HARMAA LINNA

eli

Kertomus Ristilän hovista

Kirj.

A. G. INGELIUS

Uusi suomennos

Porissa, Otto Andersin'in kustannusliike, 1925.

SISÄLLYS:

Edellinen osa.

I. Suon laidassa.
II. Stella.
III. Pastori Ortman.
IV. Kotiopettaja ja perhe.
V. Luku, jossa muun muassa puhutaan tätyruohosta.
VI. Tärkeähkö luku.
VII. Stella ja Rene.
VIII. Rene Stellan sijalla.
IX. Erään kävelyretken seuraukset.
X. Odottamattoman onnen vaikutus.
XI. Erään saarnan vaikutus.
XII. Vanhoja asioita, muuan lääkäri y.m.

Jälkimäinen osa: Irene.

XIII. Uusia juonitteluja.
XIV. Kaksi karkeloivaa paria.
XV. Viisi vuotta vanha kirja.
XVI. Läntinen siipirakennus.
XVII. Maanalaisessa kopissa.
XVIII. Kreivitär Henningin kertomus.
XIX. Lisää kreivittären kertomukseen.
XX. Heikko sielu, jossa on taipumusta hyvään.
XXI. Isä ja tytär.
XXII. Ruumis.
XXIII. Lyhyt luku, joka on kolmen luvun arvoinen.
XXIV. Lyhyt luku, joka voisi olla lyhyempikin.
XXV. Katkennut kitarankieli ja sammunut elämä.

EDELLINEN OSA.

I.

SUON LAIDASSA.

Oli tuollainen valoisa suviyö, jolloin tähtiä ei ole näkyvissä, jolloin hämärä on melkein yhtä valoisa kuin päivä, mistä huomaamme olevamme pohjolassa juhannuksen aikana.

Tällaisten öiden suloa lisäävät tuulahdukset, jotka päivän kuumuuden jälkeen virkistävät mieltämme, tuudittaen meidät puoliksi uneen, jolloin tunteet voittavat ajatus- ja toimintakyvyn ja vain vienot haaveet täyttävät mielemme.

Mutta se yö, josta kertomuksemme alkaa, ei ollut tuollainen, vaan niin kylmä kuin kesäinen yö konsanaan voi olla. Olivatpa sisäjärvien rannat ohuessa jäänriitteessäkin, oli näet yksi kesäkuun rauta-öitä.

Ei siis sovi ihmetellä, että Harald Thalberg, joka ei ollut muistanut varustautua lämpöisillä päällysvaatteilla ja jolla oli vain ohut kesätakki yllään, ei ollut halukas vaipumaan tämmöisiin vienoihin haaveisiin. Hän päinvastoin kävi kärsimättömäksi ja sanoi:

— Kyytimies, mitä ajatteletkaan, kun ajat aivan käyntiä?

— Eikö herra näe, että on vastamäki? Täytyyhän antaa hevosen hieman levähtää. — Onko tämä vastamäki? Kylläpä tunnen teidät, kyytimiehet, kuinka te opetatte hevosianne hiljentämään kulkuansa heti kun mäki on näkyvissä. Antakaa mennä vain, kunnes päästään mäen alle!

— Eikö herra luule minun ennenkin olleen kyydissä?

— Kentiesi olet ollut, mutta toinen asia on, ovatko kyydittävät olleet ajoosi tyytyväisiä. No, nyt on vastamäki, niin että ruunasi saa kävellä.

Mäen yli päästyä ajoi kyytimies vähän parempaa vauhtia, mutta sitä kesti vain lyhyen ajan ja pian ruuna jälleen alkoi juosta hiljaista hölkkäänsä.

— Kuulehan, kyytimies — alotti Harald jälleen — äsken huomautit taipaleen olevan niin pitkän, ettet uskalla liiaksi rasittaa hevostasi. Mutta mitäpä sanoisit, jos minä voisin näyttää toteen, että tämmöinen hiljainen nytkytys on väsyttävämpää kuin oikea juokseminen?

Ällistyneenä kyytimies töllisteli Haraldia ja tämä jatkoi:

— Oletko koskaan kävellyt puolta peninkulmaa tunnissa?

— Usein olen tunnissa astellut enemmänkin.

— Entä oletko kovasti väsynyt?

Enpä juuri. Mutta kerran olin saattamassa äitiä ja naapurin Leenaa kirkolle… ja pulska tyttö se onkin … Matkaa oli puoli peninkulmaa, mutta kesti kuitenkin kävellä lähes kaksi tuntia, ja kelpo tavalla minä väsyinkin.

— Vaikka Leenakin oli mukana, niin sittenkin väsyit, ja minkä vuoksi? Senvuoksi, ettet sinä aikana ensinkään ponnistanut tahtoasi etkä voimiasi. Kenelle Jumala on antanut voimia, hänen täytyy myös kaikella tarmollaan niitä käyttää; näin tehden sekä voimat että kyky kasvavat. Siemen voi itää ja siitä saattaa karttua monia tuhansia jyväsiä; vaan jätäpä se kylvämättä, niin siitä ei tule kerrassaan mitään. — (Mutta nytpä olenkin ryhtynyt vertauksiin, jotka eivät näy pitävän oikein paikkaansa, ajatteli Harald itsekseen.)

— Kas, nytpä minä vasta ymmärrän mitä tarkoitatte, puuttui kyytimies puheeseen — herra kai tarkoittaa, että samoin kuin minä väsyin naisten seurassa astuskellessani, niin samaten hevosenikin väsyy tästä hiljaisesta kulusta, joka ei ensinkään rasita sitä.

— Tarkoitan sitä ja erästä toistakin asiaa: kuta nopeammin hevosesi pääsee perille, sitä pikemmin se pääsee ruoan ääreen.

— Aivan oikein. Nytpä annankin hurista oikein aika mekosta.

— Älähän nyt hätäile! Sehän olisi ruunallesi vahingoksi, jos sitä liikaa rasittaisi. Ei missään liikoja! Anna hevosen juosta näin ja välistä vähän puhaltaa, niin takaan, että sekä hevonen että mies siitä kostuvat.

— Herra näyttää ikäisekseen hyvin viisaalta. Lienettekö kahdenkaankymmenen?

— Lisää siihen vielä neljä vuotta, mutta… älä nyt noin aja neliä!

— Vai Ristilään herra meneekin? Mitä sinne on asiaa?

— Aijon vapaaherran kahden pojan opettajaksi — vastasi Harald, jota kyytimiehen nenäkkyys ei näkynyt ollenkaan suututtavan.

— Ristilään on matkaa vielä peninkulma. Tuntuu ikäänkuin vähän kammottaisi saapua sinne yösydännä. Se on hirveä paikka; yön aikana siellä kuulema nähdään niin paljon kamalaa, sellaisten kuolleitten haamuja, jotka ovat saaneet väkivaltaisen lopun, mikä lienee kaikista kauhein kuolema. Sillä jos siinä on perää, mitä papit sanovat, että itsemurhaajat eivät saa Jumalalta armoa, niin heidän kuolinhetkensä ei kuitenkaan liene niin kauhea kuin niiden, jotka eivät kernaasti tahtoisi kuolla.

Harald kuunteli mietiskelyyn taipuvaa kyytimiestänsä, jonka näköpiiri näkyi laajenevan sitä mukaa kuin asia häntä miellytti ja joka häikäilemättä lasketteli lyhyttä Länsi-Suomen murrettaan. Mutta koska Harald ei tahtonut ruveta kiistelemään asioista, joista ei itsekään ollut täysin selvillä, niin hän kysyi ainoastaan:

— Ketä noista väkivallantöistä syytetään?

— Uskallankohan puhua suoraan teille, joka tulette kuulumaan talonväkeen? Ajatelkaahan, kun sanotaan vapaaherran tehneen liiton paholaisen kanssa! Näytätte hyvältä ja kunnon mieheltä, miksi siis suotta rupeatte sellaisten ihmisten kanssa tekemisiin?

— Muistatko, ystäväni, mitä äsken puhuin siemenjyvästä? Ehkä Jumala nyt käyttää minua niinkuin me ihmiset siemenjyvää. Hän viskaa minut sellaiseen paikkaan, jossa voin kantaa hedelmää ja jossa minusta on jotakin hyötyä.

— Toivonpa menestyvänne! Rohkealta ja pelkäämättömältä te ainakin näytätte, ja puhuttekin niin todennäköisesti ja selvästi, että yksinkertainen talonpoikakin sen käsittää. Ensin luulin teitä vain hevosenrääkkääjäksi, mutta nyt huomaan, ettette suinkaan tahdo hevosta kiusata.

— Ja loppujen lopuksi annetaan sen nyt hiukan levähtää.

Paikka, missä he nyt olivat, oli samalla sekä miellyttävä että vastenmielinen. Se oli Suomen luontoa synkimmässä erämaan muodossaan. Edessäpäin oli vasemmalla suuri suo, joka hallaisena ja tuhoa tuottavana levisi äärettömiin. Oikealla kohosi vuorenharjanne, joka ei ollut varsin korkea, mutta jylhä ja metsätön. Suon ja vuoren välissä kulki maantie, koukerrellen kuin käärme pitkin nevan laitaa.

Hevosen pysähtyessä matkustajat näkivät tuon kaiken edessänsä.

Onko lukijani joskus nähnyt seudun, jonka kolkko yksinäisyys ja jylhä erämaanluonto on vaikuttanut häneen valtavasti, todistaen Luojan ääretöntä monipuolisuutta ja majesteetillista rikkautta?

En tiedä, mikä olisi verrattava tällaiseen seutuun… ellei kentiesi alkuansa jalo, mutta langennut ihmissielu.

Ellei Harald sattumalta olisi tässä pysähyttänyt hevosta, niin maisema ei varmaankaan olisi tehnyt häneen samaa vaikutusta kuin nyt. Pyöräin tärinä ja yhtämittainen eteenpäin kulku olisivat melkoisesti vähentäneet tätä vaikutusta. Hänen mielensä muuttui äkkiä ja, tietämättä minkä takia, hänestä tuntui ikäänkuin hiukset hänen päässään olisivat nousseet pystyyn.

Heidän oltuansa kotvan ääneti, kyytimies, joka hänkin oli vain neljänkolmatta ikäinen, puhkesi yhtäkkiä puhumaan:

— Eikö tämä teidänkin mielestänne ole ison hautausmaan kaltainen?

— On, ystäväni. Iso kalmisto kuolleille ja kuolevaisille. Tahtoisinpa kuolla tähän.

