KAHDEN TULEN VÄLISSÄ
Romaani Yhdysvaltain kansalaissodasta
Kirj.
ARCHIBALD CLAVERING GUNTER
Suomentanut
Antti Rytkönen
Kariston 50 pennin romaaneja 89
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1917.
SISÄLLYS:
I. Laita matkalaukkusi kuntoon!
II. Amos Pierson.
III. Rakkaus vai velvollisuus.
IV. Tyhjä takinhiha.
V. Liittolaisten salapoliisi.
VI. Alituomari.
VII. Saarronmurtaja.
VIII. Lapio vai kivääri.
IX. Yöllinen hyökkäys.
X. Hän saapui!
XI. Punatukkainen neekeri.
XII. Tarmokasta suostuttelua.
XIII. Kuherruskuukausi Sinisillä Vuorilla.
XIV. Naisia.
XV. Pimeässä maassa.
XVI. Onkalotien kautta.
XVII. Rivien läpi.
XVIII. Kirje, joka merkitsi elämää.
XIX. Taistelu sillasta.
XX. Missä hän oli.
XXI. Kenet minä pelastin.
I
Laita matkalaukkusi kuntoon!
— Laura — neiti Peyton — saanko pyytää ensi valssiin?
— Saat kyllä, — ei, ensi tanssiin, olipa se mikä hyvänsä! Etkö tulekin kanssani heti?
Tarjosin hänelle käsivarteni, ja me menimme talon eteläpuoliselle suurelle parvekkeelle.
— Nyt, Lawrence, on tapahtunut se mitä pelkäsimme, — sanoi hän vapisevin huulin, katse kirkkaana ja posket kalvenneina.
— Eihän — tosiaanko?
— On, Etelä-Karolina on eronnut!
Suistuin melkein epätoivoon, sillä Laura Peyton oli etelävaltioiden lapsi, ja minä kuuluin pohjoisvaltioihin. Olimme edellisenä päivänä vannoneet toisillemme uskollisuutta, mutta minä aloin jo vavista ajatellessani vaaraa, joka valtiollisten intohimojen vuoksi uhkasi meidän liittoamme.
— Tämä ei koskaan vaikuta sinulle antamaani lupaukseen, Lawrence! — huudahti Laura puristaen kättäni; hän oli huomannut levottomuuteni, ja hänen äänensä oli niin luja ja päättäväinen, että minä heti sain tasapainoni, jonka myönnän menettäneeni hetkiseksi. Tunsin näet varsin hyvin, kuinka pitkälle kiihtymys oli yltynyt etelävaltioissa v. 1860 ja kuinka karsaasti suuri osa sikäläistä väestöä katseli pohjoisvaltioiden miehiä. Kohta kun seurasin kihlattuani jälleen tanssisaliin, sain jo lisätodistuksia asiaan.
Muutamat Lauran nuoret ystävät harjoittelivat sinä joulukuun iltana kansallistanssia tuomari Peytonin asunnon vanhanaikaisessa vierashuoneessa, ja soiton äkillinen taukoaminen sekä vieraitten kiihtyneet huudahdukset osoittivat, että uutinen oli jo ehtinyt levitä viiden peninkulman [Engl. peninkulma vastaa noin 1,600 metriä. Suom.] päässä olevasta Etelä-Karolinan pääkaupungista.
Belle, Lauran nuorempi sisar, oli soittanut vanhaa, aikoja sitten unohtunutta polkkaa ja kävi tämän odottamattoman pysähdyksen jälkeen jälleen käsiksi pianoon kuusitoistavuotiaan kaikella innolla laulaen Itsenäisyyslaulun, jota sitten seurasi Sinilippu. Tämä vaikutti sähköittävästi, ja kaikki, minua lukuunottamatta, yhtyivät tähän etelävaltioiden lauluun.
— Et laula tänä iltana, Bryant, luulen ma, — oletko menettänyt äänesi? — sanoi Harry Walton, nuori lakimies, joka oli ollut ystäväni ja toverini, kunnes meidän molempien kiintymys Lauraan oli tehnyt meistä kilpakosijat ja saanut ystävyyden kylmenemään.
— En, — vastasin minä, — mutta en osaa tuota laulua.
— Sitä saat kyllä pian laulaa, ja minä opetan sen sinulle, — jos niin tarvitaan, — jatkoi hän ivallisesti.
— Eihän toki, minä kyllä opetan itse sen herra Bryantille, — tokaisi
Laura, haluten muuttaa keskustelun aihetta.
Kilpakosijani näytti synkeältä havaitessaan salavihkaisen katseen, jonka tyttö meidän väliimme tullessaan loi minuun.
— Siinä tapauksessa jätän herra Bryaniin teidän hoivaanne, Laura-neiti, — sanoi hän ilmaisten väkinäistä mielenmalttia ja kylmyyttä; — mutta jos te ette onnistuisi, niin on toisia opettajia, jotka ovat kovakouraisempia.
— Jollei neiti Peyton onnistu, niin en neuvo sinuakaan koettamaan, — huomautin minä.
Silloin tuomari Peyton, morsiameni isä, saapui sisälle keskeyttäen kiivaan keskustelumme.
— Oletko kuullut uutista, isä? — kysyi hänen nuori poikansa Arthur; — olemme viimeinkin luopuneet Sam-sedästä!
— Sitä olen kuukausimäärin pelännyt ja odottanut, — sanoi tuomari juhlallisesti.
— Pelännyt sitä? — Kaikki etelävaltiothan ovat mukanamme!
— Me teemme kaikin velvollisuutemme, — sanoi tuomari, — mutta emme ole vielä lopussa. Pelkään että tässä maassa tulee enemmän itkua kuin riemua, ennen kuin olemme nähneet lopun.
Tuomari meni hieman huoahtaen kirjoituspöytänsä ääreen, ja seurue hajautui.
— Parin päivän kuluttua puhun isäsi kanssa, Laura! — kuiskasin erotessamme.
— Tiedät, että minä rakastan sinua — tapahtukoonpa mitä hyvänsä, — vastasi hän; ja ratsastaessani eteenpäin Columbiaan vievää kuutamoista tietä näin hänen rakastettavan olemuksensa hänen eteläisen kotinsa taustaa vasten.
Vaikkakin Laura Peyton oli oikea etelävaltioiden tyttö, oli hänessä kuitenkin varsin vähän tuota velttoa viehkeyttä, jota tavallisesti tavataan näissä tyypillisissä olennoissa: hän ei ollut ruskeaverinen, hänen silmänsä eivät olleet tummat ja säteilevät, eikä hänessä ollut hekumallisen hiuduttavaa tenhoa; hän oli sinisilmäinen, vilkas ja suora, ja hänen erikoinen kauneutensa toimitti hänelle paljon kadehtijattaria paikkakunnan kaunotarten keskuudessa, sillä hän oli Etelä-Karolinan enimmin ihailtuja nuoria naisia kenties juuri sen vuoksi, että hän oli toisten vastakohta.
Kaupunkiin oli tuskin viittä peninkulmaa, ja minä annoin hevoseni kävellä mielensä mukaan samalla kun harkitsin edessäni olevaa tehtävääni — nimittäin miten voittaisin itselleni tytön etelävaltiolaiskodista — luopiovaltiosta, vaikka olin pohjoisvaltion kansalainen, joka kenties saisin seisoa taistelussa silmitysten hänen sukulaistensa kanssa — ja tämä ongelma oli edessäni juuri joulukuussa 1860, valtiollisten intohimojen kuohuessa kuin tulivuoren aukossa, valmiina vyörymään liikkeelle sitä halkeamaa myöten, joka muodostui Etelä-Karolinan luopumispäivänä.
Ratsastaessani kaupungin pääkadulle olivat kävelijät seisahtuneet ryhmiin ja juttelivat kiihtynein mielin, samalla kun vanhan torin varrella kirkonkello varsin hilpeästi läppäili merkkiä sekä omaksi että koko kaupungin tulevaiseksi tuhoutumiseksi tulella ja miekalla nelivuotisen, sisällisen sodan onnettomuuksien jälkeen.
Yleinen kiihtymys oli levinnyt neekeriväestöönkin, ja nuori Caucus, orjapalvelijani, tuli luokseni silmät selällään ja punainen tukka kiihtymyksestä tavallistakin kiharaisempana — joskin hän oli mulatti, oli hänellä tiilenpunainen tukka, ja hän näytti erittäin hullunkuriselta ollessaan noin suunniltaan kuohuksissa. Tuomari Peyton, hänen entinen isäntänsä, oli antanut hänen siirtyä minun palvelukseeni.
