E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen

NUORUUTENI MUISTELMIA

Kirj.

HILJA KAHILA [ARVID JÄRNEFELT]

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1919.

I.

Tutkijaa, joka koettaa päästä luonnon pienimmän alkuhitusen perille ja ymmärtää sen äärimmäisen, jakamattoman atoomin, kohtaa aina sama voittamaton este. Mitä tarkemmat hänen suurennuslasinsa ovat sitä selvemmäksi ne suurentavat tuon hitusen, ja sitä ilmeisemmäksi käy, että äärimmäisen pieneksi luultu tomuhiukkanen on kokonainen maailma ihmeellisintä moninaisuutta, suuruutta, syvyyttä, korkeutta. Miten siis päästä pienimmän hitusen, olevaisuuden alkujuuren perille, kun kaikki monistuu ja suurenee, kuta lähempää sitä koettaa katsoa!

Tutkija voi tosin kääntyä katsomaan myös aivan toiseen suuntaan. Hän kääntää mahdottoman suuret kaukoputkensa taivaan etäisimpiä tähtisumuja kohden. Mutta nekin suurenevat. Oltuaan hitusina muiden sumuhitusten joukossa muuttuvat ne kaukoputkessa suuriksi maailmoiksi, koko avaruuden keskuksiksi, joita varten taivaiden kaikki muut auringot paistavat, ja joihin entiset äärettömyydet sopeutuvat vuorostaan kuin kaukaiset tähtisumut. Missä on äärettömyyksien keskus?

Lukija, sallikaa varustaa itsenne mahdottomilla kuvittelun siivillä. Olkoon teillä vapaus liihoitella avaruuksissa, mitään tukea jaloillenne tarvitsematta, mihinkään kiinteään sipaisematta.

Kuvitelkaa olevanne avaruuden asukas, paikasta ja ajasta riippumaton henki.

Kuvitelkaa, ettette tiedä maapallostamme mitään. Maapallo näyttää teistä vain vähäpätöisimmältä, kaukaisimmalta hituselta miljaardien muiden tuikkijain joukossa.

Mutta teissä on herännyt halu tutkia tämän mahtavan äärettömyyden alkuainetta ja siinä tarkoituksessa te päätätte lähestyä juuri tuota vähäpätöisintä ja kaukaisinta hitusta. Te tahdotte nähdä, mistä kaikkeus on kokoonpantu, tahdotte ottaa käsiinne, murentaa, päästä perille hitustenkin hitusista, jotta olevaisuuden arvoitus teille selviäisi.

Jo puolimatkassa on hitunen suurentunut.

Te ajattelette: — Suurentukoon! Tottapa sen pinnalta löydän hitusen, joka käsissäni murenee alkuosiinsa.

Lähestyessänne näette, että paksu pilvikerros peittää tähden pinnan. Te ette peräänny, vaan kurkistatte pilvienkin alle.

Mikä ulvova tuuli! Mikä synkkä pimeys siellä!

Keskeytymättömänä pyrynä viskautuu lunta tähden pintaa kohden. Te läpäisette pyryjen pyörteet, laskeudutte yhä alemmas.

Tuossapa jo häämöittää jokin musta, jota tavoittaisitte käsiinne.

Mutta lähestyessänne sekin suurenee, se muuttuu mahdottomaksi kallioksi, jonka päällä metsä vihaisesti vonkuu.

Laskeudutte laaksoon, missä kallio on pysäyttänyt tuulet. Hienoa lumipyryä vihmoo tuulten suvannossa sihisten suuren olkikohon ympärillä, hilisevien lumihiutaleiden juostessa yksitellen olkipillien sisälle ja väliin, alle ja päälle, verhoten kaiken valkoiseen lumikuteeseen.

Mitään varmaa käsiinne saamatta te hapuilette oljissa, tunnustelette olkien alta. Olette laskeutuneet tavalliselle olkikatolle, joka peittää pienoisen navetan asukkaat, — lehmän, vasikan ja kaksi lammasta!

Kyllästyneenä lumisohjuun katsahdatte alas maahan ja havaitsette hankien välisellä polulla pienoisen mustan kerän, joka liikkuu jotakin edellänsä työntäen.

Siinäpä vihdoinkin sopiva murunen, ajattelette; sen pienempää tuskin enää saattaa kuvitellakaan.

Mutta lähempää katsoen ei tuokaan musta kerä ole niin pieni, ettei voisi olla jotakin vielä sitäkin pienempää. Se onkin niinkuin jokin vaatekäärö, jonka päältä voi kehiä paljon irti, ennenkuin pääsee ytimeen.

Alatte päästellä siteitä, irroitella myttysestä kääreitä ja vaippoja, jotka tuntuvat lämpenevän mitä sisemmäs pääsette.

Ja vihdoin — vihdoin löydätte kuin löydättekin keskuksen, olevaisuuden jakamattoman perustuksen. Se on väräjävän lämmin, se on olevaisuuden sydän, se sykkii: tuk, tuk, tuk…

Se olen — minä. Niin, se olen minä, maailman pienin ja vähäpätöisin, jota ei voi enää jakaa pienempään hituseen, sillä silloin lakkaan olemasta. Tämä on Kahilan torppa ja tuo on meidän navettamme, meidän lehmä, meidän vasikka ja meidän kaksi lammastamme. Ja sydän on minun sydämeni, joka pelokkaasti sykkii. Minä olen tämän mökin nuorin jäsen, sen tytöistä pienin.

Voi teitä, taivaan valkea asukas! Mikä pettymys sentään, kun lähtee hakemaan äärettömyyden alkuainetta, ja löytää vain — pikkuruikkuisen torpantytön!

Mitä minussa on tutkittavaa? Ja mitä voisin kertoa itsestäni sellaista, joka teidän huomiotanne kiinnittäisi, teidän, joka haitte vastausta äärettömyyden kysymyksiin?

Totta on, että käsissänne nyt on se, mikä ei enää alkuosiinsa murene. Ottakaa siis esille parhaat suurennuslasinne ja nähkää minusta elävä totuus:

Minä, pienistä pienin torpantyttö, keinuessani kotimäellä kahden männyn väliin ripustetulla köydellä veräjän vieressä, tukkani hulmutessa ja kilpaa laulellessani kevätkäen keralla, kuvittelen todella olevani kaikkien avaruuksien, koko maailman keskus, elämän suuri pääasia, jota varten auringot paistavat ja kuut kumottavat, jota varten taivaat kaareutuvat sinisiksi holveiksi, hattarat vaeltavat ja öiset etäisyydet muuttuvat usvaisiksi linnunradoiksi ja kaukaisiksi tähtisumuiksi!

II.

Varhaisimmasta nuoruudestani saakka on elämä tietysti koettanut opettaa minulle, että minä en ole mikään maailman keskus, vaan nuorin sisaruksista, joilla oli kaikilla valta kurittaa minua ja saada minut varmistetuksi vähäpätöisyydestäni.

Myöhemmin olen saanut katkerasti kokea, ettei myöskään tämä Kahilan armas torppa ole mikään keskuspaikka, vaan vuokramaa rikkaampien armosta, josta voi tulla vieroitetuksikin.

Ja nyt vihdoin, sivistyksen saatuani, näen hämmästyksekseni, ettei edes se maapallo, jolla elän, ole maailman keskus, vaan kaikkein vähäpätöisin tähti äärettömyyden taivaalla.

Miten sovittaa tämä tunteen ja tiedon mahdoton ristiriita?

Mitä torpantyttö saattoi ajatella siitä oikeasta maailman keskuksesta, jolla on sama nimi kuin hänelläkin: Minä, mutta joka on kaiken alku ja loppu, Jumala itse?

Koetan kaivautua takaisin lapsuuden utukuviin, mutta en muista mitään siitä, mimmoiseksi Jumalaa ajattelin. Sen vain muistan, etten voinut ajatella Jumalaa milloinkaan erikseen ja yksin, vaan aina paholaisen eroittamattomassa yhteydessä, vieläpä, että paholainen oli tuossa kaksinaisuudessa ikäänkuin päähenkilönä, ymmärrettävämpänä, kouraantuntuvampana, käytännöllisempänä, ehkäpä voimakkaampanakin, sinä pahana todellisuutena, jonka kanssa ihminen oli varsinaisesti tekemisissä. Jotavastoin isä Jumala oli vasta paholaisen takana, milteipä vain sinä taikakeinona, jolla paholaisen juonia saattoi luotansa torjua, jos hyvin muisti manaussanat ja ajoillansa niitä käyttää osasi.

Eikä Jumalasta ollut mitään kuvaa, mutta paholaisesta oli sitä selvempi: paholainen oli pimeyksien ja nurkkien takaa kurkisteleva, alati valveilla oleva punainen sarviniekka otus, jonka seppä oli nähnyt sen tai tuon riihen ruumassa, tahi jota Sannan äiti oli puhutellut uuninpiippuun tuijottaen.

Kerran olin minäkin sen näkevinäni, punaisen paholaisen nimittäin.

Olin työntämässä pyrysäällä vesikeikkaa kaivolle, kun näin suuren punaisen kummituksen. Se tulla tupsahti navetan katolta suoraan minun poloisen päälleni. Säikähdyksestä kaaduin katolta ryöpsähtäneeseen lumeen ja olin siihen paikkaan tukehtua.

Jaloilleni jälleen päästyäni aloin juosta tupaan äidin luo. Mutta silloin muistin, ettei sitäkään ollut nyt tekeminen. Äiti oli kiukkuisella päällä. Hän oli pahoin sairaana ja minut oli hän ensi kerran lähettänyt omin päin suorittamaan iltatoimet navetassa, joka oli vaarallinen kunniatehtävä.

Paholaisen ja minun kesken syntyi siis ankara kamppailu.

— Tule avukseni Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala! — koetin minä manata. Siinä hädässä täytyi pakostakin ja hyvin pian saada itselleen jokin kuva Jumalasta, sillä lapsi ei voi kääntyä minkään käsitteen puoleen, josta hän ei pysty itselleen kuvaa luomaan. Ja niinpä heräsi oman itseni pimeässä taustassa, ajatusten valottomassa tyhjyydessä, jokin pelastava jumalantuntu, jonka minä hät'hätää puin sopiviin vaatteisiin, varustin valkoisella parralla ja siirsin itsestäni kauas pilvien taakse. Sieltä se sitten alkoi omin päin minulle isällisen lempeästi hymyillä.

Sanomaton oli iloni, kun näin, että hän todella elää, todella aivan omin päin, eikä olekaan minun luomani! Tämä oli uskon alku. Sen jälkeen kuin minä hänet sinne asetin, on hän aina ollut elävä Jumalani, ja on yhä.

Vaikka sydän tykytti pakahtuakseen, rohkaisin mieleni, käännyin takaisin, nostin kaatuneen saavin, tartuin taas kelkan jäisiin puihin ja yhä samoja sanoja manaten pääsin onnellisesti kaivolle. Elävä Jumalani tuki minua ja karkoitti paholaisen tieltäni.

Mutta ei siinä kyllin.

Kaivon suun oli pyryttänyt umpeen. Aloin käsin tavoitella kiulun vartta, pudotin lumen kaivoon ja haparoin sisältä. Kiulu oli asetettu joskus ylimmäisen jääkuoren varaan.

Tällöin minulle tapahtui, että menetin tasapainoni. Oli pitkän aikaa epätietoista, suistunko syvyyteen vai jaksaako ruumiini jalkapuoli painaa enemmän. En uskaltanut tässä tilassa ollen sormeanikaan liikahduttaa. Kuulumattomasti, ettei edes äänenikään pääsisi tasapainon ratkaisuun vaikuttamaan, toistin ajatuksissani henkeä pidättäen: — Aabrahamin, Iisakin, Jaakobin… Ja oma elävä Jumalani nyykäytti minulle hymyillen päätään ja sanoi: — Ole huoletta, viimeisessä hetkessä pelastan sinut!

Mutta siitä huolimatta aloin kauhukseni tuntea, kuinka pääpuoli painui. Hurjan hätääntymisen vallassa iskeytyivät sormeni kaivon sisäpuolisesta seinästä jotakin kiinnekohtaa tunnustelemaan. Kun olin luisumaisillani alas syvyyteen, tapasi vasen käteni viime hetkessä kiulun varren. Siihen nojautuessani putosi jääkuori romahtaen kaivoon. Mutta minä olin ehtinyt sentään saada oikean käteni aukon reunaan, ja annettuani kiulun pudota vääntäydyin ylös.

Kumpi oli minut pelastanut? Sekö, että kiulunvarsi osui viime hetkessä käteeni, vai Jumalako?

Minulle valkeni, että Jumala oli johdattanut kiulunvarren käteeni ja minä lankesin polvilleni sopertelemaan hänelle ylistykseksi kaikkein ihmeellisimpiä lauseita, joita olin sisarieni kuullut katkismuksesta lukevan. Syvimpään sydämeeni jäi kuitenkin kumma, sanaton kysymys: — Miksi Jumala tarvitsi kiulunvartta minut pelastaakseen ja miten olisi käynyt, ellei äiti olisi jättänyt kiulua jääkuoren päälle?

Vihdoin pääsin navettaan lehmää juottamaan.

Sen tehtyäni otin pienen lyhdyn maasta ja menin navetan ja ladon väliseen karsinaan, jossa meillä oli kaksi lammasta. Niille lehtiä levitellessäni näin selvästi, että navetassa kulki oven editse valkoinen kummitus.

Sydämeni pysähtyi ja kaikki suonet seisahtuivat.

Ilmeistä oli, että Jumala oli lähettänyt valkoisen enkelinsä minua paholaisen juonilta suojelemaan! Ei siis mitään pelkoa enää, riemua vain sitä enemmän. Ja todella, ihanasti rintaani tainnuttaen pelko muuttui sykkiväksi riemuksi ja Jumalani ylistykseksi!

Navettaan tultuani minusta tuntui, että enkeli oli yhä läsnä, istuen milloin milläkin kaiteella toimiani katselemassa. Ja mieleni täytti haltioitunut kiintymys tuohon näkymättömään ja kuitenkin joka paikassa tuntuvaan läsnäolijaan.

Mutta miksi ei lapsi saanut hennossa uskossansa vahvistua? Miksi hänen Jumalansa, oma elävä Jumalansa, yhä ja yhä särkyi, aivan kuin olisi ollut hänen nukkensa, joka pudottuaan kilahtaa pieniksi palasiksi?

Sillä samalla kertaa olin selvään huomannut, että valkoinen vasikkamme oli loikannut karsinastaan ja käveli vapaana, ja minä ymmärsin syvemmällä itsessäni hyvin, että se se olikin oven editse kulkenut, eikä mikään Herran enkeli.