Kaukainen rattaiden kolina herätti heidän huomiotansa. Kyytimies, jolla oli luonnonlapsen tarkka näkö, kysyi:

— Näettekö, herra, tuolla missä tie tekee mutkan vasempaan… sinne taitaa olla noin puoli pitkää virstaa… siellä eroitan rattaat, jotka tulista vauhtia kiitävät eteenpäin.

— Minä en voi nähdä niin kauvas, kuulen vain rattaiden kolinan.

Oltiin jälleen ääneti. Kyytimies oli taas tarttumaisillaan ohjaksiin, kun aivan läheltä kuuluva kummallinen ääni esti häntä. Molemmat kuuntelivat.

— Mio padre — kuului valittava ääni.

He katsoivat sinnepäin, mistä se kuului, ja näkivät jotain pään ja käsien tapaista liikkuvan suossa.

— Jumalalle olkoon kiitos, sanoi Harald. Hän se oli, joka pysähytti hevosemme. Tässä on ihmishenki kysymyksessä.

— I no vorrei morire, puhui ääni jälleen.

— Onkohan tuo edes elävä olento; ehkä se onkin vain kummitus, arveli kyytimies, mutta kumosikin samassa oman väitteensä, lisäten:

— Mutta enpä toki koskaan ole kuullut, että aaveet puhuvat. Kai tuo siis onkin elävä ihminen.

— Kuinka onnellista, etten tullut ottaneeksi kääsejä, vaikka niitä minulle tarjottiin, sanoi Harald. Nyt kiskomme häkin rattaistamme, käyttääksemme sitä siltana.

Tämä työ oli pian tehty ja he lähestyivät maantieltä noin kolmenkymmenen askeleen päässä olevaa paikkaa, josta nyt kuulivat äänen hiljaa kuiskaavan:

— Fra poco Stella e morte. Addio, addio!

— Tässä häkki ei kannata meitä molempia. Koetapa, etkö pysyisi tuolla mättäällä, niin siirrän yksin häkin puoliskoita.

— Kyllä mätäs kestää. Jään tähän odottamaan.

Haraldin tullessa perille, ei enää kuulunut mitään valitusta.

Hän näki aivan nuoren tytön, joka oli tainnoksissa, eikä siis tiennyt mistään. Mustakiharainen pää oli hervottomana vaipunut rintaa vasten ja hartioita myöten oli hän painunut suohon.

Harald yritti nostaa häntä kainaloista, mutta tyttö oli niin lujasti kiinni liejussa, että hän itse alkoi häkkeineen vajota. Hän laski tytön hetkeksi, vetääkseen allensa toisenkin häkinpuoliskon, ja ponnistaen kaikki voimansa, hän yritti uudelleen.

Yhdistettyinä häkit paremmin kannattivat ja hänen onnistui pelastaa tyttö. Silmänräpäyksessä hän palasi samaa tietä kuin oli tullutkin ja kyytimies seurasi jälestä.

Hän kuunteli tytön hengitystä… tämä hengitti vielä; hän kosketti hänen käsiään, jotka olivat jäykkinä vilusta ja säikähdyksestä. Harald riisui yltään päällystakkinsa ja kääri sen lokaisen, puolikuolleen tytön ympärille.

— Tiedätkö mitään sopivaa paikkaa, joka olisi likempänä kuin kartano, jonne olemme matkalla?

— Tiedän erään aivan maantien varrella olevan torpan. Sinne taitaa olla noin neljäsosa peninkulmaa. Mutta paikan maine ei ole aivan hyvä.

— Yhdentekevää. Aja sinne vain, äläkä säästä hevostasi. Aijon jäädä sinne yöksi.

— Kun ihmishenki on kysymyksessä, niin en surkuttele hevostani, vaikka matka olisi kymmenen kertaa pitempikin.

Kesti kauvan, ennenkuin torpanväki oli tietävinään Haraldin kiivaasta koputuksesta ovelle. Hänen saatuaan heidät rauhoitetuiksi käyntinsä tarkoitukseen nähden, torpan isäntä vihdoin itse avasi oven. Paitahijasillaan ja palava päre kädessään hän ensin epäilevästi ja sitten kummastellen katseli vieraita. Harald kysyi, saisivatko he täällä yösijaa.

— Kyllä, jos ensin näytätte, mitä teillä on tuossa käärönsä, kuului vastaus.

— Tässä näette ihmisen, joka Jumalan avutta olisi jo kuollut.

— No, astukaa vain pieneen tupaani. Kyllä myöhemmin saan tietää, miten asia on tapahtunut. Nuori neiti maatkoon vaimoni vieressä ja me toiset missä parhaiten sopii.

Hämärän takia ja koska oli toiminut niin nopeasti, ei Harald vieläkään ollut saanut täyttä selkoa pelastetun puvusta ja ulkomuodosta. Mutta hänen astuttuaan tupaan, kun torpan emäntä alkoi riisua nuorta tyttöä, niin tämän outo ulkomuoto sekä kummallinen puku niin hyvin Haraldissa kuin muissakin läsnäolevissa herätti mitä suurinta kummastusta. Tyttöä olisi sopinut pitää kauniina keijukaisena, ellei koko alimmainen osa hänen vaatteistaan olisi ollut aivan loassa ja siis ylen maallista laatua. Ainoa, joka oli pysynyt jotensakin puhtaana, oli vaaleanpunainen, silkkinen miehusta, jossa oli kaikellaisia kummallisia koristuksia. Hame ulottui vain polviin saakka ja alusvaatteet olivat trikoota.

Torpparin vaimo koetteli ensin tytön hentoa ruumista, ikäänkuin vakuuttautuaksensa, oliko se todellakin oikeaa lihaa ja verta eikä mikään aave, joka silmänräpäyksessä voisi kadota ihmisten näkyvistä. Riisumisen hän toimitti hyvin hienotunteisesti, ettei monikaan mökin vaimo olisi osannut niin tehdä, ja laski hänet sitten lämpöiselle vuoteelle. Koska sikeä uni, johon tyttö oli vaipunut, Haraldin mielestä oli paras lääke, sammutti ukko päresoihtunsa ja tutkittuaan ikkunaluukkuja, jotka illalla oli sulkenut, rohkaisi vaimoaan paneutumaan vieraan naisen viereen maata.

Pian kaikki sikeästi nukkuivat. Ainoastaan Harald valvoi. Hän ajatteli, kuinka ihmeellisesti Jumala johtaa tapauksia, joista riippuu ihmisten elämä ja kuolema, onni ja onnettomuus. Jos majatalosta lähdettäessä olisi ajettu kovempaa tai hiljempaa, niin hän olisi tullut joko liian aikaisin tai liian myöhään; ja jos hän ei olisi antanut hevosen levähtää juuri sillä paikalla, taikka ellei olisi tyytynyt tavallisiin häkkirattaisiin… niinpä niin, jos yksi ainoakin näistä sattumuksista olisi jäänyt tapahtumatta, niin tämä hento tyttöparka olisi kuollut surkean kuoleman. Harald ei tuntenut häntä eikä hänellä ollut mitään syytä hänestä välittää, mutta hänen sydämensä sääli turvatonta ja ihmiskunnan suruihin otti hän hartaasti osaa.

II.

STELLA.

Kello viiden seutuvilla, mikä hänelle oli kylläkin myöhäistä, torppari heräsi ja rupesi hankkimaan työhön lähtöä. Hänen liikkuessansa heräsi vaimokin sekä kyytimies ja Harald, joka muutamaksi tuokioksi oli vaipunut unentapaiseen horrostilaan. Vaikka kyytimiehen olisikin tehnyt mieli jäädä katsomaan kuinka asia päättyy, piti hän kuitenkin velvollisuutenaan palata takaisin majataloon, varsinkin koska jo oli tullut viipyneeksi yli määräajan. Mutta kun Harald lupasi ilmoittaa asianomaisille syyn hänen viipymiseensä, jäi hän odottamaan, kunnes nainen heräisi, viedäkseen hänet sitten sinne, minne nähtäisiin parhaaksi.

Harald katseli tyttöraukan vaatteita, jotka torpan emäntä oli pessyt ja vääntänyt kuivumaan. Puku oli, taikka ainakin se oli ollut komea ja näytti melkein teatteripuvulta.

Harald seurasi torpparia tämän lähtiessä ulos, jotta vaimo saisi pukeutua yksinäisyydessä, taikka kiitollisuudesta selittääkseen isännällensä sen vähän, minkä itse tiesi tuosta kummallisesta tytöstä. Ja kun kyytimieskään ei enää viihtynyt tuvassa, jäi torpanvaimo yksin nukkuvan tytön luokse, jonka kasvoja hän heltynein mielin alkoi katsella.

— Aivan tuollainen meidänkin Hanna olisi, jos olisi saanut elää. Mutta metsän pedot eivät tunne armoa; ellei niitä olisi, olisi meillä vielä lapsemme, sillä omaksemme sitä kuitenkin sopii sanoa. Tällainen sekin olisi ollut, noin neljän- tai viidentoista vuotias.

Epämääräisen aavistuksen valtaamana aikoi hän kädellään koskettaa nukkuvan olkapäätä, kun tämä äkkiä avasi silmänsä ja pelästyksestä huutaen nousi vuoteessa istuallensa. Mutta kun hän huomasi, että vaimo, joka seisoi hänen vieressään, ei näyttänyt tahtovan tehdä hänelle mitään pahaa, vaan pikemmin hänkin näytti hämmästyneeltä ja pelokkaalta, tuli lempeä ilme hänen kasvoihinsa ja hän kuiskasi sanoja, joita vaimo ei ymmärtänyt. Vihdoin erotti hän sanat Cald' io ja luullen vieraan haluavan tavallista juomaamme, kaljaa, toi hän sitä tuopillisen. Tyttö katseli häntä hämmästyneenä ja epäluuloisesti. Hermostuneessa tilassaan hän varmaankin luuli vaimon tahtovan myrkyttää hänet, mutta vaimon kasvoilla asuvan hyvän ja rehellisen ilmeen rohkaisemana hän otti tuopin, joi siitä halukkaasti ja viittasi tahtovansa lisääkin. Tyhjennettyään vieläkin tuopin, näytti hän hyvin virkistyneeltä ja nousi uudelleen istumaan, sanoen Vesti (vaatteita). Vaimo ymmärsi heti, mitä hän tarkoitti, ja toi hänelle vaatteet. Mutta ne nähdessään heräsi tytössä muisto; hän vaikeroitsi hiljaa ja sanoi: Stella no fece un sogno (ei Stella olekaan nähnyt unta).

