NOVELLEJA JA KERTOMUKSIA I

Jyväskylässä, Weilin ja Göös'in kirjapainossa ja kustantamana. 1878.

SISÄLTÖ:

Ensimmäiset markkinat | Äiti ja poika | kirj. Wilja Päivä koittaa | Kärsivä kukka, kirj. Aug. Blanche Sovitettu, kirj. Emilie Tegtmeyer Radan vaihtaja, kirj. Camille Dehas

ENSIMMÄISET MARKKINAT.

Oli ihana, kesäinen sunnuntai-ilta. Lempeästi säteili aurinko siintävän taivaan rannalla, järvi oli tyyni, metsä raitis ja vihanta.

Elsa oli aholla poiminut tuohisen täyteen mansikoita ja astui nyt verkalleen kotia kohden, välimmiten vieläkin kumartuen alas, tavoittaakseen jonkun tien-vieressä kasvavan punaisen-hohtavan marjan.

Mutta äkkiä kavahti hän ylös, sillä metsästä, aivan läheltä, kuului outo rapsahdus. Samassa hyppäsikin puiden ja pensaiden välistä, esiin vahva ja verevä nuorukainen, joka iloisesti tyttöä tervehti. Elsa hymyellen vastasi tervehdystä ja hänen siniset silmänsä ilmaisivat tunteita, niin suloisia ja lempeitä, kuin mailleen rientävän auringon viimeiset jäähyväis-säteet. Näkyipä heti, ett'eivät outoja toisilleen olleet.

— Elsa, — lausui nuorukainen, tyttöä kätellen, — sinua olen jo kauvan aikaa etsinyt, kertoakseni sinulle jotakin varsin uutta ja tärkeätä asiata.

— No anna kuulla! Kuinkahan tärkeätä tuo nyt vain lieneekään, — mietti Elsa epäillen ja hänen sinisistä silmistään loisti pienoinen veitikkamaisuus.

— Aion, näet, huomenna lähteä Matin kanssa markkinoille.

Elsan otsa pimentyi.

— Matin kanssa — — — sanoi hän — älä sitä te'e Antti — älä ainakaan Matin seurassa mene markkinoille.

— Ja miks'ei?

— Siitä ei ole sinulle mitään hyötyä.

— Hyötyäkö? Ell'ei siitä juuri muuta hyötyisikään, virkistää se kumminkin sekä sielua että ruumista.

— Mistä sen tiedät, kun et vielä koskaan ole markkinoilla käynyt?

— Sen sanoi Matti, joka paraiten mahtanee asian tuntea, koska aina käy markkinoilla.

— Onko Matti sitten mielestäsi niin erinomaisen virkeä sielun ja ruumiin puolesta?

— Mitä tyhjiä viisastelet!

— Usko minua, Antti, ruumiisi parhaiten virkistät joka seitsemäntenä lepopäivänä ja mitä sieluusi tulee, niin ell'ei se virkisty juuri samana päivänä, turhaan sitä taas markkinoillakin koetat elähyttää.

Matti jo kiivastui.

— Totinen ja jäykkä olet, kuin vastarannan kiiski — et tunne etkä salli mitään viatointa huvitusta. Mutta älä luulekaan, että asia siitä paranee, sillä kun kerran olen Matille luvannut mennä, niin menen myös. Se on kerrassa sanottu.

Elsa ei mitään virkannut, mutta hänen mielensä oli käynyt alakuloiseksi. Antti astui kiivailla askeleilla metsäpolkua ja taittoi visan, jolla vuoron sinkoili pieniä kiviä, vuoron ilmaa pieksi. Tyyneenä ja hiljaisena kävi Elsa hänen jälessään. Jopa joutuivat he sen mökin edustalle, jossa Elsan vanhemmat asuivat.

Antti seisahtui.

— Jää hyvästi, Antti! — sanoi Elsa ystävällisesti, antaen sulholleen kättä.

Antinkin sydän jo heltyi.

— Kuule Elsani, — puhui hän, hellästi neitosen kättä puristaen, sinä olet välistä liian jyrkkämielinen, niin lempeä ja ymmärtäväinen, kuin muutoin oletkin. Onhan varsin tavallista nykyaikaan, että nuori kansa kulkee markkinoilla, — noin vaan huvin vuoksi. Mitä pahaa siinä sitten on, jos minäkin sinne joskus menen?

— Ei mitään Antti, kun sieltä vain palajat yhtä puhtaana ja vilpittömänä, kuin sinne menetkin.

— Ha ha ha! Jo tottakin näet aaveita.

— Onnellista matkaa!

— Jumalan haltuun Elsa!

* * * * *

Mikä ryske ja jyske, mikä huuto ja pauhina, mikä kärryjen rätinä ja armotoin ajaminen maantiellä? Etkö tiedä? Onhan nyt markkinain aatto ja kansaa rientää, miehiä, vaimoja, vanhoja, nuoria, läheltä ja kaukaa, kaikki ne ilolla markkinoille entävät. Naiset istuvat kärryissä myhäellen, pyhävaatteihinsa puettuina, ja miehet heidän polvillaan. Kolme, neljä, joskus kuusi ja seitsemänkin henkeä on kussakin hevosessa. Ruoskat heiluvat, miehet hoilottavat, ja hevoset kiitävät eteenpäin. Meteli kajahtelee kirkumisen tapaisesta laulusta.

— Hei liirua leijan laa, Markkina miehiä ollaan vaan, Hei liirua leijan laa, Oltta, viinaa juoda saan. —

Jo heti kotipihasta lähdettyä, miehet saivat "markkinakuraasia".

Matin hevonen höyryeli vaahdossa virstan parin matkaa kaupungista. Antti istui vakaana ja totisena Matin rinnalla kärryissä. Hän oli levotoin — Matin raa'at kokkapuheet häntä inhottivat.

— Istut siinä kuin pölkky — moitti Matti, ett'et vielä ole oppinut markkinailoa tuntemaan.

— Tämmöinen ilo ei mitään maksa.

— Eikö maksa?

Poika juo rommia markkinoilla, lakki kallellansa, Tyttö on punaposkinen, joka istuu polvellansa.

Eikö sellainen ilo mitään maksa? Kallista vähän tuota pullon suuta, niin saat parempaa ryhtiä — — no ota vaan, äläkä yhtään inkkaa, se on Koivuniemen Jussin parasta viinaa. — — Ell'et nyt hyvällä ota naukkua, niin, totta vie, pääkalloosi saat koko pullon. — — Kas niin vaan — — hih! — kallista paremmin, — no niin. "Tattis mamma, sanoi Lotan Mikko." Kyllä sinusta miestä paisuu, kun vaan joutuu.

Jos akkasi sinuhun suuttuu, niin juo, Jos kellarist' viinakin puuttuu, niin juo. Ota sitt' itselles toinen akka, Äläkä sentähden juomasta lakkaa, Vaan juo ja laula ja räysää ja pauhaa — ja juo!

— Älä herran tähden, Matti, pidä noin pahaa elämää.

— Kas poika vaan, kas, kas! Pyysinkö sinua köntti tänne vörmyntärikseni, sano!

— Et pyytänytkään, mutta johan tämmöistä elämää harakatkin pelkäävät.

— Ell'et nyt hyvällä tuki suutasi mies, niin, hiisi vieköön, ei ole onni tänäpänä merrassa. Vai ei nyt enää muka laulaakaan sais'. Mutta kas kun sen teen kiusallasikin.

Rallakaijan rakkaus paloi mennä vuonna, Joko lienee sammunut, taikka tielle puonna.

No helkkari, noita peijakkaan poikia, eivätkös tuolla jo ottele? Ptroo, seis hevonen! Pidäs ohjista sen aikaa, kun menen minäkin heitä vähän löylyttämään.

— Oletkos hulluna, Matti?

Mutta Matti ei enää kuullut. Hän oli jo toisella puolen ja juoksi kädet suorana ylös sinne, missä tulinen tappelu oli syntynyt miesten kesken. Jouduttuaan kohdalle, alkoi hän tukevilla nyrkeillään ruhtoa oikeaan ja vasempaan voimainsa takaa. Kiivastuneet tappelutoverit uuhottivat hetkeksi kiistansa ja kääntyivät yksissä miehin Mattia vastaan. Eräs pikkuinen nalikka, joka syrjästä oli toisten takaa katsonut, sieppasi kiven, jolla lähätti Mattia niin kovasti, että veri turskahti esiin; eräs toinen tokkasi häntä selkään paksulla seipäällä.

— "Maltas, kun ma saan selkäni seinää vasten. Manu vainaa" — änkytti Matti, mutta kun se ei onnistunut, täytyi hänen huutaa apua.

— Mitäs sinulla siellä olikaan tekemistä? nurkui Antti, mutta kiirehti kuitenkin samalla esiin ja sieppasi mennessään aidanseipään aseekseen. Jo oli hän pelastanut toverinsa miesten käsistä, mutta ennättipä kumminkin siinä toimessaan saada puukon haavan kupeesensa.

— Ei siitä mies kuole, — lohdutti Matti, kun taas rauhassa ajoivat eteenpäin. — Ei siitä mies kuole, enemmän kuin minunkaan haavastani. Mutta, voi armahda, jos vaan niitä miehiä vielä markkinoilla tapaan!

— Parasta olisi ollut, kun nytkin olisit niistä erillään pysynyt.

— "Höm, kyllä hän se niin on, on kai, sanoi Toivola akalleen," — mutta minkäs sille teet, kun luonto vetää? Eihän muusta olisi lukua, mutta voi pahanen päivä, kun särkyi se pulloni, hyvä viinani meni maahan. "Se on luut uudet," sanoi Östmanska, kun ruoka loppui.

— Niinkuin et sinä muka toista hankkisi!

— Hankin kyllä, sen saat nähdä ja maistaa myöskin saat, ennenkuin tästä kaupungista ollaan.

— Sen mä tiesin.

Pienessä töllissä kaupunkia likellä ottivat miehet yökortteerin. Sieltä aamulla varhain lähdettiin kaupunkiin, hiukan hiljaisempina, sillä Matin "kuraasi" ei näin aamusta ollut vireillä. Hevonen ajettiin kadun syrjään, johon muitakin tuttavia oli pysähtänyt. Matti pani sille kourallisen heiniä eteen ja pyysi erästä tuttavataan pitämään sitä silmällä. Ja nyt mentiin torille. Kadun kulmassa oli väentunkoa ja Antti eksyi toveristaan, mutta siitä hän ei suuresti välittänyt. Tuli täällä mies yksinkin toimeen. Hän kuunteli ensin hetkisen posetiiviä ja sitten erästä miestä, joka suuren ihmisjoukon suureksi ihastukseksi lauloi Paavo Putkosen sepittämää ja Mikkelin kirjapainosta ilmestynyttä rakkauden laulua:

"Pää sinä kultani rakas luonto, Sinulle on annettu suloinen muoto, Ole sinä aina iloinen, Elä sinä kiukussa kiroile.