Istuin sinä iltana kauan valveilla ajatellen tulevaisuuttani. Olin ollut viisi vuotta etelässä rautatieinsinöörinä, pidin sekä maasta että kansasta, eikä minulla ollut suurtakaan halua jättää kumpaakaan — muulla ehdolla kuin että saisin viedä mukanani Laura Peytonin panttivankina pohjoiseen. Mutta ajatellessani toiveitani, — muistellessani, miten ihmiset, joita olin pitänyt parhaiua ystävinäni, äsken olivat kadulla ääneti kulkeneet ohitseni sen vuoksi, että luopumisen jälkeen epäilivät minun uskollisuuttani heidän asialleen, — silloin ymmärsin, että lähimmät kuukaudet kävisivät minulle vaikeiksi ja että rakkauteni joutuisi mitä kovimpaan koetukseen.
Seuraavana aamuna minut herätti Tom Baxter, ammatti- ja asuintoverini, pukeutuessaan huutaen seinän takaa:
— Oletko jo laittanut matkalaukkusi kuntoon?
— En; mitä tarkoitat?
— No kiiruhda sitten sullomaan tavarasi, sillä pian saamme molemmat laputtaa pohjoisvaltioihin!
Tapasimme hieman myöhemmin toisemme aamiaispöydässä, ja Baxter jatkoi:
— Niin, niin, Lawrence, kyllä meidän on pian lähdettävä tiehemme! Etelä-Karolina luopui eilen, ja huomenna Georgia ja puuvillavaltiot seuraavat esimerkkiä. Tiedämmehän molemmat oikean paikkamme, kun rynnistely alkaa?
— Aion jäädä tänne ainakin siihen asti, — sanoin minä. — Viihdyn täällä, väki pitää minusta, ja työni on menestynyt.
— Pitää, sanot? Etkö huomaa, miten vieroen meitä kohdellaan jokaisena kuluvana päivänä? Mutta tiedän kyllä, että sinusta aina pidetään eräällä taholla, ja sentähden et tahdo matkustaa. Jos olen arvannut oikein, niin on kysymyksessä nuori nainen, kylläkin voittamisen arvoinen. Toivotan sinulle onnea; mutta jos jäät tänne, niin sinun täytyy tapella rajan toisella puolella ja minun toisella, — sillä tämä liike merkitsee sotaa, näetkös!
— Sotaa?
— Niin, tietysti. Mitäpä muuta se merkitsisi, — sanoi Baxter ja kuiskasi korvaani:
— Aseellista kapinaa hallitustamme vastaan —- sotavarustuksia meidän nokkamme edessä…
Hän viittasi ikkunasta, josta näki osaston Etelä-Karolinan kansalaiskaartia marssivan pääkadun yli jatkaakseen rautateitse matkaansa Charlestoniin ja ennen pitkää ottaakseen osaa Fort Sumterin piiritykseen ja pommitukseen.
— Se on sotaa, — jatkoi hän, — viheliäistä, ilkeää, veristä kansalaissotaa. Sinun täytyy valita — meidän puolellemme tahi toiselle puolelle; ja jos jäät tänne, jäät toiselle puolelle!
— No, minä jään joka tapauksessa kunnes…
— Kunnes voitat hänet? Hyvä, onnea vaan, veikkonen; mutta hän on etelän tyttö, ja sinä pohjoisvaltioiden mies — Jumala teitä auttakoon.
Ja sitten Baxter meni työhönsä rautatiehallitukseen.
Istuin siinä mieli synkkänä enkä myöskään tullut iloisemmaksi lukiessani kirjelipun, jonka Caucus oli jättänyt minulle. Se tuli kihlatultani ja kuului seuraavasti:
"Tammisto, Columbia, jouluk. 21. p. 1860. Rakkaani! Tule viimeistään tänä iltana tänne Tammistoon puhumaan isän kanssa. Erityiset seikat, joita en nyt voi mainita, pakoittavat minut pyytämään sinua saapuville viipymättä — huomenna saattaa olla myöhäistä. Älä viivy! Sinun Laurasi."
Mitä oli nyt saattanut tapahtua? Sitä en käsittänyt. Mutta yhdestä asiasta minä olin varma: että morsiameni rakasti minua. Ja nuoruuden toivehikkuuden ansiosta minä tunsin itseni onnelliseksi, vaikkakin pilviä kasaantui tulevaisuuteni taivaalle.
Ennenkuin minä illalla ehdin tuomarin kauniille kesäasunnolle, kohtasin neiti Bellen, joka hattu kädessään tuli puistokäytävällä juosten minua vastaan.
— Laura on kertonut kaikkityyni, — huusi hän suloisella etelämaisella murteellaan.
— Tosiaanko! — mutisin hämmästyneenä.
— Onpa kylläkin — että te tahdotte mennä naimisiin hänen kanssaan. Näettekös, tytön täytyy aina uskoa salaisuutensa jollekulle, ja kun äiti nyt on kuollut, niin minä saan olla hänen sijaisensa; — ja minä olen kovin iloissani, kun teistä tulee meikäläisiä. Olen aina sanonut, että herra Bryant oli aivan liian hyvä kuuluakseen noihin kauheihin mustiin tasavaltalaisiin — niin juuri sanoin!
— Minä en ole koskaan kuulunut niihin "mustiin tasavaltalaisiin", joista te puhutte.
— On olemassa ainoastaan yksi laji mustia tasavaltalaisia: ne jotka tahtovat poistaa orjuuden. Voi, miten minä vihaan heitä! He tahtovat syöstä taloutemme perikatoon ja riistää meiltä palvelijamme, jotka meitä rakastavat. — Ajatelkaapa, että he tahtoisivat eroittaa vanhan Chloe-muorin minusta, vaikka hän pitää minusta niin paljon! Minä puhuin tuolle raukalle, mitä nuo pohjoisvaltioiden viheliäiset ihmiset tahtovat tehdä, ja sitten hän itki koko yön. Mutta tehän olette kääntynyt, te — ja nyt te tietysti tahdotte tavata Lauraa — tiedän hänen teitä odottavan, — lisäsi tyttö, katseessaan veitikkamainen ilme. — Hän on tuolla puutarhassa. Tule tänne, Caesar, ja pidä huoli herra Bryantin hevosesta!
Näin valkoisen hatun vilahtavan puutarhassa ja huomasin morsiameni istuvan kirje kädessään penkillä ja tuijottavan Columbiaan vievälle tielle. Hän ei ollut varmaankaan nähnyt minun tulevan ja odotti hermostuneessa jännityksessä.
Mies tuntee helposti turhamaisuuttaan hivelevän, kun näkee kauniin morsiamensa; ja niin oli tosiaan minunkin laitani havaitessani Laura Peytonin, sillä kauniimpi ilmestys ei ollut koskaan kohdannut katsettani.
Ilma oli vielä lämmin, ja tyttö oli kuin kesän kuva istuessaan vaaleassa hameessaan, valkoinen hattu vieressään penkillä. Hän oli etukumarassa ja tähysti tielle, tavoittaen nähdäkseen minua — katseessaan koko kaipauksien maailma.
Mutta taulu muuttui silmänräpäyksessä hänen katsoessaan kirjettä: hän näytti värisevän vastenmielisyydestä ja kavahti seisoalle niin kiihkeänä, että paljasti etelävaltion tytön hienon nilkan — suoden minulle, sulhaselle, uuden viehäkkeen — ja rutisti kirjeen käteensä. Hän mutisi jotakin, rypisti kulmakarvojaan ja polki jalkaansa.
Mutta hänen kääntyessään taakseen muuttui kohta hänen tuima ilmeensä; hän varjosti kädellään silmiään, hymyili ja huudahti: "Lawrence!" — ja sitte hän lensi syliini.
— Tiesin sinun tulevan! — hän sanoi.
— Miksi olit levoton? — kysyin minä.
— Tämä kirje, — sanoi hän luoden katseensa rypistyneeseen paperiin: — Amos Pierson aikoo pyytää isältä kättäni tänä iltana tai viimeistään huomenna!
— Amos Pierson, puuvilla-pohatta! — huudahdin minä hämmästyneenä.
— Niin juuri. Hän kävi tervehtimässä isää ja minua viime vuonna oleskellessamme Georgiassa. Ja minä luulen — pelkään, että hän on jotenkuten päässyt isään kiinni raha-asioissa.
— Mutta et kai luule, että tuomari Peyton tahtoisi vaikuttaa tyttäreensä sellaisessa tapauksessa?
— En, mutta ymmärrän tästä kirjeestä, että Amos Pierson miljoonamiehen ylpeydessä luulee voivansa saada minut. Jos hän pettyy, niin hänestä tulee meidän vihollisemme, ja nyt me tarvitsemme ystäviä! Lawrence, minä tunnen hänen luonteensa, — kavahda Amos Piersonia!
II
Amos Pierson.
— Miksi minun on kavahdettava Amos Piersonia, jos hän onkin kilpakosijani? Mitä minun tarvitsee pelätä niin kauan kuin sinä rakastat minua? Miksi et pyydä minua yhtä hyvin varomaan kaikkia kosijoitasi — Harry Waltonia esimerkiksi? — sanoin minä ja tartuin hänen kauniiseen käteensä, jonka hän varoittaen ojensi minua kohti.
