language: Finnish

KAARINA MAUNUNTYTÄR

Torimyymälästä valtaistuimelle

Kirj.

Bertha Witt

Suomentanut

Helmi Krohn

Helsingissä, Kustannus Oy Minerva, 1929.

SISÄLLYS:

I. Yhtenä yönä onneen.
II. Askel epätietoista kohtaloa kohti.
III. Sotilas Kustaa Pietarinpojan kokemukset.
IV. Tuhan alla kyteviä kipinöitä.
V. Kuningas Eerikin onneton vuosi.
VI. Pimeillä teillä.
VII. Korkeuteen johtava tie.
VIII. Tukholman myrskypäivät.

I. YHTENÄ YÖNÄ ONNEEN.

Tukholman torin yläpuolella kajahtivat uuden tornikellon kaksitoista lyöntiä ilmoittaen, että päivän torikauppa oli päättynyt. Oli kuuskymmenluvun alkupuoli kuudennellatoista vuosisadalla. Vain joitakin harvoja ostajia liikkui torikojujen välissä antaen katseensa tutkivasti kulkea yli näytteille asetettujen tavaroiden. Kaikkialla talonpojat keräsivät kokoon kamppeitaan ja korejaan ja läksivät toinen toisensa jälkeen kantamuksineen tai rattailleen pois.

"Ostakaa jäniksiä, lihavia ankkoja, naapuri!" yritti nuori talonpoikaistyttö tarjota tavaroitaan joillekin ohikulkeville, toivoen saavansa varsin suuren varastonsa myydyksi. Häneltä oli kauppa tänään käynyt huonosti; haluttomasti hän järjesti ylijäämiään koreihin.

Kirkon juurella seisoi vahtisotilas Kustaa Pietarinpoika somassa nahkatakissaan, leveä vyö uumilla. Hetken aikaa hän katseli talonpoikien toimia; sitten hän siirtyi hitaasti, koska hänen vartioimisensa tähän aikaan ei vielä ollut suuresti tarpeen, lähdössä olevien maalaisten ohi kojun luo, missä metsänriistaa myyvä tyttö seisoi.

Niinkuin aina muulloinkin toripäivinä, hän oli tänäänkin astunut useamman kerran tytön ohi ja tervehtinyt tätä iloisesti silmää vilkuttaen. Nyt hänellä oli enemmän aikaa ja hän saattoi pysähtyä hetkeksi. Mutta tyttö, joka oli täydessä puuhassa eikä erittäin hyvällä tuulella, ei kiinnittänyt sotamieheen paljonkaan huomiota.

"Onko kauppa käynyt huonosti, Kaarina?" aloitti sotilas keskustelun katseltuaan hetken tytön hommia.

"En ole saanut juuri mitään myydyksi," sanoi tyttö harmistuneena ja tarkasteli rahojaan, jotka oli ottanut taskustaan esille. "Näin pienen summan vuoksi olen saanut seisoa täällä koko aamun. Täällä oli taaskin lundilaisia metsästäjiä; kaikki tahtovat ostaa heidän kaniinejaan ja villisorsiaan, koska he voivat myydä halvalla. He metsästävät luvattomasti — se ei maksa mitään. Mutta me — —" Tyttö huokasi.

Sotilas ei vastannut mitään näihin valituksiin, sillä ne olivat hänelle ennestään tutut. Veitikkamaisesti silmää iskien hän sanoi vaan: "Tokkopa sinulta tänään riittää mitään minulle."

Harmissaan tästä viittauksesta nuori kaupustelija ei ollut ensin kuulevinansa. Äreänä hän korjasi pois myymättä jääneitä tavaroitaan. Mutta hetken kuluttua hän otti korista kaksi pientä lintua esille.

"Ota nämä rastaat — ne ovat sinulle. Tule illalla vanhan Kirstin luo, niin paistan ne sinulle rasvassa. Minun täytyy kumminkin jäädä yöksi Tukholmaan."

Tyttö hymyili, miehen tarttuessa lintuihin, jotka hän myhäillen pisti laukkuunsa. Samalla hän tarttui Kaarinan käteen ja puristi sitä hellästi.

"Menehän jo!" vastusteli tyttö. "Tuolla kadunkulmassa seisoo taaskin musta mies tarkastellen meitä. Lyön vetoa, että hän on seisonut siellä jo hyvän aikaa."

"Mikä musta mies?" kysyi sotilas.

"Älä katso sinne! Ehkäpä hänen toimenaan on pitää silmällä teitä sotilaita. Jo viime kerralla hän hiipi täällä paikasta toiseen."

"Ei meitä sotilaita kukaan täällä pidä silmällä," arveli Kustaa Pietarinpoika päätään pudistaen. "En minä ainakaan ole kuullut mitään sellaista."

"Mutta jos nyt sanon sinulle, että näin hänet vastikään kuninkaan rinnalla? Silloin kun kuningas ratsasti tästä ohi pari viikkoa sitten, oli tuo mies hänen seurueessansa."

Sotilas katseli kulmakarvat rypyssä outoa miestä, joka mustaan viittaan kietoutuneena seisoi kadunkulmassa, toria vastapäätä.

"Voisikohan tuo olla Yrjänä Pietarinpoika?"

"Kuka on Yrjänä Pietarinpoika?" kysyi Kaarina.

"Etkö sinä sitä tiedä? Etkö ole kuullut Yrjänä Pietarinpojasta, tuosta kehnosta, kunnianhimoisesta miehestä, joka on huonon naisen poika, mutta jonka kuningas on ottanut armoihinsa, kallistaa korvansa hänen neuvoilleen ja aikoo korottaa hänet ministerikseen, niinkuin sitä sanotaan?"

"Olenpa kuullut. Mutta antaako kuningas tuollaisen huonon ihmisen johtaa itseään? Eikö kuningas ole viisas, eikö hän itse tiedä, mitä hänen tulee tehdä?"

"Sellaista me emme ymmärrä, Kaarina. Kuningas on vielä nuori, ja sitten hän on itsepäinen ja lujatahtoinen; mitä hän kerran on päättänyt, sen hän myös tekee. Niinpä hän koroittaa Yrjänä Pietarinpojan ministeriksi."

"Vaiti, hän tulee; kiiruhda pois, jotta hän ei näe, miten kauan olet täällä seisonut! — Mutta tulethan illalla Kirsti muorin luo?"

Sotamies nyökkäsi ilosta loistaen. Sitten hän astui hitaasti tyhjien torikojujen muodostaman kujan läpi ja pysähtyi erään kojun taakse seisomaan voidakseen matkan päästä tarkastaa mustaa miestä, joka juuri oli lähtenyt liikkeelle lähestyen toria.

Laiskasti vieras astui toisen kojun luota toisen luo, kiertäen varovasti vihannesten jätteet ja roskat, joita oli kaikkialla torilla ja jotka vaikeuttivat hienoissa kengissä kulkevan liikkeitä. Talonpojat olivat suurimmalta osaltaan jo lähteneet pois; vain jotkut harvat korjasivat vielä korejaan, pöytiään ja kärryjään kiinnittämättä huomiota vieraaseen, joskin hän oli harvinainen ilmestys tässä ympäristössä.

Vaeltaessaan täten pitkin toria hän vältti Kaarinan pöytää, ikäänkuin hän ei olisi sitä lainkaan huomannut. Aivan viimeksi vasta hän kuin sattumalta ohjasi askeleensa sinne ja pysähtyi katselemaan tytön täysinäisiä koreja.

"Jänikset ja sorsat näyttävät tänään käyneen huonosti kaupaksi, kaunis lapseni," aloitti hän kiinnittäen säälivän katseen Kaarinaan.

"Haluatteko vielä jotakin, hyvä herra? Pitäkää kiirettä, sillä toriaika on jo ohitse."

"Kas vain kauppiasta! Niin nuori ja kuitenkin yhtä liukaskielinen kuin vanha markkinamies." Hän nauroi.

Kaarina punastui ja mutisi jotain itsekseen.

"No, kyllä minä uskon," jatkoi vieras, "ettei nuori tyttö huvikseen istu myymässä torilla niin hyvin pakkasella kuin helteellä — varsinkaan kun ei saa mitään kaupaksi."

"Ei, huvia se ei ole," mutisi tyttö ja vilkaisi salaa mustaan mieheen ikäänkuin saadakseen selkoa, mitä tämä hänestä oikeastaan halusi.

"Mieluisempaa on tietenkin tanssia, kultansa kanssa kuiskutella ja kantaa kauniita vaatteita — —"

"Minäkö, herra — —?" sanoi Kaarina nauraen.

"Minähän vain sanoin, että se on mieluisempaa, ja sen sinä kai myönnät? — Mutta saanko luvan kysyä, mistä olet kotoisin ja kuka olet? Eikö sinulla ole vanhempia, koska sinun näin nuorena on jo pakko lähteä aivan yksin torille?"

"Onpa niinkin, herra, mutta äiti on sairas, ja isä hoitaa taloa; hän ei voi lähteä torille, niinpä on minun se tehtävä. Täytyy koettaa ansaita rahaa, tuoda tavaroita kaupaksi ja koettaa myydä minkä voi."

Vieras nyökkäsi mietteissään ja säälivästi. "Raskasta työtä."

"Raskastahan se on," huokasi tyttö.

"Et ole kotoisin Tukholmasta?"

"En; nimeni on Kaarina Maununtytär, isäni on köyhä talonpoika Medelpladissa, sieltä minä tulen koreineni Tukholman torille — kahdesti viikossa."

"Kai sinä olet ennen lähtenyt torilta kotiin tyhjin korein?"

Tyttö pudisti päätään.

"En kuitenkaan koskaan, sen jälkeen kuin Lundin metsästäjät ovat ruvenneet käymään torilla metsänriistaa myymässä, ole vienyt näin paljon takaisin kotiin. Kyllä isä taas toruu."

"Toruuko hän usein? Mitäpä arvelet, Kaarina, jos torumisesta tulisi loppu ja saisit tänään kaikki tavarasi myydyksi?"

"Voi, herra — —" tyttö torjui tämän onnellisen ajatuksen luotaan.