Ja varmemmaksi vakuudeksi, etten minä nyt suinkaan perustaisi jumala-käsitettäni vain siihen ihanaan onneen, joka oli syttynyt rinnassani, kun se valkoparta minulle pilvistä hymyili, varmemmaksi vakuudeksi juuri lypsyä lopettaessani lehmä potkaisi kiuluun ja sen sontaisesta sorkasta levisi maitoon kauheata likaa.

Varmaankin on kovin tärkeätä, että ensimmäinen lapsen luoma jumalkuva perustuu silkkaan totuuteen eikä mihinkään mielikuvitteluun. Mutta raskasta se oli. En tiedä kumpi suru oli suurempi, äidinkö puolelta uhkaava kuritus vai se pettymys, että täytyi kuin täytyikin ruveta ajattelemaan enkeliä vain vasikaksi ja henkeni pelastajaksi pelkkää kiulua, onnellista sattumaa.

Samassa kuulen ulkoa äidin julmistuneen äänen. Hän huutaa minua tuvan ovelta. Oli siis sairaana noussut pystyyn ja nyt tietysti täynnänsä kiukkua vartoi tuloani tukistaakseen minua.

Minulta jäi navettaan kaikki sikin sokin. Kapasin vain käteeni maitoämpärin ja läksin kiireesti tupaan, sammunut lyhty mukanani. Ajattelin tulla uudelleen navettaan toimiani lopettelemaan, mutta niin ei käynyt.

Äiti oli jo taas laskeutunut vuoteeseen. Hän näytti tuskautuneelta, mutta sentään hän nousi ja tuli minua kohden ovelle päin.

— Missä olet viipynyt näin kauan? sanoi hän ja läimäytti minua korvalle.

Mutta kun hän sitten näki kiulussa sontaisen maidon, kadotti hän kokonaan malttinsa.

— Vedelläkö minä nämä pennut ruokin! huusi hän. Hän tarkoitti pennuilla veljiäni ja sisariani, jotka oli jo ajanut vuoteeseen, ja jotka pelokkaina kurkistelivat yhteisen peitteen alta. Ja näin sanottuansa hän alkoi hutkia minua minne vain sattui ja lennätti lopulta tuvan perälle semmoisella vauhdilla, että minä myttynä tyyperryin penkin alle. Siihen jäin pitkäksi aikaa itkemään, kunnes äiti käski menemään maata.

Pahempaa ei minulle olisi voinut tapahtua, sillä navettaan oli kaikki jäänyt surkeaan epäjärjestykseen. Enhän ollut ehtinyt sulkea vasikkaakaan karsinaan, en siivota lehmän alta, en muistanut edes, olinko sulkenut ladon oveakaan, josta nyt ehkä kylmä pääsi koko yön puhaltamaan navettaan.

Sanokaa nyt, missä Jumala oli!

Nukkua en voinut. Olin horrostilassa, vähän väliä heräten. Odotin päivän valkenemista, jotta olisin päässyt ennen äitiä navettaan jäikiäni korjaamaan. Mutta yö oli tavattoman pitkä eivätkä ikkunaruudut vähääkään vaalistuneet. Välistä en sentään tiennyt, nukuinko vai valvoinko. Yön pimeimmillään ollessa huomasin, ettei tuuli enää ulvonutkaan uuninpiipussa. Ja kun seuraavalla kerralla havahduin horroksistani, oli ikkunassa jo niin kirkas valo, että tuvan esineet saattoi selvästi erottaa.

— Nyt kohta nousen, ajattelin. Äiti tuntui vihdoinkin nukkuvan. Kohta nousen ja hiivin äidin kuulematta ulos, järjestän asiat ja palaan vuoteeseeni, jossa viivyn päivän nousuun asti. Silloin menen lypsylle ja tuon tupaan täyden kiulun ja äiti varmaan leppyy.

Lienen kuitenkin jälleen torkahtanut, koskapa avatessani silmäni auringon punaiset säteet valaisivat isän vanhaa kotitakkia, joka hänen poissa ollessaan (ja hän oli melkein aina poissa) riippui seinäkaapin nurkkauksessa. Aurinko paistoi vielä kirkkaammin päreisiin, jotka olivat uunin päällä. Seinäkaappi oli isällä aina visusti suljettuna, emmekä me saanet avata tätä hänen kaikkein pyhimpäänsä, vaikka hänellä ei ollut siellä muuta kuin vanha pora, lehtisahan tynkä ja joitakuita vääristyneitä nauloja.

Isä oli kaiket talvet poissa työansioilla ja tuohon takkiin katsellessa tuli usein häntä ikävä, mutta erittäinkin silloin, kun äiti oli vihainen.

Ihan punaiseksi saivat auringonsäteet vanhan vihertyneen takin, jonka tasku pullotti niin isää muistuttavasti, että tahtoi itkettää.

Avasin jälleen silmäni, jotka olin tietämättäni ummistanut.

Joko olin jälleen nukkunut? Sillä isän takki ei ollut enää punainen, vaan kirkkaassa päivänvalossa.

Nyt viimeistään täytyy mennä navettaan, muuten äiti herää ja ennättää kieltää.

Minä kohottauduin vuoteestani ja sydäntäni kouraisi kauhistus. Äitiä ei ollutkaan enää tuvassa, hän oli poistunut vuoteestaan ja lähtenyt navettaan itse. Miten minun nyt käy, kun äiti näkee navetan! Olin kauhusta kadottaa järkeni, olin näkevinäni, kuinka hän vihapäissään viskelee mitä käsiinsä sattuu. Ja nyt — nyt hän menee kaivolle, nyt hän on jo puolitiessä, nyt hän katsoo missä kiulu on, nyt hän kumartuu kaivonsuulle, nyt hän näkee kiulun kaivonpohjalla jäiden seassa! Voi minua! Miksi en ollut suistunut kylmään syvyyteen? Purin sormeani ja inisin tuskallista itkua kauheaa hetkeä odotellessa. Ajattelin uudelleen rukoillakin, mutta Aabrahamit ja Iisakit olivat tällä hetkellä mahdottomia. Olin varma, että valkoinen enkeli oli pelkkä vasikka ja koko maailma oli minusta hirmuinen vääryyksien pesä.

Jo kuuluvat äidin askeleet porstuasta.

Minä hyppäsin vuoteestani pannakseni jotakin ylleni, etteivät äidin lyönnit koskisi niin kipeästi. Seisoin selin oveen päin, kyyristyneenä pankon ääreen äidin kädenkahmaisua odotellen ja silmät kiinni puristettuina.

Tunnen kuinka hän ottaa minusta molemmin käsin, siirtää minut tuolin luo, jonka oli asettanut keskelle tuvan lattiaa. Ajattelen: — Hän aikoo nostaa minut polvilleen ja piestä jollakin koivuisella kepillä, joka varmaankin on hänen kädessään.

Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Äiti siirsi minut viereensä istuen itse tuolille, ja alkoi palmikoida tukkaani, eikä edes temponut kammalla tupsujani, vaan selvitteli kaikki hellästi ja kärsivällisesti.

Minä vilkaisin ihmeissäni taakseni ja näin, että äidin silmistä oli vuotanut kyyneliä.

Tämä kaikki oli minusta niin ihmeellistä, etten ole voinut sitä milloinkaan unohtaa. Päinvastoin luulen, että muistan koko illan tapahtumat, kaivolla oloni ja kummitusjuttuni, vain senvuoksi, että olen pitänyt mielessäni tämän palmikoimiskohtauksen ja siksi myöskin kaiken, mitä sen ympärillä oli. Eri ikäkausinani olen itselleni eri tavalla selittänyt syyn siihen, että äiti itki. Silloin lapsena ajattelin, että kenties äiti oli nähnyt saman kummituksen ja itki pelosta, unohtaen minun hirveät navettakepposeni. Nyt aikaihmisenä ajattelen, että äiti itki säälistä pikku tyttöänsä kohtaan, kun oli navetassa nähnyt, kuinka auttamattomassa hädässä tämä oli ollut, itki myös ehkä omankin tilansa avuttomuutta, kun ei voinut käsittää, miten meidän käy, jos hän todella sortuu kuumeeseen eikä voi vuoteelta enää nousta.

Sen vain varmasti muistan, etten voinut liikutukselta hillitä itseäni, vaan riuhtauduin irti ja kapsahdin äidin kaulaan, puristautuen hänen rintaansa vasten aivan kuin olisin tahtonut sieltä hänen rinnastaan nostaa luokseni elämäni kaikkein kalleimman ja rakkaimman olemuksen. En huolinut ollenkaan partasuuukosta, armas äiti oli minulle paljoa enempi, jonka rakkautta en voinut epäillä.

Kuitenkin sain pian taas kääntyä partasuun puoleen hartain, ehkä elämäni hartaimmin rukouksin.

Äiti puki minut ulkovaatteisiin, pani kinttaat käsiini, juotti vähän lämmintä maitoa ja käski mennä Loviisaa hakemaan. Loviisa oli äidin ainoa todellinen ystävä. Ja tietysti Loviisa oli siis meillekin kaikki kaikessa.

Ymmärsin hyvin, mistä oli kysymys. Äiti ei jaksanut olla pystyssä ja Loviisan piti auttaa meitä. Joku sisarista sanoi, että äiti mahdollisesti kuolee.

Muistan, kuinka Loviisan mökille päästäkseni kiipesin hirmuisien hankien ylitse, joita yöllinen pyry oli koonnut, kiipesin ja herkeämättä rukoilin partasuuta, ettei hän antaisi äidin kuolla.

Mutta Loviisan lempeästä hoidosta huolimatta kuoli äiti juuri siihen samaan kuumeeseen.

Isä muutti silloin kotiin, varmaankin siksi, ettei tiennyt, minne meidät sijoittaisi. Hän oli niin synkkä, ettemme päässeet lähellekään, saati istumaan hänen polvellensa, niinkuin ennen. Hän oli aina vain ajatuksissaan ja sysäili meitä luotaan.

Vuoden kuluttua toi hän meille kotiin hoitajan, joka käski sanomaan itseään äidiksi. Tämä puhui meille vierasta ruotsinkieltä, jota vasta vähitellen opimme ymmärtämään, eikä hänen sydämestään olisi mitenkään löytänyt sitä rakkainta olemusta, vaikka kuinka olisi painautunut hänen rintaansa vasten. Se oli äitipuolemme.

Siitä ajasta alkaen unohtui minulta uskoni partasuuhun vuosikymmeniksi.

III.

Jos edellisessä olen esittänyt lapsuuteni kodin ja alkuperäisimpäin suhteitteni muistoja, niin nyt sitävastoin aion esittää sen muiston, joka on niin sanoakseni koko henkisen olemukseni ja kehitykseni pohja. Selventääkö se teille tämän suuren tähden olentoa rahtuistakaan, en tiedä, minä vain kerron torpantytön sydämenasioita.

Talo, jonka alustalainen isäni oli, sijaitsi meiltä vain puolen kilometrin päässä, — ensi kerran eläessäni ajattelen kilometriä määritellessäni tuota välimatkaa, — meiltä ensin jyrkkä alamäki kahden kallion välitse, sitten tasainen tie, silta, suuret tervalepät molemmin puolin jokipuroa, taas mäki ja siinä rinteellä talo, — eihän tuo ollut matkaa eikä kilometriä, se oli minua. Voihan olla, että muilla ihmisillä on ihan muut asiat minua, mutta nämä olivat minun minuani.

Kun kerran neljäntoista vuotiaana tyttönä juoksin taloon iltalypsylle — sillä oma lehmämme oli ummessa — sain jo pihalla kuulla ihmeellisiä uutisia: taloon oli tullut kesävieraita, herrasväkeä. Ihmeellistä se oli senvuoksi, etten siihen saakka ollut tiennyt maailmassa olevan kahta niin erilaista ihmislajia, meitä ja "heitä". Suuri kuorma huonekaluja, koreja ja laatikoita, seisoi keskellä pihaa, johon niitä purettiin entisten lisäksi ja toisia vietiin sisään. Kuusi miestä, kasvot pulleina ja tulipunaisina, koetti nostaa jotakin suurta, mustaa, paksuilla jaloilla varustettua vehettä yläkertaan, mutta laitos oli niin suuri, että se ei mahtunutkaan portaista, vaan jäi niihin kiinni, miesten saamatta sitä minnekään. Täytyi rikkoa portaat. Koko talonväki otti osaa mikä neuvoilla mikä voimillaan. Me lapset täytimme tyhjät paikat.

Yläkerran verannalta kuului iloista haastelua ja naurua. Siellä puhuttiin ruotsia, jota ei talonväestä ymmärtänyt kukaan muu kuin minä. Nyt minulta kaikki tiedustivat mitä ne siellä verannalla puhuivat, mutta en minä heidän kieltänsä ymmärtänyt, vaikka se tuntui olevan ruotsia. Sen vain tiesin, etteivät ne puhuneet siitä miten tuo suuri raskas koje olisi ollut yläkertaan saatava. He joivat teetä, polttelivat savukkeita, kääntelivät sanomien lehtiä, nauroivat ja puhuivat omiaan, kaupunkilaisten, hienojen palvelustyttöjen liikkuessa pöydän ympärillä. Kaikki tämä oli tullut niin äkkiä ja oli niin kummallista, että aivoni olivat mennä sekaisin, erittäinkin kun sain tietää, että musta koje olikin oikeastaan suuri pelitoosa, jonka nimi oli piano ja jota kävi sormin soitteleminen. Sydämeni sykki uteliaisuudesta ja uutuuden viehätyksestä. Nythän tästä vasta elämä alkaa, kun näin ihmeellistä ja hauskaa ihan tuossa edessä tapahtuu, ajattelin. Ja monet meistä tytöistä oikein hyppelivät siinä aikaihmisten välissä.

Näin minä vielä senkin ihmeen, että vanha herra, joka kummallisesti tuijotteli silmät selällään eteensä (hän oli halvattu) ja kulki lyhyin hytkähtelevin askelin niinkuin olisi tanssahdellut, pysähtyi pihalle puhumaan isän kanssa. Ja isä, oma kopea isäni, seisoi tämän herran edessä nöyränä, lakki kourassa. Uteliaisiin kysymyksiini vanhat ihmiset, jotka kyllä olivat itsekin uteliaita, ehtivät vastata ainoastaan, että herra oli — paroni. Kerran isän katse osui minun kysyvään naamaani, ja silloin isä — punastui ja nosti lakin ohimoilleen.

