HIMMENNYT HELMI

Romaani

Kirj.

BERTA RUCK

Englanninkielestä suomentanut

Alpo Kupiainen

Naisten romaaneja 42

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1923.

SISÄLLYS:

I OSA — VAIVA

I. Hänen alkajaisensa
II. Teehetki patjaseinäisessä huoneessa
III. Päivällinen »Ritzissä»
IV. Tanssit »Berkeleyssä»
V. Muodinmukaista armastelua
VI. Cocktaileja huvipurressa

II OSA — PARANNUS

I. Myrskyä merellä
II. Kauneuden saari
III. Elämän suola
IV. Kysymyksiä
V. Edenin toinen puoli
VI. Tekoveli
VII. Venuksen peili
VIII. Entisyyden ääni
IX. Haaveet ja todellisuus
X. Etäinen kutsu
XI. Muutos
XII. Kielten helähdys
XIII. Yöllistä vapautta
XIV. Kaksi kauhua
XV. Seuraavana päivänä
XVI. Puhelua
XVII. Kaihostuttava lähtö

I OSA — VAIVA

I luku

Hänen alkajaisensa

I

Margaret Verity oli yhdeksäntoistavuotiaana sellainen tyttö, jollaisia (moittivasti) nimitetään nykyaikaisiksi.

Meidän päiviemme tyttöä, joka on pantu sanomalehdistön kaakinpuuhun, käsitellään yhtenään siveellistä loukkaannusta uhkuvissa kirjoituksissa: »Nykyaikaisen tytön viat», »Minkä tähden nykyaikainen tyttö on menettänyt kaiken viehätysvoimansa?» ja »Osaako nykyaikainen tyttö rakastaa?» (vastaus kielteinen).

Ihan liian paljon tämäntapaista. Eikö hänen keski-ikäisillä syyttäjillään ole muistoja omasta nuoruudestaan? Rohkenevatko he väittää sitä mallikelpoiseksi? Eikö ainoakaan virnistävä aave nosta päätään heidän toisen ja kolmannen vuosikymmenensä ajoilta? Eikö? Vai niin? Onnitteluni…

Joskus johtuu mieleen sellainen haave, että tytöt ovat tarkalleen sellaisia, jollaisia he ovat aina olleet ja jollaisina he aina pysyvät. Nimenomaan tytöt.

Toisinaan taas saa sellainen näyte kuin ystäväni rouva Verityn Margaret ihmisen ponnahtamaan punehtuneena pystyyn. Hän olisi saattanut olla »nykyaikaista» tyttöä kuvaavan taulun mallina.

Maltittoman ynseä, kyllästyneen haluton, hermostunut? Juuri sellainen hän oli! Hänen päähänsä ei mahtunut ainoatakaan muuta ajatusta kuin kuumeisen kiihkeä huvien tavoittelu aamusta iltaan saakka (tai oikeammin iltapäivästä aamuun!). Hän oli miesten valloittaja, eikä hän antanut heille lahjaksi nuorta rakkautta, vaan yksinkertaisesti katkeraa mielenhämminkiä! Hän oli kärtyisen oikullinen ja kalpea, punasi poskiaan, nautti cocktailia, poltti tupakkaa, tanssi yökaudet ja tiuski nenäkkäästi äidilleen. Sanalla sanoen, hän oli perin epätyttömäinen olento. Sellainen oli Margaret Verity juuri vähää ennen seikkailua, joka sitten muovasi hänet uudelleen.

Aion kertoa teille siitä seikkailusta kaikki, mitä tiedän. Menkäämme ensin ajassa taaksepäin ja tutustukaamme Margaretin alkuperään.

II

Siinä ei ollut mitään vikaa. Tytön juuret olivat tavallisessa, hyvässä maassa. Hänen perityt taipumuksensa olivat kylläkin terveet.

Hänen äitinsä, ystäväni rouva Verity, oli herttainen ihminen. Lahjakas hän ei ollut; sellainen hän ei milloinkaan teeskennellyt olevansa. Eikä luja luonne; totisesti hän ei koskaan ollut olevinaan sellainen! Mutta hän oli suloinen kuin ne vaatimattomat kukat, joilla hän oli täyttänyt Sussexissa olevan huvilansa puutarhan. Ja soma hän oli myöskin. Sellaiset avosydämiset kasvot, joita taiteilijoiden oli tapana nimittää »englantilaiseksi ruusutyypiksi» ja jollaisia he maalasivat katselemaan kaihoisasti kaukaisuuteen, päässä iso, komea hattu, jonka ympärille oli leuan alitse kierretty tavattoman laaja, vaaleanpunainen, tylli kankainen autoharso — sellainen oli Violet Verity, kun hän oli nuori. Hänen silmänsä olivat kirkkaat, vartalo suora ja ihonväri raikas. Hän oli hyvä kävelijä, hyvä tennispelaaja (yhdeksännentoista vuosisadan käsitysten mukaan), hyvä taloudenhoitaja (saaden pienet tulot riittämään), hyvä perheenemäntä ja puutarhuri. Kuulostaako se tappavan tympeältä? Mutta saatte uskoa minua, ettei hän ollut tympeä; sellaiseksi tulemasta hänet pelasti avu, jota hyvin monet älykkäämmät ja voimakasluonteisemmat ihmiset eivät yksinkertaisesti ole saaneet.

Hänellä oli rakastamisen lahja.

Hän ei pyytänyt taivaalta mitään sen enempää kuin jotakuta henkilöä, jolle hän olisi voinut omistaa elämänsä. Taivas lähetti hänelle Jack Verityn.

Jack Verityn on täytynyt olla hyvin miellyttävä, vaikka olenkin nähnyt vain hänen valokuviaan. Ne muistuttavat tavattoman paljon hänen pikku tytärtään; Margaret on perinyt hänen lyhyen, päättäväisennäköisen profiilinsa, hänen ylvään niskan joustavasti kannattaman päänsä asennon, hänen silmänsä (suuret, etäällä toisistaan ja himmeänharmaat, mutta reunoiltaan leveälti ruskeat). Miehet kehuivat häntä perinpohjin kelpo kumppaniksi; naiset eivät ainoastaan rakastaneet häntä, vaan pitivätkin hänestä. Hän oli merimies — joista naiset ihastuneesti haaveilevat enemmän kuin mistään muista miehistä.

(Tekee mieli empiä, ennen kuin päättää sen johtuvan siitä, että merimiehet ovat niin paljon poissa kotoa.)

Rouva Verity meni niin pitkälle, että väitti merimiehiä ainoiksi mahdollisiksi ihmisiksi, joiden kanssa saattoi mennä naimisiin. Muut miehet, selitti Violet Verity, olivat aina saapuvilla, pitäen naista luonnostaanlankeavana seikkana, nähden hänet hänen huonoimmilta puoliltaan ja pannen merkille hänen proosallisimmat piirteensä. Muut miehet tekevät avioelämän pitkäksi, yksitoikkoiseksi tieksi, jossa ei ole ainoatakaan käännettä alttarin ja haudan välillä. Mutta jos puolisona on merimies, saa nainen toisaalta elää kuukausimääriä, rakastaen poissa olevaa puolisoa, muistella ja kaihoisasti odottaa, miehen purjehtiessa merellä. Toiselta puolen ovat vastakohtana ne ihanat viikot, jolloin mies on kotosalla, jolloin vaimo elää konserttivireessä kuten morsiusaikanaan, panee parhaansa kodinhoitajana, määrää joka päivä puolisoksi kuumaa liharuokaa — jopa metsänriistaakin! — pukeutuu joka päivä vasta silitettyyn, puhtoiseen puseroon (hän meni naimisiin ennen »jumperin» valtakautta) ja kykenee yleensä säilyttämään kuherruskuukauden tunnun.

Verityn pariskunta säilytti tämän tunnun vuosikausia pienokaisensa, tyttären, syntymän jälkeen. Vieläpä lapsi teki sen entistäkin voimakkaammaksi. Pian hän oli kyllin vanha lepertääkseen järjetöntä lorua, jonka hänen äitinsä oli hänelle opettanut.

»Mikä olet, Margaret-kulta?» kysyi äiti. »Sano isälle! (Kuuntele, armas!) Mikä olet nyt?»

»Merimiehen tytär», vastasi lapsukainen tanakkana merimiessinisessä villakankaisessa mekossaan, jossa oli parin sentimetrin levyinen, sininen sarssireunus.

»Niin. Entä miksi tahdot tulla?»

»Merimiehen vaimoksi.»

»Juuri niin! Entä miksi toivoi tulevasi?»

»Merimiehen äidiksi.»

»Mainiota!» kehui Jack Verity, nauraa hohottaen, otti lapsen syliinsä ja keinutti sitä niin, että ruskea tukka hulmahteli, samalla raiuttaen nuoruusaikojensa huvipaikka-laulua:

Mun tyttösein saa laulelen, hän verraton, hän helmi on!»

Tällaisessa ilmakehässä alkoi lapsi varttua. Hänen nuoret vanhempansa jumaloivat toisiansa ja häntä. Heillä kolmisin oli ihanat päivät huvilassa aina puolison loman viimeisiin hetkiin saakka.

Sitten mies aina suuteli heitä molempia vähintäänkin kymmenesti »viimeisen kerran», otti reppunsa sekä paksun, sinisen sadetakkinsa ja lähti jälleen merelle. Ja rouva Verity jäi syömään jäähtyneitä liharuokia, käyttämään kerran yllään olleita puserojaan ja säästämään merimiespuolison seuraavan loman varalle.

Mies hukkui laivansa upotessa myöhään syksyllä 1914.

Ja on helppo kuvitella, että vaimolle antoi elämänhalua vain yksi seikka.

Hänen pieni tyttönsä.

III

Valkoisessa huvilassa Sussexissa, meren rannalla, hiekkasärkkien aukeassa helmassa pieni Margaret Verity vietti sitten muutamia vuosia ankaraa elämää.

Lapsi totutettiin liikkumaan ulkosalla joka päivä, olipa ilma minkälainen hyvänsä. Hän sai rämpiä pitkiä matkoja sateessa (ja hän oli sama tyttö, joka myöhemmin ei koskaan laskenut pientä ranskalaiskorkoista kenkäänsä maahan muutoin kuin laskeutuessaan autosta). Makuuhuone, jossa ei ollut uunia ja jonka ikkunat olivat auki kesät, talvet (hänellä, joka sittemmin nurisi, jos lämmityslaitoksessa oli pieninkin vika). Yksi ainoa sarssileninki, kotikutoiset villaliivit, parit housut, sadetakki, paksut kengät ja pyöreä skottilaishattu — paljoa muuta ei ollutkaan koko hänen pukuvarastossaan (hänen, joka myöhemmin ei koskaan käyttänyt samaa tanssipukua kolmasti peräkkäin ja joka ei tiennyt muiden vaatteustensa lukumäärää). Hän oppi pesemään, kattamaan pöydän ja tekemään kaikenlaisia pikkuaskareita huojentaakseen heidän ainoan palvelijansa taakkaa (hän, josta pian tuli tarjoilijaan kauhu ja kamarineitojen painajainen!). Joka aamu hän pulikoi jääkylmässä ammeessaan (niin, tämä sama Margaret, jonka yhdeksäntoistavuotiaana piti loikoilla tuntikausia voimakkaasti tuoksuvassa vedessä, niin kuumassa, että hän siitä noustessaan oli melkein kypsäksi keitetty, hervoton, sekava ja veltto). Siihen aikaan hän ei tiennyt mitään ylellisyyksistä eikä huveista, makeisista, silkkisistä alusvaatteista eikä kalliista, kestämättömistä kengistä. Ei sinnepäinkään; eikä hänellä ollut aavistustakaan edes niistä mukavuuksista, — joihin hänenikäisensä lapset ovat tähän aikaan tottuneet. Tämä kaikki ei suinkaan johtunut siitä, että ystäväni rouva Verity olisi ollut spartalaisluontoinen, vaan yksinomaan siitä, että äiti ja tytär olivat siihen aikaan, kuten ihmiset sanovat, »surkean köyhiä».

