksi mieheksi, ja sellaisia vihamiehiä, jotka hän on saanut täyttäessään virkavelvollisuuksiansa, ottaessaan salapolttimoita takavarikkoon Georgian ja North Carolinan vuoriseuduissa ja nuuskiessaan salakuljettajia Floridan saarilla, on hänellä koko joukko. Kukaan ei ole kuitenkaan milloinkaan kutsunut häntä väärämieliseksi tai araksi. Ehkäpä muuan tyttönen, jonka sinisilmät ja pehmeä, etelämainen kielimurre eräänä päivänä saattoivat mr Masticia sulkemaan silmänsä hänen äitinsä epälailliselta "vuorikasteen" listaamiselta syrjäisessä metsäkylässä, ja ehkäpä muuan espanjalainen muchachito lempeine sinisilmineen, joka tavattiin St. Augustinen kadulla kaupittelemasta leimaamattomia sikareja viidestä centistä kappaleelta, ja jonka tullivirkamies päästi menemään antamalla lantin ja huomauttamalla "myöt noita vaaleita Havannoita liian helpolla, poikani" — ehkäpä nämät molemmat pitivät häntä kilttinä ja helläsydämisenä miehenä. Mutta yleensä kun on kysymyksessä täysvoimaiset miehet ja uhma tullisääntöjä vastaan, on Tom Mastic oikea vainukoira eikä häntä peljästytä Georgian asukasten varmat pyssyt taikka Floridan salakuljettajain revolverit. Hän ei varo väijytystä eikä salamurhaa, ei ota vastaan lahjomisia, ja on sentähden raha-asiaintoimikunnassa suuressa arvossa.

Viiden tunnin kuluessa ei ole mitään tehtävää, ja mr Mastic antautuukin siihen uutterasti. Hän on heittänyt jalkansa korkeammaksi pöydälle kuin kukaan muu gentlemanni kaupunginhotellin anniskeluhuoneessa, hän maistelee hitaammin groggiaan, hän imee tyytyväisemmin savun sikaristaan ja puhaltaa sen ulos suuremmissa ja pehmeämmissä renkaissa kuin kukaan muu vieraista, hän syö iltasensakin erittäin arvelevaisesti, vaikka hänellä on tapana kerskailla, että hän, jos niin on tarvis, voi heittää sisäänsä aterian ja vangita miehen kuudessakymmenessä sekunnissa rautatieaikaa.

Mutta kaikki tämä välinpitämättömyys katoaa vähää ennen yhdeksää — silloin on Tom Mastic taaskin pirteä ja paikallaan.

Kun hän nousee Port Tampaan menevään junaan, vilkkuvat hänen pienet kärpänsilmänsä terävästi ja viekkaasti, ja hänen liikkeensä, jotka ovat muistuttaneet veturia, joka hitaasti puhkuen kulkee, ennenkun se on saanut täyden höyryn vireille, ovat nyt nopeat ja voimakkaat kuin täyttä vauhtia eteenpäin kiitävän, sadan tonnin pikajunaveturin. Hänellä on sekä silmät että korvat avoauki kaikkea tarkkaamaan, mitä tapahtuu ympäristössä, sillä se nyt on Masticin periaate, että "ei koskaan tiedä, mitä saattaa napata." Tässä tarkoituksessa heittää hän tutkivia silmäyksiä ympäriinsä rautatievaunussa ja tarkastelee matkustajia.

"Ei mitään huomattavaa tässä vaunussa, näyttää", ajattelee hän, mutta pian sen jälkeen aivan toisensa perästä astuu sisään kaksi paria, jotka vetävät hänen huomionsa puoleensa — ensimäinen sen vuoksi, että he ovat kuubalaisia tai espanjalaisia, ja heillä voi olla jotain tekemistä mr Masticin tulevan toiminnan kanssa; toinen, nuori poika ja tyttö, sentähden, että tytön kauneus herättää hänen mielenkiintoansa, ja jokin, mitä poika sanoo, kummastuttaa häntä.

Nämä molemmat istuutuvat vastapäätä mr Masticia.

Tyttö on noin seitsentoista vuotias, ehkä vielä nuorempikin, sillä hän kantaa vaaleata tukkaansa pitkänä selässä riippuvana palmikkona ja hänen hameensa eivät ulotu alemmas kuin kengänvarsiin saakka, — seikka, joka miellyttää mr Masticia, sillä hän on kauniitten jalkain ja jalanrintain suuri ihailija, ja tällä nuorella naisella on ihan kauneimmat, mitä hän koskaan on katsellut.

Poika, selvästi tytön veli, on kahdeksantoista vuotta vanha miehevän, päättävän näköinen nuorukainen, varreltaan jäntevä ja voimakas. "Yksi niitä, joista tuolla pohjan yliopistoissa tehdään jalkapallotaistelijoita", ajattelee salapoliisi, jonka tarkkaavaisuus nyt on kokonaan kiintynyt edessään olevaan nuoreen herrasväkeen.

Kuubalaisia tai Espanjalaisia voi hän myöhemmin tarkastella, ajattelee hän, jos niin tarvitaan, ja keskustelu nuoren tytön ja hänen veljensä välillä kiinnittää melkein heti hänen huomionsa.

"Rex parkani", naurahtaa tyttö, "onko hän ollut koko päivän pahalla tuulella sentähden, ettei ole saanut sinisilmää tavallisessa jalkapallo-ottelussaan?"

"Me emme ole jalkapallosilla tähän aikaan vuodesta", vastaa veli ylenkatseellisesti. "Jalkapallosillako huhtikuussa? Ei kukaan muu kuin tyttö eli ranskalainen voisi semmoista pukkia tehdä."

"No, voithan kostaa minulle lawntennis-kisassa kotona saarellamme", jatkaa tyttö hilpeästi. "Miksi olet niin synkkämielinen aina siitä saakka kun jätimme Palatkan? Onko se siksi, että sinun täytyy kulkea eteläänpäin ja saattaa minut isän, kesän ja troopillisten saarien luo, kun sinä näytät ikäänkuin sinulla olisi perheenisän kaikki huolet niskoillani?"

"Älä loruile roskaa!" sanoo poika vihasesti. "Tiedäthän, että minä se olen, jonka on pitäminen sinusta huoli, ja sinä et, totta tosiaan ole helppo pitää kurissa." Hänen äänensä hiljenee kuiskaukseksi ja hän jatkaa sisarensa korvaan: "Etkö tiedä, että nuo espanjalaiset ovat seuranneet perässämme aina Jacksonvillestä saakka, luulen mä? Sinä käytät sinisiä silmiäsi aivan liiaksi rajusti, rakas Gertie. Jonakin kauniina päivänä saat semmoiset torat, että aivan ällistyt."

"Minä en ole käyttänyt niitä ollenkaan", vastaa syytetty, puheenaolevien silmien täyttyessä kyynelillä. "En voi auttaa, että herrat tirkistelevät minua. Se ei ole minun vikani, mutta joka kerta kuin olen pistänyt nenäni ulos akkunasta jollakin asemalla, aina siitä saakka kuin New Yorkista lähdimme, olet sinä minua torunut. Surkuttelen vaimoasi, kun kerran menet naimisiin — sinusta tulee oikea Siniparta."

"Niin, jos nuo roikaleet vielä tänne tirkistelevät, niin annan heille kelpo selkäsaunan! Sinut on uskottu minun huostaani, muista se, ja minä, totta vie, toimitan tavaran vahingoittumattomana Smaragdisaarelle."

"Smaragdisaarelleko?" kertaa tyttö. "Ehkä isä tulee Key Westiin meitä kohtaamaan."

"Eipä, sitä hän ei teekkään", vastaa veli lyhyesti. "Etkös kuullut,
että minä sain häneltä kirjeen, jossa hän sanoo, ettei hän tule Key
Westiin, vaan että hän ja Indra tekisivät jahdilla retken Miamiin ja
Palm Beachiin, ja että, jos 'Lentokala' ei olisi meitä vastassa Key
Westissä, minä luultavasti voisin saada siellä höyrypurren muutaman
Balasco-nimisen espanjalaisen kautta."

"Aa, don Estrabon Balasco", keskeyttää nuori neitonen. "Hänhän se oli, joka oli omistajan asiamies ja möi Smaragdisaaren isälle."

"Niin oli", sanoo poika. "Ukko kirjoittaa, että jos tarvitsemme, saamme kyllä Balascolta lainata höyrypurrella kotiin tullaksemme. Sinne on vaan kaksikymmentä peninkulmaa, ja minä sinne kyllä pähkinänkuoren voisin soutaa — merihän täällä kuuluu olevan peilisileä."

Sen miehen mainitseminen, jonka luokse hänet on lähetetty, kiinnittää kahdenkertaisesti tullisalapoliisin huomion molempain nuorten keskusteluun.

Neljänkymmenen minuutin kuluessa, jotka junalta menevät Port Tampaan kulkiessa, saa hän tällä tavalla tietää, että heidän isänsä on George Alfred Vanstone, Newyorkilainen kauppias ja kapitalisti, joka on asioista vetäytynyt pois ja vuosi sitten ostanut yhden niistä pienistä saarista, mitkä ovat hajallaan Florida-lahdelmassa melkein yhtämittaisessa jaksossa Key Westistä Biscayne Bayhin, ja että hän sinne on rakentanut huvilan ja aikoo viettää kevätkauden tässä ikuisen kesän maassa, että miss [neiti] Ira Vanstone, talon vanhin tytär, on kaksikymmenvuotias nuori nainen, joka on ollut ylistetty kaunotar New Yorkin hienoissa seurapiireissä ja nyt tullut Floridaan lepäämään talven voitoista, että molemmista hänen edessään olevista nuorista toisen nimi on Rex ja toisen Gertrud, että nuori herra selvästikään ei pidä tästä kevätretkestä etelään, vaan mieluummin leikkaisi laakereita urheilukentillä, mutta että nuori neitonen taas on ihastuksissaan päästessään kasvatuslaitoksesta ja läksyistään. Myöskin että mr Rex Talbot Vanstone, samaten kuin useimmat samanikäiset nuorukaiset pitää itseänsä nuoremman sisarensa neuvojana ja holhojana ja on taipuvainen olemaan sangen ankara kaikkia naisellisen veikisteleväisyyden pieniä ilmauksia vastaan.

Enemmät huomiot keskeyttää junan huristaminen pitkän rantakäytävän yli ja pysähtyminen Etelä-Floridan radan pääteasemalle, missä sorea 'Olivette'-laiva odottaa Key Westiin ja Havannaan [Key West on kaupunki Floridan niemimaan eteläisimmällä rannalla, Havanna on Kuuban pääkaupunki] meneviä matkustajia.

Noustuaan ylös ja pudistettuaan liehuilevia hameitaan pistää tyttö päänsä ulos ikkunasta ja puhkeaa nähdessään odottavan höyrylaivan sanomaan: "Rex, minä pelkään niin!"

"Mitä pelkäät? Noita kirotuita espanjalaistako?" mutisee veli.

"En… kuin meritautia!" sanoo miss Gertrud. Mutta sitten lisää hän kevyesti naurahtaen, vaikka siinä ehkä piilee hieman pelkoakin: "No niin! Nyt tirkistelevät ne taas minua, nuo kuubalaiset! Ota matkareppuni, Rex, jotta et voi nyrkkejäsi puristaa!" Näin sanoen ja kiivaasti vetäistyään lyhyitä hameitansa saadakseen ne niin pitkiksi kuin mahdollisti, astuu nuori neitonen vaunusta veljensä seuraamana, jolla on kädet liian täydet sateenvarjoista, pyssyn koteloista ja muista matkakapineista, jotta hän voisi saada aikaan muita vihanosoituksia kuin suuttuneen silmäyksen.