Torpanvaimo, joka luuli hänen valittavan sitä, etteivät vaatteet vielä olleet aivan kuivat, avasi arkkunsa ja otti sieltä sangen hienoja liinavaatteita sekä sievän pumpulihameen. Silloin tyttö kärsimättömästi heitti omat vaatteensa lattialle ja viittauksella pyysi vaimoa auttamaan häntä pukeutumaan uusiin, vaimon antamiin vaatteisiin. Pian se oli tehty, ja taputtaen köyhää mökin vaimoa olkapäähän, alkoi tyttö itkeä nyyhkyttää, josta seurasi että vaimokin, tietämättä itsekään minkä vuoksi, purskahti itkuun ja hellästi syleili turvatonta.

Voi mielessään kuvitella, kuinka oudolta tämä kaikki tuntui vaimosta, kahden kesken kun hän oli tytön kanssa, jota hän ei tuntenut, jonka kieltä hän ei ymmärtänyt, eikä tiennyt mistä hän tuli ja mikä kohtalon oikku hänet oli tänne johdattanut.

Suuren maailman nainen, joka on lukenut joukon romaaneja ja mielessään kuvitellut jos jonkinlaisia kohtauksia elämässä, olisi kentiesi ollut enemmän hämmästynyt kuin tämä kokematon vaimo, joka varmaankaan ei koskaan ollut ajatellut mitään ihmeellistä ja joka tuskin oli nähnyt muita ihmisiä kuin omansäätyisiänsä ja heidän peltojaan ja torppiaan.

Ja hänen asemassaan tämä tapahtuma oikeastaan ei ollutkaan pelottava, vaan päinvastoin miellyttävä.

Haraldin astuessa sisään, he vielä sylitysten itkivät. Hän aavisti heti, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut, eikä voinut olla pelastettua tervehtimättä, vaan astui esiin ja painoi hellästi huulensa tytön viattomalle otsalle.

Tyttö näkyi jo niin kotiutuneen näihin outoihin oloihin, ettei tämä tervehdys ensinkään häntä peloittanut, vaan päinvastoin näkyi se häntä miellyttävän. Hän viittasi kysyvästi torpan emännälle, ikäänkuin olisi tahtonut tietää, oliko se tuo, joka… Vaimo ymmärsi mitä hän tarkoitti ja nyökäytti myöntäen päätään. Silloin tyttö lankesi maahan ja syleili pelastajansa polvia; tämä nosti hänet ylös ja kysyi italiankielellä: che nome? (mikä on nimenne?) Hän vastasi äänellä, joka osoitti kummastusta sen johdosta, ettei tuota muka tiedetty:

— Stella.

Nyt Haraldille vasta johtui mieleen tytön outo puku ja hän muisti kuulleensa Helsingissä puhuttavan tämän nimisestä pienestä ja kauniista nuoralla-tanssijattaresta, jota hän ei koskaan ollut tahtonut mennä katsomaan, koska surkutteli tuollaisia pieniä taiteen uhreja. Sitäpaitsi kaikellaiset ilveet, joihin hän myös laski nuorallatanssimisen, herättivät hänessä vastenmielisyyttä ja inhoa.

Koska hän osasi italiankieltä hyvin huonosti, niin ei häntä haluttanut sitä puhua paitsi suurimmassa hätätarpeessa. Hän koetti siis saksaksi tehdä jonkun vähäpätöisen kysymyksen, mutta kun tyttö ei näkynyt ymmärtävän, kysyi hän samaa ruotsiksi ja tämä kieli näytti olevan tytölle tutumpaa, koska hän osasi matkiakin muutamia sanoja.

Harald oli puoleksi saksalaista sukua ja syntynyt Rügenilla. Kuitenkin hänelle oli mieleen, että Stella paremmin ymmärsi ruotsia kuin saksaa. Sillä vaikka hän, joka viidennestä ikävuodestaan alkaen oli asunut äitinsä kotimaassa, Suomessa, saattoikin hiukan rakastaa oikeaa isänmaatansa ja sen kieltä, niin tämä Stellaan nähden ei ensinkään kuulunut asiaan. Hänelle juolahti mieleen tuuma, jonka toteuttamista varten oli tärkeämpää, että Stella osasi paremmin ruotsia kuin saksaa.

— Onko Stella käynyt Tukholmassa ja Helsingissä?

— Olen kauvan ollut sekä Tukholmassa että Helsingissä.

Osoittaen hänen pukuaan, Harald kysyi: Onko Stella ollut?

— Olen, mutta en ole enään. Ei, ei, nyt saatte Stellasta tyttären taikka sisaren; te rupeatte isäkseni tai veljekseni.

Tuota samaa oli Haraldkin ajatellut, koska ymmärsi ettei tyttöä haluttanut palata takaisin niiden luo, joiden huostassa ennen oli ollut.

Mutta kuinka tämä kävisi päinsä? Sehän kysyisi rahaa ja sitä Haraldilla ei paljoakaan ollut. Velkaa hänellä tosin ei ollut, ja että hän, joka pian oli puolivälissä kolmenkymmenen ja jo oli maisteriksikin vihitty, tahtoi ruveta koti-opettajaksi, riippui vain siitä että hän, samoin kuin moni muukin nuorukainen, pelkäsi velkaantumista. Sitäpaitsi hänellä oli hyvin romanttiset taipumukset ja koti-opettajan toimi voi välistä antaa tilaisuutta sellaisten tyydyttämiseen, varsinkin jos opettaja on sattunut saamaan sopivan paikan, eikä ole mikään kokematon ja lukuihinsa piintynyt keltanokka.

Rikkautta hänellä siis ei ollut, mutta, kas, olihan hänellä vielä jälellä lähipitäin tuhat markkaa äitinsä perintöä! Nepä ensi aluksi riittäisivätkin Stellan kouluuttamiseen. Mutta mistäpä löytäisi sopivan oppilaitoksen? Ja mistä opettajan, jolla olisi tarpeeksi ihmistuntemusta sekä ymmärtämystä, voidakseen kasvattaa tämänlaatuista tyttöä? Eiköhän erämaassa jylhien vuorten välissä hoidotta kasvanut orjantappurapensaskin pian kuivettuisi ja kuolisi, jos se kesken kukkimistansa istutettaisiin toiseen paikkaan?

Näin Harald mietiskeli ja jätti siksensä kaikki koulusuunnitelmat. Entä jos itse yrittäisi häntä kasvattaa? Mutta hänpä oli ottanut vastaan kotiopettajanpaikan ja hänen oli siis aivan mahdotonta peruuttaa lupaustansa. Ja kukapa tiesi, pystyisikö naisopettaja paremmin tähän toimeen. Voisipa niinkin käydä, että hän rakastuisi tyttöön, joka oli nuori ja kaunis… ja sekin olisi ikävä asia..

Hänen näin miettiessänsä, keskeytti torpanvaimo hänen tulevaisuudentuumansa sanomalla:

— Kaikesta päättäen on herra pelastanut tämän naisen hengen. Luultavasti saan kuulla enemmän kyytimieheltä taikka mieheltäni, jos hän ehkä tietää jotakin. Mutta mihin herra nyt aikoo hänet viedä? Ja mihin itse olette matkalla?

— Ristilän vapaaherran luo ja sinne minä vien Stellankin… sehän on hänen nimensä… Ainakin aluksi vien hänet sinne.

— Vai Ristilään? Ei, hyvä herra, älkää viekö sinne!

— Miksi en veisi?

— Mitä te pidätte tuosta hameesta, joka nyt on Stellan yllä? — Se sopii hyvin ja kaunistaakin häntä. Mutta eihän se ole teidän omia hameitanne?

— Eihän toki; olen perinyt sen veljeni tyttäreltä, joka veljeni kuoltua oli kuin oma lapseni. Minun kehoituksestani hän meni Ristilään palvelukseen. Siellä hän sai hyvät vaatteet ja häntä kohdeltiin kaikin tavoin hyvin, niinkuin kerrottiin. Mutta kahden vuoden kuluttua oli hän entistään kurjempi ja hänen loppuansa en tahdo mainitakaan. Onneton tyttöraukka!

— No, mihinkä sitten neuvoisitte minua viemään Stellan?

— Puolen peninkulman päässä täältä on Ristilä ja sieltä on vielä pitkä virsta kappalaistalolle, joka on aivan lähellä kirkkoa. Kysykää sieltä pastoria, jonka nimi luullakseni on Ortman. Hän on ymmärtäväinen ja kelpo mies, joka kohtelee seurakuntalaisiaan hyvin… on sanalla sanoen hyvä palvelija Herran viinamäessä. Viekää Stella sinne ja kysykää häneltä neuvoa. Varmaankin hän on oleva teille hyödyksi. Suokaa anteeksi, että minä, joka olen köyhän torpparin vaimo, näin sekaannun teidän asioihinne, mutta minusta herra näyttää siltä kuin pitäisi huonompiakin ihmisinä, eikä aivan halveksisi heidän neuvoansa.

— No, tahdonpa noudattaa kehoitustanne ja lähteä sinne. Tunnen olevani hyvin epävarma, jos yksinomaan luotan omaan ymmärrykseeni. Ja tästä saatte Stellan uusista vaatteista.

— Kiitoksia, herra, se on liian paljo.

— Kyytimies, menepä valjastamaan hevonen.

Stella käsitti aivan hyvin, että hänen oli lähteminen Haraldin kanssa, tietämättä ensinkään minne piti matkustettaman. Hän käyttäytyi kuin kiltti lapsi, mutta hyvästellessään torpan emäntää, jota luultavasti ei vastedes enää tulisi milloinkaan näkemään, nousivat vedet hänen silmiinsä. Hän otti tanssiaispukunsa ja laski sen vaimon syliin, viitaten että hän pitäisi sen Stellan muistona.

Pian rattaat mennä koluuttivat pitkin suon laitaa. Silloin Stella kalpeni ja nojautuen Haraldiin puristi hänen kättään. Harald hymyili ja kiersi kätensä hänen vyötäisillensä, ikäänkuin osoittaaksensa, ettei ollut syytä pelkoon, kun hän oli häntä suojelemassa. Yhtäkkiä Stella sanoi:

— Voiko semmoinen olla isäni, joka heitti minut tuonne? Ja hän osoitti sormellaan suota.

— Eihän isä sellaista tekisi. Hän ei suinkaan ollut sinun isäsi.

Mielien olla niin kauvan kuin mahdollista hauskassa seurassa oli kyytimies alkanut ajaa hyvin verkalleen, varsinkin, kun ei kukaan käskenyt häntä kiiruhtamaan.

— Tahdotteko, ystäväni, kuulla elämäkertani, joka on aivan lyhyt?

— Puhu, mia cara! Kuuntelen kernaasti.