— Siksi että Harry Walton on kunnon mies — hieman kiivas, mutta aina ritarillinen. Ritarillista ihmistä ei tarvitse pelätä niin paljoa kuin kehnoa raukkaa. Toinen tähtää suoraan rintaan, mutta toinen hiipii selän taakse. Amos Pierson on sellainen ihminen, joka toimii salassa. Hän pistää sinua vielä selkään!
— Oh, joutavia! Tahtoisin paljoa kernaammin kilpakosijakseni Amos Piersonin kuin Harry Waltönin — viisikymmen-vuotias ei ole vaarallinen, kuten viidenkolmatta ikäinen, — sanoin minä nauraen, hälventääkseni hänen levottomuuttaan. Mutta itse asiassa en ollut suinkaan iloinen kohdatessani vielä yhden vastustajan suunnitelmilleni.
— Sentähden, näetkös, tahdoin, että puhuisit isän kanssa tänä iltana, niin että Pierson saa kuulla asian päätetyksi ja että minä, — änkytti hän punastuen, — olen sinun yhtä varmasti kuin jos jo olisimme naimisissa!…
Viime sanat tulivat puolitukehtuneesti, sillä mikäpä mies olisi voinut tuollaista kuulla sulkematta suudelmalla huulia, jotka sitä lausuivat?
— Haluat siis herra Piersonin saavan tietää, ettei hänellä ole mitään toivoa?
— Niin, kerta kaikkiaan!
Tullessani tuomarin kirjastoon huomasin hänen istuvan päivän sanomalehdet edessään, silmien aluset epäilyttävän punaisina. Hän tervehti ystävällisesti, mutta surullisesti.
— Mielenkiintoisia uutisia? — kysyin minä.
— Murheellisia uutisia, — vastasi hän. — Viranomaiset ovat mielestäni menetelleet hätäilevästä ja tuottavat meille pahempia ikävyyksiä kuin politikkomme aavistavatkaan. Jos sota syttyy, niin meidän täytyy taistella, ja minulla on nuori poika —
Tuomari katsoi alakuloisesti nuoren Arthurin valokuvaa ja jatkoi huoaten: — Ja hän palaa kärsimättömyydestä päästä verileikkiin. Hänestä minä olen pahoillani… Jumala yksin tietää, kuinka tämä kehittyy koskemaan kotiani!
Se antoi minulle tilaisuuden tokaista:
— Tulen juuri puhumaan eräästä perheseikasta. Laura-neiti…
— Ah!
— Minä rakastan häntä ja olen pyytänyt häntä vaimokseni. Hän on suostuvainen, ja nyt tulen pyytämään teidän suostumustanne liittoomme.
Tuomari oli ääneti, ja minä pitkitin puhettani kertoen, miten me nuoret olimme johtuneet pitämään toisistamme; mutta tuomari keskeytti minut.
— Aioitteko todellakin mennä naimisiin tyttäreni kanssa nykyisissä olosuhteissa?
— Kyllä, niin pian kuin mahdollista, — vastasin minä. — Te tunnette, mistä miehestä minä käyn ammatissani ja että kykenen huolehtimaan perheestäni siinä missä joku toinenkin, joka on riippuvainen elämänurastaan.
— Tiedän varsin hyvin, että teillä on hyvä tulevaisuus insinöörinä, — sanoi tuo vanha kelpo mies, — mutta se poikkeusasema, jossa te olette meidän yhteiskunnassamme, saattaa minut epäröimään, kun on kysymyksessä suostuminen liittoon, jonka minä muutamia kuukausia sitten ilolla olisin siunannut.
— Miksi minun tulisi luopua teidän tyttärestänne, jos Etelä-Karolina onkin luopunut Yhdysvaltain liitosta? — kysyin niinä kiivaasti.
— Sentähden, että nämä olosuhteet tekevät teidät ja minun tyttäreni kahden eri kansakunnan kansalaisiksi, jotka luultavasti pian ovat keskinäisiä vihollisia. Jos sota puhkeaa meidän ja Yhdysvaltain välillä, niin te ette saattaisi elää tässä yhteiskunnassa, ja vaimon täytyy seurata miestään, — sanoi hän pontevasti. — Minä luulen, että tyttäreni myötätunto on kokonaan etelävaltioiden puolella sellaisessa ratkaisussa, ja silloin valtiolliset riidat tuhoaisivat kokonaan sen mieltymyksen, jota te tunnette toisiinne — tehän olette sekä nuoria että vilkkaita… Mutta kenties nämä riitaisuudet saatetaan syrjäyttää ilman verenvuodatusta, Jumala suokoon sen! — Jos silloin minun tyttäreni rakastaa teitä, kuten sanotte, niin vastaan toisin — jollei —
— Jollei? — kysyin minä kiihkeästi.
— Jollei… No, no, sen voimme jättää vastaisuuteen. Kaikki mitä nyt saatan sanoa, herra Bryant, on että minä toivon teidän katsovan tyttäreni vapaaksi kaikista lupauksista, joita lienee teille antanut, kunnes valtiollinen myrsky on raivonnut loppuun… Jumala tietää, että minä toivon, ettei Etelä-Karolina koskaan olisi rikkonut liittovaltoja vastaan! — huudahti hän vaistomaisesti.
— Ah, te olette siis unioonin miehiä?
— Minä olen unioonin ystäviä, mutta ennen kaikkea harrastan oman valtioni etuja; ja vaikkakin minä olen tehnyt parhaani vastustaakseni kaikkia ennenaikaisia päätöksiä, niin minä kuitenkin seison tahi kaadun sen valtion kanssa, jossa olen syntynyt. Puhelen Lauran kanssa ja sitten kenties kirjeellisesti sanon ajatukseni ehdotuksesta, jolla olette minua kunnioittanut. Teillä on mitä suurimmassa määrässä minun yksityinen arvonantoni, herra Bryant, — sanoi hän lopuksi ja puristi kättäni, samalla kun minä nousin jokseenkin synkkämielisenä ja onnettomana.
— Teillä ei niinmuodoin ole mitään sitä vastaan, että minä käyn tyttärenne luona? — kysyin.
— Ei millään muotoa, ei silloin kun käytte ystävänä, — vastasi tuomari jatkaen lukemistaan.
Eteisessä kohtasin Arthur Peytonin.
— Hohoi, Bryant, eikö ole suuremmoista? — huudahti hän. — Wade Hampton aikoo panna liikkeelle kokonaisen legioonan, jos pohjoisvaltiot käyvät kimppuumme, ja minua on kutsuttu palvelemaan luutnanttina. Silloin saatan kohota nopeammin kuin soturikoulussa. Sinun ystäväsi Walton on tehnyt minulle tarjouksen. Hän saa kapteenin valtakirjan… Mutta se tuskin kiinnittää sinun mieltäsi pohjoisvaltion miehenä, jollei minun sisareni ole onnistunut käännyttämään sinua! — lisäsi hän veitikkamaisesti.
— No, Lawrence, onko sinulla huonoja uutisia kerrottavana? Onko isä antanut kieltävän vastauksen? — kysyi Laura puutarhassa.
— Ei, niin huonosti ei asianlaita ole. Hän tahtoo ainoastaan, että me lykkäisimme kihlauksen kunnes levottomuudet ovat lakanneet.
—' Kihlauksemme, ei, se on päätetty kerta kaikkiaan; yhtä hyvin hän saattaisi pyytää meitä lykkäämään toisistamme pitämistä tuonnemmaksi.
— Hän tahtoo meitä unohtamaan eiliset lupauksemme — saatatko tehdä sen? — kuiskasin hänen pieneen kauniiseen korvaansa.
— Unohtamaan, että sinä sanoit rakastavasi minua? Oi, Lawrence! —
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
— Hän tahtoi sitä, mutta minulle on yhtä mahdotonta unohtaa että elän.
— Minulle myöskin! — kuiskasi hän, katseessaan ilme, joka pakotti minut lohduttamaan häntä tavalla, mikä enin miellyttää nuoria, kihloihin joutuneita naisia.
— Mutta nyt minun täytyy kiiruhtaa heti puhumaan isän kanssa, — sanoi Laura vihdoin ja kalpeni, — sillä tuo mies on tekevä parhaansa estääkseen meidän aiettamme.
Tuijotin hurjana onneni luuloiteltuun vihamieheen hänen ratsastaessaan ylös puistokäytävää. Mielestäni Amos Pierson ei ollut hauskan näköinen.
Hän oli viisikymmenvuotias mies, jokseenkin paksu ja lihava, teräksenharmaissa silmissä loistava katse, otsa rehellinen, mutta suu petollinen. Hän nauroi usein, näyttäen silloin pitkiä, valkoisia, torahampaankaltaisia hampaitaan. Hänen yllään oli päivän muodin mukaisesti etelävaltioiden pitkä, musta takki joka oli hänelle hieman väljä, ja päässä musta lerppahattu, hiukan liian suuri; lisäksi hänellä oli kauniita hohtokiviä, paksuja sormuksia ja kultavitjat. Nuori, kaunis kvarteronipoika kantoi hänen käsilaukkuaan, ratsastaen jonkun matkaa isäntänsä jäljessä.