Leskellä oli eläkkeensä, huvilansa ja puutarhansa, siinä kaikki. Hänen ei kannattanut palkata jokapäiväistä opettajatarta. Margaret luki äitinsä johdolla niinä muutamina tunteina, jotka hän vietti sisällä. He kasvattivat itse vihanneksensa; he vaalivat kanoja ja myivät munia; he laittoivat kuntoon kaksi erinomaista tuoksuherneaitaa, joista he katkoivat kukkakimppuja ja sulloivat pitkiin laatikkoihin, myyden nekin ja saaden kahdeksantoista pennyä tai puoli kruunua laatikosta. Nämä rahat piti säästää, jotta saataisiin puutarhaletku, joka maksoi neljä shillingiä jalka ja jota rouva Verityn ei vielä kannattanut ostaa, ja ranskalainen keittokalusto keittiöön. Ruokalistan tärkeimpänä osana olivat aina hakattu lampaanliha, keitetyt vihannekset ja riisimuhennokset.

Ne eivät näyttäneet vaivaavan Margaretia vähääkään.

Hänen ollessaan yhdentoista ja puolen vuoden ikäinen kävin heitä katsomassa ja näin hänen olevan perin terveen ja kukoistavan.

Istuin hänen äitinsä kanssa aallonmurtajalla pakinoimassa ja tarkkailin lasta, kun hän meni uimaan puettuna uimapukuun, joka sopi hänelle ikäänkuin tummansininen maaliverho. Hänen vartalonsa oli vielä lapsimainen, mutta kuinka kaunis se olikaan! Hän oli pitkä, mutta kömpelöstä varsamaisuudesta ei hänessä ollut jälkeäkään; hänen kaikki jäsenensä olivat voimakkaat ja sopusuhtaiset. Lausuin: 'Että meidän poikamme olisivat kuin suureksi kasvatetut taimet nuoruudessansa, ja tyttäremme kuin hovilinnain tavoin veistetyt nurkkapatsaat.' Nämä molemmat rukoukset ovat täyttyneet tyttäressäsi.»

»Hän muistuttaa niin paljon Jackia. Hänen pitäisi olla hyvin viehättävä tultuaan täysikasvuiseksi.»

»Mitä aiot sitten tehdä hänelle?»

»Hän sanoo tahtovansa itse hankkia elatuksensa, tulla rikkaaksi ja ostaa meille molemmille kaikenlaista hyvää ja kaunista. Hän kaipaa kaunista! Mutta täällä hänellä on omat huvinsa. Hän on täysin onnellinen seurassani simpukankuorikokoelmineen, villeine kukkineen ja kirjoineen. Joku ammattiko? Niinpä kaiketi… Se tuntuu niin oudolta», valitti tämä hellä Victorian ajan loppupuolen nainen, »meidän ei ole koskaan tarvinnut ajatella sellaisia asioita… Margaret, rakas, olet ollut vedessä kyllin kauan. Tule sisälle nyt! Tule heti!»

»Vielä viisi minuuttia», kajahti vedestä lapsen kirkas, kimeä ääni.
»Älä hätäile, äiti!»

Siitä jo näki, kumpi näistä kahdesta pyrki hallitsemaan.

»Lapsi-kullalla on enemmän tahdonvoimaa kuin minulla on konsanaan ollut», selitti äiti. »Kunpa hänellä olisi paremmat mahdollisuudet! Jackin omaisista ei kukaan kykene auttamaan häntä (he ovat kaikki liian köyhiä). Minun omaisiltani ei voi toivoakaan mitään (he ovat kaikki ihan liian rikkaita). Turvanamme on vain Tom-setäni, rakas vanhus, joka oli naittajani ja joka tuli Etelä-Amerikasta saakka häihini. Hänellä ei ole liian paljon rahaa. Aina silloin tällöin — Jumala häntä siunatkoon — hän saa lähetetyksi meille maksuosoituksen. Jouluna se on joskus tuonut koko juhlatunnelman.» Herttainen, mitään aavistamaton olento! Hän ei osannut kuvitellakaan, millainen vaikutus hänen setänsä seuraavalla maksuosoituksella olisi heidän molempien elämään.

IV

Se saapui vähää ennen Margaretin kahdettatoista syntymäpäivää, ja sitä seurasi kirje, joka sisälsi määräyksen, että rahat oli käytettävä nuoren naisen omien toivomusten mukaisesti sen päivän hauskuudeksi, ja vanhan, rakastavan sedän sydämelliset onnentoivotukset.

Maksuosoitus oli viiden punnan suuruinen.

Kuinka usein Margaret Verity myöhemmin viskasikaan saman rahaerän vetoihin, tanssikenkiin tai ulkomaisiin hajuvesiin!

Kuinka suurelta omaisuudelta viisi puntaa hänestä tuntuikaan Tom-sedän maksuosoituksen saapuessa!

Huvila oli hänelle liian ahdas.

Hatuttomin päin hän kiiti huurteiseen puutarhaan (joulu oli lähellä). Riemuissaan hän juoksi kolmasti polkua pitkin pienelle, valkealle portille…

Viisi puntaa. Viisi puntaa!

Mielikuvituksessaan lapsi kulutti sen moneen kertaan vähemmässä kuin viidessä minuutissa.

»Ennen kaikkea on äidin saatava uusi muodikas hattu. Sinun täytyy saada! Minua inhoittaa tuo vanha, musta samettihökötys, jota olet pitänyt vuosisatoja! Ja sinulle on ostettava sellainen soma, helmikudoksinen käsilaukku, jollaisia näin ilmoituksesta, nahkalaukkusi sijasta, joka on kulunut kiiltäväksi ja kauhean rumaksi siltä kohdalta, mistä pitelet sitä! Eikä sinulla ole koskaan ollut turkiksia kuten muiden ihmisten äideillä Tatlerin kuvissa. Mitä arvelet harmaasta, oravannahkaisesta puuhkasta ja nenään saakka ulottuvasta kauluksesta vai haluatko mieluummin soopelinnahkaisen vaipan? Sinun pitää saada sellainen. Minä jumaloin upeita turkiksia; en ole milloinkaan nähnyt niitä. Tällä rahamäärällä voimme hankkia sinulle jonkun kappaleen, jotta —»

»Margaret! Niitä rahoja ei saa lainkaan kuluttaa äitisi tarpeisiin! Ne on käytettävä sinun iloksesi.»

»Mutta niinhän tehdäänkin, kun hankitaan sinulle jotakin!» vastasi innokas pienokainen. Mielikuvituksessani näen hänen kiertävän kätensä äitinsä kaulaan ja avaavan suuret, kiihtymyksestä kimeltävät silmänsä (ne olivat harmaan siniset kuin Englannin kesäinen taivas ja niitä reunustivat ruskeat, taaksepäin kihartuvat ripset, jotka pehmensivät hänen katseensa kirkkautta). »Älä ole hupakko, äiti! Enkö saa tehdä mitä haluan omille viidelle —»

»Mutta, lemmikkini, sinun on ajateltava Tom-setää. Koska hän ilmoitti, mitä hän haluaa maksuosoituksellaan tehtävän, on sinun käytettävä rahat hänen toivomustensa mukaan.»

»Kiusallinen vanhus! Sitä en tarkoita. Hirvittävän hyväntahtoinen olento! Noudatan hänen tahtoaan.»

»Hän haluaa, että syntymäpäivä on sinusta itsestäsi hauska. Sinun on valittava.»

Kumpikaan heistä ei uneksinutkaan, kuinka paljon Margaretin valinnasta riippui. Entäpä jos hän olisi kutsunut naapuriston muutamat lapset jouluvierailulle, hankkinut pienen joulukuusen, tarjonnut kotona paistettuja leivoksia, pitäen hupaiset kahvikestit, ja ostanut leluja kuuden pennyn myymälästä! Lisäksi vielä brightonilainen taikatemppujen tekijä…

Hän mietti sitä.

Jos hän olisi antanut niiden ajatusten ohjata itseään, niin kuinka moni elämä olisi koitunut toisenlaiseksi?

Mutta pudistaen nopeasti päätään Margaret teki ratkaisunsa: »Ei, en halua vieraspitoja. Silloin olisi minun pysyttävä täällä. Minä haluan käydä Lontoossa, tietystikin oman äitini seurassa. En ole ollut Lontoossa sen kerran jälkeen, silloin, kun olin ihan pieni tyttö, kun isä-kulta vei meidät eläintieteelliseen tarhaan. Muistatko?»

»Kyllä, rakas; kyllä muistan.»

»Nyt menemme sinne jälleen», suunnitteli kaksitoistavuotias, joka ei vielä osannut teeskennellä. »Muistatko, kuinka isä nauroi, kun kamelilla ratsastaminen peloitti minua? Sanoin sitä liian isoksi ja olisin suostunut nousemaan vain laamojen vetämiin pikku vaunuihin. Isä huomautti, että merimiehen tyttären piti olla rohkea, ja siksi menin kamelin selkään, mutta kameli huojui niin, että olin vähällä tulla merikipeäksi. Mutta silloinhan olinkin tietysti vain hyvin pieni tyttö. Muistathan sen, äiti, etkö muistakin?»

»Kyllä.»

Violetin sydäntä vihloi joka kerta, kun lapsi elvytti Jackin muistoja.
Mutta hän ei olisi mistään hinnasta tahtonut tukahduttaa niitä.

»Menemme siis eläintieteelliseen tarhaan aamulla ja iltapäivällä… Niin, olisikohan se liikaa? Rahaa pitäisi olla riittävästi», päätteli Margaret, »enkä minä ole kertaakaan ollut siellä, vaikka monet kaksitoistavuotiaat ja jotkut yksitoistavuotiaatkin ovat olleet —»

»Missä niin?»

»Teatterissa! Matineassa! Mennään, mennäänhän 'Pekka Poikaseen'…
Lähdetään varhaisella junalla maanantaina.»

V

Sitä varten heidän oli ajettava kuuden ja puolen kilometrin päässä olevalle haara-asemalle. Aamu oli purevan kylmä; taivas kaartui helmenkirkkaana huurteisten nummien yllä; maantie oli kova kuin rauta, ja maanviljelijän kärrinpyörät olivat uurtaneet siihen jäätyneet vaot.

Maanviljelijän rattaat ennättivät perille hyvissä ajoin. Margaret ei ehtinyt ajoissa.

Spartalaisesta kasvatuksestaan huolimatta hän ei ollut syntynyt nousemaan makuulta varhain. Eikä hän ollut löytänyt parhaita käsineitään eikä tätä tilaisuutta varten äskettäin parsittuja sukkiaan. Viimeisellä hetkellä hän oli pistänyt johonkin villaisen merimieshuivin kutomismallin, jota hän aikoi verrata kaupungissa.