Sinusta en koskaan eritä taida Muut likat ei mielestän mitä maita, Sä olet se kaikista ainova Jolle nuoren luontoni lahjoitan.

Nyt minä lasken käteni kaulaan, Sillä minä näin suloisesti laulan, Kun en voi muuten selittää, Kuin perääsi on niin ikävä."

— Mitä se "pää" siinä ensimmäisen värssyn alussa merentieraa? kysyi eräs kuuntelijoista.

— Tiettinethän tuon — lausui toinen — se tarkoittaa, että koko laulu on päätön.

— Mutta minun tyhmän järkeni mukaan on "pää" aina pässin esipuhe — lausui kolmas — ja sentähden se merkinneekin, että laulun tekijä on oikein aika "pässin pää".

Sille sukkeluudelle miehet nauraa hohottivat ja naiset tirskuivat; mutta ne viimemainituista, jotka olivat vanttuissa, tohvelipalttoissa ja silkkihuivissa, ne vaan hiljaa myhäelivät ja peittivät huuliaan sileästi kokoonkierretyllä niistinliinallaan.

Kummaa oli Antista, että naiset niin halukkaasti noita lauluja ostivat. Minä en ainakaan semmoiseen rahaani pane — mietti hän pätevästi ja kävi kojuja katselemaan, joita pitkä rivi oli pystytetty torin varteen. Eräältä kultasepältä osti hän korvarenkaat Elsalle tulijaisiksi ja erään Tampereen eukon kojusta simsetin ja kaulahuivin — sulhaspuvukseen muka — kääri ne kokoon ja pisti taskuunsa. Samassa älysi hän kadun toisella puolella valmiita vaatteita osaksi levällään pitkillä pöydillä, osaksi ripustettuina pitkin lankun seinää.

Antti meni sinne.

— Hoi mies — huusi juutalainen hänelle vastaan — tule ostamah, se helppo hinda, hyve tavara, näin kaunis jakka, kolmell' kymmenell' markall', et paremba mistääh sah. —

Antinkin mielestä tuo harmaa verkanuttu oli hyvin mukava ja kaunis, mutta — "jok' on verassa, se on velassa, talonpoikain seassa" — arveli hän ja aikoi lähteä eteenpäin.

Juutalainen innostui.

— Osta veli — huusi hän, tarttuen Antin käsivarteen — osta, mine anda se sulle viisikolmatta markka. Katso kuinga se passah'!

Ennenkuin Antti tiesi asiastakaan, oli vanha takki pois hänen päältään ja verkanen sijassa. Olipa hän sentään mielestään niinkuin vähän pulskempi tässä asussa, ja totta Elsankin silmissä poika toiselta näyttäisi näin mahtavassa nutussa, kuin tuommoisessa karkeassa ja vanhassa retkaleessa.

— Mitähän tuo olisi, — jos kahdellakymmenellä annatte, niin joutais olla. —

— No sama se on, maksa pois raha, — sanoi juutalainen ja kauppa oli tehty.

Kun Antti oli maksanut suostutun hinnan, aikoi hän ottaa vanhan nuttunsa pöydältä, mutta — ihme ja kumma — se olikin kadonnut. Turhaan haki hän pöydältä ja maasta, turhaan katseli hän ihmisiä ympärillään, — nuttua ei näkynyt eikä kuulunut. Juutalainen häilyi jo kaupassa muitten kanssa eikä joutunut häntä enään kuulemaankaan. Tässä ei auttanut muu, kuin pitää vahinko hyvänään. Voi harmia!

Lisäksi alkoi vielä sataa hänen uudelle nutulleen ja outo kun oli, ei Antti tiennyt, mihin poiketa sateen suojaa etsimään. Kävellessään katua, näki hän niin sanotun "onnen pyörrän", joka ihmisille ilmoittaa tulevaisuuden salatut asiat. Hinta 25 penniä. Se tieto nyt kumminkin täytyi ostaa. Antille annettiin "onnen lippu", joka lupasi hänelle paljon hyvää ja vähän pahaa. Rikkautta, rakkautta, monta ystävää, muutamia vihamiehiä, kaunis puoliso ja paljon lapsia on suotu hänen osakseen. Tuo kuitenkin taas teki mielen keveämmäksi. "Vähät siitä," arveli Antti, "jos kohta nuttu menikin ja korvarenkaat ja simsetti ja kaulahuivi, jotka olivat taskussa. Koskapas sitä ihminen vahingon veräjälle pääsee. Ja olihan onni sekin, että kukkaroni sattui olemaan liivin taskussa. — — — Hm — — — rikkautta ja kaunis puoliso — — Elsa onkin kauniin tyttö koko maailmassa —"

Likeisillä portailla soitettiin nyt kelloa. Sisältä kuului posetiivin ääni, väkeä tulvasi sinne ja Antti meni myös. Se oli panorama. Ympäri huonetta oli asetettu kauniita ja kallisarvoisia voittokaluja, jotka muka arvan kautta olivat saatavina. Arpa maksoi markan ja Antti koetti onneaan. Sai kun saikin pienen sokuriastian, jommoisen Elsa oli kotipitäjän kauppiaalta ostanut kolmella kymmenellä pennillä. Taas tuli vahinko — mutta jotakin se lystikin maksaa, ja saihan täällä samalla hintaa katsella huonoja kuvia himmeitten suurennuslasien lävitse. Antti läheni silmillään yhtä lasia ja koki saada selville, mitä se kuva oikeastaan merkitsisi, jonka hän siinä näki edessään.

— Täälläkö sinä junkkari oletkin — kuului samassa tuttu ääni hänen korvissaan ja Matin käsi ravisteli häntä olkapäästä. — Käy mukaan, minulla on täällä muutamia hyviä toveria.

Antti seurasi Mattia. Kävellessään kadulla sattui hän vilkaisemaan uutta nuttuansa, ja — pettivätkö silmänsä vai oliko kaikki noiduttu — uusi, harmaa nuttu oli muuttunut aivan kirjavaksi. Sade oli sen kostuttanut, juutalaisen maali oli liunennut ja hänen päällään oli nyt vanha, kulunut, maalilla tahrailtu takki.

— Matti, — sanoi hän seisahtuen — katsos velikulta vähä tätä uutta takkiani! —

— Hm — "kauniit on paikat, sanoi Lintu-Jussi".

— Mitä sinä tästä arvelet?

— Arvelen, että juutalainen sinut petti.

— Samaapa melkein minäkin epäilen. Mutta kuules, Matti, tämä on vähän häpeällistä.

— "Kyllähän se niin on, on kai."

— Antaisinko hänelle selkään, vai veisinkö hänet oikeuteen?

— Niin, sitä asiaa sietää harkita.

Antti olisi kernaammin heti lähtenyt juutalaiselle kovaa näyttämään, mutta Matti otti häntä käsivarresta ja vei hänet mukanaan kapakkaan.

* * * * *

Oli seuraava aamu. Antti heräsi, hieroi silmiään, katseli ympärilleen, — hieroi taaskin silmiään, mutta näky ei muuttunut. Missä oli hän? Pelkällä laattialla oli hän maannut ja ympärillään, niinikään laattialla, makasi koko joukko miehiä. Huone oli kolkko ja alastoin. Ikkunat olivat korkealla permannosta ja — rautahäkit edessä.

— Jumalan tähden, olenko vankihuoneessa! Maailma musteni Antin silmissä, hän kavahti ylös ja hoiperteli ovelle. Se oli lukittu. Mutta kuka on tuo mies, joka suullaan makaa kynnyksen edessä?

— Matti, sinäkö se olet? Matti, nouse ylös ja katso, mihin olemme joutuneet — — — Matti — — — Matti — — — etkö jo herää — — —

Hän tarttui Matin käteen — — — oi suuri Luoja — — — se oli kylmä! Matti nosti hänen päätään, laattialla oli verta, — — — veri oli myös hyytynyt ruumiin huulille ja sieramiin. — — Matti oli kuollut, — kuollut, — ja missä tilassa!

Tuskan hiki nousi nuorukaisen otsalle, sydäntänsä kovin ahdisteli, hän puristi käsillään päätänsä. — "Oi taivaan Isä, mitä tietä jouduin tähän helvetin esihuoneesen," huokasi hän. Mieleensä juohtui nyt kapakka. Siellä oli juotu, riidelty, tapeltu. Sitten puhuttiin varkaudesta, huudettiin poliisia, vihellettiin ja — enempää ei hän muistanut — —

— Miehet, miehet, nouskaa ylös! Täällä kuolema on käynyt tänä yönä! —

Toinen pää toisensa perästä kohosi laattiasta ja tylsät silmät kääntyivät kaikki Anttiin, joka istui tuvan ainoalla rahilla. Tämä osoitti Mattia. Miehet haukottelivat ja ojentelivat kankeita jäseniään. Sitten vähitellen virkistyivät, nousivat ylös, tarkastelivat likemmin ruumista ja päättivät hengen jo auttamattomasti lähteneeksi.

Antti oli vaipunut synkkiin ajatuksiin. Jumalan vanhurskas käsi oli lopettanut jumalattoman menon. Matti oli irstaisesta markkinaelämästä äkkiarvaamatta kutsuttu taivaallisen tuomarin eteen. Hänellä, Antilla, vielä oli armon aika, hän vielä voi kääntyä kadotuksen tieltä, jolla ensimmäisen askeltensa jo oli ottanut. Varoittavana ja kauhistavana esimerkkinä lepäsi Matti tuossa hänen edessään. Antin silmät aukenivat ja hän päätti kääntyä siltä tieltä, joka viheliäisyyteen ja kadotukseen vie.

— Ja Elsa, — tuo ihana, puhdas tyttö, — hän varmaankin hylkää langenneen nuorukaisen — — —

Tuo ajatus kipeästi poltti Antin sydäntä ja kun hän, juoppouden sakkoon langetettuna, pääsi vapauteen, ei rohjennut hän mennä sinne, mihin mielensä halu ja toivo paloi, vaan astui raskailla, epävakaisilla askelilla kohden kolkkoa kotoansa.