Salapoliisin seisoessa paikoillaan ja seuratessa molempia nuoria silmillään, kulkevat nuo kaksi miestä, jotka ovat antaneet aihetta Gertien viime sanoihin, kiirehtien hänen ohitsensa, ja Mastic kuulee muutamia sanoja, jotka saavat hänen hytkähtämään: "Diablo! Nämät ovat kaksi niin sanottua viatonta, jotka tahtovat salata rikoksen Espanjaa vastaan."

Nopeasti kuin salama on salapoliisi kääntänyt huomionsa nuoruudesta ja kauneudesta pariin niin ruokottomia lurjuksia kuin hän koskaan on nähnyt, näöltään hyvin Espanjalaisia, likaisia, sipulilta haisevia ja olennoltaan jotensakin maantierosvon tapaisia.

Ammattimaisella vaistolla tarkastelee hän heitä pikaisesti, etsien jotakin huomattavaa tuntomerkkiä, ei heidän ulkonäössään kokonaan, sillä se johtaa usein kummallisiin erehdyksiin, vaan jotain erityistä merkkiä, josta hän heidät vastakin tuntisi.

Ensimäisessä ei Mastic löydä mitään sellaista tuntemismerkkiä, kun tämä kulkee hänen ohitsensa vaunuista ulos, mutta toisella, joka on pitempi ja rakenteeltaan tavattoman voimakas, on onneksi, mitä hän haluaa. Tämän oikea korva on paljoa suurempi kuin vasen ja törröttää päästä suurena punaisena, kiiltävänä ja ryppyisenä. Mutisten: "tuon espanjalaisen paisuneen korvan tunnen milloin tahansa", kokoaa Mastic siis matkatavaransa, joita ei ole paljon, ja seuraa heidän jäljessään vaunuista ulos.

Junasillalla huomaa hän, että amerikkalainen poika ja tyttö ovat kadonneet — he ovat luultavasti suoraan menneet laivaan.

Molemmat miehet, jotka ovat vetäneet hänen huomionsa puoleensa, kuiskivat espanjaksi keskenään, ja kun Mastic ei ole kylläksi perehtynyt tähän kieleen ymmärtääkseen sitä sivusta kuullen, menee hän verkalleen laivaan. Siellä odottaa hän, kunnes molemmat Espanjalaisetkin tulevat maaporrasta myöten, ja huomaa silloin, että niilläkin on piljetit Key Westiin, ja että tuo omituisella korvalla varustettu kutsuu toista Pabloksi ja itse nimeltään on Juan.

Kello on nyt kymmenen illalla; irroitettuaan kiinnitysköytensä höyryää matkustajalaiva Tampalahdelmaa pitkin ja ulos aavalle Meksikonlahdelle; niin kääntyy se etelään päin ja suuntaa kulkunsa suoraan Key Westiin pitkin pitkää Floridan rannikkoa koralliriuttoineen, luotoineen ja pikku saarineen.

Varmana, ettei mitään tärkeää voi tapahtua yön kuluessa menee salapoliisi hyttiinsä ja herää aamulla ulkona kesäisen sileällä merellä, tyynellä kuin sisäjärven vesi, ja jonka ainoat väreet syntyvät nopeasti kiitävän Olivetten pyörivien propellien vaikutuksesta.

Aamiaisella laittaa mr Mastic, että hän saa paikan amerikkalaisen pojan ja tytön vieressä, mutta hän ei saa heidän keskustelustaan mitään enempiä tietoja, kuin mitä oli saanut jo edellisenä iltana, paitsi että heidän isällään on, lukuunottamatta joitakuita pikku purjeveneitä, myöskin suuri höyry huvijahti.

"Onpa oikein hävytöntä", nurisee poika, "että Indran piti päistikkaa saada 'Lentokala' tuolle huviretkelle Palm Beachiin, juuri kun me tulemme kotiin. Eikö hän saanut kyllikseen seuraelämästä New Yorkissa viime talvena?"

"Kyllä tiedän, miksi hän tahtoisi mennä sinne", nauraa Gertrud: "meidän
Billymme on kait Poncianassa hotellissa."

"Meidän Billymme kuuluu olleitten ja menneitten joukkoon", muistuttaa Rex; "Indra antoi mr William Arthur Severancelle eropassit kaksi kuukautta sitten. Billy suuttui ja matkustelee nyt terveydekseen." Pojan muoto muuttui ajattelevaksi, ja hän jatkaa: "Minun mielestäni on Indra käyttäytynyt kuin pöllö. Billy Severance oli siivoin poika, minkä koskaan olen tuntenut — ja niin antelias sitten! Olisitpa nähnyt päivälliset, jotka hän tarjosi minulle eräänä iltana Unioni-klubissa. Hän ei koskaan väsynyt miettimään, mikä minua huvittaisi. Olen usein luullut, että hän oli minuun rakastunut."

"Se oli siksi, että hän oli Indraan pikiintynyt, sinä itserakas poika", vastaa miss Gertie. "Mutta minusta on hirmuisen ikävä, että Indra antoi hänelle rukkaset. Billymmehän laittoi aina mitä rattoisimpia joululahjoja ja somimpia pääsiäiskortteja. Minä juuri rupesin pelkäämään, että jotain oli hullusti, kun en kolmeen viikkoon saanut mitään. Miksikä Indra heitti Billyn sikseen?" puhkeaa hän melkein uhkaavasti sanomaan!

"Luulevaisuutta!" sanoo Rex lyhyesti.

"Luulevaisuutta? Indrako luulevainen?" huudahtaa Gertie ja aukasee epäilevänä silmänsä seljälleen.

"Eipä, Billy se oli Othellona", vastaa poika. "En oikein tunne yksityisseikkoja, mutta luulen, että se koski tuota von Stanep-pöllöä saksalaisessa lähetyskunnassa — häntä, joka tanssi kotiljongia niin hyvin, venäläiseen tapaan — juuri kuin hyppiminen. Tiedäthän, että Indra ei ole tottunut kuulemaan läksytyksiä… Billy Severance nuhteli häntä vakavasti — ja hehän eivät olleet vielä kunnollisesti kihloissa, vaan olivat vasta tulemaisillaan. Ensi kerralla kun Billymme tuli vieraisille Indra 'ei ollut kotona.' Hän tuli taas, ja miss Vanstone edelleenkin oli ulkona. Hän pistäysi kolmannen kerran, ja miss Vanstone ei ollut vieläkään tullut kotiin. Silloin oli William Arthur Severance matkustajain joukossa ensimäisellä Eurooppaan menevällä höyrylaivalla. Kuukautta myöhemmin tuli hän takaisin, mutta häntä ei koskaan meillä näkynyt, ja silloin — silloin luulen Indran alkaneen katua. Se oli varmaankin ensi kerran koko elämässään. Hän on ollut niin tottunut, näetkös, että kaikki ovat häneen ihastuneet, ettei ymmärrä antaa arvoa onnelle, kun se tulee. Tiedätkö, mitä klubissa väitettiin hänen Billylle sanoneen. Niin, että hänen pitäisi alkaa tehdä työtä!"

"Tehdä työtä", puhkeaa Gertie hämmästyneenä sanomaan. "Mutta
Billyllähän on rahoja kasottain."

Niin on! Mutta niin juuri oli Indra hänelle sanonut, — että hänen pitäisi alkaa tehdä työtä… ryhtyä johonkin — tulla joksikin. Onpas siivoa sanoa miehelle, joka on oikein miesten mies ja niin monta kertaa voittanut rekordin pallosilla ja kilpasoudussa, ja joka taitaa ajaa nelivaljakkoa kuin kukaan, ja joka voisi olla yhtä taitava asianajaja kuin Joe Choate, sanotaan, jos vaan olisi viitsinyt tutkia lakitiedettä, mutta sitä hän ei ole. Ja sellaiselle miehelle väitetään Indran sanoneen, että hänen pitäisi alkaa tehdä työtä! Siitä voi oikein voida pahoin ja Rexin kasvot selvästi näyttivät hänen tunteensa.

"Muuten tiesi meidän Billymme tarkoin, minkälaisista namusista minä parhaiten pidin", säestää miss Gertie ja lisää huoaten, muistellessaan kadotettuja namusiansa: "Indra on todellakin menetellyt oikein perkityperästi. Kyllä minä kerran asian isälle selitän. Hän antaa Indran liiaksi saada tahtonsa täytetyksi."

"Niin, me olemme kaikki lelliteltyjä lapsia", nauraa Rex. "Mutta mennään nyt kannelle vähän liikkumaan. Tunnen, että tarvitsen liikettä nyt, kun en itseäni enään harjoita."

Samassa kun molemmat nuoret nousevat pöydästä, lopettaa salapoliisi aamiaisensa ja menee myöskin kannelle viettämään laiskehtivaa, uneliasta, troopillista päivää; hän ajattelee nimittäin älykkäästi, että molemmat espanjalaiset, jotka nousevat ylös puolenpäivän aikaan ja selvästi eivät ole tuttuja kenenkään matkustajan kanssa, huomaisivat jokaisen vakoilemisyrityksen.

Sen vuoksi ei hän huoli pitää heitä silmällä, vaan mutisee: "Arvelen asian kyllä Key Westissä kehittyvän", sekä antautuu Tampassa ostamansa romaanin lukemiseen.

Hyvän päivällisen jälkeen huomaa hän itsensä vahvistuneeksi, elvystyneeksi ja valmiiksi mihin tahansa, mikä voi sattua, kun laiva kolmen seuduissa lähenee Key Westiä.

Olivetten kannelta näyttää tämä paikka kauniilta kaupungilta, jossa on kaksi- tai kolmekymmentä tuhatta asukasta, ja jonka etusivu viettää Floridasalmen sinivesiin päin ja muita sivuja kehystää mitä vihrein troopillinen kasvullisuus. Tänä ehtoopäivänä on sillä hiljainen, rauhallinen asioimismainen ulkonäkö, ja vaikka ulkopuoleltaan espanjalainen ja sydämeltään kuubalainen, on se sen kautta jyrkkänä vastakohtana Havannalle, joka vaan sata peninkulmaa eteläänpäin, saman tyynen meren rannalla, nyt vaikeroi Weylerin [Weyler oli espanjalaisten ylipäällikkö Kuubassa] verestä tiukkuvassa kädessä, ja jonka kadut ovat peljästyneitä kaupunkilaisia tulvillaan ja vankilat kuolemaisillaan olevia valtiollisia vankeja täpötäynnä. Mutta Key West onkin vapaan Amerikan tähtilipun turvassa, kun taas Havannan yli liehuu Espanjan lippu, Alban [julmuudestaan tunnettu Alban herttua oli vv. 1507-1573 Espanjan ylimaaherrana Alamaissa vapaussodan aikana espanjalaisia vastaan] keskiaikaisen raakuuden vertauskuva, mikä yhdeksännellätoista vuosisadallamme on taas henkiin herännyt yhtä julmasti verenhimoisena ja yhtä ryöstönhaluisena, kuin silloinkin kun sen kolmesataa vuotta sitten espanjalaisen armadan [armada oli nimenä laivastolla, jonka Espanjan kuningas Filip II v. 1588 lähetti Englantia vastaan, mutta joka kokonaan joutui häviöön] häviö ja Hollannin tasavallan syntyminen hautasivat alleen.