Paroni — paroni — paroni — hoin minä juostessani kotiin, — olin nähnyt ihmeen: isän lakittomin päin, maailma oli kääntynyt nurin. Pääni oli täynnä suunnitelmia, miten huomispäivänä päästä oleskelemaan talossa mahdollisimman pitkän ajan. Elämämme — tyttötoverieni, sisarieni ja minun — oli ilmeisesti saanut uuden käänteen, ja saatoimme joka hetki odottaa mitä suurimpia yllätyksiä. Tämä oli toki jotakin tuhat kertaa enempää kuin nuo epäselvät unet, joita toisinaan torpankin tytöt saavat nähdä kultaisista linnoista ja niissä elävistä satu-ihmisistä, jotka puhuvat hienon hienoa dzie-dza-dzu-kieltä ja kulkevat sipsutellen kirjavissa silkeissä ja sameteissa. Paroni — paroni. — Mitä te tervalepät siinä! Ette ymmärrä mitään! Ja puro ja silta ja vanha ylämäki! Ohhoh, kyllä elämässä on sentään muutakin kuin vain te!

Sain äitipuolelta tukistuksen ja aika ripitykset, kun toin maidon kotiin vasta hämärissä, mutta tuo kaikki oli vain nuottia minun silloisessa elämässäni. Satulinnat olivat muuttuneet todellisuudeksi. Mitä silloin jokin tukistus sinne tai tänne saattoi merkitä! Tukista sinä, minä — elän!

Muutaman päivän kuluttua tapahtui sellainen merkillisyys, että kun olin taas maidolla, tuttu piikatyttö viittoi meille alas pihalle sormellansa kutsuen, että hiipisimme hiljaa yläkertaan. Kun lähestyimme, kuiskasi hän meille ylhäältä verannalta, ettei herrasväestä ollut ketään sisällä, ja rohkaisi meitä yhä vain viittoen kädellänsä.

Me nousimme varpaisillamme yläkertaan.

Silloin olin jo päässyt ymmärtämään, etteivät herrasväet olleet mitään tavallisia ihmisiä, joita saattoi lähestyä ja puhutella niinkuin muita, ja tiesin, että heidän huoneensa luvaton katseleminen oli kauhea pyhyydenrikos. Uteliaisuus voitti kuitenkin kaikki omantunnon estelyt ja me pujahdimme, minä ja ainakin kolme muuta tyttöä, herrasväen saliin.

Tyyperryimme ensin ovensuuhun emmekä uskaltaneet astua askeltakaan etemmäs. Mutta Annu, joka oli meidät sisälle käskenyt, oli siellä kuin kotonaan, uskalsi puhua kovalla äänellä, ja lykkäili meidät aivan esille pöytien, sohvien ja ihmeellisten laitosten eteen, joista ei kaikista ymmärtänyt, mitä ne olivatkaan. Ihmeellisen ihanat valkeat uudinharsot liehuivat avattujen ikkunain tuulessa, ja huoneessa tuntui niin huumaavan suloinen raikas tuoksu, että luuli olevansa vaikka paratiisissa. Me hypistelimme esineitä käsissämme, Hilma otti Annun luvalla jotakin taskuunsakin. Vihdoin Annu avasi pelitoosan kannen ja käski painamaan valkoista nappulariviä.

Minä painoin yhtä ja kohta tuli ääni, painoin kovemmin ja tuli kovempi ääni, monta ihmeen ihanaa ääntä, jotka vähitellen hiljenivät. Olisin vaikka kuinka kauan painellut, milloin hienosti piipattavia ääniä milloin pahasti mörähtäviä, mutta leikkiin sekaantuivat muutkin tytöt ja alkoivat painella kilpaa minun kanssani, koettaen lyödä yht'aikaa soimaan monta ääntä ja painaen koko kyynärvarrella. Seurauksena oli se, että melu kuului alas tupaan ja meidät ajettiin pois.

Mutta minusta tuntui kuin olisin saanut olla lyhyen ajan paratiisissa, erittäinkin noiden liehuvien harsojen vuoksi ja tuon sanomattoman ihanan tuoksun vaikutuksesta, jonka nyt tosin arvaan olleen vain jotakin hajusaippuata.

Kun keräännyimme maidolle talon tupaan, olivat herrasväet jo kotona yläkerrassa, ja seistessämme emännän ympärillä ja hänen kirjoittaessaan kirjaan meidän litramääriämme, alkoi yht'äkkiä kuulua soittoa ylhäältä, ja minä hurmaantuneena unohdin koko maailman. Emäntä nauraen herätti minut tainnuksista ja auttoi kannuni kohdalleen, ettei maito päässyt valumaan permannolle. Kaikki nauroivat minulle ja käskivät panna suuni kiinni, joka varmaankin siis oli ollut auki. En tiennyt mistään, korvissani oli vain niin ihana sävel, niin uusi, niin autuaasti ennentuntemattomille maille kuljetteleva, että minä ihmettelin, kuinka nuo muut saattoivat vielä sen jälkeen puhua tavallisella äänellä ja nauraa hahatella niinkuin ennen. Koko matkan kotiin mennessäni pysyin yhä samassa hurmiossa, en ymmärtänyt mitään kotolaisten puheista ja yhdentekeviä olivat minusta tärkeimmätkin kotitoimet, mitkä eteeni pantiin.

Isäni vihasi herrasväkeä hirmuisesti. En siihen aikaan päässyt ymmärtämään perimmäistä syytä siihen. Näin, etteivät muut ihmiset niin vihanneet sellaisia kaupunkilaisia, vaan usein ihailivat heitä yhtä paljon kuin muutakin hienoa ja kaunista. Minun isäni oli sen vihansa tuonut sieltä maailmalta muassaan, ja vaikka kylässämme oli monta yhtä köyhää ihmistä kuin mekin, ei kukaan näistä ymmärtänyt jokapäivä ja joka hetki syyttää köyhyydestänsä rikkaita, vaan uskoivat monetkin, että Jumala oli luonut toiset rikkaiksi ja toiset köyhiksi, ja että ihmisen oli tyytyminen kohtaloonsa. Toisinaan tosin muutkin saattoivat yltyä haukkumaan, mutta sitten he taas unohtivat ja osasivat ihailla. Isäni sitävastoin muisti aina, hän eli aina se ajatus mielessään, hän moitti uskovaisia, jopa pappejakin leväperäisyydestä, ja luulen, että vain tästä alituisesta ajattelemisesta olikin saanut alkunsa hänen omituinen tapansa silmäillä maahan päin ja hermostuneesti siirtää katsettansa puolelta toiselle. Hän aina vain mietti köyhyyden syitä, ja kaikki hänen alituiset kiroilemisensa sekä työn että levon aikoina olivat kuin kuplia, jotka nousivat näkyviin alituisesti kiehahtelevan padan näkymättömistä pohjavihoista.

Isäni ja minun välillä syntyi näinä aikoina pahoja rettelöitä. Sillä hän ei tahtonut päästää minua taloon ihailemaan herrastulokkaita. Huomattuansa ihastukseni kävi hän niin häijyksi minua kohtaan, että kielsi maidollekin menemästä ja toimitti sijaani muita hakijoita.

Juuri niihin aikoihin olin alkanut ymmärtää tuollaisia aikuisten asioita myöskin eräällä muulla, nimittäin sukupuolisuuden alalla. Se oli kertonut sille ja tämä oli sanonut tälle ja tuo tuolle, ja miksi en olisi minäkin heiltä kuullut ja miksi en itsekin sellaisia asioita huomannut. Selviäminen sai alkunsa siitä, että parhaimmasta tytöstä, joka oli meille pienemmille tytöille aina hyvä, joka oli palvellut Helsingissä, ja jota me senvuoksi suuresti kunnioitimme, rupesi kuulumaan ihmeellisiä puheita. Missä vain kaksi vanhaa vaimoihmistä toisensa tapasi, siellä he kohta pysähtyivät tästä Sannasta puhumaan. Kaikki inhosivat ja moittivat Sannaa, jota me olimme pitäneet niin hyvänä, ja pian rupesivat jo tytötkin sanomaan, ettei häntä saanut enää hyvänä pitää, ja alkoivat keksiä hänelle haukkumanimiä. Miksi ei asia olisi selvinnyt meille vihdoin hyvinkin selväksi, erittäinkin kun tytöt suuresti pilkkasivat ymmärtämättömyyttä näissä asioissa. Pääsimme siis perille, että Sanna oli jotenkuten häpeällisesti sairas, osasimmepa jokainen mainita taudin nimenkin ja kerskailimme tiedostamme. Vielä tiesimme, että Sannan olisi oikeastaan pitänyt lähteä tuon tautinsa vuoksi kylästä pois kaupungin sairaalaan, sanoivat, koska muutoin tauti saattoi tarttua … hyi häpeää! Mutta Sannan äiti oli pelätty ihminen meidän kylässämme ja hänen jyrkän kieltonsa tähden ei kukaan uskaltanut ilmoittaa Sannan sairaudesta kirkonkylään, jossa tohtori asui.

Eräänä päivänä vajassa puita pilkottuani istuin lepäämään. Silloin kuulin isän tulevan vajan seinän taakse, missä hän alkoi vannehtia ravistunutta saavia ja kiroileskeli. En hiiskunut mitään, vaan kuuntelin, mitä isä rupeaa puhumaan itsekseen, niinkuin hän usein kyllä teki. Mutta kotvasen kuluttua tuli hänen luoksensa Kalle, vanhempi veljeni, ja minä kuulin, mitä en olisi ikinä tahtonut kuulla.

Kalle kertoi isälle, että se isompi herrasväen poika oli kysynyt, tiesikö Kalle kylässä jotakin hauskaa tyttöä, jonka kanssa saisi seurustella.

Isän vasaran naputus lakkasi äkkiä.

— Katsos sitä p—kelettä, sanoi ukko. Saatoin kuvitella, kuinka isän silmät säkenöitsivät vihasta. — Vie se Sannan luo, sanoi hän, ja he rupesivat naureskelemaan, isä vähän pahanilkisesti ja Kalle nuoren huolettomasti. Kuinka he siinä keskustelevatkaan, lopulta tuntui tulleen päätetyksi, että Kalle tutustuttaa herraspojan Sannaan. Sitten he menivät molemmat naureskellen pois.

En pitkiin aikoihin käsittänyt tätä asiaa, en ymmärtänyt kauhistua. Päinvastoin, toden tunnustaakseni kovasti toivoin, että Kalle ei tutustuttaisikaan herraspoikaa Sannaan, niin hyvä kuin Sanna saattoikin olla, vaan minuun, sillä sittenpähän saisin mielin määrin oleskella herrasväen huoneissa, hengittää niiden ihanaa tuoksua ja kuunnella taivaallista soittoa.

Vähän ajan perästä näyttivät kaikki tietävän, että Kalle on tutustuttanut herraspojan Sannaan, puhuivat siitä ja myöskin naureskelivat, toiset pahanilkisesti, toiset huolettomasti.

Kun tytöiltä tiedustelin, mikä tässä asiassa saattoi olla ihmisistä niin merkillistä, he taas pilkkasivat tietämättömyyttäni, ja minä vihdoin ymmärsin sen, mikä sitten koko elämäkseni löi parantumattoman haavan sieluuni.

Mutta että lukija ymmärtäisi, miksi minä haavoituin, miksi en saattanut muiden tavalla vain nauraa koko asialle ja pahanilkisesti hymyillä, on minun kerrottava edelleen suhteistani tähän herrasväkeen.

Minä lähestyn nyt muistelmissani autuuteni saarta.

Kaikki on hiljaa. Koivunlehti ei värähdä, risu ei risahda jalkojeni alla, kun astun maihin. Ei saa värähtää, ei saa risahtaa, en tahdo mihinkään koskettaa, en aja pienintäkään lintusta oksaltansa pakoon, jääköön kaikki niinkuin on, muuttumattomaksi muistoissani ikiajoiksi.

Tahdon lähestyä saartani niinkuin tuntumaton henki, tahdon jälleen nähdä sen tarumaisen ihanat lehdot, sen siniset varjot, puiden välisen yöruskotuksen, tahdon tuntea yökasteen tuoreet tuoksut ja kuulla kaislikkojen hiljaisen hipinän…

IV.

Olin kokoomassa varpuja äitipuolelle, joka tarvitsi niitä vispilöikseen, kauppiaalle myytäväksi.

Juuri vierestä, männikön laidasta, johon koivikkoni loppuu ja kanervaiset kalliot alkavat, kuulin outoa puunhakkuuta. Se ei varmaankaan ollut mitään aikamiehen touhua.

Ajattelin: — Joku siellä isännän metsästä salaa risuja katkoo.

Hiivin hiljaa lähemmäksi, pujottelin näreikön lävitse, väistin syrjään kuusenoksat, kurkistin ääntä kohden.

Nuorempi herraspoika siellä kirves kädessä touhusi. Hän oli asettanut karsitun mäntyisen riu'un poikittain kahden kiven väliin ja löi sitä kirveenterällä suoraan kohti koettaen kai osua joka lyönnillä samaan paikkaan. Lakki oli häneltä pudonnut, kasvot punoittivat tulistuneina ja kieli oli mielenjännityksestä kiertynyt suupieleen. Ranka ei katkennut, hän koetti lyödä milloin miltäkin puolelta ja asetteli aina takaisin kivelle, kun puu luisui alas. Vihdoin heitti kirveen kädestään ja hyppäsi puun päälle. Se rusahti. Nyt se käännettiin toisin päin ja taas hypättiin päälle. Sitten taas käännettiin ja taas keikutettiin, kunnes meni poikki.

Kohta kun puu oli saatu näin lyhennetyksi, tarttui poika siihen innokkaasti kiinni ja hilasi toiseen kohtaan, joka kuitenkin oli vielä lähempänä minun piilopaikkaani. Hän raahasi puun kahden lepän väliin, joista toinen oli melkein mätä ja toinen kasvoi kallellaan, pensoen juuresta. Nyt nostettiin riuku pystyyn ja annettiin pudota toisen lepän haaraan, joka oli puolentoista sylen korkeudella. Sitten katseltiin ylös toisen lepän runkoon ja mietittiin. Koetettiin nostaa riuvun päätä tuon kallellaan olevan lepän oksalle, joka oli melkein yhtä korkealla maasta. Kiivettiin lepänrunkoa myöten, tartuttiin oksaan ja oksa taitettiin. Tultiin alas, ruvettiin riuvun päätä sovittamaan ylös leppään. Oksantynkä oli kuitenkin katkennut niin lyhyeksi, että riuku putosi alas ennenkuin ehdittiin maahan. Nyt otettiin veitsi taskusta ja kalvettiin poikki katajanoksa jonka notkeutta koetettiin taivuttamalla solmuun. Riuvunpää kainalossa kiivettiin jälleen puuhun ja katajan avulla solmittiin riuku oksantyngän päälle kiinni lepän runkoon. Maahan päästyä, kun katseltiin onnistunutta temppua, laukesi kataja solmustaan ja riuku putosi alas.

