Produced by Tapio Riikonen

ORJAN OPPI

Näytelmä viidessä näytöksessä

Kirj.

Arvid Järnefelt

Otava, Helsinki, 1902.

HENKILÖT:

TIITUS FLAVIUS, Jerusalemin hävittäjä.
VESPASIANUS, hänen isänsä.
DOMITIANUS, hänen veljensä.
DOMITIA.
BERENICE, juutalainen ruhtinatar.
LYSIMAAKOS, orja, lääkäri.
CASSIUKSEN VELJEKSET.
AULUS CAECINA.
KVEESTORI.
FlLOSOOFI.
RUNOILIJA.
CALLIAS, henkilääkäri.
SENTTUURIOITA, SENAATTOREJA, PATRIISEJA, RITAREJA, YLEISÖÄ, KANSAA,
ORJIA, SOITTAJIA.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS: Judean maalla. TOINEN JA VIIDES NÄYTÖS:
Keisarillisessa yksityisasunnossa ulkopuolella Roomaa. KOLMAS JA NELJÄS
NÄYTÖS: Koomassa. (Vv. 68-81 j.Kr.)

ENSIMÄINEN NÄYTÖS

Roomalaisten leiri Judean maalla. Vasemmalla näkyy telttoja, oikealla alkaa vanha puutarha. [Kaikki »oikeaan» ja »vasempaan» osotukset ovat määrätyt katsojasta päin…]

Joukko senttuurioita (upseereja) istuu juoden ja arpanappulaa heitellen kentällä. Juutalaiset tytöt kantavat edestakaisin kukkia ja juomia koreissa. Auringonlaskun aika.

1:NEN SENTTUURIO: (tulee perältä) Leiripäällikkömme on saanut suuria uutisia Roomasta.

MUUT SENTTUURIOT: Anna kuulla!

1:NEN SENTTUURIO: Galba on Roomassa murhattu.

MUUT SENTTUURIOT: Oo, mitä sanot? Kuinka? Kuka? (nousevat).

1:NEN SENTTUURIO: Rooman pretoriaanit ovat huutaneet Othon Caesariksi. Galba murhattiin torin laitaan.

(Juutalaiset kulkukauppiaat kokoontuvat senttuurion ympärille
kuulemaan).

2:NEN SENTTUURIO: Otho on huono keisariksi. Ei hänen naamastansa voi päättää onko hän mies vai nainen. Ja hän kävelee epäillyttävästi.

MUUT SENTTUURIOT: (nauravat).

1:NEN SENTTUURIO: Hiljaa, hiljaa. Vespasianus ilmoittaa, että huomenna otetaan legiooniltamme uskollisuudenvala Otholle.

2:NEN SENTTUURIO: Uuu,—ai, ai,—mutta ennen kuin minä majesteettirikoksesta haastetaan, on Roomassa jo kolmas keisari. Vitellius ehkä!

(Naurua).

1:NEN SENTTUURIO: Kuulkaa vielä toinen uutinen.

MUUT: No?

1:NEN SENTTUURIO: Tiitus on jättänyt sikseen Rooman matkan ja palannut Korintista tänne Judean leiriin.

2:NEN SENTTUURIO: Sen arvaakin. Rooman matkan tarkoitus oli päästä ukko Galban suosioon ja ottopojaksi ja sitä tietä Rooman keisariksi.

1:NEN SENTTUURIO: Hiljaa, hiljaa, täällä on syrjäisiä!—Ja kolmas uutinen—.

MUUT SENTTUURIOT: Anna tulla!

1:NEN SENTTUURIO: Tiituksen palaus merkitsee niinpaljon kuin että meidän legioonamme nousevat jalkeille, ja jo huomenna alkavat marssinsa Jerusalemia kohden.

(Juutalaiset kulkukauppiaat ja tytöt päästävät hätähuudon ja juoksevat eri haaroille pois).

SENTTUURIOT: (nauravat). Tavaransa he meille sentään jättivät. (Ottavat viinileilejä ja laakerin oksia koreista ja asettuvat jatkamaan juominkeja seppelöiden toisiansa.)

2:NEN SENTTUURIO: Pelkkiä hyviä uutisia! Terve vanha Vespasianus, leiripäällikkömme! Nuku rauhassa teltassasi, mutta anna poikiesi huvitella! Ja terve Otho, uusi imperaattorimme! Terve!

3:S SENTTUURIO: Vai sinne ne Tiituksen toiveet menivät! Sen taisi arvatakin.

1:NEN SENTTUURIO: Älä sano. Tiitus on palannut tänne varmempana kuin koskaan.

2:NEN SENTTUURIO: No? Onko hänellä nyt toivo päästä Othon ottopojaksi.

1:NEN SENTTUURIO: En tiedä. Varmana hän vaan on palannut. Hän on kuin hullu onnestansa. Ennen se oli vaan epävarmaa hapuilemista,—sanoo hän:—nyt uskon itsekin.

2:NEN SENTTUURIO: En minä vaan usko. Minäkin tunnen Rooman.

3:S SENTTUURIO: Ei Tiitus roomalaisille kelpaa! Ovatko hänen kasvonsa roomalaisen kasvoja! Eivätkö ne ole pikemmin gallialaisen nousukkaan, jolta puuttuu vaan kierretty viiksiparta!

4:S SENTTUURIO: Älkää sanoko, onhan Tiitus kasvatettu Neeron hovissa.

2:NEN SENTTUURIO: Käytös olisi meidän Tiituksella mainio. Mutta suku— suku ei kelpaa minnekään! (kuiskaten) Luvalla sanoen: meidän kunnon leiripäällikkömme, vanha Vespasianus, on peräisin jotain gallialaista orjasukua.

3:S SENTTUURIO: Sanotaan, että Vespasianus ennenkuin pääsi armoihin, oli tavallinen koronkiskuri ja aasinkauppias. Ei semmoiset suvut kelpaa Rooman pretoriaaneille.

2:NEN SENTTUURIO: Ei. Niille pitää olla hienompaa lajia.

4:S SENTTUURIO: Ja oikein nuoria ja irstaita, että Rooma saisi mielin määrin huvitella.

