Produced by Tapio Riikonen

OUTO INTOHIMO

Kertomus Ludvig XIV:n ajalta

Kirj.

E. T. A. HOFFMANN

Suom. J. E. Eteläpää

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1914.

Oy Weilin & Göös Ab.

E. T. A. HOFFMANN

Ernst Theodor Amadeus Hoffmann, esillä olevan teoksen kirjoittaja, on syntynyt tammikuun 24 päivänä 1776 ja kuollut heinäkuun 24 päivänä 1822. Kotoisin oli hän Königsbergistä, mutta kuoli berliniläisenä. Hän on omituisimpia kirjailijapersoonallisuuksia mitä koskaan on elänyt.

Hänen "virallinen" elämäntarinansa on lakimiehen. Tutkittuaan lakitiedettä kotikaupungissaan, palveli hän vuodesta 1796 Grossglogaun yliamtivirastossa, vuodesta 1798 Berlinin kamarioikeudessa, ja vuodesta 1800 asessorina Posenin maakuntahallituksessa. Eräitten hänen esimiestensä mielestä liian pisteliäitten pilapiirustusten vuoksi siirrettiin hänet täältä v. 1802 Plozk'iin ja v. 1803 Warsovaan. Ranskalaisten tulon jälkeen jäi hän sitten v. 1806 paikattomaksi, kunnes pelastui v. 1808 Bambergin uuden teatterin kapellimestariksi. Tätä tointa ei kuitenkaan kestänyt kauan, vaan sai hän viettää vuosia suuressa kurjuudessa, m.m. kuljeksivan teatteriseurueen, tosin vähän paremman, soitonjohtajana. Vuonna 1816 sai hän vihdoin neuvoksen paikan Berlinin kamarioikeudessa, mutta tuskallinen selkäydintauti himmensi näidenkin hänen jälellä olevien päiviensä onnen. Lakimiehenä on hän osoittanut voivansa pelottomasti puolustaa sitä, minkä oli huomannut oikeaksi.

Mutta kuka muistaa enää, että Hoffmann oli lakimies? Hyvin harvat, mutta yhä useammat sen, että Hoffmann oli taiteilija, jolle olivat yhtä tuttuja nuotit kuin kynä ja siveltimet, harvinaisen monipuolinen taiteilijapersoonallisuus, johon nykyinen kirjallishistoriallinen tutkimus on ruvennut sangen suurella kunnioituksella huomiota kääntämään.

Musiikkimiehenä Hoffmann tunnetaan kapellimestarina ja säveltäjänä sekä — jos se alaan kuuluu — etevänä musiikkiarvostelijana. Paitsi sävellyksiään eräisiin pieniin näytelmiin, on hän vielä säveltänyt m.m. oopperat "Der Kanonikus von Mailand", "Liebe und Eifersucht" ja "Undine". Musiikkimiehenäkin hän on se, mikä on hänen pääleimansa kirjailijana, — romantikko, ja vielä lisäksi romantisen oopperan perustaja. Hänen teoksissaan esiintyy itsenäinen ja aivan erikoinen makusuunta, jopa siten, että häntä mainitaan tavallaan Richard Wagnerin edelläkävijäksi. Hän oli myös ensimäisiä, joka täysin ymmärsi Beethovenin suuruuden.

Kirjailijanakin hän käsittelee mielellään musiikkiaiheita. Mutta hänen erikoinen kirjailija-ominaisuutensa on ymmärrettävissä ainoastaan ajan omaa kirjallista taustaa ja suuntaa vastaan kuvastuvana.

Kun romantiikka 1700-luvun jälkipuoliskolla vihdoin pääsi Englannissa ja sitten Saksassa, vuosikymmeniä kestäneen "romantisen levottomuuden" jälkeen, täydellä todella puhkeamaan, saattoi siinä jo alusta saakka huomata kaksi eri pääsuuntaa, mitä aiheitten valintaan ja käsittelytapaan tulee: n.s. kauhuromantiikan, jonka tehtäväksi tuli tärisyttävin kauhunkuvin järkyttää lukijan mielikuvitusta ja saada "kirjallinen" voitto äärimmilleen kehitetyllä jännittävällä juonella; ja n.s. "luonnon ja sydämen romantiikan", jos sitä vapaasti uskaltaisi siksi sanoa, joka luonnon ja rakkauden milloin ihannoivalla, milloin voimakkaan todelliselta tuntuvalla, milloin liikuttavan tunteellisella käsittelyllä koetti herättää niitä tunteita ja mielialoja, jotka jokainen tietää "romantisiksi". Nämä kaksi eri pääsuuntaa eivät tietenkään ole mitenkään jyrkästi erillään, vaan horjahtavat ne sekaisinkin. Kauhuromantiikan piiriin tuli siten ensiksikin kuulumaan koko se suunnaton kirjallisuuden määrä, joka Englannin kirjallisuuden historiassa tunnetaan "saksalaisten kauhujen" nimellä ja johon kuuluvat kaikki tämän ajan ritari-, aave- ja rosvoromaanit; mutta sen lisäksi siihen kuuluvat sellaiset kauhukertomukset kuin — ottaaksemme helppotajuisuuden vuoksi esimerkin oman maan kirjallisuudesta — Topeliuksen "Linnaisten kartanon vihreä kamari" tai — mennäksemme jälleen ulkomaille — Edgar Allan Poen, kuulun amerikalaisen kirjailijan useimmat kertomukset. Päämääränä on kauhun, jännityksen ja yleensä salaperäisen tunnelman ja tunteen herättäminen, ja keinoina — niin, ne ovat liian moninaiset tässä lueteltaviksi. Mainitsemme vain, että voidaan kuvata jotakin kauheaa ulkopuolella henkilön, mutta myös jotakin kauheaa hänen sielunelämässänsä.

Kirjailija, joka paljastaa jonkun oudon ja kaamean miellesarjan kehittymisen kuvattavansa sielunelämässä, on juuri E.T.A. Hoffmann. Hän yhdistää kauhuromantikon tehtävän hienoon kirjalliseen aistiin ja kuvauskykyyn, lisää siihen vielä viehättäviä puolia tuosta "luonnon ja sydämen" romantiikasta, kuulee outoja näkyjä näkevässä sielussaan ylimaailmallisen musiikin sointuja ja herättää vihdoin lukijassa hänen tietämättään salaperäisen, kauhun ja kaihon sekaisen tunnelman, epävarmuuden aistimusten todellisuudesta. Tämän kaiken tekee hän ilman mitään liikaa tunteellisuutta, tarvitsematta liioin ylenmäärin vanhoja linnoja tai muita sellaisia aaveitten asuinsijoja. Päinvastoin, hän mieluimmin sijoittaa toiminnan rehelliseen saksalaiseen tai sitten joka tapauksessa todellisuuden valaistuksessa olevaan seutuun, jossa ainoastaan hänen mahtava mielikuvituksensa voi vähitellen saattaa lukijan ja kertomuksen henkilöt epätodellisen hurman valtaan, ja tekee tämän kaiken keveällä, leikittelevällä, useinpa ikäänkuin ivaan vivahtavalla tyylitaidolla. Toisin sanoen: hän on kirjailija, joka mestarillisella tavalla yhdistää mielikuvitelmat todellisuuteen.

Hänen teoksensa ovat liian monilukuiset tässä lueteltavaksi. Mainittakoon niistä kuitenkin hänen "mielikuvittelunsa", joita on nelisen nidettä, hänen kamala romaaninsa "Saatanan eliksiiri", ja hänen merkillinen oma elämäkertansa, jonka hän on kutonut yhdeksi romaaniksi Murr-nimisen kissan vaiheitten kanssa. Kirjan nimi on "Murr-kissan maailmankatsomus ynnä kapellimestari Johannes Kreislerin elämäkerta, kerrottu hajanaisissa makulatuuripapereissa". Nimet "Kaksoisolio", "Yötutkielmia", "Erään teatterinjohtajan harvinaiset kärsimykset" y.m. osoittavat tämän kirjailijan erikoista makua. Ja esillä olevassa romaanissaan hän osoittaa voimaansa aivan suorastaan mielipuolen intohimojen kuvaajana.