Poika seisoi vähän aikaa miettien ja läksi sitten päättävästi pois.

Minä tulin piilopaikastani. Koska hän oli jättänyt sekä kirveen että veitsensä kivelle, arvasin aikomuksen olevan kohta palata. Ajattelin: — Hän on varmaan mennyt taloon nauloja hakemaan, joilla lyö kiinni riukunsa. Väänsin koivuisen vitsan, nostin riuvunpään ja sidoin vitsalla sen lujasti leppään, oksan yläpuolelle. Sitten läksin kokoomiani varpuja kotiin viemään, sillä äitipuolen takia en uskaltanut viipyä, vaikka olisi mielikin tehnyt.

Seuraavana päivänä tein asiaa metsään. Juoksin katsomaan, mitä samalla paikalla tänään tapahtuisi.

Ei ollut ketään.

Riuku oli kiskottu vihaisesti alas, vitsarengas katkottu. Ajattelin: — Poika on suuttunut, kun on hänen asioihinsa sekaannuttu. Ja kaduin tekoani. Nyt hän on varmaan luullut, että joku aikaihminen on tahtonut häntä pilkata, sillä kovin vihaisesti oli riuku heitetty syrjään.

Siinä seistessäni kuulin taas jotakin kaukaista hakkuuta tai ehkä en kuullutkaan, mutta vaisto pani minut juoksemaan kaskimaan toisella puolella olevaan metsään, joka oli lepän ja kuusen sekaista, hyvin tiheää ja risuista. Sinne päästyäni kuulin ainakin selvään jotakin ryskettä, joka ei ollut aikuisten touhuja, vaan taaskin usein keskeytyvää naksutusta, niinkuin poikain ollessa miesten töissä.

Hiivittyäni kyllin lähelle näinkin pojan keskellä pahinta tiheikköä taaskin samanlaisissa hommissa. Hän oli saanut jonkunlaisen riuvun ylös puiden väliin ja oli sitä vastaan asetellut nojalleen joukon vanhoja, puolimätiä lautoja. Tällä kertaa näytti olevan naulojakin mukana, niitä otettiin vähä väliä pahvipaketista ja naputeltiin lautojen reunoihin, joiden luultiin siten pysyvän toisiinsa liittyneinä. Arvasin, että oli tarkoitus muodostaa laudoista seinä.

Nyt naulattiin viimeinen lauta toisiin kiinni, päätä kallistellen ja ihaellen katseltiin tehtyä työtä ja mentiin nopeasti pois — tietenkin uusia lautoja hakemaan.

Minä pujottelin näreiköstä näreikköön hänen jäljessään.

Olin arvannut oikein, Hiekkatöyrään luo päästyämme rupesi poika Vikmanin perunakuopan katon päältä kiskomaan lautoja, joista monet olivat niin mätiä, etteivät pysyneet koossa, vaan hajosivat liikuttaessa. Jokunen jäi sentään ehiäksikin. Näitä hän sai kolme, kaikki muut hajosivat, — ja nyt hän lähti raastamaan lautoja metsään vetäen niitä perässään ja itse käyden takaperin.

Minun teki mieli auttaa häntä ja sentähden olin sattumalta tulevinani polkua pitkin häntä vastaan. Ennenkuin ehdin kohdalle hän kuitenkin jo huomasi minut, heitti laudat ja päivää sanomatta kysyi, tiesinkö minä, mistä oikeita lautoja voisi saada.

Tiesinhän minä. Tiesin kokonaisen läjän ihan valkeita kuudentuuman lautoja, jotka isäntä oli keväällä ajanut sahalta ja latonut mäelle pinoon kuivamaan.

Poika nosti mätälaudat jälleen kainaloonsa ja sanoi:

— Odota tässä.

Sen sanottuaan hän alkoi raastaa lautoja metsään.

Olimme saman pituiset, ehkä saman ikäisetkin, enkä senvuoksi ollut oudoksumatta, että hän komensi minua kuin vanhempi ihminen, vieläpä puhutteli päivää sanomatta niinkuin lapsia puhutellaan.

Rupesin hypähdellen juoksemaan kotiin päin, mutta pysähdyin kesken ja palasin takaisin. Suoraan sanoen, minua peloitti olla tottelematon, vaikka itseänikin nauratti oma pelkoni.

Melko kauan odoteltuani poika vihdoin tuli metsästä polulle. Hän kulki pari askelta ohitseni minuun ollenkaan vilkaisematta, ikäänkuin lautojensa tähden huolestuneena katsoen eteensä ja vain niitä hakien.

— Missä ne ovat?

— Ne ovat mäellä, kujakalliolla.

— Näytä!

Ja voidakseen nähdä, minnepäin minä osoitin, hänen täytyi antaa minun tulla rinnalleen. Ja nyt minä uudelleen tunsin, että hänen tuoreen puhtaaksi pestystä valkoisesta puserostaan lähti pihkan ja havujen ohella sama ihana tuoksu, minkä olin tuntenut heidän huoneessaan, ja hurmaannuin siitä.

Tuskin ennätin osoittaa suunnan kujakalliolle päin, kun hän jo taas meni edelleni ja malttamattomana jätti minut kauas jälkeensä.

Perille päästyämme osoittautui kuitenkin, etteivät nämä laudat hänelle kelvanneetkaan. Hän ei huolinut valkoisista laudoista, vaan niiden piti olla välttämättä harmaita ja vähän mätiä. Oikein hän suuttui, kun nostin yhden laudan olalleni kantaakseni sen hänelle metsään. Hän tempasi sen minulta ja pudotti maahan.

Harmaita ja vähän mätiä lautoja löysimme sitten kokonaisen röykkiön tiheästä nokkospensastosta. Hän poltti pahoin kätensä ja oli pakotettu turvautumaan apuuni. Vaikka olinkin avojaloin, menin nokkosten keskelle, nakkelin laudat esille ja iloitsin osanneeni vihdoin olla apuna tuolle töykeälle pojalle, joka ei ollut vielä kertaakaan katsahtanut minuun. Ajattelin: — Kyllä hänen kohta täytyy kiittää ja katsahtaa silmiin.

Mutta hän rupesi kohta sälyttämään lautoja olalleen ja saatuaan neljä pätkää selkäänsä lähti heti menemään, sanomatta minulle sanaakaan.

En tiennyt, pitikö minunkin ottaa lautoja olalleni ja mennä hänen perässään, vai oliko tarkoitus, että sain mennä matkoihini.

Kokosin kuusi parasta pätkää, vipusin ne olalleni ja läksin menemään perässä.

Puolimatkassa tapasin pojan. Hän oli väsynyt, viskannut laudat olaitaan ja istunut lepäämään mättäälle. Kuljin kuormineni hänen ohitsensa ja vein laudat määräpaikkaan metsään.

Nyt olisi minun ollut suorempi mennä kotiin toista tietä, mutta jokin selittämätön keskeneräiseksijäämisen tunne esti menemästä. Ei niin, etten olisi tahtonut jättää keskeneräiseksi lautojen kantamista, vaan tarkoitukseni itse pojan suhteen oli kesken. Olisin tahtonut saada hänen huomionsa edes silmänräpäyksen ajaksi kääntymään laudoista itseeni, saada hänet esimerkiksi kysymään, kuka minä olen, tai katsahtamaan, tai vaikkapa sanomaan yhdenkin sanan jostakin muusta kuin laudoista, esimerkiksi, että pilvi on valkoinen tai muuta sellaista joutavaa vain minua varten.

Menin siis takaisin.

Poika istui vielä samalla paikalla.

Aioin kulkea hänen ohitsensa, mutta hän käski minun ottaa oman kantamuksensa ja viedä perille. Kun nostin laudat olalleni, ei hän puolestaan mennytkään uusia hakemaan, vaan tuli minun jäljessäni. Perille päästyäni hän päinvastoin käski minun hakea vielä lautoja ja jäi itse lyömään niitä seinän jatkoksi.

Minä tottelin, vieläpä olin onnellinen.

Taisin käydä lautapaikalla ainakin kolmesti ja olisin saanut mennä varmaan vielä neljännenkin kerran, ellei apuani olisi tarvittu toisaalla. Hän ei saanut lyödyksi lautaa poikkitelon minun pitelemättä sitä toisesta päästä.

Huomasin nyt, että tarkoituksena oli laatia ikkuna seinään. Kaksi laudanpätkää kiinnitettiin poikittain ikkunan ylä- ja alalaudaksi.

Selvää oli nyt, että oltiin rakentamassa huonetta, oikeaa ihmisasumusta. Mutta sitä hämärämmäksi jäi minulle arvoitus, miksi tämmöiseen tarkoitukseen eivät olleet kelvanneet ne uudet laudat, jotka olin näyttänyt ja joista olisi toki tullut paljon komeampi seinä.

Enhän minä saanut mihinkään sekaantua, sitä vähemmän ehdottaa parempaa rakennustapaa. Kannatella lautaa koholla, tarjota uutta naulaa mestarin käteen, nostaa vasara, hakea saha, semmoisia vain uskalsin, muuta en. Enkä omin päin sitäkään, vaan kaiken sain tehdä käskystä. Ainoastaan olemalla hänen tarkoituksestaan erehtyvinäni saatoin joskus oikaista ja parantaa jotakin kovin epäkäytännöllisesti suunniteltua laitetta. Mutta saattoipa käydä niinkin, että jonkun laudan kiinnitettyäni mielestäni aivan paikalleen, hän repäisi laudan irti ja naulasi uudelleen, ja — vinompaan! Kaikki pantiin vinoon, ikkunanristikotkin, ja minä rupesin ajattelemaan, että hänen näössään oli jokin vika.

Mutta ei, vinous ja remppaisuus oli tarkoituksellisia.

Totuin vihdoin tietämään hänen tahtonsa jonkinlaisen vaiston avulla. Minäkin kiinnitin nyt kaiken vinoon ja viistoon, niinkuin saattaisi ajatella olleen jossakin ränsistyneessä ja kokoonluhistuvassa mökkipahasessa. Auttamisen tilaisuuksia alkoi näin tulla minulle yhä useampia, ja vihdoin oli minulla lupa omin päin valita mätiä lautoja takaseinään, kun jo tiesin, miltä seinän oli tarkoitus näyttää. Myöskin kattolaudat sain naulata, mutta minun piti kuitenkin aina ennen naulaamista katsahtaa katolta alas ja odottaa hänen hyväksymistään, joka ilmaistiin päännyökkäyksellä. Itse hän istui maassa polvet leuan alla, kädet polvien ympärillä, eikä katsonut muuhun kuin tekeleehensä.

Huomattuaan, että työ kävi ilman hänen tarkastustaankin, hän läksi odottelemaan sen päättymistä — kotiinsa.

Minä aioin seuraavana päivänä kostoksi olla tulematta mökille, mutta en voinutkaan päätöstäni täyttää, — en olisi rehellinen, ellen sanoisi: — pelosta. Pojan tapa rypistää silmäkulmiansa, kun en hänen käskyänsä noudattanut, oli vastoin tahtoani vanginnut mieleni. Ensin tämä suhde nauratti minua hullunkurisuudellaan, mutta pian huomasin, etten siitä voinut leikillä päästä. En leikillä enkä enää todellakaan, sillä vaikka olin pari kertaa harmista itkenyt, en sittenkään voinut olla hänen tahtoansa noudattamatta. Tämä on minulle yhä vieläkin selittämätön arvoitus, minä orjistuin hänen tahtonsa alaiseksi ja hän asettui minun herrakseni minkään olosuhteiden antamatta siihen vähintäkään aihetta, hänen olematta oikeutettu ja minun olematta pakotettu, itsestään, aivan kuin maailman alusta saakka olisi ollut määrätty tämä meidän suhteemme: hän käskijänä, minä käskettynä, hän herrana, minä piikana.

Joskus olen kyllä ajatellut, että ehkä — ensi hetkestä jo kiinnyttyäni häneen — tietämättäni hain kohtia, joita myöten olisin päässyt hänen läheisyyteensä, ja pian huomasin, ettei semmoisia kohtia ollut olemassa, tahi että täydellisen alistumisen suhde oli ainoa, johon nähden minä hänelle jotakin merkitsin. Ja koska tämäkin suhde sentään tavallaan yhdisti meitä, en hennonut sitä katkaista. Minun "pelkoni" ei siis ollut todellista pelkoa hänen edessään, vaan ainoastaan pelkoa väliemme katkeamisesta.

Tulin kuin tulinkin seuraavana päivänä. Tavallisuuden mukaan minä nytkin hiivin näreikköjen kautta, katsellakseni ensin salaa häntä ja tullakseni esille vasta juuri silloin, kun minua johonkin välttämättä tarvittiin. Tai miksi en sanoisi suoraan, vain katsellakseni häntä.

Nyt ei mestarini sentään ollutkaan saapuvilla, vaikka kyllä näkyi, että oli ollut. Eilen valmistamalleni katolle oli aseteltu sammaltukkoja vieriviereen, kuitenkin vain toisesta räystäskulmasta alkaen, ja siitä arvasin, että hän kaiketi oli mennyt uusia sammalia hakemaan, peittääkseen niillä koko katon.

Mitä tuo tarkoitti en ensin voinut ollenkaan ymmärtää. Miksi piti panna sammalia katolle? Eräs suuri sammalpala kiertyi mukavasti päädyn ympäri, ja sitä kohtaa katsellessa minulle äkkiä selvisi, että jos muukin katto samoin peittyy sammaliin, mökki alkaa näyttää vanhalta Loviisan tuvalta, jonka katolla myöskin kasvoi paljon sammalia, jopa horsmiakin. Todella, ihan kuin Loviisan tupa, ihan, ihan!

Nyt oli selvää, että tätä hän oli tarkoittanut alusta asti. Sitä varten oli lautain pitänyt olla mätiä ja sitä varten pantiin kaikki vinoon, ikkunaristikotkin… Ihmeellinen kokonaiskuva syntyi eteeni, vaikka sammalia ei ollut vasta kuin vähän toisella reunalla, ja minun alkoi tehdä mieli jatkaa sammalten asettelemista nyt, kun ymmärsin tarkoituksen.

Kaikki oli pelkkää leikkiä. Ei ollut aikomus laittaa mitään oikeata huonetta, vaan ainoastaan huoneen kuva. Ja vaikka nyt täydelleen ymmärsin, miksi hän oli ollut niin innokas ja niin varmasti tahtonut kaiken asetetuksi juuri niin eikä näin, en kuitenkaan voinut olla muuta kuin ihmeissäni, että hän tätä leikkiä tehdessään oli ollut niin tosissaan, vielä enemmän tosissaan kuin jos olisi todellista huonetta tahtonut rakentaa. Ja niin varma sen pienimmästäkin piirteestä!