1:NEN SENTTUURIO: Semmoisenpa maineen Tiituskin koetti jättää Roomaan itsestänsä. Roomassa sanottiin, ettei hänen elämällensä itse Neerokaan vedä vertoja.

2:NEN SENTTUURIO: Aih, aih, niillä sitä pitää olla laskuja!

5:S SENTTUURIO: Tuolla hän tulee.

MUUT SENTTUURIOT: (hyppäävät ylös, menevät perälle, katsovat vasemmalle).

5:S SENTTUURIO: Katsokaa kuinka hänen kasvonsa palavat!

2:NEN SENTTUURIO: Ja kuinka hänen silmänsä loistavat ja liekehtivät!

1:NEN SENTTUURIO: Nyt, veikot tulee hauska yö!

KAIKKI SENTTUURIOT: Terve, Tiitus Vespasianus!

TIITUS: (näyttäytyy perällä). Terve ystävät, terve toverit! Tässä minä olen!—Ah, ystäväni, minun aijottu otto-isäni pistettiin kuoliaaksi, ennenkuin hän ehti ottopoikaansa nähdäkään. Tässä tulen minä orpona jälleen teidän joukkoonne. Ha-ha-ha.

2:NEN SENTTUURIO: Meille kuitenkin kerrottiin, että sinulla nyt on varmemmat takeet kuin lähtiessäsi.

TIITUS: Totta on teille kerrottu. Epävarmana ja epäillen minä läksin, mutta palaan täynnä varmuutta ja toivoa.

1:NEN SENTTUURIO: Istu tänne keskellemme. Katso, me kestitsemme sinua jalommilla juomilla kuin koskaan ennen. Istu tänne ja kerro meille. Onneksesi Tiitus!

(Senttuuriot juovat).

TIITUS: Minä tiedän, te odotatte perusteita, todennäköisyyksiä ja sitovia johtopäätöksiä. Ei mitään minulla ole niistä kaikista. Olen paljaampi kuin milloinkaan. Mutta varmuus asuu rinnassani.—Minä tulen Kyprosta. Kuuluisassa Paafon temppelissä uhrasin kalliit uhrit jumalille. Mutta kun minä seisoin alttarin ääressä ja savu nousi tyyntä taivasta kohden, katsoi ylipappi Sostratos sen mustia kierteitä ja puhui minulle ja ennusti minulle tulevaisuuteni juoksun. »Sinusta tulee suuri hallitsija, sanoi hän;—sinä olet täyttävä maailman hyvillä töillä; ei ole niin rakastettua ollut kuin sinä olet oleva, sillä jotka sinun jumalaiset kasvosi nähdä saavat, rupeavat vapaehtoisesti sinun orjiksesi, ja maat, joihin sinun jalkasi koskee, antautuvat itsestänsä sinun alamaisiksesi. Itä ja Länsi ovat sinut herraksensa ylistävät ja Rooma on sinun nimeäsi jumaloiva.»—Niin hän sanoi. Ja tiedättekö, tunsin koko olentoni ihanasti vavahtavan. Sydämmeni paisui, rintani kohosi ja siitä hetkestä minä olen niin varma, niin varma, niin varma—

2:NEN SENTTUURIO: Terve, tuleva caesar!

TIITUS: Tiedänhän minä. että te kaikki uskotte. Ja koko Rooman lemmikki minä olen. Siinä on minun pohjani ja perustukseni.

2:NEN SENTTUURIO: Terve, Tiitus! Älä unohda minua täällä kaukaisessa Aasiassa, kun tulet Rooman herraksi.

3:S, 4:S, 5:S SENTTUURIO: Älä myös meitä!

TIITUS: (juo) Minäkö unohtaisin! Minä rakastan koko maalimata. Minä vien teidät mukanani Roomaan. Sinusta teen konsulin, sinusta prefektin —ha-ha—. Tietäkää, kun minä kerran olen caesar, silloin aijon olla niin hyvä kaikille, koko maailmalle, ettei semmoista hallitsijaa vielä ole Roomalla ollut.

2:NEN SENTTUURIO: Tuolla Jerusalemissa kertovat olleen semmoisen kuninkaan, joka olisi vaan hyvää tahtonut tehdä alamaisillensa. Mutta ne riiviöt sen tappoivat.

3:S SENTTUURIO: Ja sen alamaiset ajettiin Jerusalemista ja Roomaankin niitä tuli ja julma Neero niitä ristiinnaulitsi ja poltteli.

TIITUS: Minä tiedän sen juutalaisen kuninkaan, josta te puhutte. Hänellä ei ollut mitään valtaa. Sanovat hänen olleen köyhän nikkarin pojan. Mutta minä tulen maailman herraksi ja koko maailman minä täytän hyvillä töillä. (Juo.)

2:NEN SENTTUURIO: Juuri niin kuin ennustuksessa sanottiin!

TIITUS: Uh, olen niin hurjalla päällä. Nyt juomme koko yön. Tämä on minun yöni. Ah, kuinka se tuoksuaa! Ja katsokaa kuinka keltaisena ja suurena nousee täysikuu minun kunniakseni. Minä juon, nyt minä juon!

4:S SENTTUURIO: Mennäänpäs telttoihimme: täällä leirissä on alkanut kummitella sittenkuin sinä läksit.

2:NEN SENTTUURIO: Niin, kuuleppas nyt vuorostasi meidän uutisiamme. Tänne on ilmestynyt kuninkaan tytär—

4:S SENTTUURIO:—Juutalainen kuninkaantytär Jerusalemista—

2:NEN SENTTUURIO: Ja kuutamoisina öinä se kulkee täällä puutarhassa, kauniimpana kuin Kleopatra tai Veenus itse.

3:S SENTTUURIO: Se tulee joskus tänne telttoihin asti kävellen miettiväisnä, kumma kiilto silmissänsä,—eikä kukaan uskalla häntä puhutella.—Kyllä se velho pian taas näyttäytyy.

1:NEN SENTTUURIO: Olkaa vaiti minä kerron. Judean kuninkaan, Herodes Agrippaan sisar, Berenice, on tullut leiriimme.