"Minä ostan koko varastosi. Kuninkaan keittiössä on paljon nälkäisiä suita, jotka kernaasti syövät sinun jäniksiäsi. Näytäpä paljonko sinulla on, laske varastosi ja tuo metsänriistasi linnaan. Kysy Yrjänä Pietarinpoikaa; tänään voit olla tyytyväinen kaupantekoosi. Tästä saat hopeaguldenin aluksi, loput myöhemmin. No, oletko tyytyväinen, Kaarina?'

"Oi, herra — —" Vapisevin sormin tyttö otti vastaan rahan ja väänteli sitä hämillään kädessään. Hän ei saanut muuta sanotuksi. Mutta hänen silmänsä loistivat, ikäänkuin käsittämätön, odottamaton onni olisi kohdannut häntä.

Yrjänä Pietarinpoika poistui itsekseen naureskellen ja katosi hiljaiselle sivukadulle.

Kauan Kaarina seisoi siinä vielä voimatta liikahtaa paikallaan tai ruveta laskemaan tavaroitansa. Vihdoin hän kuitenkin voitti hämmennyksensä. Hän katsoi ympärilleen nähdäkseen, oliko sotilas Kustaa Pietarinpoika vielä torilla, mutta ei nähnyt tätä missään. Niinpä hän ei voinut kertoa tälle onnestaan.

* * * * *

Samoihin aikoihin kuningas Eerik käveli edestakaisin huoneessaan Tukholman linnassa. Hänen kasvoillaan, jotka tavallisesti olivat lempeät ja ystävälliset, karehti nyt miettivä, miltei synkkä ilme, ja vähän väliä hän pysähtyi puristaen kätensä nyrkkiin.

"Kolme rautaa tulessa — eikä ainoatakaan voi takoa — —?" mutisi hän itsekseen ja astuen työpöytänsä ääreen hän alkoi selailla papereita, joita hän kiihkossaan oli rutistanut.

Harmissaan hän työnsi ne taas syrjään tuskin silmäiltyään niitä.

"Missä Yrjänä Pietarinpoika viipyy?"

Hän olisi tahtonut keskustella tämän ainoan ystävänsä ja uskottunsa kanssa. Hän oli liejusta nostattanut ilmoille isänsä kiroaman palvelijan ja sen kautta voittanut tämän uskollisuuden ja rakkauden. Hänen neuvoonsa saattoi kuningas täysin luottaa.

Kuningas Eerik XIV oli lempeä ja ystävällinen ruhtinas; kiivas luonne, joka oli ominainen koko hänen suvulleen, ei ollut vielä puhjennut hänessä ilmi, jollei hänen itsepäisyytensä johtanut siitä juuriaan. Mutta hallitessaan suurta maata ja ollessaan alituisesti kiistassa kolmen veljensä kanssa häneltä kysyttiin myös lujaa tahtoa ja kuninkaallista voimaa.

Erik oli näihin aikoihin noin kolmekymmenvuotias ja vasta joitakin vuosia sitten hän oli perinyt isältään, suurelta Kustaa Vaasalta, valtakunnan ja kruunun.

Siitä saakka oli Eerikin huomion kiinnittänyt puoleensa paitsi veljien uppiniskaisuus, nämä kun pienten maiden herttuaina eivät tahtoneet alistua kuninkaan vallan alle, myöskin naimasuunnitelmat, jotka varsinkin tänä päivänä antoivat hänelle paljon miettimisen aihetta. Näitä suunnitelmia hän oli juuri ajatellut puhuessaan kolmesta raudasta tulessa.

Hän oli ryhtynyt kosimaan Englannin ylpeää Elisabetia; mutta koska hän alusta alkaen oli valmistunut rukkasiin, oli hän luonut katseensa samalla toisiinkin morsiamiin; paitsi Skottlannin kaunista Mariaa oli ehdolla kaksi saksalaista prinsessaa, nimittäin Hessenin Kristina ja Lothringenin Renate.

Yksi heistä oli valittu Ruotsin kuningattareksi ja jo viikkoja sitten oli lähettiläitä lähetetty Lothringeniin viemään perille kuninkaan kosinta.

Mutta matkalla Tanskan läpi olivat tanskalaiset jonkun tekosyyn nojalla keskeyttäneet lähetystön matkan, sillä Tanska, joka oli alituisessa riidassa naapurinsa kanssa, tahtoi siten nöyryyttää Ruotsia.

Tuskin kuningas oli kärsimättömänä lausunut Yrjänä Pietarinpojan nimen, kun tämä omassa persoonassaan astui huoneeseen. Tulija oli sama mies, joka vastikään oli hiipinyt torilla. Tämä neljänkymmenen korvissa oleva kookas mies oli riisunut viitan yltään ja lähestyi nyt kuningasta.

"Te saavutte myöhään, Yrjänä Pietarinpoika; jo kauan olen kärsimättömänä odottanut teitä."

"Mutta kuninkaan! ei voi olla minulle vihoissaan sen henkilön tähden, jonka vuoksi hän on saanut odottaa."

"Enhän minä olekaan vihoissani," vastasi Eerik nauraen kysymättä sen enempää, mitä Yrjänällä voisi olla hänelle kerrottavana. "Mutta tiedättekö jo, mitä on tapahtunut? Tanskalaiset ovat vanginneet meidän lähettimme. Heillä ei ollut passia. Ikäänkuin he olisivat rikoksentekijöitä eivätkä kuninkaallisia lähettejä!"

"Se on kuulumatonta!" huudahti Yrjänä Pietarinpoika kauhuissaan.

"Kuulumatonta, aivan niin. Mutta siinä ei ole kaikki. Tanskalaiset ovat ilmoittaneet Englantiin, että me kosimme Hessenin Kristinaa, ja Hesseniin, että tarkoituksemme on kosia Englannin Elisabetia. Toisin sanoen: he tahtovat paljastaa meidän aikeemme ja tehdä tyhjäksi kaikki mahdollisuudet."

"Siitä hyvästä tanskalaisten tulee saada muistoseteli, jotta he katuvat ilkeyttään tuhannesti," innostui Yrjänä.

Kuningas epäröi hetken aikaa.

"Te olette siis samaa mieltä? Tiedättekö, Yrjänä, mitä se merkitsee? Se merkitsee sotaa. Se on paha sana."

"Kuningasta vastaan tehty loukkaus ei voi jäädä kostamatta."

"Ei, ei. Meidän laivamme kuuluvat jo Itämerellä joutuneen otteluun tanskalaisten kanssa. Meidän on pakko, Yrjänä, vielä tänään lähteä laivastoomme. Tahdoin kuulla vain teidän neuvonne; se ei ole helposti ratkaistava juttu."

Kuningas Eerik vaipui nojatuoliinsa istumaan ja tuijotti hetken aikaa eteensä.

"Teidän mielenne on masennuksissa, kuninkaan!" uskalsi Yrjänä
Pietarinpoika vihdoin häiritä häntä.

"Ei sodan johdosta, rakas Yrjänä. Toinen asia painaa mieltäni. Kolme rautaa tulessa, eikä yksikään taottavissa. Pitääkö minun tanskalaisten vuoksi jäädä ilman puolisoa? Tahtoisin vihdoinkin päästä ratkaisuun, tämä ikuinen kosiminen alkaa kyllästyttää minua; vuosikausia sitä on kestänyt, eikä siitä tule loppua."

"Mikä kiire teillä on, kuningas Eerik? Te näytätte unohtavan, että on paljon lohdutuksen mahdollisuuksia."

Kuningas käänsi väsyneenä katseensa pois hymyilevästä neuvonantajastaan.

"Olen kyllästynyt heihin, noihin teeskenteleviin, kelvottomiin naikkosiin," huudahti hän halveksien.

Hetken aikaa suosikki epäröi, sitten hän lähestyi valtijasta omituisesti hymyillen.

"Muistatteko vielä tuota nuorta talonpoikaistyttöä, joka kiinnitti huomiotanne, kun me joku aika sitten ratsastimme torin poikki?"

Kuningas kohotti nopeasti katseensa.

"Mitä hänestä tiedätte?"

"Te lausuitte sen toiveen, että tyttö tuotaisiin teidän luoksenne."

"Entäs sitten — —?"

"Hän tulee vielä tänään linnaan."

Kuningas oli hetken aikaa vaiti ja oli vaikea sanoa, oliko hän iloinen vai hämmästynyt.

"Kuka hän on?" kysyi hän vihdoin.

"Nuori tyttö, reipas ja kelvollinen, muuta hän ei ole elämässään kokenut kuin huolta ja surua. Hänen nimensä on Kaarina. Helposti hänet voidaan voittaa, sillä kukapa ei kernaasti vaihtaisi raskasta, huolten painostamaa elämää rikkauteen ja loistoon. Yritänkö?"

"Mitenkä te sen tekisitte? Ensi kertaa nuori tyttö tulisi pidätetyksi linnassa."

"Prinsessa Elisabet tarvitsee kamarineidon."

Kun kuningas ei pitkään aikaan vastannut, kääntyi Yrjänä Pietarinpoika hitaasti pois.

"Luulin tehneeni teille palveluksen. No, se oli vain koe. Tyttö voi tulla ja lähteä taas pois."

"Ei, malttakaa!" pidätti kuningas häntä. "Kysykää häneltä sentään; hän voi jäädä, jos hänen tekee mielensä. Jätän koko asian teidän huostaanne. Muuten me lähdemme vielä tänään merelle."

II. ASKEL EPÄTIETOISTA KOHTALOA KOHTI.

Hetken aikaa Kaarina seisoi vielä toimettomana Yrjänä Pietarinpojan poistuttua hänen luotaan ja koetti koota ajatuksiaan. Oliko tämä unta vai petosta, vai yrittikö joku tehdä hänestä pilaa. Ei, hopeaguldeni, joka poltti hänen kättään, vakuutti, että asia oli aivan vakava, sillä kukapa olisi vain pilalla antanut toiselle guldenin.

Hän alkoi vähitellen laskea tavaroita, mutta pitkälle hän ei päässyt; hän oli yhä liian kiihoittunut. Mikä ääretön onni saada koko varasto yhdellä kertaa myydyksi — ja kaiken lisäksi: kuninkaan keittiöön! Se oli tosiaankin aivan käsittämätöntä. Ei, ei hän voinut nyt ruveta laskemaan; hänen täytyi kiiruhtaa vanhan Kirstin luo ja kertoa tälle onnestaan. Hän oli myös nälissään. Ja sitten — ehkäpä hän tapaisi Kustaa Pietarinpojan siellä, täytyi hänenkin kuulla, mitä oli tapahtunut — vieläpä kaikkein ensiksi.