Luultavasti oli italiankieli ainoa, jota Stella puhui sujuvasti. Mutta saadakseen Haraldin ymmärtämään, hän nyt puhui kummallista siansaksaa, jossa oli kolme osaa italialaisia, kaksi ruotsalaisia ja yksi ranskalaisia sanoja, Harald käsitti hänen kertomuksensa näin:

— Minulle on sanottu että olen syntynyt Italiassa ja vuoden olen siellä oleskellut, mutta minusta siellä oli niin kuuma, että ikävöitsin sieltä pois. Lapsuuteni ajoilta en muista kerrassaan mitään, ennenkuin vasta sitten, kun rupesin tanssimaan Tukholmassa. Ihmiset pitivät minusta, sanoen minua kauniiksi. Sittemmin olen tanssinut monessa paikassa ja saavuttanut yhä enemmän suosiota. En koskaan ole pitänyt seurasta, johon olen kuulunut. He olivat niin kummallisia, pelasivat ja joivat, jolloin aina olivat häijyjä minulle, niin että löivätkin minua. Kerron kaikki sinulle, jota pidän veljenäni. Isäni sanoi että tuo oli minulle omiansa, koska muutoin olisin tullut liian ylpeäksi. Mutta vähitellen he muuttuivat kohteliaammiksi ja muuan heistä, se joka miehistä oli paras nuoralla-tanssija, sanoi että ilman minua ei koko näyttelijäjoukko olisi ollut minkään arvoinen ja ehdotti, että me yhdessä lähtisimme karkuun ja perustaisimme oman seurueen, ellei isäni hyvällä luopuisi minusta. Kentiesi olisin tuon miehen kanssa karannut, koska hän oli minua kohtaan muita parempi ja koska en ollenkaan pitänyt isästä nyt. Mutta isäni suostuikin hänen pyyntöönsä. Eilen aamulla läksimme matkaan eräästä kaupungista, jonka nimen olen unhoittanut. Sulhaseni olisi tullut kanssani samoille rattaille, mutta isäni tahtoi vielä saattaa minut toiseen kaupunkiin. Matkalla oltaessa hän yöllä kysyi, eikö sulhaseni ollut suostutellut minua karkaamaan hänen kanssaan ja ehdottanut, että me omin neuvoin ansaitsisimme elatuksemme. En voinut kieltää. Silloin hän vallan hurjistui ja sanoi, että hän kernaammin ennen auringonnousua toimittaisi meidät molemmat hengiltä, ennenkuin sallisi meidän riistää häneltä hänen ansionsa. Näin sanoen hän riisui yltäni päällysvaatteet sekä kaikki koristukset ja kysyi, kumpaisenko kanssa kernaammin menisin naimisiin, sulhaseniko vai… hänen, joka oli olevinaan isäni. Ajoimme viimeisinä joukossa ja hän oli pysäyttänyt hevosensa. En ikinä, vastasin ja olin niin hämmästynyt, etten tiennyt mitä tehdä. Tiedä, etten olekaan… hän vaikeni… kaukaa kuului rattaiden kolinaa. Päätä heti paikalla, kiirehti isäni. En saanut puhutuksi, en voinut päättää mitään, vaan olin ääneti. Silloin hän koppasi minut syliinsä, astui muutaman askeleen tien sivuun ja kaikin voimin heitti minut kauvas. Vajosin suohon, yritin päästä ylös, mutta vaivuinkin yhä, syvemmälle. Hänen rattaansa kuuluivat vierivän pois, en nähnyt mitään, kun olin selin tielle päin. Yö oli kolkko; en enään uskaltanut liikahtaa, koska ympärilläni oleva jää oli pahoin haavoittanut käteni, näin… ne olisivat menneet aivan pilalle, jos vielä olisin hiemankin liikkunut… Taas kuulin pyöräin kolinaa; luulin että isäni oli katunut ja palasi auttamaan minua ylös… mutta sitten en enää kuullut mitään ja minä… en tiedä, puhuinko enää mitään, nukuin yhä sikeämmin… ja herätessäni huomasin, että sinä olit pelastanut henkeni.

Näin sanoessaan tyttö loi katseensa maahan, mutta katsoi sitten
Haraldia suoraan silmiin ja kysyi:

— Miksi et sano mitään? Puhu toki jotakin!

- Ikävöikö Stella sulhastaan?

— En vähääkään. Hän ei ollut minulle niin paha kuin toiset, siinä kaikki. Mutta sanopas, etkö kertomuksestani ymmärtänyt mitä tarkoitin, nimittäin että mies, joka sillä tavoin teki, ei ollutkaan isäni?

— Ymmärsin, lapseni; kahdesta seikasta käsitin sen varsin hyvin.

— Sittenpä minun ei enää tarvitse hänestä välittää. Varmaankin viet minut sellaiseen paikkaan, jossa minun ei enää tarvitse nähdä häntä, eikä niitä toisiakaan?

— Siihen saat luottaa. Tiedätkö mikä rakennus tuo tuossa on, joka on korkeampi kuin muut?

— Eiköhän se liene kirkko, sellainen huone, jossa Neitsyt Mariaa rukoillaan?

— Onko Stella koskaan käynyt kirkossa?

— En koskaan; hän, joka oli olevinaan isäni sanoi, ettei siitä ole minulle mitään hyötyä.

Harald hymyili surullisesti ja puristi hänen kättänsä.

— Miksi nauroit? Enpä ennen ole nähnyt sinun noin nauravan, sanoi
Stella.

III.

PASTORI ORTMAN.

Pastori Ortman istui keinulaudalla yksinkertaisen asuntonsa edustalla, kahvia odotellessaan poltellen aamupiippuansa.

Kuten kelpo isäntä ainakin, hän jo aamulla oli käynyt tarkastamassa erään renkinsä ja torpparinsa työtä ja katsomassa mitä vahinkoa viime yön halla oli tehnyt viljamaille, kiertäen pienet peltonsa moneen kertaan.

Pian hänen pahat aavistuksensa toteutuivat. Ennen heilimöimistään arimmillaan oleva ruis oli pahoin vahingoittunut, eikä vehnän laita ollut juuri paremmin. Pienet perunanlehdet ja arat herneenvarret olivat kellastuneet ja retkallaan.

Sellainen ei ilahuta maanviljelijää, joka otsansa hiessä on tehnyt työtä, toivoen parempaa tulosta. Ei siis sovi ihmetellä, että pastori istui hyvin totisena laudallaan, keinuen tavallista hiljempää.

Pastori Ortman oli puolivälissä neljänkymmenen. Hän oli lyhyehkö mies eikä paksukaan, pikemmin laiha kuin lihava, joten ne, jotka luulevat papin arvokkuuden vaativan, että hän on hyvässä lihassa, tuskin olisivat häntä papiksi luulleetkaan. Vaikka hänen kasvonsa eivät suinkaan olleet kauniit, olivat ne kuitenkin sen laatuiset, että ne ensi silmäyksellä herättivät luottamusta, koska ne tekivät hänen muussa suhteessa vähäpätöisen ulkomuotonsa arvokkaan näköiseksi.

Jo kymmenkunta vuotta oli hän ollut pienen seurakuntansa pappina, hakematta kertaakaan sieltä pois. Sitä asiaa ei hän ollut tullut edes ajatelleeksi ja vielä vähemmin kirkkoherrantutkintoa, minkä suorittaminen olisi ollut hänelle helppo tehtävä. Kun hänellä oli ollut kunniasija eräissä maisterinvihkiäisissä, niin häneltä ei suinkaan puuttunut maallisiakaan tietoja, joita sanotaan sellaisessa tutkinnossa eniten kysyttävän.

Jos hänelle ilman matkustuksia, vaalisaarnoja ja muita vaivoja olisi tarjottu vaikka piispanistuin, niin hän ei olisi ottanut sitä vastaan. Niin suuresti hän oli kiintynyt pieneen seurakuntaansa, jonka sivistyttämistä hän piti elämäntehtävänään.

Seurakuntalaisten ja heidän sielunpaimenensa välit olivat sellaiset, että he menivät hänen luokseen ikäänkuin lapset isänsä tykö ja hän puhutteli heitä kuin veli veljiään. Mutta hänen selittäessään heille saarnastuolissa Jumalan sanaa, eivät he enää muistaneetkaan, että siinä puhuikin vain ihminen.

Hänen istuessansa keinulaudalla ajatuksiinsa vaipuneena, häiritsi häntä hänen vanha Regiina-niminen emännöitsijänsä, joka käveli tavallista vinhemmin.

Tämä Regiina, joka oli yli viidenkymmenen oleva vanhapiika, oli viidennestätoista ikävuodestaan kymmenen vuotta palvellut hänen iso-isänsä ja iso-äitinsä sekä sen jälestä kaksikolmatta vuotta hänen vanhempiensa luona. Entisen "nuoren herran" saatua vakinaisen kappalaisviran, hän sittemmin oli siirtynyt hoitamaan tämän taloutta.

Ei Ortman ollut jäänyt naimattomaksi siitä syystä, että Regiina niin hyvin hoiti hänen talouttansa… ei suinkaan.

Asia vain oli suoraan sanoen se, ettei hän ollut milloinkaan ollut rakastunut.

Eikä se, ettei hän koskaan ollut tuntenut tuota valtavaa tunnetta, riippunut siitäkään, että hän olisi ujostellut ja karttanut ihmisiä, sillä nuorempana hän oli katsellut paljonkin maailmaa, eikä vieläkään ollut muuttunut tuollaiseksi kömpelöksi maalaispapiksi, jolle uudenaikaiset ihmiset syystä nauravat. Päinvastoin vieraili hän joka paikassa pitäjässä ja vielä ulompanakin, jopa teki joskus ilman erityistä asiaa pieniä huvimatkoja kaupunkiinkin, jossa hänen monet tuttavansa ilomielin ottivat hänet vastaan. Siitä huolimatta ei ainoakaan nainen vielä ollut saanut hänen sydäntänsä sykkimään niin kovin, että hän olisi voinut pitää sitä rakkautena, joka oli korkeintaan ollut vain haaveksimista.

Viisastelevien ihmisten kuulee väittävän että mies, joka on elänyt keski-ikään kertaakaan rakastumatta, varmaankin on pölkkypää, taikka hyvin epärunollinen olento. Mutta nämä ihmiset olkoot hyvät ja korjatkoot erehdyksensä sekä muistakoot, että sellainen mies, jos hänen sydämessään on rakkaudelle sijaa, useinkin voi olla todellisemmin runollinen kuin joutavanpäiväinen haaveilija, joka ikänsä kaiken on rakkauden hunajaa maistellut.

Nämä välihuomautukset tehtyämme lienee parasta, että palaamme Regiinan luo, jonka esiintyminen onkin antanut niihin aihetta. Kuten jo mainittiin, olivat hänen askeleensa tavallista nopeammat ja hän näytti hyvin uteliaalta huutaessaan:

— Kyytirattailla ajava herra ja nainen poikkeavat maantieltä tänne. Nyt ovat he jo veräjällä! Mitähän noilla lienee asiaa?

— Regiina on hyvä ja lisää kahvia pannuun.

Rattaat pysähtyivät ja niistä hyppäsi alas nuori mies, jolla oli kauniit ja jalot, miltei ylhäisennäköiset kasvot. Hän auttoi maahan nuorta tyttöä, joka mielihyvin näkyi nojautuvan hänen käsivarteensa, vaikka hyppäsikin alas notkeana kuin gaselli. Pastoria kummastutti, että tyttö, jolla oli niin hienopiirteiset ja ylevät kasvot, että hän tuskin saattoi olla alhaissäätyinen, kuitenkin oli niin yksinkertaisesti puettu, yllään vain pumpulihame ja päässä silkkihuivi. Pastorista tämä kaikki tuntui hieman oudolta ja uteliaisuus, ehkäpä myös jotkin muutkin ristiriitaiset tunteet saattoivat hänen verensä kiertämään jonkun verran vinhemmin. Hän nousi ja meni vieraita vastaan.

Harald arvasi, että hänen edessään oli pastori ja vaikka se ei oikeastaan kuulunutkaan asiaan, niin hän kuitenkin kohteliaisuudesta esittäytyi ja sanoi:

— Se että tähän aikaan päivästä tulen aivan ventovieraan luo, todistaa asiani olevan hyvin tärkeää laatua.

Tähän Harald pysähtyi ja näkyi miettivän. Kääntyen sitten Stellan puoleen hän hiljaa lisäsi:

— Suo anteeksi, Stella, että puhumme kieltä, jota et ymmärrä.

— Aivan mielelläni suon anteeksi. Arvaanhan teidän puhuvan minusta, ja silloin lieneekin parasta etten ymmärrä mitään.

Vieras kieli sekä tytön vieno ääni viehättivät niin pappia, ettei hän muistanut edes pyytää heitä astumaan sisään.

Haraldin kertoessa viime yön tapauksista, istahti Stella keinulaudalle ja näkyi vaipuvan ajatuksiinsa. Samaten tapahtuu usein, että uskollinen koira levollisena ja välinpitämättömänä makaa loukossaan, eikä näy muistavankaan isäntäänsä, joka sillä kuitenkin alati on mielessään.

Haraldin kertomus oli tietysti selvempi kuin Stellan, vaikka se välistä vähän erosikin siitä, hän kun arvasi yhtä ja toista, jota Stella ei niin suoraan maininnut. Molemmat herrat kävelivät vähintään neljännestunnin edestakaisin ja vain joskus Ortman jollakin pienellä kysymyksellä tai muistutuksella keskeytti kertomuksen. Sen päätyttyä he vielä ääneti jäivät kävelemään, Stellan istuessa kiltin lapsen tavoin paikallaan, katse maahan luotuna.

Äänettömyyden katkaisi vanha Regiina, joka tuli kysymään, juotaisiinko kahvia ulkona vai sisällä. Hajamielisyydestään heräten hänen isäntänsä luontevammin kuin olisi maalaispapilta odottanutkaan, tarttui kumpaakin vierastaan käteen ja talutti heidät sisään.

Juotuaan kahvinsa siirtyivät herrat saliin, jättäen Stella raukan taas yksikseen vierashuoneeseen. Hänen ajatuksiansa olisi ollut vaikea kuvailla, koska hän tällä hetkellä ei ajatellutkaan mitään, ja tunteita… niitähän ei käykään kuvaileminen.

— On selvää, sanoi pastori Ortman, että hän on löydetty, taikka pikemmin varastettu lapsi. Mutta se ei kuulu tähän; pääasia on, että hän on turvaton. Olen samaa mieltä kanssanne, ettei sovi panna häntä kouluun. Mutta jotain on hänen hyväksensä tehtävä.

Jos Harald olisi vain kuullut nämä pastorin sanat, hän varmaankin olisi pitänyt torpanemännän neuvoa huonona, tämä kun oli kehoittanut häntä kääntymään papin puoleen, ja olisi pitänyt häntä kehnona auttajana. Mutta pastorin vilkkaalla ja kauniilla katseella oli aivan päinvastainen vaikutus kuin hänen sanoillaan. Harald tunsi, että tämä oli oikea mies häntä neuvomaan ja puristi hänen kättään pitkään ja lämpimästi.

Nyt seurasi jälleen äänettömyys ja sen kestäessä muistui Ortmanin mieleen hänen tuhoutunut viljansa. Tämä johti hänen ajatuksensa erääseen suunnitelmaan, jota hän luultavasti ei olisi tullut ajatelleeksi, jos hänen peltonsa olisivat säästyneet hallalta.

Erikoisemmat luonteet katsovat kaikkea täällä maailmassa toiselta kannalta kuin jokapäiväiset ihmiset. Jos edelliset joskus katsovat niin kauas, että menevät liian pitkälle ja joutuvat harhaan, niin on kuitenkin varmaa, että ne katsovat jälkimäisiä pidemmälle. Kerrotaanpa Kustaa III:sta, että hän, jouduttuaan Venäjän kanssa sotaan, mikä oli sitä uhkaavampi, kun kapina hänen omassa maassaan samaan aikaan lamautti hänen voimansa ja hän sen lisäksi vielä sai kuulla, että tanskalaiset olivat hyökänneet maahan, silloin yhtäkkiä oli huudahtanut: nyt olen pelastettu, jonka kuullessaan läsnäolevat luulivat kuninkaansa tulleen hulluksi. Hän päätti nimittäin itse omaksi ja valtakuntansa pelastukseksi kehoittaa taalalaisia kapinaan sekä saada voimaan yhdistys- ja vakuutuskirjan. Mitkä seuraukset siitä koituivat, sen kertoo meille historia.

Jotakin tuollaista kuninkaallista jalomielisyyttä oli pieniin oloihin katsoen myös pastori Ortmanissa, koska hallan tuhoama vilja johti hänen ajatuksensa siihen suuntaan, että hän mahdollisesti voisi ottaa Stellan omaksi lapsekseen, elättää ja vaatettaa, hoitaa ja suojella, kasvattaa ja sivistyttää häntä. Ja hän piti sitä runsaana korvauksena yhdestä vuodentulosta, piti sitä suurena onnena ja satona, joka antaisi tuhatkertaisesti takaisin. Hän oli tosin köyhä, mutta tämä tekisi hänet rikkaaksi.

Muistamme Haraldinkin kotvan hautoneen tällaista ajatusta, mutta osaksi täytymyksestä, osaksi sen vuoksi, että hän epäili omaa kykyänsä tai nuhteettomuuttansa, oli hän sen hyljännyt. Sellaista Ortman ei tullut ajatelleeksi, ja siksipä hän olikin kykenevämpi sellaiseen toimeen. Sillä jonkun ajatuksen toteuttamiseen vaaditaan itseluottamusta ja oman arvon tuntoa, kun sitä vastoin itsensä epäileminen ei ennusta mitään hyvää. Ja pastorin ilmoittaessa Haraldille haluavansa ottaa tämän lapsen kasvatettavaksensa, oli hänen äänensä niin vakava ja katseensa niin lempeä, että se teki Haraldiin hyvän vaikutuksen.

Vielä kerran hän tunsi, että tähän mieheen voi luottaa ja yhä uudelleen hän puristi papin kättä. Sitten he menivät Stellan luo, joka äkkiä nousi ja kysyvästi katseli Haraldia. Tämä sanoi:

— Pyysit minua viemään sinut sellaiseen paikkaan, jossa sinun ei enää tarvitsisi nähdä häntä, jota luulit isäksesi, eikä niitä toisiakaan.

— Niin, sehän olisi minulle hyvä.

— Tämä on sellainen paikka ja hän, joka tästä lähtien tahtoo olla sinulle isän sijaisena, seisoo tuossa.

— Onpa entisen ja uuden isäni välinen erotus suuri. Tätä saatan katsoa suoraan silmiin.

Ei Harald enempää kuin Ortmankaan luulleet hänen niin pian mukautuvan uusiin oloihinsa. Mutta hän oli muuttunut niin välinpitämättömäksi, että pieni lapsikin olisi voinut häntä hallita, saatikka sitten Harald, jolle hän oli kiitollisuudenvelassa henkensä pelastamisesta.

Kotvan äänettömyyden jälkeen Stella katsoen arasti Haraldia, sanoi:

— Mutta tulethan sinä kuitenkin olemaan veljeni?

— Niin kauan kuin elän tahdon olla veljesi.

— Ja sinäkin jäät tänne, jotta meillä on sama isä. Eikö niin?

— Ei. Mutta minä tulen asumaan täällä lähellä, niin että saat tavata minut usein.

— Suo anteeksi, isä, sanoi Stella Ortmanin puoleen kääntyen, suo anteeksi, että luulin hänenkin jäävän tänne. Mutta ehkä lieneekin parempi, ettei hän asu täällä, eikä Stella hänen lähtiessänsä ollenkaan itke.

Ortman pyysi Haraldia jäämään edes päiväksi tai pariksi, jotta he yhdessä saisivat keskustella Stellaa koskevista asioista. Kun Harald lupasi jäädä päiväksi, katsottiin tarpeelliseksi lähettää pois kyytimies, jolle annettiin todistus hänen viipymisensä syystä. Harald antoi myös tuon merkillisen yön toverilleen tarpeellisia tietoja, joita tämä tietysti oli utelias kuulemaan, eikä Harald myöskään tahtonut, että Stellan tuleva kohtalo pidettäisiin salassa, ainakaan siltä, joka oli ottanut osaa hänen pelastamiseensa.

Erikoiset, yhdessä eletyt tapaukset synnyttävät ihmisissä keskinäistä ystävyyttä, ja kun hyväntahtoinen kyytimies viimeinkin lähti, oli hänen mielensä hyvin liikutettu ja hyvästellessään hän suuteli sekä Haraldin että Stellan kättä. Sitten hän nousi rattailleen ja, antaen hevosensa laiskasti hölkytellä, kääntyi vielä monesti katsomaan taaksensa, kunnes katosi näkyvistä. Emme enää vastedes tapaa häntä tässä kertomuksessa.

Aamiaista syötäessä, jolloin pieni madeirapullokin tuli näkösälle, huomasivat molemmat herrat yhtäaikaa, että heidän yhteinen, jalo pyrkimyksensä ei sallisi heidän olla toisiansa sinuttelematta.

Stellan kanssa sovittiin, että hän sanoisi Haraldia sinuksi tai veikoksi; Ortmania taas hän oman mielensä mukaan saisi nimittää milloin isäksi tai veljeksi, milloin ystäväkseen, sinuksi tai Erkiksi, joka oli pastorin ristimänimi.

— Ystäväkseni häntä halulla mainitsisin, sanoi tyttö, koska olen saanut siihen luvan.

Näin sanottuaan hän purskahti katkeraan itkuun ja vilkaisi heihin ikäänkuin katsoakseen, oliko tuo kaikki totta. Ja hänen nähdessään, että niin oli, yltyi hänen itkunsa, eivätkä nyyhkytykset tahtoneet lakata. Tällä tavoin luonnonlapsi ilmaisi ilonsa.

Katsahtaessaan jälleen ylös, hän näki toistenkin itkevän. Silloin hän tyyntyi ja kyynelsilmin hymyillen sanoi:

— Stellan elämässä tämä on ensimäinen päivä. Entiset ovat olleet vain pahaa unta.

Suudellen hänen kiharaista päätään sanoi pastori:

— Suokoon Jumala, että elämäsi vastedes olisi todellisuutta, taikka — jatkoi hän hiljaa — taikka valoisaa ja ihanaa unelmaa!

Päivän loppu vietettiin mitä hauskimmin. Monella eri tavalla koetettiin houkutella Stellaa tuomaan ilmi kehittymättömiä käsitteitään ja etupäässä tapahtui se leikillä, koska pastori vasta myöhemmin täydellä todella rupeaisi häntä opettamaan, minkä toimen Harald mielellään luovuttikin hänelle.

Pastori näytti Stellalle huoneen, jossa hän tulisi asumaan. Se oli pieni, valoisa ja iloinen suoja, josta oli näköala kirkolle ja joelle.

— Ja tämänkö saan oikein omaksi huoneekseni! Stella ihmetteli ja taputteli pieniä käsiään. Tuolla raukalla ei koskaan ollut ollut mitään erityistä suojaa, eikä hän edes ollut asunutkaan sellaisessa, paitsi joskus jonkun päivän.

— Ja tämä pieni kaappiko on minun? Ja pian ehkä saan jotain siihen panemistakin.

Tässä keskeytti hänet Harald, joka puhui pastorille suomeksi, jottei
Stella sitä ymmärtäisi:

— Varmaankin lupaat suostua pyyntööni. Anna minun täyttää tämä pieni kaappi.

Pastori naurahti. Hän tiesi aivan hyvin, että lahjoittaminen tässä suhteessa oli heille kumpaisellekin yhtä mieluista kuin saaminenkin. Eikä hän kadehtinut ystävältään tätä pientä iloa, koska ei tahtonut pitää kaikkea hyvää omaa itseänsä varten.

— Olkoon menneeksi, koska näin tahdot, veli kulta! Mutta vain ensimäiset vaatteet sinä saat ostaa.

— Ja osaksi toiset ja kolmannetkin? väitti Harald.

— Jopa nyt jotakin! No, saadaanhan nähdä, vastasi pastori nauraen.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin muuan keski-ikäinen rouva kirkonkylästä tuli pastorin pyynnöstä ottamaan hameiden mittaa y. m. Stellan nähdessään hän hämmästyksestä huudahti, tämä kun oli aivan jonkun naisen näköinen, jonka hän nuoruudessaan oli nähnyt, vaikka ei muistanut, kuka se oli.

Pastori tunsi rouvan kelpo ihmiseksi, jonka vuoksi hänelle uskottiin Stellan pitovaatteiden tekeminen, jonka ohella hän sai toimekseen kaikkien kankaitten ostamisen j.n.e. Laskettiin, paljonko tulisi maksamaan määrätty luku hameita, saaleja, liinavaatteita y.m., joiden laatu myös määrättiin. Harald, joka tässä tilaisuudessa oli mielestänsä hyvin rikas, arveli että neljäsataa markkaa koko vaatetuksesta ei ollut lainkaan liikaa. Rouva taas puolestansa sanoi saavansa voittoakin, niin että tyytyväisyys oli molemminpuolinen. Harald maksoi etukäteen suuren osan sovitusta rahamäärästä, eikä se ollenkaan pilannut asiaa. Rouva läksi tyytyväisenä ja ihmetellen, kuka tämä salaperäinen tyttö oikeastansa oli. Vähän hän tosin oli saanut kuulla pastorilta, mutta tämä ei hänen mielestänsä läheskään riittänyt.

Tänä merkillisenä päivänä, jonka kuluessa kolmesta siihen asti toisilleen aivan ventovieraasta ihmisestä oli tullut miltei sisarukset, olivat niin hyvin pastori kuin Haraldkin illalla huomaavinaan, että Stella jo paremmin ymmärsi heidän puhettaan sekä myös itse vähän osasi käyttää ruotsia. Olipa siinä nyt perää tai ei, mutta ainakin pastori siitä sai hyvää toivoa Stellan opinhaluun nähden.

— Kuinka nyt ensi alussa aijot hänen suhteensa menetellä ja mitä opetustapaa tulet käyttämään? kysyi Harald, joka opetustapaa mainitessaan naurahti vähän ivallisesti, osoittaen kuitenkin samalla täyttä luottamusta vanhemmalle ystävälleen.

— Kuinkako alussa aijon menetellä? Kuljettaa häntä ihanassa luomakunnassa ja, näytellen hänelle pellot ja niityt, metsät, vuoret ja laaksot, puhella hänen kanssansa. Täällä kotonakin tulemme keskustelemaan oppiaksemme toisiltamme, hän minulta ja minä häneltä.

Pastorin näin puhuessa olivat hänen kasvonsa miettiväiset ja miellyttävät. Aivan hyvin hän aavisti, kuinka paljo hänelläkin oli oppimista tältä lapselliselta ja tietysti sangen taitamattomalta tytöltä.

— Varmaankin olet tänä ainoana päivänä tullut huomanneeksi, kuinka kiihkeästi minä rakastan maamme kieltä, Suomea, jatkoi pastori, puheenaihetta muuttaen. Kuitenkaan ei minun — ainakaan ensi alussa — sovi puhua tätä kieltä Stellalle, vaikka ensin olin niin aikonut. Luontoni ei sallisi minun antaa valistuksen tarpeessa olevan ihmisen vaivata itseään kielellä, joka on hänelle aivan vieras. Opetusaikana voisivat kentiesi siten monet taipumukset, monet uudet ja arat, ehkäpä vielä epäselvät käsitykset haihtua ja kovettua. Mutta hänen korvansa on jo tottunut ruotsinkieleen ja kuukauden kuluttua hän jo osaa sitä välttävästi puhua. Ruotsia siis aluksi aijomme käyttää.

— Suo anteeksi että ollenkaan otin puheeksi, kuinka aijot menetellä, sanoi Harald. Huomaanhan yhä selvemmästi, että sinä jos kukaan olet sopiva tähän toimeen ja toivotanpa sinulle siinä Jumalan siunausta ja hyvää menestystä. Ja sinusta, Stella, minä toivoisin että rupeaisit pitämään Erkistä enemmän kuin kenestäkään muusta ihmisestä maan päällä.

Katsein, joka siirtyi toisesta toiseen, Stella vastasi:

— Te molemmat olette ainoat ystäväni ja teistä minä pidän kaikkia muita enemmän.

— Ja nyt, Erkki, sanoi Harald, ikäänkuin väkisin olisi tahtonut erota seurasta, joka oli tullut hänelle niin rakkaaksi, nyt minun täytyy muistuttaa, että lupasit minulle hevosen Ristilään.

— En tahdo vaatia sinua jäämään, koska muutenkin sanot pääseväsi perille päivää myöhemmin kuin olet luvannut. Mutta pieni lähtöryyppy, jonka sanotaan olevan meille suomalaisille niin mieleisen, ei suinkaan liene vahingoksi. On todellakin tarpeen, että vähän rohkaiset itseäsi, saapuessasi ensi kerran Ristilään, josta niin paljon pahaa juorutaan ja joudut tekemisiin sen salaperäisten ja ylpeiden asukkaiden kanssa. Mutta huomaanpa rupeavani tässä ilkeäksi, johon minulla heihin nähden ei suinkaan ole mitään erityistä syytä.

— Minua on kyllä varoitettu ja koetettu pelottaa koko toimesta, mutta se on, totta puhuakseni, vain kiihottanut minua yrittämään. Ehkä en muuten olisikaan ruvennut kotiopettajaksi.

— Toivotan sinulle toki onnea, ja joka tapauksessa olen ystäväsi, jonka turviin toisinaan saat paeta.

Lieventääksensä näiden sanain ylen vakavaa tarkoitusta, pastori ikäänkuin itseänsä pilkaten naurahti. Mutta Harald käsitti asian toiselta kannalta ja vastasi:

— Ainakin on minulla sinussa ystävä, johon saan turvautua ja jolta voin pyytää neuvoa… jos niitä tarvitsen.

Monta sanaa ei sen jälkeen vaihdettu. Jäähyväiseksi Harald lujaa puristi pastorin kättä sekä suuteli Stellaa otsalle. Hänen noustuaan rattaille, seurasivat toiset häntä maantielle, josta jo Ristilä näkyi.

— En pidä tuosta harmaasta linnasta, jonne Harald lähtee, puhui Stella ikäänkuin itsekseen, pääseekö hän edes enää sieltä pois?

— Melkein joka päivä tulen teillä käymään, vastasi Harald. Voikaa sillä välin hyvin!

Hän lähti ja nyt oli pastori kahdenkesken Stellan kanssa. Miksi hänen sydämensä sykki niin rajusti nyt, kun hän oli jäänyt kahdenkesken tuon taitamattoman tytön kanssa? Sen vuoksi, että hän nyt vasta käsitti, mihinkä oli sitoutunut. Kolmannen läsnäolo vaikutti, ettei hän niin syvästi sitä ajatellut, ja nyt oli tämä kolmas poissa. Huomenna hänen opettajatoimensa alkaisi, mutta millä alottaisi, mistä nytkin puhuisi hänelle? Sanoin hän tosin ei tätä kysynyt, mutta sellaiselta tuntui hänessä itsessään.

Kun pastori oli jäänyt yksin tämän aivan taitamattoman tytön kanssa, tuntui hänestä ikäänkuin tämä olisi ollut jonkinmoinen voimakas hallitsijasielu. Ja tämä vaikutus oli sitä voimakkaampi, kun hän oli ottanut tehtäväkseen häntä sivistyttää ja opettaa hänelle kaikkea, mitä tässä matoisessa maailmassa tarvitaan. Mutta nyt hän epäili omaa kykyänsä.

Niin, jopa hän rupesi epäilemään puhdasta tahtoansakin sekä tämän tehtävänsä vaikuttimia. Ehkä oli yhtenä vaikuttimena myös jonkinmoinen turhamainen ja epäselvä toivo saada kasvattaa naista oman mielensä mukaan, tehdäkseen hänestä sellaisen, jonka olisi tahtonut omakseen.

Näiden ajatuksien valtaamana hän oli luonut katseensa alaspäin, mutta silloin herätti hänet Stellan ääni:

— Älä, hyvä ystävä, noin katso maahan. Katso minua ja katsele taivasta, niin et näytä noin synkältä.

Nämä sanat vaikuttivat häneen sähkövoiman tavalla. Hän katsahti taivaaseen ja sitten lempeästi Stellan silmiin ja sanoi:

— Niinpä niin. Taivasta ja sinua katsellessani opin, kuinka sinua on opetettava, jotta pääsisit kerran taivaaseen. Jumala, joka on luonut taivaan, maan ja ihmiset, on myös luonut sinut, tyttöni. Jumala, joka näkee meidät, joka meitä suojelee ja pitää meistä huolen, on myös armosta minun kauttani opettava sinulle tiensä. Oletko koskaan kuullut puhuttavan Jumalasta?

— Jumala, sehän on italiankielellä Dio. Enpä ole usein kuullut heidän häntä mainitsevan. Mutta kuitenkin olen ymmärtänyt, että Jumala on olemassa ja, ollessani yksin, olen usein langennut polvilleni, näin.

Näin sanoen hän katuvaisen tavalla notkisti polvensa, Vaikka ei ymmärtänyt mitään pahaa tehneensä.

Silloin pappikin lankesi polvilleen ja nöyryytti itsensä Jumalan edessä.

Ja hän sai lohdutuksen, avun ja voiman.

Haavanlehdet eivät enää lipattaneet ja aurinko oli mennyt mailleen.

IV.

KOTIOPETTAJA JA PERHE.

Kotiopettajan tointa pidetään tavallisesti opintoja harjoittavan nuorukaisen viho viimeisenä hätäkeinona. Voima, jonka hän niin hyvin tarvitsisi oman itsensä kehittämiseksi, lamautuu, kun hänen ennen aikojansa täytyy ruveta toisia opettamaan, mikä useinkin hänen oppilaihinsa nähden on hyvin epäkiitollista työtä. Kuitenkin kuullaan semminkin naisten kehuvan kotiopettajan tointa erinomaisen sivistyttäväksi nuorille miehille, joilla sitä ennen on ollut vain koulutietoja, mutta joilta on puuttunut esiintymiskykyä. Tietämättänsä tällaiset naiset pitävät sangen tärkeänä asiana, että nuorukainen sievästi ja keveästi siirtää tuoliansa, että hän ei ole neuvoton siitä, mihin asettaa kätensä, että sopivasti osaa käyttää seuraelämässä tavallisia korulauseita — sanalla sanoen, että hän kaikin puolin osaa käyttäytyä somasti ja kohteliaasti.

Harald Thalberg tavallisesti käsitti asiat toiselta kannalta kuin muut ja niin hän teki nytkin. Hän näet alotti opettamisen silloin, kun muilla oli tapana se päättää.

Ehk'ei se kuitenkaan olisi johtunut hänen mieleensä, ellei uteliaisuus olisi häntä kiihoittanut. Ristilän vapaaherra oli jo puoli vuotta kuulustellut opettajaa lapsillensa, ja kun hän tarjosi hyvänlaisen palkan, olisivat useatkin nuorukaiset mielellään ottaneet tämän toimen vastaan, mutta Ristilän ja sen omistajan huono maine pelotti heitä, niin että he peräytyivät. Tämä houkutteli Haraldia, jota kaikki salaperäinen viehätti; häntä huvitti tutkia tällaisten huhujen alkua ja siis hän ryhtyi siihen, johon eivät muut uskaltaneet ruveta.

Vähän ennen auringonlaskua hän saapui perille. Hän ajoi käyden läpi puiston, jotta paremmin saattaisi katsella rakennuksia ja istutuksia.

Puisto oli romantillinen ja synkkä. Tuuheita kuusia, koivuja ja haapoja kasvoi siellä sekaisin. Hän oli kyllä ennenkin nähnyt kuusien kasvavan koivujen seassa ja pitänyt sitä kyllä kauniina, mutta se, että täällä oli haapojakin, ei häntä oikein miellyttänyt. Haapametsä semmoisenaan on kyllä kaunis, mutta jos tämä puu kasvaa hajallaan koivujen ja kuusien seassa, niin se tekee kamalan ja vastenmielisen vaikutuksen.

Erään tällaisen haavan juurella hän huomasi hautakiven, jossa luki Henrik Henning, syntynyt 1815 kuollut 1817. Olisipa tuo poika saanut elää ja olla täällä linnassa, jotta minulla ajan kuluksi olisi ollut samanikäinen puhetoveri, ajatteli Harald.

Pian oli kuljettu puiston läpi ja kyytipoika juoksi aukaisemaan pihaporttia, joka oli iso ja paksusta raudasta tehty ja joka kovasti ja pahaa ennustaen narisi.

Kolinan kuultuaan riensi yksi palvelustytöistä paikalle. Hän näytti hyvin ylpeältä ja kysyi nenäkkäästi:

— Herra on kai se, jota tänne on odotettu?

Harald tiesi aivan hyvin, kuinka mahtavia palkolliset paremmissa paikoissa yleensä ovat. Hän ei siis ensinkään nolostunut, vaan vastasi ivallisesti:

— Arvasitte aivan oikein, armollinen neiti; teidän luvallanne todellakin aijon tänne… Ja nyt näytät sinä, missä huoneeni on, heti paikalla!

Mitään vastaamatta nousi palvelustyttö toiseen kerrokseen ja osoitti hänelle huoneen, joka oli ullakkokamari.

Siinä, mihin kiertoportaat päättyivät ja mistä ullakko alkoi, heräsi Haraldissa yksi noita kummallisia, unelmantapaisia muistoja, joihin erinäiset paikat toisinaan antavat aihetta. Tuntuu ikäänkuin joskus ennenkin olisi ollut ihan samallaisessa paikassa ja silloin tuntenut aivan samaa kuin nyt. Paikka ja tunteet vaikuttavat meihin niin valtavasti, että meistä on ikäänkuin meidät olisi siirretty kauas menneisyyteen. Mutta pian nämä tunteet haihtuvat, emmekä yritäkään selvittää noita salaperäisiä mielikuvia.

Harald oli hyvin tyytyväinen ullakkohuoneeseensa. Yleensä hän piti tällaisista erillään olevista huoneista ja tämä oli sitäpaitsi tarpeeksi tilava sekä hyvin kalustettu. Ei hän kuitenkaan kauvan ehtinyt katsella ympärillensä, ennenkuin sama palvelustyttö, joka äsken oli käyttäytynyt niin kopeasti, avasi oven ja kohteliaalla, miltei nöyrällä tavalla pyysi maisteria tulemaan alas, koska illallispöytä oli jo katettu.

Samassa paikassa kuin äskenkin, siinä missä käsipuut alkoivat, heräsi hänessä uudelleen sama tunne, sama unelmantapainen, hämärä muisto. Mutta koko tahtonsa voimalla hän karkoitti sen luotaan ja riensi nopsan ja ketteräjalkaisen palvelustytön jälessä. Hänen oli vielä kuljettava eteisen, salin ja vielä kolmannenkin huoneen läpi, ennenkuin hän tuli siihen, niissä perhe oli koolla.

Vapaaherra tuli häntä vastaan kätelläksensä, mutta jäikin seisomaan ja loi silmänsä maahan. Tämä vapaaherran kummallinen hämmästys oli vaikuttaa Haraldiinkin, niin että hänkin oli punastumaisillaan… joka olisi ollut mitä kiusallisinta… mutta samassa vapaaherra jo tointui ja katsoen häntä rohkeasti sanoi:

— Suokaa anteeksi hajamielisyyteni, herra maisteri! Nähdessäni ensi kerran ihmisiä, minun aina käy niin, että heidän ulkomuotonsa muistuttaa minulle jotain rakasta vainajaa tai poissaolevaa tuttavaa. Niin kävi nytkin. Kuitenkin: terve tuloa!

Hän löi kättä, mutta tapa, jolla hän sen teki, oli niin kylmä ja veltto, ettei se ensinkään ollut Haraldille mieleen. Ja yhtä vähän vapaaherran ulkomuoto miellytti häntä. Hänen katseensa oli tosin terävä ja hän katsoi ihmisiä suoraan silmiin, mutta tässä katseessa ei kuitenkaan ollut mitään hyvää ja luotettavaa. Näytti ikäänkuin hän olisi totuttautunut katsomaan ihmisiä silmiin, ikäänkuin sillä peittääksensä teeskentelyänsä.

Pituudeltaan parooni oli keskikokoinen, mutta muuten roteva. Nuorena hän näytti olleen kaunis, mutta nyt oli hänen otsansa kamalasti rypyssä, mikä usein on hurjien himojen seurauksena, suu hymyili ilkeästi ja alahuuli oli inhottavasti nyrpistynyt. Tämä ei näyttänyt luotettavalta, eikä hänen harmahtava tukkansakaan herättänyt katsojassa kunnioitusta.

Harald muisteli joskus nähneensä vapaaherran näköisen roiston.

Hän oli niin kiintynyt katselemaan vapaaherraa, että tuskin olisi tullut vilkaisseeksi toisia, ellei vapaaherra olisi esittänyt jokaista vuoronperään. Tämä kohteliaisuus ihmetytti Haraldia, koska hän oli kuullut kerrottavan, ettei vapaaherra koskaan ennen kotiopettajain suhteen ollut nähnyt sitä tarpeelliseksi.

Ruotsalainen kamarijunkkari v. Assar oli noin puolivälissä neljänkymmenen oleva mies, ulkomuodoltaan kelmeä ja kivulloisen näköinen. Hän oli pitkä ja soreavartaloinen, mutta hänen silmäinsä kirkkaus näkyi kadonneen, lieneekö siihen ollut syynä sairaalloisuus vaiko irstas elämä.

Muutaman päivän hän oli ollut Ristilässä vieraana ja tulisi viipymään niin kauan kun terveysvedenjuontinsa kestäisi.

Kolmannen seurassa olevan herran vapaaherra esitti ikäänkuin sivumennen, mainiten välinpitämättömästi hänen nimensä: herra v. Nit. Tälle miehelle vapaaherra ei siis näkynyt antavan mitään erityistä arvoa. Luultavasti hän oli jonkinmoinen pehtoori, kirjanpitäjä taikka muu sellainen, ajatteli Harald ensi silmäyksellä.

Hän näytti olevan melkein samanikäinen kuin vapaaherrakin, mutta eivät hänenkään harmahtavat hapsensa näyttäneet Haraldin mielestä kunniakkailta. Muuten herra v. Nitillä näytti olleen hyvät päivät. Hänen lyhyt ja tanakka vartalosta ei ollut voimakas, niinkuin tavallisesti sellaiset ovat, vaan lihava ja pöhistynyt, luultavasti ylellisestä juomisesta. Nytkin saattoi huomata, että yksinomaan häntä varten tarjolla olevaa konjakkipulloa oli liiaksi kallisteltu.

Vapaaherran esittäessä näin ohimennen herra v. Nitin, näki Harald tarpeelliseksi mennä kädestäpitäen häntä tervehtimään. Herra v. Nit nousi puoliksi tuoliltaan, mutta lysähtikin takaisin istualleen, kun hänen juopottelemisesta hämärät silmänsä nyt selvemmin erottivat Haraldin. Hänen verevät kasvonsa hieman vaalenivat, hän veti syvään henkeänsä ja änkytti:

— Oh, c'est une merveille!

Herra v. Nitin mielenliikutus ei jäänyt vapaaherralta huomaamatta ja hän sanoi:

— Lyönpä vetoa, että herra v. Nit maisterissa huomaa saman yhdennäköisyyden kuin minäkin, niin silmiinpistävä se todellakin on! Eikö mielestänne maisteri Thalberg ihmeellisesti muistuta yhteistä ystäväämme, herra v. Rohlia?

— Rohlia — herra v. Nit verkalleen toisti, mutta jatkoi sitten kiihkeästi: — kas, hänen näköisensähän maisteri juuri onkin!

Harald oli huomaavinaan, että vapaaherra nuhdellen katsahti v. Nitiin. Kaiken tämän ohessa hän kuitenkin oli ehtinyt tervehtiä rouva Orrbergia, joka oli talossa emännän sijaisena, millä tarkoitamme, että hän vapaaherran toisen rouvan kuoltua oli itsevaltiaasti hallinnut sekä sisätaloutta että karjanhoitoon kuuluvia asioita.

Talossa oli neljä lasta, kaksi edellisestä ja kaksi jälkimäisestä avioliitosta. Irene neiti oli seitsemäntoista ja hänen Aleksi-niminen veljensä neljäntoistavuotias. Solmu oli kahdeksan ja pikku Ulla vain viiden vuoden ikäinen.

Harald katseli tutkivasti näitä ihmisvesoja. Hänestä he näyttivät hyvin hiljaisilta ja miettiväisiltä, melkeinpä ikäänkuin joku suru olisi heitä painanut. Molemmat pojat olivat sitäpaitsi kalpeita ja ruumiinrakenteeltaan heikkoja. Pikku Ulla oli ainoa, joka näytti rauhalliselta, eikä ujostellut. Hän vain hiipi sisarensa viereen, ehkäpä enemmän tätä hyväilläksensä kuin etsiäksensä häneltä turvaa.

Lapset tekivät Haraldiin miellyttävän vaikutuksen. Hän tunsi kiintymystä heihin ja piti heistä jo etukäteen.

Illallisen syötyä vapaaherra sanoi Haraldille:

— Jotta päivä päättyisi hauskasti, pyydän saada kuulla maisterin laulavan.

Oli siirrytty salonkiin. Iso avoinna oleva flyygelipiano osoitti, että Irene neiti oli hiljan soittanut. Paroonin kehoittaessa Haraldia laulamaan, tämä sattumalta vilkaisi Ireneä, joka surullisin ja vakavin katsein vastasi hänen silmäykseensä.

— Tyttö parka, ajatteli Harald, varmaankaan et ole onnellinen!

Hän istahti pianon ääreen ja itse säestäen lauloi laulun, jonka sisällön jo arvaa nimestäkin. Se oli "Yksinäisen tytön suru."

Haraldin ääni ei ollut erikoisen kaunis ja laulaessaan hän ei noudattanut minkään erityisen laulamistaidon sääntöjä, mutta osasi hyvin hallita ääntänsä ja lauloi intomielisesti ja tunteellisesti kuin sävelet olisivat nousseet suoraan hänen sydämestänsä. Näin hän ihastutti kuulijoitansa enemmän kuin moni, jolla on parempi ääni ja joka on enemmän harjoitellut.

Syystä kysyttänee, kuinka vapaaherra tiesi Haraldin osaavan soittaa ja laulaa. Asian laita oli niin, että hän, hakiessaan sanomalehti-ilmoituksilla lapsilleen opettajaa, erityisesti oli maininnut, että semmoinen olisi otollisempi, joka osaisi myös opettaa laulua pianon säestyksellä. Vastauksessaan Harald myönsi harrastavansa soitantoa ja lupasi antaa tässä aineessa opetusta kaksi tuntia viikossa. Ja tähän hän suostui sitä kernaammin, kun arvasi tätä opetusta annettavan vapaaherran vanhimmalle lapselle, Irene neidille, josta hänellä kulkupuheitten mukaan oli jonkunmoinen epäselvä käsitys. Harald piti jo ennestään nuorista naisista, eikä siis katsonut heidän opettamistansa ylen rasittavaksi. Työtä se tosin oli, mutta ehkäpä hauskaakin.

Laulun päätyttyä parooni kiitti ja sanoi, että sellainen, joka itse laulaa niin kauniisti ja taidokkaasti, on varsin sopiva muita opettamaan.

— Se on vanhin lapseni, joka tulee hyötymään teidän opetuksestanne. Hän on jo neljä vuotta soittanut ja edistynyt hyvin, mutta ei liene vielä yrittänyt laulaa.

Irene ei virkkanut mitään, vaikka hänellä tässä olisi ollut sopiva tilaisuus puhua. Varmaankin, ajatteli Harald, hänen isänsä on ylen ankara eikä hyväksy sitä vapautta ja suloista tuttavallisuutta, joiden tulisi vallita vanhempain ja heidän lastensa välillä. Ikäänkuin olisi arvannut hänen ajatuksensa, vapaaherra Ireneen kääntyen kysyi:

— Kuinka on, lapseni, oletko koskaan laulanut?

Hän oli puhuvinaan hellästi, mutta Haraldista se tuntui teeskennellyltä.

— Olen koettanut laulaa muutamia yksinkertaisia lauluja, sellaisia joita käy laulaminen kolmisointuisesti. Siinä kaikki.

Puhuessa Irene aluksi oli katsonut isäänsä, mutta pelosta siirtyi hänen katseensa muualle, ensin Haraldiin ja sitten pikku Ullaan.

Ääni, jonka Harald nyt ensi kerran kuuli, kuulosti hänestä ihmeen suloiselta. Olipa ikäänkuin hän äänestä olisi oppinut tuntemaan tuon helläluontoisen, viattoman ja haaveellisen olennon.

Herra v. Nit, joka tosin syötäessä oli lörpötellyt yhtä ja toista, mutta sittemmin istunut aivan ääneti, katsoi nyt sopivaksi puuttua puheeseen, vaikka hänen kielensä ei tahtonut oikein hyvin kääntyä suussa:

— Kuulepa, veli Henning… herra parooni kai olisi pitänyt sanomani, mutta mitäpä sillä väliä! Enkö minä hoksannut, että kotiopettaja myös voi olla soittoniekka? Enkö minä sillä kertaa taistellut koko seuraa vastaan, jonka mielestä puhuin pelkkää roskaa. Minä Ptolemaeus Seth von Nit sanoin, tiedättekös, näin: Ilmoita vain sanomalehdissä, ettei olisi vahingoksi, vaikka opettaja osaisi soittaakin ja voisi opettaa nuorta herraa… hm, hm… neiti Ireneä laulamaan ja säestämään pianolla. Tytöllä on hyvä ääni, olenpa usein kuullut hänen portaita juostessaan laulaa hyräilevän ja se on, jumala paratkoon, pehmittänyt syntisen sydämeni. Ja se onnistui; tänne on tullut nuori mies, joka, paitsi että hän on korkeasti oppinut ja toivottavasti hyväntapainen, myös pystyy tajuamaan soittoa ja vieläpä opettamaan sitä muillekin. Niinpä niin, sen minä sanon, että siihen herra pystyy, herra, joka on niin kovin tuon nuoruuden ystävän näköinen… hm, hm .. niin, mikä hänen nimensä taas olikaan?

Vapaaherra, joka naurahtaen oli kuunnellut tätä pitkää puhetta, nyrpisti sen lopulla alahuultansa ja loi von Nitiin vihaisen katseen, mikä vaikutti, että mies nousi tuoliltaan ja kumartaen poistui huoneesta. Hänen mentyään vapaaherra hymyili ja sanoi:

— Maisteri näkee, että meillä on talossa tuollainen vanha veitikka, joka silloin tällöin mielellään ottaa naukun, eikä aina osaa pitää suutansa kiinni. Tämä liiallinen lörpöttely on useinkin minua suututtanut, mutta koska hän nuoruuteni aikana on tehnyt minulle suuria palveluksia, olen päättänyt kärsiä hänen vikojaan… niin, minulla ei ole edes sydäntä kieltää häneltä väkijuomia. Olen tuuminut näin: koska miesparka on niihin niin mieltynyt, niin miksikä kieltäisin niitä häneltä? Ja nyt toivon maisterin ymmärtävän syyni.

Harald kumarsi myöntäen. Kamarijunkkari v. Assar kääntyi Irenen puoleen, pyytäen että hän vuorostansa soittaisi. Irene meni pianon luo ja valitsi nuottivihkojensa seasta erään, jota rupesi selailemaan, mutta pani sen jälleen pois, ikäänkuin olisi katsonut vääräksi pitää sitä avoinna, koska taisi nuotit ulkoa.

Kappale, jonka hän nyt soitti, oli Andante Triosta Op. 97, josta muuan
Beethovenin ihailijoista on sanonut, että sanat siihen ovat Göthen
Faustissa.

Tapa, jolla hän soitti, lämmitti Haraldin sydäntä ja vahvisti käsitystä, jonka hän oli saanut, kuullessaan nuoren tytön puhuvan.