TIITUS: Hänen kauneudestaan olen paljon kuullut puhuttavan, vaikken itse ole häntä nähnyt.

1:NEN SENTTUURIO: Kapinalliset Jerusalemissa sytyttivät tuleen heidän asuntonsa. Hän pakeni tänne meidän turviimme, rukoillen Vespasianukselta, että me asettaisimme heidät jälleen kuninkuuteen. Sinua, Tiitus, hän kuuluu odottavan.

2:NEN SENTTUURIO: Olisitpa nähnyt mitä lahjoja se toi Vespasianukselle! Mehelle meni ukon suu ja silmät kiilsivät.

TIITUS: Ha-ha-ha—Sen arvaan.

3:S SENTTUURIO: Se on rikkaampi kuin kymmenen Krassusta yhteensä, Helmiä, timantteja, diadeemia—miljoonain arvosta.

1:NEN SENTTUURIO: On kuulenma ollut kuningattarena Chalcisissa ja Cilisiassa. Kaikki itämaiset hovit hän tuntee ja kauneudellansa hallitsee.

3:S SENTTUURIO: Mutta kovin häntä painaa valtansa menetys.

4:S SENTTUURIO: Varmaan hän sitä surren vaeltelee kuutamossa.

(Tarkastelee oikealle päin).

TIITUS: (puoli humalassa): Mutta Rooman pojista ei vaan yksikään uskalla häneen käydä?

2:NEN SENTTUURIO: On koetettu. Mutta ei auta parhaat laulut, ei sitrat, ei vaikka Apollo itse astuisi maahan! hän ei löydä meidän joukostamme mieleistänsä.

TIITUS: Ah, kyllä minä otan hänet.

2:NEN SENTTUURIO: Ehkä niin, jos hän tietää mitä sinulle on ennustettu.

TIITUS: Minä otan hänet hänen tietämättä kuka olen.

2:NEN SENTTUURIO: Sinun äänesi kuultuaan hän liitää sinua vastaan niinkuin perhonen soihtuun.

TIITUS: Hyvin sanottu.

4:S SENTTUURIO: Hiljaa, hiljaa! Tuolla hän on!

5:S SENTTUURIO: Huh, en minä kärsi nähdä velhoja. Telttaan minä menen.

3:S ja 4:S SENTTUURIO: Niin minäkin.

(3:s, 4;s ja 5:s sentt. menevät).

TIITUS: Minä otan hänet!

1:NEN SENTTUURIO: Tiitus, leiripäällikkömme on meitä ankarasti kieltänyt häntä häiritsemästä.

TIITUS: Menkää te! Vannon, että saan hänet antautumaan vapaehtoisesti. Luuletteko, että tuo on ensimäinen barbaarikuningatar, jonka minä valloitan!

2:NEN SENTTUURIO: (mennessään) Tiitus, ota pois päähineesi, että näkyvät sinun jumalaiset kutrisi. Tuossa hän jo tulee.

TIITUS: Sinä olet oikeassa.

1 JA 2 SENTTUURIO: (menevät otettuaan viinileilit mukaansa).

TIITUS: (katselee oikealle) Mainettasi kauniimpi olet sinä, Berenice. Mutta et sinä rakkauden asioissa ole ensikertalainen; hyvin, hyvin tunnen maineesi siinäkin, ha-ha-ha!

BERENICE (tulee oikealta, katsoo ympärilleen, huomattuaan tulleensa leiriin asti kääntyy takaisin, näkee Tiituksen; itseksensä:) Tuo täytyy olla Tiitus Vespasianus.

TIITUS: Kuka olet, kaunis juutalainen?

BERENICE: Kuka sinä olet—roomalainen?

TIITUS: Katso!

BERENICE: Senttuurio? Jokseenkin kaunis mies,—mutta väistyhän nyt sentään tieltäni. Minulle on täällä rauha luvattu.

TIITUS: Sinä olet Berenice, Herodes Agrippaan sisar.

BERENICE: Ja sinä?

TIITUS: Minä tahdoin sinulle ilmoittaa, että se, jota olet odottanut, on palannut leiriimme.

BERENICE: Olen kuullut Tiitus Vespasianuksen tulleen leiriin. Mutta että minä olisin häntä odottanut, sitä en tiedä.

TIITUS: Sanotaan sinun tarvitsevan apua.

BERENICE: (huokaa). Ah, niin! Minä olen kansani karkoittama. Apua olen tullut hakemaan.—Mutta luuletko Tiituksen siinä mitään merkitsevän.

TIITUS: Tiituksesta täällä kaikki riippuu.

BERENICE: (muka kummastuneena) Sinä olet ensimäinen, joka niin sanot. Minulle on kerrottu, että hän kulkee pilventakaisissa haaveissansa eikä huoli mitään legioonain asioista,

TIITUS: Kuka niin on kertonut?

BERENICE: Oletko sinä täkäläinen, kun et sitä ole kuullut sanottavan? Hän kuuluu yhteyttä pitävän vaan Rooman ylimysten ja pretoriaanein kanssa, toivoen näiden valitsevan hänet Caesariksi. Sitä täällä kaikki nauraa.

TIITUS: Nauraa? Täällä? Täällä leirissä?

BERENICE: Täällä leirissä.—Ja samoin Roomassa.

TIITUS: Puhut kovin ylimalkaisesti. Tuntenetko Roomaa?

BERENICE: Mucianus—

TIITUS: (säpsähtää) Mucianus? Mitä hänestä?

BERENICE: Mucianus palasi äsken Roomasta. Onko hän sinulle tunnettu?

TIITUS: (välttäen) On—vähän—

BERENICE: Sitten tiedät, että Roomassa on Mucianus kaikki kaikessa; hän tuntee hyvin kaikki Rooman ylimysperheet ja tuntee hyvin myöskin Tiituksen,—ja hänkin nauroi Tiitusta.

TIITUS: Mucianus, nauroi!

BERENICE: Sanoi kovin herkkäuskoiseksi. Ja täällä leirissä senttuurio
Valerius—

TIITUS: (itsekseen) Jumalat!