Vielä oli Hoffmann, kuten on mainittu, kuvaavakin taiteilija. Mutta siinäkin osoitti hän erikoisuuttansa harrastamalla pilakuvaa, karrikatyyriä. Maalaukseen ja piirustukseen oli hän jo nuorena innostunut, mutta ei hän tällä alalla ole kuitenkaan mainetta saavuttanut.

Kotimaassaan ei Hoffmann saanut kirjailijana tunnustusta, ja silloin julkisuudessa esiintyneet ymmärtämättömät arvostelut ovat vielä vuosikymmeniä jälkeenpäin olleet tämän kieltämättä harvinaisen lahjakkaan kirjailijan mainetta himmentämässä. Vasta myöhempinä aikoina on tutkimus ja ajan hengen puolueeton arviointi myöntänyt hänelle sen sijan, minkä ranskalaiset jo kauan sitten ovat hänelle ilman ehtoja määritelleet, sijan Saksan kirjallisuuden klassikkojen vierellä.

OUTO INTOHIMO

Pienessä talossa St. Honoré-kadun varrella asui neiti Magdalena
Scuderi, joka oli tunnettu sievistä runoistaan ja nautti kuningas
Ludvig XIV:n ja markiisitar Maintenonin suurta suosiota.

Myöhään keskiyön aikaan — tämä tapahtui syksyllä 1680 — kolkutettiin hänen talonsa ovelle niin kovasti ja kiivaasti, että koko eteinen kaikui. Baptiste, joka neidin pienessä taloudessa edusti sekä keittäjää, palvelijaa että ovenvartijaa, oli herrasväkensä luvalla matkustanut maalle sisarensa häihin. Talon vartiaksi oli jäänyt ainoastaan kamarineiti Martinière. Kun tämä nyt vielä valveilla ollen kuuli yhä uudistuvia iskuja, johtui hänen mieleensä kohta, että Baptiste oli matkustanut pois ja että hän oli jäänyt neidin kanssa kahden kesken ilman muuta turvaa. Kaikki murtovarkaudet, ryöväykset ja murhat, mitä Parisissa koskaan oli tapahtunut, muistuivat nyt hänen mieleensä ja hän oli pian aivan vakuutettu siitä, että ulkona oven edessä mellasti joukko roskaväkeä, joka tiesi talon yksinäisyyden ja aikoi sisään päästyään panna toimeen jonkun konnan työn herrasväkeä vastaan. Pelosta vavisten jäi hän sen vuoksi huoneeseensa sadatellen Baptistea ja erittäinkin hänen sisarensa häitä.

Sillä välin jyrisivät iskut yhä kiivaammin ovelle ja Martinière oli kuulevinansa huutoja: Avatkaa, Kristuksen tähden, avatkaa toki!

Yhä lisääntyvän kauhun valtaamana otti Martinière vihdoin palavan kynttilän ja riensi eteiseen. Täällä kuuli hän aivan selvästi kolkuttajan äänen: "Kristuksen tähden, avatkaa!"

"Totta tosiaan", ajatteli Martinière, "noin ei ainakaan puhu mikään ryöväri ja kukapa tietää, ehkä joku vainottu etsii suojaa emäntäni luota, joka aina on valmis tekemään hyvää. Mutta olkaamme varovaisia!"

Hän avasi ikkunan ja koettaen muuttaa luonnostaankin matalan äänensä mahdollisimman miesmäiseksi kysyi hän kovalla äänellä, kuka näin myöhään yöllä sillä tavoin mellasti ihmisten ovella ja herätti kaikki unestaan.

Synkkien pilvien lomasta pilkistävän kuun valossa näki hän samassa pitkän, heleänsiniseen vaippaan kääriytyneen olennon, joka oli painanut leveän hatun syvään silmilleen. Martinière huusi nyt niin kovalla äänellä, että alhaalla olevan henkilön täytyi se kuulla:

— Baptiste, Claude, Pierre nouskaa ja tulkaa katsomaan, minkälainen heittiö tahtoo murtaa ovemme!

Mutta silloin kuului ulkoa hiljainen, melkein vaikeroiva ääni: — Oi, Martinière, tunnen teidät kyllä, hyvä rouva, vaikka koetattekin muuttaa ääntänne, minä tiedän kyllä, että Baptiste on mennyt maalle ja että te olette emäntänne kanssa yksin kotona. Avatkaa minulle huoletta, älkää pelätkö mitään. Minun täytyy ehdottomasti saada puhua neitinne kanssa vielä tällä hetkellä.

— Mitä ajattelette, vastasi Martinière, tahdotteko puhua emäntäni kanssa keskellä yötä? Ettekö tiedä, että hän nukkuu jo aikoja sitten, enkä minä mistään hinnasta herätä häntä ensimäisestä suloisesta unesta, jota hänen ikäisensä hyvin tarvitsee!

— Minä tiedän, vastasi mies ulkona, tiedän, että neiti on juuri pannut Klelia-nimisen romaninsa käsikirjoituksen syrjään ja kirjoittaa nyt vielä muutamia runoja, jotka hän aikoo huomenna lukea markiisitar de Maintenonin luona. Rukoilen teitä, rouva Martinière, olkaa armollinen, avatkaa ovi! Siten te pelastatte erään onnettoman turmiosta, tästä hetkestä, jolloin pyydän puhutella emäntäänne, riippuu erään ihmisen kunnia, vapaus, vieläpä henkikin. Ajatelkaa, että armollisen valtiattarenne viha tulisi leppymättömänä kohtaamaan teitä, jos hän saisi tietää, että juuri te julmasti karkoitatte hänen oveltaan onnettoman, joka on tullut rukoilemaan häneltä apua.

— Mutta minkä tähden sitten anotte emäntäni apua näin tavattomaan aikaan vuorokaudesta, tulkaa huomenna hyvissä ajoin uudestaan, — lausui Martinière. Mutta ulkoa vastattiin:

— Katsooko kohtalo, kun se tuhoa tuottavana kuin kuolettava salama iskee uhriinsa, katsooko se aikaa ja hetkeä? Kun pelastus on enää vain silmänräpäyksen mahdollinen, voidaanko silloin apu lykätä tuonnemmaksi? Avatkaa minulle ovi, älkää pelätkö onnetonta, joka turvatonna, koko maailman hylkäämänä, kauhean kohtalon vainoamana ja ahdistamana tahtoo rukoilla emännältänne pelastusta uhkaavasta vaarasta!

Martinière kuuli, kuinka mies nämä sanat lausuessaan voihki ja vaikeroi tuskasta, ja hänen äänensä, joka oli nuorukaisen ääni, sai samalla pehmeän sävyn ja tuntui ikäänkuin tulevan rinnan pohjasta. Martinière joutui kokonaan liikutuksen valtaan ja enempää miettimättä otti hän avaimen esiin.

Mutta tuskin oli hän avannut oven, kun vaippaan kääriytynyt olento tunkeutui melkein väkivallalla sisään ja rientäen Martinièren ohitse eteiseen huusi raivoisalla äänellä:

— Viekää minut neitinne luokse!

Pelästyneenä kohotti Martinière kynttilän ja sen valossa näki hän kuolonkalpeat, kamalasti vääristyneet nuorukaisenkasvot. Martinière oli säikähdyksestä lyyhistyä lattialle, kun mies nyt avasi vaippansa ja hänen rintamuksestaan pisti esiin välkkyvä tikarinkahva. Mies tuijotti häneen säkenöivin silmin ja huusi vieläkin rajummalla äänellä kuin ennen: — Viekää minut neitinne luokse, kuuletteko!