Asia on niin, että tyttö (kuten niin monet meistä) oli syntynyt kadottamaan esineitä käsistään, hukkaamaan, pudottamaan ja unohtamaan niitä. Noina elämänsä varhaisina aikoina hän ponnisteli sitä vastaan…

Joka tapauksessa he olivat myöhästyneet. Asemalla rouva Verity-rukka (joka aina oli tuskaisen hätääntynyt ja levoton heti pienestä, hyvin hoidetusta kodistaan lähdettyänsä) huomasi, että hänellä oli hädintuskin kylliksi aikaa ostaa kaksi kolmannen luokan matkalippua, siepata takaisin saamansa pienet rahat käteensä, syöksyä sillan yli, juosta portaita myöten alas ja rientää neljännelle junasillalle, josta Lontoon pikajuna oli lähdössä. Junailijalla oli vihellyspilli huulillaan ja vihreä lippu kädessään… Ennättäminen oli kovin täpärällä. Entäpä jos Verityt eivät olisikaan ehtineet siihen junaan! Jos ystävällinen kantaja ei olisikaan selittänyt: »Joutukaa vaunuun, rouva! Minne hyvänsä. Menkää tuonne!» Jos hän ei olisikaan työntänyt heitä ensimmäisen luokan tupakkavaunuun junan parhaillaan lähtiessä liikkeelle! Vaunu oli nähtävästi yhden miehen hallussa, ja hänellä oli joukko kalliinnäköistä matkatavaraa ja iso mytty turkisvaippoja.

Junailija pamautti oven kiinni Verityjen jälkeen.

Junan vauhti lisääntyi. Valkoinen höyrypilvi leijaili ikkunan ohitse. Rouva Verity-poloinen nousi (punehtuneena, hiestyneenä, hengästyneenä) pystyyn sen kiveä muistuttavan esineen varasta, jota vastaan hänet oli sysätty. Se oli hänen matkatoverinsa olkapää, tuikean näköisen miehen, jonka olisi pitänyt käyttää khakipukua. (Tämä tapahtui 1916, jolloin kahdeksantoista ja viidenneljättä välillä olevien henkilöiden ei odottanutkaan käyttävän mitään muunlaista asua.)

Tämä mies oli puettu yksinkertaiseen, erittäin hyvin, mutta ei häntä varten valmistettuun vaatteukseen. Kaikki osoitti, että hän oli jonkin herran palvelija; se näkyi hänen hatustaan, päällystakistaan, paidastaan, solmitusta kaulaliinastaan, tummista housuistaan, kengistään — ei, pyydän häneltä anteeksi, kengästään. Hänen vasemmassa kengässään oli paksu pohja; hänet oli vapautettu raajarikkona sotapalveluksesta saatuaan haavan reisiluuhunsa.

Raivostuneen näköisenä hän riuhtaisihe irti rouva Verityn syleilystä ja ilmoitti ankarimmalla äänellä, mitä Violetia puhuteltaessa oli milloinkaan käytetty, että tämä vaunu oli varattu, hyvä rouva.

Rouva Verity laittoi nukkavierun päähineensä suoraan ja vastasi tietävänsä sen; hän oli hirveän pahoillaan siitä, että junailija oli tyrkännyt hänet siihen vaunuun, ja hän poistuisi pienine tyttärineen sieltä seuraavassa pysähdyspaikassa.

»Pysähdyspaikkoja ei ole. Tämä juna», selitti soturi tuimasti (hänestä, kuten rouva Verity nyt havaitsi, näkyi päältäpäin selvästi: entinen vakinaisen armeijan vääpeli), »tämä juna, hyvä rouva, ei pysähdy ennen kuin Victoria-asemalla».

»Voi, hyvä Jumala, niinkö?» änkytti rouva Verity tyrmistyneenä kuten aina vierasta puhutellessaan. »En voi muuta kuin vakuuttaa olevani kauhean pahoillani —»

»Wallace», sekaantui puheeseen vaunuosaston toisesta päästä kuuluva ääni. Ääni oli heikko ja hiljainen ja lähti nurkasta, jossa hätääntynyt rouva Verity oli luullut olevan läjän vihastuneen vääpelin matkapeitteitä ja varavaatteita. »Wallace!»

Entinen vääpeli vastasi nöyrästi kuin nuhdeltu lapsi: »Sir?»

»Hillitkää kieltänne, Wallace», komensi vaippamytty, koettaen puhua äänekkäästi, »ja pyytäkää heti rouvalta anteeksi!»

Tällöin purskahti pikku Margaret Verity nauramaan.

Margaretin nauru oli kuulemistani äänistä miellyttävimpiä. Se oli äärimmäisen välitön ja niin kovin makea! Tuntui siltä kuin sitä jatkuisi loputtomiin; sitten se katkesi nytkähdyksen tapaiseen ääneen. Se loppui, ikäänkuin lapsi olisi (äkkiä kuten oli ilostunutkin) oivaltanut, ettei hänen sopinut osoittaa hyvää tuultaan sillä tavoin. Ja nyt hän punehtui. Vaikka hän olikin kasvanut maalla, ei hän ollut noita omenaposkisia lapsia, jotka vanhempina tulevat luumukasvoisiksi. Margaretin nuoret kasvot eivät olleet oikeastaan kalpeat — se kuulostaa sairaloiselta — vaan pehmeän, tasaisen värittömät. Hänen ihonsa muistutti kermaa, johon on sekoitettu muutamia pisaroita hedelmämehua. Kun hän punehtui, muuttuivat hänen kermamaisen ruusuiset poskensa jyrkästi helakan punaisiksi. Se oli hyvin kiehtovaa, hyvin kaunista.

On mahdotonta tietää, kiintyikö Wallacen isännän huomio ensinnä lapsen tenhoavaan punehtumiseen vaiko hänen rattoisaan, sointuvaan nauruunsa.

Hän oikaisihe istumaan suorana, käänsi tuuhean turkiskaulaksensa alas ja sysäsi kankaisen suippolakkinsa pois otsaltaan. Käännettyään teräväpiirteiset, miellyttävät kasvonsa — ihan nuoren miehen kasvot — lapseen päin hän tiedusti omituisella kurkkuäänellään:

»Mikä sinua nauratti?»

»Olen pahoillani siitä. Minun ei olisi pitänyt nauraa», vastasi pieni
Margaret puna yhä poskillaan. »Nauroin teille.»

»Minulle?»

»En mahtanut sille mitään. Se oli niin hullunkurista. Tarkoitan sitä, että sanoitte: 'Hillitkää kieltänne!' ja sitten: 'Pyytäkää rouvalta anteeksi!' Miten hän olisi voinut pyytää, jos olisi hillinnyt kieltään?»

»Margaret, rakas!» äänsi äiti…

Nuori mies kääntyi rouva Verityn puoleen ja nosti lakkiaan.

»Se on totta», hän virkkoi. »Pyydän anteeksi kaikilta. Ettekö pahastu, jos puhelen kanssanne matkalla. Olen ikävystynyt Wallacen ja itseni seuraan. Saanko sanoa olevani hyvilläni siitä, että sain muitakin vaunukumppaneiksini?»

Rouva Verity käsitti heti, että puhujan piti sallia sanoa mitä halusi. Hän oli sellainen nuori mies, joka voi sanoa mitä tahansa loukkaamatta. Hän oli ylimys ja soturi tai oli ollut soturi. Poika-parka, poika-parka (hän oli alle kuusikolmattavuotias)! Hänen kasvonsa kaikki luut kuulsivat pergamenttimaisen ihon lävitse. Hänen riutuneilla poskillaan hehkui puna, hänen siniset silmänsä kiilsivät kuin jalokivet, sitäkin kirkkaammin, koska ne oli upotettu »nokisin sormin». Mustat, kiharaiset ripset tehostivat silmien kuumeista kiiltoa. Rouva Verity ei ollut niin hämmentynyt, ettei olisi tajunnut, mistä kaikki se johtui — silmien ilme, ääni, paksut vaipat, uskollisen sotilas-palvelijan huolestuminen. Hänen edessään oli todella sairas mies, ei haavoista, vaan murhaavimmasta iskusta, mitä sodassa siihen saakka oli opittu iskemään.

Kaasutettu!

»Oi, olkaa hyvä —» sopersi rouva Verity, joka, kuten hän itse tunnusti, ei koskaan osannut sanoa mitään »kellekään muille» nuorille miehille.

Hänen miellyttävät kasvonsa puhuivat hänen puolestaan. Mies hymyili hänelle ja jatkoi Margaretin puoleen kääntyen: »Minä inhoan matkustamista. Entä sinä?»

»Minua se suorastaan hurmaa», ihasteli lapsi, ponnahtaen samassa pystyyn. »En ole matkustellut juuri ensinkään.»

»Minä taas olen liian paljon», virkkoi potilas. Hän sysäsi syrjään turkisvaipan liepeen. »Olen kuluttanut puolet elämääni kiertelemällä —»

»Herra Charles», pisti palvelija vähin, nousten seisomaan, »suvaitkaa pitää vaippa kunnollisesti ympärillänne!»

»Wallace, antakaa olla — herjetkää jo! Älkää komennelko minua! En voi sadatella teitä muutoin kuin kuiskaamalla, jos sen teette. Älkää käyttäkö sitä hyväksenne!» Kierrettyään turkisvaipan tiiviisti sairaan ympärille Wallace vaipui takaisin paikalleen. Kaasutuksen uhriksi joutunut nuori upseeri jatkoi: »No niin, enää ei minun tarvitse paljoa matkustella. Nyt Lontooseen ja sitten Sveitsiin; se on seuraava matkani.»

»Se on viehättävää», jupisi rouva Verity.

Margaret huudahti: »Sveitsiin? Eikö olisi suurenmoista, jos mekin pääsisimme Sveitsiin? Te olette onnellinen! Siellä saa laskea mäkeä kelkalla ja hiihtää ja luistella ja harrastaa kaikkia niitä jumalallisia puuhia, joista puhutaan talviurheilukirjoissa —»

»Mutta minut aiotaan teljetä parantolaan.»

»Niin, ymmärrän. Siellä teistä tulee terve.»

Mutta nuori kaasunuhri vain kohautti olkapäitään… Hän lisäsi: »Entä mihin teillä on matka?»

»Lontooseen», riemuitsi lapsi; hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän hytkähteli nurkka-istuimellaan. »Lontooseen koko päiväksi!» Hänet valtasi innostus, ja hän leperteli hilpeästi eläintieteellisestä tarhasta, »ulkosalla» nautitusta puolisesta, teatterista. »Oletteko te ollut katsomassa Pekka Poikasta?… Oletteko sitten ollut usein matineoissa? — Tiedättekö, etten syntymästäni saakka ole vielä tätä ennen ollut teatterissa? Eikö se ole suurenmoista? Sain syntymäpäivälahjaksi paljon rahaa, jolla saan tehdä mitä itse haluan kahdentenatoista syntymäpäivänäni. Tällä tavoin aiomme käyttää viisi puntaani.»

Virmaisen hyvätuulisena hän pakisi edelleen, niin että rouva Verity ei olisi kyennyt hillitsemään häntä, vaikka olisi koettanutkin —

Hän ei koettanutkaan. Hän ymmärsi. Tämän hilpeän, elämänsä alussa olevan pikkuolennon viaton, itsetiedoton puhelu oli kuin Jumalan lähettämä virkistys tälle surulliselle, itseensä keskittyneelle nuorelle miehelle, joka oli lähdössä viimeiselle, toivottomalle matkalleen. Siinä rautatievaunussa istuvan ryhmän jäsenten vastakohtaisuus oli tosiaankin silmäänpistävä.

Upseeri kuunteli pelkkänä korvana ikäänkuin olisi imenyt parantavaa lohdutusta tytön vauhdikkaista sanoista. Hänen katseensa oli värähtämättä suunnattu hänen vastassaan oleviin eloisiin kasvoihin.

Samoin kuin hän katseli lasta, ei taas Wallacen katse kertaakaan hievahtanut hänestä.