BERENICE: Niin, Valerius ja hänen ystävänsä minun kuullen nauroivat, että semmoinen kuin Tiitus luulee olevansa keisarinalku.

TIITUS: (itsekseen) Jumalat! Jumalat!

BERENICE: Mikä sinun on? Onko Tiitus sinun ystäväsi?

TIITUS: (äärimmäisessä pettymyksen katkeruudessa). Äh, kuinka minä olen lyöty! Pohja horjuu jalkojeni alla. Mihin minä tartun, taivaaseenko vai maahan! Ääh!

BERENICE: (teeskennellen) Kuka sinä olet? Mitä olen puhunut sinulle!
Ah! Sinä—sinä olet Tiitus Vespasianus! Ha-ha.—Tämähän oli hauskaa!

TIITUS: (punnitsee asemansa Bereniceen nähden; itsekseen): Kaikki heidät, Valeriuksen, Mucianuksen, ja koko Rooman käsitykset minä johdan minne tahdon. Mutta sinä et ole koskaan unohtava tätä tapausta ja minun naurettavaa pettymystäni. Ja kun minä tulen Caesariksi, olet sinä osottava minuun ja sanova rakastajillesi: minä tunnen Tiituksen, ja sinun kertomuksesi on oleva heille avain minun olentooni. Minun täytyy tehdä niin, ettei sitä avainta olisi. (Vetää tikarinsa puoleksi esille). Joko minä tapan sinut, taikka—teen sinut iki-ystäväkseni.— Saamme nähdä. (Lähestyy Bereniceä).—Berenice, jos kaikki nauravat minun aikeitani, täytyy minun hakea uusia ystäviä, jotka niihin uskovat. Minä olen paljon kuullut sinusta, Berenice,—sinun taidostasi ja vaikutusvallastasi.—

BERENICE: Jos olisin ennen nähnyt sinua, Tiitus,—en olisi kuunnellut arvosteluja. Sinun olentosi puhuu muuta.

TIITUS: Sinä olet kadottanut asemasi, ja tahdot sen takasin voittaa.
Minä saan kaikki aikaan mitä tahdon. Isäni ei kiellä minulta mitään.

BERENICE: Minä kiitän sinua, kaunis Tiitus.

TIITUS: Mutta—eikö sinun asemasi ja sinun suhteesi täällä ole liian pienet ja ahtaat sinunlaisellesi?

BERENICE: Haaveeni ovat aina suuremmat olleet, kuin tämä todellisuus,— sen tunnustan.

TIITUS: Ah, Berenice—eivätkö meidän haaveemme käykin yhteen!

BERENICE: (vaikenee).

TIITUS: Sinä et usko minuun.

BERENICE: Sano minulle, Tiitus,—mihin perustat uskosi?

TIITUS: (hämillään). Mihinkö perustan?—Sostratos ennusti—

BERENICE: (naurahtaen). Vai niin.

TIITUS: Minä uskon, minä tiedän sen, Berenice! Jo lapsuudessa minä sain sen uskon. Minä kasvatettiin Neeron hovissa. Isoäitini Vespasia Polla vei minut kerran kilpa-ajoihin. Caesar viipyi. Me odottelimme keisarillisessa loosissa ja minä, pidellen isoäitini kädestä, katselin yleisöä. Katson ja kuulen liikkeen kahinata, kun kaikki hymyhuulin supattaen kääntyvät meihin päin. Isoäiti,—sanon,—miksi he hiljaa, hiljaa paukuttavat käsiänsä?—Se on sinulle tarkoitettu, Tiitus, se on salatervehdys Roomalta sinulle keisarilliseen loosiin.—Siitä saakka on mieleni sytyksissä. Siitä saakka on Rooma minulle sininen metallinpinta, johon tahdon heijastua. Ah Berenice, sammumattoman janon on se herättänyt minussa. Minun täytyy, täytyy,—vaikka kaikki perustukset horjuisivat.—Tahdon koota rikkautta täällä Aasiassa, jolla lahjoon pretoriaanit. Berenice, sinä olet rikas. Me ostamme Rooman!

BERENICE: Aarteeni ovat kaikki avoinna sinulle, Tiitus. Mutta tuo kaikki, se on tuulentupia. Tarvitaan jotain varmempaa—ja taatumpaa— tarvitaan tuhansien kannatusta.

TIITUS: Sitä ei ole. Itse teet kaikki tuulentuviksi.

BERENICE: On toinen pohja, jota tuhannet seikat tukee joka haaralta. Ei vaan niin äkkiä, Tiitus,—ei niin äkkiä. Vanha isäsi Vespasianus huudettakoon ensin keisariksi. Sinä seuraat häntä.

TIITUS: Minun isäni? Ha-ha. Berenice—hän on hyvä sotaherra ja hyvä virkamies. Mutta keisariksi Roomaan!—Ei, ei.

BERENICE: Jospa kuitenkin.

TIITUS: Berenice, olethan nähnyt häntä täällä leirissä. Hän on kuin tavallinen sotamies. Ei hän ole koskaan saanut hovikasvatusta. Sinä et tunne Roomaa,—he nauraisivat semmoista ajatustakin.

BERENICE: En minä Roomaa ajatellutkaan. Paitsi Roomaa on vielä toinen voima, joka caesareita luo.

TIITUS: Mikä voima se on?

BERENICE: Ne on legioonat.

TIITUS: Legioonat?

BERENICE: Jos Galba, kuten kerrotaan, saattoi nousta legioonain avulla
Hispaniasta, niin miksi ei Vespasianus Aasiasta!

TIITUS: Sinä tarkoitat, että me nousisimme Roomaa vastaan!

BERENICE: Teidän Neeronne ovat nylkeneet viimeisiin saakka itäisiä maakuntiansa. Ei mitään nämä nyt niin haluaisi kuin nähdä mieleistänsä säästäväistä vanhusta Rooman Caesarina. Semmoinen on sinun isäsi Vespasianus.

TIITUS: Meidän omissa legiooneissamme voi tämä aate niinkuin kuuma tuli syttyä. Sen tiedän, sen tunnen joka jänteessäni.—Vespasianus on myös legioonain lemmikki.