* * * * *

Kymmenen vuotta oli kulunut. Järven rannalla oli talo, tosin pieni, mutta hauska ja siisti. Pellolla aaltoeli ruis, kauniina ja lähes tuleentuneena. Ikkunat välkkyivät ilta-auringon valossa. Nuori, ihana vaimo seisoi etehisen ovella, varjosi kädellä silmiään ja tähysteli polkua, joka niityltä toi pellon aitovartta pitkin talolle. Tuvasta juoksi kolme pienokaista hänen luokseen, ja nuorin, kaksivuotias Antti, tarttui syleillen hänen hameesensa.

— Äiti, saammeko juosta isää vastaan? — kysyi vanhin, sievä, seitsenvuotias Anna.

— Menkää, lapseni, tuolla hän jo tuleekin.

Ja siellä tosiaankin tuli vanha tuttavamme, Antti, viikate olalla. Hän astui rivakkaasti ja kasvojaan kaunisti lempeä, iloinen hymy, sillä hän jo oli huomannut armaan vaimonsa ja rakkaat pienokaisensa. Vanhemmat lapset riemuten juoksivat isää vastaan ja pikku kaksivuotias koki tallustella jälessä. Vaan eipä hän pitkältä ennättänyt, ennenkuin isä jo tuli Annan ja Villen seurassa hänen vastaansa.

Pikkuinen kurotti käsiään ja rukoili: "Isä ota syliin!" Ja isä laski heti viikatteen aidalle ja nosti lemmittynsä käsivarrelleen.

Näin he lähestyivät Elsaa, joka hymysuin ja lempeillä silmäyksillä tervehti rakasta miestään.

— Tule, Antti, illallista syömään, ennenkuin puuro jäähtyy — sanoi hän.

— Tulen, ja sua kiitän Elsani — vastasi Antti, syleillen vapaalla käsivarrella vaimoaan — kiitän tästä ja kiitän siitäkin illasta, jolloin juuri nyt kymmenen vuotta sitten ainoan kerran neuvosi ylenkatsoin. —

— Unhota se jo! —

— Ei niin, mun armas vaimoni, vaan muistelkaamme sitä ilolla, sillä se kuitenkin perusti onnemme. Kun ensimmäinen askeleeni pahalla tiellä heti kohtasi kovan rangaistuksen, se minut, niinkuin toivon, ainaiseksi siltä karkoitti. Eikö siis syytä sitä ilolla muistella?

— On niinkin Anttiseni. Ja menemmekö huomenna niinkuin ennenkin yhdessä markkinoille myymään voitamme ja muita tavaroitamme? —

— Sen teemme, Elsa, ja ostamme sieltä samalla pikku Annalle ensimmäisen lukukirjan.

Pikku Anna hypähti ilosta. Äiti toi puurovadin pöydälle, Antti luki ruokaluvun ja tyytyväinen perhe istui illallispöytään.

ÄITI JA POIKA.

Useassa kohden Päijänteen rannoilla kasvaa suoria, ikivanhoja honkia. Ne seisovat juhlallisina ja komeina; juuret ovat kiinnitetyt maan imuun, mutta latvat osoittavat ylös taivaan siintävään korkeuteen, — mykkinäkin ihmiselle muistuttaen maallisen vaelluksen ylhäistä päämäärää. Vaan kun vieno tuulen humina metsän hiljaisuuden tauottaa, silloin salainen humina kuuluu petäjiköstä, silloin mykät ovat puhevoiman saavuttaneet. Kuunnelkaamme! He kertovat tapahtumia, joita vuosisadan kuluessa joko itse ovat nähneet, tai Päijänteen aallot rannalla heille kuiskaelivat.

Oli kolkko, syksyinen päivä. Myrsky pauhasi ja aallot kuohuivat korkeina, vaahtopäisinä Päijänteen helmassa. Taivaalla ajoivat sysi-mustat pilvet kiivaalla nopeudella toisiaan, — näkönsä oli uhkaava, peloittava.

Ristiselällä kamppaili pienoinen venhe vihaisten aaltojen ajelemana, ja venheessä istui nainen, kalman vaaleana, puristaen vakaista lasta rintaansa vasten. Valtavasti sykki äidin sydän ja hänen silmänsä tuijottivat tuskallisina kohden synkkää taivasta. Mies, joka istui etupäässä, koki ainoalla airolla, mikä hänellä vielä oli jälellä, ohjata venheen kulkua, vaikka selvään näki sen turhaa olevan. Vakaana istui hän siinä, yhteen puristetuilla huulilla ja rypistetyllä otsalla, viimeisillä voimillaan taistellen Ristiselän kuohuvan kidan kanssa. Kauhistuksella oivalsi hän takanapäin hirmuisen aallon vyörivän heidän jälessään. Se saavutti venheen, löi sisään ja kasteli vanhemmat. Tuli toinen — kävi samoin. Tuli kolmas, entisiä valtavampi, saavutti venheen ja — löi sen pirstaksi luotoon.

Ainoa huuto kuului, ja syvyyteen vajosi mies, lapsen isä. Mutta sama aalto, joka isän hautaan painoi, kantoi äidin lapsineen turvaan, saaren ruohoiseen rantaan. Äiti kun tointui, heittäytyi surkealla valituksella lapsensa yli, kostutti kyyneleillään hentoisen kalveita kasvoja ja suuteli hänen kylmiä huuliaan ja umpeen vaipuneita silmiään.

"Oi taivaan suuri Luoja," huokasi hän ahdistetulla sydämellä, "älä salli mun lapseni kuolemaan nukkua, ennenkuin kasteen liiton olet hänen kanssaan tehnyt! Kuule huutoni, o Isä laupias!"

Ja taivaan ovi aukeni, — äidin rukous oli löytänyt tien Kaikkivaltiaan istuimen eteen. Syvä huokaus nousi lapsen rinnasta ja hänen suloiset silmänsä hymyilivät.

* * * * *

Hetket kuluivat, päivät päättyivät. Kaksikymmentä oli jo vuotta vierinyt ajan hautaan, kun taaskin sama äiti ja sama poika kulkivat Päijänteen vesiä. Nyt oli ihana, kesäinen ilta. Taivas kaarsi selkeänä ja puhtaana ylähällä, ei pieninkään pilven hattara himmentänyt sen sinertävää loistoa. Auringon kirkas valo valui hempeänä alas länteisen taivaan rannalta ja kullan hohtavina kimaltelivat säteet veden tyynessä kalvossa.

Hiljaisuuden häiritsi ainoastaan tuo iloinen hääjoukko, joka soitolla ja riemulla kulki Ristiselän poikki. Etummaisena souti morsiusparin koivuilla ja kukkaseppeleillä kaunistettu pursi ja heti jälessä tulivat muut seuraan kuuluvat venheet vilkkaassa kilpailussa. Iloiset leikkipuheet ja soiton sävelet kaikuivat loitolle ympäri.

Mutta hiljaisena autuaassa onnellisuudessaan istui morsiuspari ensimmäisen venheen keskellä. Sulhainen, kahdenkymmenen vuotias, rehevä nuorukainen, katseli säihkyvin silmin rinnallaan istuvata morsiantaan. Kuinka viehättävän suloinen olikaan komeassa juhlapuvussaan tuo puhdas, lemmitty neitonen, jonka hän nyt oli omakseen saanut!

"Mun armaani," kuiskasi nuorukainen, puristaen morsiamensa kättä, "ole tervetullut sinä, mun sydämeni rakastettu, uuteen kotiisi! Suokoon sulle taivas sen onnen ja siunauksen, jota rakkauteni toivoo!"

Kainosti loi morsian loistavat silmänsä alas, huulensa hymyilivät ja ujouden puna kajosti hänen hempeillä poskillaan.

Morsiusparia vastapäätä istui sulhaisen äiti, sama äiti, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli aallon ajamana lapsineen pelastunut rantaan. Tuossa edessään oli nyt hänen poikansa, onnellisena ja pulskana nuoruuden terveydessään. Äiti painoi kätensä ristiin, ja kiitollinen huokaus nousi hänen rinnastaan ylös taivasta kohden, mutta silmiään ei hän voinut kääntää jalosta morsiusparista. Ja vaikka näyttikin poikansa nuoren puolison rinnalla hetkeksi unhottaneen vanhan äitinsä, ei kateus kuitenkaan sijaa löytänyt äidin rakkautta sykkivässä sydämessä.

* * * * *

Taaskin oli muutamia vuosia mennyt, ja sama venhe nähtiin jälleen kiitävän Päijänteellä. Mutta soitot ja huilut eivät nyt mukana olleet, eikä riemuhuudot ympäristölle kajahtaneet. Vakaina, juhlallisessa hiljaisuudessa jatkoivat soutajat taukoamatta yksitoikkoista työtään, vakaana ohjasi perämieskin venheen kulkua. Musta ruumis-arkku oli keskellä venhettä ja vanha, ijäkäs vaimo istui arkun rinnalla. Vaimon sydän oli särjetty, kasvonsa murheen murtamat ja väsyneenä nojasi hän päätään ruumis-arkkuun. Kyynelet valuivat tulvana alas hänen ryppyisiä poskiaan pitkin, mutta somina heiluivat hopean-harmaat hiukset arkun mustalla kannella. Siinä lepäsi hän, jota myrsky-iltana oli povelleen sulkenut, jota sittemmin oli sulhona ihaellut, siinä lepäsi elämänsä ilo ja toivo, siinä vanhojen päiviensä turva.

"Oi Jumalani," huokasi surun kalvaama äidin sydän, "miksi katkaisit hänen elämänsä langan liian varhain, miksi tempaisit minulta poikani miehuutensa parhaimmassa voimassa? Oi taivaan Isä, miksi loit ihmisen kurjaksi ja mitättömäksi, miksi eksytit hänet tänne, maallisen elämän turhuuteen ja katoovaisuuteen? Sä rakkauden Jumala, miksi olet niin kova ja armahtamatoin!"

Nureksivalla epätoivolla silmäili vaimo syksyn harmaata taivasta. Kyynel, joka vieri hänen poskellaan, putosi alas ja tapasi hennon lapsen, joka makeata unta oli nukkunut vaimon sylissä, heräsi sen kyynelen koskemasta.

Tällä surullisella retkellä oli kaksi tarkoitusta. Samalla kun isää saatettiin viimeiseen lepokammioonsa maan poveen, vietiin hänen viikkokauden vanhaa lastaan kasteen liittoa tekemään Herran kanssa.