Kun Kaarina oli jättänyt korinsa torivahdin huostaan, kiiruhti hän pois. Kaksi kynittyä rastasta hän otti matkaansa vanhaa Kirstiä varten, jotta tämä ei tuntisi itseään syrjäytetyksi, kun sotilas saapui lintuineen, jotka Kirsti nyt sai paistaa hänelle. Sillä Kaarinan teki nyt kuitenkin mieli palata vielä tänä iltana kotiin, hänellä ei ollut enää rauhaa jäädä tänne. Nuo pari rastasta hän saattoi lahjoittaa Kirstille, koska kauppa oli sujunut tänään niin hyvin.

Vanha Kirsti oli kotoisin samasta kylästä kuin Kaarinakin, siksi tyttö piti hänen tupaansa majatalonaan käydessään Tukholmassa. Epäsiistiä tosin hänen luonaan oli, sillä hänellä ei ollut muuta kuin yksi tupa, joka samalla kertaa teki asuinhuoneen, keittiön, makuukamarin ja tallin virkaa.

Avonaisesta takasta savu kiersi katon rajaa pitkin ovesta ulos, kanat kyyköttivät orrella ja uunin nurkassa oli sialla kaukalonsa. Ja kun Kaarina jäi Kirstin luo yöksi, sai hän tyytyä makaamaan kovalla penkillä, jonka yläpuolella oli Kirstin ja hänen miehensä vuode.

Kotona ei ollut juuri paljon parempaa, mutta siellä hänellä oli ainakin oma vuoteensa pienessä kamarissaan, niin ettei köyhyyden mukana seuraava likaisuus ja ahtaus ollut yhtä tuntuva kuin täällä.

Sillä aikaa kuin Kaarina kertoi innostunein mielin suuresta onnestaan, toi Kirsti muori hänen eteensä vadillisen puuroa. Omasta vadistaan, jonka hän juuri äsken oli tyhjentänyt, otti hän puulusikan, pyyhki sen esiliinaansa ja laski sen puurovadin viereen, kehoittaen kömpelöllä kädenliikkeellä Kaarinaa syömään. Samalla hän viekkaasti hymyillen varoitti Kaarinaa, ettei hän vain kirjoittaisi kuninkaan laskua liian vähäiseksi.

Nälissään tyttö alkoi nopeasti syödä puuroa, mutta vain vaivalla hän sai sen niellyksi, niin vastenmieliseltä ruoka hänestä maistui.

Sitten hän nousi äkkiä. Hän ei voinut sittenkään jäädä sotilasta odottamaan.

"Kertokaa hänelle kaikki, Kirsti muori, ja sanokaa, että aion vielä tänä iltana palata kotiin. Paistakaa rastaat oikein maukkaiksi ja kun syötte yhdessä hänen kanssaan, niin muistakaa minua!"

"Lapsi, eikö ole liian myöhäistä lähteä niin pitkälle matkalle vielä tänään?"

"Ei, minä pidän kiirettä."

Näin sanoen Kaarina kiiruhti pois ja rupesi täydellä todella laskemaan varastoaan. Hän tarkasteli ja punnitsi jokaisen linnun erikseen ja kirjoitti kaikki muistiin, niin hyvin kuin hän osasi, sillä hänen kirjoitus- ja laskutaitonsa olivat varsin puutteelliset.

Kului ainakin tunti ennenkuin työ oli tehty. Sitten hän laittoi korinsa siistiin kuntoon, otti yhden kumpaiseenkin käteensä ja alkoi astua linnaa kohti.

Sillä välin iltapäivä oli jo pitkälle kulunut, aurinko oli kadonnut talojen taakse ja hämärän varjot alkoivat laskeutua kaupungin yli. Tyttö kiiruhti askeleitaan, sillä tähän saakka hän ei ollut lainkaan huomannut, miten myöhäistä oikeastaan jo oli. Äkkiä hän kuuli nimeään huudettavan, Kustaa Pietarinpoika juoksi hengästyneenä hänen takanaan. Hänen kasvonsa punoittivat, mutta hänen silmiensä ilme oli nyt rauhoittunut.

"Kas, hyvä ystävä, tahdotko auttaa minua kantamaan tavaroitani? Korit
ovat tosiaankin raskaat; kyllä kuningas saa maksaa näistä koko lailla."
Kaarina nauroi. "Kirsti muori kertoi kai sinulle — —. Mitäs nyt sanot
Kustaa?"

Sotilas saattoi jälleen hengittää. Hän otti tytöltä korit ja laski ne maahan.

"Ei, ei," esteli Kaarina, "älä rupea viivyttelemään, minulla ei ole aikaa —"

"Kaarina," läähätti nuorukainen pidättäen häntä, "Kaarina, älä mene linnaan — —"

"Mitä, oletko mieletön!"

"Kuule minua, Kaarina! Lähetä joku muu viemään — minä sotamiehenä tosin en voi lähteä sinne korien kera — mutta sinun ei pidä sitä myöskään tehdä!"

"Mitä sinä ajattelet!" huudahti tyttö harmissaan, tarttui jälleen koreihinsa ja raahasi niitä edelleen, torjuen luotaan sotamiehen, joka yritti estää häntä. Onneksi oli katu hiljainen ja tyhjä eikä kukaan nähnyt tätä omituista taistelua. Kaarina kiiruhti kadun toiseen päähän päästäkseen linnanvahdin näkyviin, sillä linna oli tuskin enää kolmen minuutin päässä.

"Minäkö antaisin sinun pilata hyvät kauppani!"

Taaskin nuorukainen koetti estää häntä. Hän oli käsittämättömän epätoivoisessa mielentilassa.

"Kuulehan minua, Kaarina! Sinut päästetään kylläkin linnaan, mutta ei pois sieltä enää — —"

Kaarina nauroi, mutta nauru kuului pikemmin teennäiseltä kuin luonnolliselta. Omituinen, epäröivä tunne valtasi hänet. Kaikki oli tosiaankin kovin merkillistä.

"Miksi minua ei päästettäisi sieltä pois?" huudahti hän kuitenkin kohottaen ylpeästi päätään.

"Etkö käsitä, että kun Yrjänä Pietarinpoika itse käy sinua hakemassa, niin sen takana piilee jotakin?"

Tosiaankin — —. Kaarina hätkähti. Jos Kustaa oli oikeassa — —. Miten omituista, sehän oli naurettavaa, kukapa hänestä mitään tahtoisi? Hänetkö pidätettäisiin linnassa? Miten satumainen, merkillinen, viekoitteleva ajatus —! "Ei, hullutusta!" tuumi hän itsekseen, "miksi minä pelkäisin, mitä pahaa minulle voisi tapahtua? Kuningashan on hyvä —"

Siten, kumpikin raastaen koreja omalta puoleltaan, he olivat saapuneet linnan edustalle. Tällöin Kustaa Pietarinpojan täytyi luopua yrityksestään estää tyttöä linnaan menemästä, sillä täällä oli ihmisiä, jotka näkivät hänet, täällä oli linnanvahti, ja niin kiihoittunut kuin hän olikin, käsitti hän kuitenkin, ettei täällä sopinut väkivallalla Kaarinaa pidättää. Sitä hartaammin hän yritti vielä kerran pyytää tätä luopumaan aikeestaan, mutta kaikki oli turhaa.

Huolettomana Kaarina astui vahdin luo ja pyysi häntä näyttämään tietä linnan keittiöön. Harmissaan Kustaa Pietarinpoika peräytyi, mutta jäi sivukadulle odottamaan nähdäkseen, mitä nyt tapahtuisi.

Kun Kaarina oli vapautettu taakastaan, saatettiin hänet linnan käytävien ja portaitten kautta etuhuoneeseen, missä hänen käskettiin odottaa.

Kaarina aikoi juuri silmätä ympärilleen, kun Yrjänä Pietarinpoika astui huoneeseen. Hän tunsi nyt kuitenkin niin suurta ahdistusta, ettei uskaltanut liikahtaa paikaltaan.

Yrjänä Pietarinpoika tervehti häntä kohteliaasti, astui lähemmäksi ja otti Kaarinan kädestä paperin, johon tämä oli merkinnyt laskunsa.

"Näinkö paljon me olemme teille velkaa? Hyvä, summa maksetaan teille heti paikalla, me tarkastamme sen vain ensiksi. Ymmärrättehän — järjestyksen vuoksi. Odottakaa hetken aikaa!"

Yrjänä poistui jälleen. Kaarina ei ollut uskoa korviaan, niin toisin tämä puhutteli häntä nyt kuin aamulla torilla. Hän tunsi jälleen omituista ahdistusta. Mutta samalla hän tunsi päivän ponnistusten ja mielenliikutustensa jälkeen vähäistä heikkoutta polvissaan, niin että hänen täytyi istuutua veistoksilla koristetun penkin äärimmäiselle reunalle.

Taaskin ovi avautui ja huoneen hämärässä valossa Kaarina näki jalon, nuorekkaan olennon samettitakissa, loistava tähti rinnassa, astuvan sisään. Se oli kuningas. Hän näytti aikovan kulkea vain huoneen läpi, ikäänkuin ei olisi tyttöä huomannutkaan. Mutta äkkiä hän hätkähti ja pysähtyi.

Kaarina oli nähnyt kuninkaan vain yhden ainoan kerran, kun tämä muutamia päiviä sitten oli ratsastanut torin poikki ja sivuuttanut hänet aivan läheltä.

Mutta hämärässäkin hän heti tunsi tämän. Hänen lempeillä kasvoillaan kuvastui alakuloinen ilme ja hänen ajatuksensa näyttivät olevan kokonaan muualla.

Kaarina ei uskaltanut liikahtaa ja vasta kun hän tunsi, että kuningas sittenkin oli huomannut hänet, hän nousi arkana pystyyn, ikäänkuin olisi tehnyt väärin uskaltaessaan otaksua, että kuningas oli nähnyt hänet.

"Pelästytinkö teitä?" kysyi kuningas hymyillen. "Istukaa vain rauhassa.
Annan teille hiukan valoa."