BERENICE: Minä vastaan liittolaisista: Soaemus, Antiochos—ovat meidän. Kuningas Vologesuksesta vastaan myös. Tiberius Alexander Egyptistä, ja itse Mucianus Syriasta nousevat ensi merkin saatuansa.

TIITUS: Berenice! Me kuulumme toisillemme!

BERENICE: Ah, Tiitus, sinun kaunis katsantosi on minut valloittanut! Minäkin ennustan sinulle: Kun sinä nouset piirittämään minun kaupunkiani, ja kun sinä seisot sen muurien sisällä, tiedä silloin, että sinussa täyttyy meidän kansamme suuri ennustus: Jerusalemista on maailman herra tuleva!

TIITUS: »Jerusalemista on maailman herra tuleva!»

BERENICE: (vetäytyy seuraavan aikana näkyvistä).

TIITUS: Minä jään Judean kapinata kukistamaan. Vespasianus, keisariksi huudettuna, marssii Roomaan!—Unelmissa minä olen elänyt. Tämä on toista. Tämä on pohja jalkojen alle. Nyt se tulee—tulee se kauan odotettu, se suuri tosi. Enkö ennen siihen uskonutkaan? Miksi se nyt on minulle kuin uutta ja hurmaten kouristaa minun sydäntäni? Yön äänettömyydessä se nousee pauhaten niinkuin maat ja taivaat asemissaan kääntyisivät: Minä olen kerran oleva tämän maailman hallitsija, ja kuoleman jälkeen olen jumalien joukkoon astuva!

Berenice! Berenice! Missä olet? Miksi jätit minut?

Turhaan säikähdin. Minä tiedän, ettet sinä minulta lähde. Tänä hetkenä, niinkuin kaksi voimakasta virtaa, meidän kohtalomme juoksi yhteen. Nuku, leiri, nuku! Huomenna minä herätän sinut uuteen ajatukseen ja mielet liekkeihin sytytän.

(Menee vasemmalle).

BERENICE: (näyttäytyy oikealla äärellä, katsoo Tiituksen jälkeen). Minä ihmettelen. Uskonko itseäni? Näinkö jo olen onnistunut!—Ah, joko nyt, joko nyt!—Jerusalem, roomalainen on sinut tallaava jalkojensa alle. Jerusalem, juutalainen olen minäkin: miksi häpäisit minun ja miksi poltit minun asuntoni! Hyvästi ikuinen Jerusalem. En minä sinulle pahasti kostanut, en minä sinua vähästä myynyt: maailman valtaan minä sinut vaihetin.

(Esirippu).

TOINEN NÄYTÖS

Keisarillinen yksityisasunto Rooman ulkopuolella (Sabiniumissa). Avonainen, katoton etuhuone (atrium). Verhoilla peitetyt ovet vievät sisähuoneeseen, joka on pari porrasta ylempänä. Vasemmalla uhrialttari, jossa palaa tuli. Sisähuoneen oven vieressä pöytä, jossa näkyy lääkeastioita ja lääkeaineita.

TIITUS, DOMITIANUS, AULUS CAECINA, KVEESTORI, SENTTUURIOITA ja HOVILAISIA seisoo kääntyneinä sisähuoneeseen päin, jännittyneessä odotuksessa.

LYSIMAAKOS: (tulee sisäovesta, menee lääkepullojen luo).

TIITUS, DOMITIANUS YNNÄ MUUT: Kuinka on?

LYSIMAAKOS: Verenkulku säännöllisempi, kuume vähentynyt.

LÄSNÄOLIJAT: (riemulla) Siis parempi!

LYSIMAAKOS: Ei voi varmaan sanoa. Vanhalla iällä voi nämä merkit olla yhtähyvin heikontumisen merkkejä.

TIITUS: (itsekseen) Oh tätä ikuista epävarmuutta!

(Menee Domitianuksen kanssa sisähuoneeseen).

LYSIMAAKOS: Mutta caesar herää kohta. Silloin saamme nähdä.

(Poistuu jonkun ajan kuluttua lääkeastiain kanssa sisähuoneeseen).

HOVIVÄKI: (hajaantuu ryhmiin, jotka hiljaa keskustelevat keskenään).

AULUS CAECINA ja CASSIUKSEN VELJEKSET: (etualalla, keskustelevat muiden kuulematta).

CASSIUS VANHEMPI: Katso, Aulus, kuinka katkerasti Tiitus suree vanhan isänsä sairautta!

AULUS CAECINA: Hän on suuri näyttelijä. Siitä saakka kuin Vespasianus tuli keisariksi, on Tiitus kymmenen vuotta sydämmessään odottanut isänsä kuolemata.

CASSIUS VANHEMPI: Onni Roomalle, ettei se toivo ole toteutunut.

AULUS CAECINA: Oo, veljet, jalot tasavaltalaiset. Me lähenemme suurta ratkaisua. Nyt täytyy toimia. Jos Vespasianus kuolee, on kaikki myöhäistä, ja tyranni nousee Rooman sortajaksi.

CASSIUS VANHEMPI: Oikeassa olet, Aulus Caecina, nyt sen on tapahtuminen.

AULUS CAECINA: Oo, te vanhain patriisein jälkeläiset, katsokaa, mikä tyranni Tiituksessa nousee: jo ennen nousemistaan hän isänsä nimessä surmauttaa ja maanpakoon syöksee kaikki, mikä Roomassa on vapaata ja arvokasta.

CASSIUS VANHEMPI: Neeroa julmempi hänestä on tuleva!

AULUS CAECINA: Te vapauden viimeiset edustajat, sallitteko, että hänen juutalainen lemmittynsä, Berenice, asuu Rooman palatsiumissa ja sanoo itseänsä Augustaksi!

CASSIUS VANHEMPI: (kiihoittuneena): Ei koskaan! Ei koskaan! Minä olen valmis, Aulus.

AULUS CAECINA: (Cassius vanhemmalle): Mutta sinä? Sinä epäröit?!