Vanhus ei huomannut lapsen heräämistä, ennenkuin pienoinen käsi irtautui kapalon siteistä ja kohosi ylös, ikäänkuin taivaasen osoittaen. Silloin vaimo säpsähti ja katsoi vakaasti lapseen. Nurkuva epätoivo katosi vähitellen hänen sielustaan ja suloinen rauha tuli sijaan.

"Sinäkö sydänkäpyseni," saneli hän hiljaa lapselle, "sinäkö vanhalle muistutat ihmiselämän korkeata päämäärää? Taivaasen osoitat, — niin siellä, siellä taistelu on loppunut ja henki katoovaisuuden kahleista vapaa, sinne on isäsi päässyt edellämme, sinne pyrimme mekin hänen jälessään, maailman rantaa polkiessamme. Oi minua! Herran eteen aion sinua viedä, aion rukoilla häntä ottamaan sinuakin taivaan perilliseksi, ja kuitenkin, kurja, nureksin siitä, että armonsa jo isällesi osoitti ja valtakuntansa autuuden hänelle lahjoitti. Kiittämätöin vaivanen mikä olinkin."

Ja korottaen silmänsä ylös taivasta kohden lausui hän kovemmalla äänellä:

"Ylistetty olkoon Herran nimi nyt ja ijankaikkisesti, amen! Kiitetty olkoon Herra joka päivä. Jumala panee kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä, Sela. Meillä on Jumala, Jumala, joka meitä auttaa ja Herra, Herra, joka meitä kuolemasta vapahtaa. Halleluja!"

PÄIVÄ KOITTAA.

I.

Rauhalan ja Ristolan torppien maat olivat vieretysten. Rauhala oli vähäisellä mäen törmällä likellä lahtea, jota outo olisi helposti voinut luulla lammeksi, sillä salmi, joka vei Kallaveden väljille vesille, peittyi tykkänään lehtipuitten suojaan. Saman lahden pohjukasta näkyi Ristolan torppa. Tyven ja ihana oli tämä lahdelma. Koivut, jotka suorina ja tuuheina kasvoivat rannoilla, kuvastuivat sen välkkyvässä vedessä; olipa aivan kuin samasta juuresta aina kaksi koivua olisi lähtenyt, toinen ylös, taivaan siintävää korkeutta kohden, ja toinen alas, järven syvyyteen pyrkien, missä toinen taivas kilvoitteli loistavassa kauneudessa korkeuden taivaan kanssa. Maa oli alankoa; ainoastaan Rauhalaa vastaisella rannalla kohosi jyrkkä, yksinäinen kallio, jonka kaljua kylkeä lahden kirkas vesi väsymättä suuteli. Kun mainitusta salmesta, joka oli pitkä ja kapea, soudettiin ulos Kallaveteen, nähtiin vasemmalla kädellä, noin kivenheitto matkaa salmen suusta, Koiviston uhkea talo, jonka alueesen sekä Rauhalan että Ristolan torpat kuuluivat. Laveat viljavainiot ympäröivät tätä taloa, joka muuten rakennuksiensakin puolesta todisti asujainten toimesta ja varallisuudesta.

Eräänä helteisenä kesäpäivänä oleskeli kaksi lasta, poika ja tyttö, Koiviston aaltoelevan ruispellon pientarella. Poika, joka näytti olevan vähän vanhempi toveriaan, loikueli selällään nurmikolla ja varjosi käsivarsillaan silmiään taivaan huikaisevalta valolta.

Tyttö istui hänestä vähän matkan päässä ja sitoi uskoa kiehkurata ruiskukista, joita hän kosolta oli kerännyt helmaansa. Hetken olivat he näin äänettöminä olleet, kun seuraava kiista syntyi heidän välillään:

— Kuule Niilo!

— Hoi?

— Sinä olet laiskin poika tässä maailmassa.

— Niinkö luulet, Katri?

— Siitä olen varma.

— Vai niin, — vai olet varma! Päätät sen kaiketi siitä, kun näin mukavasti tässä oikoelen enkä edes keräile sinulle kukkia tuohon kiehkuraasi?

— Ei sinun sitä tarvitsekaan tehdä, johan minulla on tarpeeksi asti kukkia.

— Millä nyt sitten näyttäisin sinulle virkeyttäni? — Niilo kavahti istumaan tätä kysyessään ja katsoi tutkistellen tyttöön, joka juuri oli saamaisillaan kiehkuransa valmiiksi.

— Minkätähden sinä aina oleskelet noin unisena ja hiljaisena, silloin kuin sinulla olisi valta oikein keikkua ja hyppiä, niinkuin muutkin lapset tekevät?

— Hm — etkö sinä sitä ymmärrä? Tietysti sentähden, kun minua paremmin haluttaa alla niinkuin olen.

Katrin kiehkura oli nyt valmis. Hän katseli sitä ihastuksella ja näytti jo unhottaneen koko kiistan. Sitten painoi hän sen kultakutriseen päähänsä.

— Katso, Niilo, kuinka se on kaunis! — lausui hän ilosta loistavin silmin.

— Kyllä — Niilon silmät luiskahtivat kiehkurasta alas Katrin sinisiin silmiin ja hohtaviin poskiin, — kyllä on hyvin kaunis — virkkoi hän harvaan ja painavasti, mutta epäiltävää on, tarkoittiko hän kiehkurata tai jotakin muuta.

Katri katsoi Niiloon.

— No, joko tottakin jaksoit nousta istumaan? — kysyi hän pilkallisella hymyllä.

Niilo punastui ja hyppäsi ylös nurmelta.

— Maltas — sanoi hän — kyllä näytän, onko velttous kangistuttanut jäseniäni.

Ennenkuin Katri aavistikaan hänen aikomustansa, oli Niilo siepannut hänet käsivarrelleen ja juoksi, kantaen tyttöä sylissään, pitkin pellon pientaretta; hyppäsipä vielä ojan toisellekin puolen ja sieltä taas takaisin, uudistaen saman tempun tavan takaa, eikä välittänyt lainkaan Katrin kirkumisesta. Turhaan tämä tepasteli ja ponnisteli voimiaan, Niilo vaan nauroi ja puristi häntä väkevällä käsivarrella rintaansa vasten. Viimein he joutuivat alas rantaan. Täällä Niilo pysähtyi läähättäen ja laski kannettavansa maahan.

— Vieläkö moitit minua laiskaksi? — kysyi hän, seisahtuen Katrin eteen.

Mutta nyt oli Katri närkästynyt eikä virkannut sanaakaan; peitti vaan kasvojaan käsiinsä ja itkeä tihutti. Niilo jo tuli levottomaksi. Hän alkoi tyttöä lepytellä, laskeutui alas hänen jalkainsa juureen ja koki väkisen irroittaa hänen pieniä käsiään, jotka säälimättä puristivat noita armaita sinisilmiä.

— Katri kulta — puhui hän — miksi sinä noin vähästä suutut? Älä itke, en minä enää koskaan semmoista tee. Tule leikkimään tuonne rantaan, minä opetan sinua voileipiä viskaamaan.

Katri tirkisteli sormiensa välistä Niiloon, tutkiakseen, oliko tämä tuuma täyttä totta, taikka oliko se ainoastaan viekas juoni, jolla Niilo tahtoi häntä houkutella itkusta lakkaamaan. Mutta Niilo tapasi hänen silmäyksensä ja ihastui, otti tyttöä kädestä ja vei häntä likemmäksi rantaa.

Siellä hän etsiskeli sopivia kiviä, joista antoi parhaimmat Katrille ja jätti itselleen huonoimmat. Kyynelet tytön silmissä olivat jo kuivuneet.

— Katsos nyt, Katri!

Niilo viskasi kiven niin taitavalla kädellä järvelle, että se kuudesti kosketti veden pintaa ja vasta seitsemännellä kerralla vajosi syvyyteen.

— Hei, Niilo, sinäpä vasta olet oikein aika mies! — huusi Katri ihastuen.

— Pyh! onko tuo nyt sitten mikään konsti — kuului äkkiä ääni heidän takanaan. Niilon ikäinen poika oli tullut rantaan ja heidän huomaamattansa katsellut Niilon mestaritemppua.

— Ei se sinulta, Yrjö, ainakaan synny — lausui Katri.

— No, sepä kumma, ett'ei se minulta syntyisi!

Uhkamielisellä rohkeudella etsi Yrjö mieleistään kiveä ja kuu oli semmoisen saanut, sylkäsi hän siihen kolmasti, heilutti sitä monta kertaa kädellään ja sinkahutti niin viimein ulos järvelle. Kivi lensi kauvas, putosi viimein alas ja — ploks! vajosi heti syvyyteen.

Katri nauroi.

— Ethän saanut ainoatakaan voileipää, — ilkkui hän.

Tuo Yrjöä kovin harmitti.

— Kunpa olisi minulla pallo mukanani, niin näyttäisin, että voisin sen heittää korkeammalle ilmaan, kuin kumpikaan teistä — sanoi hän.

— Saat heittää minun palloani — lausui Katri ja otti taskustaan samalla kauniin pallon, jonka antoi Yrjölle.

Tämä keräsi viimeisetkin voimansa ja heitti sen ylös ilmaan. Korkealle pallo todella kohosikin, mutta takaisin tullessaan meni se syrjään ja — voi onnettomuutta — putosi suoraan järveen. Katri hyrähti itkuun ja Yrjö koki häntä lohduttaa, lupasi pyytää isältään rahaa ja ostaa hänelle paljoa kauniimman pallon sijaan. Mitta Niilo oli heti juossut veteen ja sukelsi järven pohjaan, juuri sille kohdalle, mihin pallo oli pudonnut. Silmiään rävähtämättä, tuskin hengittäenkään katseli Katri tyynettä veden pintaa, kunnes Niilon pää taas tuli esiin ja hän, pudistellen keltaisia kiharoitaan ja näyttäen palloa kädessään, ui rotevasti rantaan. Riemuhuudolla juoksi Katri häntä vastaan ja otti herttaisella kiitollisuudella pallonsa Niilolta.