Nyt luuli Martinière mitä suurimman vaaran uhkaavan neitiä ja rakkaus kallista emäntää kohtaan, jota hän samalla kunnioitti hurskaana, uskollisena äitinä, leimahti nyt voimakkaampana hänen sydämessään ja hän osoitti aivan uskomatonta rohkeutta. Hän sulki nopeasti auki jääneen huoneensa oven, astui sen eteen ja lausui lujalla, päättävällä äänellä:

— Teidän mieletön esiintymisenne tässä talossa sopii tosiaankin huonosti yhteen ulkona lausumainne ruikuttavien sanojen kanssa, jotka, kuten nyt huomaan, herättivät myötätuntoni aivan sopimattomaan aikaan. Neitiäni ette nyt saa ettekä voi puhutella. Jollei teillä ole mitään pahaa mielessä, niin miksikä kammoksutte päivänvaloa, tulkaa huomenna toimittamaan asianne! Mutta nyt suoriutukaa ulos!

Mies huokasi raskaasti, tuijotti Martinièreen kauhistunein katsein ja tarttui tikariinsa. Martinière jätti hiljaisuudessa sielunsa Herran huomaan, mutta pysyi kuitenkin lujana, katsoi miestä rohkeasti silmiin painautuen yhä lujemmin sitä ovea vastaan, josta tuon kauhean miehen piti mennä päästäkseen hänen neitinsä luokse.

— Päästäkää minut neitinne luokse! Kuuletteko! — huusi mies vielä kerran.

— Tehkää mitä tahdotte, — vastasi Martinière, — minä en väisty paikaltani, suorittakaa vain alkamanne ilkityö, mutta tekin saatte kärsiä tuskallisen kuoleman Grève-torilla [Parisin vanha raatihuoneentori, jossa ennen mestaukset toimitettiin], kuten teidän kirotut toverinnekin.

— Ahaa, huudahti mies, te olette oikeassa, Martinière! Olen asestettu, olen todellakin kunniattoman ryövärin ja murhaajan näköinen, mutta minun toverini eivät ole mestatut, he eivät ole mestatut! — Ja heittäen myrkyllisiä silmäyksiä puolikuolleeksi säikähtäneeseen naiseen tempasi hän tikarin huotrastaan.

— Jeesus! — parkasi Martinière odottaen kuolettavaa iskua, mutta samalla hetkellä kuului kadulta aseiden helinää ja hevosenkavioiden kapsetta.

— Santarmit — santarmit! Auttakaa, auttakaa! — huusi Martinière.

— Kirottu nainen, tahdot syöstä minut turmioon — kaikki on lopussa, kaikki on lopussa! Ota, ota, anna tämä neidille vielä tänään — huomenna, jos tahdot!

Lausuessaan nämä sanat hiljaa muristen oli mies siepannut kynttilän Martinièren kädestä ja sammuttanut sen pistäen samalla hänen käteensä pienen rasian.

— Sielusi autuuden tähden, anna tämä rasia neidille! — huusi mies vielä kerran ja syöksyi sitten ulos talosta.

Martinière oli lyyhistynyt lattialle, vaivoin nousi hän ylös ja hapuroi pimeässä huoneeseensa, jossa hän aivan voimatonna vaipui nojatuolille. Nyt kuuli hän jonkun kiertävän avainta, jonka hän oli unhottanut ulko-ovelle. Ovi sulkeutui ja hiljaisin, epävarmoin askelin lähestyi joku huonetta, jossa Martinière istui. Hän oli kuin kiinni naulattu ja kykenemättä liikahuttamaan jäsentäkään odotti hän mitä kauheinta. Mutta miten olikaan, kun ovi avautui, tunsi hän kohta ensi silmäyksellä yölampun himmeässä valossa Baptisten rehelliset kasvot. Viimemainittu oli kalpea kuin ruumis ja näytti aivan murtuneelta mieheltä.

— Kaikkien pyhimysten nimessä, puhkesi hän puhumaan, — kaikkien pyhimysten nimessä, mitä on tapahtunut, kertokaa rouva Martinière. Tuo painajainen, painajainen! En tiedä, mikä minulle tuli, mutta minun täytyi ikäänkuin pakosta lähteä pois häistä eilen illalla! Saavun kaupunkiin. Rouva Martinière, ajattelin, nukkuu keveästi, hän kuulee kyllä, jos hiljaa ja varovasti koputan ulko-ovelle, ja päästää minut sisälle. Silloin kohtaan vahvan osaston ratsu- ja jalkamiehiä, hampaisiin saakka asestettuina. He pidättävät minut eivätkä tahdo päästää minua menemään. Mutta onneksi on santarmiluutnantti Desgrais mukana, hän tuntee minut hyvin ja pitäen lyhtyä nenäni edessä sanoo: Aha, Baptiste, mistä sinä tulet tähän aikaan yöstä? Sinun täytyy pysyä kiltisti kotona ja vartioida taloa. Täällä ei ole kaikki hyvin, me aiomme vielä tänä yönä pyydystää hyvän saaliin. — Ette voi uskoa, rouva Martinière, kuinka nämä sanat koskivat sydämeeni. Kun sitten astun portaille, syöksyy talosta vastaani vaippaan kääriytynyt mies, välkkyvä tikari kädessä ja sysää minut kumoon — ovi on auki, avain pistettynä lukkoon — sanokaa, mitä tämä kaikki merkitsee?

Toinnuttuaan kauhustaan kertoi Martinière, mitä oli tapahtunut. Molemmat menivät sitten eteiseen ja löysivät sammutetun kynttilän lattialta, jonne tuo outo mies oli sen paetessaan heittänyt.

— On aivan varmaa, lausui Baptiste, että hän aikoi ryövätä ehkäpä murhatakin neitimme. Mies tiesi, kuten olette kertoneet, että te olitte kahden kesken neidin kanssa, jopa senkin, että neiti vielä valvoi kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli varmaankin yksi noista lurjuksista ja heittiöistä, jotka tunkeutuvat ihmisten asuntoihin urkkien tietoonsa kaikki, mitä tarvitsevat pirullisia juoniaan toteuttaakseen. Ja tuon pienen rasian, rouva Martinière, sen heitämme luullakseni Seine-virran syvimpään poukamaan. Kukapa takaa, ettei joku kirottu paholainen väijy hyvän neitimme henkeä ja ettei hän avatessaan laatikon kaadu kuolleena maahan, kuten vanha markiisi de Tournay avatessaan tuntemattoman kädestä saamansa kirjeen! —

Kauan neuvoteltuaan päättivät uskolliset palvelijat lopulta kertoa seuraavana aamuna neidille juurtajaksain koko tapahtuman ja antaa hänelle tuon salaperäisen rasian, joka voitiin ehkä avata suurella varovaisuudella. Molemmat harkitsivat tarkoin jokaista seikkaa tuon epäilyttävän muukalaisen esiintymisessä ja arvelivat, että kysymyksessä oli varmaankin joku salaisuus, jota he eivät voineet ominpäin ratkaista, vaan joka oli jätettävä neidin paljastettavaksi.

* * * * *

Baptisten pelko oli täysin oikeutettu. Juuri siihen aikaan oli Parisi mitä julmimpien hirmutöiden näyttämönä, juuri siihen aikaan oli eräs pirullinen keksintö antanut helvetin voimille mitä helpoimmat keinot niiden suorittamiseen.