Laura oli mennyt isänsä luokse, mutta Belle kuiskasi minun korvaani:
— Eikös tuo mies ole hirveä? Hän on aivan Sol Smithin kaltainen, silloin kun Smith näyttelee teatterissa Jacques Stropin osaa.
Mutta herra Pierson, joka luonnollisesti ei kuullut sitä, irvisti hänelle ystävällisesti ja sanoi vilkkaasti:
— Olette ollut hieman reippaampia kuin me Georgian asukkaat, neiti Belle, mutta me kyllä pian saamme teidät kiinni. Nuo pohjoisvaltioiden lurjukset, jotka tahtovat kokonaan tuhota meidät, ansaitsevat hyvän kurituksen ja kerta kaikkiaan!
Tämä lausunto sellaisen ihmisen sanomaksi, joka kaikesta päättäen itse oli yankee, herätti minussa sekä hämmästystä että vastenmielisyyttä; mutta hän oli useimpain sellaisten pohjoisvaltioiden miesten kaltainen, jotka harrastaakseen omia etujaan pitivät etelävaltioiden puolta: mitä kauempaa pohjoisesta he olivat kotoisin, sitä katkerampi ja verenhimoisempi heidän vihansa oli kieltämäänsä isänmaataan kohtaan — jonka he aikaisemmin olivat menettäneet, mutta jota vastaan he nyt tahtoivat taistella. Se ei ollut niin ihmeellistä, kun ajattelee, että useimmat heistä olivat tulleet etelävaltioihin orjakauppiaina tahi päällysmiehinä — ammatteja, jotka eivät ole omiaan kehittämään ihmissydämen hellempiä tunteita.
Pierson oli alkanut päällysmiehenä kolmekymmentä vuotta sitten ja noussut arvossa orjakauppiaaksi. Ansaittuaan kauniit rahat mustalla lihalla ja verellä lyöttäytyi hän puuvillaliikkeeseen ja häntä pidettiin nyt alallaan rikkaimpana kauppiaana Meksikon lahden seuduilla. Siksipä hän vihasi kaikkea, mikä oli kotoisin pohjoisvaltioista.
Neiti Belle vastasi hänelle terävästi:
— Tarkoitatte kaiketikin, että me yritteliäät Karolinan asukkaat olemme päässeet päivämarssin edelle teitä vitkastelevia Georgian asujamia? Mutta sallikaa minun esittää eräs kääntynyt musta tasavaltalainen — herra Lawrence Bryant ja herra Amos Pierson.
Olin halukas viivyttämään herra Piersonia, jotta Laura ehtisi käydä puhumassa isänsä kanssa, ja otin sen vuoksi osaa keskusteluun.
— Parannuksen tehnyt musta tasavaltalainen? No sitä saattaa sanoa merkillisyydeksi, — sanoi Pierson irvistäen.
— Niin, jos todella olisin sitä, — vastasin minä hieman kiihtyneenä, sillä mies suututti minua.
— Vai niin, te ette siis olekaan kääntynyt?
— Onpa kylläkin, — sanoi Belle nauraen, — Laura on hänet käännyttänyt.
— Laura? — sanoi mies luoden ilkeän katseen minuun. — Mitä Lauralla on siinä asiassa tekemistä?
— Sen kai saatte aikanaan nähdä, — sanoi Belle nauraen. — Hän tuli tänne pohjoisvaltioiden miehenä, mutta on päättänyt tulla etelävaltioiden asukkaaksi, — tulla erääksi meikäläisistä, jos…
— Neiti Belle luulee minun unohtaneen mitä Illinoisissa olevat sukulaiset ja ystäväni ovat kirjoittaneet; he näet ovat sitä mieltä, että uniooni on säilytettävä mihin hintaan hyvänsä, — huomautin minä.
— Ahaa, hekin siis tahtoisivat taistella meitä vastaan, — sanoi Pierson nauraen ja näytti hampaitaan. — Hyvä, minä olen valmis nielemään ensimäisen mustan tasavaltalaisen, joka esiintyy meidän pyhällä eteläisellä maallamme.
— Siinä tapauksessa voitte alottaa minusta, — vastasin minä kiivaasti; mutta keskustelumme keskeyttivät Laura ja tuomari, joka oikealla etelävaltiolaisen tavalla vieraanvaraisesti tervehti sitä miestä, joka oli tekevä parhaansa kukistaakseen perheen onnen.
— Kaikki käy hyvin, Lawrence, — sanoi Laura, seuratessaan minua tielle. — Isä tietää, etten minä voi mennä naimisiin kenenkään muun kuin sinun kanssasi; hän tahtoo ainoastaan, ettei kihlausta julkaista ennenkuin levottomuuksien jälkeen. Luoja suokoon, etteivät ne kestäisi varsin kauan!
— Amen, — sanoin minä ja suutelin häntä jäähyväisiksi.
III
Rakkaus vai velvollisuus?
Seuraavan kuukauden aikana minun toimeni rautatiellä tuli erittäin rasittavaksi sotajoukkojen alinomaisen kuljetuksen vuoksi — sillä kaikki etelävaltiot varustautuivat sotaan; jokaisen joutohetken omistin kuitenkin morsiamelleni.
Eräänä päivänä kävi luonani eräs ystäväni ja Etelävaltioiden armeijaan kuuluva upseeri, Stuart Bee, kysyen enkö tahtonut mennä esikuntaan järjestämään joukkojen siirtoja. Hänellä oli mukanaan samaa asiaa kosketteleva kenraali Beauregardin kirje.
Vastasin, etten missään tapauksessa tahtonut liittyä heidän sotajoukkoonsa.
— No, — sanoi hän, — sinä teet tahtosi mukaan; mutta minä olisin toivonut sellaisen toimen tekevän lopun kaikesta sinua koskevasta panettelusta. Jos nyt tulee tunnetuksi, että sinä olet kieltäytynyt ottamasta paikkaa vastaan, niin sinun asemasi huononee ja ystäväsi saavat ikävyyksiä.
— Kuka on suositellut minua paikkaan?
— Luulen että sen teki Savannahista kotoisin oleva Amos Pierson, joka oli ollut täällä armeijalle tarvittavan tavaran hankinnan vuoksi, — vastasi ystäväni ja lausui minulle hyvästi.
Amos Piersonin siis oli todellakin onnistunut toimittaa minut asemaan, josta oli johtuva, että useimmat Columbiassa olevat ystäväni käänsivät minulle selkänsä.
Seuraava tapaus oli, että nuori Arthur Peyton läksi komppaniansa kanssa liittyäkseen pääjoukkoon. Isä huokasi, ja sekä Laura että Belle näyttivät enemmän etelävaltiolais-isänmaallisilta kuin koskaan ennen.
— Jollen minä onnistu hyvällä saamaan teitä oikeaksi Etelä-Karolinan mieheksi, suosimalla liittoanne Lauran kanssa, niin minä saan ryhtyä toiseen, ankarampaan keinoon, herra Lawrence Bryant, — sanoi Belle nuorekkaasti nauraa heläyttäen. Minä huomasin kuitenkin vakavuutta äänessä.
Huomasin velvollisuuden kutsuvan itseäni pohjoiseen, samalla kun rakkaus sitoi minua etelään, ja minä jäin jäljelle Tom Baxterin varoituksesta huolimatta.
— Kun kaksi armeijaa seisoo vastakkain Virginiassa ja Tennesseessä, niin tulee vaikeammaksi päästä rajan yli kuin ostamalla heti lipun Washingtoniin, kuten minä aion tehdä, — sanoi hän. — Mene naimisiin tytön kanssa ja ota hänet mukaasi.
— Hän ei tahdo jättää isäänsä ja sisartansa tällaisina aikoina. Jos minä matkustan, menetän kenties hänet, ja minä pidän hänestä liiaksi kestääkseni sitä.
— Jos jäät tänne, niin joudut vaikeaan pulmaan ja menetät tytön joka tapauksessa.
— Miten saatat uskotella sellaista? Laura Peytonhan rakastaa minua! — mutisin minä epävarmana.
— Niin, nyt; mutta odotappa kun sota raivoaa, silloin Laura Peyton kyllä tulee kylmäksi sellaista miestä kohtaan, joka ei tahdo uskaltaa henkeään sen asian puolesta, jota tyttö itse kannattaa: — sinä et voi vastustaa hänen hyvällä tahi pahalla tekemiään houkutuksia, ja eräänä päivänä me, vanhat ystävykset, seisomme vihollisina vastakkain taistelukentällä. Tässä ristiriidassa ei tosiaankaan tapahdu mitään puolinaisia toimenpiteitä!
Baxter läksi, ja heinäkuun ensimäinen päivä v. 1861 läheni.