Lapset, jotka näin leikkivät, olivat kaikki likeisistä kylistä. Yrjö oli rikkaan Koiviston ainoa poika; Niilon äiti, joka kymmenen vuotta oli jo miehestään leskenä ollut, omisti Ristolan mökin ja Katrin vanhemmilla taas oli Rauhala hallussaan. Niilo ja Yrjö olivat noin kaksitoista vuotisia, terveitä, punaposkisia poikia. Pienempinä, kun eivät vielä työhön kyenneet, olivat he päivät päätään olleet yksissä, ja silloin oli pikku, sinisilmä Katri aina kolmantena joukossa. Talvella he luistelivat, olivat lumisilla, tai istuivat Koiviston tuvassa ja kokivat kilvassa saada katekismoa päähänsä. Siinä toimessa oli Niilo aina etevin, niinkuin hän muutoinki oli tovereitaan kehittyneempi. Mutta kesälläpä kirjat makasivat pölyssä hyllyllä ja lapset aamusta iltaan leikkiä löivät ulkona kedolla tai järven hiekkaisella rannalla. Oi ilon ja viattomuuden päiviä! Ne olivat sittemmin Katrin rakkaimmat ja kalliimmat muistot.

II.

Ajat kuluivat, vuodet vierivät. Katrista oli tullut ihana, punaposkinen neitonen, ja Niilo ja Yrjö olivat raikkaita, pulskia nuorukaisia. Lapsellinen ystävyys oli Niilon ja Katrin välillä muuttunut tuttavuudeksi, ja puoli vuotta oli Katri jo ollut Niilon kihlattu morsian. Mitä Yrjö tästä ajatteli, sitä ei kukaan tiennyt, mutta aina siitä ajasta oli hän muuttunut umpimieliseksi ja muotonsa oli käynyt synkeäksi. Olisiko rikkaan Koiviston ainoa poika rakastanut köyhän mökin tytärtä?

Niilo oli vakaa ja harvapuheinen nuorukainen, joka ei hevillä toiselle ilmoittanut, mitä sydämen pohjalla liikkui. Mutta selkeyttä, syvyyttä ja puhtautta eivät hänen ajatuksensa puuttuneet. Katri taas oli luonnoltaan aivan toisenlainen ja kentiesi olikin se juuri siitä syystä, kuin hän niin erinomaisesti Niiloa viehätti. Hänen hilpeä, iloinen olentonsa, hänen suloiset, tunnokkaat kasvonsa sekä vilkkaasti liikkuva kielensä, jotka kaikki hetken herättämät tunteet ilmaisivat, ne vaikuttivat elävästi tuohon vakaasen ja syvämieliseen nuorukaiseen. Kun Niilo kiskoi päreitä tai veisti jotakin tarviskalua ja Katri liverrellen istui hänen rinnalleen, laski molemmat kätensä hänen olkapäälleen ja kertoi tuhansia hupaisia juttuja, ei Niilo useinkaan monta sanaa virkannut eikä liioin työtään keskeyttänyt; ja kun Katri silloin nykäisi häntä tukasta, saadakseen "Niiloa oikein valveille", niinkuin sanoi, niin tämä vaan myhäili ja katsoi lempeästi kiusaajaansa. Usein Niilon vakavuus nyt, niinkuin heidän lapsuudessaankin, Katria harmitti ja silloin väitti hän Niilon olevan Kallaveden jäätä kylmemmän ja tyyneemmän viilipyttyjä maitoaitassa. Ei Niilo sitäkään vastaanajanut; mutta kun hänen äitinsä sattui semmoista kuulemaan, koki hän aina poikaansa puolustaa ja sanoi tyyneessä vedessä suurimpain kalain uiskentelevan.

Juhannuspäivänä menivät Ristolan ja Rauhalan perheet samalla veneellä likeiseen Kuopion kaupunkiin kirkkoon. Kirkonmäellä täytyi heidän hetkeksi pysähtyä odottamaan, sillä ovet olivat vielä suljetut. Siellä seisoi paljon kansaa pienemmissä tai suuremmissa parveissa, mitkä hiljaa keskustellen, mitkä toisia katsellen. Kaikki olivat savolaisten tavan mukaan puetut tumman-sinisiin vaatteihin; naisilla oli toisessa kädessä virsikirja, toisessa niistinliina, ell'ei tämä tasaisissa käänteissä ollut virsikirjan ympärille käärittynä.

Niilo seisoi likellä portaita ja nojautui kirkon kiviseinään.

— Älä siihen vielä nukuttele — ilkkui Katri — odota toki siksi, kun kirkon penkkiin pääset.

— Katso ett'et itse torku saarnan ajalla, pikku sääski — vastasi Niilo.

Katri jäi seisomaan silmät levällään, niin kummaa hänestä oli, kun Niilo kerrankin vastasi hänen ivapuheesensa.

— Hei, Niilo — sanoi hän viimein — johan nyt kummia kuullaan, kun sinunkin suustasi noin monta sanaa yhtä aikaa lähtee.

Nauraen keikahutti hän samalla kantapäällään ympäri, mutta joutui hämilleen, kun huomasi Yrjön seisovan takanaan ja hymyillen häntä katselevan. Katri vetäytyi syrjään ja Yrjö lähestyi Niiloa, jota hän kättelemällä tervehti. Mitä he keskenään puhelivat, sitä ei Katri tiennyt; mutta joka kerran, kun hän yritti nostaa silmiään maasta, tapasi hän Yrjön tuliset silmäykset, ja vaikka Katri aina kiireesti loi silmänsä toisaalle, tunsi hän kumminkin tuskallisella ahdistuksella, kuinka ne yhä olivat häneen kiinnitetyt. Hän ymmärsi nyt, että Yrjö häntä rakasti, mutta miksi teki se hänet levottomaksi, miksi tuntui, ikäänkuin kamala aavistus olisi herännyt hänen sydämessään?

Vihdoin viimein aukaistiin kirkon ovet ja kansaa tulvasi sisään. Kun Katri äitinsä rinnalla nousi kirkon portaita ylös, pudotettiin äkkiä pikkuinen muistikukkainen virsikirjalle, jota hän kantoi kädessään. Katri katsahti ylös ja huomasi Yrjön rientävän ohitse. Hän punastui, pudotti kukan portaalle ja astui jalallaan sen päälle. Samassa katsahti Yrjökin taaksensa ja outo leimaus välähti hänen silmissään, mutta sitä ei Katti nähnyt.

Paluumatkalla souti Katri isänsä kanssa etuhangassa, Niilo piti perää ja emännät istuivat joutilaina, hiljaa puhellen keskenään. Puheen-aineena oli heillä ensin papin saarna, sitten tuttavat, joita olivat nähneet kirkkomatkalla, ja viimein poikkesi keskustelu heidän jokapäiväisten toimintojensa alalle. Rauhalan emännällä oli kangas kuteilla; kaksi hame-vaatetta oli jo kudottuna ja nyt olisi hän tahtonut rannuttaa vähän toiseen malliin. Siitä he kauvan neuvottelivat Ristolan emännän kanssa, kunnes viimein tulivat asiasta selville. Mutta puhe vähitellen taukosi; joutilaana oleminen, johon kumpikin olivat tottumattomat, alkoi tuntua työläältä — ja silmäluometkin kävivät niin kummallisen raskaiksi.

— Merkillistä, kuinka minua painaa — sanoi Rauhalan emäntä haukotellen.

— Niinpä minuakin — vastasi Ristolan emäntä sormellaan hieroen kankeita silmiään, — eikö vaan lienee ukkonen ilmassa, koska niin rasittaa. —

Ja hänkin haukotteli pitkään.

Veneet, joita suuri parvi oli yhtä aikaa lähtenyt rannasta, erosivat vähitellen toisistaan Kallaveden suurella selällä ja menivät kukin omalle haaralleen. Ilma oli tyyni, päivä kuuma ja veden pinta huikaisevan kirkas. Kaikki vaan liittyi väsymystä lisäämään, yksin airojenkin yksitoikkoinen kolke ja veneen tasainen nytkähteleminen. Emännät vetivät huivinsa alas silmille, nojasivat poskea käteen ja kyynäspäätä polveen, ja ennen pitkää ilmoittivat syvät pään keikaukset heidän turhaan taistelleen uniukon kanssa.

Katrikin oli tavallista hiljaisempi. Huivi oli pudonnut hänen päästään ja auringon säteet löivät leikkiä hänen kultakutrisilla hiuksillaan. Mutta vaikka kasvoissa ilmautuikin outo hajamielisyys, näkyi kumminkin selvään, ettei uni hänen silmiään painanut. Niilo katsoi häneen pitkään, ihmetellen, olipa juuri kuin joku kysymys olisi hänen huulillaan ollut; mutta jos niin olikin, eivät sitä kumminkaan sanat ilmituoneet. Näin hiljaisina siis matkaa jatkettiin aina kotoiseen rantaan saakka.

III.

Ei monta viikkoa kulunut tästä Juhannuspäivästä, ennenkuin Niilon äiti kääntyi kuumetautiin ja, ainoastaan muutamia vuorokausia sairastettuaan, jätti maallisen elämän. Niilo oli lämpimän sydämensä koko helleydellä rakastanut äitiään ja kunnioittanut hänen vakaata ja hurskasta mielialaansa. Monta kovaa oli hän tässä elämässä saanut kokea, monta huolta ja murhetta kestää, monta tuimaa kamppausta taistella, — nyt hän oli kaikki voittanut ja ijäisen rauhan saanut. Mutta Niilo jäi yksin maailmaan, — ei toki aivan yksin, sillä tuolta toivon satamasta näkyi viehkeä, iloinen olento, jonka silmäin suihke valaisi tulevaisuuden, niinkuin kirkas tähti syys yön synkän taivaan. Ja vaikka Niilo oli käynyt entistä vieläkin vakavammaksi, vaikka suru hänen sydäntään ahdisti, ei murhe häntä kuitenkaan masentanut, vaan päinvastoin puhdisti ja jaloutti hänen mieltänsä ja karasti hänen henkisiä voimiaan. Mitä ihanaa, ylevää ja hyvää maailmassa oli, sitä oli hän jo ennenkin rakastanut; mutta tästälähtein ne häneen yhä syvemmin vaikuttivat. Ruohot, kukkaset, kummut, kunnahat, jylhät vuoret ja hymyilevät laaksot, kaikki ne hänelle puhuivat kieltä, joka, samalla kuin se oli outoa ja salaperäistä, valtavasti viehätti hänen mieltänsä ja herätti hänessä aavistuksen siitä voimasta, joka kaikessa kätkettynä vaikuttaa; johon verraten ihmisnero käy mitättömäksi kuin maassa mateleva mato.