Eräs saksalainen apteekkari Glaser, aikansa paras kemisti, harrasti, kuten hänen tieteensä edustajat tavallisesti, alkemistisiä kokeita. Hän oli päättänyt keksiä viisaidenkiven. Häneen liittyi eräs italialainen nimeltä Exili. Mutta viimemainitulle oli kullantekotaito ainoastaan tekosyynä. Hän tahtoi vain oppia sekoittamaan, keittämään ja sublimoimaan niitä myrkkyaineita, joista Glaser toivoi löytävänsä onnensa, ja hän onnistuikin vihdoin valmistamaan hienon myrkyn, joka ollen hajuton ja mauton tappoi joko heti paikalla tai kuoletti hitaasti jättämättä ihmisruumiiseen minkäänlaisia merkkejä. Lääkärien tieto ja taito oli näin ollen avuton tätä myrkkyä vastaan ja he pitivätkin sen aiheuttamia kuolemantapauksia luonnollisten syiden seurauksena.

Mutta vaikka Exili toimi mitä suurimmalla varovaisuudella, alettiin häntä kuitenkin epäillä myrkynmyynnistä ja hänet suljettiin Bastilleen [Parisin tunnettu vankila]. Samaan koppiin suljettiin pian sen jälkeen kapteeni Godin de Sainte Croix. Viimemainitulla oli kauan ollut markiisitar de Brinvillierin kanssa rakkaussuhde, joka oli häpeäksi koko Brinvillierin perheelle, mutta kun markiisi pysyi välinpitämättömänä puolisonsa rikollisuuteen nähden, katsoi markiisittaren isä, Parisin sivililuutnantti Dreux d'Aubray, olevansa pakoitettu erottamaan tämän rikollisen parin vangituttamalla kapteeni Sainte Croixin. Tämä oli intohimoinen, turmeltunut, tekopyhä ja jo nuoruudestaan saakka taipuvainen kaikellaisiin paheisiin, mustasukkainen ja raivoon saakka kostonhimoinen. Exilin pirullinen salaisuus oli hänelle hyvin tervetullut, sillä se antoi hänelle keinon tuhota kaikki vihamiehensä. Hänestä tuli Exilin innokas oppilas ja pian hän oli opettajansa veroinen myrkynvalmistustaidossa, niin että hän Bastillesta päästyään voi toimia täysin itsenäisesti.

Markiisitar Brinvillier oli turmeltunut nainen, mutta Sainte Croixin vaikutuksen alaisena hänestä tuli kerrassaan hirviö. Rakastajansa yllytyksestä hän myrkytti ensin isänsä, jonka luona hän asui teeskennellen häntä kohtaan tyttären hellyyttä, sitten molemmat veljensä sekä lopuksi sisarensa. Isänsä hän murhasi kostosta, veljensä ja sisarensa saadakseen heidän suuren perintönsä.

On olemassa useita esimerkkejä siitä, kuinka tällainen rikollisuus voi muuttua vastustamattomaksi intohimoksi. Ilman mitään tarkoitusta, pelkästä murhanhalusta, kuten kemisti tekee kokeita huvikseen, ovat myrkkymurhaajat usein surmanneet ihmisiä, joiden elämästä tai kuolemasta heille ei voinut olla vähintäkään hyötyä tahi vahinkoa.

Kun hotelli Dieu'ssa kerran kuoli äkkiä useita köyhiä, alettiin myöhemmin epäillä, että ne leivät, joita markiisitar Brinvillier tavallisesti joka viikko jakoi siellä köyhille, jotta ihmiset olisivat pitäneet häntä hurskauden ja hyväntekeväisyyden perikuvana, olivat myrkytettyjä. Varmaa on ainakin, että hän tarjosi kerran vierailleen myrkytettyjä leivoksia. Ritari du Guet ja useat muut henkilöt joutuivat tämän helvetillisen aterian uhreiksi.

Sainte Croix ja hänen apurinsa Chaussée ja Brinvillier osasivat kauan aikaa verhota kamalat tekonsa läpinäkymättömään salaperäisyyden vaippaan. Mutta suurinkaan viekkaus ei voi pelastaa rikollisia ihmisiä taivaan ikuisten valtain tuomiosta, joka kohtaa heitä useimmiten jo täällä maan päällä.

Sainte Croix'in valmistamat myrkyt olivat niin hienoja, että jos myrkkyjauho (poudre de succession, kuten parisilaiset sitä nimittivät) oli valmistettaessa avonaisessa astiassa, voi yksi ainoa hengähdys tuottaa silmänräpäyksessä kuoleman. Työskennellessään piti Sainte Croix sen tähden hienosta lasista valmistettua naamiota kasvoillaan. Kun hän eräänä päivänä sekoitti juuri valmistamaansa myrkkypulveria pitkäkaulaisessa laboratoriopullossa, putosi naamio vahingossa hänen kasvoiltaan ja hän kaatui heti kuolleena maahan temmattuaan siemauksen myrkkytomua keuhkoihinsa. Kun hän kuoli perillisettömänä, riensivät oikeusviranomaiset ottamaan hänen omaisuuttaan takavarikkoon. Eräästä laatikosta löydettiin tällöin täydellinen myrkkyvarasto, jota Sainte Croix oli käyttänyt pirullisiin tarkoituksiinsa, mutta samalla löydettiin myöskin markiisitar Brinvillierin kirjeet, joista hänen rikollisuutensa kävi selvästi ilmi. Markiisitar onnistui kuitenkin pakenemaan belgialaiseen kaupunkiin Liègeen, jossa hän sulkeutui erääseen luostariin. Parisin poliisilaitoksen virkamies Desgrais lähetettiin ajamaan häntä takaa. Munkin valepuvussa saapui hän luostariin, onnistui solmimaan salaisen rakkaussuhteen tämän kamalan naisen kanssa ja houkutteli hänet erääseen kaupungin yksinäiseen puistoon. Mutta tuskin oli markiisitar saapunut kohtauspaikalle, kun Desgrais'in apulaiset ympäröivät hänet, tuo hengellinen rakastaja muuttui äkkiä poliisivirkamieheksi ja pakotti hänet nousemaan puiston reunassa odottaviin vaunuihin, jotka poliisimiesten vartioimina lähtivät nyt kiitämään suoraa päätä Parisia kohti. Chaussée oli jo aikaisemmin mestattu, markiisitar Brinvillier sai nyt kärsiä saman kuoleman, jonka jälkeen hänen ruumiinsa poltettiin ja tuhka sirotettiin tuuleen.

Koko Parisi huokasi nyt helpotuksesta, kun nuo ihmishirviöt, jotka voivat rankaisematta tähdätä salaisen murha-aseen niin vihamiestä kuin ystävääkin kohti, oli saatettu pois maailmasta. Pian saatiin kuitenkin kokea, että kirotun Sainte Croixin kamala taito oli siirtynyt perintönä jollekin tuntemattomalle. Kuin näkymätön haamu hiipi murhanenkeli suljetumpiinkin seurapiireihin, joita ainoastaan sukulaisuus, rakkaus ja ystävyys voivat muodostaa, ja iski varmasti ja nopeasti onnettomiin uhreihinsa. Henkilö, joka tänään oli kukoistava kuin itse terveys, horjui jo huomenna sairaana ja kuihtuvana eikä mikään lääkärintaito voinut pelastaa häntä varmasta kuolemasta. Rikkaus, hyväpalkkainen virka, kaunis, nuori vaimo — kaikki nämä olivat riittäviä syitä murhaajan vainohimolle. Mitä tuskallisin epäluulo ratkoi pyhimmätkin siteet. Aviomies pelkäsi vaimoansa, isä poikaansa, sisar veljeänsä. Koskemattomiksi jäivät ruuat ja viinit aterioilla, joita ystävät toisilleen tarjosivat, ja missä ennen ilo ja leikki vallitsivat, vainusivat nyt kauhuiset katseet valepukuista murhaajaa. Perheenisien nähtiin ostavan elintarpeita kaupungin syrjäisimmistä seuduista ja valmistavan niitä omin neuvoin jossakin likaisessa ravintolakeittiössä, peläten kotonansa väijyvää vaaraa. Ja kumminkin oli usein suurinkin varovaisuus turhaa.