Ihastuin sitä enemmän kuta kauemmin katselin kuvan valmistumista. Mieleni valtasi suuri innostus. Ajattelin: — Hän luulee, etten minä ymmärrä mitään, mutta minä näytän hänelle, että ymmärrän kaiken. Tiesin missä oli oikeita karhunsammalia, menin sinne ja toin niitä raskaan sylillisen.

Nähtyään minun sammaleni heitti hän saavuttuaan omansa pois ja kävi kohta käsiksi uusiin. Mutta minä en saanut nousta katolle niitä asettelemaan. Minä sain vain käskyn mennä lisää tuomaan, ja sitten vielä, ja vielä…

Enkä saattanutkaan osoittaa hänelle, että nyt ymmärsin asian täydelleen, — mikä olisi aivan varmaan tehnyt meidät tutuimmiksi toisillemme, toisin sanoen, hän olisi senjälkeen varmasti katsahtanut silmiini.

Seuraavana päivänä menin siis varhain, jo neljältä aamulla, mökillemme, hain monta kantamusta karhunsammalia, oikein kaikkein muhevimpia ja paksuimpia, nostin ne katolle ja asettelin omin päin koko toisen puolen kattoa melkein täyteen.

Minun mielestäni tuli mökki tältä toiselta puolelta katsottuna vielä enemmän Loviisan mökin tapaiseksi.

Ja pamppailevin sydämin odottelin, milloin mestarini tulee ja näkee, mitä olin hänen poissa ollessaan rohjennut tehdä. Voi olla, että hän sysää sammalet alas. Silloinhan ovat välimme entisellään ja minä kyllä pian taas unohdan sen kärsimyksen, minkä hänen vihastumisensa minulle tuottaa. Sehän on vain yksi monen entisen lisäksi.

Mutta voihan käydä myös toisin. Sydämeni sykähteli sitä ajatellessa ja odotellessa. Voi käydä, että hän katsahtaa minuun kummastuneena ja me molemmat naurahdamme ymmärtäen toisemme.

Silloin… Silloin on olemassa jokin muukin yhdysside meidän välillämme kuin vain minun tottelevaisuuteni ja pelkoni. Tunsin oikein punastuvani ajatellessani sellaista mahdollisuutta.

Istuin katolla odotellen. Tahdoin, että kun hän tulee, olen ikäänkuin lopettelevinani sammalten asettelemista.

Mutta häntä ei kuulunut.

Tulin katolta alas ja istuin kauan aikaa maassa yhä odotellen. Jos kuulen risauksen, kiipeän taas katolle ja olen asettelevinani… Mutta hän ei tullut.

Eikä hän tullut tälle mökille enää milloinkaan. Se oli hänen mielestään kaiketi ollut jo aikaa sitten valmis.

V.

Noihin aikoihin olin viidentoista ikäinen.

Jokseenkin niin kuin olen kertonut, syntyi minussa tuo omituinen, siihen aikaan minulle itselleni aivan selittämätön kiintymys talon toisessa kerroksessa majailevaan herrasperheeseen.

Olin ensi kerran elämässäni nähnyt hienoja ihmisiä. Nyt täysi-ikäisenä en voi muistaa heissä mitään sellaista erikoista, joka ei olisi yhteistä kaikille samanlaisille hienostuneille säätyläisihmisille, mutta silloin he kuvastuivat mieleeni jonakin ihmeenä, uuden elämän avauksena, ennen aavistamattomana hyvyyden, hienouden ja onnen maailmana. Kaikki lapsekkaat, torpan ympärillä kasvaneet käsitykseni saivat tästä ajasta asti uuden suunnan, niinkuin joskus käy ikkunakukalle, joka on ojentanut kaikki lehtensä auringon puolelle ja nyt käännetään ympäri, että lehtiä kasvaisi toisellekin puolelle; kaikki näyttää kukasta nurinpäiseltä, kaikki kääntyy uutta aurinkoa kohden, entinen on kuin jotakin olematonta, väärään suuntaan kasvanutta.

Niin näytti silloin. Nyt sanon:

Tästä ajasta alkoi elämäni onnellinen erehdys, joka sittemmin muuttui varsinaiseksi olemuksekseni, kaiken ulkonaisen muodostajaksi, sisäiseksi ytimeksi, vaikutinteni vaikuttimeksi, siksi, mikä teki elämäni yksin vain minun eikä kenenkään muun elämäksi.

Jos vieläkin ummistan silmäni asettuakseni silloiseen mielentilaan, niin on kaksi päätunnetta vallalla: rajaton ihailuni ja sen vieressä, ympärillä, sisällä — sanomaton kaiho, kun olen niin peräti syrjässä ihailuni esineistä, suljettuna kaiken sen yhteydestä, johon lehteni kurottavat, — kun vain näen uuden auringon, mutta en pääse sen lämmön piiriin…

Heidän lähdettyään olin todella kuin kuollut kaikelle entiselle, isälle, äitipuolelle, veljille, sisarille, lehmälle, kanoille, navetalle, kaivolle, lehdoille, purolle, ja kaikelle, mikä oli ennen muodostanut kirkkaudessa helkkyvän elämäni. Kun ei aurinko paistanut uudelta puolelta, ei se paistanut enää vanhaltakaan. Varmaan en nähnyt enkä kuullut ketään, koskapa muistelen ihmisten katselleen minua ihmetellen ja keskenään neuvotelleen minun suhteeni, ikäänkuin olisin ollut mielipuoli, joka katselee näkyjä eikä niiltä näe edessään olevaa todellisuutta.

Erikoisiin muistoihin tältä ajalta kuuluvat taajat käyntini mökillä.

Kuvittelin ikävissäni, että minun poikani on yhä vieläkin siellä. Hiivin näreikköön juuri niinkuin olin ennenkin hiipinyt ja hajoitin tieltäni kuusten oksat nähdäkseni miten hän siellä muka touhuaa … hiljaa, hiljaa, ettei hän vain kuulisi ja huomaisi!

Västäräkki siellä näkyi istuvan katonsammalilla, tiainen lensi ikkuna-aukosta sisään, toinen koputteli ikkunanlautaa. Kaikki tuo merkitsi: — Siellä ei ole ketään. Mutta minä en ollut lintusia huomaavinani, vaikka itkettikin. Kuvittelin, että siellä hän kyllä on, vaikka on vain toisella puolella, tai — on muka mennyt taloon nauloja hakemaan.

Olen odottelevinani hänen palaamistaan, jaksan kauan — kauan odottaa.

Tuolla maassahan hän aina istui, kun minä hänelle rakentelin, ja olin katolla sammalia asettelemassa. Mutta katon lopullista valmistumista hän ei enää halunnutkaan nähdä, ja juuri tämä katto se olisikin ollut minun parastani — kun minä jo aivan täydellisesti ymmärsin hänen tarkoituksensa! Saatuaan katolle sen verran sammalia, että juuri ja juuri saattoi kuvitella, millaiselta mökki tulee valmistuneena näyttämään, ei hän mitään enempää huolinutkaan. Se jo riitti, se oli valmis, ja hän jätti kaiken.

Ihmeellistä! Saattaa siis löytyä semmoisia olentoja, jotka kantavat lautoja ja otsa hiessä rakentavat suurta mökkiä vain sen vuoksi, että se — näyttäisi! En olisi aavistanut, että semmoisia on. Olin kuvitellut, että saa tahtoa vain sellaista, mikä on hyödyllistä, tarpeellista isälle tai elukoille, — nyt näin, että voi tahtoa tuommoistakin olematonta, hyödystä riippumatonta. Ja innostuin, hurmaannuin, rakastuinkin tuohon ihmeelliseen, syvään, uuteen, joka olisi ollut minulle olematonta, mutta nyt oli todellisuutta, koskapa meitä oli kaksi, jotka tunsimme sen samoin.

Jos teen itselleni tarkkaa tiliä, niin täytyy sanoa näin:

Kaikessa rakastumisessa on aina jokin erikoinen toisen piirre tai äänensävy, sanomisen tapa, tai liikkuminen, katseleminen, tai jokin muu sellainen aivan ulkonainen toisen ominaisuus, joka käsittämättömästä, näennäisesti aivan aiheettomasta syystä toista miellyttää. Tämä mieltymys, niin vähäpätöiseltä kuin se voisi paperille kirjoitettuna ja ulkoapäin katsottuna näyttääkin, on kuitenkin aivan ratkaiseva. Ennen ei ollut mitään, sen jälkeen avautui kaikki. Ennen tuo ihminen oli vieras niinkuin kaikki muutkin ihmiset, sen jälkeen katosi väliltä jokin este, joku nosti pois verhon, joku puhalsi mustan tomun valkoisen pinnan päältä. Nyt ei ole välillä enää mitään, on kuin avatun oven edessä, josta näkyy vieraan asunnon sisus, suloinen kotihämy. Ei uskalla astua sisälle, koska ei tunneta toisiaan, mutta tuo on vain ulkonainen este, koti näkyy kaikkinensa, sen sisimpiin sopukkoihin asti.

Varmaan suuresti hämmästytän lukijani, kun ilmaisen, että se erikoinen alkumieltymys, josta olen puhunut, oli minulle tuo viehättävä saippuan tuoksu, jota tosin silloin en tiennyt saippuasta lähteneeksi. Mutta mihinkäpä sitä totuudesta pääsee.

Muistoni puhuvat tässä kohden lahjomatonta kieltä.

Kun jaksamatta enää näreikössä kuvitella, että hän on siellä, vaikka ei ollutkaan, juoksin rakennuspaikalle, oli ensimmäinen haluni löytää esine, josta olisin tuntenut saippuan tuoksun. Paljon oli puupalasia, olivatpa tuossa rikkoutuneen sahankin palikat, mutta en mistään tuntenut muuta kuin kuusenpihkan hajua ja olisin ihan tuohon paikkaan tahtonut painua itkemään. Ei minulle elänyt mikään, aurinko ei paistanut, kuusen oksat huiskuivat tuulessa ihan turhaan, minua ilahduttamatta. Tuossa muurahaiset kulkivat, tuossa kuivuneet lehdet käpertyivät sammalen päälle, kaikki eli niinkuin ennenkin, mutta ei vain minulle, — minulle oli kaikki kuollutta, kun sitä ainoata ei ollut täällä, eikä koko metsässä, ei tiellä, ei talossa, ei koko sillä suurella seudun lakeudella, jota siihen aikaan kuvittelin maailmaksi.

Mutta jollen rakastumiseni yhteydessä ajattele saippuan tuoksua — mikä tosin on minulle melkein mahdotonta — niin on minulla tiedossa kyllä toinenkin ihastuksen aihe, — hänen katkonainen puhetapansa. Hän sanoi vain juuri sen verran kuin oli välttämätöntä, jopa tyytyi vain kädenliikkeellä osoittamiseen, jos sillä pääsi sanomasta. Se ei ollut seuraus siitä, että hän olisi minun arvoani vähäksynyt, päinvastoin hän taisikin suvaita minua vain siksi, että niin ketterästi ymmärsin kohta hänen tarkoituksensa hänen tarvitsematta mitään selittää. En kuitenkaan ollut hänelle olemassa muussa merkityksessä kuin vain tuon rakentamisen avustajana. Olin siis rakastunut juuri siihen, mikä tavallaan kuvasti hänen luonteensa pahimpia varjopuolia, hänen tahtonsa tyranniuteen. Kun hän halusi jotakin, eli hän vain tuon halunsa täyttämiseksi. Ja vaikka hän ei olisikaan halunnut mitään näkyvää osoitettavaa esinettä, oli hänen katseensa usein tähdättynä johonkin sisäiseen ajatukseen siitä, mitä hän tahtoi, eikä hän silloinkaan tuntunut näkevän mitään muuta. Oikeastaan hän oli aina näin tähtäämässä katsettaan johonkin tahtomaansa näkyvään tai näkymättömään asiaan, niinkuin nuori rotukoira, joka elää hetki hetkeltä nykyisyyden voimakkaissa vainuissa, värisevin sieraimin, vavahtelevin jäntein etsien tietä saaliinsa läheisyyteen. Hänen paksu, ruskea, kihara tukkansa, joka tavallisuutta halveksien hakeutui myöskin ohimoille, hänen sirontasainen kyömynenänsä ja pienen suun paksut huulet, ja erittäinkin nuo alituisesti tähtäilevät silmät, jotka eivät ymmärtäneet mitään epämääräistä tai elotonta, ja vihdoin tuo keskeneräisyys lauseissa, joka ei milloinkaan malttanut eikä tavoittanutkaan löytää rauhallista ja täyteläistä ilmaisua sisäisten vainujen vaihtelulle, nuo kaikki ne olivat minun rakastumiseni ydinvaikuttimia.

Nyt voin sanoa sen, jota en olisi voinut selittää ilman näitä pitkiä puheita: — Minä olin rakastunut juuri siihen, ettei hän kertaakaan katsahtanut minuun, hänen tyranniuteensa.

Nostelin maasta oksanpaloja, tikkuja, rikkoutuneen lehtisahan varren, koettelin tuntea niistä hajusaippuan tuoksua, mutta niissäkin oli vain metsäistä pihkan hajua. Ei, ei, ei milloinkaan enää…

Itkin ja valittelin yksinäisyydessäni.

Enkä voinut enää valituksiani leikkeihin vaihtaa.

VI.

Muudan tuttava myöhäisemmiltä ajoilta ja sivistyneiden joukosta, joiden parissa olen elämäni toisenpuolen viettänyt, sanoi kerran minulle tavanneensa luonteessani erään käsittämättömän ominaisuuden: — Minä muka "pidän pahoista".

Täytyy myöntää, että "pahat" — vieläpä huonomaineiset — ovat sangen usein joutuneet aivan erikoisiksi ystävikseni. Ja jo tiedottomasta nuoruudestani asti. Ehkä minussa todella piilee jokin salaperäinen vetovoima rappeutuneihin ihmisiin? Voin hyvinkin yleistää tämän tunteen, kun ajattelen tuttujeni sarjaa lapsuudesta näihin päiviin asti. "Pahoilta" on ainakin puuttunut se farisealaisuuden leima, joka minusta on ihmisissä aina ollut vastenmielisintä. Miksi ei hyvissä ilmene vaatimattomuutta, avomielisyyttä, ystävyyden kalliiksi arvioimista, niinkuin pahoissa?