Näin sanoen hän avasi oven viereiseen huoneeseen. Siellä riippui kruunu, jonka monet kynttilät levittivät valoa ympärilleen tunkeutuen nyt etuhuoneeseenkin. Valonsäde osui Kaarinaan, niin että kuningas, joka oli jo menossa toiseen huoneeseen, pysähtyi hetkeksi hämmästyneenä tarkastelemaan odottavaa tyttöä.

"Ettekö te ole — —? Varmaankin olen jo aikaisemmin nähnyt teidät. Eikö totta? Torilla, ratsastin vastikään ohitsenne. Tulkaa toiseen huoneeseen, täällä on valoisampaa; käykää istumaan ja kertokaa minulle, kuka te olette ja miten olette joutunut tänne — —"

"Majesteetti —" änkytti Kaarina ja astui epäröiden kynnyksen yli. Siinä hän nyt seisoi koko puhtaassa, nuoressa kauneudessaan kynttilöiden kirkkaassa valossa. Valo leikitteli kullankimaltelevana hänen hiuksillaan, jotka kahtena paksuna palmikkona ympäröivät hänen päätään, hänen poskillaan hehkui arka puna ja vain salavihkaa hän uskalsi kohottaa kauniit, kirkkaansiniset silmänsä kuninkaaseen. Käsittikö hän, että kuningas seisoi siinä ihaillen hänen sulouttaan.

"Kuka te olette?" kysyi kuningas vihdoin.

Vaatimattomasti Kaarina vastasi:

"Olen Kaarina Maununtytär, toin juuri lintuja kuninkaalliseen keittiöön. Olen köyhä torikauppias ja odotan rahaa voidakseni lähteä kotiin."

"Mistä te olette kotoisin?"

"Medelpladista, parin penikulman päästä täältä."

"Ja sinnekö te aiotte vielä tänä iltana palata? Se on liian suuri ponnistus, Kaarina."

"Sellaiseen olen tottunut."

"Istukaa toki hetkeksi! Näenhän kyllä, että olette reipas tyttö, joka jaksaa mitä hyvänsä. Mutta sanokaa minulle, Kaarina, eikö torikauppa tunnu teistä kuitenkin joskus hiukan raskaalta? Ettekö ole koskaan ajatellut, että haluaisitte jotakin muuta?"

Hämillään tyttö oli vaiti. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi uneksinut, että kuningas keskusteli hänen kanssaan ja muisti hänet. Hänen oli mahdoton sitä käsittää.

"Enhän minä tunne muunlaista elämää," sanoi hän vihdoin.

"Ettekö tahtoisi oppia muunlaista tuntemaankaan?"

Kuningas astui tytön lähelle, katsoi kauan häneen ja tarttui sitten hänen käsiinsä.

"Te olette kaunis, Kaarina. Tiedättekö sen? Pahaksi onneksi minun täytyy lähteä tänään pois. Ja kuitenkin tahtoisin kernaasti tehdä jotakin hyväksenne. Mutta mitä? Te saatte jäädä linnaan kunnes tulen takaisin. Annan teidät sisareni huostaan. Mitä arvelette? Haluatteko jäädä tänne kunnes palaan?"

Mietteissään kuningas katsoi eteensä unohtaen vastauksen, jota hän odotti. Äkkiä synkkä mieliala sai hänet valtaansa. Hän astui ikkunan luo ja kääntyen selin Kaarinaan hän katseli kauan ulos. Nyt Kaarinalla oli aikaa hiukan tuumia. Mutta hän tunsi yhä niin suurta ahdistusta ja tuskaa, ettei hän voinut ajatella ainoatakaan selvää ajatusta. Tuskin hän saattoi käsittää, mitä kuningas oli sanonut hänelle; se oli liikaa hänen yksinkertaiselle järjelleen.

"Te olette kaunis, Kaarina!" Oliko kuningas todellakin niin sanonut?
Oliko hän aivan pyörällä päästään? Hän alkoi vavista. Kunhan Yrjänä
Pietarinpoika olisi tullut takaisin ja tuonut rahat, jotta hän olisi
voinut lähteä pois! Oli jo ilta, kadulla alkoi olla pimeä.

Samassa kuningas kääntyi pois ikkunasta. Mutta hän näytti unohtaneen tytön. Huoneessa oli suuri työpöytä, jossa oli karttoja ja papereita, harppeja ja koneita. Hän astui pöydän luo ja veti ikkunakomeron edestä pois uutimen. Suuri taivaanpallo, tähtikartta ja taivaaseen päin käännetty kaukoputki tuli näkyviin. Syvään hengittäen puheli kuningas Eerik itsekseen: "Katsotaanpa, mitä tähdet meille ennustavat!"

Ällistyneenä Kaarina seurasi kuninkaan toimia, miten tämä putken läpi tarkasteli taivasta, mittaili harpilla palloa ja karttoja, merkitsi jotain paperille ja taas tirkisteli putkeen.

Kaarina, väsyneenä seisomiseen, oli jo aikoja sitten käynyt istumaan. Siinä hän nyt istui uskaltamatta liikahtaa. Käsittämättömältä unelta tuntui hänestä kaikki. Mutta väsymys, joka hiljaisuudessa valtasi hänet, lamautti vähitellen hänen aistinsa, niin että kuninkaan ääni kajahti hänelle kaukaa, kun, tämä jälleen alkoi puhua. Hänen äänessään tuntui alakuloista katkeruutta ja hänen kasvonsa olivat synkät, miltei vääntyneet tuskasta. Hänen kätensä oli puristunut nyrkkiin. Kuinkahan hänen laitansa oli? Kaarina tunsi omituista pelkoa, liikuttavaa sääliä.

"Huonot merkit, huonot merkit", mutisi kuningas. "Puhutteko totta, tähdet? Valtaistuimeni horjuu, Juhana kantaa kruunua! Haa, Juhana, eikö hän ole minun käsissäni? Ja minäkö pelkäisin häntä!" Kuningas naurahti kolkosti. "Ei, ei, te valehtelette, tähdet! Saattepa nähdä! Minä uhmailen teitä. En tahdo, en tahdo!"

Hän vaikeni. Hänen kasvonsa hehkuivat, hiki kohosi hänen otsalleen. Mietteissään hän alkoi astua edestakaisin huoneessa. Ja yhä pelokkaammin, säälivämmin Kaarinan sydän sykki.

"Uskollisimmatkin ystäväni hylkäävät minut, ne, jotka rakastavat minua, kohauttavat olkapäitään ja nauravat minulle, ja ne, jotka nyt ovat minulle uskolliset, pettävät minut. Ei kukaan pidä, minun puoltani. Yksin, yksin — siten ennustavat tähdet!"

Hän aikoi kohottaa katseensa taivasta kohti, mutta se osuikin
Kaarinaan, joka syvän säälin vallassa katsoi häneen.

"Kaarina —" muistui äkkiä kuninkaan mieleen. "Unohdin teidät — ja te kuulitte kaikki. Sanokaa, Kaarina, hylkäisittekö tekin minut, pettäisittekö tekin minut, olisitteko tekin uskoton, jos — —? Ei, nuo silmät eivät valehtele. Anna minun katsoa sinua! Sinä olet yhtä uskollinen, sinä olet yhtä hyvä kuin kauniskin —"

Kaarina vapisi ja ajatteli kauhuissaan: kuningas on sairas, eikä hän tiennyt, tuskako vai sääli hänen kurkkuaan kuristi. Kuningas tarttui luuttuun, joka oli pöydällä koneitten parissa, ja nojautuen pöytään hän alkoi säestää itseään ja lauloi laulun rakkaudesta, kaipuusta ja kuolemasta.

Kaarina nousi ääneti pystyyn. Hän oli levoton. Yrjänä Pietarinpoikaa ei vieläkään kuulunut. Miten tässä kävisi? Täytyisikö hänen jäädä linnaan, niinkuin Kustaa oli sanonut? Mutta miksi? Minkä tähden ei kuningas käskenyt häntä pois? Miten se oli käsitettävissä? Odottikohan Kustaa vielä ulkona? Voisikohan hän antaa hänelle jonkun merkin? Tämä oli kauheaa, sillä tänne hänen oli mahdoton jäädä.

Kuningas näytti huomaavan Kaarinan levottomuuden. Laskien kädestään luutun hän sanoi: "Oletko syönyt iltaruokaa, Kaarina? Lapsi parka, kuinka saatoin sen unohtaa. No, odotahan hetkinen!"

"Minun täytyy lähteä, Majesteetti!" sai Kaarina sanotuksi.

"Niin, myöhemmin, tahtoisin vain jutella vielä kanssasi monesta asiasta, jos suostut jäämään. Tulehan katselemaan tähtiä yhdessä minun kanssani, ehkä sinä voit selittää niitä paremmin kuin minä."

Annettuaan käskyn palvelijalle, joka tuli etuhuoneeseen, kuningas veti Kaarinan mukanaan avoimen ikkunan ääreen. Alhaalla seisoi Kustaa Pietarinpoika vuoroin katsellen levottomana ylös ikkunoihin, vuoroin kävellen edestakaisin. Kun hän huomasi Kaarinan, alkoi hän kiivaasti viittailla ikkunaan ja huutaa hänelle, vaikka sanoja olikin mahdoton eroittaa. Kuningas sulki ikkunan. Ensin hän näytti harmistuvan, sitten hän hymyili.

"Kuuluuko hän teille, Kaarina?"

"Hän odottaa minua."

"Onko hän teidän rakastajanne?"

Kaarina pudisti ääneti päätään.

"No, se on hyvä. Tuolle yksinkertaiselle sotamiehelle en anna sinua myöskään, se olisi kovin sääli. Itselleni minä sinut tahdon, Kaarina! Kuuletko?"

Kaarina huudahti, sillä kuningas puristi hänen rannettaan niin kovasti, että se teki kipeää.

"Kuuletko minua, Kaarina?"

"Kuulen!" kuiskasi tyttö vavisten.

Ovet avautuivat. Katettu pöytä seisoi täynnä herkullisia ruokia kynttilöiden valossa. Viini kimmelsi kultaisissa pikareissa. Kaarina ei ollut koskaan nähnyt mitään tämänkaltaista. Näky oli niin satumainen, niin huumaava, että hän joutui aivan pyörälle päästään. Kaikki entinen näytti katoavan. Kirsti-muorin tupa, kurja ruoka.