Hillitäkseen tätä yhä vain lisääntyvää kurittomuutta asetti kuningas erityisen tuomioistuimen, joka sai tehtäväkseen yksinomaan näiden salaperäisten rikosten tutkimisen ja tuomitsemisen. Tämä tuomioistuin — n.s. Chambre ardente — piti istuntojaan Bastillen läheisyydessä ja sen puheenjohtajana toimi ankaruudestaan tunnettu Regnie. Kauan aikaa olivat Regnien innokkaat ponnistukset turhia, vaikka viekas Desgrais sai tehtäväkseen tutkia Parisin salaisimmatkin rikoksenpesäpaikat.

Saint Germainin esikaupungissa asui eräs vanha nainen, Voisin nimeltään, joka harjoitti ennustamista ja henkien manausta. Apulaistensa Sagen ja Vigoureuxin avulla hän osasi herättää pelkoa ja hämmästystä sellaisissakin henkilöissä, joita muuten ei juuri voitu sanoa heikoiksi tai herkkäuskoisiksi. Mutta eipä siinä kyllin. Ollen Exilin oppilas, kuten Croix, valmisti hänkin tuota hienoa, hajutonta ja mautonta myrkkyä ja auttoi halpamaisia poikia pääsemään tavallista aikaisemmin käsiksi isänperintöön, turmeltuneita vaimoja saamaan nuorempia puolisoita. Desgrais pääsi hänen salaisuutensa perille, hän tunnusti kaikki, Chambre ardente tuomitsi hänet roviolla poltettavaksi ja hän kärsi tämän rangaistuksen Grève-torilla. Hänen asunnostaan löydettiin luettelo niistä henkilöistä, jotka olivat käyttäneet hänen apuaan. Mestaus seurasi nyt toistaan ja monet korkea-arvoiset henkilöt joutuivat raskaan epäluulon alaisiksi. Niinpä luultiin, että kardinali Bonzy oli saanut vaimo Voisinilta keinon, jonka avulla hän lyhyessä ajassa toimitti manalaan kaikki ne henkilöt, joille hänen Narbonnen arkkipiispana täytyi maksaa eläkettä. Niinpä syytettiin Bouillonin herttuatarta ja Soissons'in kreivitärtä, joiden nimet löydettiin mainitusta luettelosta, suhteista tuohon pirulliseen naiseen eikä edes François Henri de Montmorencia, Luxemburgin herttuata, valtakunnan pääriä ja marsalkkaa säästetty. Peloittava chambre ardente vainosi häntäkin. Hän saapui itse vapaaehtoisesti Bastillen vankilaan, jossa hänet suljettiin kuusi jalkaa pitkään komeroon. Kuukausia kului, ennen kuin saatiin täysin selville, että herttuan rikos ei ollut rangaistava. Hän oli kerran tilannut Sagelta ennustuspeilin.

Chambre ardenten puheenjohtajan Regnien sokea into vei toiselta puolen väkivaltaisuuksiin ja julmuuksiin. Tuomioistuin sai kerrassaan inkvisitsionin luonteen. Pieninkin epäluulo oli riittävä aihe mitä ankarimpaan vankeuteen ja vain sattuma pelasti usein viattoman kuolemantuomiosta. Sen ohessa oli Regnie julmannäköinen ja luonteeltaan viekas, niin että hän joutui pian kaikkien niiden vihoihin, joiden kostajana tahi suojelijana hänen tuli olla. Kun hän kuulustellessaan Bouillonin herttuatarta kysyi häneltä, oliko hän nähnyt paholaista, vastasi herttuatar: Luulen näkeväni hänet tällä hetkellä!

Sillä välin kun sekä syyllisten että epäluulonalaisten veri virtanaan vuosi Grève-torilla, ja salaperäiset myrkkymurhat vihdoin alkoivat käydä yhä harvinaisemmiksi, ilmaantui pian toisenlaatuinen vitsaus, joka levitti ympärilleen uutta kauhua. Joku rosvojoukko näytti päättäneen koota kaikki jalokivet huostaansa. Niin pian kuin joku oli ostanut kallisarvoisen koristeen, katosi se käsittämättömällä tavalla, vaikka sitä kuinka olisi säilytetty. Mutta vielä pahempi oli, että jokainen, joka vain uskalsi iltaisin pitää jalokiviä mukanaan, joutui avoimella kadulla tai talojen pimeissä käytävissä ryövärien käsiin, vieläpä usein menetti henkensä salamurhaajan käden kautta. Ne, jotka tällaisesta seikkailusta pääsivät hengissä, kertoivat saaneensa päähänsä nyrkiniskun ja kaatuneensa kuin salaman iskeminä maahan, ja kun he sitten heräsivät tainnoksista, huomasivat he olevansa aivan toisessa paikassa ja putipuhtaaksi ryöstettynä. Murhatuilla, joita melkein joka aamu löydettiin kaduilta ja käytävistä, oli kaikilla sama kuolettava haava, tikarinpisto sydämessä. Lääkärien lausunnon mukaan oli tällainen pisto niin nopeasti ja varmasti tappava, että haavoittunut kaatui varmaankin ääntä päästämättä maahan.

Kukapa Ludvig XIV:n loistavassa hovissa ei olisi ollut kietoutunut salaisiin rakkaussuhteisiin ja hiipinyt myöhään yöllä rakastettunsa luokse vieden usein kallisarvoisia lahjoja mukanaan. Mutta ikäänkuin nuo rosvot olisivat olleet henkien kanssa liitossa, niin tarkoin he tiesivät, milloin tällainen lemmenkohtaus tapahtui. Usein ei onneton rakastaja ennättänyt edes sen talon luo, jossa hän toivoi saavansa nauttia lemmenriemua, usein kaatui hän portaille, vieläpä rakastettunsa oven eteen, josta tämä sitten löysi hänen verisen ruumiinsa.

Turhaan vangitutti Parisin poliisiministeri Argenson kaikki vähänkin epäilyttävät henkilöt kaupungissa, turhaan raivosi Regnie koettaen pakoittaa uhrejaan tunnustamaan, turhaan lisättiin vartioita ja sotilaspatrulleja, ilkityöntekijäin jälkiä oli mahdoton löytää. Ainoastaan sellaiset varokeinot kuin olla hampaisiin saakka asestettuna ja antaa palvelijan kantaa lyhtyä edessään, takasivat jossain määrin kulkijan turvallisuuden, mutta usein tapahtui, että nuo konnat peloittivat kiviä heittämällä palvelijat pakenemaan ja murhasivat ja ryöstivät samassa silmänräpäyksessä heidän herransa.

Huomiota herätti myöskin se seikka, että vaikka kaikkialla, missä vain jalokivikauppaa harjoitettiin tai luultiin harjoitettavan, pidettiin ankaraa valvontaa ja toimitettiin tarkkoja tutkimuksia, ei pienintäkään ryöstetyistä kalleuksista ilmestynyt kauppaan, joten tältäkään taholta ei löydetty mitään jälkiä, jotka olisivat voineet johtaa rikollisten ilmisaamiseen.

Desgrais hikoili raivosta nähdessään, että nuo roistot osasivat välttää hänenkin viekkautensa. Sitä kaupunginosaa, missä hän kulloinkin oleskeli, säästettiin, mutta toisissa kaupunginosissa, missä ei mitään pahaa aavistettu, korjasi ryöstömurhaaja runsaita uhreja.