Liittolaisten hallitus oli määrännyt, että kaikkia niitä, jotka sinä päivänä olivat sen tuomiopiirissä, pidettiin etelävaltioiden alamaisina ja etteivät ne saaneet mennä rajan yli ilman erikoista lupaa. Sotilasviranomaiset pitivät sitäpaitsi varovaisempana, ettei edes sellaista lupaa annettaisi muille kuin naisille ja lapsille ja sotapalvelukseen kykenemättömille henkilöille.
Vihdoinkin minä päätin palata pohjoisvaltioihin, jos mahdollista Laura vaimonani, ja läksin ratsastaen hänen kotiinsa. Oli tyyni, levollinen ja suloinen kesäilta. Juuri ratsastaessani puistokäytävää tuli muuan ratsumies nopeasti vastaani ja jotakin mutisten kiiruhti ohitseni. Hänen piirteensä olivat siinä määrin surun ja tuskan vääristämät, että minä tuskin tunsin Harry Waltonia sotilaspuvussa. Hän ei myöskään tervehtänyt minua.
Viimeksimainittu ei ollut kovin kummallista, vaikkakin me olimme vanhoja koulutovereita ja parhaita ystävyksiä viime kuukausiin asti — suureksi osaksi olin hänen välityksellään saanut paikkani rautatiellä. Mutta senjälkeen kun Laura Peytonin kauniit kasvot olivat tulleet meidän väliimme, oli hän kylmentymistään kylmentynyt, kunnes me olimme toisillemme melkein kuin vieraita. Meidän kihlauksemmehan ei ollut vielä julkaistu, eikä Harry suinkaan vielä ollut luopunut aikeistaan voittaa häntä. Hän kävi perheessä ainakin yhtä usein kuin minäkin.
Belle-neiti lausui minut tervetulleeksi ja sanoi ettei sisar ollut hetkiseen tavattavissa ja että hän tahtoi käyttää aikaa sanoakseen minulle, että hän vielä oli minun ystäväni huolimatta etelävaltioiden asialle osoittamastani laimeudesta, "mutta minun kärsivällisyyteni alkaa loppua", lisäsi hän jokseenkin kiihkeästi.
— No, mitä olette tehnyt minun puolestani? — kysyin muuttaakseni puheenaihetta.
— Tehnyt teidän puolestanne? Niin, minä olen ikäiselleni tytölle aivan erinomaisella kohteliaisuudella estänyt erästä nuorta miestä, jolla on loistava sotilaspuku ja murtunut sydän, kosimasta teidän morsiantanne ennen luotisateeseen lähtöään: ja se oli Harry Walton, Wade Hamptonin urhoollisen legioonan kapteeni. Hän näytti niin komealta, tiedättekö, etten minä olisi tahtonut antaa paljoa teidän toiveistanne, jos hän vaan olisi saanut tavata Lauraa yksin, — lisäsi hän hiukan ivallisesti.
— Ja miksi teitte sen minun tähteni, — ihmisen, joka on melkein vihamielisessä suhteessa teihin?
— Siksi etten ole vielä luopunut kaikesta teitä koskevasta toivostani, ja siihen asti olen teidän ystävänne; mutta jahka kerran huomaan, että te ehdottomasti ette tahdo tulla meikäläiseksi, niin minä sensijaan autan Harry Waltonia voittamaan sisareni rakkauden. Kuten näette, olen innokas värvääjä etelävaltioiden armeijalle!
Silloin Laura tuli sisään sirompana kuin koskaan ennen. Hänen silmänsä olivat hieman punaiset ja hänen alakuloinen hymynsä osoitti, ettei sisar ollut liioitellut kapteeni Waltonin jäähyväisten vaikutuksen merkitystä.
Kun Belle oli jättänyt meidät yksin, puhuin suunnitelmastani morsiamelleni, jolloin minut aina keskeytti joku huokaus tahi kyyneletön nyyhkytys.
— Lawrence, jos nyt matkustat minun luotani, niin tiedän sen tapahtuvan ainiaaksi, — sanoi hän vihdoin.
— Ainiaaksi, ei, ei. Tulen takaisin yhtä varmasti kuin nyt olen luonasi. — Mutta tule kerallani pohjoiseen — jätä kaikki nämä ikävyydet!…
— Jättäisinkö vanhan isä parkani ja pikku sisareni — juuri kun he isänmaan tähden ovat luopuneet Arthurista? Ei, Lawrence, jos kunnioitat minua, niin et saata tarkoittaa mitä sanot!
Hän käveli huoneessa liikutettuna edestakaisin jonkinlaisessa ylpeässä epätoivossa. Joskus hän tuli luokseni hyväiltäväksi ja suudeltavaksi, mutta sillävälin hän loi minuun melkein vihamielisiä katseita.
Näytös alkoi käydä sietämättömäksi, mutta se kaikeksi onneksi keskeytyi, kun eräs palvelija jätti neiti Laura Peytonille osoitetun kirjeen, jonka päällekirjoituksessa oli: "Tärkeä". Tunsin Waltonin käsialan. Laura silmäili sen läpi ja sanoi puoleksi tukahtuneella äänellä:
— Harry Walton pyytää minua vaimokseen, ja sellaisena hetkenä sinä tahdot jättää minut?
— Miksi minun tahi sinun pitäisi pelätä Harry Waltonia? Hän on gentlemanni.
— Mutta sitä ei ole Amos Pierson, — sanoi hän tuskaisesti. — Hän aikoo käyttää hyväkseen pidikettä, jolla hän sitoo isäni itseensä.
— Hän — ihminen, jota sinä halveksit?
— Tästä saat todistuksen, — sanoi hän antaen minulle kirjekimpun. — Aioin näyttää ne sinulle aikaisemmin — nyt sinun täytyy saada asiasta selko. Tuo mies ei aio luopua toivostaan saada minut vaimokseen. — Saatatko valtiollisista syistä jättää sen naisen, joka rakastaa smua, — joka ei ole välittänyt ystäviensä neuvoista eikä sukulaisten houkutuksista pysyäkseni sinulle uskollisena? — Tahdotko jäädä — vai matkustatko?
— Minä jään!
IV
Tyhjä takinhiha.
Heinäkuun ensimäinen päivä 1861 meni, ja minä olin yhä Etelä-Karolinassa. Kaikkien vanhain ystävieni kammona minä elin erakkona, ja ainoana lohdutuksenani olivat ne hetket, jotka sain viettää morsiameni seurassa.
Amos Piersonilla, joka oli huomattavin tavarainhankkija armeijalle, oli sen johdosta suuri vaikutusvalta. Sen minä taaskin huomasin, kun kenraali Pemberton tarjosi minulle paikkaa esikunnassaan.
Minä kieltäydyin jälleen, ja se aiheutti, kuten edelliselläkin kerralla, pitkiä selityksiä sanomalehdissä, kiivaampisävyisiä kuin edellisellä kerralla. Hallitus tarvitsi kuitenkin minua rautatien palveluksessa siksi hyvin, ettei tahtonut harjoittaa pakkokeinoja.
Siten kansalaissodan kaksi ensimäistä vuotta kuluivat voittojen ja tappioiden molemmin puolin vaihdellessa. Oli olemassa hiljainen sopimus minun ja morsiameni välillä, että me heti sodan päätyttyä menisimme naimisiin — mutta se ajankohta näytti pakenevan yhä kauemmaksi. Vastukset näyttivät ainoastaan kiihoittavan pohjoisvaltioiden itsepäistä vastarintaa, ja vihdoinkin, joulukuun alussa 1862 tapahtui suuri Fredericksburgin tappelu, joka tuli minulle kohtalokkaaksi.
Sähkösanoma levitti uutisen liittolaisten menestyksestä, ja Columbian naiset sekä harvat jäljelläolevat miehet riemuitsivat voitosta.
Joulupäivänä ratsastin tuomari Peytonin asuntoon nauttiakseni ainoata vieraanvaraisuutta, jota minulle vielä tarjottiin — ainoa ystäväni oli nyt enää uskollinen Caucus.
Laura otti minut vastaan tavallisuutensa mukaan, mutta hänen sisarensa, joka nyt oli luopunut kaikesta toivostaan tehdä minusta etelävaltiolaista, sanoi minulle, että nyt oli minulla aika osoittautua mieheksi ja mennä rintamaan sensijaan että tein rakkaudentunnustuksiani.
Hänen Arthur-veljensä oli nyt kapteeni, kahdenkymmenenkahden vuoden ikäisenä, ja Walton majurina — kuolema vaikutti sen, että ylennykset kävivät ripeämmin.
He eivät olleet kuulleet mitään Arthurista Fredericksburgin tappelun jälkeen ja heidän mielestään oli kumma, ettei hän kirjoittanut; mutta he eivät olleet levottomia, koska sähkötetyissä kuolleidenluetteloissa ei ollut hänen nimeään.