Kaikki tuo tuntui hänestä äkkiä vastenmieliseltä. Mikä vastakohta nyt täällä?

Viini kuohui tulena hänen suonissaan. Hän ei ollut koskaan ennen maistanut viiniä. Se teki pään raskaaksi, mutta mielen kevyeksi. Ja hän oli yksin kuninkaan kanssa. Hän näki kuninkaan kasvot kumartuneina puoleensa ja tämä hymyili. Miten kaunis kuningas oli, miten hellän rukoilevasti hänen kauniit, surulliset silmänsä katsoivat häneen! Jos uskaltaisin rakastaa häntä, ajatteli tyttö tänä hetkenä, niin voisin kuolla hänen tähtensä.

"Kaarina," kuiskasi kuningas, "voisitko rakastaa minua, Kaarina, ikuisesti rakastaa minua — minua yksin?"

Kuninkaan kasvot lähestyivät häntä, hänen huulensa koskettelivat Kaarinaa. Silloin Kaarinan pää vaipui kuninkaan rintaa vasten. Hänestä tuntui, kuin hänet kannettaisiin kauas, kuin ei todellisuutta enää olisi olemassa. Kuningas suuteli Kaarinaa, kohotti hänet istumaan, ja sitten kaikki muuttui unelmaksi. Hän saattoi vielä muistaa, että kuningas oli pyytänyt häntä laulamaan ja että hän lauloi — kaikki pienet laulunsa, joita hän osasi laulaa, kuninkaan kuunnellessa häntä.

Kun Kaarina heräsi, oli valoisa päivä. Hänen yläpuolellaan kaareutui loistovuoteen katos. Kuningas oli poissa. Vain vähitellen hän heräsi ikäänkuin syvästä unesta, vain vähitellen hän ymmärsi kaikki, käsitti, mitä Kustaa Pietarinpoika oli tarkoittanut, hänen tuskansa eilis-iltana, kun hän koetti estää Kaarinaa lähtemästä linnaan. Mutta Kaarina oli täysin rauhallinen. Kaikki entinen katosi hänen mielestään, hän tunsi vain suurta onnea, kun hänelle selvisi, että kuningas Eerik rakasti häntä ja että hän itse kuului hänelle sydämineen ja sieluineen aina ja ikuisesti sen jälkeen kuin hän tänä yönä oli tullut hänen omakseen.

Omituinen kohtalon leikki! Eilen vielä hän oli köyhä torikauppias, joka haikein mielin odotti ostajia saadakseen tavaransa myydyksi, ja tänään! Mitä tästä seuraisi? Näin tuumien Kaarina nousi vuoteeltaan, mutta hän ei ollut enää levoton. Tulevaisuus lepäsi hänen edessään kuin rikkirevitty harso, joka oli peittänyt hänen kasvojaan. Kauaksi kadonnut oli kotikylä, isän pieni talo, torikauppa. Yön aikana suomut olivat pudonneet hänen silmistään, hän oli muuttunut uudeksi ihmiseksi.

III. SOTILAS KUSTAA PIETARINPOJAN KOKEMUKSET.

Kustaa Pietarinpoika oli vihdoin poistunut vahtipaikaltaan ja kiiruhtanut vanhan Kirstin luo. Ehkäpä Kaarina oli sittenkin päässyt pois linnasta hänen huomaamattaan, ja hän tapaisi hänet Kirstin luona. Vanha vaimo ei tiennyt mitään, mutta hän ei näyttänyt myöskään kauhistuvan, kun sotamies kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut. Kustaa olisi tahtonut haastaa edesvastuuseen koko maailman hänelle tapahtuneen vääryyden johdosta — sillä häntä tuo vääryys ensi sijassa kohtasi. Kiihoittuneena ja onnettomana hän istui pöydän ääressä sillä välin kuin vanha vaimo vilkaisi ahnaasti tuoksuavaan, kiiltävään linnunpaistiin, jonka hän oli työntänyt nuorukaisen eteen. Häntä ei mikään muu tällä hetkellä kiinnostanut kuin kysymys, koskisiko nuori sotilas alakuloisen mielialansa vallassa herkkupalaan vai ei.

"Me emme saa enää koskaan nähdä Kaarinaa," sanoi nuorukainen. "Uskokaa minua, Kirsti muori, emme me koskaan enää saa nähdä häntä."

"No, no, älkää ottako asiaa niin raskaasti, Kustaa Pietarinpoika. Mistä te sen niin tarkoin tiedätte, ja mitä teitä Kaarina yleensä liikuttaa? Ehkäpä se ei ole niinkään suuri onnettomuus, jos hän miellyttää kuningasta!"

Epätoivoisesti puiden nyrkkiään nuorukainen hypähti pystyyn.

"Vai ei onnettomuus —?" nauroi hän synkästi. "Mutta minä — minä olen kadottanut hänet!"

Hän peitti kasvonsa käsiinsä ja syöksyi ulos, ja vanha vaimo kävi keventynein mielin istumaan paistetun linnun ääreen ja pisti sen suuhunsa.

Kustaa Pietarinpoika samoili kaiken yötä pitkin katuja, milloin kiertäen linnan, milloin vahtituvan ympärillä, missä hänen olisi ollut määrä olla. Hän vilkuili tovereitaan, peläten, että he etsivät häntä, mutta ei uskaltanut mennä heidän luokseen. Hän nukkui eräässä porttiholvissa, kunnes aamu koitti. Sitten hän hiipi ulos äsken avatusta kaupungin portista. Hänen päämääränään oli Kaarinan kylä, sinne hän aikoi kulkea; ehkäpä hänen onnistaisi löytää tämä sieltä. Mutta matkan varrella väsymys voitti hänet ja syrjässä maantiestä varjoisassa metsikössä, hän heittäytyi pitkäkseen ja nukkui useita tunteja. Niinpä hän saapui vasta myöhään iltapäivällä Medelpladiin. Kaarina ei ollut siellä, mutta hän huomasi sittenkin, että talossa oli jo tapahtunut muutos. Talon isäntä astui topakkana häntä vastaan, kysyi mitä hän halusi ja mielettömänä ilosta näytti hänelle kukkaroa, joka oli täynnä hopeaguldeneja. Lähetti oli tuonut ne linnasta ilmoittaen, että Kaarina oli otettu prinsessa Elisabetin palvelukseen.

Sotamies naurahti ääneensä ja oli vähällä heittää kukkaron miehen kädestä lattialle.

"Vai prinsessan palvelukseen! Haa, tiedättekö, mitä se merkitsee, isäntä?"

Isännän pienet porsaansilmät vilkkuivat tyytyväisinä ja hän puristi hellästi aarrettaan rintaansa vasten.

"Ehkäpä se merkitsee, että hätäpäivät meiltä nyt loppuvat. Kuules, äiti, mitä sinä arvelet? Jos Kaarinan käy hyvin, niin eiköhän meidänkin käy silloin hyvin."

"Lurjus!" kiristi Kustaa Pietarinpoika hampaitaan halveksivasti ja pui isännälle nyrkkiä.

"Mitä tuo mies tahtoo?" kysyi Kaarinan äiti, joka tulla laahusteli tupaan. "Mitä tämä asia häneen koskee? Onhan meitä kohdannut suuri kunnia ja onni. Mene tiehesi, mies, vai tahdotko, että annamme sinut kuninkaalle ilmi, koska uhkailet meitä?"

Sotilas naurahti hurjasti kuin mielisairas ja kiiruhti pois talosta samoillen yksin pitkin peltoja.

Hän kuljeskeli ulkona, kunnes yö ja kokonainen päivä olivat kuluneet loppuun. Sitten hän alkoi tuumia mitä tehdä. Kaupunkiin hän ei halunnut palata. Kaarinan hän oli kadottanut, palveluksestaan hän oli karannut — mitäpä tekemistä hänellä olisi enää Tukholmassa? Koko elämä siellä oli hänelle vastenmielistä ja kiihoittaisi vain hänen mieltään hulluuteen saakka.

Niinpä hän kuljeskeli maaseudulla kuukausimääriä, kunnes hänen vähäiset varansa olivat lopussa, parhaat vaatekappaleet myydyt eikä hän voinut kerjäämällä enää elättää henkeään köyhässä maassa. Hädän ja nälän pahoittamalla hän alkoi silloin ajatella uutta elämää.

Kauan hän täten oli samoillut pitkin maata, mutta vihdoinkin hän sattui tulemaan Tukholman lähistöille. Oli kylmä, kirkas päivä. Kaukana, laskevan auringon valossa hän näki kaupungin tornien ja sataman häämöittävän. Kustaa Pietarinpoika pysähtyi ja katseli kauan aikaa kaukaista kaupunkia. Hänen sydämensä sykki — hän muisti Kaarinaa ja miten lähellä tätä hän jälleen oli.

Kaikkina näinä kuukausina hän ei ollut voinut unohtaa Kaarinaa; tuskalla ja surulla hän muisteli tätä jouduttuaan taas hänen lähettyvilleen. Mitenkähän Kaarinan laita mahtoi olla, miten hänen oli käynyt? Hän ei ollut kuullut hänestä mitään, sillä hän ei ollut pitkään aikaan tavannut ketään muuta kuin erämaissa asuvia talonpoikia.

Aurinko laski kaupungin taakse, hänen oli pakko kulkea eteenpäin. Hänen oli kuitenkin mahdoton ennättää kaupunkiin ennen iltaa. Hänen jalkansa olivat väsyneet eivätkä tahtoneet enää totella. Niinpä hän oli hyvillään nähdessään maantien varrella kapakan, joka tarjosi hänelle yösijaa ja virvoitusta. Pari kolikkoa kilisi vielä hänen taskussaan, juuri siksi monta, että hän saattoi saada iltaruoan sekä yösijan uunin viereisellä penkillä. Suuressa tuvassa, joka oli varattu vieraita varten, ei ollut ainoatakaan sielua.

Kauan ei sotilas kuitenkaan saanut olla yksin. Tuskin hän oli ruvennut liemiruokaansa syömään, kun saapui pari ajomiestä, jotka olivat tulleet kuormineen Tukholmasta ja halusivat säädä illallista. Hetken kuluttua he olivat tehneet tuttavuutta Kustaa Pietarinpojan kanssa, ja isäntäkin, joka aikaisemmin ei ollut välittänyt hänestä suuria, istahti pöytään heidän luokseen.