Eräänä päivänä oli Niilo aamusta varhain uutterasti häilynyt kirveineen metsässä, kasken hakkuussa. Työ oli rivakkaasti edistynyt hänen käsissään. Iltapuoleen hän hetkeksi jätti kirveensä puun juureen ja viskautui mättäälle levähtämään. Auringon säteet lämpimästi hyväilivät hänen poskiaan, linnut oksilla virsiään virittelivät ja metsän kukkaiset levittivät ympäristöön suloista tuoksuaan. Niilo kuunteli puitten hiljaista suhinaa ja tuulen hengähdystä lehdikossa. Hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän käyskennellyt kaukaisilla mailla, vallan oudossa tienoossa, kunnes viimein saapui korkealle vuorelle, jonka alla, eteläänpäin, uhkea kivilinna näkyi. Kuusi kultaista ikkunata välkkyi linnan jokaisella seinällä ja ympärillä kukoisti metsä upeassa rikkaudessa. Niilo astui linnaa kohden. Portti oli auki ja hän meni sisään. Kuinka ihmeellisen ihanata täällä olikaan! Seinät loistivat kullalta ja suojissa oli katetuita pöytiä, joissa oli kultaisia astioita täynnä simaa, mansikoita, mesimarjoja, pähkinöitä ja kaikenlaisia hedelmiä. "Varmaankin olen nyt Metsolan kartanossa," arveli Niilo, ja kulki uteliaana suojasta suojaan. Viimein hän saapui suureen saliin, jossa Mielikki, Tapion ihana puoliso, kehräsi kultaista lankaa, ja lapset leikkiä löivät ilosammaleisella laattialla. Mielikki oli juhlapuvussaan. Hänen kaulansa oli koristettu kauniilla helmeillä, käsivartensa kultaisilla rannerenkailla, sormet kultasormuksilla ja hivuksensa palmikoittu kultaisilla suortuvilla. Jalvoissa oli hänellä siniset sukat ja kengät olivat kiinnitetyt punaisilla pauloilla.

Tämä lienee ollut linnan juhlasali, sillä sen vertaista komeudessa ei toista ollut. Siellä ihanimmat kukkaiset kukoistivat, siellä tuhannet linnut visertelivät ja kaikki, sekä kukkaiset että linnut, puhuivat kieltä, jota Niilokin hyvin ymmärsi. Monta vanhaa tuttavata näki hän tässä loistavassa parvessa. Eikö tuo hohtava ruusu ollut juuri sama, kuin kukoisti Katrin ikkunalla ja tuo vaalea vanamo, eikö ollut se hänen vanha ystävänsä kotoisesta metsästä? Tuon surumielisen orvon-kukan, samoin kuin sen rinnalla kukoistavan lemmikin oli hän varmaan myöskin ennen nähnyt. Linnuista tunsi hän pääskyn, peipposen ynnä monta muuta.

— Mistä olet, nuorukainen? kysyi häneltä Mielikki.

— Suomesta olen — vastasi Niilo.

Kukkaisten ja lintujen välillä nousi vilkas keskustelu.

— Suomesta, — hän on Suomesta — pakisivat he toisilleen ja ruusunen vienolla äänellä jatkoi:

— Maassasi olen ollut, nuorukainen. Siellä keväisen auringon suutelo mun eloon herätti, siellä taivaan kaste mua illoin tervehteli ja kesäinen, lämmin sade voimiani virkistytti. Muistanpa, kun kerran heiluin Suomen immen kultaisissa kiharoissa, ja vaikka kauneuden ruhtinattareksi mua sanotaan, himmeni kuitenkin kauneuteni hänen suloutensa rinnalla. Otsallaan asui liljan puhtaus, silmistään loisti muistikukan hempeys ja poskiensa hohde oli ihana kuin iltarusko taivaalla. Hänen purppura-huuliltaan vaan yleviä ajatuksia sanojen muodossa valui ulos maailmaan. Näinpä nuorukaisen, jonka kirkkaat silmäykset impeäni seurasivat. "Oi ihana neiti," saneli nuorukainen, "sinä olet mun sydämeni valloittanut: sano, miten voisin sun rakkautesi voittaa?" Ja neiti vastasi: "todistakoon elämäsi, että kalliimpana minua, kalliimpana kaikkea, pidät synnyinmaasi ja taivaan: palvele uskollisesti totuutta ja isäisi maata, ja mun rakkauteni hellä on ijäti oleva sun omasi." Säihkyvin silmin lupasi nuorukainen tämän ehdon täyttää ja lemmen taivas kuvautui impeni ihanassa muodossa.

Näin puhui ruusunen; mutta hänen vaiettuaan korotti peipponen äänensä ja viserteli:

"Kallis on mulle tuhatjärvinen Suomi, jossa synnyin, kasvoin. Siellä aamuauringon herätessä virsiäni virittelin, siellä tyyneenä kesäiltana ystäväni löysin. Istuin kerran tuuhean koivun oksalla ja sen koivun juurella lepäsi jäntevä nuorukainen. Hän silmäili edessään aukenevaa kivistä ja kaitaista tienpolkua. Huomasin silloin ilkeän noidan, joka pukeutui ihanan naisen haamuun ja, kantaen kädessään kultaista pikaria, täynnä heloittavaa nestettä, lähestyi hän hymyhuulin viatointa nuorukaista. 'Kaunis nuorukainen,' puhui hän viettelevällä äänellä 'tule mun seuraani! Yltäkyllältä tarjoan sulle iloa ja elämän nautintoa. Kostuta huuliasi tällä virvoittavalla nesteellä ja veri sukkelammin virtaa sun suonissasi, suloiset tunteet täyttävät sydämesi ja sinä saavutat verrattoman autuuden jo täällä maan päällä.' Nuorukainen katseli naista, ihmetteli hänen ihanuuttaan ja kuunteli hänen hurmaavaa puhettaan. Sydämeni vapisi ja minä varoittelin häntä tuskallisella äänellä, vaan en tiedä, lieneekö hän kieltäni ymmärtänyt. Hetken kuluttua hän kuitenkin käänsi silmänsä jälleen kaitaiseen polkuun ja saneli naiselle: 'En joudu seuraasi, ihana nainen, sillä katso, tuolle polulle on minun rientäminen, siellä helmi on etsittävänä, jonka nimi on _Suomen onni.' 'Älä hulluttele, nuorukainen,' puhui nainen, 'jätä se toimi muiden huostaan, sillä sitä helmeä et kuitenkaan voi löytää; suotta vaan kuluttaisit ihanan elämäsi tuskissa ja vaivoissa. Tuolla polulla sä kompastut teräviin kiviin, orjantappurat ja ohdakkeet sun jalkasi haavoittavat ja risut piirtävät verisiin naarmuihin sun kauniit kasvosi. Heitä tyhjät tuumat ja tule mun seuraani! Katso, ruusut ja kukkaiset heloittavat sillä tiellä, jolle sua saatan.' Mutta nuorukainen katsoi vakaasti naiseen ja vastasi jyrkällä äänellä: 'Luovu minusta, viekas nainen; sillä huomaanpa jo valheen huulillasi asuvan.' Näin sanottuaan, nousi hän ylös ja astui kaitaista polkua kohden. Samassa ilmestyi tälle polulle impi, suloinen kuin metsän vaalea vanamo, nuori ja raitis kuin keväimen kukka. Tämä impi oli Suometar. Hän loi kirkkaat silmänsä nuorukaiseen ja toivon säde välkkyi niissä, kun hän, ojentaen kätensä nuorukaiselle, lausui: 'älä epäile jalo nuorukainen, vaan ole uskollinen ja vakaa, niin jalkasi ei horjahda eikä voimasi uuvu!' Ja Suomettaren turvissa astui nuorukainen urheasti katalata polkua. Mutta noita-akka vihan vimmassa viritti joutsensa ja tähtäsi heidän jälkeensä, vaan myrkylliset nuolensa eivät enää nuorukaista saavuttaneet. Silloin minä riemuitsin ja sävelsin ilovirren enkä muistanut sinä yönä levollekaan mennä."

Kaikki, sekä kukkaiset että linnut, yhtyivät nyt peipposen viserrykseen ja lauloivat: "Eläköön ja vaurastukoon ihana Suomi! Sen jalo luonto herättäköön eloon jaloja tunteita ihmisten poveisssa!"

* * * * *

Kokonainen kukkaissade putosi äkkiä Niilon kasvoille. Hän aukasi silmänsä ja kavahti ylös, eikä tiennyt vielä oliko hän nukahtanut taikka oliko hän todellakin ollut Tapiolassa. Mutta kaksi pientä kättä laskettiin takaapäin hänen silmilleen ja tuttu ääni kuiskasi:

— Arvaa, ken sua herätti!

— Eihän tuo lienee vaikea arvata — lausui Niilo samalla kun tarttui kiinni noihin käsiin ja veti niiden omistajan rinnalleen istumaan.

— Hiljaa mies — torui Katri — luuletko minulla olevan aikaa täällä joutilaana oleskelemaan.

— Mihinkäs sinulla on kiire?

— Täytyy mennä lehmiä hakemaan. Isä käski vaan sanomaan sinulle, että meidän tänä iltana olisi mentävä nuotalle.

— Sitä olen minäkin vähän arvellut. Tulethan sinä minun venheeseni!

— Ei ole tietoa. Olethan käynyt niin vakaaksi ja totiseksi, että sua vähitellen rupee ihminen pelkäämään.

— Katri!

— Niilo!

— Tuo oli sinulta leikkiä vaan.

— Ei ollutkaan se leikkiä, vaan aivan täyttä totta. Mutta älä viivytä minua, kun on muutenkin kiire. Hyvästi nyt! Tule hyvissä ajoin!

— Hyvästi Katri! Kyllä tulen.

Katri katosi puiden ja pensaiden taakse ja kohta sen jälkeen kuuli Niilo hänen heleän äänensä kaikuvan metsästä.

— Ptrui lehmäni, ptrui piikani, ptrui Mansikki, ptrui Mustikki, ptru — ptru-u—u-ui! Ptrui kotiin, ptrui syömään, ptrui juomaan, ptru — ptru-u-u-ui.

Lehmän kello kuului loitompaa ja Katri meni siihen suuntaan, vähän väliä kutsumus-huudollaan lehmiä houkutellen. Nämät pian tulivatkin häntä vasaan, kellokki edellä, muut jälessä. Mansikki, joka kelloa kantoi kaulassaan, oli Katrin nimikko. Sitä hän ensimmäiseksi silitteli ja taputteli, siitä hän myöskin ensimmäiseksi koivun vihdakkeella kaikki kärpäset pakosalle ajoi. Hänen tätä tehdessään, käänsi lehmä hitaasti päätänsä, katsoi suurilla tummilla silmillään vakaasti nuoreen hoitajaansa ja sanoi "möö-öh", joka sen kielellä tarkoitti samaa kuin "suuri kiitos!"