CASSIUS VANHEMPI: Minua epäilyttää vielä seuraava kohta: Jos me Tiituksen otamme hengiltä, täytyy meillä olla takaus, että te pretoriaanit, meidän liittolaisemme, ette petä meitä ja huuda uutta caesaria. Me tiedämme kaikki, että Tiituksen veli, nuori Domitianus,— on teidän suosiossanne.

AULUS CAECINA: Ha-ha, vai Domitianus!——Hiljaa! Tuossa hän on.

DOMITIANUS: (tulee perähuoneesta, lähestyy Aulus Caecinaa).

CASSIUKSEN VELJEKSET: (poistuvat).

AULUS CAECINA: Caesar Domitianus?

DOMITIANUS: Olivatko nuo mustat sinun orjiasi?

AULUS CAECINA: (nyykäyttää päätä) Vakoojiani.

DOMITIANUS: (hiljaa, toisten kuulematta). Aulus, nyt on yhdestä seikasta tarkka vaari pidettävä. Isäni on—niinkuin luulen— kirjoittanut testamentin, jossa minä, Domitianus, tehdään veljeni Tiituksen myötähallitsijaksi. Jos hän antaa sen Tiituksen käsiin, olen minä hukassa. Tiitus sen väärentää. Minä tunnen hänet. Hän on taitava semmoisessa.

AULUS CAECINA: Caesar, sinä tiedät, että minä puolestani soisin sinun yksin tulevan Rooman herraksi.

DOMITIANUS: Ah, Aulus, sinä olet minun ystäväni.

AULUS CAECINA: Nuo kaksi ne oli urkkijoitani. He kertoivat, että tasavaltalaiset väijyvät Tiitusta, murhatakseen hänet, kohta kun Vespasianus kuolee.—Ilmoitanko Tiitukselle?

DOMITIANUS: Mitäs minä tiedän. Se on sinun asiasi. Sinähän olet Rooman prefekti.

AULUS CAECINA: Ajattelen, että sinun olisi paras kaikissa tapauksissa olla Roomassa valmiina heti toimiin ryhtyäksesi, ettei nuo hourupäiset tasavaltalaiset ennätä siellä sinun asioitasi sekoittaa.

DOMITIANUS: Jos sinä vaan jäät tänne sitä testamenttiasiata silmällä pitämään. Tiedä: Berenice on täällä. Heitä on kaksi minua vastaan. Molemmat yhtä viekkaita.

AULUS CAECINA: Caesar huomaa: jos Tiitus sysätään tieltä, on Berenice meidän tukemme jokaista muuta vastaan.

DOMITIANUS: Minä rakastan Domitiaa ja inhoon Bereniceä. En huoli hänestä.

AULUS CAECINA: Caesar, onhan mahdollista, että hän on silloin vähempäänkin tyytyväinen.

DOMITIANUS: Onko totta, mitä olen kuullut kerrottavan: sinä olet suhteissa häneen?—No, no. En vaadi vastausta.—Kun minä nyt ratsastan Roomaan, täytyy sinun lähettää henkivartijoita mukaani. Tie on turvaton.

AULUS CAECINA: Ja henkesi on tällä hetkellä kaikkia aarteita kalliimpi.

DOMITIANUS: Ah, Aulus, millä aavistuksilla sinä täytät sydämmeni! Oo, joka voisi nähdä tulevaisuuden verhon läpi!

LYSIMAAKOS: (tulee sisähuoneesta): Tuon riemusanoman! Caesar on herännyt. Pyysi maitoa, pyysi syödä!—Kuulitteko? Pyysi syödä.

LÄSNÄOLIJAT: (ottavat sanoman riemulla vastaan, ympäröiden Lysimaakon).

TIITUS: (tulee sisähuoneesta. Hänen kasvonsa ilmaisevat suurempaa riemua kuin kenenkään).

LYSIMAAKOS: (vastaa kysyjille): Kyllä, kyllä, ihan varmaan. Jos hyvin käy, voi caesar elää vielä monta, monta vuotta. Pahin on voitettu, pahin on voitettu! (Menee lääkkeiden kanssa sisälle).

TIITUS: Vaara näyttää todella olevan tällä kertaa voitettu. Kiitos, Lysimaakos. Ilosanoman toit meille kaikille.—Keisarillinen seurueemme on vapaa lähtemään Roomaan takasin.

AULUS CAECINA: Salli kysyä, jalo caesar, milloin itse aijot Roomaan saapua?

TIITUS: Miksi se sinulle on tarpeen tietää?

AULUS CAECINA: Liian kauan on Rooma ollut ilman johtavaa päätä.— (Erityisesti Tiitukselle): Miksi viipyisit, caesar, enää tämän sairasvuoteen ääressä, onhan vaara ohitse! Rooma odottaa, himoitsee nähdä jälleen sinun jumalaista olentoasi. Kun isäsi on täällä näkymättömissä, on niinkuin sinä yksin olisit Rooman herra. Tule, caesar, tule!—(Tuttavallisemmin ja hiljemmin): On ilmestynyt uusia tähtiä yölliselle taivaalle.

TIITUS: Ha-ha-ha. Sinä tiedät miltä puolelta ottaa minut, kunnon Aulus. Ei, Aulus, en uskalla vielä jättää vanhusta. Toivon, että yhä johdat senaatin istuntoja.

AULUS CAECINA: Sinun toivosi on meille käsky.

(Poistuu syrjemmäksi).

DOMITIANUS: (Tiitukselle). Minäpä en myöskään lähde täältä. Sinä—sinä —isä aikoo tehdä testamentin—minä tiedän sen—minä näin pergamentinkin hänen vieressänsä. Jos sinä saat yksin tänne jäädä,—

TIITUS: No, no Domitianus.—Sinä menet kauniisti Roomaan, eikö niin? Katsos, kun nyt olemme saaneet niin hyvän sanoman isän terveydestä, voit sinä rakkaan Domitiasi kanssa panna toimeen suuret kestit palatsiumissa. Saatte kutsua sinne ketä tahdotte, saatte voittajat ja tanssijat, ja saatte siellä mielinmäärin leikkiä yksinvaltiaita.

DOMITIANUS: Ole sinä!

TIITUS: Pikku Domitiasi kanssa—mitä?