Tuomari tuli juuri parvekkeelle polttamaan piippuaan. Silloin kuulin yhtäkkiä Bellen tukahtuneen huudahduksen ja näin vaunujen ajavan suurten portaiden eteen. Takaistuimella istui etelävaltioiden sotilaspuvussa oleva upseeri tukien toista, joka näytti olevan pyörtymäisillään.
— Arthur, Arthur! — huudettiin, ja Belle kirkaisi äkkiä:
— Arthur, missä on käsivartesi?
— Sen menetin Fredericksburgissa, — sanoi poika uupuneella äänellä ja vaipui tajuttomana isänsä rinnalle.
— Taivaan Jumala, oikea käsivarsi, — änkytti isä, kun taas Laura kalmankalpeana nyyhkytti:
— Raajarikko koko elämänsä ajaksi!
He kantoivat hänet heti sisään, ja minä satuloin hevoseni ratsastaakseni kaupunkiin noutamaan lääkäriä. Silloin tapasin Harry Waltonin — hän oli näet saanut haavan päähänsä ja tullut kotiin ystävän mukana. Me tuijotimme toisiimme.
— Oletko sinäkin haavoittunut? — kysyin minä.
— Vähäisen. Pomminsirpale osui päähäni Fredericksburgissa. Mutta
Jumala tietää miten Arthurin käy!
Silloin kuulin Lauran huutavan:
— Nouda heti lääkäri!
Ja Belle huusi:
— Arthur on kuolemaisillaan!
Minä hyppäsin hevosen selkään ja huusin tuomarille:
— Tuon lääkärin niin nopeasti kuin hevoset jaksavat juosta.
Kun minä tunnin kuluttua palasin kaupungin paras lääkäri mukanani, meni hän heti potilaan luo ja naiset tulivat alas.
Belle tuli minun luokseni ja virkahti oikealla naisen johdonmukaisuudella:
— Teidän ystävänne tekivät veljelleni tämän; miten voitte kuvitella mielessänne, että voin sietää teitä tämän jälkeen?
— Hiljaa! — sanoi Laura astuen väliin. — Sinä olet kohtuuton, Belle. Lawrence ei ole tähän enemmän syyllinen kuin sinä itsekään, ja hänhän on juuri äsken todistanut ystävyyttään ja myötätuntoaan tekemällä kaiken voitavansa veljemme hengen pelastamiseksi.
— Niin, sinä rakastat häntä, sinä! — huudahti sisar salamoivin silmin; — sinä rakastat häntä vieläkin; mutta nähdessäsi veljesi tyhjän takinhihan — jos hän tämän jälkeen jää eloon — olet inhoava tuota pohjoisvaltioiden miestä yhtä paljon kuin minäkin! — lisäsi hän kääntäen meille selkänsä.
— Suo anteeksi sisarelleni, — pyysi Laura. — Hän on vain lapsi, ja hän joutui suunniltaan nähdessään veljensä raajarikkona.
— Rakas Laura, — sanoin minä, — tunnen aina kunnioitusta sinun omaisiasi kohtaan, mutta ajattele miten ilkeään asemaan joudun, jos kaikki sodan kauhut luetaan minun syykseni — kun ympärilläni on vain vihollisia, ja minä saatan turvautua ainoastaan sinun ja sinun kotisi ystävyyteen.
— Koetan aina ajatella sitä… jos voin.
Samalla kun morsiameni lausui nämä merkitsevät sanat, tuli lääkäri tehden raportin. Mitä huolellisimmalla hoidolla saattoi potilaan hengen pelastaa.
— Mutta käsivarsi! —- sanoi tuomari melkein itkien; — käsivarsi!
Ja minun sieltä ratsastaessani huusi Belle jälkeeni:
— Tämän ovat teidän pohjoisvaltiolaiset veljenne meille tehneet, herra
Lawrence Bryant!
Huomasin että kihlaukseni oli saava pikaisen lopun — ainoastaan yksikin sattuma voi tuottaa täydellisen rikkoontumisen.
Käydessäni vierailulla kuullakseni miten Arthurin laita oli, otti Belle minut vastaan milloin kulmakarvat rypyssä, milloin ivallisin huudahduksin. Laura koetti tasoitella kaikkea ja selittää sitä, mutta hänen esiintymistapansa oli väkinäinen — hän ei ollut enää sama avomielinen, reipas tyttö, jona olin oppinut häntä tuntemaan ja rakastamaan. Joku salainen vaikutus käänsi selvästi hänen mielensä minusta.
Tuomarinkin entinen sydämellisyys kylmeni, kun hän näki poikansa istuvan raajarikkona verannalla, ja samalla hän tuli ystävällisemmäksi majuri Waltonia kohtaan, joka viipyi vierailuillaan yhä pitemmän ajan, tiedustellakseen Arthurin tilaa. Nuoret naiset olivat selvästi ylen ihastuneet hänen moniin tarinoihinsa, joita hän kertoi taistelutantereelta, ja lukuisiin vaaroihin, joihin hän oli uskaltanut rakkaan asian vuoksi.
Vihdoin Damokleen miekka kohtasi minua.
Olin juuri puhellut Arthurin kanssa, joka reipastui melko lailla, mutta luonnollisesti oli kelpaamaton sotapalvelukseen. Hän oli koko ajan ollut hyvin kiltti minulle ja sanoi, että hän parannuttuaan kernaasti ottaisi rautatietoimen siellä missä minäkin olin.
— Sinä, Bryant, tiedät paraiten, että minun nyt täytyy elää aivojeni työllä, kun käteni ovat minut pettäneet.
— Totut kenties vahinkoon, Arthur, — sanoin minä osaaottavasti.
— Niin kenties kävisi, — sanoi Belle, — jos joku toinen menisi hänen sijalleen riveihin. — Ja sitten hän kuiskasi minulle: — Majuri Walton menee tänään jälleen rintamaan. Tällä kertaa minä en estänyt hänen kahdenkeskistä kohtaustaan Lauran kanssa, ja tuolla näette tuloksen!
Hän viittasi erääseen lehtimajaan, ja katsoessani sinne minä hämmästyin. Walton oli ilmeisesti hyvästelemässä morsiantani, ja sillä kertaa hän näytti olevan mitä paraalla tuulella hevosen selkään noustessaan.
Kukapa rakastunut mies saattaisi olla olematta mustasukkainen? Edellisellä kerralla Walton ratsasti pois aivan epätoivoisena — nyt hän oikein säteili. Oliko Laura antanut hänelle toivoa?
Sellaisten ajatusten kiusaamana minä ärsytin itseni aivan raivoon lähestyessäni morsiantani, joka suloisesti viittoili jäähyväisiä ketterälle majurille.
Olen vielä näkevinäni Lauran sellaisena kuin hän seisoi siinä kuin korkokuva, sinistä huhtikuun taivasta vasten yksinkertaisessa kotikutoisessa hameessaan, joka ylensi hänen naisellista suloaan ja toi esille ruumiin viehättävät piirteet. Hänellä oli povellaan muutamia villiä kukkia, ja hänen kasvojensa puna kelmeni, kun hän näki minun intohimoisen levottomuuteni.
— Sinä lausuit jäähyväiset majuri Waltonille, ja hänen ilmeestään päättäen ne olivat hellät jäähyväiset! —- sanoin minä hieman katkeralla ja ivallisella äänellä, sillä muisto siitä, mitä olin näinä kuukausina kestänyt, vaikutti että minä unohdin itseni hetken kiihtymyksessä.
— Sinun äänessäsi on tänään merkillinen sävy, Lawrence, — mutisi hän kalveten.
— Ei merkillisempi kuin se, joka sinulla on ollut minua kohtaan siitä alkaen, kun veljesi tuli kotiin, — vastasin minä kiihtyneenä.
Silloin väri palasi jälleen hänen poskilleen.
— Siinä teette oikein, herra Bryant — että muistutatte minua kotiamme kohdanneesta onnettomuudesta, joka on teidän ystävienne aikaansaama! — sanoi hän ylpeästi. — Te olette todellakin muistuttanut minua jostakin sellaisesta, jonka rakkauteni on saanut minut unohtamaan — että minä olen etelävaltioiden tyttö!
Tämä vastaus sai minut heti älyämään hairahdukseni, mutta minä olin mustasukkaisuuden sokaisema ja vastasin ivallisesti:
— Arvelen majuri Waltonin auttaneen teitä muistamaan sitä asiaa!
— Niin, sen hän tekikin!
— Todellakin!
— Sen tekee jokainen etelävaltioiden mies, jonka minä näen taistelevan maamme puolesta — Harry Walton samoin kuin toisetkin, — vastasi hän ylväästi, mutta lisäsi epäröiden: — Minä olen rakastanut sinua, Lawrence — Jumala on todistajani siihen, miten minä olen rakastanut sinua ja toivonut rakkaudellani voittavani sinut meidän asiallemme — niin että minun maani tulisi sinun maaksesi — mutta nyt — lisäsi hän horjahtaen ja veti syvälle henkeään, kuitenkin ojentautuen jälleen, ikäänkuin joku mahtava ajatus olisi antanut hänelle voimaa, — mutta nyt, kun sinä et voi rakastaa meidän maatamme, kun sinä et saata tulla erääksi meikäläisistä, niin ei sinun sukusi koskaan ole tuleva minun suvukseni, ja silloin ei etelävaltioiden tyttö mene naimisiin maansa vihollisen kanssa!