Vähää ennen kuin he saapuivat Lontooseen (se lienee tapahtunut East
Croydonissa) nuori mies kääntyi tytöstä äidin puoleen.

»Olen käyttäytynyt kovin karkeasti», pyysi hän anteeksi, kuiskuttaen liikuttavan hiljaiseen tapaansa, »kun en ole esitellyt itseäni. Suonettehan anteeksi sodanuhrin kummalliset oikut? Nimeni on Mount, Charles Mount. Jos sallitte, niin annan teille käyntikorttini. Hyvä Jumala, minut on jo ennen aikaani haudattu tähän turkisröykkiöön. Wallace, onko minulla nimikortteja muassani? Ottakaa ne esille, tehkää hyvin!»Wallace teki niin. »Kuulkaahan, kirjoitan tähän muistiin sen oudon sveitsiläisen paikan nimen. Kynä, Wallace! Suotteko minun pyytää teiltä erästä asiaa?»

»Olkaa hyvä! Jos voin millään tavoin —»

»Kuulkaahan! Minulla ei ole omaisia, muita kuin Archie, nuori veljeni. Hän on torpeedonhävittäjässä jossakin päin. Se ei ole terveellistä hommaa. Paitsi häntä ei minulla ole ketään, joka kirjoittaisi minulle. Meitä on vain kaksi, ja hän saattaa kuolla ennen minua; sitähän on mahdoton tietää!… Kirjeet merkitsevät paljon minulle — minulle. Luulisitteko voivanne lähettää minulle rivin ja kertoa, miten tyttönne nautti matineastaan, ja muusta sellaisesta? Se olisi ystävällisesti tehty. En pyydä, jos siitä on kovin paljon vaivaa, mutta… se olisi hyvin ystävällistä.»

Mitäpä olisi helläsydäminen Violet osannut sanoa? Koko kohtaus liikutti häntä. Kyyneleet pehmensivät hänen silmiensä muutoinkin pehmeätä ilmettä. Voin kuvitella, kuinka hänen (auttamattoman kehnon päähineen reunustamat) kasvonsa vavahtelivat, ja kuinka pelokas soinnahdus oli hänen äänessään, kun hän lupasi: »Tietysti kirjoitan, jos pidätte kirjeistä. Entä kirjoitatteko te, herra Mount? Kerrotteko, miten — miten saavuitte Sveitsiin?… Tässä on osoitteemme. Margaret itse kirjoittaa teille matineasta.»

»Teetkö sen, Margaret?» kysyi nuori mies.

»Oi, niin mielelläni! Minä pidän kirjeiden kirjoittamisesta. Minulla on tuskin ketään, jolle kirjoittaa! Kirjoitan teille», vakuutti lapsi, »kunnes tulette takaisin kotiin».

Victoria-asemalla syntyi luonnollisestikin aikamoinen hyörinä, kun oli koottava herra Mountin tavattomat matkatavarat.

Rouva Verity (joka oli innostunut auttamaan, mutta joka, herttainen poloinen, omista tutuista oloistaan lähdettyänsä oli aina kokonaan ymmällä eikä tiennyt, mitä tehdä) odotti sairaan luona, sillä aikaa kun tuikeakasvoinen, kuulan rampauttama Wallace teroitti Jumalan pelkoa asemasillan kaikille kantajille. Margaret hyppi kahleeseen kytketyn terrierin tavoin pienessä ympyrässä, katsellen jouluostoksille saapunutta yleisöä, orjanruusuilla ja misteleillä täytettyjä kuormarattaita, tavaroineen lähtövalmiina jonottavia sotilaita.

Herra Mount jupisi: »Teille tulee ihana päivä lapsen seurassa.»

»Niin kyllä, niin minäkin luulen. Olen varma siitä, että hän siitä nauttii. (Miksi en osaa lausua mitään lohduttavaa tälle mies-paralle…) Hän nauttii kaikesta.»

»Toivottavasti hän osaa aina niin tehdä. Hänen elämänsä pitäisi aina olla ruusuista. On hirveätä, että aina eksytään käyttämään kuluneita sanontatapoja, eikö olekin?» lisäsi hän, ikäänkuin hän ja rouva Verity olisivat olleet päivälliskutsuilla ja heidän olisi pitänyt keskustella. »Satutteko tuntemaan nämä säkeet:

— Rannalla Manan järven, nojaillen airoon Kharon odottaa?»

»En. Pelkäänpä, etten ole lukenutkaan sitä runoa —»

Samassa palasi Wallace, tunkeutuen touhuisasti ihmisahdingon lävitse. »Nyt, herra Charles —»

Herra Mount nosti lakkiaan. »En sano hyvästi, vaan käytän niitä sanoja, jotka gladiaattorit aina lausuivat Rooman keisarille. Muistatteko?»

Kovaksi onneksi rouva Verity-raukka muisti (aikoja sitten menneiltä historiantunneiltaan).

»Terve, Caesar! Kuoleman omat tervehtivät sinua!»

Violet nielaisi jäähyväisensä. Mutta Charles Mount sai Margaretilta perin riemuisan hymyilyn muistoksi matkalleen.

VI

Kuuden viikon kuluttua he saivat viimeisen sanoman Charles Mountista.

Hän oli kuollut sveitsiläisessä parantolassa ja jättänyt varsin suuren omaisuutensa perinnöksi neiti Margaret Veritylle »kiitollisena ystävyydestä, joka oli suuresti sulostuttanut hänen elämänsä loppuosaa».

Toiminimi Mount & Sons oli hankkinut sota-aikana jättiläismäisesti paisuneen omaisuuden myymällä ravintosäilykkeitä tai kenkänahkaa tai gramofonilevyjä, jotakin sellaista tavaraa, jota sotilaiden oli saatava suuria määriä. Isä ei ollut elänyt nauttiakseen siitä, hänen kaksi poikaansa olivat jakaneet voiton keskenään; ja vanhempi heistä, Charles, jätti nyt oman osuutensa neiti Veritylle määräämättä mitään jälkiä säädöslahjoituksia! Kaiken piti joutua lapselle heti ilmaa hankalaa holhousta tai muita rajoituksia siihen saakka, kunnes hän täyttäisi yksikolmatta vuotta. Torpeedonhävittäjässä palvelevalla nuorella Archie Mountilla oli oma osuutensa. Hän sai perheen valokuvat ja äitinsä jalokivet sekä henkilökohtaisen omaisuuden. Kaikki muu joutui tälle pienelle, vieraalle tytölle, jonka Charles oli tavannut kerran ja jolta hän oli saanut kenties viisi tai kuusi kirjettä.

Kuvitelkaahan sitä… Sain hänen äidiltään pitkänpituisen kirjeen, jossa hän kertoi minulle tästä ihmeellisestä onnesta. Eikö ollut loistavaa, ettei Margaretin tarvinnut kasvaa rahanpuutteen painamana ja vaivaamana! Nythän kullannupulle sittenkin avautuisivat kaikki mahdollisuudet! Hän saisi hyvän kasvatuksen, pääsisi matkustamaan ulkomaille, viehättävään ympäristöön! Hän voisi tutustua lukemattomiin mainioihin ihmisiin, hankkia itselleen viehättävän ystäväpiirin!

Sanalla sanoen, koko tämän kaksitoistavuotiaan elämä sukeutuisi ruusuiseksi.

VII

Kahdeksan vuotta myöhemmin kohtasin hänet jälleen. Minun on tunnustettava, että silloin tyrmistyin.

II luku

Teehetki paljasseinäisessä huoneessa

I

Marraskuulla menin käymään rouva Verityn luona hänen talossaan
Lontoossa.

Se oli Hill-kadun varrella. Korkea, yksinäinen, hienonnäköinen pieni talo, ja sen julkisivun ovi oli yhtä juhlallisennäköinen kuin quatrocento rasian homehtunut kansi. Kuinka suuresti se erosikaan Verityjen entisestä pääovesta, huvilan alati avoimesta, kuusamojen reunustamasta pylväseteisestä, josta tuulisten hiekkasärkkien poikki näkyi merelle! Rouva Verityn kirjeestä tiesin, että Margaret oli ostanut tämän Hill-kadun talon sellaisenaan, koska sen sisustus miellytti häntä, ja että hän pian lisäisi siihen omaa »käsialaansa».

Hovimestari, jolla oli ruuansulatushäiriöiden vaivaaman sfinksin kasvot, opasti minut salaperäisen hämäriä, paksumattoisia portaita myöten seurusteluhuoneeseen… Armias taivas, mikä yllätys!

Kuinka toisenlaista kuin Verityillä!

Kuinka toisenlaista kuin heidän huvilansa arkihuoneen kotoisen valkea, sekava sisustus kirkkaine, ruusunvärisine sitsipäällyksineen, avoimine ikkunoineen, joista merituuli puhalsi sisälle, tuoden puutarhasta sokeriherneiden ja neilikkojen tuoksua!

Silmäilin ympärilleni tässä uudessa asunnossa. Himmeillä kultauksilla runsaasti koristetut seinät olivat melkein kokonaan ihanasti ommeltujen koruverhojen, hyvin kallisarvoisten, mustan ja kullankirjaviksi maalattujen kiinalaisten kaappien ja laajan irtoseinän tummanpunaisten, lohikäärmeiden somistamien lautojen peitossa. Korkeita lamppuja seisoi nurkissa oudonväristen pagodiverhojen suojaamina, ja kaiverruksin kaunistetuilla jalustoilla ja pikkupöydillä oli kyyröttävien apinoiden ja sammakkohirviöiden muotoisia lamppuja. Mustalla matolla, johon upposi polvia myöten, oli vuodemaisia sohvia, sohvamaisia tuoleja, pyöreitä jakkaroita, ripsuista lattiapieluksia, kaikki kullanvärillä, mustalla ja kellanpunaisella kirjailtujen päällysten peittämiä. Raskaasti riippuvat samanlaisesta mustan ja kullan kirjavasta koruompeluksesta valmistetut verhot reunustivat ikkunoita, joissa oli myöskin sisäverhot ja puoliväliin ulottuvat kultakudoksiset kaihtimet. Upotuksien koristamilla pöydillä oli läjittäin muotilehtiä, (Eve, Vogue, The Tatter, La Vie Parisienne), kuukausijulkaisuja ja uusia romaaneja; lisäksi oli uunimaton kohdalla tavattoman iso suklaalaatikko, jonka avoimesta kannesta näkyivät sen sisältö ja lumikinoksia muistuttavat valkeat täytehöydyt, lattialle viskattu nukke, uudenaikainen, eriskummainen, kolmivuotisen hapsen kokoinen, puettu nuoren miehen seurustelupukuun ja päässään vaalean kullanvärinen silkkiperuukki. Kokonaisuudessaan huone oli mielestäni jonkun koristetaiteilijan haaveilema hekumallisen ylellisyyden näyte.

Kuhakin on oma makunsa. Minusta huone vaikutti tukahduttavalta, sen seinät vanutäytteisiltä. Sanoin sitä pimeäksi.

Se oli täynnä kukkia! Siellä oli miehenkorkuisia liljamaljakoita, pronssinen jalusta täynnä astioita, joissa oli ennen aikaansa kukkimaan saatuja syreenejä, useita maljakoita kuiduissa kasvavia roomalaisia hyasintteja. Jossakin kyti taikatikku, joita näkee palamassa kaukonäkijäin kammioissa. Runsaskaiverruksisella jalustalla paloi suitsutuslamppu. Ja kaikkien näiden sekavien tuoksujen täyttämänä tuntui sellaisen suljetun huoneen ilma, jossa suitsutettiin paljon ja yhtenään… Tarkoituksena oli kaiketi saada aikaan itämaalainen, velton raukaiseva lämpö…

Kullakin oma makunsa. Minä pidin sitä ummehtuneena.