Huonomaineiset ovat vapaita ihmisiä, ei siinä pahassa merkityksessä ainoastaan, että saavat tehdä sellaistakin, mikä on muilta kielletty, vaan niin, että heitä ei sido tarve näyttäytyä paremmilta kuin ovat, joten he pääsevät kantamasta ulkokultaisuuden kahleita. Tämä vapaus sisältää tosin vapauden pahaankin, vieden heiltä kaikkein tavallisimman keinon, jonka avulla muut säästyvät mainetta turmelevista teoista, mutta se vapauttaa myöskin hyvän heissä. Niinpä he eivät tunne mitään estettä heittäytyessään rajattoman avomielisiksi. Heidän ei tarvitse punnita etukäteen, onko tuo täydellinen antautuminen heille edullinen taikka ei. He saattavat vapaasti sanoa tai tehdä jotakin pelkästään jonkun liikutuksen puuskasta, tunteellisen kiintymyksen vaikuttimesta, tarvitsematta arvioida menettelynsä suhdetta edeltäpäin harkittuihin suunnitteluihin. He elävät nykyisyyden vapaudessa, sillä heillä ei voi olla mitään persoonallista tulevaisuutta, joka nykyisyyttä kahlehtisi. Heitä eivät velvoita myöskään mitkään ihmisten vaativat odotukset, sillä ihmiset eivät ylimalkaan odotakaan heiltä mitään, eivätkä ole muodostaneet itselleen pahoista lähimmäisistään mitään kuvaa, joka voisi sitoa näitä tämän kuvan kanssa sopusointuisiin ja sitä pönkittäviin tekoihin.

Nämä pahojen ominaisuudet ovat varmasti niitä, jotka ovat kaikille ystävilleni tunnuksellisia, ajattelinpa heitä miltä elämäni ajalta tahansa.

Mutta kun menin Sannan luo ja kohta rupesin hänen läheisimmäksi ystäväkseen, vaikka hän siihen aikaan oli kylässämme niin halveksittu, etteivät siatkaan, jotka kuonoillaan tonkivat likaisia kylänraitin reunoja, tuntuneet hänen rinnallaan alempi-arvoisilta, niin tämän tuttavuutemme alkusyynä ei kyllä ollut mikään vetovoima pahoihin, vaan luullakseni yksistään se, että minä vain hain jatkoa hajusaippua-tunnelmalleni, joka ajan pitkään uhkasi hajota uusien virikkeiden puutteesta. Talon yläkertaan en näet voinut juuri millään tekosyyllä enää päästä, rakennuspaikallamme eivät mitkään sammalet, risut, kapulat, ikkunanpielet, enää jaksaneet tyydyttää vähentymättömän kaipuuni liekkiä, ja lumihan olikin jo peittänyt kaikki nuo muistojeni lehdot. Mutta Sanna oli elävä lumienkin aikana. Hän oli maailman ihmisistä ainoa, jolla ehkä saattoi olla halua puhua noista menneenkesäisistä herraspojista, sillä olihan hän ollut jossakin ihmeellisessä suhteessa ihailuni esineen vanhempaan veljeen, kauheassa suhteessa tosin, niinkuin asian nyt ymmärrän, mutta silloin vain salaperäistä uteliaisuutta ja mielenkiintoa herättävässä.

Että heti kohta kuitenkin erottamattomasti kiinnyin "huonomaineiseen" Sannaan ja aloin tuntea suurta vetovoimaa häneen, se on kyllä myöskin totta.

Sanna oli pienikasvuinen, heikkorakenteinen tyttö. Hänen hartiansa olivat vähän eteenpäin kumarassa, niinkuin joskus keuhkotautisilla. Jotakin tautisuutta olisi ilmaissut asiantuntijalle myöskin poskipäiden puna hänen muuten valkean kalpeilla kasvoillaan. Mutta minusta se silloin näytti hänen eloisan, ihmeellisen herkän sydämensä parhaalta ja välittömimmältä ilmaisijalta. Se seurasi niitä hänen mielensä liikutuksia, jotka avasivat minulle hänen sielunsa, ja senvuoksi juuri tuo puna, jonka joku lääkäri olisi ehkä inhoten tuominnut, oli minusta hänen kasvojensa melkein pääviehätin, jota ei niistä olisi toki mitenkään saanut puuttua. Toinen keskimmäisistä ylähampaista oli poissa. Mutta tuokin vika, joka usein rumentaa ihmistä, antoi minun nähdäkseni hänen kasvoilleen päinvastoin aivan erikoisen viehätyksen. En voi milloinkaan unohtaa noiden poskien herttaisesti pyöristyvää kertautumista hänen hymyillessään, jolloin puuttuvan hampaan aukko tuli näkyviin, muuttui yhdeksi hänen hymynsä kanssa ja sai senvuoksi itsekin saman viehättävyyden. Mielenliikutuksen hetkinä hänen silmänsä kostuivat herkästi, värehtivät ja loistivat niin elävästi, ettei niiden ja näkymättömän sielun välillä tuntunut olevan mitään eroa.

Sanna asui vihaisen ja ajoittain mielipuolisen äitinsä kanssa saunassa, joka oli melkein keskellä kylää. Kylpypäivinä he siirsivät saunassakävijäin tieltä vuoteensa ja muuttivat pienet kapistuksensa syrjään. Hämärän saunan pikku ikkunan ääressä oli hyvä jutella Sannan kanssa. Siinä — ei muualla — oli kyllin valoa, että saattoi ihailla Sannan silmäin välkettä ja hänen eloisten kasvojensa kiihkeätä ilmeiden vaihtelua.

Sanna oli kieltänyt minua tulemasta luokseen. Hän oli koettanut minulle hellästi selittää — sikäli kuin luuli minun voivan asioita käsittää — minkä vuoksi hänen kanssaan seurusteleminen saattoi olla minulle haitaksi. Kun sittenkin tulin, ei vastaanotto ollut juuri kohteliaimpia. Sanna kivahti makuultaan pystyyn ja hänen kasvoilleen ilmestyi punehtunut kiukkuisa häpeä. Kaiketi hän oli sitäpaitsi ihan äsken riidellyt hullun äitinsä kanssa eivätkä vihat olleet vielä asettuneet. Raa'asti hän huusi minulle kysyen, mitä asiaa minulla oli ja uhkaavasti kättänsä kohottaen sanoi moneen kertaan kieltäneensä ihmisiä tulemasta luokseen. Mutta lyönnin sijasta — en kertoisi mitä hän teki, ellei se olisi hänelle niin kuvaavaa — hän äkkiä kääntyi ja teki minua kohden takaperoisen kumarruksen.

— Siinä on sinullekin! Tämmöistä täältä saadaan, huusi hän ja rupesi kiukusta itkemään.

Meidän kyläisissä oloissamme ei moinen vastaanotto ollut kuitenkaan lähimainkaan niin kauhea kuin miltä se voi tuntua sivistyneestä lukijasta. Räikeällä tempullaan Sanna oikeastaan tahtoi sanoa samaa kuin oli ennen sanonut hellimmällä äänellään, kieltää minua luokseen tulemasta. Mutta hän tahtoi painostaa nyt lisäksi vielä sitä, että: "Jos sinä tulet luokseni siinä käsityksessä, että minä olen mainettani parempi ja säälit minua, niin tuossa on sinulle todistus päinvastaisesta! Nyt näet itse, laputa siis tiehesi!"

Ja kun hän temppunsa tehtyään rupesi raa'asti kiroilemaan, niin nyt ymmärrän selvästi, että hänen samalla aikaa itkevässä äänessään — semmoisena kuin sen nyt vuosikymmenien takaa kuulen — tuntuu lapsekkaan viaton, syvä suru siitä, ettei hän voinut lähestymistäni omistaa.

Mutta silloin en tietenkään sellaista ymmärtänyt. Rupesin haikeasti itkemään.

Silloin en myöskään ymmärtänyt, miksi Sanna, kun minä kyynelien vuoksi nostin käteni selkäpuolen silmilleni, heti itkuni huomattuaan ilostui ja lauhtui, ja koko ajan sitten oli hyvin lähellä minua, niinkuin olisi milloin tahansa voinut kapsahtaa kaulaani, vaikka sitä ei sentään ilennyt tehdä.

Hän tahtoi kohta lohduttaa minua, kaivoi saunan pimeästä nurkasta esille laatikkonsa, avasi sen avaimellansa, veti sieltä punaisia nauhasia ja muita kapistuksia minun nähtäväkseni, salli käsitellä jokaista esinettä erikseen, laskeutua polvilleen penkin eteen ja asetella siihen vieriviereen kaikki: nauhaset, neulaset, irtopalmikot, otsatukat, soljet, käherryssakset, taskupeilit, ihmeelliset pitsit, pulloset, voiteet, valokuvat … sanalla sanoen, edessäni oli pian kirjava, mieltäni huumaava sarja esineitä, joita jokaista olisin tahtonut ihailla ja vähintään viikon käsissäni pidellä.

Itse hän sillä aikaa rupesi sukimaan tukkaansa seisten minun takanani.

Muutamat esineet olivat varmasti niitä, jotka olin nähnyt herrasväen valkoisen pesukaapin pikkuhyllyllä. Minä katsahdin kummastuneena taakseni, hiuksiaan sukivaan Sannaan, mutta hän vain hymyili minun kummastukselleni. Äkkiä hän kapaisi käteensä jotakin penkiltä, ja minusta näytti, että se oli hieno, kaksinkertainen kultaketju. Mutta sen minulta kätkettyään hän taas veti suunsa nauruun ja alkoi sukia itseään. "Nyt näet itse, mikä minä olen!" — tuntui hänen naurava katseensa sanovan. Todella en voinut käsittää, kuinka Sanna oli nämä esineet saanut, käymättä talon yläkerrassa, sillä eihän häntä siellä kärsitty paljon pihallakaan.

Viehätykseni kasvoi kasvamistaan. Eittämätön, minulle tuttu, hurmaava tuoksu levisi noista Sannan varastamista esineistä, erittäinkin muutamasta pienestä harjasta, jota senvuoksi pitelin käsissäni ja jonka aioin häneltä salaa pistää taskuuni.

Varmaan hän kuitenkin huomasi sala-aikeeni, koskapa hänen suunsa oli aina vain naurussa. Panin harjan muka pois ja rupesin muita esineitä katsomaan, aikoen vasta pitemmän ajan kuluttua äkkiä siepata sen ja kätkeä hameeseeni. Kun hetki oli tullut ja minä katsahdin taakseni, oliko hän varuillaan, unohtui minulta kaikkityyni.

Sillä Sanna seisoi saunan perällä, puolihämärässä, ihanana kuin satujen prinsessa, takanaan lavan nokinen pimeys. Hänen poskensa olivat maidonvalkeat, mutta poskien päät hohtivat ruusunpunaisina. Silmäkulmat kaartuivat kauniina mustina viiruina valkoista otsaa vasten ja tukansuortuvat lankesivat takaa hänen povelleen kummaltakin puolen kaulaa. Hartioilleen oli hän heittänyt punaisen vaipan, joka kulki kainalon alta rinnan yli selän taakse ja tuli toisen olan yli jälleen rinnoille, mahtavasti roikkuen tupsupäineen polviin asti liikkumattoman käsivarren päällä. Toisessa kädessä hän leyhytteli ihmeellistä kukallista viuhkaa, milloin kooten sen, milloin taas levälleen avaten. Hän ei enää nauranut, vaan katsoi minun ylitseni, ylpeänä ja arvonsa tuntevana, niinkuin paronitar, joka katseli talon yläkerrasta huomaamatta pihalla olijoita.

Sannan äidin sanottiin osaavan noitua, mutta Sanna itse ei varmaankaan ollut mikään noita, ja kuitenkin oli hän osannut muuttua noin ihanaksi!

Minä vapisin ja aloin ojennetuin käsin kulkea häntä kohden, tunnustellakseni, oliko hän todella siinä, vai oliko edessäni joku haave. Ja muistan myös, että huuleni värisivät ja olin itkuun purskahtamaisillani — ihastuksestako vaiko kauhistuksesta, en tiedä, ehkä molemmista yht'aikaa.

Silloin hän katsahti minuun, hänen poskensa pyöristyivät ja tuttu hampaanaukko näyttäytyi huulten alta; hän hymyili. Päästyäni hänen luokseen alkoi hän äidillisesti hyväillä minua, talutti minut penkille viereensä tai oikeastaan syliinsä istumaan ja silitellen tukkaani ylt'ympäriinsä painoi päätäni hellästi rintaansa vasten. Minä ummistin silmäni ja kuulin hänen sydämensä sykinnän, — ja rakastin häntä niin äärettömästi, niin sanomattomasti … se oli samaa kuin äidin rintaa vasten painautuessani.

Hän käski minun olla hiljaa ja liikkumatta paikallani, sanoi tahtovansa laittaa minut yhtä kauniiksi, ja hetken kuluttua minä tunsin — yhä pitäessäni silmiäni ummessa, ettei hän huomaisi minun itkeneen — kuinka hän raapusteli jollakin esineellä silmäkulmiani ja hieroskeli poskipäitäni, ja vihdoin jollakin sanomattoman hienolla ja hyvänhajuisella untuvaisella tupsulla pyyhki kasvojani.

Minä avasin silmäni. Hän nauroi ja katseli minua päätänsä kallistellen. Sitten hän sitoi otsani ympäri punaisen vaatteen, antoi käsiini peilin ja käski katsomaan.

En uskonut silmiäni. Rupesin jotakin sanomaan ja vasta oman suuni liikkeistä näin, että se todella olin minä. Minua nauratti ja hirveästi hävetti katsoa omaa hurmaavan kaunista nauruani, mutta en voinut panna peiliä käsistäni. Oma kuvani viehätti ja hullaannutti minut.

Nyt alkoi Sanna kertoa, ja liikkeillä ja eleillä näytellä minulle kaupunkilais-elämäänsä. Vasta silloin saatoin unohtaa peilin, sillä hänen kertomuksensa viehätti minua vieläkin enemmän. Erittäinkin loihti hän elävästi esille kuvan katuliikkeestä, kuinka valot loistivat lyhdyistä ja kauppojen ikkunoista, kuinka kellot soivat ja ajurit kiitivät toistensa ohitse, kuinka hän itse siellä muiden tyttöjen kanssa käveli pääkadun suuressa ihmisvilinässä tuntemattomien tuttujen iskiessä silmää salaiseksi tervehdykseksi.

Minä kuuntelin näitä hänen kertomuksiaan myöhään yöhön, posket hehkuen ja yhä lisää janoten. Seuraavalla kerralla, kun tiesin, ettei Sannan äiti ollut kotona, hiivin minä taas sinne, ja Sanna kertoi taas juttujansa. Lopulta tiesin jo semmoisiakin asioita, joista en ikinä voisi mitään paperille kirjoittaa. Kaiken sen, mitä meidän kylätytöt tiesivät kaupungin asioista ja ylimalkaan noista ihmeellisistä sukupuolten välisistä suhteista, he olivat saaneet tietää Sannalta. Siitäpä he keskinäisessä ymmärryksessä aina toisilleen hymyilivät, minun ällistellessä kummastuneena erinäisten ilmiöiden edessä, joita kylässämme sattui poikien ja tyttöjen kesken. Mutta nyt minäkin tiesin kaiken ja saatoin hymylläni sen osoittaa.