Nuotta oli jo vedetty, raskas työ oli päättynyt ja saalis, suuri joukko pieniä muikkuja, oli veneen pohjalla. Niilo ja Katri olivat kahden toisessa veneessä; toisessa taas oli Katrin isä erään palvelustytön kanssa. Paluumatkalla tahtoi Katri soutaa, pysyäkseen lämpöisenä, sillä hän oli nuottaa tarpoessaan kastunut. Niilo asettautui sentähden perään.

Yö oli jo tullut. Se oli noita juhlallisia, lumoavia kuutamo-öitä Elokuun loppupuolella. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla, ei hiiskahdustakaan kuulunut, ei läheltä eikä loittoa, muuta kuin airojen tahdinmukainen kolke. Saarissa ja niemekkeissä ei pienin liikahdus, ei lehdenkään väräys häirinnyt metsän asujainten rauhallista yöunta. Tummansinisellä taivaalla kumotti ystävällinen täysikuu, ja muutamia keveitä, valkoisia pilven hattaroita uiskenteli verkalleen yläilmoista. Niiden välistä näkyi ääretöin avaruus, jonka synkeyttä viehkeät tähdet vaan vähäisen valaisivat. Mutta järvi välkkyi niin kirkkaana hopeaa hohtavassa valossa — olipa aivan kuin jonkun Vellamon neitosen hääjuhlaa olisi tuolla alhaalla, Ahtolan kartanossa vietetty.

Suloiset tunteet täyttivät sydämen, kun hän tätä suurta ja ylevää ihanuutta katseli. Mutta tavallisuuden mukaan kätki hän ne omaan poveensa eikä ainoallakaan sanalla niitä ilmituonut. Katria hänen puhumattomuutensa harmitti ja hän päätti pienellä kiusanteolla kostaa sulholleen tuon luuletellun kylmäkiskoisuuden. Ei Katri vielä täydelleen tuntenut sen sydämen jaloutta ja lemmen-syvyyttä, jonka hän oli omakseen saanut. Käsittäneekö hän sen, ennenkuin se liian myöhäistä on?

Katri taukosi hetkeksi soutamasta, pyyhki hiuksia silmiltään huivin alle, jonka solmua hän veti tiukempaan, korjasi vähän tuhtoa, ja — niin, nyt oli kostontuuma valmis!

— Kuule Niilo!

— Kyllä kuulen.

— En vielä heti aiokaan mennä vihille kanssasi.

— Kuinka niin? Olethan jo luvannut Köyrin aikaan tulla pappilaan.

— Vaikka olen luvannut; mutta en tule sittekään.

— No mikä ihme sinun nyt on päähäsi pistänyt?

— Se vaan, ett'ei minua haluta vielä mennä miehelään.

— Et sitä tähän asti ole vastaan pannut.

— Mutta nyt panen. Enhän tietäisi nuorena olleenikaan, jos kahdeksantoista vuotiaana jo naimiseen menisin.

— Eihän sinun siltä tarvitse vanhaksi tulla — ole sinä vaan ijäti yhtä iloinen ja hilpeä luonnoltasi, kuin nytkin olet.

Niilo antoi Katrille lämpimän silmäyksen, mutta Katri päätti nyt vuorostaan olla muka jäykkä.

— Kyllä on hyvä sanoa "olen" — vastasi hän — mutta etkö luule minun näkeväni, kuinka kaikki naiset kuihtuvat ja vanhentuvat heti, kun naimiseen joutuvat. Tokkopa ei heillä silloin mahda olla varsin hyvä oltava.

— Niin — lieneet siinä osaksi oikeassakin; vakuutustani vastaan puhuisin, jos toista väittäisin. Varmaankin mahtanee naimisessa olevalla naisella olla paljoa enemmän huolta ja kärsimystä kuin naimattomalla, niinkuin hänellä myöskin on suuremmat ja vaikeammat velvollisuudet täytettävänä. Mutta koska Jumala sen kerran niin on säätänyt, niin luulen myöskin, että hän ne voi hyvin kestää, jos häneltä vaan ei tahtoa puutu. Ja varmasti luotan siihen, että siunaus aina tulee olemaan sitä suurempi, kuta raskaampi ja vaikeampi tehtävämme on ollut.

— Miten lienee tulevaisessa maailmassa, mutta ei se tässä elämässä kumminkaan aina niin ole.

— Kyllä se totuus paikkansa pitää jo tässäkin elämässä. Ken ensin rehellisesti kärsii työn kirouksen, joka juuri on vaiva ja rasitus, hän saa myös tuntea työn siunauksen, joka, lukuunottamatta aineellista hyötyä, on tunnon rauha ja kaikkien hyvien avujen kehittyminen.

— Tuota en ymmärrä.

— Etkö ymmärrä? Otetaan esimerkiksi kaksi miestä, jotka kumpikin ovat saaneet periä yhtä hyvät tilat. Toinen heistä tekee kovasti työtä talonsa päälle ja saa tietysti monta vuotta kestää ruumiillista vaivaa ja rasitusta, ennenkuin mitään hedelmiä työstään näkee. Mutta siinä säilyttää mielensä virkeänä ja puhtaana, tottuu säästäväisyyteen, ahkeruuteen ja raittiuteen, ja saavuttaa sisällisen rauhan ja tyytyväisyyden. Toinen taas ei huoli voimiaan untouttaa työn teolla, vaan viettää aikaansa ilossa ja hupaisuudessa. Siinä hänelle kasvaa nautintohimo senlainen, ett'ei siitä ikänä omin voimin vapaaksi pääse. Hän tulee viimein työhön kykenemättömäksi, ruumiilliset ja hengelliset voimat tylsistyvät ja yltyneet himot eivät anna hänelle hetkeksikään lepoa. Siihen tulevat lisäksi tunnon vaivat ja köyhyys, sillä tietysti hän piankin talonsa menettää, kuin sitä vastaan edellisen talo yhä hyötyy ja voimistuu.

— Nyt ymmärrän, mitä tarkoitit työn kirouksella ja työn siunauksella. Mutta — Katri muisti, ett'ei hän vielä ollut kostonsa perille päässyt — mutta enhän minä siltä aio laiskana istua, vaikka en vielä halua naimiseen mennä.

— Siinä kohden, rakas Katri, saat tehdä juuri mielesi mukaan. Kyllä sinua odotan niinkauvan, kuin vaan tahdot; toivossa on hyvä elää.

Katri veti niin kiivaasti airoilla, että toinen luiskahti vedestä ja kasteli Niilon.

— Enkö millään saa tuota tyyneyttä häirityksi — arveli hän itsekseen.

— Mutta älä paheksi — sanoi hän, hetken mietittyään — älä paheksi, jos sillä välin sattuisin saamaan jonkun mieluisemman ja silloin sinut heitän.

— Katri, miksi puhut noin kevytmielisesti? — Nyt oli Niilon ääni tavallista kiivaampi.

— Ahaa — ajatteli Katri — hyvä juttu! — Mutta kovaa sanoi hän:

— Niin, näet, ajattelin vaan — — —

— Mitä ajattelit?

— Ajattelin vaan — —, no hyvänen aika, pitäisikö sinulle kaikki ajatuksensakin ilmoittaa?

— Katri, mihinkä luottaisin maailmassa, ell'en sinuun?

Niilon ääni hiukan vapisi. Katri käänsi päänsä järvelle päin, sillä hän oli niin hyvillään, ettei tahtonut voida nauramatta olla. Ei hän kuitenkaan enää hennonnut Niiloa kiusata. Mutta kun hän hetken kuluttua jälleen katsoi Niiloon, näytti tämän kasvot hänestä niin kummallisen kalveilta.

— Niilo, sinulla varmaankin on kylmä — lausui Katri — ota minun sarkanuttuni hartioillesi, soutaessa pysyn kyllä lämpöisenä sitäkin paitse.

— Kiitoksia, mutta pidä se vaan itse, eihän minulla kylmä ole.

— Eikö ole? Vapiseehan äänesi ja kasvosi ovat kalveat kuin kuolleen.

— Sinusta vaan näyttää siltä näin kuuvalossa. Jos jaksat, niin souda vähän paremmin, että päästään pois.

— Kyllä.

Katri olikin tähän saakka soutanut niin huonosti, että toinen vene jo aikoja sitten oli heidät jättänyt. Mutta nyt hän veti sitä kiivaammin, ja matka kului joutuisasti. Kohta he jo kääntyivät Koivuniemen ympäri ja tulivat Rauhalahden salmeen. Musta varjo teki salmen synkeäksi ja Katri katsoi kammoksuen sivulle, pimeään metsään.

— Kuulitko? — kysäsi hän äkkiä — tuolla koivukossa risahti.

— Lienee ollut lintu tai muu elävä, jonka yöunta häiritsimme.

Tuskin oli Niilo tämän saanut sanotuksi, ennenkuin noin nyrkin kokoinen kivi tuli metsästä ja lensi hänen päänsä ohitse. Katri huudahti säikähdyksestä ja kävi kalman vaaleaksi. Mutta Niilo koki häntä rauhoittaa ja päätti jonkun satunnaisesti viskanneen kiven. Mielessänsä hän kuitenkin toista ajatteli.

IV.

Oli kolkko, syksyinen sunnuntai-ilta. Viuhuen pieksi pohjantuuli puiden oksia ja lennätti lumihiuteita ja puista irtautuneita, kellastuneita lehtiä ympäri, huimaavassa tanssissa. Se oli kesän jätteiden viimeisiä kuolintuskia, johon talven ensimmäiset sanansaattajat riemuiten yhtyivät. Mutta korvesta kaukaa kuului suden surkea ulvonta ja käheällä äänellään säesti häntä huuhkain petäjiköstä.

Yksin istui Katri kotona, tuvan lämpöisen lieden ääressä. Hän odotteli Niiloa, joka oli luvannut tänä iltana käydä hänen luonaan, ja päätti nyt selittää tälle, ettei aikomuksensa todenperään ollutkaan, estää heidän pappilaan menemistään Köyrin aikaan, vaikka suotta aikojaan oli sillä tahtonut häntä kiusoitella. Vieläkin Katri hymyili muistellessaan, kuinka hänen toki viimeinkin onnistui saada Niilo levottomaksi. "Kyllä hän minusta sentään pitää," ajatteli hän ja tunsi itsensä niin sanomattoman onnelliseksi.