"Kylläpä tulet parhaaseen aikaan," sanoivat toiset kuultuaan, että Kustaa oli matkalla Tukholmaan, "huomenna on kaupungissa paljon nähtävää."

"Vai niin. En ole pitkiin aikoihin ollut Tukholmassa enkä ole kuullutkaan sieltä mitään. Varmaankin siellä on paljon tapahtunut siitä kuin sieltä läksin," sanoi Kustaa Pietarinpoika välinpitämättömästi. "Mitä siellä huomenna tapahtuu?"

"Mies, etkö tiedä, että huomenna vietetään juhlat sen johdosta, että voitimme tanskalaiset? Etkö tiedä sitäkään, että on käyty sotaa sen vuoksi, että tanskalaiset loukkasivat kuningasta ja antoivat ilmi hänen naimahankkeensa?"

"Minä en tiedä mitään," sanoi sotilas ja alkoi tarkemmin kuunnella toisten puhetta.

"Kuningas kosi Englannin Elisabetia, mutta samalla kertaa myös Lothringenin prinsessaa. Tanskalaiset saivat tästä vihiä ja antoivat kuninkaan suunnittelut ilmi."

"Vai aikoo kuningas siis naida?" Kotiinpalaavan jännitys alkoi kohota yhä enemmän.

Toinen ei huomannut hänen välikysymystään, vaan jatkoi innoissaan:

"Niinpä oli tanskalaisille annettava muistoseteli, ja sen he ovatkin nyt saaneet. Suuri taistelu kävi Itämerellä — kuningas oli itse siellä mukana. Neljä tanskalaista laivaa sytytettiin palaamaan. Kolmesataa vankia tuotiin tänne ja huomenna heitä kuljetetaan kahleissa pitkin kaupunkia linnan ohi, ja siitä vasta ilo syntyy."

"Kylläpä onkin aika antaa kansan iloita," sanoi isäntä, vanha, kokenut mies. "Kansa on kuninkaan paras turva, sitä on pidettävä lämpimänä ja näytettävä, ettei sotaa ole syyttä käyty. Sillä suuret herrat eivät ole kuninkaalle liian suosiollisia. Siinä ovat hänen veljensä, jotka odottavat vain hyvää tilaisuutta, siinä ovat Sturet. Emmehän me tietenkään voi tarkoin seurata asioita, mutta jotain sitä aina sittenkin kuulee. Ja luultavasti on kylliksi syytäkin —"

Nauraen ajomies keskeytti isännän puheet. "Aina te olette tietävinänne kaikki asiat paremmin kuin muut. Mitä te Stureista puhutte? Eikö kuningas aio lähettää nuorta kreivi Sturea uudestaan Lothringeniin kosiomatkalle?"

"Vaikkapa vaan. Mutta kaikki ei ole niinkuin pitäisi olla; aateliston parissa kuohuu. Ei kukaan suurista herroista voi antaa kuninkaalle anteeksi sitä, että Yrjänä Pietarinpoika on päässyt valtaan, eikä kansakaan ole siitä hyvillään; täytyyhän heidän sietää suosikkia, koska hän on kuninkaalle mieleen, mutta kaikki katsovat häneen sittenkin karsain silmin."

"Minkä sille mahtaa?" sanoi nyt toinen ajomies kohottaen olkapäitään. "Olette ehkä oikeassa, isäntä, Yrjänä Pietarinpoika on kaikille oka silmässä, mutta minkä sille mahtaa. Kuningas seisoo vankkana, sillä se, joka kykenee vastustamaan neljää kapinoivaa veljeä — —"

"Ajat muuttuvat vielä," sanoi isäntä vakavana. "Kaikki merkit puhuvat siihen suuntaan. Nyt riemuitaan suuresta voitosta, nyt kansa toivoo, että kreivi Sture tuo vihdoinkin maahan nuoren kuningattaren, jota jo kyllin kauan on saatu odottaa. Omituinen juttu tuo kosiminen. Nuori kuningatar voi vasta saada kuninkaan aseman kansansa parissa täysin vakavaksi. Mutta mitä, jos tälläkin kertaa, jos nytkin — —"

Vakavana puuttui toinen ajomies isännän puheeseen:

"Ymmärrän kyllä, isäntä, mitä te tarkoitatte, ja se on kylläkin tärkeä seikka —"

"Niin, sitähän minä juuri tahdoin sanoa. Huonot naiset, jotka tähän saakka ovat pitäneet kuningasta pauloissaan, eivät ole häirinneet kansaa; heidän valtansa on kestänyt lyhyen aikaa ja sitten heidät on karkoitettu. Mutta nyt asiat ovat toisin. Kuningas ei ole tosin luopunut suunnitelmistaan Lothringenin prinsessaan nähden, muuten hän tuskin uskoisi tätä tehtävää Sturelle. Mutta ei kukaan nykyään tiedä, miten siinä käy. Sen jälkeen kuin Kaarina Maununtytär hallitsee Gripsholmassa, ja kuninkaan suhde häneen on tullut täysin julkiseksi, voidaan odottaa mitä hyvänsä."

Sotilas oli hätkähtänyt kuullessaan Kaarinan nimen. Mutta ei kukaan huomannut sitä, ja toinen ajomies sanoi kohauttaen olkapäitään:

"Jonakuna päivänä hänkin saa matkapassit, niinkuin kaikki muut. Tämä juttu voi kestää hiukan kauemmin kuin tavallisesti, eikä kukaan muu ole saanut vielä Gripsholmassa asua, mutta siitä kansa voi olla huoleti, kaikki kestää vain aikansa."

"Älä sano sitä, tällä kertaa asiat ovat toisin. Kaarina Maununtyttären vuoksi on kuningas karkoittanut kaikki muut; hän yksin hallitsee kuningasta. Joka kerta kun kuningas näinä sota-aikoina kävi Tukholmassa, kävi hän siellä vain Kaarinan vuoksi. Ei kukaan hänen rakastajattaristaan ole vielä ollut näin korkeassa asemassa. Tahtoisinpa nähdä huomenna miltä hän näyttää, kun vangitut tanskalaiset kulkevat hänen ohitseen. Sanotaan, että torille on rakennettu lava ja istuin vartavasten hänelle."

"Se, joka seisoo korkealla, putoaa syvälle."

"Mutta milloin? Kaikella on aikansa, sanotte te, mutta ei aina ole helppo korjata sitä, mikä sinä aikana tapahtuu. Minä sanon teille, Yrjänä Pietarinpoika ja Kaarina Maununtytär tulevat olemaan kuninkaan vallan koetuskiviä, ja heidän tähtensä kuningas vielä kaatuu, jollei hän ymmärrä ajoissa luopua heistä."

Miehet vaikenivat.

Kustaa Pietarinpoika, jonka ruumiin läpi toinen väristys toisensa jälkeen oli kulkenut, oli jo aikoja sitten kääntynyt pois voidakseen salata mielenliikutuksensa. Mutta kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Ajomiehet tekivät vihdoin lähtöä, isäntä meni heidän kanssaan ulos, ja kuormat lähtivät liikkeelle. Vähitellen pyörien ratina vaimeni etäisyyteen.

Hetkeä myöhemmin isäntä tuli tupaan ja alkoi korjata aterian jätteitä pöydästä. Emäntäkin astui huoneeseen, istahti uunin luo, jossa pari puuta kyti, ja alkoi sitten työskennellä himmeän öljylampun valossa, jonka hän oli sytyttänyt. Kustaa Pietarinpoika ei jaksanut kestää tätä hiljaisuutta sen kauemmin. Hän nousi hitaasti ja kiinnitti katseensa isäntään.

"Kuka tuo Kaarina Maununtytär on?" kysyi hän vihdoin.

"Ettekö te sitä tiedä? Ettekö te ole hänestä kuullut?" kysyivät molemmat toiset hämmästyneinä.

"En ole käynyt pitkään aikaan Tukholmassa."

"No, kyllä te huomenna saatte kaupungissa kuulla sekä nähdä tarpeeksenne. Me täällä tiedämme vain sen, mitä meille kerrotaan. Kuningas vei hänet vastikään Gripsholmaan. Ei kukaan ole vielä sen korkeammalle kohonnut. Ajatelkaahan, tyttö, joka aikaisemmin kaupusteli torilla! Mutta hän kuuluu olevan hyvin kaunis, ja väitetään, että kuningas pelkää kadottavansa hänet, siksi hän pitää häntä Gripsholmassa turvassa."

"Kukapa hänet ryöstäisi," sanoi vaimo. "Mutta kuningas pelkää vihollisia. Tuo Kaarina Maununtyttären juttu on merkillinen! Ei kukaan tiedä, miten se oikeastaan tapahtui. Väitetään, että hän on hyvin viekas ja tietää mitä hän tahtoo."

"Vaimo, mitä sinä turhia jupiset!" sanoi isäntä.

"Asiat eivät ole oikein, sen minä tiedän. Kerrotaan, että hän antoi kuninkaalle lemmenjuoman, niin ettei tämä pääse hänestä eroon, vaan on pakoitettu tekemään mitä ikänä hän tahtoo."

"Niinhän sitä sanotaan, mutta se on turhaa puhetta."

"Eipä niinkään. Tukholmassa asui siihen aikaan eukko, joka osasi tehdä salaisia taikoja. Siellä Kaarina kävi siihen aikaan, kun hän kaupitteli torilla, ja tältä hän sai salaiset lääkkeensä. Turhanpäiten ei vanha Kirsti istu nyt vieraana rikkaassa talossa Värmlannissa, jonka Kaarina Maununtytär on ostanut omaisilleen."

Isäntä oli hetken vaiti, sitten hän sanoi Kustaa Pietarinpojalle:

"Paljonhan sitä puhutaan, jokainen puhuu tästä asiasta ja vaivaa sillä päätään. Paljon te vielä saatte siitä kuulla, kun tulette Tukholmaan. Mutta minä sanon, kaikella on aikansa. Yrjänä Pietarinpoika ja Kaarina Maununtytär ovat kuninkaan vallan koetuskiviä. Jonakin kauniina päivänä me saamme sen nähdä. Mutta riittää jo. Maalla ei näistä asioista tiedetä mitään, mutta kunhan astuu jalallaan Tukholmaan — —. Onko teillä liikeasioita Tukholmassa?"