Sanomattomaksi mieleni jännitykseksi selvisi minulle nyt myöskin täydelleen tuon herrasväen vanhemman pojan ja Sannan välinen suhde, vaikka en käsittänytkään vielä, miksi isä oli kehoittanut Kallea tuon tuttavuuden rakentajaksi. Oliko tämäkin vain sitä isän vihaa kaikkea herrassäätyä kohtaan? Voiko jokin niin kauhea olla mahdollista, että isä siis halusi tartuttaa jotakin tuohon poikaan, vieläpä nauroi Kallen kanssa koko asialle!

Monesti ajattelin itsekseni, että olisikohan isä hennonnut näin tylysti heitä kohtaan menetellä, jos olisi nähnyt, miten se minun nuorempi herraspoikani koetti rakentaa metsään vanhan Loviisan sammaltunutta mökkiä. Ei ikinä olisi!

Näiden kauheain asiain selviämiset ja Sannan terveydentilan ymmärtäminen eivät sentään vähimmässäkään määrässä heikontaneet suurta kiintymystäni häneen. Päinvastoin. Hän oli minulle vieläkin rakkaampi. Hänen kaamea erikoisasemansa muihin kylämme tyttöihin verraten kasvatti vetovoiman kahta suuremmaksi. — Ja pian minä ajatuksissani sovitin kaikki hirvittävät ristiriidat ja rikokset. Ajattelin näin: — Jos Sanna vain osaisi tekeytyä tuon vanhemman herraspojan edessä yhtä hurmaavaksi kuin oli ollut saunassa minun edessäni, niin ei olisi epäilemistäkään, ettei poika pyytäisi häntä vaimokseen.

Poika puristaa hänet rintaansa vasten ja tuntee silloin saman loppumattomasti rakkaan olemuksen Sannan sydämessä, jonka minäkin olin tuntenut painautuessani Sannan rintaa vasten. Mutta joka sen on kerrankin tuntenut, hän ei erkane milloinkaan Sannasta, yhtä vähän kuin esimerkiksi minä äitivainajastani. Hän on aina, kaikkina surujen tai vaikeuksien päivinä, milloin ihmistä itkettää ja milloin yksinäisyys peloittaa, hakeutuva Sannan läheisyyteen ja painautuva häntä vastaan. Ja jos Sanna kuolisi, ei hänkään enää voisi elää.

VII.

Erään kerran — silloin oli jo talvi mennyt ja uusi kevät tullut — hiivin jälleen Sannan luo. Minun täytyi tehdä se salaa, sillä äitipuoleni oli ruvennut estelemään Sannan kanssa seurustelemista — pahojen puheiden vuoksi. Muistan puron olleen silloin niin tulvillaan, että minun piti sillan yli päästäkseni riisua kengät jaloistani. (En tiedä miksi mainitsen tämän vähäpätöisen seikan, mutta se on niin ehdottomasti yhteydessä silloisen asiani kanssa, että esitykseni tuntuisi minusta perin ontuvalta, jopa vajanaiselta, ellen sitä mainitsisi). Jätin kenkäni tervaleppäin lokeroisten juurien alle ja ylitse kahlattuani juoksin avojaloin riihien taitse saunalle.

Mutta Sannapa — vaikka äitinsä oli poissa ja tilaisuus olisi ollut mainio — ei ruvennutkaan tällä kertaa juttelemaan siitä, mitä varten tiesi minun tulleen. Sensijaan hän aivan odottamatta kysyi, olimmeko me hyvin köyhiä.

En osannut kohta sanoa. Sillä sellaiseen kysymykseen minun piti ensin etsiä itselleni vastaus. Olimmeko me köyhiä? Luullakseni vastaus johtuu siitä, keneen meitä vertasi. Muutamiin kaikkein köyhimpiin verrattuina, joita tunsin, olimme suorastaan rikkaita, toisiin nähden taas olimme hyvinkin köyhiä.

Kun minulta ei lähtenyt mitään vastausta, kysyi Sanna, eikö äitipuoleni usein tuskitellut ja kiroillut sitä, että meitä "kakaroita" oli liian paljon? Eikö hän ollut tahtonut saada ketään meistä kotoa pois, johonkin ansiotyöhön, että toimeentulo olisi käynyt helpommaksi?

Oli kyllä. Minun täytyi myöntää, että siitähän äitipuoli melkein alituiseen pauhasi. Entä isä? kysyi Sanna.

Isäkin.

Tunsin kuinka veri hyökkäsi kasvoihini, kun nämä perheemme suurimmat salaisuudet näin nyt paljastuivat. — Isä, milloin häneen semmoinen puhti tuli — saattoi kiroilla meidän köyhyyttämme paljon kovemmalla äänellä kuin äitipuoli konsanaan. Raivopäissään hän oli ajavinaan meidät kaikki ulos tuvasta, aivankuin olisi ikipäiviksi ahdistanut meidät kotoa. Mutta me tiesimme kaikki, että tuo oli vain pinnalta päin sellaista. Oikea isämme, joka oli syvällä hänen lämpimän takkinsa ja vielä liiviensäkin alla, tai vielä siitäkin syvemmällä hänen sisässänsä, ei milloinkaan ajatellut tehdä meille mitään sellaista. Päinvastoin me tiesimme hyvin, että juuri tuosta asiasta hänellä ja äitipuolella alituiseen syntyi kiivaita kinastuksia, ja minä itse olin omalta kohdaltani kerran salaa näkemässä kauhean ottelun heidän välillänsä, — minun täytyy sanoa — suoran tappelun, sillä äitipuoli alkoi lopulta viskellä isää meidän kengillämme ja isä puolestaan nosti pöydän ilmaan ja paiskasi sen kauhealla pauhulla permantoa vasten. (Jonka jälkeen pöydän jalkaa ei sen koommin tullut enää milloinkaan korjatuksi, vaan se jäi ainiaaksi rikkinäiseksi.)

Sannalle en kertonut mitään näistä perheemme salaisuuksista, sanoinpahan vain, ettei isä laske meistä ketään pois kotoa, vaikka mikä olisi, enkä puolestani ottanut hänen ehdotustaan edes totisesti ajatellakseni, sillä niin hullunkuriselta ja mahdottomalta se silloin minusta tuntui.

Mutta kylästä kotiin palatessani, kun jääsohjuisen puron yli kahlattuani kivellä istuen villasukilla kuivasin kylmästä kylvystä hohtavan punaisiksi käyneitä jalkojani, iski minuun mieletön ajatus, niinkuin iskee haukka korkealta pilvistä mitään pahaa aavistamattoman varpusen niskaan. Ei se ollut minun ajatukseni, vaan oikeastaan Sannan, mutta se vain tuli minuun nyt omanani. Tai voisin minä verrata sen myöskin salamaan, joka leimahtaa ja sammuu yht'aikaa, omin päin, hetkeä kysymättä. Sydäntäni hiipaisi tainnuttavammin kuin kylän keinussa juhannuksena, kun keinu kiikahtaa koivunlatvoja korkeammalle, ja lahti ja siintävät etäisyydet vilahtavat näkyviin. Tämä ajatus oli, että jospa minä todella joutuisin kaupunkiin ja se minun herraspoikani kerran näkisi minut sellaisena kuin olin nähnyt itseni saunassa Sannan peilistä!

Ja sydäntä hiipaisi joka henkäisyllä yhä tainnuttavammin ja ihmeelliset kuvat alkoivat kohta kulkea mielessä, painuen sinne ikiajoiksi.

Talvi ja kesä, päivä ja yö, kaikki sekaantuivat yhteen, kaupungin valkoiset lamput paistavat, tornien kultaiset kuvut loistavat aurinkoina, suuret ja pienet kellot kilajavat, reet suihkaavat ohi, kaksivaljakot kiitävät siniverkot ojona, — kaikki mitä Sanna oli minulle aikain kuluessa kaupungista kertonut, se elää ja henkii nyt. Ihmisjoukon loppumattomassa vilinässä kulkee minun poikani ympärilleen katsellen, löytämättä ketä hakee. Mutta kesäisen yön varjostosta, lehmuskäytävän pimennosta, astumme me nyt Sannan kanssa valkoisten lamppujen huikaisevaan kirkkauteen. Ja ihmisvirta pysähtyy ihmeissään ja hän näkee meidät, kun me hiljaa astelemme katse maahan luotuna, yllämme ihanat viitat, päässämme punainen vaate. Nyt hän katsoo meihin, katsoo ja lähestyy, minä näen sen ja tunnen, vaikka katseeni on alas luotuna. Voimatta kääntää silmiään minusta hän katsomistaan katsoo, tuo sama poika, tyranni, jonka katse ei vahingossakaan kääntynyt minuun päin kertaakaan koko kesänä, ja jolle vaivainen saha ja puupalikat ja naulat ja vasarat olivat olleet paljon tärkeämpiä käsiteltäviä, — jolle tämmöinen ihmislapsi ei ollut sammaltukon veroinen, että olisi siitä mitään katsoakseen hakenut! Nyt hän katsoo ja tahtoisipa ojentaa kätensäkin pyytääkseen meitä, että loisimme häneen edes vilauksen ylpeästä ihanuudestamme. Kärsi nyt sinäkin vuorostasi ja tunne, mitä on ihmisen puupalikaksi arvostaminen. Katsettamme maasta nostamatta me tasaisesti lipuen käymme hänen ohitsensa, ja autuuden voimakas virta valahtaa kaikkiin jäseniini, sillä hän jää huomaamattomaksi ihmisjoukkoon ja luulee ikuisiksi ajoiksi jäävänsä meistä pois, mutta minun sykkivä sydämeni tietää, että minä olen kerran kohottava armonkatseen häntä kohden ja me olemme molemmat ilosta itkevä!

Voi olla aivan käsittämätöntä, miten saatoin uskoa näin mahdottomaan tulevaisuudenkuvaan, mutta yhtä vähän kuin hetkeäkään epäilin, etteikö tuo metsien ja maiden takana kuhiseva ihmemaailma, jota Sanna sanoi kaupungiksi, ollut juuri tämmöinen taikamainen sekoitus talvesta ja kesästä, yöstä ja päivästä, auringosta ja valkoisista lampuista, reen alta pyryävästä lumesta ja kukkivista lehmuskäytävistä, yhtä vähän epäilin sitäkään, ettei unelmieni unelma toteutuisi ja poikani ja minun kohtalo päättyisi juuri tämmöiseen keskinäiseen nöyrtymyksen ja ymmärtämyksen autuuteen.

Samalla kotimatkalla minä jo olin moittivinani itseäni, että olin muka näin suureksi tytöksi elänyt enkä vielä kertaakaan todenteolla tullut ajatelleeksi sellaista, jota umpivieraat, kuten Sannakin, jo minun puolestani ajattelivat, että me nimittäin olimme perin, perin köyhiä, ja että aika oli muka laittautua kaupunkiin työansiolle, pois kotoa vanhempien taakkana olemasta!

Ja siitä saakka aloin hakea tilaisuutta, miten esittää asian äitipuolelle niin, ettei hän kohta toimittaisi minua omin päin piiaksi kauppiaalle tai teurastaja Karlsonille, vaan että minä pääsisin muuttamaan sinne, minne itse tahdoin, kaupunkiin.

Sanna käsitti kohta, ettei äitipuolelle saanut antaa vähintäkään vihiä hänen osallisuudestaan tähän asiaan, sillä silloin olisi paikalla ja suinpäin tehty sopimus viideksi vuodeksi jonkun paikallisen pikkupomon kanssa, ettei Sanna olisi päässyt viettelemään minua kaupunkiin.

Sanna esitti karkaamista, ja olisi siinä tapauksessa itse tullut mukana kaupunkiin ja siellä järjestänyt asiani.

Isän tähden en tähän voinut suostua, en edes ottanut ajatellakseni mitään niin kauheaa kuin isän pettämistä.

Ja niin rupesi koko homma kesän kuluessa jäämään jo mielestä, ja olisi ehkä jäänyt ainiaaksikin, ellei juuri sinä kesänä olisi maalaiselle taivaanrannallemme ilmestynyt uusia tulokkaita, entistäkin ihmeellisempiä, jotka ratkaisivat kohtaloni:

Nimittäin valuri Johansson perheineen ja sukuineen.

VIII.

Sen jälkeen kuin Sanna oli saanut tietää minun haluavan muuttaa kaupunkiin, tuli meistä erottamattomat ystävykset. Minä tunsin, että Sanna tahtoo parastani.

Sanna oli ensimmäinen vieras ihminen, jonka tunsin rakastavan minua. Ja hän rakasti minua niinkuin kuka hyvänsä omainen, esimerkiksi oma äitivainajani; tahtoi minulle juuri sitä, jota tiesi minun himoitsevan. Tiesin hyvin, ettei äitivainajani olisi sallinut minun karkaavan kotoa, ja oikeastaan siksi en suostunutkaan Sannan suunnitteluihin, mutta sittenkin tunsin, että Sanna tahtoo minulle sitä, mitä luulee minun parhaakseni. Sanna ei tiennyt toivoa minulle mitään sen parempaa kuin että olisin onnistunut jättämään äitipuoleni ja saamaan paikan suuressa tupakkatehtaassa Helsingissä. Hän olisi antanut kaikkensa tämän minun onneni toteuttamiseksi, eikä olisi omasta puolestaan säikkynyt mitään uhrauksia. Hän olisi muuttunut itse vaikka siksi sillaksi, joka olisi minut sinne johtanut, antanut minun tallata itsensä kelvottomaksi, luovuttanut kaikki tavaransa, oman henkensäkin pannut alttiiksi. En ollenkaan liioittele. Hän olisi tehnyt sen aivan yhtähyvin kuin mikä äiti tahansa lapsensa tähden. Oikein hän itki minun puolestani, kun toin esiin voittamattomia esteitä.

Mutta nämä "voittamattomat esteet" olivat oikeastaan pelkkiä verukkeita, sillä minua hävetti sanoa hänelle oikea syy, se, että pidin karkaamista — pahana. Pahana taas pidin sitä senvuoksi, että tiesin äitivainajani, hänen, joka luki minulle Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalasta, pitäneen kaikkea sellaista pahana. Jos olisin sen Sannalle ilmaissut, olisi hän varmaan tehnyt tutun kumarruksensa ja lopettanut koko ystävyytemme ikipäiviksi. Jompikumpi joko Sanna — ja silloin pois kaikki hyvän ja pahan erotukset — taikka isän ja äidin kiltti tyttö — silloin pois Sanna.