— Jos todella olisit rakastanut minua, niin et sanoisi sellaista! — huudahdin minä tuskaisesti, sillä minä uskoin menettäneeni hänet ainiaaksi.
— Todella rakastanut sinua! — läähätti hän. — Miksi sitten sanot sitä tunnetta, joka voi saada naisen kestämään ystäviensä ivaa ja letkauksia ja omaistensa moitteita sen vuoksi, että hän uskollisesti pitää siitä miehestä, jota he vihaavat ja halveksivat? Eikö se ole alttiutta ja uskollista rakkautta! Ja sen minä olen kahden vuoden aikana lahjoittanut sinulle, Lawrence, sen tämä sormus on minulle maksanut!
Näin sanoen hän veti kihlasormuksen sormestaan.
— Hyvä Jumala, hylkäätkö minut! — huudahdin minä.
— Hylkään! Nyt se on tapahtunut — Lawrence, vihdoinkin. Tämä sormus ei kuulu enää minulle…
Sormus katosi ruohistoon ja Laura kaatui pyörtyneenä Bellen syliin, joka huusi minulle: — Te olette murtanut sisareni sydämen! Minä pakotan teidät taistelemaan sen vuoksi joko puolella tahi toisella, te yankee!
Hän pui minulle nyrkkiä ja oli kuin raivottaren perikuva.
Ratsastaessani tieheni loin viimeisen katseen tähän taloon, josta olin saanut niin monet iloiset muistot. Vanha tuomari istui tupakoiden verannalla; tammet olivat yhtä vihreät ja kauniit kuin konsanaan, mutta lemmittyni rakkautta ei enää ollut olemassa — ja paikka tuntui minusta autiolta ja kuolleelta, jollaiseksi sota oli tehnyt sydämenikin.
V
Liittolaisten salapoliisi.
Jos minä taistelisin, tahdoin taistella ainakin sen asian puolesta, jonka hyväksyin, ja niinpä päätin kulkea etelävaltioiden rajan poikki pohjoispuolelta — hyvin vaikea tehtävä, vaikka valittavana olikin neljä tietä. Oli joko matkustettava Wilmingtoniin ja seurattava saarronmurtajaa Nassauhin, tahi myöskin Suffolkin ja Norfolkin kautta mentävä Virginian pohjoisvaltio-joukkoihin taikka etsittävä joku rannikolla olevista pohjoisvaltioiden sotalaivoista tahi tavoitettava Hilton Headin luo etelävaltioihin jäänyt linnaväki; neljäntenä tienä oli Pohjois-Karolina ja Tennessee. Tämä viimeinen tie oli erittäin vaarallinen sen vuoksi, että rajalla oli runsaasti sissijoukkoja.
Perusteellisesti harkittuani minä päätin lähteä Suffolkin ja Norfolkin tietä, sen vuoksi, että rautatienvirkamiehenä saatoin hankkia itselleni passin ja matkustajaliput sellaisissa tapauksissa, jolloin ne kiellettiin toisilta. Sitäpaitsi saatoin laskelmoida saavani apua Pohjois-Karolinassa olevien pohjoisvaltioiden miesten muodostamalta salaiselta liitolta.
Ryhdyin heti matkavalmistuksiin mitä varovimmin, jotten herättäisi epäluuloja, ja kuljin juuri pääkatua ostaakseni yhtä ja toista. Silloin kohtasin pari ratsastavaa nuorta naista — ne olivat Peytonin tyttäret. Belle loi minuun välinpitämättömän, ylpeän katseen. Laura katsoi minuun ja näytti haluavan sanoa jotakin, mutta jatkoi matkaansa sisarensa yllyttämänä. Jos hän vain olisi sanankaan sanonut, niin luulen, että minä kaikesta huolimatta olisin jäänyt.
Loin häneen pitkän kaipaavan katseen. Laura näytti epäröivän ja pysähdytti pari kertaa hevosensa ikäänkuin olisi tahtonut kääntyä takaisin, mutta kun Belle tarttui hänen hevosensa suitsiin ja sanoi hänelle jotakin, silloin minä viimeisen kerran näin Lauran kotikutoisen kankaan verhoaman siron vartalon kääntyvän satulassa.
Jatkoin horjuen matkaani rautatiekonttoriin. Siellä minua odotti tapaus, joka joudutti minun matkaani. Se oli Beauregardin esikuntaan kuuluvan ystäväni Been kirje, jossa hän ilmoitti minulle, että minut oli kutsuttu palvelukseen tähän esikuntaan ja neuvoi minua kaikkien ikävyyksien välttämiseksi heti matkustamaan sinne. Hän lupasi tehdä paraansa hankkiakseen minulle siellä toimen, joka vapautti minut kantamasta asetta, ja lisäsi, että ystävä Amos Pierson oli jälleen pitänyt minut muistissaan.
Tämä kirje joudutti pakoani. Annoin uskolliselle palvelijalleni Caucukselle rautatiehallitukselle jätettävän kirjeen, jossa sanoin irti paikkani, mutta kielsin häntä jättämästä sitä ennen kuin viikon kuluttua matkani jälkeen, jota minä rupesin kiiruhtamaan. Olin vaihtanut pohjoisvaltioiden seteleiksi rahani — tuhat dollaria — ja panin viisisataa Lauralle kirjekuoreen sanoen hänelle tietäväni sen päivän tulevan, jona yleinen hätä pääsee vallalle etelävaltioissa, ja silloin nämä rahat saattoivat tulla hänelle hyödyksi, sekä pyysin häntä pitämään niitä sellaisen ystävän antamana lainana, joka ei koskaan saattanut unohtaa ainoaa naista, jota oli rakastanut. Pyysin Caucuksen jättämään sen samalla aikaa rautatiehallitukselle menevän kirjeen mukana — mutta ei aikaisemmin.
Matkustin paraissa vaatteissani, otin mukaani viisisataa dollaria, revolverini patruunoineen ja muutamia rakkaita muistoja tytöltä, joka minun täytyi jättää. Olin jo lähettänyt sanan eräälle pohjoisvaltioista olevalle ystävälle ja vapaamuurariveljelle, joka nyt oleskeli Pohjois-Karolinassa ja jonka tiesin täysin luotettavaksi.
Heti junaan tultuani oli edessäni uusi vaikeus: kaikki kuljettajat, jarrumiehet ja asemamiehet tunsivat minut, niin että minun oli mahdoton matkustaa tekaistulla nimellä muutoin kuin valepuvussa. Vastasin heille kaikille matkustavani virka-asioissa Pohjois-Karolinaan ja Virginiaan. Monet upseerit heittivät minuun epäluuloisia katseita, koska olin siviilipuvussa, mutta huomatessaan että kuljettajat tunsivat minut, rauhoittuivat sekä upseerit että pari armeijan etsivää, jotka olivat vaanimassa karanneita sotilaita.
Rautatiet olivat viheliäiset, sen vuoksi että kaikki rauta käytettiin aseiksi. Minä olinkin ilmoittanut matkani tarkoituksena olevan hankkia joku määrä kiskorautaa.
Niinpä istuuduin vaunuuni siinä turtumuksen tunteessa, joka valtaa ihmisen niiden suurten elämän maanjäristysten jälkeen, jotka repivät rikki ja tuhoavat kaikki tulevaisuudensuunnitelmat ja kaikki onnellisen olemassaolon toiveet. Pakenin sen naisen luota, joka kolmen vuoden ajan oli ollut minun päivieni ajatus ja öitteni uni; en paennut sen vuoksi, etten olisi häntä enää rakastanut, vaan siksi, että pelkäsin joutuvani luopioksi ja petturiksi sille asialle, jonka hyväksyin, jos jäisin hänen luokseen valmiina, kuten hän, taistelemaan omiani vastaan.
Ajatukseni kuvastuivat kenties kasvojeni piirteissä, sillä eräs mies, joka puhui nenäänsä ja Pohjois-Karolinan murteella, kysyi:
— Ette näytä juuri iloiselta, herra Bryant; tahdotteko siirtyä hieman, että saan sylkeä tuosta ikkunasta? Tein hänelle mieliksi ja tunsin Peter Bassettin, hallituksen salapoliisin, joka nuuski asemilla sotavankeja. Hän näytti olevan halukas tarinoimaan ja kertoi minun häntä siihen innostamatta kaikista karanneista pohjoisvaltioiden vangeista, jotka hän oli onnistunut uudelleen telkeämään sekä suuntasi, kuten tarkka pilkka-anampuja, tupakkasylkensä säteet ratavallin sähkölennätinpatsaita vasten.