"Ei, niin — aikomukseni on hankkia sieltä jotakin sellaista," änkytti vieras.

Isäntä tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän saakka.

"Ja tuollainen mies kuin te ei ole sotamiehenä? Nyt, kun niin paljon sotilaita tarvitaan? Kun tanskalaiset keräävät kaikki maajoukkonsa kokoon? Tiedättekö mitä, sellainen kuin te voisi nyt sotilaana löytää onnensa."

"Onhan se hyvä ajatus," nyökkäsi Kustaa Pietarinpoika ja katsoa tuijotti eteensä.

Isäntä, joka huomasi, että toinen oli väsynyt ja haluton jatkamaan keskustelua, nyökkäsi hyväntahtoisesti:

"Tuumikaa asiaa." Sitten hän toivotti hyvää yötä. "On jo aika mennä levolle, jollemme tahdo jutella puolen yötä."

Hän poistui tuvasta yhdessä vaimonsa kanssa. Kustaa Pietarinpoika jäi yksin, ja takkatuli sekä öljylamppu sammuivat.

Hyvään aikaan hän ei saanut unta. Hän makasi kovalla penkillä ja tuijotti pimeään. Mutta hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi unessa nähnyt valopiirin, jossa liikkui loistavia olentoja. Kaarina — — Sitten hän kohosi pystyyn, torjui ajatukset luotaan ja vaipui jälleen makuusijalleen. Mitä hän oikeastaan toivoi? Kaikkihan oli ohitse. Hänen täytyi alistua välttämättömyyteen, aloittaa uusi elämä, jonka vuoksi hän nyt oli matkalla Tukholmaan. Nämät ajatukset saivat vihdoin hänen mielensä rauhoittumaan ja hän vaipui uneen.

Oli jo valoisa päivä, kun Kustaa hiukan virkistyneenä ja voimistuneena vaelsi eteenpäin. Hänen jalkansa astui nyt kevyemmin ja hänen mielialansa tuntui iloisemmalta, kun hän ajatteli uutta elämää, jota hänen oli nyt määrä alkaa. Hiukan jännittyneenä hän ajatteli vain sitä, mitä hän saisi nyt Tukholmassa nähdä. Viisainta olisi oikeastaan olla tänään Tukholmaan menemättä; silloin ei tarvitsisi mitään nähdä eikä kuulla. Ja sittenkin häntä vastustamattomasti veti sinne.

Vihdoin hän saapui perille. Kaupunki näytti aivan toiselta kuin hänen viimeksi siellä ollessaan. Kaikkialla oli elämää ja liikettä, porvarit juhlapukimissa, katupojat, kaikki uteliaat ja toimettomat ihmiset kulkivat toria ja linnaa kohti. Kustaa Pietarinpoika joutui virran mukana kulkemaan, rumpujen räminä ja torvien toitotus jouduttivat hänen askeleitaan, ja äkkiä hän huomasi olevansa samalla torilla, missä Kaarina aikoinaan oli myynyt tavaroitaan ja pistänyt hänenkin taskuunsa niin monta lintua.

Tänään oli tälle samalle paikalle pystytetty lava ja verhotun katoksen alla oli purppurainen istuin. Vielä se oli tyhjänä, vain kansa kierteli levottomasti sen ympärillä. Kustaa Pietarinpoika olisi miltei voinut huutaa ääneensä. Täällä, missä Kaarina kerran oli myynyt jäniksiä ja hanhia yksinkertaisessa puvussaan, täällä oli hänelle nyt valmistettu purppurainen istuin korotetulle lavalle. Kustaa tunkeutui eteenpäin, kunnes hän saapui kevyen rakenteen eteen. Vielä äsken hän oli epäröinyt, tuliako tänne laisinkaan. Mutta nyt hän halusi nähdä Kaarinan ja näyttäytyä myös itse hänelle.

Lavan luo tunkeutui paljon väkeä ja sotilaat koettivat ylläpitää järjestystä levottoman joukon parissa. Siellä täällä mainittiin Kaarinan nimi; kaikki puhuivat hänestä, kerrottiin juttuja hänen entisyydestään, ihmeteltiin hänen tulevaisuuttaan ja viitattiin kuninkaan naimahankkeisiin.

Kustaa Pietarinpoika sai uudestaan kuulla kaiken sen, minkä hän jo eilen kapakassa oli kuullut. Keskusteltiin myös lemmenjuomasta salaperäisesti kuiskaten ja uteliaasti kuunnellen, kunnes rumpujen pärinä katkaisi kaikki jutut.

"He tulevat, he tulevat!" kajahti suusta suuhun.

Pitkä kulkue liikkui kaduilla toria kohti. Kuningas ja Yrjänä Pietarinpoika ratsastivat joukon etunenässä loistavan seurueen ympäröimänä. Valkean hevosen selässä, ruhtinaallisesti koristettuna, jalokivin kirjaillussa laahuspuvussa Kaarina Maununtytär ohjattiin paikalle.

Ihmisjoukko odotti ääneti. Kulkue pysähtyi, kuningas ja Yrjänä Pietarinpoika seurueinensa asettuivat lavan juurelle ja Kaarina ritarien ja sotilaitten seuraamana kävi purppuraiselle istuimelle istumaan. Hän kumartui lavan reunan yli. Kaunis hän oli —. Kultaiset hiukset ympäröivät kruununa hänen otsaansa. Mutta ihmisten katseet näyttivät kiusaavan häntä; hän loi silmänsä maahan ja hänen kalpeille kasvoilleen levisi surullinen ilme. Taaskin Kustaa Pietarinpoika olisi tahtonut huutaa tuskasta. Hänen katseensa oli koko ajan kiintynyt Kaarinaan, hän ei nähnyt muuta kuin tämän — —

Leveää katua pitkin kulki nyt vangittujen tanskalaisten joukko. Amiraalit kulkivat kahleissa; kuninkaan hovinarri hyppi heidän edessään ja sai kansan puhkeamaan äänekkääseen nauruun. Vankien kasvot hytkähtivät, ne ilmaisivat vihaa, halveksumista, epätoivoa; kahleet kalisivat katukivillä; rumpujen räminä ja torvien toitotus vaimensi niiden äänen. Loputon saattue kulki siten ohi.

Mutta Kustaa Pietarinpoika ei nähnyt mitään. Hän ei huomannut ympärillä seisovien levotonta liikehtelyä, hänen katseensa oli vain kiintynyt Kaarinan kalpeihin, alakuloisiin kasvoihin, kunnes tämä tunsi sen, katsoi häneen ja hätkähti nähdessään hänet. Silloin vasta Kustaakin huomasi asemansa koko surkeuden sekä kurjan ulkomuotonsa, ja syvään huoaten sukelsi ihmisjoukkoon.

Mutta samassa hetkessä hän tunsi vaistomaisesti, että kuningas Eerikin terävä, valpas silmä oli myös keksinyt hänet ja nähnyt Kaarinan hämmennyksen. Niinpä olikin hyvä, että ihmisjoukko nieli hänet kitaansa ja riisti hänet mukaansa, kunnes hän eräällä sivukadulla vihdoin saattoi irtaantua siitä.

"Hei, toveri," huusi äkkiä joku hänelle ja pysäytti hänet. "Sinäkö se todellakin olet, Kustaa Pietarinpoika?"

Pelästyneenä Kustaa pysähtyi, mutta malttoi samassa mielensä.

"Minä se olen, vaikka tuskin enää entiseltäni näytän," sanoi hän synkkänä ja tarkasteli ihmeissään toista, jonka arvomerkeistä hän saattoi nähdä, että tämä oli kohonnut upseeriksi. Samassa rykmentissä palvellessaan he olivat kumpikin olleet yksinkertaisia sotamiehiä.

"Niin, sotilaalla on nykyään hyvät päivät," nauroi upseeri, "etkö halua palata meidän joukkoomme? Tosin karkasit silloin — mutta mitä sillä väliä, sota-aikoina sellaiset asiat pian unohtuvat, jokainen on meille tervetullut. Me tarvitsemme vänrikkiä rykmenttiimme; etkö halua ruveta siksi?"

"Käykö se niin helposti?" kysyi Kustaa Pietarinpoika epäröiden ja samalla iloisin mielin.

"Miksikä ei? Taistelu on odotettavissa. Tanskalaiset keräävät maajoukkoja, koska he ovat kadottaneet laivansa, ja he hyökkäävät Norjasta käsin kimppuumme."

"Niin," sanoi Kustaa Pietarinpoika keskeyttäen toisen puheen, "ota minut sotamieheksi, päällikkö, ja salli minun tulla mukaan, kun lähdette tanskalaisia vastaan! Mitä minä täällä enää teen, mitäpä minä enää täällä teen!"

Tuo kuului huudolta, mutta upseeri ei kiinnittänyt siihen huomiota. Kiihkeänä hän vei entisen toverin mukanaan ottaakseen hänet vielä samana päivänä rykmenttinsä turviin.

* * * * *

Jo ensi taistelussa tanskalaisia vastaan Kustaa Pietarinpoika kunnostautui niin, että hänet kohotettiin vänrikiksi. Oikea sotakiihko oli tarttunut häneen ja pelottomasti hän tunkeutui pahimpaan taisteluntuoksinaan. Täten hän saattoi saavuttaa vain joko kuoleman tai sotilaallista kunniaa. Ja koska kuolema näytti karttavan häntä, alkoi kunnia häntä miellyttää ja hän uneksi upseerin, kenraalin, ehkäpä sotamarskinkin arvosta, voidakseen sitten — —

Ei, pitemmälle hän ei ajatellut, hän ei tahtonut päästää valloilleen niitä ajatuksia, jotka piilivät syvimmällä hänen sielussaan.

Mutta talvi teki lopun sotaleikistä sekä toistaiseksi myös kohoamismahdollisuuksista, ja sotilaat saivat toimettomina odottaa asioiden kehittymistä tulevaisuudessa.

Keväällä Kustaa Pietarinpoika lähetettiin yhdessä muutamien muiden kanssa Tukholmaan suorittamaan rykmentin asioita. Ja taaskin entinen kuume alkoi polttaa häntä täällä Kaarinan läheisyydessä. Hänellä oli paljon aikaa kuulla, mitä tästä kerrottiin ja siten saada tietää, miten hän jaksoi.