Nähtävästi välittämättä Havannan suruista Golfivirran [Golfiksi sanotaan merenvirtaa, joka lähtee Meksikon lahdesta ja kulkee koilliseen poikki Atlannin valtameren] tuolla puolen, sijaitsee siinä Key West iloisena ja hymyilevänä haalean merituulen henkäyksissä. Sen kadut ovat täynnä ihmisiä, jotka työskentelevät rauhallisissa toimissa. Pesusienen pyytäjät tyhjentävät veneitään, höyrylaivat purkavat tupakkilastejaan laiturille, troskia ajelee katuja pitkin, ja sähkölamput syttyvät ja loistavat troopillisessa hämärässä kuni jättiläismäiset tulikärpäset.

Mutta kaikki tämä ei vedä mr Masticin tarkkaavaisuutta missään suuremmassa määrässä puoleensa Olivetten liukuessa Plantagelaiturin vierustaa pitkin. Hän on nähnyt kaupungin monta kertaa ennen ajellessaan tupakin salakuljettajia takaa tässä osassa Floridaa. Sen Panamahattuisen väestön vallitseva espanjalainen leima, sen sivukatujen kuubalainen ulkonäkö, sen neekerikuskit Espanjalaisine mongerruksineen ja typerine naamoineen ovat kaikki hänelle tutut.

Tällä hetkellä jakaa hän huomionsa amerikkalaisten ja kahden espanjalaisen kesken, jotka selvästi ovat heitä seuranneet.

Äkkiä puhkeaa Rex Vanstone sanomaan: "Katsos, Gertie! Tuossa se on! — Lentokala! Ja hitto soikoon, eikö sillä ole höyry vireillä! Meillä on onni! Me olemme jo tänä iltana Smaragdisaarella perillä!"

"Ehkä isä tai Indra on laivassa", huudahtaa miss Gertie ja lentää kannen yli; veli jäljessä.

Nuorten kiihkeitten eleitten ohjaamana havaitsee mr Mastic satamassa olevien alusten joukossa komean pleasurejahdin, kylläksi suuren voidakseen mukavasti purjehtia näissä tyynissä kulkuvesissä, mutta tuskin kylläksi vahvan pitkälle valtamerimatkalle. Se on noin sata viisikolmatta jalkaa pitkä, makaa syvästi vedessä, sillä on kevyt, norea, valkoiseksi maalattu runko ja nähtävästi voimakas kone. Ruokasali keskellä laivaa ja ohjaushytti heti heti sen edessä kohoutuvat miellyttävästi lumivalkoiselta kannelta, jonka takaosaa peittää vaalea, rantuinen aurinkoteltta. Peräpeiliin on maalattu Lentokala, ja kokkaa koristaa kaljoonikuva, kuvaava tätä päiväntasaajaseutujen kulkuvesien sievää pikku asukasta. Kokonaisuudessaan on jahti sangen mukava alus, ja huomatessaan sen suuret propellit lyhyen, täyteläisen savutorven ja koneelle annetun runsaan tilan päättää salapoliisi, että sen täytyy kauniilla säällä kulkea vähintäin viisitoista solmuväliä.

Salapoliisin tehdessä näitä havannoita ovat molemmat sisarukset innokkaasti puhelleet.

"Rex", huutaa miss Gertie, "luuletko, että isä olisi laivassa?"

"Sinä et juuri käsitä laivoista mitään!" pilkkaa hänen opastajansa. "Kuinka isä voi olla Lentokalassa, kun omistajan lippu ei ole nostettuna?"

"No niin, joku laivassa kaikissa tapauksissa on", vastaa nuori tyttö. "Olen varma, että he minut havaitsevat. Katsoppas, tuossa lähtee vene liikkeelle! Sinä et juuri käsitä laivoista mitään, Rex! Olen varma, että se on isä."

"Varma, että se on isä?" matkii nuori Vanstone nauraen. "Onko isällä hiilenmusta tukka ja mustat viikset? Ei kait vaan ukko ole alkanut värjätä harmaita kutriaan?"

"Oo, Rex, se olisi hirveätä! Värjätty tukka merkitsisi tulevaa äitipuolta, ja sinä tiedät, ettei Indra enkä minäkään voisi semmoista sietää."

"Noo, tällä kertaa voit olla tyyni", nauraa poika, "sillä tukka ei ole värjätty, ja tuo roikale, jonka näemme, on espanjalainen, jolleivät silmäni minua petä."

Ja uudestaan silmäten lähenevää venettä, joka nyt on melkein aivan vieressä, lisää hän: "Kuka hiisi se saattaa olla?"

Sen saa hän pian tietää. Valkoiseen Panamahattuun ja keveään troopilliseen pukuun, jolle punanen, vyötäryksen ympäri taiteellisesti poimiteltu silkkivyöhyt antaa raakamaisen vivahduksen, puettu herra tulee maaportaiden yli, joka nyt yhdistää höyryaluksen laituriin, ja hänen sanottuaan pari kiireellistä sanaa kapteenille, lähenee tämä molempia nuoria amerikkalaisia ja sanoo: "Mr ja miss Vanstone, sallikaa minun esitellä don Estrabon Balasco, joka on kysynyt teitä!"

"Ah, olen ihastunut huvista", huomauttaa espanjalainen kumartaessaan kohteliaasti maailmanmiehen tavoin. "Teidän isänne kirjoitti, että te ehkä tarvitsette minun höyrypurttani, mutta onneksi on teidän oma jahtinne täällä. Minä olen rohjennut… tarkastaa sitä." Hän kenties hieman epäilee viimeisiä sanoja lausuessaan. "Se on täysin selvä Smaragdisaarelle lähtemään."

Tämän tapahtuessa tutkii Mastic herraa, jonka luo hänet on lähetetty Key Westiin, ja jonka hän jo ulkonäöltä tuntee. Hän huomaa, että Estrabonilla on tummat salamoivat silmät ja hyvin mustat viikset, että hän on hoikka, mutta vahvarakenteinen ja hänellä on tuota notkeaa, mutta miellyttävää somuutta, joka on kastilialaiselle rodulle omituinen, etenkin kun sitä on oleskelu troopillisissa maissa hervaissut ja veltostuttanut.

Señor [herra] Balasco on, ulkomuodosta päättäen, tuskin kolmenkymmenen vanha, mutta nuoruudestaan huolimatta yksi suurimpia sikaritehtailijoita Key Westissä, missä hänen tehtaansa hallussa on suuri tontti pääkadulla ja hänen tehdasmerkkinsä on hyvin tunnettu ja hänen liikkeensä nähtävästi yhtä laaja kuin kenenkään tässä kaupungissa, joka etupäässä harrastaa sikareja, sikaretteja, pesusieniä ja kuubalaista isänmaanrakkautta.

Masticin tarkkaan häntä tarkastellessa puhelee espanjalainen vilkkaasti molempain nuorten kanssa.

"Niinmuodoin olette te señorita [herrasnainen, rouva tai neiti]
Vanstone", sanoo hän kääntyen Gertien puoleen! "Olette kait tulleet
Floridaan, arvelen, lepäämään kaikkien New Yorkin huvien jälkeen."

Señorin silmäys ja käytös ilmaisevat kunnioitusta. "Hän pitää minua nuorena daamina", ajattelee tyttö ihastuneena ja kiinnittää parin kiitollisia silmiä häneen.

Mutta nämä melkein kyynelöityvät, kun Rex poikamaisen vilpittömästi puhkeaa sanomaan: "Oo, älkää pitäkö häntä Indrana — se olisi kauhea pukki. Ja älkää tuomitko Indraa meidän mukaamme. Indra on aivan eri luokka yksinään."

"Oo, Rex, kuinka voit niin sanoa?" mutisee Gertie rukoilevasti. "Indra on vaan kaksi vuotta minua vanhempi."

"Kaksi vuotta ja yksitoista kuukautta", sanoo nuorukainen matemaattisella ja julmalla tarkkuudella.

Mutta Balasco on taitava maailmanmies, ja vaikka hän salaa hymyilee sisarusten pikku riidalle, tekee hän valtioviisaasti siitä lopun virkkamalla: "Tulkaa tätä tietä. Minä osoitan teidät veneesenne, señorita Gertrud. Laiturilta vedenpintaan on muutamia portaita. Minä olen tarkastellut Lentokalaa ja huomannut, että se on hyvin nopeakulkuinen; kolmessa tunnissa olette te isänne sylissä. Hänelle toivon teidän vievän syvimmän kunnioitukseni. Jonakin päivänä, ehkä pian — mr Vanstone on minua kutsunut — saan ehkä kunnian tehdä teille kaikille tervehdyskäyntini viehättävällä Smaragdisaarella."

"Se on oleva hauskaa", mutisee miss Gertrud Balascon saattaessa häntä maaportaan yli hidalgon kohteliaalla arvokkaisuudella, ja tullivirkamiehet, joilla ei ole mitään enempää tehtävää, seuraavat heitä höyryaluksesta.

Mastic, joka välinpitämättömästi katselee heitä, tulee sillä aikaa kahteen johtopäätökseen. Ensiksikin, että on tapahtunut jotain, joka on saattanut miss Indra Vanstonen äkkiä lykkäämään eli aivan sikseen jättämään huviretken Palm Beachiin, koskapa Lentokala nyt on Key Westissä, ja toiseksi, että Balasco on syystä tai toisesta käyttänyt tätä tapausta tarkastaakseen aluksen.

Mutta äkkiä salapoliisi herää mietteistään. Hänen ympärillään aaltoilee ihmisjoukko, joka tavallisesti tunkeilee laiturilla jonkun Florida-aluksen saapuessa — pesusienen pyytäjiä, satamajätkiä, kaupunkilaisia, syntyperältään enimmäkseen Kuubasta, matkailijoita, jotka viettävät pari troopillista päivää tuolla ihanalla troopillisella saarella, sikaritehtailijoita, polttaen välttämättömiä sikarejaan, kauniita, tummasilmäisiä Espanjalaisia tyttöjä eri sikaritehtaitten pakkausosastoilta, sekä tavallinen läjä neekereitä ja neekerisikiöitä, jotka täydentävät tämän kaupungin väestön, jossa on jos jonkin värisiä iholtaan — valkoisia, keltaisia, shokolaadinruskeita ja mustia, mutta enimmäkseen mustia.

Tästä joukosta kuuluu aivan salapoliisin takana muutamia sanoja, jotka panevat hänet säpsähtämään:

"Caspita! Don Balasco kietoelee mustekalakäsiään noitten kahden pienen Espanjaa vastaan juonittelijan ympäri!"

Thomas Duff Mastic on varma siitä, että ääni on toisen rautatievaunuissa olleen espanjalaisen. Hän ei kuitenkaan suoraapäätä käänny ympäri, vaan katselee välinpitämättömästi venettä, jota kaksi rotevaa jahdin kansimatroosia soutavat pois don Balascon viipottaessa jäähyväisiä nuorille anerikkalaisille ja huutaessa, että hän lähettää heidän matkatavaransa heidän jäljestään neljännestunnin kuluessa.

Mastic kääntyy nyt nopeaan ja näkee edessään mahtavakorvaisen
Espanjalaisen. Hänen vieressään seisoo hänen toverinsa rautatieltä.
Puoli minuuttia myöhemmin kiiruhtaa don Balasco kevein askelin jälleen
laiturille, sekoittuu väkijoukkoon ja aikoo nähtävästi ryhtyä nuoren
Vanstonen ja hänen sisarensa matkatavarain lähettämiseen.

Samassa menee tullisalapoliisi hänen luokseen ja sanoo: "Don Estrabon Balasco, luulen minä. Minut on raha-asiain toimituskunta määrännyt teidän luoksenne."

Vaikka tämä ilmoitus tehdään puoliääneen, näyttää se sikaritehtailijaan vaikuttavan sähköiskun tavoin. Hän kalpenee ja kuiskaa: "Ymmärrän, mutta älkää puhutelko minua julkisesti — se voi koskea henkeäni. Tulkaa kotiini luokseni kaikessa hiljaisuudessa kahdeksan aikaan illalla."

Vastausta odottamatta rientää señor Balasco taas laivaan ja alkaa innokkaasti kysellä perämieheltä, eikö hän saisi nuorien amerikkalaisten matkatavaroita heti maalle viedyiksi.

Salapoliisi katsoo hänen jälkeensä ja ajattelee: "Tulimaista, sepäs oli odottamatonta! Tuo herrasmies on petturi kuubalaisia kohtaan ja pelkää henkeänsä. Senpä tähden minut onkin määrätty hänen luoksensa." Sitten repii hän äkkiä tukkaansa seuraavan arvoituksen johtuessa hänen mieleensä: "Mitä tuhatta tuolla suorasuisella amerikkalaisella pojalla ja hänen sievällä pikku sisarellaan on tekemistä Espanjaa vastaan suunnattujen salahankkeitten kanssa?"

Toinen luku.

Sikaritehtailija Key Westissä.

Tälle ongelmalle ei mr Mastic heti löydä ratkaisua näytellessään huolimattoman näköisenä matkailijaa ja pannessaan merkille, että Lentokala lähtee saaren eteläisen niemen ympäri ja edelleen itäänpäin.

Koska hän ei pidä julkisuudesta Russel Housessa, menee hän syrjäiseen ja vaatimattomaan hotelliin ja asettuu sinne ilmoittaen nimekseen Robert Johnson ja julistaen emännälle, että hän oli tullut sinne katsomaan, voisiko hän hankkia joukon huokeita pesusieniä pohjoisille markkinoille.

Sen tehtyään jättää Mastic matkatavaransa sinne ja ryhtyy aikaa tappamaan ajelemalla ympäri kaupunkia yhdessä Key Westin kiitetyistä huokeista ja huonohoitoisista troskista. Kuski on yhtä vanha kuin huonoruokkoinenkin neekeri, jonka kieli kumminkin on liukas ja liikkuva, vaikka hänen jäsenrikkoinen hevosensa joskus osoittaa empimätöntä taipumusta olla paikaltaan hievahtamatta. Matka on maksava ainoastaan viisikolmatta centtiä, niin että Mastic katsoo itsellään olevan varoja pikku juomarahaksikin.

Tällä ajoretkellä hämmästyy salapoliisi taas nähdessään, kuinka suuri Estrabon Balasco & C:on sikaritehdas näyttää olevan, ja koettaessaan saada kuskiaan puhelemaan paikallisista olosuhteista saa hän tietää don Estrabonin yksityisasunnon osoitteen sekä pari muuta tärkeänlaista tietoa.

"Onpas tuo Balascon tehdas koko suuri", huomauttaa hän huolimattomasti troskan täristessä sen suuren rakennuksen ohi.

"On, massa" [= herra], vastaa neekeri, joka päinvastoin kuin Key Westin tavalliset mustat, on puoleksi amerikkalainen. Rotunsa tavallisella oppivaisuudella on hän omistanut itselleen jonkun verran luontoperäistä kuubalais-isänmaanrakkautta, sekoitettuna suurella määrällä epäkieliopillista espanjalais-siansaksaa. "Don Estrabon on suuri massa tässä kaupungissa. Mucho grande! Hän on yhtä viekas kuin yankee, [yankeeksi sanotaan Yhdysvaltojen pohjoisosien asukkaita] sabe!"

"Viekas kuin yankee? Tekeekö hän parempia sikareja kuin muut hidalgot näillä seuduin?" kysyy Mastic.

Vastaus, jonka hän saa, kummastuttaa häntä.

"Diablo, siinä juuri on hänen viekkautensa! Täytyy olla tabaco tehdäkseen cigarros. Toiset, ne eivät saa tabaco. Don Balasco hän saa mucho… mucho tabaco!"

"Ollakseen isänmaanystävä tuntuu Balasco erittäin hyvin tulevan toimeen espanjalaisten virkamiesten kanssa", ajattelee Mastic ivallisesti hymyillen, Sitten kysäsee hän: "Don Balascohan on isänmaanystävä, Cuba libre, vai?"

"On, hän on oikea kuubalainen: hän saa mucho tabaco Habanasta", lisää neekeri, ikäänkuin nämät molemmat asiat seuraisivat toisiaan, vaikka salapoliisi pitää, että se on jotenkin kummallinen yhdistys.

Ajelemisen jälkeen huomaa Mastic pikku hotellissa, että kaikki ovat yhtä mieltä Balascon alttiudesta Kuuban asialle.

Aterialla teroittaa sitä hänelle sikarityömies, joka istuu hänen vieressään ja vastaukseksi tullimiehen kysymyksiin sanoo: "Niin, don Estrabon on Cuba libren uskollinen ystävä. Hänellä ei ole palveluksessaan ketään muita kuin saarelta maanpakoon ajettuja — isänmaanystäviä, jotka antavat osan viikkopalkastansa hyvän asian edistämiseksi. Yhtenä näistä kunnioitan häntä. Espanjan vihollisille olisi kova isku, jos hänen tehtaansa täytyisi sulkea ja hänen kuubalaiset sikarityömiehensä joutuisivat palkattomiksi. Huomaten tämän, on don Balasco sotapäällikön rohkeudella ja yankeen viisaudella ryhtynyt sellaisiin toimenpiteisiin, että hänen tupakkivarastonsa päivä päivältä lisääntyy, kun toiset suuret tehtailijat täällä tuskin saavat ainoaakaan lehteä käsiinsä."

Näiden ajatusten valtaamana menee salapoliisi määräystensä mukaisesti kahdeksan aikaan don Balascon huvilaan, joka on eräällä syrjäkadulla banaanien, palmujen ja kookospähkinäpuiden keskellä ja näyttää mitä suloisimmalta rauhalalta.

Huvila on puinen, valkeaksi maalattu ja sillä on leveät verannat ja vihreät venetsialaiset akkunavarjostimet. Se on ulkoasultaan kokonaan amerikkalainen, eikä espanjalainen, vaikka riippumatto heiluu verannalla ja vihjaa päivällisunista trooppisessa kuumuudessa. Pääkäytävällä on sähkösoittokello, jota koskettua musta palvelija avaa oven ja osoittaa Masticin arkihuoneeseen.

"Don Balascoa pidättävät nyt muutamat herrat ruokasalissa. Minä annan hänelle nimikorttinne samalla", sanoo musta palvelija vietyään salapoliisin sisään.

"Minulla ei ole nimikorttia mukanani", on tämän vastaus, "mutta olkaa hyvä ja sanokaa herralle, että henkilö, jonka kanssa hän sopi yhtymisestä kahdeksan ajoissa, on täällä. Hän kyllä ymmärtää."

Palvelijan poistuttua katselee tullivirkamies ympärilleen huoneessa ja huomaa sen olevan sisustetun amerikkalaiseen tyyliin pohjoismaisen mukavasti ja etelämaisen vilvakkaasti, koska sen ikkunat viettävät suoraan ulos leveälle pylväskäytävälle. Kynttiläkruunu levittää häikäisevää valoa huoneeseen, ja sen valossa pistävät silmiin muutamat kauniit taulut ja jotkut kallisarvoiset esineet parissa pienessä vanhantyylisessä kaapissa. Salapoliisin tarkastellessa näitä viehättää häntä, jolla on tarkka silmä naisellista ihanuutta huomaamaan, äkkiä muutaman kaapin päällä komeissa kehyksissä oleva nuoren naisen valokuva. Se on erinomaisen hienosti väritetty ja esittää tyttöä, jolla on vaaleanruskea tukka, hymyilevät sinisilmät ja ihastuttava vartalo, minkä kauneus esiintyy täysin, nuori neitonen kun on soreaan tanssipukuun puettuna.

"Tulimmaista! Tuo ei olekaan mikään mustasilmäinen espanjalainen señorita", hymähtää Mastic itsekseen, sillä nuori nainen valokuvassa näyttää empimättä amerikkalaiselta. Kasvonpiirteet ovat anglosaksilaiset, ja kasvonjuonteilla, vaikka ne ovatkin iloiset ja säteilevät, on tuo päättäväisyyden ja itsenäisyyden piirre, joka on Yhdysvaltojen tyttärille omituinen.

Samalla aikaa kun salapoliisi tekee tämän havainnon, huomaa hän, että sanoma hänen tulostaan on heti tehnyt vaikutuksen henkilöön, jota hän hakee. Hän kuulee don Balascon pehmeällä kastilialaisella äänellä sanovan ulkona eteisessä — espanjaksi — kieli, jota Mastic partioretkillään on hieman oppinut:

"Muistakaa, että olette sikarityömiehiä. Tulkaa ja pyytäkää työtä tehtaassani huomenna."

Tullivirkamies, jonka mielestä tämä on jotensakin omituinen kehoitus väelle, joka etsii paikkaa, heittää silmäyksen eteiseen ja näkee valtavan korvan katoavan sisäänkäyntiovesta.

Seuraavana silmänräpäyksenä tulee hänen isäntänsä häntä vastaan ojennetuin käsin ja sanoo ystävällisesti äänellä, joka on niin hiljainen, että se on melkein kuiskaava: "Toivon, etten ole antanut teidän odottaa, señor Mastic."

"Minä olen viettänyt ajan hyvin hupaisesti", vastaa amerikkalainen, joka ei voi silmiään valokuvasta kääntää.

"Ah niin", huomauttaa Balasco ja pitää valokuvaa valoa vasten. "Hän on niin kaunis, että hänen täytyy viehättää jokaista miestä. Tahtoisin tietää, ken hän on."

"Ettekö tiedä, mikä hänen nimensä on?" kysyy salapoliisi kummastuneena.

"Siitä ei ole minulla aavistustakaan", vastaa espanjalainen keveästi huoaten: "Minä sain valokuvan aivan asioimismaisesti."

"Asioimismaisestiko?"

"Niin, te ehkä tiedätte, että ammatissani on tavallista tehdä sikarilaatikkojen kannet houkuttelevammiksi kiinnittämällä niihin kauniitten naisten muotokuvia. Näyttelijättärille ja muille muotikaunottarille on se puffia. Mutta teatterivarasto on melkein tyhjennetty, ja meillä on New Yorkissa asiamies, jonka toimena on etsiä liikkeellemme sopivia uusien kaunottarien muotokuvia. Hän lähetti minulle tämän valokuvan, — hän on arvattavasti tavannut sen jonkin valokuvaajan luona, joka on tehnyt konkurssin tai muuten muuttanut varastonsa rahaksi."

"Ja nyt se on luultavasti Estrabon Balasco & C:on tehdasmerkkinä", hymyilee Mastic.

"Por Dios! Eipäs!" puhkeaa espanjalainen sanomaan. "Tämä ei ole semmoisen naisen kuva, joka tahtoisi ihanuuttaan sikarilaatikon kannella näytellä. Minä olen antanut erään maalarin värittää sen ja ihmettelen joskus, onkohan elävä alkukuva puoleksikaan niin viehättävä kuin muotokuva." Juurikuin innokasna muuttamaan keskustelualuetta alentaa Balasco sitten äänensä kuiskaukseksi ja huomauttaa: "Tullinhoitaja on minulle ilmoittanut, että Yhdysvaltain hallitus on teidät lähettänyt luokseni. Tulkaa kanssani ruokasaliin, niin saamme asiasta tuumia sikarin ja viinilasin ääressä."

"Mielelläni otan sikarin ja viinin vastaan", vastaa ujostelematon amerikkalainen ja seuraa don Balascoa valaistun eteisen kautta huvilan toisessa päässä olevaan huoneeseen. Täällä viekoittelevat uhkeat hopeakalut, tamminen veistoksilla koristettu bufetti ja aterian jäännökset, joka paremmin olisi sopinut ruhtinaalle kuin sikaritehtailijalle, mr Masticin kummastuneena virkkamaan: "Tulimaista!"

"Te pidätte asunnostani", huomauttaa Estrabon. "Niin, ei se ole niin huono nuorellemiehelle Key Westissä. Sallikaa minun kestittää teitä espanjalaisella vierasvaraisuudella. Tässä viinissä —" hän kaataa täyteen lasin — "on minulla kunnia juoda teidän ja korkean presidenttinne malja."

"Maljanne!" vastaa Mastic ja tyhjentää sisäänsä jotakin, jota hän ei voi kuvata, mutta joka tuntuu hänestä lienteämmälle kuin hienoin Bourgogne ja suloisempimakuiselle kuin sokeripalmun mehu.

"Mitäs punssia tämä on?" puhkeaa hän sanomaan tyytyväisesti maiskuttaen ja syvään hengähtäen.

"Punssia? Por Dios! Se on Madeiraa vuoden 1850 sadosta — lasiko lisää?"

"Minä en kiellä", vastaa salapoliisi. "Otan vierasvaraisuutenne vastaan yhtä mieluisasi! kuin sitä tarjotaankin."

"Silloin toivon, että sikarini maistuvat teille", virkahtaa don Balasco ja tarjoaa tullimiehelle havannan, joka saapi tämän, pari kertaa koetellen vetäistyään, selittämään: "Hitto vieköön! Nämät ovat paremmat kuin ne sikarilajit, joita milloinkaan olen ottanut takavarikkoon, ja kumminkin olen minä niitä ottanut jotakuinkin useita Floridan salakuljettajilta."

"Ne ovat Regalias Imperiales, erityisesti Kuuban kenraalikuvernööriä, Venäjän tsaaria ja minua itseäni vasten valmistettuja", huomauttaa espanjalainen, "Teidän pitää koettaa tänä iltana nauttia niistä, sillä kenties ette saa koskaan enään tilaisuutta siihen, jollette vaan taas tule minun luokseni vieraisille."

"Silloin otan sanastanne kiinni", nauraa Mastic. "Te kait annatte anteeksi, mutta se on tapani" — ja hän täyttää taskunsa laatikosta.

"Diantre", hymyilee Estrabon, vaikka hän näyttää hiukan kummastuneelta. "Toivon, että osoitatte samaa intoa, kun on otettava kiinni roistot, joiden jäljille tahdon teidät päästää."

"Keitä ne ovat?"

"Sen sanon teille pian, mutta ensin…" Espanjalainen menee kiiruusti ikkunaovien luo, avaa ne ja heittää varovaisen silmäyksen verannalle, sulkee ne ja laskee ikkunaverhot, menee sitten ovelle, jonka hän sulkee ja panee salpaan, ja kuiskaa tullessaan tullivirkamiehen luo, joka välinpitämättömästi on tarkannut häntä: "Sekä teidän että minun henkeni voisivat joutua vaaraan, jos joku kuuntelisi meitä. Nuo roistot eivät epäilisi uhrata ketä hyvänsä kirotulle asialleen." Espanjalainen puree valkoiset, vahvat hampaansa yhteen viime sanoja lausuessaan.

"Mikä on lurjuksien nimi?" kysyy salapoliisi kesken imasuja sikaristaan, jonka tuoksu tuntuu hänestä jostain Floridasaaresta lähtevältä tuulahdukselta ananaasien ollessa kypsymäisillään.

"Lurjukset, joita tarkoitan, ovat Kuuban puoluelaiset tässä kaupungissa ja Floridassa."

"Sepä oli jotensakin kummallinen selitys kuubalaiselta isänmaanystävältä kuin te!" sanoo Mastic nauraen.

"Kuubalainen isänmaanystävä — pah!" puhkeaa Estrabon sanomaan ja jatkaa ivallisesti: "Minä puijaan heitä — saadakseni tietooni heidän salaisuutensa!" Silmänräpäyksen äänettömyyden jälkeen jatkaa hän tyynemmin: "Mutta minun ja teidän välillänne, señor tullivirkamies, ei voi olla mitään salaisuuksia — minulla on päällikkönne sana, että olette vaitelias ja luotettava. Mielelläni saatan teille puhua että vihaan Kuuban kapinoitsijoita ja olen yksi Espanjan hallituksen asiamiehiä."

"Ah, sitten luulen ymmärtäväni teitä", vastaa salapoliisi hitaasti. "Teillä on vihiä matkueesta, joka varustetaan viemään aseita ja ampumavaroja saaren kapinallisille. Arvaan tahtovanne, että usuttaisin tullialuksen tai amerikkalaisen sotalaivan heidän niskaansa — jotain samantapaista, jota koetin tehdä, kun oli kysymyksessä Kolme ystävää."

"Diablo! Kolme ystävää, niin. Jospa voisimme saada kiinni sen aluksen! Emme täällä, jossa siitä vaan syntyisi oikeudenkäynti, farssi, ilveily, mutta Kuubassa — missä me voisimme hakata maahan järkiään sen kaikkine päivineen!" huutaa espanjalainen verenhimoinen loiste silmissä.

"Sitä en epäile", vastaa Mastic jurosti. "Mutta nuo verilöylyt maksavat teille enemmän kuin tappionne. Ne ryöstävät teiltä Amerikan kansan myötätuntoisuuden."

"Caramba! Mitä välitämme Amerikan kansan myötätunnosta niinkauan kun Amerikan valtio aluksineen auttaa meitä?"

"Niin, luulen että olette meidän puolellamme!" vastaa tullimies synkästi. Ja jatkaa tuhahtaen, välttääkseen keskustelun: "Parempi käydä kauppaa ja lopettaa politikointi. Olen täällä valtion tehtävissä suorittamassa velvollisuutta. Milloin luulette, että teillä on sopiva syy loukata Yhdysvaltojen puolueetttomuutta näiltä osin?"

"Se ei ole heti tarpeen täällä", vastaa Don, "mutta yksi saari noin 30 mailia länteen täältä — Smaragdisaari."

"Smaragdisaari!" huudahtaa tullivirkailija. "Taivas! sehän on George
Vanstonen koti. Hänen tyttärensä ja poikansa ovat siellä."

"Pyh! Tämä on ovela mies. Hän tuo viattoman perheessä mukanaan — loistava paikka, ananasplantaasi, kookospalmulehto, pitää ovensa auki, viihdyttää ystäviään. Mutta hän juonii lähettämällä vahingontekijöitä Kuubaan; hän on Espanjan vihollinen."

"Millaista kauppaa luulet Vanstonen käyvän? Hän on amerikkalainen kauppias."

"Millaista kauppaa Yankee kauppias tekee? Rahaa!"

"Mutta Vanstone on miljoonamies. Katsokaa vaan hänen pleasurejahtiaan."

"Oo, sepä se kepposen tekeekin!" huudahtaa espanjalainen. "Caramba! Luuletteko, etten tiedä, että hän on miljoonamies? Estääkö se tavallisesti koskaan yankeekauppiasta tahtomasta useampia miljoonia? Hän on yankeekauppias, — tiedättekö, mitä se on? Se on mies, joka tekee rahasta mitä tahansa. Por Dios! Minä tunnen heidät, minä. Eivätkö muutamat heistä orjainvapautussodan aikana varustaneet salaa piirityslinjan murtajalaivoja — ansaitakseen rahoja? Eivätkö suuret joukot heitä puijaa nyt tullikamarianne tavarain arvostelussa väärillä tavaraluetteloilla — ansaitakseen rahoja?"

Tätä syytöstä voi Mastic tuskin valheeksi väittää. Tullisalapoliisina tuntee hän yankeekauppiasten synnit liian hyvin. Sen vuoksi sanoo hän lyhyesti: "Mitä syitä teillä on uskoaksenne, että mr Vanstone aattelee lähettää sissimatkueen Kuubaan?"

"Niin, ensiksikin piilottaa hän huvilassaan kuubalaista upseeria, kuuluvaa Maceon esikuntaan, mikäli olen kuullut mainittavan. Toiseksi on suuri varasto aseita, ampumatavaroja ja dynamiittia kätkettynä joko Smaragdisaarella tai jollakin aivan läheisellä saarella. Kun aika on käsissä, saatetaan joukkue isänmaanystäviä Key Westistä, kuubalainen upseeri, piilotetut aseet ja höyry huvijahti yhteyteen, ja kymmenen tunnin kuluessa voivat nämä aseet olla Espanjan vihollisten käsissä veljieni ampumista ja maani autioittamista varten. Santa Maria! Aatelkaapas sitä, americano! Aatelkaapa mitä on nähdä näitten petturien polkevan maahan suurinta valtakuntaa, minkä maailma on nähnyt, maailman ylväintä kansakuntaa."

Espanjalaisen silmät salamoivat, ja vahva kiihtymys ilmestyy sekä hänen äänenpainossaan että eleissään.

"Hyvä! Mitä tahdotte minun tekevän tässä asiassa?" kysyy salapoliisi karskisti ja ja puree poikki nenän vielä yhdestä Estrabonin verrattomia havannoita.

"Minä tahdon, että hankitte itsellenne veneen ja otatte selvän, missä piilotettu asevarasto on, niin että sen voi ottaa takavarikkoon. Tahdon myöskin, että urkitte, kuka kuubalainen upseeri, joka nykyään oleskelee mr Vanstonen ja hänen perheensä luona, on, ja joko hän on loukannut amerikkalaista puolueettomuutta, niin että vangitsemiskäsky voidaan häntä vastaan antaa. Se asia täytyy teidän itse huolehtia. Tässä on rahoja menojenne korvaamiseksi."

"Yhdysvaltojen hallitus on kassanhoitajani", selittää salapoliisi lyhyesti ja työntää pois tarjotun kullan.

"Niin, luonnollisesti! Teillä on oikein. Tehän olette suuren presidentin palkassa. Antakaa minulle raportti niin pian kuin mahdollista. Luuletteko voivanne toimittaa, mitä haluan?"

"Aivan varmaan. Minä olen tutustunut Floridasaariin ja tiedän, kuinka niiden seassa on kulkeminen", vastaa Mastic.

"Voinko luottaa teihin? On niin monta maamiehistänne, jotka ovat myötätuntoisia noita koiria kohtaan, jotka tahtovat nöyryyttää Espanjaa. Joukko americanos vihaa maatani?" Viime sanat virkkaa hän jotensakin alakuloisesti.

"Voitte luottaa minuun", vastaa tullivirkamies varmasti. "Mikä myötätuntoisuuteni onkaan, niin olen Yhdysvaltojen hallituksen palveluksessa ja olen tekevä velvollisuuteni ruumiini viime veripisaraan ja kurkkuni viime hengenvetoon asti."

"Niin, niin, luonnollisesti voin luottaa amerikkalaiseen", sanoo don Estrabon. "Te kylmäveriset amerikkalaiset ette koskaan anna tunteittenne voittaa velvollisuuttanne."

"Emme usein", vastaa salapoliisi nauraen, "mutta kun sen teemme, olemme anthraciitin kaltaisia, vaikeita sytyttää, mutta vaikeampia sammuttaa."

"Enkö saa vielä jotain teille tarjota, señor Mastic", kysyy hänen isäntänsä.

"Hm, minulla on edessäni kolmen päivän risteily Floridan saaristossa", huomauttaa salapoliisi miettiväisesti, "ja jos saisin olla rohkea, niin laatikollinen noita erinomaisia sikareja kyllä pitäisi moskitokärpäset kaukana."

"Ahaa — hyvin mielelläni luonnollisesti. Eivätkö ne ole herttaisia."

Samalla tuppaa Balasco salapoliisille satasen tosioivia sikarejaan, vie hänet uloskäytävälle ja kuiskaa varovasti:

"Niin muodoin luotan, että pian saan teistä kuulla. Nykyään on muuan tullikutteri satamassa. Raleigh tulee tänne kolmen päivän kuluttua — se on nyt merellä ja ajaa noita kirottuja 'Kolme ystävää', joita se ei koskaan saa kiinni."

"En luule, että se koskaan saa, niin kauvan kun Nap Broward on 'Kolmen ystävän' kapteenina", nauraa Mastic.

"Oo, jospa meillä olisi tuo Broward Havannassa… silloin olisi asia pian selvitetty… eh, mi amigo?"

Viime sanat olivat espanjalaiselle vaarallista puhetta; Mastic puristaa kovasti vankkaa nyrkkiään, ja vaikka don Balascolla ei ole aavistustakaan siitä, on sangen lähellä, että hänen mustat salamoivat silmänsä saisivat nähdä seitsemän aurinkoa yhdellä kertaa ja hänen kauniit etelämaiset kasvonsa saisivat tuntea sanotun nyrkin kosketusta.

Amerikkalainen hillitsee kumminkin itseään ja sanoo lyhyesti: "Kolmen eli neljän päivän päästä saatte minusta kuulla", jonka jälkeen hän pyörähtää kantapäillään, ja menee simpukoilla sirotettua käytävää kadulle, mutisee itsekseen: "Ei, se ei olisi käynyt laatuun. Minut olisi ajettu virasta pois, jos olisin señoria naamaan lyönyt. Ja nyt on minun luonnollisesti pakko tehdä velvollisuuteni ja ajaa vielä naula Kuuban ruumisarkkuun. Kirottuja hankkeita! Minä mieluummin varustaisin sissimatkueen noita saatanaraukkoja auttaman, kuin ryöstäisin heiltä aseet, joilla he tahtovat puolustautua tulemasta maahan hakatuiksi." Sitten hymyilee hän tyytyväisesti itsekseen. "Enpä voinut olla ottamatta señorin sikareja. Sitä ei kukaan tupakoitsija olisi voinut — niin jumalaisia ne ovat… mutta hänen rahojaan! — Tulimaista, jos niihin olisin tarttunut, olisi minusta tuntunut, ikäänkuin olisin myönyt vapauden jumalattaren puhtaasta rahasta."

Kolmas luku.

Tyttö purjeveneessä.

"Annas kun ajattelen, miten täyttäisin velvollisuuteni Amerikan hallitusta kohtaan", tuumiskelee salapoliisi.

Seuraavana hetkenä jättää hän Key Westin pääkadun ja ramuttuaan kaupungin kuubalaisen kortteerin tomuiset solakadut läpi, saapuu hän Etelä-rantakadun läheisyyteen. Täällä koputtaa hän ovelle eräässä talossa, jolla ympäröivistä palmuista, papajista ja kookospähkinäpuista huolimatta on jotenkin merimiesmäinen ulkomuoto. Oven ulkopuolella riippuu kalaverkkoja ja joukko seipäitä ja koukkuja, joita pesusienen pyytäjät käyttävät.

Kello on tuskin yhdeksän illalla ja oven avaa heti vanha neekeritär, joka selvästi on talon valtijatar.

Hänelle sanoo Mastic: "Muistatteko minua, täti Dinah?"

"Kyllä, te olette massa Mass-Tick"

"Aivan oikein, täti. Onko Alligaattori-Pete kuultavissa?"

"Oijoi, massa Mass-Tick, teillä on onni. Jos olisitte ehtoopuolella tulleet ja kysyneet, missä massa Alligaattori-Pete on, niin olisin vastannut: Vaikka löisitte kuoliaaksi, en sitä tiedä. Mutta nyt sanon, että hän on tullut Kurppasaaresta skuunertillaan tänään ruokaa ostamaan."

Sitten korottaa hän äänensä ja huutaa: "Massa Alligaattori-Pete, massa
Massa-Tick Valtojen hallituksesta kysyy teitä!"

Vastaus kuuluu: "Sanokaa hallitukselle, että tulee sisään, täti. Minä en ole ollut salakuljetuksella ja hauskaa on pudistaa Tom Masticin kättä."

Seuraavana silmänräpäyksenä on salapoliisi vastatusten laihaa, ahavoittunutta, epämääräisen ikäistä miestä, jonka nimi kauvan sitten maailmassa on ollut Petter Smith, mutta nyt yleiseen tunnetaan Alligaattori-Peten nimellä.

Nykyhetkellä on ainoastaan yksi sivunimi, joka on häneen sopiva, ja se on "kuivunut." Ainoata, mikä hänessä on kuivumatonta, ovat hänen silmänsä, jotka ovat kirkkaat, salamoivat ja teräksenharmaat, mutta muuten ei Floridan polttava aurinko tunnusta muuta jättäneen jäljelle kuin lihaksia, jänteitä ja luita. Hänen ryhtinsä on suora ja hänen käyntinsä keveä ja joustava, vaikka hiukan heiluva, sillä Alligaattori-Pete on samalla kertaa laajalti kuuluisa metsästäjä ja puoleksi merimies. Johtaen sukuperänsä eräästä Etelä-Floridan kuuluisimpia ampujaperheitä, on Alligaattori-Pete nuoruusajoiltaan asti antautunut hävittämään matelijoita, joista hän on saanut nimensä.

Niinkuin useat laatuisensa, on Pete kulkulainen, mutta viime vuosina on hän viettänyt aikansa pyytämällä pesusieniä Floridasaaristossa, tuon tuostakin tehden väliin satunnaisia tupakan salakuljetusretkiä. Häntä pidetään nyt yhtenä Floridan saarimeren taitavimpia luotsia, ja on hän sellaisena ollut hyödyksi mr Masticille, jota hän joskus on auttanutkin takaa-ajoretkillä salakuljettajia vastaan. Useammilla risteilyillä on siten yhteisen vaaran ja molemminpuolisen avun side vetänyt molempia miehiä toisiinsa kiintymään, ja molemmat ovat oppineet tuntemaan toisensa miehiksi, joihin voi ankaralla säällä ja myrskyisellä merellä luottaa.

"Hauskaa tavata sinua, Pete", sanoo salapoliisi.

"Samaa sanon", vastaa toinen. "Onko kysymyksessä asioita vai huvi?"

"Asioita", vastaa tullimies lyhyesti. "Minä haluaisin tietää — mutta se jää välillemme — voitko viedä minut muutamalle Smaragdisaaren läheisyydessä olevalle saarelle skuunertillasi ja risteillä sen ympäristössä kanssani kolme neljä päivää pyytämässä etkä nähdä mitään muuta kuin pyyntiä."

"Kyllä vaan, aattelen, sen saattaa tehdä." Sitten katsoo hän viekkaasti jatkaessaan: "Olipa onni, että sanoit asian hetimiten, Mastic, sillä vastainen puoli puhui kanssani jotain ensi viikosta, ja silloin, näetkös, olisin saattanut olla sinua ja hallitusta vastaan."

"Kuka puhui kanssasi?" kysyy salapoliisi äkkiä.

"Hm, sepä olisi kielimistä", hymyilee Pete, "ja minä tällä kertaa tulen ottamaan enemmän palkkaa, Mastic, vaikkeihän se sinua haittaa, koskapa se on eno Sam [Uncle Sam on Yhdysvaltojen hallituksen pilkkanimi], joka kukkaroa karistaa. Sissialuksia ja tullijahteja liikuskelee saarien seassa siinä määrin, näetkös, että luotsien ja oppaitten taksa on paisunut kuni alligaattori, joka makaa ja liejussa lekottelee."

"Ehdot saat itse määrätä", selittää tullimies sillä ujostelemattomalla välinpitämättömyydellä, jolla ihmiset aina valtion rahoja maksavat pois.

"Hyvä, päätetty! Ja kun nyt olen puolellasi, niin puistakaamme käpälää!"

Tarttuessaan luotsin luiseviin, kuivuneisiin sormiin tietää Mastic, että, niin kauvan kun Alligaattori-Pete ottaa palkkaa valtiolta, on hän ehdottomasti sen puolella ja ehdottomasti jokaista vastaan, joka rikkoo sen lakeja, vaikka häntä ei haittaisi ottaa osaa salakuljetus- ja muihin Yhdysvaltojen puolueettomuutta loukkaaviin retkiin, hetki sen jälkeen kun hän on jättänyt sen palveluksen.

"Lähtekäämme heti liikkeelle", sanoo tullivirkamies innokkaasti.
"Meidän täytyy joutua matkalle jo tänä iltana."

"Hyvä, — laivassa olet oleva kahdessakymmenessä minuutissa", vastaa alligaattorintappaja. Sanottuaan täti Dinah'ille, että hän katsoisi pesusienten kuivumista takakartanolla, jatkaa hän: "Mene kaupunkiin ja ota kamsusi, niin minä lähden veneelle ja panen sen selväksi purjehtimaan. Olipa onni, että juuri olen varustaunut uudella varastolla säilykkeitä ja juomatavaroita, jotka nyt luonnollisesti tulevat hallituksen laskuun."

"Luonnollisesti!" vastaa Mastic ja lähtee kiirein askelin kaupunkiin hotelliinsa, missä hän ilmoittaa emännälle, että hän on onnistunut ostamaan joukon huokeita pesusieniä eräällä Dry Tortugasiin päin olevalla saarella ja aikoo mennä sinne samana iltana.

Muutamia minuuttia myöhemmin on hän taas Etelä-rantakadulla, ja Alligaattori-Pete soutaa hänet pienessä ruuhessa skuunerttiinsa Sisiliskoon. Se on pieni noin neljänkymmenen jalan pituinen centerboarddivene, ja vartioi sitä poika, joka "lurjusnulikan" nimellä palvelee perämiehenä, väestönä, passaajana ja joskus kokkina aluksessa.

"Halloo, oletkos se sinä, lurjusnulikka!" huutaa Mastic hilpeästi.

"Halloo itse, tullikamari!" vastaa poika samaan tapaan. "Mitäs hirmumaisuuksia hallituksella on nyt hankkeissa?"

"Älä riipu vanteissa? lurjusnulikka, sido kiinni vene perään ja auta sitten suurpurjetta nostamaan", kirkuu Pete. Sen tehtyä nostavat he keulapurjeenkin. "Ja kaikki miehet nyt vintturille avittamaan, jotta saamme ankkurin ylös."

Sitten vetävät lurjusnulikka ja Mastic viistopurjeen ylös Peten tarttuessa peräsimeen, ja pikku alus kiitää ensin eteläänpäin Key Westistä, siksi kun se on päässyt riutoista selväksi ja ohjaa sitten itäänpäin.

"Nyt voit ryömiä kojuun, jos tahdot, Mastic. Ei ole tarpeen, että pysyt kannella. Lurjusnulikka ja minä voimme kyllä hoitaa aluksen. Jos minun tarvitsee hilata purjenuoria, niin herätän sinut. Ei, en tahdo, että ryhdyt perää pitämään tänä iltana, sillä tässä pimeässä karahuttaisit meidät vedenalaiselle karille. Voinhan nukkua huomenna sill'aikaa kun lurjusnulikka hoitaa venettä ja sinä pyyntiäsi. Mitäs kaloja sinä nyt pyydät — salakuljettajiako vai kuubalaisia?"

"Se olisi kielimistä", nauraa salapoliisi ja katselee ympäriinsä löytääkseen hyvän makuupaikan.

Yö on ihana ja kannella on paljon parempi kuin tukalassa pikku kapyysissä.

Masticilla ei mene paljoa aikaa kääriytyessään pariin vilttiin ja asettuessaan mukavasti makaamaan suojan puolelle kantta, ja pian nukkuu hän vanhurskaan unta, josta hänet ainoastaan laivuri pari kertaa herättää, kun venheen on tehtävä käänne. Seurauksena on, että kun tullimies aamulla herää ja katselee ympäriinsä, luulee hän olevansa satumaassa. Skuunertti on ankkuroituna pienen saaren luona, joka trooppisesta kasvullisuudesta viheriöiden uipi sinervällä vedellä.

Kauvempana idässäpäin ovat Suuri ja Pieni Petäjäsaari, joissa molemmissa, vaikkakin sekaisin päiväntasaajaseutujen kasvien kanssa, kasvaa puita, joista ne ovat nimensä saaneet.

Lumoavia saaria on hajallaan näiden ympärillä, ja näistä merenkosteikoista tulevat tuulahdukset lemuavat hedelmä- ja kukkastuoksuista.

Etelässäpäin on toinen viheriöivä saari, läpimitaltaan ehkei puoltatoista peninkulmaa suurempi, trooppisia hedelmäpuita kasvava. Viheriäisten kasvien peitossa sijaitsee suuri valkoinen huvila, yhtä kokolias kuin mikään herraskartano Berkshirekukkulain keskellä. Sen ympärillä kukkii rikkaita puutarhoja ja siitä johtaa kaunis polku alas pienelle sievoselle rantasillalle, joka pistää ulos kirkkaalle vedelle. Sen ääressä on pieniä pursia ja ruuhia: kauvempaa näkyy tasapohjainen purjevene, ja noin sadan kyynärän päässä rannasta on ankkurissa valkoinen höyryjahti, jonka mr Mastic heti tuntee Lentokalaksi.

Lurjusnulikka kolistelee vadeilla ja lautasilla laittaessaan pöytää kuntoon kannella, ja Pete tulee juuri ulos kajuutasta, josta tuleva kahvin tuoksu ja paistetun kalan, omenamunkkien, munan ja kinkun haju julistavat, että aamiainen lähestyy.

Nouseva aurinko värittää veden lämpimiin, loistaviin väreihin, ja etelätuulonen sitä kevyesti väräyttelee. Kokonaisuudessaan on se niin kaunis ja hymyilevä taulu, kuin mr Mastic on milloinkaan nähnyt.

Näköala näyttää myöskin Alligaattori-Peten mieltä kiinnittävän, sillä hän varjostaa useammat kerrat silmänsä kädellään ja katsoo pienelle, alavalle, pari peninkulmaa itään olevalle saarelle päin. Siinä näkyy muutamia tuuheita ja mataloita petäjiä, Floridan saarilla tavallisten mangrove- ja sykomoritiheikköjen ympäröiminä.

"Mitä katselet niin tutkivasti?" kysyy Mastic.

"Minä koetin nähdä, mikä sai aikaan valon tuolla. Tahdon tulla kadotetuksi, jos sen käsitän. Tuolla saarella ei ole mitään asukkaita, ja kumminkin voin vannoa nähneeni siellä valon heittäessämme ankkurin tänä aamuna."

"Valo siellä eikä asukkaita?" puhkeaa Mastic sanomaan. "Jospa lähtisimme ja pyytäisimme sillä taholla tänään."

"Tosiaan. Korallisaari on yhtä hyvä paikka, kuin mikään, jonka voisit keksiä", vastaa Alligaattori-Pete. "On sangen merkillistä, ettei kukaan ole asettunut sinne asumaan. Se on paras maallenousupaikka näillä saarilla. Pitkin sen reunaa on väylä, ja viidensadan tonnin laiva voisi yhtä mukavasti kiinnittyä sen korallikallioiden kuin höyrylaivalaiturinkin ääreen. Mutta tällä hetkellä kiinnittää mieltäni aamiainen enemmän kuin alukset ja rannassakäynnit. Laita tänne syötävä, lurjusnulikka!"

He istuutuvat kannelle ja pakinoivat aterian kestäessä siitä, mitä ympärillään näkevät, ja Mastic koettaa saada joitakin tietoja Vanstonen perheestä.

"Minulla ei ole paljoa selvillä ukosta", sanoo Pete. "Kaikki mitä tiedän, on, että hänellä on yhtä paljon rahoja kuin Havanna-arpajaisissa — niin, piru tiesi, jollei ole enemmänkin! Hän on liian rikas juodakseen tavallista vettä, vaan tänne tuodaan sellaista rautalangoilla sidotuissa pulloissa, jottei mitään siitä hukkaan pirahtaisi, niin kirotun kallisarvoista se on."

"Äsh, sehän ei ole mitään", keskeyttää lurjusnulikka innokkaana kertomaan, mitä hän tietää. "Niillä on joukottain jäätä tuolla ja jäähdytyskellari lihaa varten. Eräänä yönä muuan neekeri hiipi sinne kellariin varastamaan, ja kuinka hän nyt menettelikään, niin jäi hän sinne lukon taa, ja seuraavana aamuna löydettiin sieltä paleltunut neekeri. Saatatte lyödä vetoa, että he varovat ukko Vanstonen biffimakasiinia toisella kertaa. Muuten kaikkine rahoineen on hän hirveän raihnainen. Minä voin kertoa teille, että tohtori on ollut siellä viime viikolla."

"Tohtori?" kertaa Mastic, jossa tämä tiedonanto herättää jonkun verran kummastusta.

"Niinpä niin", vakuuttaa poika. "Minä tiedän, että se oli tohtori, sillä Joe Vance, joka vei hänet sinne hinausaluksella, kertoi minulle, että hän sai kymmenen dollaria jokaiselta kymmeneltä minuutilta, mitkä hän saattoi ajasta lyhentää. Ja se kait todistanee, että ukkoparka on hirveän huonossa reilassa, koskapa hän oli niin kiireellinen saamaan lääkärin apua. Hän ei huoline, mitä hän itselleen kustantaa."

"No niin, Vanstonella ei missään tapauksessa voi olla parempia sikareja kuin nämät", sanoo Mastic nauraen ja ottaa esiin muutamia sikareja niistä, mitkä Balasco on hänelle antanut.

"Tuhat tulimaista!" sanoo Alligaattori-Pete puhaltaessaan laiskeliaasti savua. "Nämätpäs ovat oikein tavattoman oivallisia! Mistä maailmasta sinä nämät olet kopannut?"

Mutta Masticin vastauksen keskeyttää ulvonta, minkä päästää keulaan pesuastioita viemään mennyt lurjusnulikka.

"Herra siunatkoon!" kirkuu poika, "Tulee vene, joka suuntaa kulkunsa suoraan meitä kohti, ja siinä on tyttö, joka ohjaa, ja hän on korein, minkä milloinkaan olen nähnyt. Hän on taklattu juuri kun menisi kemuihin taivaanvaltakunnassa."

Pete ja Mastic menevät keulaan, ja noudattaen lurjusnulikan etusormen suuntaa, havaitsevat he näyn, joka saa alligaattorintappajan killistämään silmiään ja antaa salapoliisille tuumailemista.

Kevyt, tasapohjainen purjevene, eritoten sopiva purjehtimiseen Floridalahden matalissa kulkuvesissä, tulee suoraan heitä kohden, niin nopeaan kuin lempeä tuulonen vaan voi kuljettaa sitä. Keulassa istun valkohiuksinen neekeri ja perässä niin ihana kappale naissukupuolta, kuin koskaan on miehen sydämen hurmannut.

"Oletko koskaan semmoista rikiä nähnyt ennen?" kysyy luotsi. "Hän on hiukkasen sievempi, kuin nuo akankuvat whiskey-pullojen päällä, vai?"

Mutta Mastic ei vastaa. Vene on aivan lähellä heitä, ja tyrmistys valtaa salapoliisin, sillä nuori nainen, joka niin soreasti ohjaa purjevenettä, on sama kaunotar, minkä valokuvilla Balascon hienotunteisuus oli estänyt häntä koristamasta sikarilaatikkoja. Mutta tämä olento lihaa ja verta on maalattuun kuvaansa verrattuna kuin aurinko tähtiin.

Kevyesti liehuilevassa lumivalkoisessa puvussa, jota ainoastaan kolmessa kohdin hieno ruusunpunanen värivivahdus keskeyttää — pehmoinen silkkivyöhyt solakan vyötäisen ympärillä, joitakuita ruusunsolmikoita valkeassa olkihatussa ja hänen nuoruutta ja terveyttä kukoistavat poskensa — on hän merenneidon, ei, veden Afroditen näköinen.

Vaikka Mastic ei ensi kohtauksella voikaan arvostaa hänen ihanuuttaan, sillä nuorella tytöllä on viehättäviä sekä ulkonaisia että sisällisiä suloja, joita hän ei vielä tunne, tekee sen kauneus joka silmänräpäykseltä suuremman vaikutuksen häneen ja samaten Alligaattori-Peteen ja lurjusnulikkaan, joka suu auki tuijottaa siihen.

"Varokaa!" huutaa Pete ritarillisesti, sillä nuori nainen on nyt kuulomatkalla; "muutoin syöstätte meidät upoksiin, miss!"

"Ei ole mitään vaaraa, kapteeni", huutaa takaisin raikas ja sointuisa tytönääni; "siksi paljon merimiestä on minussa. Heittäkää köysi Goliah'ille niin olen silmänräpäyksessä pitkänlaitanne vieressä."

"Ken hitto on Goliah?" kysyy Pete, jota tytön kauneus liiaksi viehättää kuunnellakseen hänen sanojaan.

"Minä olen Goliah, massa!" sanoo neekeri veneen keulassa.

Samalla aikaa kuuluu naisellisen rukoilevasti. "Oo, olkaa hyvä ja heittäkää köysi, pian!" Pettyneellä äänenpainolla jatkaa hän: "Ettepä pitäneet vaaria. Nyt meidän täytyy tehdä luovi."

Sen tekeekin hän, ohjaten venettä kalastajatytön taidolla, ja veneen kääntyessä tuuleen huutaa hän uudestaan: "Tahdotteko olla kiltti ja heittää alas köyden?"

Tällä kertaa tottelevat he häntä, ja hänen veneensä liukuu Sisiliskon sivulle.

"Suokaa anteeksi, miss" sanoo Alligaattori-Pete ottaessaan lakin päästään ja tehdessään suuremmoisen kumarruksen. "Mutta minä ja lurjusnulikka olimme niin kiintyneet katselemaan teitä, ettemme tulleet mitään muuta tehneeksi teidän ensi kerran purjehtiessanne ohi."

Nuori nainen ei kumminkaan tunnu luovan sievistelyyn huomiota; hän sanoo vaan: "Minä olen miss Vanstone. Tehän olette Alligaattori-Pete, vai kuinka?"

"Olen, miss; ja tämä tässä on mr Mastic, ja täällä on kokkini, kajuuttavahtini, ensimäinen perämieheni ja miehistöni, lurjusnulikka", nauraa luotsi ja lisää: "Ettekö tahdo nousta alukseen, miss?"

"En, kiitoksia paljon", vastaa tyttö, Masticin tehdessä parhaan kumarruksensa ja lurjusnulikan, jolla ei mitään lakkia otettavana, tukkaansa vetäessä ja nauraa hikertäessä. Sen jälkeen jatkaa hän, kumma hermostuneen epäilyksen väre äänessä, mikä herättää salapoliisin kummastelua: "Minä… minä olen tullut ostamaan kaloja aamiaiseksi. Tehän olette… olette kalastaja, luullakseni."

"Hitto eikä kalastaja", puhkeaa sanomaan lurjusnulikka, joka selvästi haluaa ottaa keskusteluun osaa.

"Kuules, poikani", keskeyttää hänen kapteeninsa lauhkealla mutta ilmeisellä äänellä. "Laittaudu keulaan ja pidä suusi kiinni."

"Emme ole kalastajia", lisää Mastic, "mutta jos tarvitsette kaloja aamiaiseksi, niin voi tuo neekerinne, jos hän johonkin kelpaa, kahdessakymmenessä minuutissa hankkia teille koko kannannaisen tuolta niemen luota."

"Odottakaa, me teemme sen teille", sanoo Alligaattori-Pete, palveliaana kaunottarelle.

Mutta juuri samassa kirkasee lurjusnulikka, joka myöskin tahtoo tekeytyä tärkeäksi: "Ohoi, tullikamari, liinaa vene eteenpäin!"

"Tullikamari" sanan vaikutus tyttöön on silmänräpäyksellinen. Ruusut poistuvat poskilta, hän kalpenee äkkiä ja kumman tuskainen ilme tulee hänen kauniisiin silmiinsä hänen änkyttäessään: "Tekö… te olette tullivirkamies?"

"Niin, miss", vastaa Mastic, kiroillen itsekseen poikaa, joka on ilmaissut hänen ammattinsa henkilölle siitä perheestä, jota vakoilemaan hän oli tullut. "Yhdysvaltain tullivirkamies salakuljettajia etsimässä."

"Ahaa! Siinä tapauksessa en tahdo ottaa teitä pois velvollisuudestanne… enkä salakuljettajista", sanoo nuori nainen. "Goliah, päästä köysi!" huutaa hän sitten, ja vene liukuu värehtivän vedenpinnan yli, vieden pois kauniin näyn.

Masticin salapoliisivaisto sanoo hänelle, että kaunis tyttö jostakin tuntemattomasta syystä pelkää Yhdysvaltojen tullikamaria, ja hän tuumii: "miksikä?"

Mutta hänen mietiskelyjään keskeyttää huuto ja ulina, joita päästää onneton lurjusnulikka tanssiessaan sottista pampun viuhkuvien lyöntien käsissä.

"Minä opetan sinut aukasemaan kirotun leukasi, kun olen sanonut sinulle pitää se kiinni, penikka! Joka kerta kun jotain suustasi päästit, peljästytit tuota enkelimäistä olentoa. Ja niin sinä ilmaisit salapoliisin, kirottu nulikka! Enkö sanonut sinulle, että tästä tulisi vakoilemispurjehdus?"

Mutta jos lurjusnulikan ääni on karkoittanut miss Vanstonen, tuopi se hänet takaisinkin. Mastic näkee hänen veneensä nopeaan kääntyvän ympäri, ja ennenkun poika on lopettanut tanssinsa ja musiikkinsa, on se taas skuunertin rinnalla. Tytön silmät salamoivat närkästyksestä, ja hän huutaa: "Miksi lyötte poikaparkaa?"

"Kah, minä annoin lurjusnulikan hieman maistaa pamppua sentähden, ettei hän totellut käskyä. Laivassa pitää olla kuri", mutisee Alligaattori-Pete, joka on hyväsydäminen mies, mutta vaatii, että häntä totellaan. "Minä tein sen vaan pojan omaksi parhaaksi", lisää hän ja näyttää hieman häpeilevältä.

"Ei, se ei ollut hänen parhaaksensa. Elkää niin minulle sanoko, Alligaattori-Pete", sanoo tyttö kiivastuneena. "Se oli siksi, että hän kertoi minulle mr Masticin olevan amerikkalainen tullivirkamies salakuljettajia etsimässä." Sitten änkyttää hän nämät kummalliset sanat: "Se… se todistaa, että asia on niinkuin pelkäsin." Närkästys voittaa taas, ja hän lisää: "Te, herra tullivirkamies, olette täällä etsiäksenne kuubalaisia kapinallisia — tulkaa luokseni tänään kello yksitoista, ja minä näytän teille yhden."

"Te ymmärrätte minua väärin, miss", mutisee salapoliisi.

Mutta tyttö vaan kertaa käskevästi: "Tulkaa, se on velvollisuutenne…
Tulkaa!"

Pikku kätösellään ojentaa hän sitten jotain pahantekijälle, joka yhä hieroo sääriään ja tyyskyttää tukehtuneesti, sekä sanoo: "Poika parka, tässä on sulle jotakin, joka saattaa auttaa sinua nauramaan ensi kerran maalle tullessasi."

"Taivaan talikynttilät", kirkuu poika, "nythän olen rutirikas." Ja hän huutaa tytön jälkeen: "Te varmaankin erehdyitte. Tämä ei ole mikään dollarin seteli!"

Mutta vene jatkaa kulkuaan, ja pullistellen kultakutriaan kääntyy tyttö häneenpäin ja hymyilee. Hän jättää lurjusnulikan itkemään iloisen kiitollisuuden kyyneliä ja tuijottamaan kahdenkymmenen dollarin seteliin, joka tuntuu tästä melkein Rotschildin rikkaudelta, ja jonka tämä on eräänä päivänä maksava takaisin suuremman koron kanssa, kuin Schylock koskaan uneksi — eräänä päivänä, jolloin toivo oli jättänyt nämät sinisilmät, ja epätoivo astunut sen sijaan, ja tämä kaunis maa tuntui helvetin henkien asumalta.

"Siitä hinnasta, lurjusnulikka, olisin minäkin antanut itseäni löylyttää. Mutta koska se loukkaa hänen tunteitaan, niin lupaan olla sinua lyömättä tällä purjehdusmatkalla, jos vaan käyttäydyt jotakuinkin mukiinmenevästi", sanoo Pete häpeilevällä, ystävällisellä äänellä. Sitten kääntyy hän Masticin puoleen ja kysyy: "Arvelen, että menet tervehtimään hänen armoaan kello yhdentoista aikaan?"

"Luulenpa sen!" vastaa salapoliisi. "Sekä siksi, että se on velvollisuuteni, että sentähden, että hän on kaunein tytöntynkä, minkä milloinkaan olen nähnyt."

Sitten rupeaa hän ihmettelemään, onko ukko Vanstonella todellakin sissimatkueen varustamispuuhia, ja mitä tällä nuorella, sorealla, viehättävällä tytöllä on tekemistä semmoisten asiain kanssa.

Mutta kun on kysymys nuorista herroista, saattavat joskus soreat ja viehättävät impysetkin sekaantua kummallisiin metkuihin.

Neljäs luku.

Haavoitettu kuubalainen.

Mutta mitkä salapoliisin yksityiset ajatukset tehtävästä vieraissakäynnistä ovatkaan, on hän selvästi päättänyt tehdä hyvän vaikutuksen nuoreen naiseen, joka hänet on sinne kutsunut.

Alhaalla Sisiliskon kapyysissa puistaa Mastic vuosisatain tomun vaatteistaan ja koettaa ajaa parran niistä osista kasvojaan, joita ei komista hänen muhkeat kokopartansa ja viiksensä. Sitten kaivelee hän kapsäkkiään, jonka hän on tuonut mukanaan Tampasta, ja ryhtyy niin laajoihin vaatetuspuuhiin, että lurjusnulikka ylhäällä kannella saa aihetta pilkallisiin huomautuksiin.

"Tulimaista, Pete!" huutaa hän virnistellen katsellessaan alas Masticin valmistuksia. "Tulimaista, uskotteko, että tullikamari ottaa päällensä tärkkipaidan ja punapilkkuisen kaulahuivin. Ja nyt kiitoksia paljon — nyt panee hän uniformulakinkin päähänsä!"

Mr Masticin tullessa ylös kannelle, näkyvät lurjusnulikan ilmoitukset tosiksi, sillä Mastic on antanut itselleen niin sivistyneen ja virkamiesmäisen ulkonäön, kuin olot myöntävät.

"Märssyt ja purjeet!" puhkeaa Alligaattori-Pete sanomaan soutaessaan tullimiestä Smaragdisaarelle. "Voisipa luulla, että menet liehittelemään, Mastic, sen sijaan, että sinulla on mielessä tehdä tytön isälle oiva kepposet." Molemmat ystävykset ovat nimittäin tuumineet asiasta ja puolittain tulleet siihen johtopäätökseen, että Vanstonella on jotakin sissihankkeitten kanssa tekemistä.

"Tahdonpa panna vetoa, että olen sen arvannut", sanoo Mastic. "Ukko aikoo itse aselastineen mennä Kuubaan, ja tyttönen on peloissaan, että Espanjalaiset ottavat hänet kiinni ja nipistävät kaulan poikki häneltä; sentähden tahtoo hän käyttää minua estämään häntä."

"Eipä ihmetyttäisi minua, jos sinulla olisi oikein", vastaa Pete. "Kaikissa tapauksissa on hänellä yhtä kiirut huoli kuin sinullakin. Pilkistäpäs, tuonne on hän tullut sinua kohtaamaan." Ja hän viittaa miss Indra Vanstoneen päin, joka seisoo laiturilla selvästi heitä odotellen ja muodostaen kauniin taulun.

Paikka, missä hän seisoo, on soma aittarakennus, joka menee kylläksi syvälle vedelle, jotta Lentokala, jos niin tarvitaan, voisi tulla sen viereen, ja siten vältettäisiin vaiva mennä jahtiin veneellä. Se johtaa suoraan leveälle, simpukoilla sirotetulle käytävälle, joka kukoistavien puutarhojen läpi viepi suuren valkoisen talon pylväskatokselle. Tämän takana, kookospalmujen, banaanien, papajien, leilipuiden ja sapadillojen keskellä näkyy kaksi sievää pagoodityyliin rakennettua rakennusta, joista toista ja suurinta käytetään biljaardihuoneena ja pallosillaoloratana, ja toinen on talli, joka omituisena vastakohtana huvilan laajuudelle on ylen pieni — mutta hevoset ovatkin vähäksi hyödyksi Floridasaarilla.

Purren liukuessa nuoren tytön ohi, joka yhä on valkeassa, liehuilevassa kesäpuvussa, vaikka hän nyt on lisännyt sitä valkoisella auringonsuojalla, heiluttaa tämä heille tervetuloa ja huutaa: "Kiitos puheenne pitämästä, mr Mastic."

Seuraavana silmänräpäyksenä on salapoliisi noussut veneestä, juossut lyhyitä, laiturille viepiä portaita ylös, ja hänet otetaan vastaan tavalla, joka hänen omain sanainsa mukaan "panee hänen päänsä aivan pyörälle." Nuori nainen nimittäin suvaitsee tullimiestä kohtaan käyttää kaikkea sitä viehättävää, tyttömäisen teeskentelemätöntä lumousvoimaa, jota hänellä on niin suuri varasto.

"Teitte hyvin kiltisti tullessanne pyynnöstäni", sanoo hän, ojentaen
Masticille hienosti hansikoidun pikku kätösensä.

"Olen palvelukseksenne", vastaa salapoliisi ritarillisesti, samalla kun hän puristaa hienoja sormia niin kelpo lailla, että niiden omistaja melkein hypähtää.

Mutta siitä huolimatta jatkaa neitonen ystävällisesti: "Tulkaa kanssani huvilaan", ja ohjaa vieraansa ihanan luonnon näköalan kautta, joka saa tämän huomauttamaan: "Tämä muistuttaa minusta Tampan Bay-hotellia ja Ponce de Leonia, vaikka ahtaammassa muodossa." Huvilan ympäristöt ovat nimittäin erinomaisen hyvin hoidetut ja sangen troopillisesti kauniit, ja pagodista, missä Rex harjoittelee iskemään erityistä taitoa kysyviä palloja, kuuluva biljaardipallojen kolina antaa etelämaiselle yksinäisyydelle sivumaun nykyaikuista amerikkalaista arkielämää.