Hän tarjosi minulle myöskin naukun rautatieasemalla, ja teinpä mitä tein, niin mies oli aina kintereilläni.
Kuvittelin mielessäni, että hänellä oli erikoinen halu seurata liikkeitäni, ja päätin koettaa.
Tiesin junan seuraavalla asemalla peräytyvän vesisäiliölle ja sitten taas palaavan asemalle. Kulkiessamme verkalleen säiliön ohi hyppäsin vaunusta ja näin harmikseni hänenkin hyppäävän.
— Miksi livahditte junasta, herra Bryant?— kysyi hän.
— Oikoakseni hieman koipiani, —- vastasin minä. — Juna palaa viiden minuutin kuluttua. Mutta miksi te hyppäsitte?
— Hm, samasta syystä, — mutisi hän. — Ymmärsin, että te tunnette radan, ettekä jättäydy myöhästymisen vaaraan. Haluatteko naukun pullostani?
— Kiitos, en.
Juna palasi, mutta minä nousin pahaa aavistellen jälleen vaunuun. Tiesin Bassettin olevan pahimpia vainukoiria, mitä poliisilla oli käytettävänään, ja että hän kai arvasi minun pakenevan rajalle.
Suistuttuamme raiteilta ja viivyttyämme useita tunteja saavuimme
Charlotteen, josta meidän piti kahden tunnin kuluttua jatkaa matkaamme.
En odottanut ketään tällä asemalla, mutta Grahamissa piti
pohjoisvaltiolaisen ystäväni kohdata minut. Käyttäydyin nyt
Charlottessa sillä tavalla, että Bassettin valppaus laimenisi
Grahamissa.
Hyppäsin junasta ja puikkelehdin asemalla puoleen ja toiseen ikäänkuin olisin etsinyt jotakin, sitten vaelsin taupungissa katuja edestakaisin, Bassett alinomaa kintereilläni. Vihdoin menin hotelliin ja olin hämmästyvinäni kohdatessani siellä nuuskijani, jolle tarjosin lasillisen, ajan kuluksi, kuten sanoin.
Vihdoin jatkoimme matkaamme Grahamiin, jonne saavuimme kello kolme iltapäivällä.
Sanoin Bassettille aikovani nukkua yöni siellä, koska olin väsynyt viheliäisellä radalla tärskymisestä, sekä menin rautatieasemalle. Goodshaw, pohjoisvaltiolainen ystäväni, oli siellä, mutta minä menin hänen ohitsensa kuin vieras ihminen, mutisten: "Illalla!"
Hän ymmärsi minut heti ja meni junalle ikäänkuin olisi etsinyt jotakuta toista. Oltuani jonkun aikaa aseman alueella menin matkalaukkuineni hotelliin ja astuskelin sitten ilman päämäärää kaduilla, mutta sovitin samalla niin, että kuljin ohi Goodshawin asunnon, jonka rullaikkunaverhoissa oli punaiset, siniset ja valkoiset nauhat, merkiksi meille pohjoisvaltiolaisille, että isäntää saattoi vaaratta tavata.
Vihdoin menin jälleen hotelliin ja illastin Bassettin kanssa sekä pelasin sitten euchrea hänen kanssaan ateriamme maksusta. Minä hävisin useimmissa peleissä, olin suuttuvinani ja kävin nukkumaan. Bassett teki samoin.
Puolen tunnin kuluttua minä hiivin huoneestani, mutta kuulin samassa melua ikäänkuin kenkä olisi kopsahtanut ovea vasten kauempana eteisessä, jossa Bassettin huone sijaitsi. Huomasinkin, että oveni lukkoon oli kiinnitetty samaan suuntaan kulkeva lanka. Silloin minä heti ymmärsin salapoliisin vahtivan ja juoksin minkä jaloistani läksi portaita pitkin pihalle. Kuulin Bassettin askeleet takanani portaissa ja samalla saapuvan junan vihellyksen — se oli pohjoiseen menevä yöjuna. Jatkoin juoksujalkaa matkaani asemalle ja olin alinomaa kuulevinani Bassettin askeleet takanani; matka jatkui odotussalin läpi asemasillalle ja siitä eräälle vaunusillalle, mutta minä hyppäsin jälleen pois toiselle puolelle ja piilouduin pimeässä erään vajan taakse.
Siitä näin, miten Bassett nuuski läpi koko junan, mutta silloin veturi vihelsi lähtömerkin ja salapoliisi jatkoi junassa matkaansa varmana siitä, että minä olin mukana.
VI
Alituomari.
Muutamien minuuttien kuluttua minä puristin Goodshawin kättä ja nautti hänen vieraanvaraisuudestaan.
— Vai niin, sinä lähdet vihdoin, Bryant? Niin minäkin tekisin, jollei perheeni sitoisi minua paikoilleni, — sanoi Goodshaw.
Sitten me neuvottelimme paraasta tiestä. Minä saattaisin matkustaa joko Cape Fearista tahi Neuse-joelta veneessä yöllä, luotettavia neekereitä soutajinani, johonkin pohjoisvaltioiden sotalaivaan. Mutta tällä ehdotuksella oli se varjopuoli, että lähtökohta oli niin kaukana pohjoisvaltioiden eturintamasta. Jos minä saapuisin Newberneen rannikolle täytyisi minun sitten matkustaa pohjoiseen vaikeasti kuljettavia suoseutuja, ennenkuin voisin tavata pohjoisvaltioiden kanuunaveneitä.
Sen kuullessani päätin koettaa päästä Roanoken rautatietä Weldonin kautta, Suffolkin kohdalla olevan etelävaltioiden eturintaman läpi; kerroin Goodshawille; että Bassett oli ollut kintereilläni.
Silloin hän näytti vakavalta, mutta sanoi:
— Salapoliisi on junassa edellä, toivokaamme hänen jatkavan matkaansa sen kohdan ohi, jossa sinä poikkeat radalta.
Maksaessani aamulla hotellilaskun isäntä kysyi, tiesinkö kuka se varas oli, joka oli yöllä juossut tiehensä maksamatta.
Jatkoin matkaani Raleighiin, jossa toinen ystävä auttoi minua. Hän oli onneksi kaupungin alituomarin hyvä ystävä, ja tämä, joka tunsi minut erääksi Etelä-Karolinan radan virkamieheksi, antoi minulle, ystävällisesti kyllä, passin Richmondiin, toistettuani kiskoraudan ostoa koskevan juttuni. Tämä tuntui melkein sotilastehtävältä, ja niinpä minut kutsuttiin alituomarin luokse päivällisellekin, mutta minä kieltäydyin vastaanottamasta tarjousta ja jatkoin heti matkaani Goldsboroon, jonne saavuin maanantaiaamuna. Kaupungissa vallitsi piiritystila, ja siviilipukuinen oli harvinainen näky kaduilla. Kaikeksi onneksi minulla oli passini asianomaisille näytettävänä.
Odottaessani asemalla Weldoniin vievää junaa tapahtui jotakin, joka muutti koko minun matkasuunnitelmani.
Tapasin näet Bassett-ystäväni. Hän näytti happamelta ja vihaiselta ja mutisi:
— Menettelitte halpamaisesti tehdessänne minulle tämän kepposen; minä matkustin Weldoniin asti uskoen teidän olevan mukana!
— Minkä kepposen? — sanoin minä. — Te kai pikemmin teitte hotellinisännälle kepposen, kun livistitte tiehenne jättäen laskunne suorittamatta.
—- Ei, kuulkaa nyt, älkää koettakokaan! — sanoi Bassett tiukasti. — Minun tehtäväni on seurata teitä, ja minulla olisi halu vangita teidät heti paikalla.
Ainoa tapa millä tuosta miehestä saattoi selviytyä oli se, että osoittautui olevansa häntä korkeammalla ja nolasi hänet.
— Vangitkaa minut, jos uskallatte! Silloin joudutte itse putkaan.
Missä valtuutenne on?
— Minulla on ainoastaan suullinen määräys, — vastasi hän.
— Saattaa olla, — vastasin minä. — Mutta te häiritsette minua tehtävissäni, ja kyllä minä laitan että korvanne Richmondissa kuumenevat, totta tosiaan saatte silloin nolostua! Katsokaa tätä passia!
Nähdessään alituomarin passin säpsähti hän.
— No, näettekö nyt, että minä matkustan Richmondiin hallituksen puolesta tärkeissä sotilastehtävissä! Estäkääpä vaan minua, niin saamme nähdä mitä sotaoikeus sanoo asiasta!
— Sitä en uskalla tehdä, kun teillä on tuo passi; — mutta minä seuraan teitä joka tapauksessa Richmondiin katsomaan, että suoritatte asianne.
Jonka jälkeen salapoliisi meni nolostuneena täyttämään matkapulloaan.
Silloin sähköttäjä huusi odotussalissa: