PUSTAN POIKA

Kirj.

Paronitar Orczy

Englanninkielestä (»A Son of the People») suomentanut

Väinö Nyman

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1921.

SISÄLLYS:

ENSIMMÄINEN OSA.

Kylä tasangolla.
Kaikkien suosikki.
Sukuylpeyttä.
Rahanlainaaja.
Vanha saituri.
Kisfalun vuokraaja.
Lainaaja ja korko.
Ensimmäiset vieraat.
Kaunis Ilonka.
Rakkauden idylli.
Uhkaava myrsky.
Herra ja talonpoika.
Kosto.
Suuri onnettomuus.
Hyvitys.

TOINEN OSA.

Pääsiäisaamu.
Köyhtynyt kreivi.
Juutalainen Rosenstein.
Kansan poika.
Vastaus.
Jalosukuinen neito.
Unelma.
Kuinka kyläläiset suhtautuivat uutisiin.
Häät.
Kangastus.
Talonpojan vaimo.
Auttamaton asia.

KOLMAS OSA.

Rakkauden surua.
»Kunnioita isääsi ja äitiäsi!»
Rakkauden hauta.
Rakkaus riemuitsee.
Loppulause.

ENSIMMÄINEN OSA.

KYLÄ TASANGOLLA.

Rakastatko vuoristoa, englantilainen lukijani, pidätkö noista Rein-virran varrella olevista romanttisista kukkuloista ja Alppien jylhistä huipuista, vai ovatko oman isänmaasi eteläosissa olevat loivat ja aaltoilevat rinteet sinulle mieluisammat? Omasta puolestani on minun tunnustettava, että rakastan intohimoisesti tasankoja, jotka valloittavat mieleni kokonaan, noita Unkarin villejä ja salaperäisiä aavikoita, jotka sijaitsevat syvällä Danubin ja Theisz'in välissä. Aina kun näen noita autioita pustia [puszta = tasanko], tuntuu minusta, että mieleni vapautuu, katseeni saadessa esteettömästi mitata kaukaista taivaanrantaa, joka omalla viehkeydellään kiinnittää ihmisten huomion puoleensa.

Katsokaa, kuinka kaukana taivaanranta näyttääkään olevan tuolla, missä maa ja taivas tapaavat toisensa sulautuen yhteen sinestä ja punertavasta hiekasta muodostuneeksi pehmeäksi purppuraiseksi juovaksi. Ilma väreilee äärettömästä kuumuudesta, ja kun katse koettaa saada selville, mitä tuon salaperäisen autiuden takana piilee, ilmestyykin äkkiä kaukaiselle taivaanrannalle valkoisia ja elottomia torneja, minareetteja ja kirkon kupooleja, jotka kuvastuvat johonkin etäiseen lumoavaan lammikkoon tuolla, jonka toiselle puolelle silmäkin voi nähdä. Sopusuhtaisesti yhtyy se tuohon oikullisen kangastuksen lumoavan käden siniselle kankaalle maalaamaan petolliseen ja salaperäiseen kuvaan, noihin hurmaaviin kuviteltuihin torneihin ja minareetteihin, joissa oleskelee jonkun toisen puoleksi maallisen ja puoleksi taivaallisen maailman asukkaita, olentoja, jotka ovat samaa alkuperää kuin nuo äärettömät etäisyydetkin, jotka alkavat sieltä, mihin harhakuvat haihtuvat. Sokaistuina sulkeutuvat silmät hetkiseksi kuin lykätäkseen tuon kultaisen näköharhan katselemisen tuonnemmaksi, mutta kun ne jälleen avautuvat, ovat tornit ja minareetit kadonneet näkyvistä, ja vain muutamat etäisyydessä olevat surulliset ja nuokkuvat pajupensaat tahi solakat poppelit rikkovat taivaan purppuraisen rannan. Ajatukset viipyvät silloin mielellään noissa kuvitteluissa, uskaltamatta oikein uskoa todeksi tuota kaukaista vaimennettua ääntä, tuota satojen kavioiden aiheuttamaa kapsetta, joka kuuluu pehmeältä kuivalta maalta. Ehkä tuo lumoava ääni onkin kuvittelua ja ehkä tuo tömisten ohitse laukkaava villi hevoslauma, jonka harjat hulmuavat ja hännät heiluvat, onkin noiden kangastuksen kaukaisten minareettein henkiolentojen omistama hurmaava eläinjoukko. Tuo ääni on kumminkin todellinen, ja hevoset laukkaavat hurjasti tiehensä satulattomilla tammoilla ratsastavien paimenten ajamina, joiden valkoisten palttinapaitain hihat liehuvat tuulessa kuin siivet, kun he ohitse kiitäessään ja ajaessaan laumaa edellään läjähdyttelevät suopunkiaan. Hetkisen tuntuu tasangolla olevan vain elämää, sillä sekä oikealta että vasemmalta pysähtelee säikähtyneitä lintuja lentoon, ja kirkkaanväriset sisiliskot syöksähtelevät pelästyneinä sinne tänne kolosta koloon. Sitten häipyy vähitellen kavioiden kapse etäisyyteen, paimenten suopunkien läjähtely lakkaa kuulumasta, linnut laskeutuvat taasen maahan lepäämään ja ajatukset alkavat arvailla, oliko tuo palanen levotonta elämää toinen unelma, jonka mielikuvitus ensin väritti ja sitten haihdutti.

Jälleen vallitsee hiljaisuus, joka voittaa ehdottomasti kaikkien keskipäivän kuumuudessa torkkuvien eläinten äänet. Oikealle ja vasemmalle levenevillä rajattomilla kentillä kasvavat vesimelonit työntävät korkeita smaragdinviheriöitä runkojaan polttavaa aurinkoa kohti, ja niiden takana kullanvärinen vehnä ja maissin vapisevat latvat heiluvat ja nyökkyvät ohitse kiitävissä tuulenpuuskissa, sulotuoksuisen rosmariinin muuttaessa kaikkialla maan hehkuvan värin harmaanvihertäväksi. Kaukana tuolla matkojen päässä ojentelee muudan tuulimylly pitkiä siipiään kuin saalistaan vaaniva jättiläislintu, ja suoraan tasangon poikki johtaa pyörien jälkien uurtama korkea tie pohjoiseen Kecskemét'iin päin. Mutta siinä onkin sitten kaikki. Mitään muuta ei ole kuin taivasta, maata ja autiutta — tuota rajatonta autiutta — kaikkien omaa, joka on luotu valloitettavaksi, ymmärrettäväksi ja rakastettavaksi.

* * * * *

Noiden kukoistavien maalaiskaupunkien, Kecskemét'in ja Gyöngyös'in, keskivälillä, juuri tuon laajan Nádasdy-tasangon rajalla, sijaitsee Arokszállas'in mitätön kylä muutamine olkikattoisine taloineen ja vanhoine keskiaikaisine kirkkoineen, joka näyttää viileältä ja harmahtavalta keskipäivän auringonpaisteessa. Läheisyydessä on kirkkaan keltaiseksi maalattu pappila silmäänpistävine smaragdinviheriöine ikkunanluukkuineen ja pienine puutarhoineen, jonka samettihaapojen ja resedapenkereitten välissä arvokas vanha isä Ambrosius kävelee kuumina kesäiltoina nukkavierussa kuluneessa kauhtanassaan mumisten rukouksiaan unisin äänin.

Tien vieressä on sitäpaitsi pieni ravintola olkikattoineen, joka on kallellaan toiselle puolelle kuin humalaisen talonpojan hattu. Siellä tasankojen paimenet kohtaavat töitten loputtua illan viileydessä kylässä asuvat ystävänsä, tupakoivat varjoisien raitojen juurilla ja kuuntelevat vaatimattoman mustalaissoittokunnan sulosointuisten viulujen ja surisevien säkkipillien säveliä.

Silloin, ellei ravintoloitsija ole saapuvilla ja jos hänen nuori kaunis vaimonsa suhtautuu suopeasti kosiskeluun ja juoruihin, keskustellaan Bideskut’in herran viimeisistä omituisuuksista ja ryypiskellään hyvää viiniä.

Mistä Heven maakunnan talonpojat keskustelivat, ennenkuin kartanonomistaja hullaantui koneihin ja rakentamiseen, jää varmasti arvoitukseksi, sillä sitten kun nuo huomattavat puusta ja raudasta kyhätyt koneet, jotka leikkasivat maissin ja sitoivat sen lyhteiksi ihmisten avutta, ilmestyivät Bideskut’iin, kiinnittivät ne niin kaikkien huomion puoleensa, ettei muusta enää puhuttukaan.

Tasangoilla asuva unkarilainen talonpoika on hidas, laiska, iloinen ja tavallisesti hyväluontoinen olento, joka on hyvin tyytyväinen tämän runsauden maan ja Jumalan antamiin lahjoihin, mutta kartanonomistajan maataloudellisten uudistusten vuoksi olivat mielet alkaneet kiihtyä, ja huolimatta siitä, että Keményn András, tuo kaikkien tuttu ja maakunnan rikkain talonpoika, oli kieltäytynyt hyväksymästä sellaisia toimenpiteitä, kokoonnuttiin ravintolaan iltaisin juttelemaan ja tuomitsemaan yhteisesti kartanonomistajan pahoja tekoja.

Vas Berczi, joka oli kerran matkustanut junassa Kecskemét’istä Gyöngyös'iin ja palannut taas kotiin turvallisesti ja terveenä, ja jota senvuoksi pidettiin jonkunlaisena asiantuntijana, melkeinpä Kemenyn Andráksen veroisena, oli lyönyt suuren ahavoituneen nyrkkinsä kumahtaen pöytään ja yskittyään tarpeekseen todellisin taikauskoisen pelon ilmein selittänyt voimakkaasti, että maissin jauhaminen jauhoiksi ei voi tapahtua myllärin avutta, ellei piru itse sekaannu leikkiin.

»Mutta et suinkaan tarkoita, Berczi», sanoi muudan nuori talonpoika, jonka päivettyneet kasvot olivat kalpeat pelosta, »että kartanon herra aikoo tehdä tuollaista tuossa rakennuksessa?»

Berczi nyökäytti päätään.

»Sanon sen teille, lapseni, että olen kuullut sen Jánkolta itseltään, herramme palvelijalta. Hän kertoi minulle, että tuossa rakennuksessa, jonka Jumala tuhotkoon, ennenkuin sitä käytetään sellaiseen jumalattomaan tarkoitukseen, kaikki Bideskut’in maissi jauhetaan jauhoiksi ihmisten avutta».

Seurasi muutamia hetkiä kestävä painostava vaitiolo, mustalaiset lopettivat soittonsa ja kaikki tuijottivat suunniltaan pelosta näiden erikoisten uutisten viisaaseen kertojaan.

»Sitten kertoi kai Jánko myöskin, mihin tarkoitukseen tuo hirveä savupiippu on rakennettu?» uskalsi vihdoin joku peloissaan kysyä.

»Jánko valehtelee varmasti», sanoi kylän oraakkeli ytimekkäästi, »tahi sitten on hän suuri tyhmeliini. Mitä luulette hänen sanoneen tuosta piipusta?»

Kukaan ei kyennyt arvaamaan ja kaikki pudistivat synkästi päätään ollen suunnattomasti peloissaan. Berczi odotti, kuten suurten puhujain tapa on silloin kun he aikovat sanoa jotakin hyvin vaikuttavaa, sitten hän nojautui karkeasti tehtyyn puupöytään ja viittasi ympärillä olevia tulemaan lähemmäksi, sillä nyt oli puhe sellaisista asioista, joista ei voitu kertoa muuten kuin kuiskaillen.

»Jánko selitti, että suuri tuli, jota varten tuo hirveän pitkä piippu on rakennettu, sytytetään panemaan käyntiin muudan kone, kuten hän sitä nimitti, joka sitten jauhaa maissin jauhoiksi. Jánko valehtelee», toisti hän, nyt kumminkin vähemmän tehostavasti ja niin levottomin ilmein, ettei se ollenkaan sopinut Arokszállas'in viisaimmalle miehelle. Kaikkien kasvot kalpenivat kuitenkin kovasti eikä kukaan uskaltanut julkilausua ajatuksiaan, joita risteili jokaisen tuossa joukossa olevan tyhmän ja taikauskoisen talonpojan aivoissa.

»En pidä tuollaisesta ollenkaan», sanoi eräs nuori paimen vihdoin ja kohotti viinimaljan huulilleen vapisevin käsin.

»Ei suinkaan kukaan muu kuin piru voi käyttääkään sellaista tulta hyväkseen, joka kykenee täyttämään tuon pitkän piipun savulla?»

»Paha tästä tulee ennemmin tahi myöhemmin, lapseni», lopetti kylän oraakkeli vakavasti.

»Ja sillä aikaa», sanoi eräs tummaverinen jättiläinen nojatessaan voimakkaita kyynärpäitään pöytään, »kuin piru apulaisineen toimittaa kaiken työn pelloilla, käy varmasti niin, että poikamme saavat laiskoitella ja rupeavat juomaan kunniallisen työn puutteessa».

»Sellainen voi olla kyllä hyvinkin mahdollista».

»Entä mihin me sitten joudumme? Kuka meille palkan maksaa ja miten voimme tulla toimeen?»

»Niin, miten todellakin?»

»Bideskut’in herra on sopinut tästä kaikesta pirun kanssa!» jyrisi jättiläinen. »Kuinka me voimme tietää, eikö hän sitten kuin olemme kuolleet nälkään ole sitoutunut luovuttamaan sielujamme ystävälleen pirulle?»

Nuoret miehet ristivät nopeasti silmänsä ja heidän pelokas katseensa kiersi taikauskoisesti paikasta paikkaan. Kapea rauhallinen maantie, jonka hiljaisuutta ei mikään häirinnyt, alkoi kadota illan varjoihin. Sen takana olevasta ravintolan avonaisesta ovesta kuului ahkeran emännän ääni, kun hän siistiessään keittiötä ja seurusteluhuonetta päivän liikkeen tauottua hyräili jotakin laulua. Harmaanviheriän vilpoisen raidan riippuvat oksat humisivat hiljaa vienossa kesätuulessa. Minkään ei varmastikaan olisi pitänyt häiritä näiden yksinkertaisten talonpoikien mielen onnellista rauhallisuutta, mutta kumminkin tuntui taikauskoinen pelko väijyvän joka nurkassa eikä kukaan uskaltanut katsoa aavikolle ja taivaanrannalle päin, josta vieläkin siinti hämärästi tuo suuri rakennus korkeine savupiippuineen.

»Pyydän isä Ambrosiusta lukemaan jonkun erityisen messun pirun karkoittamiseksi», vihjaisi muudan nuori paimen vihdoin.

»Isä lupasi minulle siunata tulevana sunnuntaina paljon vettä, jota tulemme nyt tarvitsemaan kodeissamme», sanoi Vas Berczi koettaen heikosti lohduttaa muita.

»Minulle on kerrottu, ettei piru pelkää mitään niin kauheasti kuin pyhää vettä», kuiskasi jättiläinen.

»Pyytäkäämme, että isä Amrosius ruiskuttaisi pyhää vettä koko rakennukseen», vihjaisi muudan mies.

»Mielestäni pitäisi isän siunata ensimmäinen sade, jolloin piippuun tunkeutuva pyhä vesi voi sammuttaa pirun sytyttämän valkean».

»Viimeisenä pyhän Swithin'in päivänä ei satanut ollenkaan», sanoi Berczi ollen hyvin synkällä tuulella, »emmekä senvuoksi voi odottaa sadetta ainakaan kymmeneen päivään».

»Pirulla on siis tarpeeksi aikaa asettautua tänne kylään asumaan, eikä silloin arkkipiispa eikä itse Rooman paavikaan voi sitä täältä karkoittaa».

»Olemme kaikki suuria pelkureita,» sanoi tuo mustahko jättiläinen nousten nopeasti seisoalleen ja heristäen suurta voimakasta nyrkkiään länttä kohti. »Olemme sallineet herramme liittyä saatanaan ja seisoneet toimettomina vieressä, kun tiili muurattiin tiileen tuota saatanalle vihittyä rakennusta rakentaessa. Nyt on meille kerrottu, että ylihuomenna kaikki helvetin pirut rupeavat työskentelemään tuossa perkeleen myllyssä jauhaakseen kaiken Bideskut’in kauniin maissin minkään muun avutta kuin suuren tulen, kauhean piipun ja jonkinlaisen rautaisen koneen, jota en voisi takoa alasimellani, vaikka olenkin aikoinani tehnyt paljon kunnollistakin sepäntyötä. Aiotteko sanoa minulle, toverit, että meidän on pysyttävä toimettomina ja katseltava syrjästä, miten leipä ryöstetään suustamme ja sielumme luovutetaan ihmisten viholliselle?»

»Emme! Hyvin puhuttu, seppä Sándor! Emme aio kärsiä sellaista!» huusivat kaikki yhteen ääneen hyväksyvästi, paitsi Berczi, joka ei hyväksynyt kenenkään muun puhetta kuin omansa. Hän kohautti halveksivasti olkapäitään ja sanoi: »Olisimme pelkureita, jos pitäisimme sen hyvänämme».

Jättiläisen puhe oli rohkaissut pelästyneitä mieliä. Kaikki kehoittivat nyt mustalaisia soittamaan, ja nämä, huomattuaan muutoksen joukossa, alkoivat soittaa erästä innostavaa unkarilaista marssia.

»Hei, Lotti, enemmän viiniä ja nopeasti!» huusi pari vanhempaa joukossa olevaa miestä. Toiset täyttivät piippunsa ja valmistautuivat tarkkaavaisesti kuuntelemaan seppä Sándorin voimakasta puhetta.

Muutamien minuuttien kuluttua ilmestyi kaunis emäntä pihalle tuoden tullessaan pari kolme pulloa viiniä ja muutamia haarikoita, ja hymyillen niin iloisesti, että lumivalkoiset hampaat loistivat.

Hän väisti ihmeellisen ketterästi kaikki rohkeat käsivarret, jotka ojentautuivat kiertyäkseen hänen solakan vartalonsa ympärille, ja niin pian kuin hän oli asettanut pullot ja haarikat pöydälle, antoi hän parille tyhmänrohkealle ihailijalleen kaikuvat korvapuustit.

»Miksi te kaikki rupesitte äkkiä niin kovasti elämöimään?» kysyi hän keikauttaen pientä tummaa päätään. »Luulin teidän suunnittelevan jotakin konnankujetta, koska olitte juuri äsken niin hiljaa.»

»Suuria asioita on tekeillä, Lotti ystäväni», sanoi seppä mahtavasti vasta saavuttamansa kansansuosion rohkaisemana. »Keskustelemme juuri niin merkityksellisistä asioista, ettei niitä sovi naisten kuunnella».

Lotti katsoi häneen veitikkamaisin, tummin, loistavin silmin. Hän kohautti lihavia olkapäitään ja sanoi iloisesti nauraen:

»Siunatkoon, Sándor, kuinka mahtavasti me nyt puhummekaan, kun ei Kemenyn András satu olemaa täällä. Tiedän teidän suunnitelmanne, vaikka en ollut niitä kuulevinanikaan. Tiedätte, ettei András lupaa teidän puhua halveksivasti kartanon omistajasta eikä suunnitella mitään konnantöitä häntä vastaan, minkä vuoksi odotatte, kunnes hän on poistunut jonnekin saadaksenne sitten hänen selkänsä takana hautoa kaikkia ilkeyksiä. Mutta hän ei olekaan nyt niin kaukana kuin luulette. Hän saa kyllä selville juonenne aivan varmasti ja silloin — Tiedätte kaikki, että hän on vihoissaan hirmuinen».

»Niin olen minäkin, kaunis Lotti», vastasi jättiläinen nauraen, »ja olet melko rohkea uskaltaessasi suututtaa seppä Sándorin. Luuletko meidän olevan enää lapsia pelätäksemme Andrásta kuin opettajaa? Sinun on suudeltava minua, Lotti, tuon häpeämättömyytesi vuoksi, niin, sinun on suudeltava minua kolme kertaa tehdäksesi miehesi ja herrasi niin mustasukkaiseksi, että hän katkaisee uuden keppinsä lyödessään sinua lihaville hartioille».

Ja antautuen kevyen unkarilaisen luonteensa johdettavaksi alkoi tuo mustahko jättiläinen, unhotettuaan paholaisen, tämän vehkeet ja Bideskut'in herran höyrymyllyn, Iloisesti nauraen ajaa ravintolan kaunista emäntää pöydän ympäri, tilanteeseen, joka oli enempi heidän laiskan aurinkoisen luonteensa mukainen kuin puheet pirusta ja salajuonien suunnitteleminen kartanon omistajaa vastaan, suhtautuvien nuorten paimenten ruvetessa joko hänen tahi Lotin puolelle asettamalla käsivartensa toisen tahi toisen tielle. Tummaveriset mustalaiset soittivat iloista csárdásta ja iloinen hälinä kuului kauas kylään.

II

KAIKKIEN SUOSIKKI.

Kuumissaan, huohottaen ja jännittyneenä juoksi kaunis emäntä juoksemistaan raidan juurella olevan pöydän ympäri seppä Sándorin ajaessa häntä väsymättä takaa. Seppä oli kumminkin juonut jo niin paljon tuota hyvää viiniä, josta Heven maakunta on niin kuuluisa, ettei hän pysynyt tarpeeksi vakavasti jaloillaan voidakseen onnistua takaa-ajossaan.

Emäntä seisahtui pöydän toiselle puolelle ja painoi molemmin käsin sydäntään, jonka hurja takaa-ajo ja nauru olivat panneet kovasti sykkimään. Seppä Sándor oli pysähtynyt toiselle puolelle, ja molemmat katsoivat nyt toisiinsa ollen valmiit uuteen juoksuun, nuorten talonpoikien lyödessä vetoa toisen tahi toisen puolesta ja kehoittaessa kumpaakin uudistamaan taistelun. Silloin kiertyi nopeasti, ennakolta ollenkaan varoittamatta, pari vahvaa käsivartta kauniin Lotin ympärille ja pari äänekästä suukkosta painettiin hänen hymykuoppaisille poskilleen nauravan äänen huutaessa pöydän toisella puolella seisovalle jättiläiselle:

»Aloitit aivan väärin keinoin, ystäväni Sándor. Näin sen pitää käydä, eikö pidäkin Lotti?»

Ja vastusteluista huolimatta onnistui uusi tulokas ryöstämään vielä suukkosen tahi pari kauniilta emännältä. Sitten nosti mies hänet kokonaan maasta, kantoi hänet ravintolan ovelle ja saatettuaan hänet turvallisesti seurusteluhuoneeseen sulki hän oven ja kääntyi iloisesti nauraen seppään päin, joka mukaantui nurkumatta tappioonsa.

»Tule juomaan pullo viiniä kanssani, Sándor, tuon menettämäsi suukkosen korvaukseksi», sanoi uusi vieras hyväntuulisesti. »Lotti, kyyhkyseni», huusi hän koputtaen oveen, »niin pian kuin pieni sydämesi on hieman tyyntynyt, tuo tänne niin paljon viiniä, että sitä riittää kaikille. Ja te, mustalaiset, soittakaa joku niin iloinen sävel kuin suinkin vain osaatte meidän muiden juodessa malja hyvän toveruuden, kauniiden naisten ja rakastamamme Unkarin, jota Jumala siunatkoon ja varjelkoon, kunniaksi».

Nuorten talonpoikien iloisessa puheessa ja tarttuvaisessa naurussa ei voitu huomata mitään vastustavaa. Lotti ilmestyi pian näkyviin nyrpeänä, mutta sievästi, tuoden mukanaan puoli tusinaa uusia pulloja, jotka hän asetti pöydälle, varoen kumminkin joutumasta mieluisan vastustajansa läheisyyteen.

»Oletko todellakin niin vihainen Sándor'ille, Lotti?» kysyi uusi vieras hymyillen. »Hän kai halusi vain suudella sinua, ja varmasti olet sallinut hänen tehdä sen ennenkin aiheuttamatta tällaista melua».

Lotti kohautti hartioitaan ja vastasi hieman pahansuovasti:

»Kysy häneltä, András, miksi riitelimme, miksi hän halusi suudella minua ja miksi en sallinut sen tapahtua, niin näet, rupeaako hän kertomaan sitä sinulle».

Sitten hän kiiruhti takaisin ravintolaan, mutta ennenkuin hän lopullisesti sulki oven, kääntyi hän ja lisäsi:

»Se tapahtui senvuoksi, että he puhuivat roskaa kartanon omistajasta ja hänen myllystään. En sallinut sen jatkua, sillä tiesin, että jos sinä olisit ollut täällä, et olisi sallinut sellaista».

Ja huudettuaan tämän hyvästiksi paukautti tuo pieni riemuitseva olento seurusteluhuoneen oven kiinni, ja pian kuultiin hänen kimein äänin laulavan jotakin vaatimattoman soiton säestykseksi.

Nuoren emännän pahansuopa lyhyt puhe tukki kumminkin vähäksi aikaa pihassa kasvavan varjoisan raidan juurella istuvien miesten suut. Nuoret paimenet ja talonpojat käyttäytyivät kuin lapset, joita on nuhdeltu jostakin. He eivät koskeneetkaan viiniinsä, vaan tuijottivat vaitiollen ja noloina eteensä, meluisan jättiläisen ja kaikkia muita viisaamman Berczin poltellessa piipussaan olevan tupakan loppuun ja katsoessa silloin tällöin salavihkaa uuteen tulokkaaseen.

»No niin, mistä tässä sitten oikeastaan onkaan keskusteltu?» kysyi viimeksimainittu katsoen hyväntuulisesti hymyillen miehiin.

Kukaan ei vastannut.

»Siis tuo kirottu höyrymylly jälleen, luullakseni», lisäsi hän huokaisten.

Vastausta ei kuulunut nytkään pitkään aikaan. Vihdoin naurahti vanha
Berczi:

»Tiedättekö, että se aloittaa jumalattoman toimintansa ylihuomenna,
András?»

András nyökäytti päätään.

»Ja luullakseni ylihuomenesta alkaen saamme kaikki ruveta näkemään nälkää, sillä sittenhän ei ole enää mitään työtä kunniallisten ihmisten tehtäväksi kuin piru sytyttää savuavan nuotionsa, kylvää, leikkaa, sitoo ja jauhaa Jumalan viljaa Jumalan maalla», lisäsi kylän oraakkeli.

»Ja juuri kun tuo pieni kissa keskeytti minut, olin sanomaisillani…» sanoi seppä Sándor.

Mutta András laski tyynesti karkean ruskean kouransa jättiläisen käsivarrelle ja keskeytti tyynesti iloisin äänin:

»Aioit kai sanoa, Sándor, näiden muiden äänettömin suostumuksin, koska he tietävät sen olevan totta, ettei teihin kuulu, mitä piru ja kartanon omistaja tekevät Bideskut’issa, sillä onhan Keményn András vielä Kisfalu'ssa. Hänellä on vielä työtä kaikille sitä haluaville ja hänellä on niin pitkä kukkaro, ettei kenenkään, joka asuu peninkulmienkin päässä, tarvitse kärsiä muutakaan puutetta, saati sitten nälkää.»

Seurasi jälleen pitkä vaitiolo ja kaikki näyttivät häpeävän yhä enemmän. Mustalaiset soittivat liikuttavaa ja sydämeenkäypää unkarilaista kansanlaulua, jonka sävel voi pehmittää kovimmankin kuulijan sydämen.

»Olet kunnon mies, András», sanoi kylän oraakkeli seppä Sándorin juodessa haarikallisen viiniä vapautuakseen kurkkuun nousseesta vaivaavasta palasta, »mutta…»

»Siinä ei ole mitään muttaa, toverit. Meidän on tuettava toisiamme, ja uskokaa puhettani, kun sanon, että tuo puhe pirusta on sulaa hullutusta. En voi selittää tuota kaikkea teille, mutta isä Ambrosius lupasi minulle tänä iltana, että hän huomenna saarnan asemasta selittää teille tarkasti, miten maissi kartanon omistajan uudessa myllyssä jauhetaan jauhoiksi. Silloin ymmärrätte sen luullakseni yhtä hyvin kuin minäkin, ja kunnes se tapahtuu, pyydän teitä unhottamaan tuon kirotun myllyn tahi ainakin sen ajattelemisen. Nyt on jo myöhäinen ja minulla on pitkä ratsastusmatka kotiin, joten teidän on luvattava minulle, ettette ajattele koko myllyä, ennenkuin huomenna jumalanpalveluksen jälkeen. Pyydän tätä teidän itsenne ja terveytenne vuoksi», lisäsi hän kohottaen haarikkansa. »No, lupaatteko?»

»Lupaamme!»

Vastaus oli yksimielinen. Selvästi oli tuo nuori talonpoika hyvin rakastettu, koska hänen sanansa olivat vaikuttaneet. Viinihaarikat tyhjennettiin ja kaikki huokaisivat helpotuksesta ja tyytyväisyydestä. Mustalaiset alkoivat soittaa iloisempaa kappaletta, ja András huudahti hiljaa:

»Csillag, kaunokaiseni, missä olet?»

Kuivalta hiekkakentältä alkoi kuulua kavioiden kapsetta ja pian ilmestyi pimeästä näkyviin miellyttävä musta tamma, solakka ja suloliikkeinen. Se tuli aivan pöydän viereen, jonka ääressä talonpojat ryypiskelivät, ja löydettyään isäntänsä seisahtui se tyynesti odottamaan. Sillä ei ollut satulaa, ei jalustimia eikä suitsia, mutta Unkarin pustien talonpojat eivät käytä sellaisia välineitä. Kun he ratsastavat täyttä vauhtia noilla hiekkatasangoilla, näyttää siltä kuin mies ja hevonen olisivat kasvaneet yhteen.

András hyppäsi heti kahareisin tammansa selkään ja huudettuaan ystävilleen jäähyväiset, johon nämä vastasivat kaikuvalla »Eläköön!», katosi hän pimeään.

III

SUKUYLPEYTTÄ.

Bideskutin päärakennuksessa, talleissa, tallipihalla, puu- ja kasvitarhassa työskenneltiin kuumeisesti. Lukemattomat tallipalvelijat, ajurit, kokit ja palvelijattaret juoksentelivat sinne tänne kuin irti päässeet kanat, tehden kukin omia töitään kuumissaan, huohottaen ja innoissaan. Eikä kreivitär itsekään, tottunut kun hän oli unkarilaisen aateliston rajattomaan vieraanvaraisuuteen, voinut kokonaan tukahduttaa tuon sähköttävän innostuksen vaikutusta, joka oli saanut koko talon valtaansa. Hänen syntymäpäivänsä ja samalla myös uuden höyrymyllyn käyntiinpanopäivän kunniaksi aiottujen juhlallisuuksien valmistukset edistyivät nopeasti. Tänään vielä oli tuo suuri talo aivan tyhjä vieraista, mutta huomenna alkaisi varmaankin niiden tulo, jota sitten jatkuisi iltaan saakka.

Vaikka se kuokkavieraista tuntuikin aivan arvoitukselliselta, tiesivät kumminkin muut maakunnan asukkaat, että elokuun kahdeksaskolmatta päivä oli kreivitär Irman syntymäpäivä. Bideskut’issa oli noin kuusikymmentä vierashuonetta, ja jokainen unkarilainen aatelismies, asuipa hän sitten miten kaukana tahi lähellä hyvänsä, oli kaikkine omaisineen hyvin tervetullut sinne noiksi muutamiksi ilonpäiviksi, joiden kuluessa tilaisuutta aina vuosittain juhlittiin. Jokainen sai olla varma lämpimästä vastaanotosta, tuhlaavaisesta vieraanvaraisuudesta ja parhaimmista ja valikoiduimmista viineistä, suoraan sanoen, kaikesta, joka kuuluu Unkarin tasankojen asukkaiden perinnäistapoihin. Senvuoksi olivatkin Bideskut’in Guyri ja hänen vaimonsa, kreivitär Irma, tähän vuoden aikaan aina valmiit ottamaan vastaan vieraita. Härkiä, lampaita, karitsoita, hanhia, ankkoja ja kaikenlaista muuta siipikarjaa teurastettiin erotuksetta, valkoista leipää leivottiin, vanhimpia viinitynnyreitä avattiin, hienoimmat puvut, lakanat ja käsiliinat tuuletettiin, ja kaikki laitettiin valmiiksi noille otaksutuille sadoille vieraille, heidän lapsilleen, ajureilleen, palvelijoilleen, palvelijattarilleen ja kuriireilleen.

Eräässä Bideskut’in isiltä perityn päärakennuksen vanhanaikaisessa ilmavassa huoneessa istuivat kartanon herra ja hänen ylimyksellinen puolisonsa keskustelemassa lopullisista järjestelyistä noiden kaikkien odotettujen ja odottamattomien vieraiden huvittamiseksi. Huone oli kalustettu kylän puusepän taitavasti kyhäämillä ja kaivertamilla hienoilla ja vanhoilla tammi- ja mahonkituoleilla ja -pöydillä, ja pienissä lyijypuitteisissa ikkunoissa oli paksut, valkaisemattomasta pellavakankaasta valmistetut monenvärisillä koruompeluksilla kauniisti kirjaillut verhot viilentämässä kuumaa keskipäivän auringonpaistetta.

Hilpeä ja hyväntahtoinen Bisdeskut’in Guyri veteli haikuja lempipiipustaan kreivitär Irman laskiessa solakoilla sormillaan huomiseksi odottamiaan vieraita.

»Egregyis'it tulevat varmasti», sanoi hän mietiskelevästi, »ja samoin Kantássy't Vécsery't, Palotay't, Arany't, Miskolczy't ja Barótcz'it. Et voi laskea vähemmän kuin neljä palvelijaa kutakin perhettä kohti, ja kun lasketaan heidän lapsensa ja muutamia heidän ystäviään, jotka he luultavasti tuovat mukanaan, on meillä jo seitsemänkymmentä aivan varmaa vierasta. Sitten saapuu aina noin neljä- tahi viisikymmentä sellaista, joita emme ole osanneet odottaakaan. Muistat kai, että meitä istuutuessamme viime vuonna pöytään oli sataseitsemänkymmentä?»

»Hyvä on, rakkaani», vastasi kreivi, »saat antaa sellaisia määräyksiä kuin haluat ja teurastuttaa niin paljon karjaa kuin luulet vieraiden syövän. Jumalalle kiitos, Bideskut’issa on vielä niin paljon elintarpeita, että ne riittävät jokaisen ystävämme perheen ravinnoksi niin kauaksi aikaa kuin he vain haluavat viipyä luonamme. Ellei ole tarpeeksi tilaa valmistaa heille jokaiselle eri vuodetta, voimme levittää olkia harjoitustallin lattialle. Nuoremmat miehet saavat nukkua siellä ja luovuttaa paremmat huoneet naisille ja lapsille. Teurastuta, rakkaani, mistään välittämättä, käske Pannan valmistaa ruokaa sellaisesta siipikarjasta, kaalista ja porkkanoista kuin hän vain haluaa, sillä ne eivät lopu, vaikka ne hieman vähenevätkin.»

Ja Bideskuty, ollen ylpeä ja varma hedelmällisistä maistaan, jotka antoivat hänelle kaiken tähän tuhlaavaiseen kuuluisaan unkarilaiseen vieraanvaraisuuteen tarvittavat aineet, nojautui taaksepäin tuolissaan ja veteli tyytyväisesti haikuja pitkästä kirsikkapuisesta piipustaan.

»Olisin mielelläni hankkinut Ilonkalle uuden silkkipuvun tähän tilaisuuteen», sanoi kreivitär Irma toivovasti.

»Rakkaani», sanoi hänen miehensä nauraen hilpeästi, »Ilonka on hurmaava tuossa musliinipuvussa, jonka ostin juutalaiselta parilla floriinilla. Tiedät kai sitäpaitsi aivan hyvin, että rasvaiset setelit ja muut rakastamamme keisari Frans Josefin kuvat ovat hyvin harvinaiset tässä maamme kolkassa. Olen kumminkin kiitollinen Jumalalle siitä. Emme milloinkaan halua mitään, jota emme voi saada. Ellei», lisäsi hän tyytyväisesti nauraa hihittäen, »tuota myllyäni koneineen olisi olemassa, en haluaisi nähdä rahaa vuosikausiin».

»Ja kumminkin tuhlaat sitä tuohon kirottuun höyrymyllyyn ja niittokoneihin, joita talonpojat pelkäävät ja vihaavat, mielestäni eivät niinkään aiheetta. Jumalalla ei voi olla milloinkaan minkäänlaista osaa tuollaisiin asioihin, jotka ovat pirun omia keksinnöitä, Guyri. En voi tukahduttaa pelkoani, että tuolla kaikella on vielä pahat seuraukset».

»No mutta, sinähän puhut samoin kuin nuo taikauskoiset talonpojat! Te naiset ette ymmärrä, millaisen hyväntyön ja hyödyn teen itselleni ja maalleni, kun saan höyrymyllyni vain käyntiin».

»Tuo ansio voi joko tulla vähitellen, tahi olla tulematta, sitä en tiedä, sillä en ymmärrä ollenkaan noita asioita. Käsitän vain, ettet ikuisesti voi syytää rahaa noihin pirullisiin laitoksiin.»

Bideskuty ei vastannut. Perinpohjainen kokemus oli opettanut hänet huomaamaan, että hänen silloin oli parasta vaieta kokonaan, kun kreivitär rupesi puhumaan hänen suunnattoman kalliista lempiaatteestaan.

»Guyri», jatkoi kreivitär Irma, »ei ole vieläkään liian myöhäistä. Luovu tuosta hullutuksesta äläkä turmele syntymäpäiväni iloa panemalla myllyäsi tekemään tuota jumalatonta työtä».

»Rakkaani», vastasi kreivi, jonka itsepäisen vaikenemisen tämä suora kysymys katkaisi, »sinuahan on tähän asti luultu ymmärtäväiseksi naiseksi, ja niin ollen kai et voi kuvitellakaan, että tuhlattuani melkein miljoonan markkaa tuon myllyn rakentamiseen, en panisi sitä käyntiin saatuani sen valmiiksi?»

»Koska olet vain jatkanut sen rakentamista itsepäisyydestä, on sinulla vielä aikaa keskeyttää se. Ei ole olemassa ainoatakaan ihmistä, joka ei ole varoittanut sinua noista uusimuotisista laitteista. Olet niiden vuoksi joutunut vain kaikkien vihattavaksi täällä omalla tilallasikin».

Jälleen turvautui hänen miehensä järkkymättömään vaitioloon. Hän veteli vain haaveillen savuja pitkävartisesta kirsikkapuisesta piipustaan ja salli vaimonsa kaunopuheliaisuuden aaltojen vyöryä taipumattoman päänsä yli.

»Guyri», jatkoi kreivitär, »olen huomannut, että luonasi on viime aikoina käynyt paljon juutalaisia. Naimisiinmenomme jälkeisinä aikoina ei sellaisia näkynyt huoneissamme. Tiedät minun vihaavan noita koneellisia päähänpistojasi niin, ettet ole kertonutkaan minulle mitään, mihin tarkoitukseen ne on rakennuttu, mutta ei ainoakaan juutalainen tulisi tänne, ellei sinulla olisi jotakin ostettavaa ja myytävää tahi ellei sinun tarvitsisi lainata rahoja heiltä suurta korkoa vastaan. Häpäiset meidät kokonaan, jos alat myydä maitasi, viljaasi ja viinejäsi kuin tavallinen juutalainen kauppias. Tiedän ja olet sanonut sen itsekin, ettei meiltä mikään lopu, vaikka se joskus väheneekin, mutta vilja ei kasva unkarilaisen aatelismiehen vainioilla senvuoksi, että hän likastaisi sormensa rupeamalla myymään sitä».

»Kultaseni», huomautti Bideskut’in herra lempeästi, »kun perin tämän tilan isäni kuoltua, oli täällä kolmekymmentätuhatta mitallista vehnää mätänemässä pelloilla sen sijaan, että se olisi käytetty johonkin hyödylliseen tarkoitukseen».

»Niin», vastasi kreivitär, »miksi se ei saisi mädätä, jos sitä on niin paljon, ettei sitä voida kaikkia lahjoittaakaan pois? Kodissani mätäni eräänä vuonna kolmetuhatta mitallista vehnää ja isäni olisi sallinut mädätä viisikymmentäkintuhatta, ennenkuin hän olisi ruvennut sitä myymään. Ottaa nyt rahaa sellaisesta kauheata!» lisäsi hän vanhoin isiltä perityin ylpeyden tuntein.

Kreivi ei vastannut nytkään mitään. Ehkä hän ajatteli sitä tosiasiaa, ettei hänen vaimollaan eikä tämän sisarilla olisi kattoa päänsä yllä, jolleivät he olisi päässeet naimisiin, sillä ei ainoastaan vilja, vaan myöskin pellot, karja, maatilat sekä isiltä peritty koti olivat jo aikoja sitten joutuneet kokonaan juutalaisten haltuun. Heidän isänsä ei ollut likastanut sormiaan myymällä viljaa ja tukkeja, vaan oli kiinnittänyt talonsa, maansa ja kaiken omaisuutensa viimeistä tikkua myöten ja jättänyt lapsilleen perinnöksi Luciferin ylpeyden, mutta ei muuta äyrinkään edestä.

Huolimatta neljästäkymmenestä ikävuodestaan oli kreivitär Irma vielä kaunis nainen. Hänen vartalonsa oli vielä mukiinmenevä, hänen ihonsa terve ja hiukset olivat vielä niin mustat kuin korpin siivet. Hän oli aikoinaan ollut kuuluisa kaunotar ja parina huvikautena Budapestin tanssiaisten kuningatar. Äiti oli kasvattanut tyttärensä sellaisin lujin mieleenpainuvin ohjein, että jokaisen unkarilaisen ylimystytön on oltava kaunis ja mentävä edullisiin naimisiin, ja nuori kreivitär Irma oli täytettyään kahdeksantoista valmis noihin molempiin. Ensimmäisenä vuonna, kun hän otti osaa seuraelämään, valitsi ja valikoi hän huolellisesti monien ihailijoillensa joukosta. Kuuluisa nimi ja suuret tilukset olivat välttämättömät, ennenkuin kukaan kosija uskalsi edes pyytääkään häntä parikseen kotiljonkiin. »Paroonit ovat vasta ihmisiä», oli usein toistettu määräys, joka todellisuudessa karkoittikin jokaisen kosijan, jolla ei ollut tuollaista yhteiskunnallista arvoa. Mutta ensimmäinen vuosi kuluikin niin, ettei kreivitär Irmalle ilmestynytkään sellaista kosijaa, joka olisi tyydyttänyt sekä hänen että hänen äitinsä vaatimukset, ja seuraavana vuonna kuiskailtiin Budapestin aateliskerhossa, ettei Irman huvikauden kuluessa kertaakaan oltu kuultu vetoavan tuohon vanhaan sääntöön ihmisyydestä.

Seuraava huvikausi tuli ja meni, ja kreivitär Irma totesi suureksi kauhukseen, että hänen parissa tanssiaisissa oli syytettävä päänkipua ennen kotiljonkia, koska ei kukaan ollut pyytänyt häntä toverikseen. Asiat alkoivat jo näyttää hyvin surullisilta, kun äkkiä Bideskuty’n Guyri ilmestyi näyttämölle. Hän oli nuori, hyvännäköinen ja omisti puolet Heven maakunnasta, ja sitäpaitsi näytti hän olevan hurjasti rakastunut tuohon hieman jo vanhentuneeseen kaunottareen. Hän ei ollut kyllä mikään parooni, ja olisikin luultavasti pari vuotta aikaisemmin alennettu samalle tasolle, kuin kreivittären sylikoira ja lempilintu olivat, mutta senjälkeen oli paljon vettä virrannut Tonavasta ja maailma alkoi tulla jo paljon radikaalisemmaksi. Bideskuty kosi ja sai vastahakoisen myöntävän vastauksen. Kreivitär Irman kuultiin sitten huomauttavan suurissa tanssiaisissa, että kaikki unkarilaiset aateliset, jotka omistavat puolet jostakin maakunnasta, ovat ihmisiä.

He olivat sitten eläneet melko sovinnollisesti keskenään, sillä Guyri mukautui aina vaimonsa tahtoon kaikissa asioissa. Onneksi oli rouvan maku samanlainen kuin hänen miehensäkin kaikissa, paitsi eräässä seikassa. Kuten Bideskutykin, rakasti hänkin unkarilaisen aatelisen melkein kuninkaallista elämää maatilallaan, ja kun hän kerran oli mennyt naimisiin, ei hän enää ikävöinyt Budapestiin, jossa tarvittiin rahaa, jota heillä oli hyvin vähän, ja jossa hänen olisi ollut pakko syödä toisten ihmisten härkien ja vasikoiden lihaa ja vieraissa kasvitarhoissa kasvaneita vihanneksia. Kuten Guyrikin, ei hänkään välittänyt ollenkaan maansa politiikasta, vaan rakasti sitä senvuoksi, että se oli hänen oma maansa ja sentähden parempi kuin muiden kenenkään, koska siellä kasvoi parempaa viljaa ja viiniä, koska siellä kasvatettiin lihavampia nautoja kuin missään muualla maailmassa; mutta ministerien vaihdoksista tuolla Budapestissä, parlamentista, vaaleista, yhtymisestä Itävaltaan tahi täydellisestä itsehallinnosta, ei hän eikä hänen miehensä välittäneet ollenkaan. Hän toivoi vain, että hänen tyttärensä, Ilonka, menisi vuorostaan edullisiin naimisiin, ja rukoili, ettei hänen miehensä joutuisi juutalaisten kynittäväksi onnettomien maanviljelystä edistävien suunnitelmiensa vuoksi. Hänestä oli sama, oliko Unkari venäläisten, hottentottien tahi saksalaisten hallussa, kunhan vain hänen toiveensa toteutuisivat. Hänen elämänsä olisi sujunut hyvin rauhallisesti ja hän olisi ollut hyvin tyytyväinen tämän parhaan maailman parhaimpiin antimiin, ellei rypistynyt ruusunlehti olisi huolestuttanut häntä hänen miehensä onnettoman kiintymyksen muodossa koneihin, jollainen tuoksahti jo poroporvarillisuudelta eikä ollenkaan sopinut unkarilaiselle aatelismiehelle, jonka velvollisuus oli elää kreivien tapaan, syödä ja juoda, huvittaa ystäviään ja jättää kaikki muu ihmisille, joilla ei ollut esi-isiä eikä senvuoksi täydellistä ihmisyyttäkään.

IV

RAHANLAINAAJA.

»Rosenstein, tuo juutalainen, on odotushuoneessa, herra kreivi», ilmoitti Bideskuty’n palvelija, Jánko, kunnioittavasti avattuaan oven. »Hän sanoo teidän pyytäneen häntä tulemaan tänä aamuna».

Kreivitär Irma ei huomauttanut mitään, sillä hän ei milloinkaan vastustanut tahi väitellyt miehensä kanssa palvelijain kuullen, vaikka nämä olisivat olleet kuinka luotettavia tahansa, vaan aina osoitti esimerkiksi kelpaavaa kunnioitusta ja nöyryyttä talon isännälle. Mitään ei voitu nyt voittaa moittimalla Rosensteiniä, jonka laahustavat askeleet jo kuuluivat käytävästä.

»Niin, rakkaani», sanoi Bideskuty hieman levottomasti, »ehkä sinun pitää mennä vielä puhuttelemaan Pannaa sillä aikaa kuin minä keskustelen Rosensteinin kanssa. Muista nyt, että olen antanut sinulle luvan teurastuttaa niin paljon karjaa kuin haluat, ja muutenkin menetellä parhaan ymmärryksesi mukaan. Pidä nyt huolta, että ruoka riittää ja toimi niin, ettei Bideskuty’n vieraanvaraisuutta moitita. Käske juutalaisen tulla tänne», lisäsi hän kääntyen palvelijansa puoleen. »Katso, että hän pyyhkii likaiset kenkänsä ennen lämpiöön tuloaan.»

Juutalainen tuli pian nöyrästi huoneeseen kumartaen niin, että hän oli melkein kaksin kerroin. Kun kreivitär purjehti majesteetillisesti hänen ohitseen, kumartui hän vieläkin syvempään yrittäen suudella kreivittären vaipan lievettä, mutta kreivitär kiersi viitan tiukemmasti ympärilleen, ja suomatta juutalaiselle silmäystäkään poistui hän huoneesta.

Rosensteinin ikää ei voitu arvata, ei likimainkaan. Hänen tummahko porkkananvärinen harva tukkansa riippui vaalenneen kalotin alta kahtena suortuvana kasvojen kummallekin puolelle. Hänen pitkä nuttunsa, joka oli napitettu kaulasta jalkoihin asti, riippui irrallaan hänen laihan ruumiinsa ympärillä ja oli kulunut melkein nukkavieruksi terävien olkapäiden kohdalta. Hän hieroi laihoja käsiään alituisesti ja hänen vesisiniset silmänsä katsoivat lattiaan koko sen ajan kuin jalo kreivi suvaitsi keskustella hänen kanssaan. Ainoastaan silloin tällöin, kun hän luuli voivansa tehdä sen huomaamatta, katsoi hän tuimasti ja pahansuovasti unkarilaiseen ohuitten huulien melkein kadotessa terävien hampaitten väliin. Silloin oli noissa värittömissä silmissä sellainen ilme, että jokainen viisas mies olisi sen huomattuaan heti muuttunut varovaisemmaksi.

»Oletko tuonut minulle nuo rahat?» kysyi Bideskuty ratkaisevasti.

»Niin, katsokaahan, herra kreivi, asia on näin. Teidän korkeutennehan tietää minut niin köyhäksi, ettei minulla itselläni ole noin suurta rahamäärää, ja…»

»Tiedän tuon tavallisen valeen», keskeytti Bideskuty nauraen. »Älä viitsi puhua minulle tuosta palvelevaisesta ystävästä, joka suostuu auttamaan kohtuuttomasta korvauksesta, jonka vakuudeksi sinun on luvattava hänelle tilani paras maakappale. Sano minulle pian, haluatko ottaa Zárdan noiden kahdensadanviidenkymmenentuhannen floriinin pantiksi ja millaisen koron haluat tuosta summasta».

»Zárda on hyvin mitätön pantti, jalo kreivi, neljännesmiljoonasta.
Siellä ei ole rakennuksia eikä .»

»Hyi hitto, vieköön piru nuo juutalaiset!» jyrisi Bideskuty. »Vaikka he ovat eläneet turvemajoissa koko ikänsä ja heidän esi-isänsä ovat olleet viemäriojien matoja, haluavat he nyt oikeita rakennuksia asuakseen. Zárda ei tule milloinkaan joutumaan teidän likaisiin käsiinne, älä sellaista toivokaan. Lunastan sen, kuten kaikki muutkin maani heti, kun myllyni pannaan käyntiin ja jauhojani ruvetaan kehumaan koko maassa».

»Teidän korkeutenne puhuu viisaasti», sanoi viekas juutalainen katsahtaen salaa ja ivallisesti Bideskuty'yn. »Tuo höyrymylly on suurenmoinen liikeyritys, sillä se vähentää työtä ja senvuoksi parantaa teidän talonpoikienne asemaa. Senvuoksi eivät ystävänikään kiellä minulta noita rahoja, jotka luovutan hyvin mielelläni teidän korkeudellenne tuohon jaloon tarkoitukseen, kunhan vain saan tuon mitättömän Zárdan pantiksi».

»Etkö sinä, hitto vieköön, voi olla puhumatta tuolla tavoin Zárdasta, sillä se on tarpeeksi arvokas pantti kirotuista rahoistasi. Luullakseni et tule likaisine jalkoinesi sille milloinkaan astumaankaan. Ilmoita nyt vain korko».

Bideskuty'n puhuessa näin herjaavasti puri Rosenstein kovasti huuliaan. Hän, samoin kuin hänen kärsivällinen, itsepintainen ja paksunahkainen rotunsakin, oli niin tottunut tällaiseen kieleen lainatessaan yhä useammin rahoja näille ylpeille ja komeasti eläville unkarilaisille aatelisille, että sellainen ikäänkuin kuului heidän mielestään sopimukseen. He lisäsivät vain korkoa sen mukaan.

»Ah, herra kreivi», vastasi hän vaatimattomasti, »minun oli pakko hyväksyä ystävieni vaatimukset korkoon nähden. Olen köyhä mies, ja sitten kuin olen maksanut heille, jää minulle vain hieman elääkseni. Onneksi elän hyvin vaatimattomasti, joten sata mitallista vehnää tuosta viidestäkymmenestätuhannesta, jonka he vaativat vuosittain, riittää minulle aivan hyvin».

»Viisikymmentätuhatta mitallistako vehnää? Sinä roisto, sinä…!»

»Enhän minä ole sitä määrännyt, jalo kreivi, vaan ystäväni. He ilmoittivat minulle, että vehnän hinta tulee tänä vuonna laskeutumaan enemmän kuin milloinkaan ennen, minkä vuoksi niiden lisäksi vaaditut sata nautaa…»

»Sata nautaako vielä? Sinä kapinen koira, sinä häpeämätön kiskuri!»

»Joista saan vain itselleni härän ja vasikan, herra kreivi. Köyhän on todellakin vaikea tulla toimeen. Ystäväni eivät anna minulle rahoja, elleivät he saa yhdeksääkymmentäkahdeksaa nautaa, tuota vehnää, puhumattakaan viidestäsadasta lampaasta ja kahdeksastasadasta päästä siipikarjaa, joista he eivät luovuta minulle muuta kuin viisikolmatta tämän vaikean liikeasian järjestämisen palkkioksi.»

»Sinä kirottu roisto, ellet tuki suutasi, kutsun Jánkon tänne ja pieksätän sinut niin, ettet vielä ikinä ole saanut sellaista selkäsaunaa. Kymmenentuhatta mitallista vehnää, neljäkymmentä härkää, parikymmentä vasikkaa, kolmesataa lammasta ja viisisataa lintua annan sinulle, mutta en jyvää enkä lampaan häntääkään lisäksi».

Juutalaisen silmät välkkyivät ohuitten punaisten luomien takana, mutta hän katsoi kumminkin kiinteästi maahan, kun hän pudisti arvellen päätään ja sanoi:

»Olen keskustellut ystävieni kanssa perinpohjin tästä asiasta ja ilmoittanut nyt teidän korkeudellenne lopullisen koron, jota he eivät suostu alentamaan».

»Ja minäkin sanon sinulle, etten suostu sellaiseen kiskomiseen. Jos uskallat vielä seisoa siinä ja vaatia sellaista, käsken palvelijani antamaan sinulle selkään».

»Silloin olen hyvin pahoillani, herra kreivi», sanoi Rosenstein nöyrästi, »ettei tästä asiasta tänään tullutkaan mitään.

»Mutta sinä kirottu, saastainen juutalainen, onko piru mennyt paksuun kalloosi? Minun on saatava nuo rahat heti! Pian on minun maksettava palkka Budapestista tänne tulleille insinööreille ja työmiehille, ja sitten tarvitsen osan noista rahoista koneihinkin. Vieköön piru koko roskan!»

»Jos teidän korkeutenne haluaa, keskustelen ystävieni kanssa jälleen, vaikka olen melkein varma, etteivät he suostu alentamaan korkoa».

»Jumalan nimessä, älä enää valehtele, koska kumminkin tiedät, etten usko puheitasi! Annan sinulle kymmenentuhatta mitallista vehnää .»

»Viisikymmentätuhatta, herra kreivi…»

»Kaksikymmentä, sanon minä! Kuusikymmentä nautaa!…»

»Sata, herra kreivi…!

»Kahdeksankymmentä, ja tartuttakoon piru ruton niihin heti, kun likaiset kätesi koskevat niihin! Neljäsataa lammasta…»

»Viisisataa…»

»Sanoin kaksikymmentätuhatta mitallista vehnää, kahdeksankymmentä nautaa, neljäsataa lammasta ja viisisataa lintua. Jos suostun antamaan enemmän, vietäköön minut helvettiin sinun ja sinunlaistesi seuraan!»

»Ja, jalo kreivi, minut on valtuutettu ilmoittamaan teille, että elleivät ystäväni saa viittäkymmentätuhatta mitallista vehnää, sataa nautaa, viittäsataa lammasta ja kahdeksaasataa lintua, eivät he luovuta rahoja».

Tämä oli varmasti katkeraa. Bideskuty tarvitsi välttämättömästi rahaa ja tuo kirottu juutalainen oli niin itsepäinen, että aatelismiehen oli luultavasti suostuttava koronkiskojan vaatimuksiin. Tämä oli hyvin vastenmielistä ja varmasti kuulumatonta julkeutta menneiden sukupolvien aikana, jolloin nuo kurjimukset olivat sanomattoman onnellisia saadessaan lainata rahoja sellaista tarvitseville jaloille parooneille.

»Kuulehan nyt, sinä kirottu roisto», sanoi Bideskuty vihdoin, »olen ilmoittanut sinulle viimeisen kantani korkoon nähden. Ota tarjoomani korvaus ja mene rauhassa tiehesi. Mutta ellet luovu noista häpeämättömistä vaatimuksistasi, suostun niihin, koska tarvitsen rahaa, mutta luovutan sinut sitten palvelijoilleni, jotka saavat antaa sinulle terveellisen kurituksen, ennenkuin poistut talostani. Valitse nyt, haluatko parikymmentätuhatta mitallista vehnää, kahdeksankymmentä nautaa, neljäsataa lammasta ja viisisataa lintua, vai etkö?»

»Haluan viisikymmentätuhatta mitallista vehnää, teidän korkeutenne», toisti juutalainen tyynesti, »sata nautaa, viisisataa lammasta ja kahdeksansataa lintua…»

»Ja selkäsaunanko?»

Juutalainen vaikeni hetkeksi katsahtaen ylimykseen. Suorana ja voimakkaana, ylpein silmin ja jaloin ryhdin seisoi Bideskuty hänen edessään kuin sen rodun ruumiillistunut edustaja, joka vuosisatoja oli sortanut, kiduttanut ja vainonnut juutalaisia, kieltänyt heiltä kaikki inhimilliset oikeudet ja kohdellut heitä pahemmin kuin kulkukoiria ja mustalaisia. Aikoiko ruuvi kiertyä nyt toisinpäin yhdeksännentoista vuosisadan viime puoliskolla? Aikoivatko nuo sorretut, jotka olivat aseistautuneet vaivalloisesti hankkimallaan kullalla, nousta noita tuhlaavia ja harkitsemattomia sortajiaan vastaan rahansa voimalla päästäkseen pian tämän suloisen Arkadian, Unkarin tasankojen, hallitsijaksi?

Tietämättään hieroi juutalainen nukkavierua nuttuaan, joka ilmaisi selvästi, ettei tuollainen kohtelu vihastuneiden aatelismiesten ja heidän lakeijainsa puolelta ollut hänelle ollenkaan outoa. Hän vastasi senvuoksi tyynesti:

»Niin, selkäsaunan myös, jaloin kreivi».

Bideskuty nauroi sydämestään. Hänen vihansa oli haihtunut kokonaan. Kun hän kerran saisi katsella, miten juutalaiselle annettaisiin kelpo selkäsauna, ei hän mielestään maksanut ollenkaan liikaa tuollaisesta huvista. Rosenstein aukaisi pitkän nuttunsa, ja otettuaan povitaskustaan pari suurta paperiarkkia levitti hän ne pöydälle.

»Mitä pirullisuuksia nuo ovat?» kysyi Bideskuty.

»Teidän korkeutenne on hyvä ja katsoo. Nämä ovat jonkunlaisia velkakirjoja ja sitoumuksia, että korko maksetaan täsmällisesti».

Bideskuty punastui raivosta.

»Sinä kirottu koira, eikö unkarilaisen aatelismiehen sana sitten riitä? Mitä voi rasvainen paperisi pakottaa minua tekemään, ellei kunniasanasi sido minua?»

»Katsokaa, kreivi», sanoi juutalainen niin nöyrästi, että Bideskuty’n viha haihtui, »en halua sellaista omasta puolestani, mutta ystäväni vaativat minulta jonkunlaista takuuta. He eivät ole ennen olleet liikeasioissa niin kunnioitettavien kreivien kanssa kuin te olette».

Juutalainen sanoi tämän hieman ivallisesti hänen sinisten silmiensä kiintyessä samalla pahansuovasti Bideskuty'yn, joka ei kumminkaan huomannut äänensävyä eikä katsettakaan.

»Rangaistakseni sinua tästä kirotusta itsepäisyydestäsi, on sinun syötävä palanen sianlihaa», sanoi hän tarttuessaan vihaisesti papereihin.

Hän ei viitsinyt edes lukea papereita läpi, sillä sellainen teko, joka olisi edellyttänyt jonkunlaista liikeasioiden tuntemista, ei olisi ollenkaan sopinut niin jalolle Bideskuty’n suvun jälkeläiselle, suvun, joka oli auttanut kuningas Mátyáksen valtaistuimelle. Vastustelematta enää ollenkaan kirjoitti hän nimensä molempien paperien alasyrjään suurin kirjaimin kuin koulupoika. Hän oli huomannut Rosensteinin taskussa pullollaan olevan rasvaisen lompakon.

»Työnnä nyt rahat tänne», sanoi hän heittäen kynän menemään. »Sitten lähden katsomaan, miten palvelijani antavat sinulle niin selkään, ettet sellaista saunaa ole vielä ikinä saanutkaan».

Juutalainen luki molemmat sitoumukset huolellisesti alusta loppuun, ripisteli hiekkaa tuolle kunnioitettavalle nimikirjoitukselle, käänsi paperit sitten harkitusti kokoon ja pisti taskuunsa. Bideskuty alkoi hermostua ja veteli tuimasti sauhuja kirsikkapuisesta piipustaan silmien kiintyessä ikävöivästi seinää koristaviin keppeihin ja ratsupiiskoihin. Mutta selvästi oli hän sitä mieltä, etteivät ne menetä mitään tehoisuudestaan, vaikka tässä hieman täytyi odottaakin, koska hän ei puhunut sanaakaan, vaan katseli, miten Rosenstein laski lompakostaan kaksisataaviisikymmentä tuhannen floriinin seteliä likaisilla sormillaan hänen ylimykselliseen kätensä.

»Olen valmis milloin tahansa», lisäsi juutalainen, »kun teidän korkeutenne haluaa käyttää taitoani hyväkseen, neuvottelemaan puolestanne ystävieni kanssa, jotka varmasti suositukseni perusteella tahtovat aina palvella teidän korkeuttanne».

Mutta kreivi Bideskuty ei kuunnellut enää. Tukittuaan setelit taskuunsa avasi hän oven ja huusi hilpeästi Jánkolle:

»Vie tämä kirottu juutalainen keittiöön ja ota selville, haluaako hän mieluummin syödä palan sianlihaa, vai ottaako hän kunnollisesti selkäänsä. Odotahan sentään!» lisäsi hän huomattuaan Jánkon jo tarttuneen juutalaista kaulukseen, »haluan tulla katsomaan tuota kujetta. Tule nyt vain mukaamme, vanha saapas. Sinähän valitsit vapaaehtoisesti, ja ehkä tämä ylimääräinen korko on hyvinkin puoli tuntia kestävän vaivan arvoinen. Jos palvelijani sattuvat tappamaan sinut, voi koko heimosi jakaa keskenään nuo viisikymmentätuhatta mitallista vehnää ja muut kirotut tarpeet. Nyt, Jánko, voit koetella uuden ratsupiiskasi kestävyyttä häneen. Tulkaa nyt, sillä minulla on kiire».

Rosenstein kalpeni hirveästi. Luultavasti ei hän ollut sydämessään todellisesti uskonutkaan, että Bideskuty toteuttaa uhkauksensa, mutta nyt ei siitä näyttänyt olevan epäilemistäkään, sillä Jánko oli jo pakottanut hänet seuraamaan kiduttajaa alakertaan, potkaisten häntä laihoille kintuille muutamia kertoja vihaisesti.

Iloista puhetta ja äänekästä naurua kuului keittiöstä, jossa valkoisiin myssyihin ja esiliinoihin pukeutuneet kokit valmistivat ahkerasti keittiöpalvelijattarien ja -poikien avulla paisteja, leivoksia, kakkuja ja muuta hyvää pian alkaviin juhlallisuuksiin. Kun kreivi tuli keittiöön iloisesti nauraen tukevan Jánkon seurassa, joka työnsi vapisevaa juutalaista edellään, vaikenivat kaikki.

»Kuulkaa, Panna, Mariska, Zsuzsi ja kaikki muutkin! Tuokaa tänne pöydän viereen tuoli, sillä olen tuonut teille vieraan, kunnioitettavan vieraan, jota teidän on kohdeltava hyvin. Teidän on annettava hänelle mehukkain pala tuosta eilen tappamastanne siasta. Ha, haa!» nauroi hän katsoessaan Rosensteiniin, joka avutonna Jánkon kourissa katseli hurjasti joka suunnalle kuin ansaan tarttunut kettu. Katseet, jotka hän loi läheisyydessä seisovaan jaloon kreiviin, ilmaisivat sammumatonta vihaa. Iloiset talonpoikaistytöt olivat heti käsittäneet tilanteen, ja Panna, Zsuzsi ja Mariska, nuo kirkassilmäiset kylän kaunottaret, häärivät jo ahkerasti suuren pöydän ympärillä. He olivat levittäneet valkoisen liinan sille, tuoneet lautasen, veitsen ja haarukan, ja nostaneet tuolin sen ääreen.

Nauraen kuollakseen ja huutaen ilosta oli pari voimakasta maalaispoikaa nostanut vastaan ponnistelevan juutalaisen maasta ja istuttanut hänet armotta tuoliin, johon hänet sitten sidottiin nuoranpätkällä lujasti kiinni. Kuje näytti rupeavan onnistumaan erinomaisen hyvin. Bideskuty istui kahareisin tuolilla ja määräili nauraen, miten oli tehtävä. Talon kaikilta kulmilta tuli tyttöjä juosten niin, että kirkkaanväriset hameet hulmusivat heidän pyöreiden lanteittensa ympärillä. Käsivarret paljaina ja kasvot loistaen innosta seisoivat he oviaukoissa odottaen suunniltaan ilosta, miten juutalainen pakotettaisiin syömään pala sianlihaa. Äkkiä tervehdittiin äänekkäästi nauraen valkoiseen takkiin, housuihin ja lakkiin pukeutunutta Benkoa, mestarikokkia, jolla oli äärettömän suuri esiliina edessään. Hän kantoi korkealla päänsä yläpuolella suurta sianreittä, ruskeata, juuri uunista otettua, porisevaa ja pihisevää, herkullisen näköistä lihakimpaletta.

»Onpa se komea!» sanoi Bideskuty. Tytöt taputtivat iloisesti käsiään ja Jánko sitoi virallisesti suuren pyyheliinan juutalaisen kaulaan. Hän ei tahtonut saada tehdyksi sitäkään kunnollisesti naurultaan, kyyneleet valuivat hänen poskilleen ja hänen oli keskeytettävä monta kertaa työnsä painellakseen pakottavia kylkiään.

»Nyt se alkaa, vanha saapas, ja takaan, ettet vielä milloinkaan ole juhlinut näin komeasti.»

Rosenstein ei ollut kumminkaan sen näköinen, että hän olisi pitänyt kujeesta, minkä vuoksi se tuntui sitäkin hauskemmalta. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät pyörivät pyörimistään päässä enemmän raivosta kuin pelosta. Hän ei voinut ollenkaan liikkua, sillä hän oli niin lujasti köytetty tuoliin kiinni, ja kummatkin kädet, joihin oli pistetty veitsi ja haarukka, eivät irtautuneet nuorien paimenien teräskovasta otteesta. Mutta katseet, jotka hän loi pääkiduttajaansa, ilmaisivat sellaista sammumatonta vihaa, että ehkä, jos jalo kreivi olisi kiinnittänyt niihin huomionsa, hän olisi lopettanut kujeilemisen tuollaisen inhimillisen intohimon lopullisen rajan pelosta, joka voitiin huomata noissa lempeissä vedenvärisissä silmissä.

Sillä aikaa oli Benko leikannut pari suurta viipaletta paistista, ja nauraen kuollakseen pakottivat paimenet juutalaista pistämään suuhunsa palasen palasen jälkeen. Hän koetti ponnistella vastaan, mutta turhaan, sillä hänen kiduttajansa eivät hellittäneet, ja kun hän hyödyttömästi ponnisteli päästäkseen nielemästä lihaa, jota heidän on kielletty nauttimasta, puristivat paimenet hänen suunsa ja nenänsä niin tiukasti kiinni, että hänen oli pakko nielaista palaset, ellei hän halunnut tukehtua.

Bideskutin keittiössä ei oltu ennen milloinkaan niin kovasti naurettu. Tuo iloinen hälinä pani koko talon raikumaan niin, että kreivitär Irma ja Ilonka-neiti lähettivät kysymään, mistä se johtui. Kaikki palvelijat olivat rientäneet keittiöön, ja neljännestunniksi unhotettiin kokonaan tulevat juhlallisuudet; leivät jäivät uuneihin palamaan ja suuret paistit kärventyivät kaikkien iloisesti katsellessa, miten juutalainen söi sianlihaa. Koetettuaan turhaan päästä vapaaksi oli Rosenstein alistunut kohtaloonsa, semminkin, kun hän selkänsä takaa kuuli paimenien piiskain pahaenteistä läjähtelyä. Bideskuty aivan huusi naurusta. Hän ei ollut enää ollenkaan pahoillaan noista ylimääräisistä mitallisista vehnää, ei naudoista eikä lampaista, jotka hänen oli suoritettava juutalaiselle koroksi rahoista, koska ne olivat hankkineet hänelle suurimman huvin, mitä hänellä oli ollut pitkiin aikoihin.

Vihdoin olivat kaikki sitä mieltä, että juutalainen oli jo syönyt enemmänkin kuin tarpeekseen, eikä sitäpaitsi enää ollutkaan aikaa huvituksiin, jos nimittäin tahdottiin, että Bideskuty’n loppumattoman vieraanvaraisuuden maine pysyisi ennallaan. Jalo kreivi antoi merkin ja juutalaisen siteet irroitettiin. Kiehuen ja vapisten raivosta poistui tämä keittiöstä nauravien kauniiden tyttöjen keskitse, jotka ivallisen vakavasti niiasivat hänelle kiiruhtaakseen vieraan poistumista.

Bideskuty ajatteli nähtävästi, että juutalainen oli jo korvannut täydellisesti häpeämättömät vaatimuksensa, koska ei tuota luvattua selkäsaunaa hänelle annettukaan. Nuoret paimenet sivalsivat vain pari kertaa ruoskillaan hänen laihoja kinttujaan, kiusaamatta häntä sen enempää. Mutta Rosenstein ei pysähtynyt hieromaan kipeitä kohtia eikä hän katsahtanutkaan enää kiduttajiinsa, vaan kiiruhti niin nopeasti kuin hän suinkin vain voi laahustavin askelin velallisensa kreivillisestä keittiöstä. Yhteen purruin hampain ja hermostuneesti ristityin käsin meni hän lämpiön poikki puutarhaan ja sieltä akasiakujaa pitkin pois talosta. Päästyään portista tasangolle pysähtyi hän kuin totin vaimo katsomaan taakseen.

Bideskuty’n vanha päärakennus, jossa Bideskutit olivat asuneet aina siitä asti, jolloin he olivat auttaneet Hynyady Mátyáksen valtaistuimelle, ei ollut mikään niin erittäin suurenmoinen linna, ellei kiinnitetä huomiota sen laajuuteen. Tuo kaksikerroksinen, matala ja säännöllinen talo oli rakennettu nelikulmion muotoon sen keskellä olevan pihan ympärille. Se oli rapattu ja maalattu kirkkaan keltaiseksi, kuten yhdeksännentoista vuosisadan alussa oli ollut tapana, ja pari riviä viheriöitä ikkunanluukkuja muodosti kuin kaksi kirkkaanviheriätä vyötä rakennuksen ympärille. Puutarha oli enimmäkseen jaettu vanhanaikaisiin sovinnaisiin penkereihin, joissa kasvoi runkoruusuja. Jokainen tuollainen penger oli koristettu kirkkaanvärisellä lasipallolla, jotka heittivät kirkkaita sädekimppuja hyvältä tuoksuviin pitkiin akasioihin päin. Leveät, puoliympyrän muotoiset kiviportaat johtivat alakerroksesta suureen yläkerroksen lämpiöön, joka oli melkein rakennuksen keskiosan laajuinen. Se sai nyt toimia tilapäisenä ruokasalina, jossa parisataa vierasta voi aterioida tungoksetta noiden parin, huoneen keskellä olevan, hevosenkengänmuotoisen pöydän ääressä. Seinässä portaitten keskivaiheilla oli komero, josta suuri Attilaa esittävä kuvapatsas katsoi synkästi ohitsekulkijoihin.

Vierashuoneet olivat nelikulmion sivustoissa ja niiden ovet aukenivat pihan puolella olevalle kuistille. Pihan keskellä oli pyöreä puutarha, jonka laidoilla kasvoi kääpiöakasioita ja jonka keskellä oli runkoruusuilla ja kirkkailla lasipalloilla koristettuja lavoja. Kuisti oli koko rakennuksen laajuinen, pilarien kannattama, joiden huippuihin pääskyset olivat rakentaneet pesänsä. Nelikulmion viimeisessä sivustassa oli tuo suuri keittiö lukuunottamatta konttoreja, palvelijain ja palvelijattarien huoneita. Muut, kuten puutarhurit, tallirengit, paimenet ja tavalliset työmiehet nukkuivat sinisen taivaan alla kietoutuneina suuriin lammasnahkaviittoihinsa.

Juutalainen Rosenstein seisoi ainakin viisi minuuttia portilla puristaen laihoilla sormillaan sen rautatankoja ja värittömien silmien hehkuessa sisällisestä raivosta. Hän oli kuin kuolettavan kostonhimoisen vihan elävä ruumiillistunut edustaja. Hän viipyi paikoillaan niin kauan, kunnes hän huomasi erään suloisen valkopukuisen olennon lähenevän hyvältätuoksuvaa lehtokujaa pitkin. Silloin hän kääntyi lopullisesti kylää kohti ja poistui.

V

VANHA SAITURI.

Kääntäen selkänsä suurille porteille läksi juutalainen Rosenstein kävelemään tasangolle päin.

Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan levisi Heven maakunta, jossa Bideskutin, Kisfalun ja Zárdan tilat olivat, loistaen keskikesäisessä rikkaudessaan. Niin kauas kuin silmä kantoi näkyi vain aaltoilevaa kullanväristä vehnää, parasta, mitä maailma kasvattaa, solakoita maissitähkiä ja kirkkaanviheriöitä vesimelooneja, joiden paljous ja suuruus ilahduttivat silmää. Juutalainen katsoi tyytyväisesti ja hieman ivallisesti kaikkea tuota rikkautta hieroen silloin tällöin laihoja ryppyisiä käsiään.

Tie oli täynnä syviä kuoppia ja pyörän jälkiä, kuten aina kuivan vuodenajan kestäessä. Työläs ja vaivalloinen kävely väsytti pian juutalaisen jalat, mutta hän ei näyttänyt siitä välittävän. Ajatukset, jotka nähtävästi olivat hyvin miellyttävät, pehmittivät kovan tien hänelle, ja hänen kätensä siveli hellästi taskua, joka äsken oli ollut pullollaan seteleitä, mutta joka nyt oli verraten tyhjä, lukuunottamatta papereita, joissa oli tuon tuhlaavan kreivin nimikirjoitus.

Tietä, jota Rosenstein käveli, reunustivat jonkun matkaa molemmin puolin pitkät ja solakat poppelit, joiden hopeisia lehtiä jokainen tuulenpuuska heilutteli. Kaukaa edestä häämötti autio, punertava ja kuiva hiekkatasanko tummansinisine kaartuvine taivaineen ja tien vieressä olevine vanhanaikaisine luhistuvine ravintoloineen.

Kaikkialla ympäristössä oli hiljaista ja rauhallista, lukuunottamatta silloin tällöin kuuluvaa villin hevoslauman aiheuttamaa töminää, kun se hurjasti laukaten kiisi hiekkatasangon poikki, tahi taivaalta kuuluvaa haikaran pitkää huutoa, kun se kutsui puolisoaan. Ainoastaan tuon yksinäisen, tämän äärettömän rauhallisen tasangon keskellä vaeltavan kulkijan sydämessä raivosivat hurjat ja villit intohimot, kuten kateus, viha ja pahansuopa riemu.

Rosensteiniä ei näyttänyt ollenkaan väsyttävän. Hän sai kävellä kolme tuntia tuota kuivaa tietä, ennenkuin tuo vanhanaikainen tienvieressä oleva ravintola rupesi selvemmin näkymään. Sinne ei ollut enää kilometriäkään.

Vuosisatoja kestäneen ivailun aiheuttama epäluulo mielessään lähestyi juutalainen vähitellen rakennusta. Hänen pienet värittömät silmänsä katselivat levottomasti kaikille suunnille hakien selvästi jotakin. Pari ylpeää nuorta talonpoikaa, jotka ryypiskelivät viiniään vedellen haikuja pitkistä piipuistaan, tervehtivät häntä äänekkäästi nauraen ja ivallisin huomautuksin.

Rosenstein uskalsi koputtaa pöytään muutamia kertoja, mutta kun ei kuulunut mitään vastausta, rohkaisi hän mielensä ja kurkisti oven raosta ravintolaan.

»Älä tulekaan keittiööni, likainen juutalainen!» kuultiin jonkun kimakasti huudahtavan sieltä.

»En, en milloinkaan maailmassa, enkä vaivaisi teitä ollenkaan, ellei
Keményn András Kisfalusta olisi pyytänyt minua tulemaan tänne».

»Hän ei ole vielä tullut etkä saa odottaa häntä täällä sisällä».

Keittiö näytti paljon viileämmältä kuin piha, sillä paksun olkikaton ja seinien läpi, jotka oli rakennettu laudoista ja turpeista, ei auringon kuumuus voinut juuri tunkeutua. Tuo äskeinen kimeä-ääninen reipas talonpoikaisnainen, jolla oli yllään monta eriväristä hametta, pitkähihainen pellavapusero ja ahdas liivi, istui ikkunan ääressä, ja toisen jalan laiskasti pyörittäessä rukinratasta hypistelivät hänen kauniit sormensa pehmeästi hienoa pellavalankaa. Suuressa saviuunissa palava tuli oli sammunut, ja lieden ympärillä kiilsivät ne puuastiat, padat ja pannut, joissa päivällinen oli valmistettu.

Huokaisten poistui juutalainen ovelta ja sen toisella puolella vallitsevasta viileydestä, ja istuutui nöyrästi auringonpaisteeseen, sillä nuo nuoret talonpojat olivat ylenkatseellisesti kieltäytyneet ottamasta häntä seuraansa raidan juurella olevan pöydän ääreen. Hän istui senvuoksi kärsivällisesti paikoillaan uskaltamatta tahtoa viiniä tahi vettä, sillä hän pelkäsi sellaisen vaatimuksen ehkä vaikuttavan, että hänet karkoitetaan kokonaan ravintolan alueelta, vaikka hänen välttämättä oli odotettava siellä, kunnes Keményn András suvaitsisi saapua. Hänen korvansa kumminkin, jotka olivat tottuneet kuuntelemaan sellaistakin keskustelua, jota ei oltu niille aiottu, olivat jännittyneesti höröllään. Tupakoidessaan laiskasti ja juodessaan syvin kulauksin jaloa unkarilaista viiniä kuiskailivat nuo nuoret paimenet kiihkeästi keskenään. Juutalainen, jonka väsymys ja kuumuus näyttivät lopultakin uuvuttaneen niin, että hänen silmänsä sulkeutuivat ja suu loksahti auki, ei menettänyt sanaakaan heidän puheestaan.

Paimenet keskustelivat nytkin, kuten usein ennenkin, Bideskutin salaperäisestä myllystä ja koneista, joiden oli määrä tehdä tuo sama työ, jonka he ja heidän isänsä olivat tehneet omin käsin.

»Isäntäni kertoi», sanoi toinen, »että se jauhaa niin paljon viljaa yhtenä päivänä kuin kuusi tuulimyllyä kuukaudessa, ja ilmoitti samalla, että sellaiseen työhön, johon ennen tarvittiin parikymmentä miestä, tarvitaan sitten vain kolme».

»Me emme kuule juuri mitään keittiössä», vastasi toinen, »mutta äitini on kuullut yhtä ja toista Jánkolta, kreivin palvelijalta. Hän on kertonut, että kreivi istuu nykyään huoneessaan myöhäiseen yöhön tutkimassa kynttilän valossa suuria kirjoja, ja vaikka Jánko osaakin sekä lukea että kirjoittaa, ei hän saa ollenkaan selville, mitä noissa kirjoissa on, sillä kirjaimet ovat kuulemma niissä aivan sekaisin».

»Voit olla varma, että piru on ne itse painanut. Pyhällä neitsyellä ei varmastikaan ole mitään osaa tuollaisiin esineihin, jotka jollakin salaperäisellä tavalla tekevät parinkymmenen miehen työt. Usko vain sanani, että paha perii kreivin taloineen ennemmin tahi myöhemmin».

»Muuta kuin pahaa ei suinkaan voida odottaakaan pirun tuomisesta kylään. Jánko oli kertonut äidille, että nuo paksut kirjat on tuotu Englanti-nimisestä maasta».

»Näin kerran kuvan», sanoi toinen salaperäisesti, »muutamista ihmisistä, joita Arokszállasin isä sanoi englantilaisiksi. He olivat melkein samannäköisiä kuin mekin», lisäsi hän miettiväisesti.

»Heillä on vain pitkät hampaat ja punainen tukka, kuten juutalaisilla.
Englanti on hyvin kaukana täältä».

»Niin onkin. Sinun on noustava laivaan ja kuljettava meren poikki, jos haluat päästä sinne. Kuulin kreivittären sanovan niin».

»Miten voidaan kulkea meren poikki hukkumatta siihen»? kysyi ensimmäinen paimen.

»En ymmärrä,» vastasi toinen pudistaen ajattelevaisesti päätään tehtävän äärettömyydelle.

»Olisi parempi, että kreivi menisi merelle ja hukkuisi, kuin ruveta tuollaiseen yhteistoimintaan pirun kanssa, joka aiheuttaa jonkun peloittavan onnettomuuden koko kylälle, ehkäpä koko maakunnallekin».

»Jos nuo pirulliset koneet vain aiheuttavat ikävyyksiä kylälle, on meidän taisteltava, perkelettä vastaan jollakin keinoin. Meidän on suojeltava sisariamme, äitejämme ja vaimojamme saatanalta».

Heidän kuiskauksensa hiljenivät niin, ettei juutalainenkaan voinut enää kuulla sanaakaan heidän keskustelustaan. Kauhistunut taikauskoinen ilme oli heidän nuorilla päivettyneillä kasvoillaan, jotka muutenkin olivat kalmankalpeat, ja heidän kirkkaat, tummat silmänsä vilkuilivat levottomasti kaikille suunnille kuin odottaen pirun äkkinäistä ilmestymistä jostakin kolkasta. Rosenstein huomasi heidän viittaavaan etusormellaan ja nimettömällään häneen, ja sylkäisevän kolme kertaa häneen päin, että saatana pysyisi varmasti syrjässä, vaikka hän olisikin pukeutunut juutalaiseksi ahdistaakseen sellaisessa valepuvussa koko Heven maakuntaa.

Aurinko laskeutui vähitellen yhä alemmaksi taivaanrantaa kohti. Tukahduttava kuumuus oli hiukan jäähtynyt, ja nuoret paimenet valmistautuivat poistumaan laumansa luo juotuaan viininsä loppuun.

He menivät ravintolaan maksaakseen muutamia kolikoita viinistä ja suudellakseen hilpeää emäntää hyvästiksi, kuten yleinen tapa vaati silloin kun emäntä sattui olemaan nuori ja sievä eikä hänen miehensä ollut läheisyydessä.

Kaukana taivaanrannalta näkyvä pieni piste oli sitä mukaa muuttunut suuremmaksi kuta lähemmäksi se tuli, ja Rosenstein totesi huokaisten tyytyväisyydestä, että piste sai pian hevosella ratsastavan miehen muodon. Kun nuoret paimenet poistuivat tielle, katsoivat he myöskin tuota nopeasti lähestyvää pistettä ja tunsivat sen Keményn Andrákseksi ja hänen mustaksi tammakseen. Ne tulivat yhä lähemmäksi ja pian voi Rosenstein helposti erottaa tuon rikkaan talonpojan leveän vartalon ja päivettyneet kasvot, kun hän ratsasti satulatta ja suitsitta hirmuista vauhtia niin, että hänen valkoisen paitansa hihat ja leveät housut liehuivat tuulessa, kuin siivet, jotka auttoivat nopeajalkaista tammaa eteenpäin.

Ravintolan kaunis emäntä tuli ovelle tervehtimään uutta vierastaan, joka aina kujeili iloisesti hänen kanssaan ja toipa joskus mukanaan hänelle kirkkaanvärisen nauhan tahi kirkkaan muistokotelon, jonka hän oli ostanut joltakin kulkukauppiaalta tullessaan, ilahduttaakseen emännän sydäntä ja turhamaisuutta.

Keményn András pysähdytti nopeasti hevosensa, joka seisahtui tyynesti ja rauhallisesti paikoilleen tuosta hurjasta juoksusta huolimatta, joka ei ollut pannut karvaakaan epäjärjestykseen. Laskeuduttuaan sen selästä taputti András sen solakkaa kaulaa kuiskaillen samalla sille helliä sanoja, joihin hevonen vastasi kihnuttamalla pehmeää turpaansa isäntänsä käsivarteen.

Juutalainen ei uskaltanut lähestyä häntä, ennenkuin András omasta hyvästä tahdostaan suvaitsi huomata Israelin jälkeläisen läsnäolon. Andráksen, tämän rikkaiden unkarilaisten talonpoikien tyypillisen edustajan vartalo oli todellakin komea. Ollen pitkä, pitempi kuin unkarilaiset talonpojat tavallisesti, harteikas, auringon paahtama ja pienijalkainen, jotka rintavina iskeytyivät lujasti maahan, oli Keményn András tavattoman hyvännäköinen, kuten Heven maakunnan tytöt olivat selittäneetkin viime vuosina sitten kuin oli saatu selville, että vanha Kemény oli ollut saituri, jollaiseksi jokainen oli häntä epäillytkin, ja jättänyt kuoltuaan jälkeensä arkullisia kultaa ja seteleitä, jotka tekivät hänen kauniin poikansa melkein yhtä rikkaaksi kuin kreivikin oli.

Vanhus, Andráksen isä, oli ollut kummallinen olio Tarnan tällä puolen asuvien talonpoikien joukossa. Puettuna suureen repaleiseen lampaannahkaviittaansa ja karkeihin pellavavaatteihin oli hän terävine kasvonpiirteinen ja yhteen puristettuine huulineen aivan erilainen kuin iloiset ja avokatseiset unkarilaiset talonpojat tavallisesti.

Kuiskailtiin salavihkaa, että kauan aikaa, noin sata vuotta sitten oli Keményillä ollut juutalaiset esivanhemmat, ja myönnettiin yleisesti, että tästä perinnöllisestä tahrasta, sillä tahra se oli, että talonpojalla oli juutalaista verta tippakin suonissaan, vanha Kemény oli perinyt rakkautensa rahoihin, ahneutensa ja kokoomishalunsa.

Mutta olkoonpa nyt tuon asian laita miten tahansa, muodostui hänen elämänsä Kisfalussa, tuossa luhistumaisillaan olevassa olkikattoisessa maatalossa, jonka hän vuokrasi Bideskuty’n kreiviltä, mitä säästäväisimmäksi. Kun hän oli nuori, ei hänellä ollut kuin yksi palvelija, joka pesi hänen vaatteensa ja valmisti hänen ruokansa tavallisesti ytykurkuista, maidosta ja ruisleivästä. Hän nukkui paljaalla lavitsalla eikä käynyt milloinkaan ravintolassa eikä kirkossa, jossa hänen aina olisi ollut pakko uhrata muutamia kolikoita kolehtiin.

Vähitellen, vuosittain, lisäsi hän peltojensa lukua ja viiniviljelyksiään, karjan, hevosten, sikojen ja lampaiden lukumäärän lisäytyessä samalla melkoisesti. Mutta vanha Kemény ei muuttanut milloinkaan elämäntapojaan. Hänen pelloillaan ja viinitarhoissaan oli nyt melko paljon työtä, ja apureilleen maksoi hän tavallisen palkan joko rahassa tahi viljassa, ei enempää eikä vähempää. Hän oli tilansa työnjohtaja, joka ei säästänyt itseään ollenkaan aamuisin, päivisin eikä iltaisin. Vuokransa hän maksoi luonnossa, kuten Bideskuty’n herra vaati, mutta säästöjään ei hän käyttänyt vaatteihin eikä ruokaan, kuten Unkarin tasangoilla asuvat sekä herrat että talonpojat tavallisesti tekevät. Hän ei syönyt vehnäleipää eikä juonut hyvää viiniä, hän ei käyttänyt hienoja pellavavaatteita eikä lämpimiä villaviittoja, vaan myi kaikki maatilansa tuotteet, sekä eläimet että kasvikset, juutalaisille kauppiaille korkeasta hinnasta, sillä Kisfalun pellot kasvoivat paremmin kuin useat Bideskuty’n pelloista. Mitä hän teki rahoilla, joita hän kokosi vuosittain, eivät Arokszállasin eivätkä muidenkaan kylien asukkaat tienneet. Hän ei keskustellut kenenkään kanssa eikä milloinkaan ruvennut juttusille sunnuntai-iltoina eikä muulloinkaan töitten loputtua. Kylväjät, niittäjät, viininkokoojat ja -puristajat eivät päässeet milloinkaan taloon sisälle; mitä hän oli velkaa heille heidän työstään joko rahassa tahi tavarassa antoi hän heille, mutta ei sanonut kuunaan mitään, josta olisi saatu selville, mitä hänen kummallisessa luisevassa päässään liikkui. Ei juutalaiselta Rosensteiniltäkään, joka toimi hänen välittäjänään, ja senvuoksi oli alituinen vieras maatilalla, voitu mitenkään saada mitään selville, sillä vaikka paimenet tahi talonpojat joskus alentumatkin niin paljon, että he rupesivat juttusille vanhan Rosensteinin kanssa, ei hän kumminkaan sanonut sanaakaan mistään välittämästään kaupasta.

Myöhemmällä iällään meni vanha Kemény naimisiin ilmoittamatta edeltäpäin kenellekään läheisyydessä asuvalle sanallakaan tarkoituksestaan, ja se kiinnitti yhä enemmän ihmisten huomion häneen. Hän oli aina ollut harkitseva ja niin piintynyt vanhapoika säästäväisyydestään ja kummallisuuksistaan huolimatta, että kun hän eräänä päivänä matkusti Tarnan toiselle puolelle ja toi sieltä vaimon itselleen, hämmästyivät kaikki kylän asukkaat. Alussa toivottiin suuresti, että vaimolta saataisiin vähitellen tietää kaikki, mikä ennen oli ollut salaperäistä Keményn elämässä, mutta joko senvuoksi, että Tarnan tuolla puolen asuvat ihmiset ovat hyvin vaiteliaita ja säästeliäitä tahi vaimo opetettiin tottelemaan miestään, oli Keményn Etelka yhtä salaperäinen ja vaitelias kuin hänen miehensäkin. Hän kävi säännöllisesti kirkossa sunnuntaisin, mutta hän ei milloinkaan pysähtynyt portille tarinoimaan eikä milloinkaan pudottanut kolikkoakaan kolehtihaaviin, ja vaikka hänen miehensä oli Heven maakunnan suurimman tilan vuokralainen, ei hän milloinkaan käyttänyt muita kuin pumpulivaatteita ja kulki aina kirkkoon jalkaisin. Hän oli kalpea, ystävällinen nainen, ja useat huomasivat, että hän kirkossa ollessaan usein itki.

Pari vuotta häiden jälkeen syntyi András. Hän oli jo lapsenakin kaunis poika, jota naiset ihailivat suuresti, kun Etelka toi hänet kirkkoon mukanaan. Kun hän käveli äitinsä rinnalla pieni tumma pää ylpeästi pystyssä ja katsoi ympärilleen kirkkain silmin, sai jokainen häntä mielin määrin suudella ja hyväillä. Hänen äitinsä oli nyt pakko pysähtyä joka sunnuntai kirkon edustalle lyhyeksi ajaksi kuuntelemaan, miten kylän naiset huudahtelivat ihastuksissaan:

»Ah, tuota kaunista pientä enkeliä»!

»Aito unkarilainen todellakin»!

»Kaunein poika, mitä on nähty Tarnan tällä puolen»!

Ja äidin oli hyvin vaikea vastata kaikkiin häikäilemättömiin kysymyksiin, jotka välttämättä seurasivat tällaisia runsaita ihailun puuskia.

Mutta vanhaa Keményä ei voitu saada ollenkaan ylpistymään kehumalla hänen poikaansa.

»Onpahan vain yksi suu lisäksi syömässä», sanoi hän vain.

»Sinä vanha saituri, sinulla on tarpeeksi ja vielä jäämäänkin asti ruokkia vaikka tusina tuollaisia reippaita poikia kuin pieni Andráksesi on. Tuollainen kokoaminen ei hyödytä mitään, sillä poikasi ei joudu muutenkaan kärsimään puutetta». Ja pari vanhaa talonpoikaa, jotka olivat samanikäiset kuin Kemény, koetti saada vanhaa Keményä puhumaan asioistaan, joista hän tähän saakka oli niin itsepäisesti vaiennut.

»Paljon ja vieläpä jäämäänkin asti», toisti vanhus äreästi, »kun en ole voinut koota niinkään paljon, että olisin voinut ostaa itselleni uudet saappaat. Paljon todellakin, kun jokainen floriini, jokainen vehnän tähkä ja jokainen heinänkorsi menevät Bideskuty’n herran taskuihin tuon luhistuvan tilan vuokran maksamiseksi».

»Sitten olet joko valehtelija tahi suuri tyhmeliini, vanha veikko, sillä jos koko tilasi tuotteet menevät tuon vuokran maksamiseen, olet kerrassaan aasi, jos vielä jatkat».

Tälle kumoamattomalle todistelulle naurettiin sydämellisesti.

Tällainen ivailu suututti vanhaa Keményä äärettömästi ja kaikki viittaukset hänen otaksuttuun varallisuuteensa raivostuttivat häntä. Kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä vähemmän seurusteli hän kyläläisten kanssa lopettaen vihdoin käyntinsä siellä kokonaan eikä hän milloinkaan enää mennyt kävelemään suurelle maantiellekään. Kaikki työmiehet kertoivat, ettei hän eräänä viininpuristuskautena sanonut sanaakaan kenellekään. Häntä vihasivat pian kaikki yhtä paljon kuin he säälivät hiljaista vaimoa, jolla ei ollut milloinkaan päivänkään huvia ja joka ei milloinkaan saanut tanssia csárdásta suuressa ladossa sunnuntaisin eikä mennä häihin eikä ristiäisiin, silloin kun sellaisia sattui olemaan kylässä.

Kuta suuremmaksi András kasvoi, sitä ikävämmäksi näytti elämä hänelle muodostuvan. Hänen isänsä, joka ei milloinkaan säästänyt itseään, ei säälinyt häntäkään. Kaikki vuodenajat sai tuo nopeasti kasvava nuorukainen työskennellä uupumatta. Hänestä tuli päällysmies isänsä maatilalle, hänen työorjansa ja palvelijansa, mutta hän ei saanut ikinä äyriäkään tuhlatakseen sen huvitteluihin hänen ikäistensä nuorten talonpoikien kanssa kylän ravintolassa, eikä kolikkoakaan ostaakseen lettinauhan tytölleen, joka oli katsellut veikeästi häneen sunnuntaisin jumalanpalveluksessa. Aamusta iltaan oli hänen vain pakko työskennellä pelloilla, pihalla tahi viinitarhoissa, ja usein läjähti kipeästi hänen isänsä pahkakeppi hänen nuoriin hartioihinsa.

Hänen silmiensä kirkas aurinkoinen ilme himmeni vähitellen ja hänen ylpeät kauniit kasvonsa muuttuivat uhmaaviksi. Hän tuli pian niin vanhaksi, että hän ymmärsi, miten hänen isäänsä vihattiin ja halveksittiin, ja miten hänen äitiään ja häntä itseään surkuteltiin ja säälittiin; hän näki, miten karkeammat hänen paitansa olivat ja miten risaisemmat hänen saappaansa kuin paimenien, jotka tekevät työtä palkasta ja nukkuvat sinisen taivaan alla; hän huomasi äitinsä kävelevän avojaloin silloin kun Zsuzsi, Panna ja Mariska käyttivät kauniita punaisia kenkiä, ja näki, ettei äiti milloinkaan pudottanut kolikkoakaan vanhan hyvän papin kolehtilautaselle. Kaikki tämä tällainen suututti häntä ja kiihoitti hänen vihaansa tuota tyrannia vastaan, jonka kummallinen saituruus ryösti häneltä kaiken huvin, joka ilostutti toisten hänen ikäistensä elämää.

»András, Gyöngyösin mustalaiset tulevat soittamaan latoon tänä iltana. Tuletko sinne»? kysyi eräs nuorukainen häneltä muutamana sunnuntai-aamuna.

András puri huuliaan kovasti. Hän olisi halunnut mennä sinne mielellään kuuntelemaan lempilaulujaan, joita maakunnan parhaimmat soittajat tulisivat soittamaan, ja näyttämään kauniille tytöille, miten hyvin hän osasi tanssia csárdásta, mutta mustalaisten soiton kuuntelemiseen ja kauniitten tyttöjen katselemiseen tarvittiin rahaa, viisikymmentä kreutseriä vähintäin toiseen ja parikymmentä jonkun nauhan tahi nenäliinan ostamiseen, eikä Andráksella, tuon rikkaan maanviljelijän pojalla, ollut kuparikolikkoakaan taskussaan.

»En», vastasi hän hieman surullisesti.

»Mustalaiset saavat tarpeeksi rahaa meiltä muilta», sanoi eräs toinen ystävällisesti, »joten ei haittaa, vaikka et annakaan heille mitään».

»Miksi en minä sitten voisi antaa heille mitään?» kysyi András tuimasti. »Jos haluan kuunnella noiden mustalaisten soittoa, annan yhtä paljon kuin tekin, mutta minähän sanoin jo, etten tule. Kenenkään ei tarvitse tulla utelemaan syitäni».

»Eihän sinulta kukaan kyselekään, András», sanoi muudan paimen kohauttaen hartioitaan toisten poistuessa nauraen.

»Mutta minä kysyn sinulta, miksi tukkasi on musta ja viiksesi lyhyet. Ja ellet voi sanoa minulle, miksi häpeämätön kielesi sattuu olemaan punainen, annan…»

Tässä maassa, missä aurinko on kuuma ja luonteet tuliset, aiheutuu joskus riita viattomimmastakin ilveilystä. Kömpelösti lausuttu ja väärinkäsitetty leikkipuhe tahi varomattomasti tokaistu sana voivat nostaa kuumat tunteet pinnalle kuin kuplat samppanjalasissa, veitset vedetään esille, silmät liekehtivät ja huulet puristetaan lujasti yhteen, ja usein vaikeat haavat tahi joskus nopea ja surullinen kuolema ovat elämänaikuisten toverien viisi minuuttia kestäneen riidan tulokset.

András kalpeni raivosta ja hänen silmänsä katselivat kaikille suunnille uhmaavasti kuin hän olisi ollut valmis taistelemaan kaikkia kylän asukkaita vastaan yhtäaikaa, jos he vain olisivat uskaltaneet pilkata häntä. Tajuttuaan toisella kädellään suureen kääntöpääveitseensä laski hän toisen raskaasti uskaliaan ivailijan olalle pakottaen tämän kääntymään päin häntä, jota mies oli uskaltanut loukata.

»Hei, hei, mitä näenkään? Lapseni, ette saa saastuttaa Jumalan lepopäivää riidoillanne. Keményn András, pistä veitsi jälleen taskuusi, sillä äitisi — ah, hän on todellakin pyhimys — odottaa sinua tienristeyksessä. Menenkö kertomaan hänelle, että jätin hänen ainoan poikansa tänne veitsi kädessä heilumaan, vaikka tuo sama poika puoli tuntia sitten lupasi antaa anteeksi kaikille, saadakseen itsekin anteeksi? Anna nyt vain minulle tuo veitsesi äläkä katsele minuun niin vihaisesti. Olen vain heikko vanhus, jonka kanssa ei kannata riidellä».

Tämän sanoi vanha hyvä pappi, joka luettuaan messunsa oli menossa kotiaan syömään päivällistään kantaen nukkavierua, vanhaa ja risaista viittaansa korkealla laihojen sääriensä ympärillä, ettei se tahrautuisi likaan. Hän tarttui hyvin ystävällisesti Andráksen ranteeseen ja nuorukainen pudotti veitsen maahan.

Sitten, sanomatta sanaakaan, kääntyi poika ja pakeni Kisfaluun päin, tienristeykseen, jossa hänen äitinsä odotti häntä.

Tämän tapauksen jälkeen lakkasi hänkin käymästä kirkossa, kuten hänen isänsä oli tehnyt. Hän halusi karttaa tuota ivallista naurua ja ystävällistä myötätuntoa, jotka yhtä paljon kumpikin pistivät ja haavoittivat hänen ylpeyttään. Intohimoisin hartauksin kohdisti hän tunteellisen luonteensa tukahdutetut tunteet äitiinsä, joka suhtautui kovaan kohtaloonsa niin esimerkillisin kärsivällisyyksin. Työskenneltyään joskus pelloilla ja pihalla niin kovasti, että hän oli melkein puolikuollut väsymyksestä, ei hän kumminkaan milloinkaan ollut niin lopussa, ettei hän olisi jaksanut auttaa äitiään. Hänen puolestaan oli hän valmis pesemään ja keittämään, kehräämään ja kutomaan suodakseen itselleen sen ilon, että rakastettu äiti sai levätä rauhallisesti tunnin lepotuolissaan.

Nämä kaksi, äiti ja poika, olivat toisilleen kaikki kaikessa. Heidän ylpeytensä oli karkoittanut heidät heidän pienestä maailmastaan tänne kylään ja pelloille. Talon isäntä, tuo tunnoton aviopuoliso ja isä, ei kohdellut heitä milloinkaan myötämielisesti eikä edes ystävällisesti. Hänen rahanhimonsa näytti kiihtyvän vuosien kuluessa, ja jonkunlainen kiintyminen yhteen asiaan oli vallannut kokonaan hänen mielensä. Hän epäili vaimoaan ja poikaansa, salaten rahansa ja liikeasiansa heiltä niin tarkasti kuin kaikilta muiltakin. He tiesivät hänen rikastuvan rikastumistaan, sillä Andráksesta oli jo kehittynyt niin kokenut maanviljelijä, että hän ymmärsi noiden hedelmällisten peltojen, rehevien viinitarhojen ja lukemattomien lampaiden arvon, mutta mitä noilla rikkauksilla olisi voitu saada, kuten hyvää ruokaa, huveja, tanssia, mustalaisten soittoa ja hyvää viiniä, niistä eivät he tienneet mitään. Ei äiti eikä poika milloinkaan ajatellutkaan ruveta vastustamaan häntä, joka oli aviopuoliso, isäntä ja isä, vaan alistuivat nurkumatta. Tuossa maassa, missä sivistys on vielä aivan alkuasteillaan, kunnioitetaan ja pelätään talon isäntää, jonka Jumala itse on asettanut tuohon asemaan rajoittamattomin oikeuksin perheeseensä nähden. Sen jäsenet eivät vastusta milloinkaan hänen päätöksiään, olivatpa ne sitten kuinka hulluja tahansa, eivätkä kiellä häneltä kunnioitustaan, vaikka hän käyttäytyykin niin, ettei hän sitä ollenkaan ansaitse.

Niin kului muutamia vuosia, ja András oli kahdenkolmattavuotias, työn karkaisema, voimakas ja kokenut tasankojen peltojen kylväjä ja elonkorjaaja. Kova harjoitus oli opettanut hänet työskentelemään nurkumatta, tyytymään vähään, salaamaan aikeensa ja halveksimaan raitaa, ja omasta sydämestään oli hän oppinut yhden asian, mutta sen hän olikin oppinut kunnollisesti, nimittäin rakastamaan äitiään. Kaikki kuvittelutkin rakkaudesta johonkin toiseen olentoon, joka ei ollut hänen lihaansa eikä vertansa, mutta joka kumminkin olisi voinut olla paljon rakkaampi, oli häneltä kielletty. Joskus kohdistuivat kumminkin hänenkin ajatuksensa vaimoon ja lapsiin, sillä haaveileehan erakkokin joskus paratiisista, mutta hän tukahdutti tuollaiset mietteet heti. Vanha Kemény oli sanonut hänelle viime vuonna:

»Menin naimisiin ollessani viisikymmenvuotias. Kun joudut tuohon ikään, olen jo maan povessa ja silloin saat tehdä mitä haluat. Siihen asti en suostu ottamaan lisää ruokittavia tämän katon alle».

Ja voiko András tässä paremmin kuin muissakaan asioissa tehdä muuta kuin totella ja kartoittaa valoisamman tulevaisuuden unelmat kauas tuleviin aikoihin?

Eräänä muistorikkaana päivänä kaatui vanha Kemény, joka näytti olevan vielä täysissä voimissaan, kuin lahonnut tammi tuulenpuuskan vaikutuksesta. Työskenneltyään kovasti koko päivän viininkorjuussa, jonka lopussa András oli livahtanut pois puoleksi tunniksi auttaakseen äitiään leipomisessa, kantoi pari voimakasta nuorukaista tuon vanhan saiturin kotiin tilapäisesti kyhätyillä paareilla. Hän ei näyttänyt tuntevan ketään, vaan puhua soperteli epäselvästi vääntynein ja vinoon mennein kasvoin. Kylän lääkäri iski hänestä suonta ja vaikka hänen käsivarrestaan vuosikin paljon paksua mustaa verta, ei hän kumminkaan tullut ollenkaan tajuihinsa. Hän eli sitten vielä pari päivää Andráksen ja hänen äitinsä hoitaessa häntä uskollisesti loppuun asti. Joskus olivat he huomaavinaan jonkun painavan hänen jo kuoleman kouristamia aivojaan, joskus näyttivät taasen hänen elottomat silmänsä kirkastuvan ja katselevan levottomasti kaikille suunnille. Mutta mitä hän sitten olisi halunnut sanoa, millaisia ohjeita hän olisi antanut pojalleen erotessaan, ei András saanut milloinkaan tietää. He eivät kummatkaan itkeneet, kun he vihdoin ummistivat kovan isäntänsä silmät tämän poistuttua iankaikkiseen lepoonsa. He käskivät tuon vanhan ystävällisen papin lukea muutamia messuja kuolleen sielun rauhoittamiseksi, ja András itse valmisti omin käsin tammilaudoista arkun, johon hänen isänsä maalliset jäännökset sijoitettiin.

Vanha Kemény haudattiin Arokszállasin pieneen kirkkomaahan muiden kyläläisten joukkoon. Hänen puolisonsa oli sitonut pari seppelettä ruiskukista ja laski ne hänen haudalleen. Ne kuihtuivat jo samana iltana, koska aurinko paistoi kuumasti, eikä niitä senjälkeen milloinkaan uusittu.

VI

KISFALUN VUOKRAAJA.

Kylän ja maakunnan asukkaat eivät saaneet oikein milloinkaan selville, paljonko rahoja András löysi isänsä kätköistä tämän kuoleman jälkeen, vaikka kaikki olivat sitä hartaasti toivoneet. Ja todellakin, vaikka vanha Kemény oli ollutkin omituinen eräässä suhteessa, voitti hänen poikansa hänet kumminkin, sillä hänen käyttäytymisensä isänsä kuoleman jälkeen oli mitä kummallisinta. Vielä kolme vuotta asui hän äitineen Kisfalun luhistuvassa vanhassa päärakennuksessa. András ei sallinut äidin tehdä mitään raskaampaa työtä, vaan palkkasi pari kylän tyttöä pesemään ja valmistamaan ruokaa heille molemmille. Muissa suhteissa oli heidän elämänsä aivan entisenlaista. András valvoi itse kaikki työt ja käytti Rosensteiniä välittäjänään, kuten hänen isänsäkin oli tehnyt, mutta suurimman osan ajastaan vietti hän Arokszállasin hyvän papin luona, joka, kuten pian saatiin selville, opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan, ja neuvoi sitäpaitsi hänelle paljon muitakin asioita, joita ei talonpoikaispoika tavallisesti tiedä. Mitkä sitten Keményn Andráksen tarkoitukset lienevät olleetkaan, teki hän kumminkin tätä henkistäkin työtä yhtä tarmokkaasti kuin ennen ruumiillista. Hän sai pian selville, että hänen isänsä ahneudellaan ja kokoomishalullaan oli jättänyt hänelle perinnöksi melko paljon rahaa, jopa niin paljon, etteivät András ja hänen äitinsä alussa, tottuneita kun he olivat aina tyhjiin taskuihinsa, käsittäneet sen arvoa eivätkä etuja, joita he sen avulla voisivat hankkia itselleen. Heidän hitaasti toimiva talonpoikaisjärkensä ei voinut ymmärtää, että kaikki nuo vanhat viinitynnyrit, jotka tuo kummallinen vanha saituri oli täyttänyt kulta- ja hopeakolikoilla, olivat heidän yksityistä omaisuuttaan ja soivat niin paljon mukavuuksia ja ylellisyyksiä heille, jotka eivät tähän asti olleet tienneet, millaista on nukkua mukavassa vuoteessa ja syödä vatsa täyteen. Rahalla on niin vähän arvoa tuossa runsauden maassa, että András ainakin vähän aikaa alussa suhtautui rikkauksiinsa melkein vihaisesti. Hän ei itsekään oikein tiennyt, mitä hän oli toivonut, kun hän omin käsin oli lyönyt viimeiset naulat lautoihin, joista oli valmistettu viimeinen asunto Kisfalun entiselle mielivaltaiselle isännälle, eikä hän käsittänyt, mitä hän oli ikävöinyt silloin, kun hän kuumina kesäiltoina, tehtyään koko päivän raskasta työtä ja nuorten hartioiden vielä kihelmöidessä isällisistä lyönneistä jonkun todellisen tahi kuvitellun laiminlyönnin vuoksi, käveli kauas autiolle pustalle katselemaan kaukaisen taivaanrannan äärettömyyttä ja ihmettelemään epämääräisesti, mitä sana »onni» oikein tarkoittikaan.

Ja nuo kilisevät ja kimaltelevat kulta- ja hopeakasat näyttivät niin mitättömiltä ja kirjavilta verrattuina noihin valoisiin iltaunelmiin. Pian kumminkin alkoi hänenkin ovela järkensä, luonteenomainen muuten kaikille talonpojille, käsittää, tosin vielä epäselvästi ja hapuillen, miten arvokas tällainen rikkaus oli monessa suhteessa. Hän muisti isänsä sattumalta joskus pilkaten sanoneen kuin tahdottomasti, miten suuria uhrauksia Bideskuty’n herra joskus sai tehdä saadakseen kahmalollisen tätä kultaa, jolla hän sitten voi tyydyttää kaikki oikkunsa. Ellei tuollainen uhraus — luovuttaa maata, jonka esi-isät olivat omistaneet satoja vuosia — ollut liian suuri tällaisten kultapalasten hankkimiseksi, niin miksi ei hän sitten kuin sellaisia oli pudonnut hänen syliinsä kuin taivaasta koettaisi saada selville, mihin tarkoitukseen sellaisia oli paras käyttää. Koska Bideskuty’n herra luopui maastaan saadakseen kultaa, niin miksi ei hän, Keményn András, talonpoika, tuon kummallisen vanhan Kisfalun saiturin perillinen, luopuisi kullastaan saadakseen maata? Ah, kunpa hän voisi sanoa omistavansa palasenkaan tuosta rakastetusta maasta, jonka hän lapsuudestaan saakka oli nähnyt myöntyvän ahneen isänsä tahtoon, kunpa hän voisi nimittää kaikkia sen sisältämiä aarteita omakseen ja jakaa kaikki sen tuotteet äitinsä ja, kuka sen tietää, tulevaisuudessa jonkun toisen kanssa, joka sanoo häntä miehekseen, ja kolmannen pikkuruisen ja hyvin rakkaan, joka pian oppii nimittämään häntä isäkseen. Ah, millainen ääretön onni se olisikaan, jos hän saisi sanoa jokaista vehnänjyvää, jokaisen lampaan villoja ja jokaista maitotippaa omakseen, tarvitsematta luovuttaa ensimmäistä ja parasta Bideskuty’n herralle, joka ei milloinkaan käynytkään Kisfalussa ja joka oli yhteistoiminnassa pirun kanssa muokatakseen saatanan avulla maan, jonka olisi pitänyt olla pyhä hänelle.

András, jonka parikymmentä vuotta kestänyt pakotettu itsensähillitseminen oli opettanut salaamaan aikeensa ja kieltänyt häntä kuiskaamasta sanaakaan suunnitelmistaan, ei neuvotellut milloinkaan kenenkään kanssa. Kukaan ei tiennyt, millaisia aarteita oli löytynyt vanhan Keményn arkuista, eikä kukaan saanut selville, oliko vanhus ollut valehtelija vaiko tyhmeliini. Pelloilla työskenneltiin jatkuvasti, ja Keményn Andráksen jauhot olivat yhtä hienoja ja valkoisia kuin hänen isänsäkin eläessä, hänen kasvattamastaan pellavasta kudotut kankaat olivat maakunnan pehmeimmät ja hänen viininsä herkullisimmin maustetut. Ei ollut siis mikään ihme, että Gyöngyösin kauppiaat tulivat aina silloin Kisfaluun, kun siellä oli jotakin myytävää. Vaikka András ei milloinkaan elämässään ollut ostanut, myynyt eikä vaihtanut, oppi hän kumminkin hyvin pian tietämään lihavan maansa tuotteiden täyden arvon.

Kolme vuotta kävi hän koulua vanhan papin luona oppiakseen lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Kärsivällisin tylsyyksin, jolla hän oli hyväksynyt isänsä päivittäiset ankarat käskyt, teki hän nyt työtä, jonka hänen ovela järkensä oli määrännyt hänelle. Hän oppi pian huomaamaan, että juutalaiset luottivat talonpoikien herkkäuskoisuuteen, ja sai selville, että he esittivät antamansa mitättömät lainat väärässä valossa saadakseen niistä niin suuren koron kuin suinkin. Saadakseen selville vaihtaneensa tavaroiden ja maansa tuotteista saamiensa rahojen täyden arvon toimitti András kaikki liikeasiansa itse. Unkarilainen talonpoika on iloinen, hän rakastaa kauniita tyttöjä, iloista tanssia ja sointuvaa soittoa, mutta hän on sitäpaitsi itsepäinen ja sitkeä, ja tätä sitkeyttä András, joka tiesi niin vähän rakkaudesta ja huveista, käytti vain tarkoitustansa saavuttamiseen.

Hän käytti osan rahoistaan vanhan päärakennuksen korjaamiseen muuttaakseen äitinsä olon siellä mukavammaksi, ja lisäsi siihen, tietämättä oikein itsekään, miksi, muutamia huoneita, jotka hän sitten sisusti mukavasti Gyöngyösistä ostamillaan huonekaluilla. Sitten hän paperoitti rakennuksen ennen valkoiseksi kalkitut seinät, ja kun työ saatiin tehdyksi, tulivat kaikki läheisyydessä sijaitsevain kylien asukkaat katsomaan tuota ylellisyyttä, jonka maine oli levinnyt kauaksi.

Kun hän tottui enemmän muuttuneeseen ympäristöönsä ja huomasi äitinsä tulevan onnellisemmaksi ja iloisemmaksi, katosi hänen luonteestaan tuo jurous, jonka hänen haavoitettu ylpeytensä oli rakentanut kuin suojaksi hänen ympärilleen, ja hän rupesi seurustelemaan vapaammasti läheisyydessä olevien kylien asukkaiden kanssa. Pian tuo aurinkoinen luonne joka on luonteenomainen kaikille unkarilaisille, haihdutti kaiken synkkyyden, ja vähitellen rupesi hän käyttäytymään samoin kuin muutkin hänen ikäisensä nuorukaiset. Hän meni jälleen kirkkoon äitinsä kanssa, mutta nyt he molemmat pysähtyivät portille jumalanpalveluksen jälkeen ja András uskalsi katsoa kauniisiin sunnuntaipukuisiin tyttöihin ja pyytää heitä sitten illalla suuressa ladossa toimeenpantaviin tanssiaisiin. Tytöt eivät karttaneet häntä ollenkaan, sillä puhuttiin yleisesti, että vanha Kemény oli jättänyt Andráselle niin paljon rahaa perinnöksi, että hän oli rikkaampi kuin moni seudulla asuva juutalainen. Sanoivatpa muutamat, että hän oli melkein niin rikas kuin Bideskuty’n herra itse.

Häntä ympäröi jonkunlainen romanttinen kehä, joka johtui hänen yksinäisestä lapsuudestaan ja noista hänen salaperäisistä opinnoistaan, joita hänen naapurinsa luulivat perinpohjaisimmiksi kuin ne olivatkaan, ja ennen kaikkea hänen miehekkäästä ryhdistään ja kirkkaista silmistään, joihin oli ilmestynyt jotakin uhmaavaa tulisuutta, jonka kumminkin hänen alituinen iloinen hymynsä jäähdytti. Pian olivat kaikki kylän kaunottaret rakastuneet häneen ja usein sai hän sunnuntain tanssiaisten jälkeen otella mustasukkaisten nuorukaisten kanssa heistä. Mutta nyt oli katkeruus haihtunut niin kokonaan hänen luonteestaan, että nuo alussa niin uhkaavilta näyttävät riidat loppuivat aina Andráksen hyväluontoiseen ja iloiseen myöntyväisyyteen. Sitäpaitsi osti hän aina pari pulloa parasta Heven maakunnan viiniä sovinnoksi, hukuttaakseen siihen jokaisen salaisen mustasukkaisuuden tunteen tuota kaunista nuorukaista kohtaan, joka oli niin antelias ja hauska toveri.

Mutta huolimatta hänen kiintymyksestään kauniimpaan sukupuoleen ei hän kumminkaan mennyt naimisiin, vaan pysyi samana jumaloituna varakkaana tilallisena, jollainen hän oli ollut vaikeinakin aikoina. Hän hakkaili kaikkia ja oli rakastuvinaan useaan, mutta ei kukaan noista kauniista tytöistä, jotka kävelivät reippaasti kirkkoon sunnuntai-aamuisin, voinut kehua, että rikas Keményn András oli ehdottanut avioliittoa hänelle. Kun vanhemmat naiset ja miehet kujeillen sanoivat jotakin tyttöä Kisfalun tulevaksi emännäksi, sanoi András nauraen:

»On hyvin surullista, että rakastan heitä kaikkia. En voi viedä heitä kaikkia Kisfaluun, sillä siellä ei ole tilaa niin monelle eikä äitini sellaista sitäpaitsi hyväksyisikään. Ja jos valitsen, niin voinko valita satojen kaunottarien joukosta käyttäytymättä hyvin raa'asti muita yhdeksääkymmentäyhdeksää kohtaan, joita myöskin rakastan»?

Kun hänen äitinsä joskus ystävällisesti huomautti, että hän joskus tulevaisuudessa halusi nähdä pojanpoikiansa ympärillään, kietoi András kätensä hänen kaulaansa ja suudeltuaan hänen ryppyisiä poskiaan sanoi:

»Äiti, Heven maakunnassa ei ole muita pyhimyksiä kuin sinä. Kun joku enkeli laskeutuu taivaasta, pyydän häntä vaimokseni, mutta siihen asti aion vain rakastaa pyhimystäni».

Äiti huokaisi ja tytöt itkivät, ja viidenneljättävuotias András oli vielä velvollisuutensa täyttävä naimaton poika.

VII

LAINAAJA JA KORKO.

Emäntä oli hakenut haarikallisen vanhinta viiniään ja asettanut sen pöydälle, joka oli parhaiten piilossa auringolta. Hän pyyhki nopeasti esiliinallaan pöydän ja penkin puhdistaakseen ne pienimmistäkin tomuhiukkasista.

»Hei, mutta tehän kaunistutte kaunistumistanne joka päivä, Zsuszi, te sieluni valo!» sanoi András sydämellisesti hänen korvaansa samalla kun hän kiersi käsivartensa hänen solakan vartalonsa ympärille ja suuteli hänen lumivalkoista niskaansa. »Jos olisin teidän miehenne ja herranne, jona monesta syystä haluaisin olla, ei minulla olisi hetkenkään rauhaa. Hänellä on kai täysi työ estäessään vieraita kiertämästä käsivarsiaan tämän solakan vartalon ympärille?»

Ja András veti kauniin emännän polvelleen istumaan ja katseli häntä niin ihailevasti juodessaan maukasta viiniä, että emäntä punastui hirveästi.

»Ah, András, te ette tiedä, että tuo minua juuri surettaakin», sanoi kaunis emäntä kyyneleen tahi parin kostuttaessa hänen silmiään ja tehdessä ne vielä entistäkin kirkkaammiksi.

»Mikä teitä vaivaa, Lotti? Kertokaa minulle. Haluatteko uuden lettinauhan, kyyhkyseni, vaiko uuden silkkipuvun sunnuntaiksi? Kertokaa minulle vain mitä haluatte, lintuseni, niin saatte sen varmasti. Älkää taivaan nimessä kumminkaan itkekö, sillä sellaista en voi katsoa».

»Ei, ei, tässä ei ole kysymyksessä lettinauhat eikä uudet puvut, András», vastasi emäntä purskahtaen nyt todellakin äänekkääseen itkuun, »sillä kauneuteni ei ole enää minkään arvoinen, kun mieheni on lakannut rakastamasta minua».

»Lakannutko rakastamasta teitä, ruususeni? Onko Kálmán tullut sokeaksi, vai onko hän ruvennut katsomaan kieroon?»

»En tiedä, András, mikä häntä vaivaa, mutta sen tiedän varmasti, ettei hän rakasta minua enää», vastasi emäntä värisevin äänin. »Hän ei ole lyönyt minua kolmeen viikkoon».

András vihelsi pitkään.

»No mutta, tuohan kuulostaa vakavalta! Entä te»?

»Voi, hänellä olisi kyllä ollut syytä. Tanssin csárdásta Horty Rezsön kanssa pari tuntia, kunnes olin vähältä pyörtyä ja todellakin kaaduin hänen syliinsä, mutta tultuani kotiin, niin Kálmán, joka oli siellä ja näki kaiken, senkin, että Reszö suuteli minua csárdáksen jälkeen, meni vain tyynesti nukkumaan lyömättä minua edes korvalle».

Ja laiminlyöty vaimo itki yhä katkerammin.

»Se tuntuu niin nöyryyttävältä», lisäsi hän kyyneleittensä seasta. »Panna esimerkiksi ei voinut viime sunnuntaina kumartuakaan eikä liikuttaa kättään ja Lujzalla oli sininen mustelma olkapäässään. Sellainen on oikeaa rakkautta, kai sen tiedätte. Heidän miehensä rakastavat selvästi äärettömästi heitä, koska he ovat niin mustasukkaiset, että he antavat vaimoilleen noin kovasti selkään. Koska käsivarsissani ei ollut mustelman merkkiäkään, oli minun pakko pukea pitkähihainen pusero ylleni kätkeäkseni häpeäni».

»Kas niin, kas niin, kaunokaiseni», sanoi András lohduttavasti, »heretkää nyt itkemästä ja luvatkaa tulevana sunnuntaina tanssia kaikki csárdákset kanssani, niin lupaan puristaa solakkaa vartaloanne niin kovasti ja katsoa niin ihailevasti kirkkaihin silmiinne, että Kálmán mustasukkaisessa raivossaan hakkaa keppinsä säpäleiksi teidän selkäänne. Menkää nyt tuomaan hieman viiniä tuolle vanhalle linnunpelätillekin, sillä hän näyttää olevan hyvin kuumissaan ja väsynyt. Minun on pakko hieman jutella hänen kanssaan, mutta en voi sitä tehdä, jos hänen suunsa on kuiva… Antakaa minulle vielä suukkonen… toinen ja kolmaskin. Kas niin! Jos Kálmán, vieköön hänet piru, olisi nähnyt minut nyt, ei teidän lihaviin valkoisiin hartioihin jäisi valkoista paikkaakaan, sillä niistä tulisi pian niin mustat ja siniset, että Panna, Lujza ja muut muuttuisivat aivan viheriöiksi kateudesta».

Reipas emäntä juoksi nauraen ja täydellisesti lohdutettuna ravintolaan, ja toi sieltä hieman vastahakoisesti suuren haarikallisen viiniä juutalaiselle.

Rosenstein oli istunut hyvin kärsivällisesti nurkassaan välittämättä laskeutuvan auringon kuumista säteistä, jotka sattuivat suoraan hänen laihaan selkäänsä. Hän oli hyvin hullunkurisen näköinen istuessaan siinä kuin mikäkin suuri taivasta vasten kuvastuva linnunpelätti. Tyynesti oli hän odottanut, kun Keményn András hakkaili emäntää, mutta hänen linnunnaamansa kirkastui, kun hän kuuli nuoren talonpojan tilaavan mitallisen viiniä hänelle. Hän ei ollut tottunut tällaisiin huomaavaisuuksiin kenenkään muun paitsi Andráksen puolelta, sillä András tiesi aikaisempien kokemuksiensa perusteella, miltä tuntuu olla kuumissaan ja janoissaan saamatta virkistyksekseen pullollistakaan viiniä.

»Nyt, kaunis kyyhkyseni, on teidän mentävä sisälle», sanoi András suudellen nuorta emäntää monta kertaa. »Mitä minulla on sanottavaa tuolle vanhalle juutalaiselle ei sovi teidän ruusunpunaisille korvillenne, jotka on luotu kuuntelemaan vain rakkaudentunnustuksia».

»Lähetättekö minut pois»? sanoi emäntä nyrpeästi. »Aiotte siis keskustella salaisuuksista ja liikeasioista tuon kauhean Rosensteinin kanssa. Miksi en saa jäädä kuuntelemaan? Osaan kyllä säilyttää salaisuudet. Ette suinkaan aio lainata rahaa häneltä?»

»En, kultaseni, siitä saatte olla aivan varma», sanoi András nauraen, »joten voitte levollisesti poistua. Salaisuuksia, joista Rosenstein ja minä aiomme keskustella, ei kannata salata eikä niitä kannata muistellakaan».

Kauniin emännän oli pakko poistua, vaikkakin vastahakoisesti. András oli elämänsä aikana oppinut tottelemisen taidon niin täydellisesti, että hän osasi vastustamattomasti opettaa sen kaikille muillekin, joiden kanssa hän joutui tekemisiin.

Hän viittasi Rosensteinille, ja juutalainen tuli lopetettuaan viininsä nopeasti lähemmäksi nöyrästi, matelevaisesti ja mielistelevästi hymyillen, kuten hänen rotunsa jäsenet ovat oppineet vuosisatojen kuluessa käyttäytymään.

»No, vanha linnunpelätti, pitkästyitkö odotukseen»? kysyi András ystävällisesti. »Niin, niin, kauniit naiset kuluttavat niin paljon miesten aikaa ja minä olen tuhlannut niin äärettömän vähän elämästäni sellaiseen, että minun on rakastettava vielä paljon, ennenkuin olen saanut tarpeekseni-nauttia maailman jaloimmasta tunteesta. Tule istumaan tänne varjoon, mutta älä istu aivan viereeni», lisäsi hän nauraen tehdessään tilaa Rosensteinille vieressään olevalle penkille.