Sanalla sanoen, sellaisen ilman olisin kaikkein vähimmän odottanut ympäröivän ulko-ilmaan tottunutta englantilaista» naista, rouva Verityä!

Hän astui sisään.

II

»Entä tyttäresi?» tiedustin pian. »Niin mielelläni haluaisin nähdä
Margaretin jälleen. Voiko hän hyvin?»

»Oi, kyllä! Hän voi oikein hyvin… todella —»

Heti välähti mieleeni epäilys, ettei lapsen laita ohut ihan oikein. Sana »todella» liitettynä mihin lauseeseen hyvänsä ja lausuttuna sellaiseen tapaan riittää vastaväitteeksi. Myöskin oli rouva Verityn ilmeessä jotakin outoa. Ensi silmäyksellä ei hänessä huomannut muutosta, vaikka hänen yllään olikin (ensi kerran koko tuttavuutemme aikana) »hyvä» leninki ja siihen sopivat kengät. Hänen vartalonsa oli suora, hänen lempeiden kasvojensa väri terve ja vaaleanpunertava kuten aina, hänen silmänsä kirkkaat. Mutta hänen ilmeessään oli jotakin. Tuo murheellinen häivähdys oli siinä aina ohut. Nyt siinä oli myöskin rauhattomuuden merkki. Puheliko hän salatakseen sitä?

»Tietystikin, ymmärräthän, Margaret on kasvanut, hyvin nopeasti. Tytöt tarvitsevat joitakuita vuosia sivuuttaakseen sen… 'Onko hän niin viehättävä kuin hänestä näytti tulevan?' Oi, hän on hyvin sievä. Saat nähdä. En luule niin ainoastaan sen tähden, että olen hänen äitinsä.» Rouva Verity puhui puolustelevan ylpeästi. »Niin monet ihmiset ihailevat häntä tavattomasti. Kaikkialla, missä olemme olleet. Kaikki kyselevät, kuka hän on, kutsuvat häntä vierailuille ja puhuvat hänestä paljon. Lapsi-kullan aika tahdotaan viedä niin kovin tarkoin! Niin paljon ihailijoita!»

»Eikö hän vielä ole kihloissa?»

Samassa kajahti puhelinkellon kilinä, jota vaimensi kahvipannun peitettä muistuttavan, tuoksujen täyttämän huoneen seinän pehmennys.

»Suo anteeksi!» Rouva Verity kääntyi puhelinta rumentavaan Pompadour-pukuiseen nukkeen päin. »Niinkö?… Oi, kuinka voit, Eric? Ei! Valitettavasti Margaret ei ole kotona… Hän meni kilpa-ajoihin Claude Oddleyn ja eräiden muiden seurassa… Niinkö… Luultavasti hän oli unohtanut luvanneensa. Kuinka pahasti tehty! Tänä iltana hän menee erään seurueen mukana kello yhdeksän näytäntöön… Toivottavasti hän saapuu puolen tunnin aikana… No niin, tule teelle ja puhu hänelle! Tuletko? … Tee niin… Näkemiin!»

Hän kääntyi takaisin minun puoleeni vastaamaan kysymykseeni.

»Niin, Margaret ei ole kihloissa. Vain nämä ihailijaparvet… Todellinen kunniavartiosto alituisesti. Hyvin paljon enemmän nuoria miehiä kuin tytöt olisivat ikinä halunneet meidän ollessamme nuoria —»

»Tarkoittanet liian paljon nuoria miehiä kerrallaan?»

»Niin, niinpä niin! Minä puolestani en ikinä kaivannut muuta kuin yhtä miestä. Minä olen aina ollut 'toivottoman vanhanaikainen haaveilija', kuten tyttö-kulta minua nimittää. Mutta Margaretilla täytyy olla henkivartijansa. He vievät häntä tansseihin, teattereihin, kilparatsastuksiin, loordien luokse, soutukilpailuihin, Hurlinghamiin, kaikkeen sellaiseen, mikä nyt on muodissa… Mikäli olen kuullut liehittelevät nuoret miehet nykyisin kauneimpia tyttöjä sillä tavoin, mutta eivätkö he: muka kosi sen kummemmin? Sitä me emme ole huomanneet. He kosivat Margaretia yhtenään.» Äiti hymyili niin liikuttavasti, ettei minulla ollut sydäntä edes ajatellakaan, kuinka epätodennäköistä oli, ettei Mountin omaisuuden perijättärellä olisi kosijoita. »Erikoisesti eräs heistä on lemmikkini ehdoton orja. Tämä meidän kesken sanottuna… mutta näkisithän sen, joka tapauksessa. Juuri hän vei tänään Margaretin esteratsastuskilpailuihin. Hän on silmittömästi kiintynyt tyttöön! Tunnetko hänet? Otaksuttavasti olet kuullut hänestä. Hän on vasta äsken saanut arvonimensä. Hän on nuori loordi Oddley.»

Hänen lempeä äänensä sai hienonhienon tärkeyden värähdyksen. Hän oli tämän maailman vähimmän herrastelevia olentoja, mutta hänen tavallaan kasvaneessa naisessa ei arvonimi (ja lisäksi hyvin vanha, kunnioitettu nimi) voi olla herättämättä jonkun verran ihastusta.

»Pitääkö Margaret hänestä?»

»Sitä on niin vaikea sanoa tytöistä, eikö olekin?»

Omassa mielessäni mietin, että se olisi ollut varsin helppo »sanoa» muutamista tytöistä. Violetin ensi kerran kohdatessa Jack Verityn oli hänen kasvoistaan varmastikin näkynyt selvästi, että hän oli Jackin, ainoastaan Jackin. Siinä oli ohut aitoa romanttisuutta. Tulisikohan se Jack Verityn tyttären ja tämän nuoren loordi Oddleyn osaksi? Minut valtasi lievä kiihtymys ajatellessani, että näkisin sen itse. Myönnän olevani innokkaan utelias. Valmistauduin näkemään romanttisuutta tässäkin ylenmäärin upeakalustoisessa ympäristössä.

»Kerrohan minulle siitä! Kuinka kauan tyttäresi on tuntenut nuorukaisen? Missä hänet kohtasitte?»

»Sveitsissä, talvikisoissa pari vuotta sitten. Hän ja hänen sisarensa Cynthia asuivat samassa hotellissa kuin mekin. Cynthia on Margaretin hyvin läheinen ystävä juuri nyt. Cynthia se löysi tämänkin talon hänelle. Kehoitteli Margaretia ostamaan sen —»

(Ahaa! »Cynthian» syytäkö sen epäveritymäinen sisustus olikin?)

— »Cynthialla on ihmeellisen hyvä maku, väittää Margaret. Hän näyttää aina huvittavan Margaretia. Hän —»

Taaskin soi puhelinkello.

»Niin ikävää; saanko? Ajattelehan, että tällaista kestää aamusta iltaan Margaretin tähden!» Hän tarttui kuulotorveen. »Kyllä. Ei; puhuja on rouva Verity… Ei. Hän ei ole vielä palannut! … Odotan heidän saapuvan millä hetkellä tahansa. Saanko ilmoittaa hänelle jotakin?… Oi, pistäydyttekö täällä? Niin, tehkää se! (Ei niin innokkaasti, kuulosti minusta.) »Tulkaa teelle! Näkemiin! … Soittaja oli Cynthia… Taitaa olla parasta ilmoittaa Bensonille, että tänne saapuu paljon väkeä teelle tuossa paikassa…» Hän soitti kelloa.

Ruuansulatushäiriöiden sfinksin (jota rouva Verity silminnähtävästi kovasti pelkäsi) poistuttua kuunneltuaan emäntänsä lausuman määräyksen, kysyin:

»Pitäisitkö sinä siitä?»

»Mistä?»

»Että Margaret hyväksyisi tämän nuoren miehen kosinnan?» »Niin», äänsi rouva Verity empien.

Odotin hänen lausuvan jonkun hänen tapaisilleen haaveilevan herkkätuntoisille naisille ominaisen kuluneen lauseen (kuten: »Jos lapsi-kulta rakastaa häntä, niin en luonnollisesti olisi unissanikaan kyllin itsekäs estääkseni häntä menemästä avioliittoon niin pian kuin hän haluaa»), mutta rouva Verity huomauttikin äänessään oudon katkera soinnahdus: »Eipä olisi paljoakaan väliä, pitäisinkö siitä vai —»

Samassa sattui taaskin keskeytys; tässä hiljaisessa, eristetyssä talossa syntyi äkkiä kovaääninen hälinä.

Ulkoa kuului auton melua; sitten pamahti pääovi, kajahti haukuntaa, naurua, kimeitä huudahduksia; useita ihmisiä tuntui syöksyvän portaita ylös yhtä aikaa. Ovi avautui. Päätäpahkaa tuoksahti sisälle joukko ihmisiä, joiden lukumäärää hämmentynyt silmä ei aluksi kyennyt laskemaan pitkiä, sileiksi harjattuja nuorukaisia, jotka seurasivat hyvin kookasta, nahkaiseen autovaippaan ja pieneen, punaiseen turkishattuun puettua tyttöä. Nuoret näyttivät sysivän toisiaan, leikkien hilpeätä hevosenleikkiä, harppailevan toistensa kantapäiden ja heidän jalkojensa välissä pujottelevien, villeiksi kiihtyneiden koirien ylitse ja lörpöttävän kaikki samanaikaisesti, niin että kuulosti siltä, kuin olisi pantu soimaan useita gramofoneja yhtä aikaa ja liian nopeasti. Olin erottavinani:

— »Myrkyllinen onni eikö se ollut myrkyllinen onni rakas, ihminen voitko väittää hei tässä on Eric hei Eric! Hei Odds myrkyllinen onni, kun panit vetoa. Nauroin niin panin sata kahdeksaakymmentä vastaan loppuottelussa en halua teetä mutta mielelläni ottaisin ryypyn! No? No? Exasperation ensimmäinen JA kaiken sen jälkeen Bubbly puolisella Paddock-aitaus Exasperation ensimmäinen Tiara toinen This Freedom kahdeksas tai jotakin täydellistä ihmisiä tulvimalla siellä Armstrong Siddeley Tiara toinen. Mitä? Aioin panna viitosen sen puolesta Mixyä VASTAAN! Se muutti minun Kolme kertaa hallo Ericillä oli MAALLINEN Exasperation ensimmäinen myrkyllinen onni oh EI sitä ei ONNISTANUT panitko vetoa? Ahaa! kuinka voitte rouva Verity sujui hyvin tunnin ja neljäkymmentä minuuttia minua onnisti — minä —»

Rouva Verityn ääni melkein hukkui heidän meluunsa, kun hän sanoi:
»Tässä hän on. Tämä on Margaret.»

III

Huomasin pudistavani pitkän tytön kättä, katsoen häntä kasvoihin.

Ne olivat kiehtovan kauniit pienet kasvot, soikeat, suurisilmäiset; suun piirteet olivat vallattomat ja muistuttivat kukkaa. Mutta kasvot olivat liian kalpeat, liian hienopiirteiset, liian paksun ihojauhekerroksen peitossa. Ja nuo suuret silmät, harmaan siniset kuin Englannin kesäinen taivas, näyttivät menettäneen pehmeyttään. Johtuiko se siitä, että ruskeat kulmakarvat olivat tahmeina paksusta, mustasta maalista?

»Kuinka voitte?» tervehti hän minua raukeasti. »Tietysti muistan teidät. Kohtasimme siellä huvilassa… vuosisatoja sitten…» Hän alkoi hypistellä turkiksiaan ja vaatteuksensa moninaisia nahkaisia, kankaisia ja kudottuja kappaleita. Yhden toisensa jälkeen hän riisui ne yltään henkivartijoiden koko ajan hyöriessä hänen ympärillään, tarjoillen saamattomasti apuaan. »Enkö minä saa tehdä sitä? — Salli minun, Margaret!

Annapa, kun autan sen yltäsi! —»

Hän ei vilkaissutkaan kehenkään heistä. Huomauttaen huolettomasti: »Kas tässä, Oddos! Ota kiinni!» hän heitti vaatemytyn kirjaimellisesti vasten kasvoja siloiselle, noin yksikolmatta vuotiselle nuorukaiselle, jonka kullankeltainen tukka oli taaksepäin kammattu ja jolla oli mimosankeltaiset liivit. Nuorukainen horjahti vaatteiden sysäyksestä, otti ne, laski ne jakkaralle ja hääri edelleen Margaretin vierellä. Kun tyttö istahti lähinnä tulisijaa olevalle sohvamaiselle tuolille, huudahtaen: »On purevan kylmää; kunpa saisimme pidetyksi tämän huoneen kodikkaampana!» vaipui nuorukainen hänen jalkojensa juuressa olevalle lattiapielukselle katse hievahtamatta kiintyneenä tytön kasvoihin ja huulet hieman raollaan ikäänkuin valmiina nielaisemaan kaikki tytön sinkauttamat sanat.

Arvasin, että hän oli Margaretin orja, Claude Oddley.

Ehdin parhaiksi nähdä, että hän muistutti paljon keltaperuukkista vaatturinnukkea (jonka joku oli tällä välin ottanut pöydältä ja viskannut rentona virumaan pianon kannelle). Sillä kertaa en ehtinyt silmäilemään nuorta Oddleyta sen tarkemmin.

Minun oli katseltava Margaretia, joka loikoi pitkänään soma pää painettuna pieluksiin, ihonväristen silkkisukkien verhoamat, ohuet sääret ristissä ojennettuina kauas ruskean silkkihameen liepeiden ulkopuolelle. Hame riippui hänen ympärillään samoin kuin lippu tangossaan tyynellä ilmalla. Mitä, mitä oli tapahtunut tuolle sopusuhtaisen voimakkaalle, nuorelle ruumiille, joka minusta oli muistuttanut hovilinnain tavoin veistettyjä nurkkapatsaita? Kuihtunut ja kutistunut tuollaiseksi! Kummallisia sanoja käytettäviksi vasta ikänsä toisen kymmenen lopussa olevasta tytöstä! Mutta minkä tähden hän kuihtui. Juuri sellaisen vaikutuksen hän teki. Umppu, joka kuihtui silloin, kun sen olisi pitänyt aueta upeimpaan kukoistukseensa. Kullakin on oma makunsa. Otaksuttavasti hän ihailevista henkivartijoistaan näytti olevan oivallisessa kunnossa.

Pehmeä huone oli ahdinkoon saakka täynnä nuorukaisia, heidän koiriaan (kaksi karkeakarvaista terrieriä ja yksi buldoggi), pyörteisinä pihvinä tupruavaa tupakansavua, kaukoputkia, hajallaan olevia urheilulehtiä, gramofonimaista puheenhälyä heidän hokiessaan ratsastuskilpailujen ja autoilun tapahtumia sekä ristimä- ja pilanimiä.

Muutamissa minuuteissa olikin huoneessa huolimattomasti siroteltuja savukkeenjätteitä enemmän kuin koskaan olen missään muualla nähnyt. Tuhkaa oli matolla kinoksittain; sitä oli kirjailtujen pieluksien välissä ja teevadeilla; tuhkaa ja savukkeenpätkiä oli teen sekaan sekaantuneena kuppien pohjalla; tuhkaa oli Anna-kuningattaren tyylisellä tarjottimella ja sokeripalojen seassa; poltettuja tulitikkuja oli pistetty hyasinttiruukkujen sammaliin; tuhkaa varisi Margaretin ruskean silkkihameen helmaan; tuhkaa oli torkkuvien koirien turkissa; tuhkaa uunin hiilisuojuksella; tuhkaa — uskotteko minua — huomasin jonkun verran myöskin poroastioissa.

Mutta palatkaamme henkivartijoihin. Kilvan he tarjoilivat Margaretille tulitikkuja ja savukkeita (»— kas tässä, maistahan minun kotelostani —» »Ei! Margaret ei koskekaan muihin kuin noihin voimakastuoksuisiin savukkeihin, joita hän ja Cynthia ostavat aavemaiselta, pieneltä kreikkalaiselta —»). He kiidättivät hänelle teetä ja leivoksia, viimeisen Starin ja hänen autoon unohtuneen kilpailuohjelmansa ja helmillä koristetun laukkunsa.

Kuka näistä nuorukaisista, jotka silminnähtävästi olivat orjamaisesti häneen kiintyneet, oli hänen suosikkinsa?

Sen aprikoiminen ja arvaileminen oli mielenkiintoista. Aikoiko hän rohkaista viimeisen Oddleyn kosiskelua? Hän ei ohut huomaavinaan Claudea sen enempää kuin jättiläiskokoista nukkea. Hänellä tuntuikin olevan enemmän puhuttavaa »Ericille», punatukkaiselle, kaunisääniselle, sieväsukkaiselle ylioppilaalle, jonka huulilla väikkyi »vakaana» hymy. Olikohan Eric saanut hänet haaveilemaan?

»Sinä lupasit minulle», moitti Eric. »Kymmenen päivää sitten lupasit lähteä tanssimaan tänä iltana. 'Embassyssa’—»

»No niin, minulta varmaankin unohtui kirjoittaa se muistiin. En muista muuta kuin sen, että lupasin Oddsille mennä hänen seurassaan pieneen teatteriin. Teidän on parasta taistella siitä keskenänne.»

Kas vain! Hän näytteli kuningatarta. Mutta minusta hän esiintyi kovin epäkuningattarellisesti. Siltä tuntui hänen aloittelijamainen, veltto asentonsa, joka näytti hänen selkänsä kumarana, rintansa onttona ja solisluiden päät niin korkeina, että niihin olisi voinut ripustaa hatun.

Hän oli ripustanut niiden ympärille hyvin kauniin, timanttisolkisen helminauhan. Lisäksi hänellä oli timanteilla koristettu hattuneula, rannekello helmistä jäykässä kapeassa, mustassa nauhassa ja pitkät platinaketjut, joissa riippui kilisevä kokoelma »helyjä», kuten hänen isänsä olisi sanonut. Siinä oli vihreä, neuriittinen epäjumalankuva, kultakehyksinen taskupeili, pieni kultainen Nildé-rasia, savukekotelo, lyijykynä ja neuriitista ja merenvahasta valmistetun putken suojaama huulipuikko.

Hän otti koneellisesti käteensä peilin; nyrpisti hiukan nenäänsä; tarttui huulipuikkoon ja alkoi piirtää kalpeata ylähuultaan helakan punaiseksi. »Mikä on hyvää lääkettä pisamille?» kysyi hän kärtyisesti. »Taaskin on tulossa inhoittava pisama juuri tuohon. En jaksa käsittää, mistä ne johtuvat, ymmärrätkö sinä, Violet?» (Kysymys oli osoitettu äidille.)

»En, sitä en ymmärrä, rakas… Minulla ei ollut niitä kukaan ollessani sinun ikäisesi, eikä niitä ole nytkään.»

»Ei tietysti, sinulla ei milloinkaan ole huolia. Sinun laita ei ole samanlainen kuin minun, Vi. Sinä et ollut kasvanut niin nopeasti», selitti Margaret, silmäillen äitiään arvostelevasti. »Sinulla ei ollut mitään tekemistä silloin, kun sinä olit nuori. Sinä et joka aamu herännyt niin perinpohjin herpaantuneena.»

»Herpaantuneena?» kertasi rouva Verity, äkkiä huolestui »Mitä tarkoitat, rakas?»

Autossa saapuneet nuoret ehättivät yhteen ääneen kummastelemaan; »Niinkö? Ettekö tiedä, mitä on herpaannus rouva Verity? Minua vaivaa herpaannuksen tunne joka aamu; eikö sinuakin, Odds?»

»Panen vetoa vaikka kuinka paljon, että olen herpaantuneempi kuin kukaan teistä. Olen herätessäni kuin kuollut», liioitteli nuori Oddley. »Ihan kuin kuollut. Kun kiusanhenkeni astuu sisälle, tuoden varhaisen teeni, kykenen hädin tuskin pidättymään sinkoamasta sitä vasten hänen kasvojaan. Juuri niin.»

»Tee ei haittaa, mutta jos vain mainitaankin jotakin syömisestä», valitti bulldogin isäntä.

»Minä virkoan henkiin», pisti väliin poika, joka teen asemasta joi konjakkia ja soodaa, »vasta kello yksi».

»Oletko hengissä jo kello yksi?» huudahti kalpea Adonis, jolla oli henkivartioston nauha. »Minä virkoan aikaisintaan puolikaksi. Kello kaksi alan kohota istumaan ja virvoitella heikkoa tajuntaani. Neljän aikaan tuntuu jo melkoista paremmalta. Kello kuusi alkaa päivän viettäminen. En jaksa käsittää, miten voidaan pysyä pystyssä ennen puolista. Minä puolestani muutun joka päivä yhä raukeammaksi kaikissa suhteissa.»

Se oli tietysti kerskailua, mutta tuskin kaunista.

Ja jos kamalan »raukea»-sanan merkitys on sama kuin sanojen »ei varsin virkeä», niin se, sen pahempi, ei ollut kokonaan harhaan osunut.

Koko tämä nuorten ihmisten ryhmä… Heitä oli vaikea nähdä silloin. Kun tee oli tuotu sisään, oli paksut verhot vedetty ikkunoiden eteen ja himmeiden, petunianpunaisten ja tummanhelakoiden kaihtimien verhoamat lamput sytytetty. Huoneessa vallitsi ruusuhohteinen hämärä, mutta minä olin tarkastellut henkivartiostoa päivänvalossa.

Ja ottakaa huomioon, että nämä sodanjälkeiset henkivartijat olivat pohjaltaan siivoja poikia (loordi Oddleykin oli »kiltti», vaikka hupakko). Ja kaikki he olivat myöskin hauskannäköisiä.

Kaikkien polvien naiset pitävät oman nuoruusaikansa miehiä miehisen kauneuden kulta-ajan edustajina. »Katsokaahan, kehoittavat iäkkäät tädit, »noita valokuvia! Sellaisia olivat Dick, Tom ja Harry nuorina miehinä, Margaretin henkivartijoiden ikäisinä. Eikö niistä näy — »

Ne ovat ryhmävalokuvia, jotka on otettu Sandhurstissä, Woolwichissa tai laivankannella, jalkapallojoukkueita, yhdeksännentoista vuosisadan kahdeksannen kymmenluvun tuuheaviiksisiä nuorukaisia tennistä pelaamassa, soutumiehistöjä Henleyn pitkissä, ennen sotaa käytetyissä veneissä. Katselemme niitä… ja pudistamme päätämme… Niin raskastekoisia, jykeviä, karvaisia. Ja kuinka kömpelösti, kuinka maalaismaisesti puettuja olivatkaan nuo nykyisin neljättä ja viidettä vuosikymmentään käyvät miehet, joilla silloin oli menossa toinen tai kolmas kymmenensä!

Nykyajan nuorukaiset ovat monessa suhteessa äärettömän paljon hauskemman näköisiä kuin edellisen polven nuoret, joihin Jack Verity kuului.