DOMITIANUS: Olkoon menneeksi, koska isäkin on terveempi. Mutta jos sinä vaan sen testamentin—

TIITUS: Domitianus, Domitianus,—sinustapa minulla on vastus!
Kas niin—!

DOMITIANUS: Seurueeni! (Lähtee).

LÄSNÄOLIJAT: Terve, caesar Tiitus! (Lähtevät Domitianuksen jäljestä).

TIITUS: (kveestorille): Mitä vielä?

KVEESTORI: (antaa Tiitukselle pergamentin).

TIITUS: (lukee, antaa pergamentin pois). Kaikki siinä luetellut ovat heitettävät vankilaan.

KVEESTORI: Vankilamme ovat täynnä, caesar.

TIITUS: Siis teloitamme joka ikisen. (Hetken kuluttua): Mitä sanoo
Rooman kansa minusta?

KVEESTORI: Pelkäävät sinua. Odottavat sinusta toista Neeroa.

TIITUS: (hymyilee itseksensä). Se on hyvä niin.—Sanoppa sinä, minun herkin tuntosarveni, mitä odottavat patriisit minusta—ne vanhat sukuylimykset kodeissaan, missä ei hovin kulta kimaltele, vaan asuu vanhan Rooman henki hiljaisessa puolipimennossa. Oletko urkkinut, niinkuin olen käskenyt? Sinä vaikenet?

KVEESTORI: En tiedä uskallanko—?

TIITUS: Mitä aijot kertoa minulle—?

KVEESTORI: Eilen eräässä seurassa kuulin todella patriisein sinua arvostelevan.

TIITUS: Sinä luulet kai, että olen hyvinkin utelias, ha, ha.

KVEESTORI: Heillä on kummallinen luulo sinusta. He sanovat, että sinä ainoastaan teeskentelet julmuutta, herättääksesi pelkoa ja nöyryyttä, niinkuin teki suuri Augustus ennen valtaistuimelle nousuansa, mutta—

TIITUS:—mutta?

KVEESTORI: Mutta suuren Augustuksen luonnetta et sentään osaa matkia— sanovat;—et hallitse tunteitasi—et ole oikea roomalainen—ja olet nousukas.

TIITUS: (on ottanut kovin itseensä). Enkö vieläkään ole kylliksi itseäni sulkenut! (Teeskennellen ylemmyyttä): Ovatko he ehkä nähneet minun itkevän, ha-ha!—Joko minä sanoin sinulle? nuo ovat teloitettavat, jok'ikinen! Saat mennä.

KVEESTORI: (viipyy).

TIITUS: No?

KVEESTORI: Tahtoisin varoittaa sinua, caesar, eräästä vihollisestasi.

TIITUS: Sano.

KVEESTORI: Pidä silmällä Aulus Caecinaa.

TIITUS: Mitä sinä sanot? Hän on parhain ystäväni!

KVEESTORI: Voi olla. Kuitenkin, hän on valmistanut pretoriaaninsa sen varalle että isäsi kuolee. Katso, tässä on jäljennös hänen salaliittoaikeestansa, jonka näin hänen sotamiehillänsä. (Antaa Tiitukselle toisen pergamentin).

TIITUS: (lukee, yhä enemmän kiihtyen; viskaa pergamentin raivokkaasti kveestoria vastaan). Sen sinä olet itse sepittänyt! Sinä—sinä olet hänen kilpailijansa. Te olette molemmat pyrkineet pretoriaanien päälliköksi, ja kadehtineet sitä virkaa minulta. Te myrkytätte koko minun elämäni, te pilaatte juonillanne koko minun onneni, ennenkuin sen olen saavuttanutkaan!

KVEESTORI: (nostaa pergamentin ja lähtee hitaasti).

TIITUS: Tätäkö minä olen tavoitellut. Tähänkö minä hukkaan elämäni!— Ah, yksi ainoa minut siitä auttaisi,—se ainoa, jota en ole vielä saavuttanut.—»Sinusta tulee suuri hallitsija, Tiitus; sinä olet täyttävä maailman hyvillä töillä»—ha-ha, mikä haihtuva unelma kaukaisesta nuoruudesta!—Niin, jos olisin nuori, ehkä saavuttaisinkin, mutta minä vaan en enää uskalla mitä silloin uskalsin. Enkä tiedä, mistä enää voimaa ottaisin.

LYSIMAAKOS: (tulee sisähuoneesta, menee lääkepöytänsä luo).

TIITUS: Lysimaakos, eikö—sinun lääketaitosi voisi määrätä aikaa, kuinka kauan vanha isäni vielä kestää näitä kovia taudinkohtauksia?— Lähimaille—

LYSIMAAKOS: Herra, ei se ole tärkeintä. Tärkeintä on olla erehtymättä itse hoidon tavassa.

TIITUS: Valtakunnan asioille on kuitenkin perin tärkeätä, että punnitset sitä kysymystä.

LYSIMAAKOS: Luvallasi sanoen, herra, minun asiani on vaan katsoa, että ihminen jääpi eloon.

TIITUS: (kiivastuu, mutta hillitsee itsensä).

LYSIMAAKOS: Kaikki on mahdollista. Mahdollista on, että loppu tulee äkkiä—milloin emme odotakaan. Mutta yhtä mahdollista on, että caesar— hän on nyt seitsemänkymmenen kahden ikäinen—kestää tämän kohtauksen ja elää vielä kymmenen, miksei parikymmentäkin vuotta. Sitä hetkeä ei tiedä yksikään. Se on ja täytyy olla ihmisille salaisuus.

TIITUS: Ainakin lääkäreille.

LYSIMAAKOS: (poistuu sisähuoneeseen).

TIITUS: (puhuu oikeaan sivuhuoneeseen): Berenice! Minä tarvitsen sinua.

BERENICE: (tulee kuulumattomasti, seisoo pari askelta ovelta).

TIITUS: Sinä kuulit mitä Lysimaakos sanoi?

BERENICE: (nyykäyttää päätä).

TIITUS: Siten päivästä päivään, kuusta kuuhun, vuodesta vuoteen. Mitä puuttuu minulta? Hallitsen kaikki virkakunnat, sanelen keisarilliset lausunnot senaatissa, olen ainainen konsuli, olen tribuuni, elinajakseni pontifex, olen pretoriaanein päällikkö,—olen isäni myötähallitsija,—caesar. Ja kuitenkaan en ole saavuttanut sitä, mitä olen tarkoittanut. Kuka tietää kumpi meistä ennen kuolee. Tämä epävarmuus se kalvaa ja kuluttaa minua. Ennen muinoin tein mitä tahdoin, saavutin mitä tahdoin. Nyt ei se ole enää minun vallassani. Olen sitonut itseni.

BERENICE: Se on hyvin totta: sinä olet pysähtynyt. Rohkeutesi on rajansa löytänyt. Sinä et ole enää niin nuori kuin silloin.

TIITUS: Ei, Berenice, intohimoisemmin kuin koskaan palaa mieleni. Tämä epätietoisuus se on vaan mahdoton minulle. En voi elää ilman varmuutta. Tuo Lysimaakos, hän ei voi mitään sanoa. »Se voi tapahtua kohta»—ja sitten taas: »voi elää vaikka kaksikymmentä vuotta.»—Jos ei lääketiede voi minulle vastata, kysyn auguurilta, enteiden lukijalta.

BERENICE: Jos se vaan ei huomiota herättäne. Sanovat: Tiitus on levoton.

TIITUS: Joka taholta minä olen aidattu.—Sinä, Berenice, olet itäisiltä mailta: sano, tunnetko enteitä, joista voi tulevaisuutta arvata?

BERENICE: Ha-ha-ha.

TIITUS: Sinä naurat?

BERENICE: Minusta on aina kummalta tuntunut, että roomalaiset uskovat enteihin. Tiitus, maailman valta on omankäden tuote. Ei kukaan sinua siihen auta, ellet sinä sitä ota!

TIITUS: Kunpa tietäisin, ettei siitä tule minulle rangaistusta taivailta! Hän on isäni.

BERENICE: Paljon on taivaalla keinoja tahtonsa ilmaisemiseksi. Jos se tekee esteitä, mikset käske merkiksi sen ukkosena jyrähtämään. Se enne olisi Caesarille kyllin arvokas.

TIITUS: Nyt on keskipäivä, taivas pilvetön.

BERENICE: (kohauttaen olkapäitänsä): Mitään muuta ennettä en minä tiedä.

LYSIMAAKOS: (vetää syrjälle sisähuoneen oven verhon).

VESPASIANUS: (seisoo Lysimaakoon nojautuneena sisähuoneen pimentoa vasten).

BERENICE: (vetäytyy nopeasti syrjään, menemättä kuitenkaan näkyvistä).

VESPASIANUS: Missä on minun poikani Tiitus?

TIITUS: Isä, isä, älä vaivaa itseäsi. Tässä olen, isä.

VESPASIANUS: Entä poikani Domitianus?

TIITUS: Rauhoittuneina sinun terveydestäsi, isä, äsken kaikki läksivät takasin Roomaan.

VESPASIANUS: Tule tänne, Tiitus. Annas kun tunnustelen sinua. Silmäni eivät näe, mutta hengessä näen sinut elävänä edessäni. Tiitus, Tiitus, sinun puuhiasi tämä on ollut kaikki. Sinä teit minut, yksinkertaisen virkamiehen, keisariksi. Mutta annas kun sanon sinulle, ennenkuin kuolen: liian paljon sinä luulet, liian paljon sinä odotat purppuratoogasta. Ei se ole mitään, ei yhtään mitään. Kaiken aikaa olen tuntenut itseni suureksi narriksi. Ja enin silloin kuin seisoin triumfivaunuissa,—hölmö minä! aamunkoitosta päivänlaskuun seisoin siinä sekä oman että koko maailman ivan esineenä. Narri minä, minulle tapahtui mitä olin ansainnut!

TIITUS: Taudista parantuvanakin olet parantumaton ivassa!

VESPASIANUS: Voi minua! Pahin näytelmä on vielä jäljellä. Kuoltuani te panette toimeen loistavan hautaussaaton ja julistatte minut jumalaksi!

TIITUS: Hiljaa, hiljaa, isä. Orjat voivat kuulla. Jos caesar menee kuolemaa kohden niinkuin tavallinen ihminen, mikä silloin hänet alamaisistansa erottaa? Jumalaksi tulee caesar kuoltuansa.

VESPASIANUS: Jumalaksi, jumalaksi! Ah, Tiitus: kovaa on vanhan soturin, niinkuin minä, jolla on valta maailman yli, kadottaa valta itsensä yli niin, ettei jaksa enää roomalaisen tavoin elämäänsä lopettaa. Kovin jo haluaisin tämän narriuden perinnöksi luovuttaa. Mitä, Tiitus? jätänkö haluttua tavaraa? ha-ha—. Kuitenkin minulla on kaksi poikaa, Hallitkaa yhdessä. Ota hänet vierellesi, Domitianuksen, että hänkin saa vähän maistaa sitä, mitä niin himoitsee. Tiedän, Tiitus, että sinä teet kaikki niinkuin itse tahdot. Minä vaan rukoilen sinua: ota Domitianus mukaan. Kas tähän, tähän olen hallitussuunnitelmani kirjoittanut. (Antaa Tiitukselle pergamentin). Oh voimani, voimani! Liiaksi, liiaksi olen puhunut.—Lysimaakos!

LYSIMAAKOS: Levätä täytyy sinun majesteetti. Kunhan tämä voimainponnistus ei toisi turmiota!

VESPASIANUS: (peräytyy Lysimaakon tukemana verhon taa).

TIITUS: (tulee uhrialttarin luo, hetken mietittyänsä heittää pergamentin tuleen ja jää katsomaan savua, joka menee alas).

BERENICE: Mitä sinä katsot, Tiitus?

TIITUS: Viskasin tuleen nahkapalasen. Ajattelin: jos savu nousee, käy niinkuin minä tahdon,—jos menee alas, käy toisin. Katso, kuinka savu kiiriskelee pitkin maata!