Tukholmassa oli tapahtunut paljon muutoksia. Kuninkaan veli, Juhana, Suomen herttua, oli jo kauan sitten jonkun tekosyyn nojalla vangittu ja viety linnaan, missä häntä ankarasti vahdittiin. Siten kuningas piti aisoissa veljiensä vaaralliset suunnitelmat, voimatta kuitenkaan tukahduttaa mielten kuohua aateliston ja kuningasta vastustavan puolueen parissa.

Vänrikin sydän alkoi kiivaasti sykkiä, kun hän kuvitteli mielessään, miten asiat voisivat tulevaisuudessa kehittyä. Hän muisti, mitä kapakan isäntä oli sanonut, myöskin Kaarinaa hän ajatteli useasti ja tuumi mielessään, mitenkä hänen kohtalonsa muodostuisi. Kaikesta huolimatta elämä kävi tasaista, rauhallista kulkuaan. Yhä vieläkin kuningas ajoi innokkaasti naimasuunnitelmiaan; sopimus Hessenin kanssa oli jo niin pitkällä, että hän oli varma prinsessan myöntävästä vastauksesta. Mutta ensi kertaa kuningas osoittautui horjuvaksi, hän jätti tämän aikeensa sikseen ja alkoi vakavasti kosiskella Lothringenin Renatea. Juuri näihin aikoihin nuori kreivi Nils Sture lähetettiin kuninkaan puolesta kosintamatkalle Lothringeniin, ja jos prinsessa vastaisi kuninkaan toiveita, tuomaan hänen myöntävä vastauksensa.

Omituisena vastapainona näille kuninkaan naimahommille on mainittava, että Kaarina edelleen nautti hänen suosiotaan. Enimmäkseen hän oleskeli Gripsholmassa, missä Eerik oli viettänyt melkein koko talven hänen luonaan. Vastikään kuningas oli palannut Kaarinan kera Tukholmaan varustautuakseen uusille sotaretkille. Mutta hän ajoi tätä asiaa veltosti ja laimeasti, ilman suurempaa halua.

"Kuningas ei ole vielä aivan entisillään gripsholmalaisen talviunensa jälkeen," sanoivat jotkut.

"Kaarina on huumannut hänet lemmenjuomillaan," lisäsivät toiset.

"Jumala tietää, mitä siitä koituu," arvelivat kolmannet kohauttaen olkapäitään. Jokainen tunsi, että synkät tapahtumat olivat tulossa.

Kustaa Pietarinpoika ajatteli tuskalla, mitenkä Kaarinan kävisi. Ja niinpä hänessä heräsi halu vielä kerran nähdä tätä, ainakin päästä häntä lähemmäksi. Huomenna hänen toimensa Tukholmassa oli suoritettu, sitten hänen oli pakko jälleen lähteä kaupungista ja syöksyä kohti kuolemaa taistelutantereella. Niin, kunpa vielä kerran saisi nähdä hänet, kerran nyrkit ojossa uhata hänen onnensa kuninkaallista ryöstäjää ja manata esille tulevaisuuden henget!

Vaistomaisesti Kustaa oli lähtenyt kulkemaan linnaan päin, miltei tietämättänsä. Äkkiä hän seisoi sen edessä. Tummien muurien yllä lepäsivät jo illan varjot, mutta muuten oli vielä valoisaa, ikkunoista käsin hänet varmaan voitaisiin selvästi nähdä. Näkikö joku hänet todellakin, tapahtuiko jotain erikoista tänä hetkenä linnan seinien sisäpuolella, sitä hän ei tiennyt. Mutta seisoessaan vielä siinä epäröiden, poistuako paikaltaan, huomasi hän äkkiä olevansa piiritetty ja vangittu, ja hänet työnnettiin tylysti pimeän porttiholvin läpi linnan pihalle.

Äkkiä Yrjänä Pietarinpojan kasvot irvistelivät häntä vastaan. Kustaa tunsi, miten tämä mittaili häntä, kiireestä kantapäähän saakka tavalla, joka sai kylmänväreet kulkemaan pitkin hänen selkäpiitään. Annettuaan vahdille käskyn odottaa Yrjänä Pietarinpoika läksi linnaan. Lyhyt hetki, jonka hän viipyi poissa, tuntui pitkältä kuin iäisyys. Hän antoi vahtipäällikölle pari käskyä. Haettiin rattaat, joille vanki heitettiin. Sitten upseeri valitsi kaksi sotilasta joukosta, ja heidän saattamanaan onneton kuljetettiin portista ulos kapeille sivukaduille, missä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.

Kaamea mieliala, joka oli vallannut Kustaa Pietarinpojan, vaihtui vähitellen epätoivoksi. Vahdit eivät vastanneet ainoaankaan hänen kysymykseensä, kohauttivat vain olkapäitään. Kustaa repi kahleitaan, raivosi voimattomana kohtaloaan vastaan, mylvi lopulta kuin eläin, mutta vaikeni vihdoin. Pian kaikki olisi ohitse. Ihmeen rauhoittavana tuo ajatus valtasi hänen mielensä.

Rattaat kulkivat edelleen. Naristen oli kaupunginmuurin portti avautunut. Nyt oltiin kaupungin ulkopuolella, mutta yhä kuljettiin kauemmaksi. Yö lepäsi synkkänä peltojen yllä, missä näkyi vielä lumen jäännöksiä ja riitettä. Kauempana loisti joki.

Jokirannassa rattaat vihdoin pysähtyivät. Vanki aavisti, mikä kohtalo häntä odotti, hän tuskin liikahti enää. Viimeisen kerran vain hän kohotti katseensa taivasta kohti, missä kuu piileksi synkkien pilvien takana ja hänen huulensa lausuivat vavisten nimen: "Kaarina!"

Sotamiehet kuiskailivat keskenään; heitä itseään varmaan kammotti heidän yöllinen hommansa. Mutta he palelivat viileässä yöilmassa, ja siksi he kiiruhtivat täyttämään tehtäväänsä. Vangin pään yli vedettiin säkki ja se sidottiin kiinni hänen jalkojensa alapuolelta, sitten siihen kiinnitettiin pari suurta kiveä, ja elävä mytty heitettiin jokeen. Aallot kuohahtivat rajusti, ja rattaat poistuivat nopeasti paikalta.

Kustaa Pietarinpoika oli pyörtynyt, mutta tajuttomuutta kesti vain hetken aikaa. Kylmä vesi herätti hänet jälleen. Hän tunsi, ettei joki ollut syvä; varmaankin hän oli pudonnut matalikolle. Hän tunsi sen vaistomaisesti silmänräpäyksessä. Ja sama kuolemantuskan ja elämänhalun vaisto pakoitti hänet pyrkimään pystyyn. Se onnistuikin, hän sai hupussa olevan päänsä veden pinnan yläpuolella ja saattoi jälleen hengittää. Hitaasti ja vaivalloisesti hän ajatteli uskaltamatta liikahtaa. Tuskalla hän tarttui elämään kiinni, jotta ei varomattomalla liikkeellä kadottaisi sitä uudelleen. Hänen korvistaan katosi kohina ja suhina, jonka niihin tunkeutunut vesi oli saanut aikaan. Aivan selvästi hän kuuli etäisyydessä rattaiden ratinaa, kun ne hitaasti poistuivat.

Mitä enemmän hän tuli tajuihinsa, sitä tarkemmin hän koetti punnita asemaansa vedessä ja vakuuttautua, että hän todellakin seisoi lujalla pohjalla, ilman uppoamisen vaaraa.

Sitten hän alkoi tehdä työtä, hitaasti, vaivalloisesti, varovaisesti, sekä käsin että hampain. Kaikkein ensiksi hänen piti yrittää purra reikä märkään säkkiin, joka painoi hänen päätään ja esti hänen hengitystään. Vihdoin se onnistuikin. Sitten hän nosti nuoralla köytetyt kätensä suunsa kohdalle. Äärettömällä kärsivällisyydellä hän nakerteli kosteudesta kovettunutta nuoraa. Mutta vähitellen hän tunsi säikeitten avautuvan ja kahleitten heltiävän. Yhä kiivaammin hän raasti kahleitaan, vavisten kuumeisesta innosta ja sisäisestä riemusta.

Säkissä olevan reiän kautta hän näki, että kuu vihdoinkin oli tullut pilvien takaa esille ja valaisi salaperäisellä valollaan hänen työtään. Yö oli kulunut puoleen, kun nuora vihdoinkin hellitti. Nyt kädet olivat vapaat, hän saattoi ruveta suurentamaan reikää ja repiä säkin yltään. Sekin onnistui vihdoin ylivoimaisin ponnistuksin. Miltei mielettömästi huutaen riemusta hän tervehti hiljaista, kuun valaisemaa maisemaa. Hän seisoi nyt vapain jaloin joen pohjassa ja saattoi tunnustella eteenpäin päästäkseen rannalle. Jonkun matkaa hänen täytyi uida ponnistaen viimeiset voimansa, sitten hän lyyhistyi rannalle.

Mutta hän hyökkäsi taas pystyyn. Hän tunsi kuumeen puistattelevan ruumistaan, mutta myös tuskan ja epätoivon. Kunhan voimat eivät nyt vain pettäisi, niin ettei hän, pelastuttuaan hukkumiselta, vajoaisi toisen kuoleman helmaan, mikä väsymyksen ja kuumeen hahmossa uhkasi häntä. Hän kohosi pystyyn, koetti tuumia, missä hän oli ja mitä hänen oli tehtävä. Tukholmaan hänen oli mahdoton palata; jonnekin hänen täytyi paeta päästäkseen takaa-ajajilta turvaan.

Hän tunsi vain yhden paikan, jonne hän saattoi paeta — sisarensa luo, joka asui miehensä ja lastensa kanssa pienessä mökissä parin tunnin matkan päässä. Vain sinne hän saattoi paeta päästäkseen eroon kuumeesta, joka poltti hänen jäseniään.

Se oli pitkä, vaivalloinen matka. Vaatteet olivat lyijynraskaat. Monta kertaa hän vaipui maahan miltei tajuttomana, mutta elämänhalu pakotti hänet jälleen eteenpäin.