Osaksi se tietystikin johtunee heidän pukujensa suunnattomasti paremmin vaatettavasta kuosista. Mutta ruumis on muutakin kuin pelkkiä vaatteita. Heidän rakenteensa, ryhtinsä ja liikkeensä ovat miellyttävämmät. He ovat viehättävämpiä, taipuisempia, joustavampia. Heidän ruumiillisia harjoituksiaan on ohjattu paremmin kuin Sandowin oppilaiden kuningas Edwardin hallituskautena. Raskaat voimistelun välineet on hylätty. Nyt ei enää näe jykeviä, liian pullealihaisisia voimavartaloita (kuten isät ja sedät valittavat: »Nykyisin ei enää koskaan tapaa kunnollisen näköistä, hyvin muodostunutta nuorukaista. Naisia! Niiden kaltaisiksi he ovat muuttumassa.») He ovat kehittyneet sulavammiksi kuin yhdeksännentoista vuosisadan nuoret. He ovat vilkaskatseisempia ja (mielestäni) vilkasälyisempiä. Heidän kätensä, hiuksensa ja hampaansa saavat innokkaampaa, huolekkaampaa hoitoa.»

Mutta — eikö heidän terveytensä ole sallittu kärsiä muissa suhteissa?

Omituisen kalpeakasvoisia olivat nämä Violetin tyttären ympärillä hyörivät nuorukaiset! Kaupunkilaistuneita, sisälläolosta näivettyneitä siitä huolimatta, että he olivat juuri äsken saapuneet autolla maaseudulta (ohjaajina noudattaen tunnuslausetta: »Turvallisuudesta vähät!») Kellahtavan kalpeita kaikki tyyni. Ja heidän silmänsä — useimmilla oli turvonneiden luomien ympärillä väsynyt, jäykkä ilme, joka johtuu siitä, ettei nukuta kyllin monta tuntia vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä.

Tämän polven nuoret nukkuvat liian vähän. Kukapa heistä ajattelee makuullemenoa ennen kuin aamuhämärässä? He ovat liian vähän nukkuneet, lyöneet laimin kävelemisen. Kuka heistä menee iltapäivällä kävelylle sateeseen? (»Kävelylle? KÄVELYLLE? Mutta uusi Indian-autoni vie minut sinne kuudessa ja puolessa minuutissa, bzzzzupP!») He ovat kävelleet liian vähän, mutta tanssineet liian paljon. Ajelleet autolla liikaa… Pelanneet tennistä liiaksi. Liian paljon lämmitelleet takan ääressä. Viettäneet liiaksi aikaansa Ritzissä (ainakin tämä ryhmä oli)! Ja varmasti polttaneet liian paljon tupakkaa (yhtenään he sytyttivät savukkeen toisesta). Liian kiihtyneitä. Ahtoivat neljäänkolmatta tuntiin niin paljon puuhaa, että se olisi Jack Veritylle riittänyt kokonaiseksi kuukaudeksi, ja suunnittelivat uusia puuhia viikkomääriä etukäteen…

Joillakuilla näistä henkivartijoista oli epäilemättä ammatti. Muutamat heistä olivat liikealalla. Toiset palvelivat sotaväessä. Toisten taas oli luettava suorittaakseen tutkintonsa, jotka merkitsivät heidän elämänuransa alkua. Muutamilla taas oli varsinaista työtä. Tunnen nämä nykyiset nuoret. He työskentelevät ankarasti. Mutta — rutto periköön sen ajatuksen, että heidän pitäisi huvitella vähemmän kuin niiden, joilla et ole muuta tehtävää koko maailmassa kuin huvitteleminen! Ne, joiden täytyy tehdä työtä, elävät kaksinkertaisen paineen alaisina; siinä kaikki.

Mietin: »Olkoon menneeksi, jos he nauttivat siitä!» Pojat (mainiota ainesta, väärin käytettyä, mutta lujempaa kuin tytöt) nähtävästi nauttivat elämästään. Entä Margaret? Tyttö? Mitä hänestä tulisi moisessa mielettömässä riennossa?

Tuossa hän virui savukekotelo toisessa kädessä, Martini toisessa…
Silmäilin viehättäviä, väsyneitä, kalpeita pikku kasvoja.

Ymmärsin, minkä tähden hänen äitinsä näytti niin huolestuneelta.

Sfinksi ilmoitti: »Neiti Oddley.»

IV

Nyt siis saapui vielä yksi Margaretin elämään vaikuttava tekijä, hänen paras ystävättärensä.

Kun hän ilmestyi väliverhon takaa, osui katseeni ensiksi hänen kenkiinsä. Ne olivat valkeaa suèdeä, ja niissä oli korkeat poimuvarret. Sitten tuli näkyviin valkeasta, karkeasta friisikankaasta valmistettu hame. Sitten rohkeakuosinen, korkeakauluksinen takki mehunvihreästä nahasta. Sen yläpuolella näkyi teräväpiirteiset kasvot, jotka suuresti muistuttivat hänen veljeään, monitaipeinen, vihreä savukkeenpidin ja vihreä nahkahattu. Savukkeenpitimen ja hatun välillä välkkyi monokkeli, sekin vivahtaen hieman vihreälle.

Henkilö, jolla oli nämä erikoispiirteet, syöksähti Margaret Verityn luokse, siirsi hetkeksi suustaan imukkeensa (joka oli melkein niin pitkä, että se olisi sopinut jättää sateenvarjotelineeseen), suuteli tyttöä rakkaasti, ennen kuin oli näkevinäänkään rouva Verityä, ja huudahti: »Peggy, miksi et soittanut? Olen ollut pakahtumaisillani kiihkosta halutessani varmaa tietoa kahdennenkymmenenkahdennen päivän näytännöstä.»

»No, se on ihan selvä juttu, Cynthia», pisti lattiapieluksella istuva
Claude Oddley väliin. »Se on järjestetty. Minä tulen noutamaan
Margaretia; hän syö päivällistä kanssani, ja sitten tuon hänet
huveihin.»

»Sepä herttaista! Kerrankin on Claude osoittanut hieman intelligenssia. Se kai johtuu siitä, että hänen armonsa on nyt täysi-ikäinen. Tiedäthän, että hänen syntymäpäivänsä oli keskiviikkona. Taivutin hänet pitämään sen kunniaksi laskujuhlat. Nimittäin maksamaan laskunsa. Eikö se ollut loistava keksintö?» jatkoi neiti Oddley lepertelyään, sysäten veljensä permantopielukselta nyt jo kovin siivottomalle matolle ja sijoittuen hänen paikalleen. Hänen lörpötellessäänkin oli hänen silmissään valppaampi arvosteleva ilme kuin olin koskaan nähnyt ainoankaan nuoren naisen silmissä; veli sai kyllä olla perijä, mutta silminnähtävästi oli sisar hänen hallitsijansa. »Istuimme Half Moon-kadun varrella olevan rakennuksen kirjastossa ympärillämme laipioon saakka ulottuvia kirjeröykkiöitä! Kaikkialla oli laskuja, maksuosoitusniteitä, holhoojia, sukulaisia, ja silloin keksin aika hauskan leikin, jolla Claude sai huvittaa muita. Hän piti aina kädessään suljettua laskua ja sanoi: »Arvatkaa, kuinka suuri tämä lasku on? Se on suutariltani, liinavaatekauppiaaltani, parturiltani (keitä milloinkin sattui) ja se ulottuu hänen viimeisestä Etonissa viettämästäni lukukaudesta (tai jostakin muusta ajasta) tähän saakka. Arvatkaa, kuinka suuri se on, ja saatte yhtä suuren rahaerän, jos arvaatte shillingit ja kaikki tarkalleen. Sitäpaitsi minä suoritan sen.»

»Arvasiko kukaan, Cynthia?» tiedusti Margaret. Hänen kasvoilleen oli ilmestynyt ensimmäinen hymyn häive. Niin, hän oli ilmeisesti huvitettu. Tämän vanhemman, eloisamman tytön vilkas pakinoiminen näkyi elähyttävän häntä. Hän näytti ikävystyneeltä, palkatun leikinlaskijansa hullutteluja kuuntelevalta prinsessalta.

Kyllä; minä arvasin. Arvasin Lobbin lähettämän laskun suuruuden ihan shillingilleen. Mitenkö osasin? Koska olin erehdyksestä avannut sen, kun se viimeksi lähetettiin ja selitettiin, että liikkeen oli vastenmielisesti pakko… Sain siis koko erän, satakolmekymmentäseitsemän puntaa neljätoista shillingiä kahdeksan pennyä. Ei niinkään hullusti. Vahinko vain, että menin panemaan sen vetoon This Freedomin puolesta, joka saapui perille seitsemäntenä. Ja tiedätkö, että olin vähällä panna sen Tiaran puolesta! Eikö se ollut hurjan harmillista! Mutta olihan siellä kuitenkin Woolandin, Debin, Revillen ja toilettikauppiaani laskut; Claude suoritti ne kaikki. Ne olivat? hauskat, pienet, perheenkeskeiset syntymäpäiväkekkerit, Mutta varsinainen juhla tietystikin vietetään kahdentenakolmatta päivänä. Siitä tulee viehättävä, Peggy. Aiotko pukeutua uuteen egyptiläiseen pukuusi?»

Tällöin rouva Verity (jota muuten hänen ilmeisesti kovin kunnioittamansa neiti Oddley ei vielä ollut tervehtinyt) sekaantui puheeseen teekuppinsa takaa. »Cynthia, rakas, en tahtoisi keskeyttää… Margaret kulta, kun puhutte kahdennestakolmatta päivästä, ette kaiketi tarkoittane toista keskiviikkoa?»

»Kyllä; juhla on ensi keskiviikosta viikon päästä. Entä sitten? Oi,
Violet, älä ole kiusallinen äläkä väitä, että silloin on jotakin muuta!»

»Mutta, armaani, on todellakin muuta. Oletko unohtanut: Ja minua peloittaa, että se on hyvin tärkeää. Tom-sedän odotetaan saapuvan Etelä-Amerikasta yhdentenäkolmatta oltuaan poissa yli kymmenen vuotta. Ja ymmärräthän, rakas että hän ensimmäisenä iltana Lontooseen saavuttuaan välttämättä haluaa syödä päivällistä meidän seurassamme. Emme luultavasti mitenkään voi —»

»Voi, kuinka kauhea isku! Sitä on suorastaan mahdoton kestää», huudahti monokkelisilmäinen tyttö. »Ei ainoastaan tanssi, vaan myöskin —» Hän vaihtoi veljensä kanssa silmäyksen, joka tuntui puhuvan lukemattomista suunnitelmista »Kaikki on järjestetty, rouva Verity! Jollei Peggy tule mukaan, romahtaa kaikki murskaksi. Voi, sellaista ei voi ajatellakaan, Ei saa turmella koko tilaisuutta jonkun harmaantuneen vanhan herrasmiehen tähden, joka saapuu toisesta maailmanäärestä kuten Rip Van Winkle. Jos hän kerran on odottanut niin monta vuotta, niin hän jaksaa odottaa vielä yhden yön lisää.»

»Cynthia, olen todella pahoillani, mutta pelkään —»

»Setien seurassa voimme olla milloin tahansa», tokaisi Cynthia, »mutta meidän ei käy pilaaminen tätä erikoista pikku juhlaamme. Jotakin on keksittävä; täytyy keksiä. Miksi ei pyydettäisi setä Tomia? Voimme työntää hänet syrjään myöhemmin, ennen kuin illanvietto muuttuu sellaiseksi, ettei se oikein sovi hänelle.»