Merkillisintä tässä suhteessamme oli, että tunsin Sannan olevan oikeammassa, olevan jotenkuten miellyttävämpi. Minä esiinnyin omissa silmissäni ikäänkuin vaivaisena, raukkamaisena, puolinaisena, salailevana ja katseeni-maahan-luovana. Jos olisin Sannalle sanonut, etten enää tahtonutkaan mennä kaupunkiin, olisi hän ehkä ihmetellyt äkkinäistä haluni muutosta, mutta ei olisi millään tavalla suuttunut eikä ystävyytemme olisi mitenkään kärsinyt; ehkä olisin vain itse harvemmin hakenut hänen seuraansa sen jälkeen. Mutta nyt näki Sanna selvästi, että minua vastustamattomasti veti kaupunkiin sama intohimo, joka oli hänetkin sinne vienyt. Hän oli aikoinaan todella suoraan ja rehellisesti karannut, vaikka oli sitten poliisin toimesta palautettu. Ja jos hän olisi huomannut, että minä vastustin karkaamista ja hain jotakin kaunista valhetta, jolla olisin lähtöni peittänyt, niin hän varmaan olisi hylännyt minut. Niin rehellinen oli Sanna. Sentähden minun täytyi hänen edessään katsella maahan ja keksiä karkaamista muka mahdottomaksi tekeviä verukkeita.

Eräänä iltapäivänä, kukkeimman kevään aikana, olimme hänen kanssaan kylän edustalla olevalla kalliolla asiastamme supattelemassa. Hän makasi maassa, minä istuin kivellä jalkojani heilutellen. Kumpikin katselimme sinne tänne, metsiä, järven selkiä, kyntömiehiä, mustia lampaanpapeloita, etsien mitä uutta iloista taas sanoa, että sille sitten nauraisimme. Armahtakoon, jos semmoisena hetkenä joku onneton vaeltaja sattui ohitsemme kulkemaan tai vaikka kaukaakin vain näkyviimme, kyllä me hänet kauniiksi voitelimme eikä pieninkään hiustupsu hänen päässään meiltä nauramatta jäänyt! Niinkuin liitelevät haukat etsivät hiiriä, etsivät meidän silmämme uhriansa.

Ja — sattumat ovat tässä maailmassa monenlaiset. — Juuri semmoisena hetkenä alkoi notkosta kallion takaa kohota jokin merkillinen, käyrä sauvan pää, niinkuin kirkkomme seinään maalatun paimenen sauvassa. Sitten näkyi töyhtömäinen sulka, suippeneva lierilakki, pyssyn piippu ja punainen naama, josta käsi pyyhki valkoisella vaatteella hikeä, sitten ihmeellisen-kuosinen takki tai liivikö lie ollut, viheriäistä siinä vain oli enimmissä paikoin, ja nousua se teki, kunnes näkyivät polvihousut ja sukat…

Sanna kohottausi maasta käsiensä varaan ja sanoi harvaan:

— Mikäs faari sieltä tulee?

Ja kohta jo näistä hänen sanoistaan äidyin nauramaan niin, että täytyi antaa ruumiin rentona pudota selälleen ja siitä kiertyä maahan. Sannan kehoituksista huolimatta en kyennyt katsomaan, vaan aina kun vain uudelleen muistin hänen sanansa, minua kouristi uusi naurunpuuska. Kun ruumiini hytkytyksistä selviinnyin sen verran, että pääsin istualleni, kuulin Sannan sanovan hämmästyneenä: — Tämä on meidän onneksemme! Näin hänen repivän joitakin kukanlehtiä ja sanelevan tavallisia taikojaan, jota hän aina teki, kun vain jotakin merkillisempää sattui tapahtumaan. — Onneksemme tämä on, onneksemme tämä on, hoki hän ollenkaan enää katselematta muuanne kuin noituuksiinsa.

Naurulta vihdoin saatuani kohotetuksi päätäni näin, että samanlaisia ihmeellisiä pöppöjä oli laaksosta ilmestynyt esille kokonainen joukko, pieniä ja suuria, naisia ja miehiä, kivääreineen ja kaaripyssyineen, perhoshaaveineen, varjostimineen, — niin että silmäni tahtoivat hajaantua paljosta kirjavasta katseltavasta.

Sanna yhä tuijotti lehtiinsä ja hoki, että noista se nyt meille muka onni lähteekin.

Hän oli tietysti jo heti ensi silmäyksellä oivaltanut, mikä tässä oikeastaan oli kysymyksessä, — että tulokkaat olivat uutta, paikkakunnallemme saapunutta kaupunkilaista herrasväkeä. Näistä oli nyt Sannan mielestä tietysti puristettava meidän hyödyksemme kaikki mahdollinen mehu, eikä hän muuta enää voinut ajatella. Kielsi kiven kovaan enää nauramasta ja osoitti aikovansa nöyrällä käytöksellä ja viattoman lapsekkaalla ujostelevalla hymyilyllä saavuttaa heti tulokkaiden parhaan luottamuksen. Hän oikein niiasi vieraille ja vääntyi tällöin niin hullunkurisen nöyrästi, että minä olin pakahtua nauruun.

Koetin parhaan kykyni mukaan seurata Sannan esimerkkiä ja näytellä ujostelevan maalaistytön osaa, saaden osakseni rohkaisevia olalletaputuksia lihavimman ja mahtavimman naishenkilön puolelta, jonka punehtuneilta kasvoilta tippui suuria hikipisaroita harvinaisen voimainponnistuksen johdosta.

Kaikki nämä ihmiset olivat valuri Johanssonin suurta perhettä ja laajaa sukua.

Ja koska juuri tämä samainen perhe on sittemmin kohtaloihini niin ratkaisevasti vaikuttanut, sallittakoon minun esittää tämä tuttavuuteni vähän edeltäpäin.

Valuri Johansson oli alkujaan ollut vain rautaromun kauppias kaupungin vähimmän huomattavalta kadulta ja etäisimmältä laitaosalta, kunnes eräässä kesäiseen aikaan pidetyssä huutokaupassa — sää oli tilaisuudessa ollut niin kuuma, ettei yksikään huutaja voinut mitään ajatella eikä tulevaisuuteen eteensä nähdä — oli päässyt kokonaisen rappiolle joutuneen konepajan omistajaksi. Muut huutajat olivat nääntyneet kuumuuteen ja janoon, mutta Johansson sattui olemaan nousuviinoissa, tarmokkaimmalla päällään. Ja tämä sattuma oli ratkaissut asian. Hän huusi pajan itsellensä, vähintäkään asiata edeltäpäin ajattelematta ja kenellekään perheensä jäsenelle ilmoittamatta.

Perheessä ja koko laajassa suvussa nousi suuri hälinä. Kauppa oli peruutettava, se oli tehty syyntakeettomassa mielentilassa muka, kirjoitettiin valituskirjoitukset maaherralle ja kaiken maailman asianajajat pantiin liikkeelle.

Mutta siinä hälinässä, ja ennenkuin kauppa oli saatu puretuksi, selvisikin sen tavaton edullisuus. Kauppaa oli pidetty hulluna vain siksi, että Johansson oli asian takana. Ei oltu otettu lukuun, että Johanssonin sielunvoimat olivat olleet ylimmillään, vapaina hänen tavallisesta myöhästyvästä velttoudestaan ja saamattomuudestaan. Nyt tuli Johansson oikein kunniaansa. Pian oli laaja konepaja käynnissä ja Johansson luettiin rikkaan porvariston joukkoon, jolle hienot pankit avasivat ovensa selkoselälleen. Nämä kaikki seikat vaativat Johansson-paralta aivan tavattomia ponnistuksia, sillä hänen oli uusien olojen mukaan muuttuminen yhä hienommaksi ja hienommaksi herraksi, ja koko perhe piti häntä ankarasti silmällä näissä asioissa, jännittäen vaatimuksensa äärimmilleen. Kaulukset, huivit, mansetit, saappaiden kiilloitukset, jäykät paidat, alituiset kampaukset ja parturit!

Nyt oli vain yksi ainoa asia ikävä, se, että Johansson lepohetkinä, milloin tuo raskas ja hänelle luonnoton herruuden näytteleminen saattoi syystä tai toisesta tulla keskeytetyksi, esimerkiksi jonkun vanhan tutun seuraan jouduttuaan, kun ei tarvinnut teeskennellä, tuli usein aivan liikaa ryypänneeksi. Ja silloin kaikki laukesi. Johansson alkoi pitää perheensä ja sukunsa rikastumista yksin vain omana ansionaan, tuli kovaääniseksi, laajaliikkeiseksi, ylimalkaiseksi, ylimieliseksi, lasit-pöydiltä-pyyhkäileväksi, peilit-rikkoilevaksi, kaduilla-huutelevaksi, järjestysvallan-kanssa-röttelöiväksi ja maksuissaan peräti tuhlailevaksi.

Vielä ikävämpi seikka oli, että näitä "lepohetkiä", jolloin kaikki hienous pantiin syrjään, alkoi luonto vaatia yhä tiheämmin uudistumaan, jopa niinkin, että Johansson saattoi antautua kokonaiseksi viikoksi vapauteensa, jolloin hän oli tärkeimmissäkin liikeasioissa ehdottomasti luoksepääsemätön.

Muudan pankki tämän johdosta (ja kaiketi vain koetteeksi) kielsi Johanssonilta luoton, kun hän pitkän huijauksen jälkeen eräänä maanantaina nöyränä ja tukka tarkasti suittuna ilmestyi tiskin taakse asioihinsa jälleen ryhtyäkseen.

Suku piti kokouksen. Jyrkimmät vaativat niiden auttamattomasti yhä tiheämmin uudistuvien lepohetkien johdosta Johanssonin salaisen holhouksen alaiseksi. Mutta toiset osoittivat, että silloin oli luovuttava liikkeen jatkuvasta laajentamisesta, sillä totta puhuen Johansson se oli, joka yhä edelleenkin teki nousuviinoissaan mitä loistavimpia ahväärejä. Oli ilmeistä, että viina teki hänestä kokonaan toisen ihmisen, antoi älyä hänen aivoihinsa, terävyyttä hänen silmiinsä ja korviinsa, tarmoa hänen jäseniinsä ja rajatonta uskallusta hänen mieleensä.

Päätettiin seurata lääkärin neuvoa, viinasta ei luovuttu, mutta lepohetkien liiallista uusiutumista koetettiin estää erikoisella niinsanotulla maalais- eli luonnonhoidolla, se on, Johanssonille valmistettiin tilaisuus, juontikauden lähestyessä, tehdä retkiä maalle luonnon syliin, missä metsästys, uinnit, koskien-partailla-nukkumiset, auringonkylvyt ehkä karkoittaisivat heräävän juomishalun, milloin sillä ei katsottu olevan liikkeen kannalta tilapäistä merkitystä.

Kun me Sannan kanssa näimme noiden ihmisten nousevan jyrkännettä ylös, oli se Johanssonin ja hänen sukunsa ensimmäinen maalaisretki, tehty ylläolevassa tarkoituksessa.

Johanssonit eivät olleet tätä ennen vielä milloinkaan liikkuneet kaupunkinsa ulkopuolella, joten heillä ei ollut vähintäkään käsitystä siitä, millainen maaseutu oikeastaan oli. He tekivät sinne kuin jonkinlaisen toivioretken viheriäisissä sveitsiläispuvuissa, töyhdöt lakissa, sauvat kädessä, varustettuina kaikennäköisillä pistimillä (käärmeiden tappamista varten), pyssyillä (kotkien ja haukkojen ampumista varten), ansoilla (jänisten ja metsälintujen pyydystämistä varten), ongenvavoilla (lohien onkimista varten), olipa jollakin pelastusvyökin olan yli heitettynä, jos ken sattuisi koskeen putoamaan.

Johansson mieltyi kuitenkin maallaoloon heti ensi päivästä siihen määrin, ettei häntä olisi aluksi voinut mikään voima palauttaa takaisin kaupunkiin. Kaikki viinat jäivät kesäkuukausiksi, ja suvun oli kuin olikin mukautuminen sellaiseen järjestelyyn, että kaupunkiasioita saivat syrjäiset hoitaa syksyyn saakka, sillä aikaa kuin Johansson virui järvien hiekkarannoilla, istuskeli ongenvapa kädessä kaislikkojen reunoilla, nukkui alastomana vilteillänsä kallioiden jäkälillä tai souteli eskornettia soitellen illantyynillä lahdelmilla kaikuja kuunnellen.

He asettuivat asumaan siksi kesäksi saman talon yläkertaan, jossa entinenkin herrasväki oli asunut.

Minä miellytin Johanssonia suuresti. Hän hymyili minulle vetisesti aina kun satuimme tiellä kohtaamaan, jopa otti kerran keppinsä koukulla minua kyynärpäästä, leikillä vetäen luokseen.

Mutta Sanna sanoi, että minun oli miellyttäminen rouvaa eikä itse
Johanssonia. Vieläpä, että minun oli kaikin tavoin salaaminen rouvalta
Johanssonin mieltymys ja nipistyshalu, sillä jos rouva sattuisi
näkemään sellaista, menisivät Sannan kaikki suunnittelut myttyyn.

Minun täytyi siis kantaa rouvalle mansikoita täydet tuokkoset, kokonaisia korillisia sieniä, ja puolukoita niin paljon kuin suinkin ennätin koota. Siihen meni minun kesäni. Ja lopulta olin Sannan tahdon mukaisesti muuttunut heidän palvelustytökseen, olin alituiseen heidän kyökissään astioita pesemässä ja jäin taloon yöksikin, kun kyökkipuuhat sattuivat kestämään kovin myöhäiseen. Rouva piti aivan luonnollisena, että hän ottaa minut mukaansa Helsinkiin palveluspiiakseen, eikä puhunut suunnitteluistaan edes kotonani. Tietysti hänen mielestään vanhempani eivät saattaneet olla muuta kuin ylen onnelliset sellaisesta käänteestä, ja hän näytti vain odottavan, milloin äitipuoleni saapuu taloon häntä kiittämään ja minun puolestani rukoilemaan, että todella pääsisin heidän armoihinsa.

Äitipuoleni olikin asiasta kovin hyvillään.

Mutta isä ei sinne päinkään.

Tämä asia aiheutti kamalimman perhekohtauksen, mitä koskaan olen nähnyt. Isä ei kärsinyt puhuttavankaan meidän kotoa-lähtemisestämme, se oli hänen kipeä kohtansa, haava, johon satuttaminen sai koko miehen raivoihinsa.