Nyt kuului jalan kopse porstuasta, — ovi aukeni ja sisään astui — Koiviston Yrjö. Ilon säde loisti Yrjön silmissä, kun hän huomasi Katrin yksinään olevan.

— Hyvää iltaa, Katri! — sanoi hän, Katria lähestyen ja häntä kädestä ottaen. — Onhan hauskaa saada sua kerrankin tavata näin kahdenkesken.

Katri ei saanut sanaakaan sanotuksi; tuo entinen tuskallinen tunne häntä jälleen ahdisti ja toivovin silmin katsoi hän ovea kohden, odottaen Niiloa tulevaksi.

— Terveisiä kaupungista! — lausui taaskin Yrjö — Tiedätkö, mitä sinulle sieltä toin tuomisiksi? — Hän veti samalla taskustaan esiin mustan silkkihuivin, jota levitteli ja näytteli kädessään.

Katri heitti puoleksi aran, puoleksi epäilevän silmäyksen tuohon komeaan huiviin eikä virkannut mitään.

— Mutta palkakseni tahdon sinulta muiskun — sanoi Yrjö. — — — Katri — — yhden ainoan vaan — lisäsi hän hiljaisella, rukoilevalla äänellä, kun Katri päätään pudistaen tahtoi hänestä väistyä. — Katri, rakas Katri, anna minulle vaan yksi ainoa suutelo!

Hän läheni Katria, huulensa lähes koskettivat tytön kiiltäviä hiuksia ja Katri tunsi kasvoillaan hänen kuuman hengityksensä. Katri tahtoi paeta, mutta Yrjö sulki hänet syliinsä ja painoi hänen mansikkahuulilleen ei yksi eikä kaksi, vaan useampia tulisia suudelmia.

Samassa kamala ääni, aivankuin tuskallinen hätähuuto kuului ulkoa pimeydestä ja kalveat kasvot poistuivat ikkunan ruudusta.

— Mikä se oli? — huusi Katri kauhistuen.

— Se oli vaan tuulen vingahdus nurkissa — Katri, mitä tyhjää pelästyt? — — Älä katso noin kamalasti Katri — — — Katri, miksi kalvenet suotta?

Syleillen tarttui Yrjö uudelleen Katriin, mutta tämä töytäsi hänet inholla luotaan ja silmäili häntä ylenkatseella.

— Sinä olet kehno mies, Yrjö — lausui hän vihaisesti. — Niilo ei koskaan olisi sinun eikä kenenkään morsiamelle tehnyt sitä, kuin sinä tuonoin minulle.

— Mutta minäpä rakastan sinua, Katri — rakastan sua hurjasti, sinä ihana, suloinen tyttö. Mitä huolit Niilosta, tuosta köyhästä mökkiläisestä. Heitä hänet ja tule minulle! Parempi on olla rikkaan talon emäntänä kuin mökkiläisen kurjana orjana.

Yrjön silmät hehkuivat, hän hengitti kuumeentapaisesti ja äänensä oli lähes tukahtua rajuista himoista.

— Mene pois, kelvotoin — lausui Katri — mene ja vie huivisi ja kaikki, — en tuon koomin kärsi sinua silmieni edessä.

Katri juoksi tuvan päässä olevaan suojaansa, otti avaimen suulta ja veti oven lukkoon. Turhaan houkutteli ja rukoili Yrjö oven takana, Katri ei hiiskunut enää sanaakaan eikä liioin tullut näkyviin.

Koiviston tuvassa kerrottiin seuraavana päivänä merkillisiä kuulumisia. Niilo oli kadonnut tietymättömiin. Hän oli edellisenä iltana lähtenyt kotoansa mennäkseen Rauhalaan; vaan täällä ei häntä oltu nähty, enemmän kuin muuallakaan likitienoossa. Päätettiin varmasti hänelle jonkun onnettomuuden tapahtuneen, sillä Niilolla ei ollut tapana turhanpäin kuleksia ja viipyä kodosta poissa. Katrin sanottiin säikähdyksestä makaavan houreissa. Yrjö kuunteli äänetöinnä näitä uutisia ja pani tupakkaa piippuun. Kätensä toki hieman vapisi, mutta sitä ei kukaan huomannut.

Päivä päivältä kului, mutta Niiloa ei takaisin kuulunut. Katri makasi monta viikkoa huonona kuumetaudissa, ja kun hän viimeinkin nousi vuoteeltaan, ei hän enään ollut sama kuin ennen. Hymy oli kadonnut huulilta, ruusut lakastuneet poskilta ja silmäin katse oli niin välinpitämätöin ja toivotoin, niinkuin ei mikään maailmassa niitä enää voisi elähdyttää. Koko hänen olentonsa osoitti suurinta väsymystä — ei siinä voinut merkkiäkään huomata entisestä virkeydestä ja elämänriemusta.

Yrjö häntä tavan takaa kiusasi kosioimisellaan eikä väsynyt, vaikka Katrilla aina oli valmiit rukkaset. Mutta — Yrjö sai vahvat liittolaiset Katrin vanhemmissa. Päästäkseen rauhaan, oli Katri kerran lupaunut antaa Yrjölle suostumuksensa, ellei Niiloa vuoden sisään kuuluisi takaisin. Hän lupasi — sillä hän luuli silloin jo makaavansa rauhassa turpeen alla. "Elämäni lanka katkeaa," ajatteli hän, "kun viimeinen toivon kipinä Niilostani sammuu." Mutta Yrjö riemuitsi sydämessään, sillä hän varmasti uskoi, ett'ei Niilo enään elossa ollut.

Talvi meni ja kevät tuli. Aurinko paistoi yhtä kirkkaasti kuin ennen, metsä viheriöitsi ja linnut lauloivat, — mutta Niilo ei takaisin tullut. Ristolassa tehtiin toukoa, vilja kasvoi, tuleutui, leikattiin ja puitiin, mutta Niilo sitä ei aittoihin korjannut. Kolkko ja synkkä syys oli taaskin käsissä. Vuosi oli kulunut umpeensa siitä ajasta, jolloin Niilo katosi. Ei Katrin sydämen salaisimmassakaan sopukassa enään ollut toivoa. Mutta odotettu kuolema ei kuitenkaan tullut häntä omakseen korjaamaan, hänen täytyi vielä jäädä maailmaan ja toimittaa töitään niinkuin ennenkin. Ensimmäisen surun katkeruus oli nyt muuttunut hiljaiseksi vakavuudeksi, toivottomuus tyyneydeksi, mutta iloa ei hän elämästä enää toivonut.

Eräänä päivänä muistutti Yrjö häntä lupauksestaan ja tarjosi kihloja, joista rikkaimmatkin talon tyttäret olisivat ylpeilleet. Katria ne eivät miellyttäneet, mutta häntä oli väsyksiin asti pitkin vuotta joka taholta kiusattu, eikä hän jaksanut enää vastaan ponnistella. Olihan hän sitä paitse lupauksensa antanut. Hän suostui ja — hyrähti itkuun. Mutta nähdessään vanhempainsa lempeiden kasvojen muuttuvan iloisiksi, nähdessään Yrjön riemullisen ihastuksen, koki hän tyytyväisenä asettautua uusiin oloihinsa. Seuraavana pyhänä heitä kuulutettiin ja kolmantena oli jo Koivistossa häät, suuret ja komeat, jommoisia seudulla ei miesmuistiin oltu vietetty. Moni uhkea talon tytär kadehti tuota suloista ja kalveata morsianta, ja päätti hänen varmaankin noitumisella voittaneen Koiviston nuoren ja rikkaan isännän sydämen.

V.

Koiviston isäntä oli luovuttanut talon hallituksen pojalleen. Mutta Yrjö, joka aina lapsuudesta oli ollut ylpeä ja itsekäs, alkoi heti ylvästellä rikkauksillaan ja laiminlöi talon hoidon. Suurella korskeudella ajoi hän joka viikko kaupunkiin, jossa kerskaten pani satamarkkaiset liikkeelle. Yökaudet nähtiin hänen uljas hevosensa seisovan kapakan ääressä sillä hän itse sisällä löi korttia ja joi vuoroin viinaa ja olutta, vuoroin poreilevaa sampanjaa. Näin hän jo kahdeksan vuoden sisään oli tyyten häivittänyt suuren rikkautensa. Katri istui kotona neljän lapsensa kanssa, itki, suri, varoitti ja rukoili, — mutta turhaan. Voimiensa mukaan oli hän koittanut hoitaa sisällistä taloutta, mutta mahdotointa oli hänen torjua köyhyyttä, kun miehensä vaan hävitti, sen kun ennätti.

Oli myöhäinen ilta Heinäkunn loppupuolella. Likeiseen kestikievariin oli tullut matkustaja, pyytäen yösijaa. Hän oli uljas, reipas mies tumman sinisillä silmillä, ruskealla parralla ja päivettyneillä kasvoilla. Olentonsa herätti kunnioitusta ja luottamusta, ja isäntä, joka sitä paitse kohta huomasi matkustajan varakkaaksi mieheksi, kiiruhti kohteliaasti riisumaan hänen muhkeata hevostaan, jonka vei talliin yöksi. Sillä välin oli matkustaja mennyt vierashuoneesen, jossa heti pyysi valmistamaan vuodetta, sillä hän oli matkasta väsynyt. Hän jätti pienen matkalaukkunsa pöydälle, laskeutui levolle ja nukkui sikeään uneen.

Lienee ollut noin puoliyön aika, kun ovi aukeni ja eräs mies hiljaa, hiipien astui sisään. Hän läheni pöytää, vilkasi makaavaan, joka oli kääntänyt kasvonsa seinään päin, ja siepaten matkalaukun pöydältä, kiiruhti hän nopeilla askeleilla takaisin samaa tietä. Jo oli hän aivan lähellä ovea, kun äkkiä takaapäin tukevat kädet tarttuivat häneen ja viskasivat hänen hervottomana laattiaan. Vavisten käänsi rosvo kalveat kasvonsa vastustajaansa kohden. Ainoa huudahdus kuului samalla kumpaisenkin huulilta.

— Yrjö!

— Niilo!

Yrjö tunsi kylmän väristyksen käyvän läpi ruumiinsa. Niilo oli laskenut hänet irti, mutta hän ei kyennyt karkaamaan. Masennettuna makasi hän siinä hampaita lyöden, vavisten joka jäsenessään ja peittäen kasvojaan käsiinsä.

— Onnetoin, näinkö sinut jälleen tapaan? — puhkesi viimein Niilo puhumaan.