»Niin, miksi ei?» vahvisti nuori loordi Oddley. »Jos hän on päättänyt syödä päivällistä Margaretin seurassa, niin tehköön niin! Sehän on niin kuin olla pitääkin. Syököön päivällistä Margaretin ja meidän kaikkien muiden seurassa! Mennään 'Ritziin’. Tulettehan kaikki mukaan, ettekö tulekin?» Hän käänsi nukkemaista, kultatukkaista päätään puolelta toiselle, katsoen tukahduttavan suitsutuksen täyttämässä huoneessa olevaa tungosta.

»Niinhän on kaikki hyvin, rouva Verity, eikö olekin?»

Rouva Verity-rukka ilmeisesti arveli, ettei sillä tavoin olisi likimainkaan hyvin.

Hänen Tom-setänsä, vanha, hyväntahtoinen, huvila-aikainen ystävä, saapuisi Englantiin kymmenvuotisen poissaolon jälkeen ja joutuisi vieraaksi, ei pieneen kotoiseen perheseuraan, vaan Ritzissä vietettyyn rymyjuhlaan, jossa olisi ainakin parikymmentä nykyajan nuorta! Hänet vietäisiin juhlatilaisuuteen, jonka isäntää hän ei olisi kertaakaan nähnyt ja jonka emäntä… Mitähän hän ajattelisi neiti Monokkelista?

Ruusuisessa hämärässäkin erotin, että tällaisia mietteitä risteili vanhan ystäväni kasvojen takana. Hän kävi yhä huolestuneemman näköiseksi. Nyt luulen rouva Verityn jo sinä iltana käsittäneen, että hänen määräysvaltansa oli lopussa.

Margaret kiskoutui pystyyn sohvaltaan ja tunkeutui tupakansavun lävitse, joka aaltoili hänen nuoren, laihan vartalonsa takana kiertäen kuin joen pyörre, ja istuutui äitinsä tuolin leveälle käsinojalle.

»Vi, rakas», virkkoi hän valittavasti, »sinun on järjestettävä tämä. Minun on suorastaan mahdoton kestää raskaan perhepäivällisen kotoisen puuduttavaa painoa Tom-sedän seurassa. Joko on sinun pidettävä hänet kokonaan täällä kahden kesken —»

»Mutta, kullannuppu, juuri sinuahan hän haluaa tavata Hän ei omien sanojensa mukaan ole nähnyt sinua sen jälkeen, kun sinä olit pikkuinen merimiessiniseen puseroon puettu tyttö —»

»Oi, Violet, säästä meitä!»

»Kuinka kirkuvaa, Margaret pienenä ja merimiessinisessä asussa! Eikö olisi paras, ettei Margaret uusine, komeine egyptiläispukuineen häiritsisi herttaisen vanhan herran muistoja?»

»Vi, jollet yksin halua olla hänen seurassaan, on sinun taivutettava hänet tulemaan Clauden ja Cynthian kutsuihin 'Ritziin'.»

»Niin, hän Ritzissä käy, ei juuri muualla näy, ja siksipä on hän nököttäjä-Tom!»

lauloi joku toinen nuorukainen. Tätä sukkeluutta tervehti myrskyinen nauru. Yleisen hälinän aikana näin Margaretin kiertävän laihan, nuoren käsivartensa äitinsä kaulaan ja kuiskivan hänelle kiihkeästi oman savukkeensa tupruavien savupilvien lävitse, pyytäen sellaisen henkilön tavalla, jonka olisi tarvinnut vain komentaa. Mitenkähän sen illan vietto järjestettäisiin, aprikoin.

V

Pian siitä järjestelystä annettiin tieto.

Tom-sedän tervetuliaisia juhlittaisiin »Ritzissä». Jokaisen oli tultava mukaan. Myöskin minut kutsuttiin. Koska olemukseni pohjasävel on uteliaisuus, otin kutsun vastaan. Kaikkien piti saapua, mutta kutsuja oli Margaret. Meidän kaikkien, setä Tom mukaanluettuna, piti olla Margaretin vieraita.

»Entä te», lisäsi rouva Verity nuorelle miehelle, joka oli koko ajan istunut lähellä häntä selin lamppuun päin, joten hänen päänsä näkyi minulle vain tummana täplänä himmeän purppuraista valopyörylää vasten. »Tulettehan tekin?»

»Kiitoksia! Tulen mielihyvin.»

»Ja sinä, Eric», komenteli Margaret, »ja Tynkä ja Pisama ja Prinssi! No niin, taivaan kiitos, että minulla on ainakin ystäväni auttamassa minua selviytymään sukulaisistani. Se on sentään jonkunlainen lohdutus, eikö olekin, Cyn?»

Cynthia Oddley ei näyttänyt olevan kovin mielissään tällaisesta järjestelystä. Hän käänsi teräväpiirteiset kasvonsa veljensä puoleen, joka oli älylahjoiltaan heikompi muunnos hänestä, ja kuulin hänen jupisevan jotakin »kauheasta käänteestä… Entä myöhemmin?… On sanottava, että sinä kyyditset hänet kotiin —»

»Ja saatan hänet sinne?» mutisi veli.

»Tietysti saatat hänet sinne.»

»Sittenkin kummastellaan, minkä tähden —»

»No, Claude, älä ole tuollainen hupakko joka asiassa. On kyllä aikaa miettiä kaikki valmiiksi ennen sitä, eikö olekin?… Ole hiljaa! Etkö voi hillitä, kieltäsi?» kuiskasi sisar hampaittensa välitse. Huomasin hänen vihreälle hohtavan monokkelinsa epäluuloisesti välähtävän minuun päin. Monokkelittoman silmän ilme ei miellyttänyt minua sen enempää. Jo nyt se tyttö teki oloni epämukavaksi. Jo nyt arvasin hänen tietävän, että olin erottanut sanan »myöhemmin» ja aprikoin sen merkitystä.

Äkkiä ja aiheettomasti välähti sitten mieleeni vaikutelma tästä Margaretin ystävättärestä. Niin nuori kuin Cynthia Oddley olikin, tuntui hänen ilmeensä muistuttavan erästä toista tuntemaani henkilöä. Tämä viimemainittu oli luisunut innoittavan tottumuksen valtaan. Hän oli alkanut leikitellä lääkkeillä, kokeillen erilaisilla huumaus- ja kiihoitusaineilla. Ja lopuksi hän oli sortunut, kärsien tappion erittäin hirvittävässä kamppailussa.

Sen kamppailun yksityiskohdat alkoivat tunkeutua muistiini.

Mutta ne yksityiskohdat olin tahtonut haihduttaa mielestäni.

Karkoitin ne luotani nytkin. Se oli liian mieletön ajatus, varmastikin vain oman mielikuvitukseni kepponen!

Sanoin jäähyväiset ja laskeuduin portaita alas saman nuoren miehen seuraamana, joka oli istunut selkä valoon päin.

VI

Ulkona oli hieman marraskuun sumua.

Mutta kuinka taivaallisen virkistävältä se tuntuikaan äskeiseen verrattuna! Kuinka huojentavaa oli päästä ulos tukahduttavasta pesästä, josta juuri olin lähtenyt ja joka oli täynnä suitsutusta ja tupakansavua, teetä, cocktailia, brilliantinea, itämaisia verhoja, ihojauhetta, bullterrierejä, hyasintteja ja ihmisiä!

Ja kuinka keveätä sellaisen babelimaisen, yhtenäisyyttä vailla olevan lörpöttelyn jälkeen oli myöskin vastailla kokonaan toisenlaisen nuoren miehen miellyttävä-äänisiin kysymyksiin!

En ollut kuullut hänen nimeään. Oliko hän Margaretin henkivartijoita? Hän näytti vanhemmalta. Ja hän tuntui, kuten jo mainitsin, toisenlaiselta.

Mutta hän oli ihan muodinmukainen! Hänellä oli samanlaiset vaatteet, samanlainen hoikka vartalo kuin toisilla, ja hänen tukkansa oli leikattu samalla tavoin kuin toistenkin. Hän ei kuitenkaan ollut ottanut osaa »raukeus»-kilpailuun eikä väittelyyn siitä, kuka heistä viimeisten kahdeksantoista kuukauden aikana oli ollut vuoteessa vähimmän määrän tunteja. Yleensä hän oli puhunut vain vähän ja silloinkin kuin sattumalta, kilparatsastuksesta. En silti saanut selville, oliko hän ollut toisten mukana kilpailuja katsomassa. En nähnyt hänen kasvojaan, ennen kuin ehdimme kadulle. Hänellä oli päällystakki, mutta panin merkille, ettei hän vetänyt sitä ylleen, vaikka ilma olikin kolea.

Koko hänen olentonsa teki ulko-ilmassa oleskelleen miehen vaikutuksen… Häntä katsellessa tulivat mieleen avoimet lakeudet, tuuli, ripeästi vierivät aallot ja (jollei se ollut katsojan mielikuvitusta) peloton avomielisyys.

Hän oli kookas nuori mies, mutta liikkui kevyesti ja sirosti samoin kuin niin moni muu sopusuhtaisesti kehittynyt raskassarjalainen.

»Onko meillä sama matka?» kysyi hän.

Hänen käytöksensä oli ystävällinen ja miellyttävä. »Sepä hyvä. Saanko kävellä seurassanne? Mihin aikaan olette perillä? Vai niin! Sitten ennätän parhaiksi jalokivikauppiaani liikkeeseen, ennen kuin se suljetaan.» Astellessamme eteenpäin hän uskoi minulle, että hänen oli mentävä katsomaan sormusta. Hiukan hymyillen hän lisäsi rattoisasti: »Kyllä se on kihlasormus, jos aioitte tiedustaa sitä. Mutta ei, minun ei tarvitse valita. Asia on niin, että morsiameni on pudottanut sormuksestaan kiven, ja nyt menen katsomaan, saataisiinko sen tilalle samanlainen.»

Hän oli siis kihloissa.

Ihmisten tavalliseen turhanpäiväiseen tapaan aprikoin, minkähänlainen hänen morsiamensa oli; olikohan hän kaunis? Onnellinen hän varmaankin oli, ajattelin. Tämä nuori mies oli perin miellyttävä. Arvioin hänen olevan suunnilleen yhdeksänkolmattavuotiaan. Sivuuttamiemme katulamppujen valossa hän näytti olevan soreakasvoinen ja ihonväriltään, kuten olen kuullut sanottavan, »valetumma». Sillä vaikka hänen hiuksensa olivat melkein yhtä mustat kuin hänen kravattinsa ja vaikka hänen kulmakarvansa olivat tuuheat, ei hänen ihonsa ollut kyllin tumma ollakseen pikimustan tukan mukainen, vaan vaalea ja hieman pisamainen. Ja kun hän katsoi suoraan silmiin, oli myöskin keinotekoisessa valaistuksessa ilmeistä, että hänen silmänsä olivat tavallisissa oloissa mitä puhtaimman siniset. Arvelette kenties, ettei sellaisia yksityiskohtia ehdi huomata seitsemän minuuttia kestävällä kävelymatkalla Lontoon kadulla kellon ollessa kaksikymmentä minuuttia yli viisi marraskuun iltana. Vai niin! Siis miespuolinen lukija? Naisena panin luonnollisesti merkille kaikki mainitsemani pikkuseikat, samoin kuin paljon muutakin, kuten esimerkiksi sen, ettei hän tehnyt suurta numeroa sormuksen kiven katoamisesta. (Monet ihmiset olisivat taikauskoisina pitäneet sitä vahinkoa pahaenteisenä.) Panin myöskin merkille, että koko hänen käytöksensä toi epämääräisesti mieleen meren.