Desgrais keksi juonen. Hän hankki itselleen useita apulaisia, jotka käynniltään, ryhdiltään, puhetavaltaan, vartaloltaan ja ulkonäöltään olivat siinä määrin hänen kaltaisiaan, että poliisitkaan eivät tienneet, kuka heistä oli oikea Desgrais. Sillävälin hiiviskeli ja väijyi hän yksin oman henkensä uhalla salaisimmissakin sopukoissa ja lymypaikoissa, seurasi kaukaa milloin mitäkin henkilöä, joka hänen toimestaan kantoi mukanaan kallisarvoista koristetta. Näitä henkilöitä ei ahdistettu. Rosvot tunsivat siis tämänkin juonen. Desgrais joutui epätoivon valtaan.

Eräänä aamuna saapui Desgrais Regnien luokse kalpeana, murtuneena, epätoivoisena.

— Mitä uutisia te tuotte? Oletteko löytänyt jäljet? — huutaa oikeudenpuheenjohtaja hänelle tervehdykseksi.

— Oi, armollinen herra, — lausuu Desgrais raivosta änkyttäen, — oi, armollinen herra — viime yönä — Douvren lähellä hyökättiin markiisi de la Faren päälle minun silmieni edessä.

— Taivas ja maa, huudahti Regnie riemusta, — he ovat käsissämme!

— Ah, kuulkaa, jatkoi Desgrais katkerasti hymyillen, — kuulkaahan ensin, kuinka tämä kaikki tapahtui. Minä seisoin siis Douvren luona ja odottelin noita paholaisia, jotka halveksivat minua. Silloin saapui eräs olento epävarmoin askelin, yhä vilhuen taakseen, ja meni ohitseni näkemättä minua. Kuun valossa tunsin hänet markiisi de la Fareksi. Minä odotin häntä, sillä tiesin kyllä, minne hän hiipi. Mutta tuskin oli hän kulkenut kymmenen, kaksitoista askelta ohitseni, kun ikään kuin maasta kohoten hyökkäsi esiin eräs mies, iski hänet maahan ja heittäytyi hänen kimppuunsa. Hämmästyneenä tästä äkillisestä kohtauksesta, joka voi saattaa murhaajan käsiini, huudahdin ajattelematta ja tahdoin yhdellä hyppäyksellä hyökätä lymypaikastani hänen niskaansa. Silloin kompastuin vaippaani ja kaaduin. Näin miehen ikäänkuin tuulen siivillä kiitävän pois, kompuroin ylös ja lähdin juoksemaan hänen jälkeensä. Juostessani puhallan torveeni, — kaukaa vastaavat poliisien pillit, syntyy yleinen melu — aseiden kalinaa, hevosten kavioiden kapsetta kuuluu kaikilta puolilta. Tänne päin, tänne — Desgrais — Desgrais! huudan, että kadut kaikuvat. — Yhä vielä näen edessäni miehen kirkkaassa kuunvalossa hänen koettaessaan eksyttää minua kääntymällä milloin toiselle, milloin toiselle kadulle. Saavumme Nicaisekadulle, hänen voimansa näyttävät väsyvän, minä ponnistan omiani kaksin verroin — hän on enää korkeintaan viisitoista askelta minusta edellä —

— Te otatte hänet kiinni, voitatte hänet, poliisit saapuvat! — huutaa Regnie silmät säkenöiden ja tarttuu Desgraisin käsivarteen ikäänkuin hän olisi tuo pakeneva murhamies.

— Viisitoista askelta, — jatkaa Desgrais kumealla äänellä ja raskaasti hengittäen — viidentoista askelta edelläni hyppää mies sivulle muurin varjoon ja katoaa — muurin läpi.

— Katoaa? — muurin läpi! Oletteko pähkähullu! — huutaa Regnie astuen pari askelta taaksepäin ja lyöden kätensä yhteen.

— Sanokaa minua, — jatkaa Desgrais hieroen otsaansa kuin pahojen ajatusten vaivaamana, — sanokaa minua, armollinen herra, vaikka pähkähulluksi, narrimaiseksi henkiennäkijäksi, mutta asia on, kuten olen Teille kertonut. Tyrmistyneenä seison muurin edessä, kun paikalle saapuu hengästyneinä useita poliiseja ja heidän mukanaan myöskin markiisi de la Fare, joka on tointunut saamastaan iskusta, pitäen paljastettua miekkaa kädessään. Me sytytämme tulisoihdut, kuljemme muurin sivua edes ja takaisin. Ei mitään merkkiä ovesta, ikkunasta tai muusta aukosta. Vain luja kivimuuri, joka erottaa kadusta talon, jonka asukkaita ei vähääkään voida epäillä. Tänään olen tutkinut paikan vielä tarkemmin. Itse piru se ilvehtii kanssamme.

Desgraisin seikkailu tuli yleisesti tunnetuksi Parisissa. Ihmisten päät olivat täynnä kertomuksia Voisinin, Vigoureuxin ja kuuluisan pappi Sagen noituudesta, henkienmanauksesta ja liitoista paholaisen kanssa. Ja kun yleensä oli ihmisluonnon mukaista, että taipumus yliluonnollisuuteen ja ihmeelliseen voittaa kaiken järjen, niin uskottiin pian epäilemättömänä tosiasiana, että paholainen todellakin suojelee rikoksellisia ihmisiä, jotka ovat myyneet hänelle sielunsa. On sanomattakin selvää, että Desgraisin kertomusta kaunisteltiin mitä hullunkurisimmilla lisäyksillä. Kaikissa kadunkulmissa myytiin pian painettua kertomusta, joka oli varustettu sen kamalannäköisen paholaisen kuvalla, joka oli vajonnut maan sisään hämmästyneen Desgraisin silmien edessä. Tämä oli tietysti omiaan yhä enemmän peloittamaan kansaa ja riistämään rohkeuden poliiseiltakin, jotka nyt pelosta vavisten harhailivat öisin kaduilla lyhdyillä varustettuina ja vihkivedellä siunattuina.

Kun poliisiministeri Argenson näki Chambre ardenten ponnistukset turhiksi, ehdotti hän kuninkaalle, että näitä uusia rikoksia varten perustettaisiin tuomioistuin, jolle myönnettäisiin vieläkin laajempi valta vainota ja rangaista rikollisia. Mutta kuningas, joka mielestään oli antanut Chambre ardentelle jo liian suuren vallan ja jota Regnien toimeenpanemat lukemattomat mestaukset olivat kauhistuttaneet, hylkäsi jyrkästi Argensonin uuden ehdotuksen.

Mutta silloin keksittiin uusia keinoja kuninkaan taivuttamiseksi asian puolelle.

Markiisitar de Maintenonin huoneissa, jossa kuningas oleskeli iltapäivisin, vieläpä usein työskenteli ministeriensä kanssa myöhäiseen yöhön, jätettiin kuninkaalle eräs runoelma vainottujen rakastajien puolesta, jotka valittivat vaaranalaista asemaansa. Jos kohteliaisuus vaati heitä viemään rakastetulleen kallisarvoisia lahjoja, täytyi heidän aina panna henkensä alttiiksi, sanottiin runossa. Kunnia ja ilo olisi vuodattaa vertaan rakastettunsa puolesta ritarillisessa taistelussa, mutta toinen oli asian laita murhaajan kavaliin hyökkäyksiin nähden, joita vastaan aseetkin olivat turhat. Kuningas Ludvig, tuo kaiken rakkauden ja kohteliaisuuden loistava pohjantähti, hajoittakoon kirkkaalla valollaan yön pimeyden ja paljastakoon siinä piilivän synkän salaisuuden. Tämä jumalallinen sankari, joka lyö murskaksi kaikki vihollisensa, tarttukoon nytkin voitokkaasti säkenöivään säiläänsä ja taistelkoon kuten Herkules Dernan käärmettä, kuten Theseus Minotaurusta, tuota uhkaavaa petoa vastaan, joka turmelee kaiken lemmenilon ja muuttaa kaikki riemut tuskaksi ja lohduttomaksi murheeksi.

Niin vakava kuin asia olikin, ei runosta kuitenkaan puuttunut henkeviä ja sukkelia käänteitä, varsinkin kun siinä kuvattiin, miten levottomina rakastajain täytyy hiipiä lemmittyjensä luokse, kuinka pelko ja kauhu tukahuttaa jo alkuunsa kaiken rakkauden ja kauniit lemmenseikkailut. Kun lisäksi runon loppuun oli liitetty lennokas ylistyslaulu Ludvig XIV:lle, niin luki kuningas epäilemättä tämän runoelman ilmeisellä mielihyvällä. Luettuaan runon loppuun kääntyi kuningas, siirtämättä silmiään paperista, nopeasti markiisitar Maintenonin puoleen, luki runoelman vielä kerran ääneen ja kysyi sitten viehättävästi hymyillen, mitä hän piti ahdistettujen rakastajain toivomuksista? Vakavan mielenlaatunsa mukaisesti ja hänelle aina ominaisella hurskasmielisyydellä vastasi markiisitar, että salaiset kielletyt retket eivät juuri ole erityisen suojeluksen arvoisia, mutta että julmien rikoksentekijäin hävittämiseksi olisi kyllä ryhdyttävä erityisiin toimenpiteisiin. Tyytymättömänä tähän epämääräiseen vastaukseen taittoi kuningas paperin kokoon ja aikoi palata viereisessä huoneessa työskentelevän valtiosihteerinsä luokse, kun hän samalla katsahtaessaan sivulleen huomasi neiti Scuderin, joka oli istuutunut pieneen nojatuoliin aivan markiisitar Maintenonin lähelle. Kuningas kääntyi nyt hänen puoleensa. Tuo miellyttävä hymy, joka ensin oli leikkinyt hänen huulillaan ja poskillaan, mutta sitten kadonnut, pääsi nyt taas voitolle ja asettuen aivan neiti Scuderin eteen sekä aukaisten jälleen paperin, lausui kuningas lempeästi:

— Markiisitar ei nyt kerta kaikkiaan näytä tietävän mitään meidän rakastuneiden herrojemme lemmenseikkailuista ja puhuu minulle retkistä, jotka ovat kerrassaan kiellettyjä. Mutta te, neiti, mitä te pidätte tästä runollisesta anomuskirjasta?

Neiti Scuderi nousi kunnioittavasti nojatuoliltaan, heikko puna peitti iltaruskon tavoin tuon vanhan arvokkaan naisen kalpeat kasvot, kun hän hitaasti kumartaen ja silmät alas luotuina lausui:

Un amant, qui craint les voleurs, n'est point digne d'amour.

[Rakastaja, joka pelkää rosvoja, ei ansaitse rakkautta.]

Aivan hämillään näiden sanojen ritarillisesta hengestä, sanojen, jotka kokonaan musersivat tuon runon metrinpituisine säkeineen, huudahti kuningas silmät loistaen:

— Pyhän Dionysiuksen kautta, olette oikeassa, neiti! Vapautta ei sovi suojella ajattelemattomilla toimenpiteillä, jotka voivat kohdata viatonta syyllisen ohella. Argenson ja Regnie tehkööt tehtävänsä. —

* * * * *

Kaikki nämä sen ajan kauhujutut kuvasi Martinière vilkain värein, kun hän seuraavana aamuna kertoi neiti Scuderille, mitä yöllä oli tapahtunut, ja antoi hänelle kauhusta vapisten tuon salaperäisen rasian. Sekä hän että Baptiste, joka aivan kalpeana seisoi nurkassa ja peukaloiden yömyssyä käsissään kykeni tuskin puhumaan, rukoilivat neitiä mitä hartaimmin kaikkien pyhimysten tähden avaamaan rasian ainoastaan mitä suurimmalla varovaisuudella. Punniten ja koetellen suljettua salaisuutta kädessään lausui neiti Scuderi naurahtaen:

— Te molemmat näette kummituksia! Etten ole rikas, ettei minun luonani ole saatavissa mitään murhan arvoisia aarteita, sen tietävät nuo inhottavat salamurhaajat, jotka, kuten te itse sanotte, tuntevat talojen sisimmätkin salaisuudet. Vai väijyisivätkö he ehkä minun henkeäni? Mutta kukapa tahtoisi murhata 73 vuotta vanhan henkilön, joka ei ole vainonnut ketään muita kuin romanien peikkoja ja rauhanhäiritsijöitä, jotka hän itse on luonut, joka kirjoittaa keskinkertaisia runoja, jotka eivät voi herättää kenenkään kateutta, joka ei jätä jälkeensä muuta perintöä kuin vanhan hovineidin talouden ja pari tusinaa hyvin sidottuja kirjoja. Ja vaikkapa sinä, Martinière, kuvaisit tuon oudon miehen esiintymistä kuinka peloittavin värein hyvänsä, niin en kuitenkaan voi uskoa, että hänellä olisi ollut jotakin pahaa mielessään.

No niin! Katsokaammepa!

Martinière ponnahti kolme askelta taaksepäin ja Baptiste oli melkein kaatua polvilleen, kun neiti painoi rasian laidasta ulkonevaa teräsnappulaa ja kansi raksahti auki.

On vaikea kuvitella neiti Scuderin hämmästystä, kun hän näki rasiassa parin kultaisia, runsaasti jalokivillä koristettuja rannerenkaita ja samallaisen kaulakoristeen. Hän otti nämä koristeet käteensä ja hänen ihaillessaan kaulakoristeen ihmeellistä tekotapaa, tarkasteli Martinière kallisarvoisia rannerenkaita huudahtaen tuontuostakin, ettei edes turhamaisella Montespanilla ollut tällaisia koristeita. Mutta mitä tämä merkitsee? ihmetteli neiti Scuderi! Samassa huomasi hän rasian pohjalla pienen, kokoonkäärityn paperilapun. Se varmaankin sisälsi salaisuuden selityksen. Mutta tuskin oli hän lukenut sen sisällön, kun paperi putosi hänen vapisevista käsistään. Hän loi rukoilevan katseen taivasta kohti ja vaipui puolitainnuksissa nojatuoliinsa. Säikähtäneenä riensivät Martinière ja Baptiste hänen luoksensa.

— Oi! huudahti neiti Scuderi kyynelten tukahuttamalla äänellä. Mikä loukkaus, mikä häväistys! Täytyykö minun kokea tällaista vielä vanhalla iälläni! Olenko kevytmielisyydessäni tehnyt syntiä kuin joku ajattelematon hupakko? Oi Jumalani, voidaanko puoleksi leikillä lausutut sanat tulkita niin kauhealla tavalla. Tehdäänkö minut, joka lapsuudestani alkaen olen pysynyt uskollisena hyveelle ja hurskaudelle, tehdäänkö minut osalliseksi tuon pirullisen liiton rikoksiin?

Neiti painoi nenäliinan silmilleen ja itki niin katkerasti, että Martinière ja Baptiste joutuivat aivan hämilleen eivätkä hädissään tienneet, kuinka olisivat auttaneet emäntäänsä hänen suuressa surussaan.

Martinière oli nostanut tuon onnettomuutta tuottavan paperin lattialta.
Siihen oli kirjoitettu:

Un amant, qui craint les voleurs,
n'est point digne d'amour.

'Teidän terävä järkenne, korkeasti kunnioitettava neiti, on pelastanut meidät suuresta vaarasta, meidät, jotka heikkoudesta ja pelkuruudesta käytämme vahvemman oikeutta ja anastamme aarteita, jotka muutoin arvottomalla tavalla tuhlattaisiin. Todistukseksi kiitollisuudestamme ottakaa hyväntahtoisesti tämä koriste. Se on kallisarvoisin, mitä pitkiin aikoihin olemme voineet hankkia, vaikka Teidän kaunistukseksenne, arvoisa neiti, olisikin pitänyt olla paljon kauniimpi taideteos kuin tämä. Pyydämme, ettette kieltäisi meiltä ystävyyttänne, vaan säilyttäisitte meidät armollisessa muistissanne.

Näkymättömät.'

— Onko tämä mahdollista, — huudahti neiti Scuderi jonkun verran toinnuttuaan, — voiko hävytön julkeus ja julma iva todellakin mennä niin pitkälle?

Aurinko paistoi kirkkaasti heleänpunaisten silkkiuutimien läpi ja avoimen rasian vieressä pöydällä olevat jalokivet säkenöivät veripunaisina. Tämän nähdessään peitti neiti Scuderi kauhistuneena kasvonsa ja käski Martinièrea viemään heti pois nämä kauheat koristeet, jotka olivat tahritut murhattujen ihmisten verellä. Suljettuaan kaulakoristeen ja rannerenkaat kiireimmiten rasiaan arveli Martinière, että olisi ehkä viisainta jättää nämä jalokivet poliisiministerille ja selittää hänelle juurtajaksain, kuinka tuo nuori mies oli ilmestynyt ja jättänyt taloon tämän rasian.

Neiti Scuderi nousi ja käveli vaieten edes takaisin huoneessaan ikäänkuin miettien, mitä oli tehtävä. Hän käski sitten Baptistea noutamaan kantotuolin, joka Martinièren oli pantava kuntoon, sillä neiti tahtoi heti lähteä markiisitar de Maintenonin luokse.

Neiti Scuderi saapui markiisittaren luokse juuri siihen aikaan päivästä, jolloin viimemainittu tavallisesti oleskeli yksin huoneissaan. Jalokivirasian oli neiti ottanut mukaansa.

Markiisitar hämmästyi kovin nähdessään neiti Scuderin, tämän arvokkaan ja korkeasta iästään huolimatta herttaisen ja mielevän naisen astuvan sisään kalpeana, murtuneena ja horjuvin askelin.

— Kaikkien pyhimysten nimessä, mitä Teille on tapahtunut? — huudahti hän tuolle huolestuneelle naiselle, joka vaivoin hilliten itseään ja tuskin pysyen jaloillaan kiirehti mitä pikimmin istuutumaan nojatuoliin, jonka markiisitar tarjosi hänelle. Kun neiti Scuderi vihdoin kykeni puhumaan, kertoi hän minkä katkeran loukkauksen se ajattelematon pila, jolla hän oli vastannut vainottujen rakastajain anomukseen, oli nyt hänelle tuottanut.

Kuultuaan neiti Scuderin seikkaperäisen kertomuksen tapauksesta arveli markiisitar, että neiti oli ottanut tämän kummallisen tapahtuman liian vakavalta kannalta, että turmeltuneen roskaväen pilkka ei koskaan voi loukata hurskasta ja jaloa mieltä, ja lopuksi pyysi markiisitar saada nähdä koristeet.

Neiti Scuderi antoi hänelle rasian. Kun markiisitar näki nuo kallisarvoiset taideteokset, ei hän voinut pidättää ihmetyksenhuudahtusta. Hän otti kaulakoristeen ja rannerenkaat rasiasta ja meni ikkunan luo, jossa hän vuoroin antoi jalokivien säteillä auringonvalossa, vuoroin tarkasteli niitä huolellisesti oikein nähdäkseen, millä ihmeellisellä taidolla näiden kiemuraisten ketjujen pieninkin rengas ja hakanen oli valmistettu.

Äkkiä kääntyi markiisitar neiti Scuderin puoleen huudahtaen:

— Tiedättekö, neiti, näitä rannerenkaita ja tätä kaulakoristetta ei ole voinut valmistaa kukaan muu kuin René Cardillac?

René Cardillac oli siihen aikaan Parisin etevin kultaseppä, aikansa taitavimpia, mutta samalla kummallisimpia ihmisiä. Ollen kooltaan pikemmin pieni kuin suuri, mutta leveäharteinen ja ruumiinrakenteeltaan voimakas ja jäntereinen oli Cardillacilla vielä nuorukaisen voimat ja notkeus, vaikka hän oli jo lähes viidenkymmenen vanha. Hänen voimaansa todisti tavallaan myöskin hänen paksu, kiharainen, punertava tukkansa ja litteät, sileät kasvonsa. Jollei koko Parisi olisi tuntenut Cardillacia mitä rehellisimmäksi kunnon mieheksi, joka oli epäitsekäs, vilpitön ja aina valmis antamaan tarvitseville apua, niin olisi hänen pienten, syvällä kuopissaan säkenöivien, vihreälle vivahtavien silmiensä sangen omituinen katse saattanut hänet varmaankin epäluulon alaiseksi salaisesta ilkeydestä ja pahuudesta. Kuten sanottu, Cardillac oli ammatissaan koko Parisin, ehkäpä koko sen ajan etevin taituri. Tuntien hyvin erilaisten jalokivien laadun ja luonteen osasi hän käsitellä niitä sellaisella mestaruudella, että moni koriste, jota oli pidetty arvottomana, lähti Cardillacin työpajasta täydessä loistossaan. Jokaiseen tehtävään hän ryhtyi palavalla innolla ja suoritti sen niin alhaisesta hinnasta, ettei se näyttänyt olleen missään suhteessa työhön. Työ ei antanut hänelle mitään lepoa, päivin ja öin kuultiin hänen takovan työpajassaan. Ja sattuipa usein, että kun työ oli jo melkein valmis, sen muoto ei täydellisesti miellyttänyt häntä tahi hän epäili jalokivien kiinnityksen siroutta tai jonkun hakasen somuutta, niin oli tämä hänelle riittävänä syynä heittääkseen koko teoksen takaisin sulattimeen ja alkaakseen uudestaan. Näin tuli jokaisesta hänen teoksestaan todellinen, verraton mestariteos, joka saattoi tilaajan hämmästymään. Mutta kun työ oli valmis, oli melkein mahdotonta saada hänet luovuttamaan se tilaajalle. Sadoilla tekosyillä vitkasteli hän viikkoja, jopa kuukausia. Turhaan tarjottiin hänelle kaksinkertaista maksua. Hän ei tahtonut ottaa penniäkään enemmän, kuin sovittu hinta oli. Kun hänen sitten vihdoin täytyi taipua tilaajan hartaisiin pyyntöihin ja luovuttaa koriste, niin ei hän voinut salata syvän surun, vieläpä sisäisen, kuohuvan raivon selviä merkkejä. Jos hänen oli täytynyt luovuttaa käsistään erityisen kallisarvoinen teos, niin juoksenteli hän kuin mieletön kiroten työnsä ja kaikki, mitä ympärillään näki, alimpaan hornankattilaan. Mutta kun joku lähestyi häntä sanoen: "René Cardillac, tahdotteko valmistaa kauniin kaulakoristeen morsiamelleni, — rannerenkaat tytölleni — j.n.e.", pysähtyy hän äkkiä, tuijottaa puhujaan pienillä silmillään ja kysyy käsiänsä hykerrellen: "Mitä teillä on sitten?" Kun vieras ottaa esiin aarteensa ja lausuu: "Tässä on jalokiviä, mitään erikoisia ne eivät ole, aivan halpahintaista rojua, mutta teidän käsissänne" — Cardillac ei anna hänen puhua loppuun, vaan sieppaa rasian vieraan kädestä, ottaa jalokivet, jotka todellakaan eivät ole arvokkaita, pitää niitä valoa vasten ja huudahtaa riemastuneena: "Ohoo, halpahintaistako rojua? Eipähän, — kauniita kiviä, ihania kiviä, antakaa minun vain tehdä! Ja jollette sääli muutamia markkoja, niin panen lisäksi vielä pari kiveä, jotka säteilevät silmissänne kuin ihana aurinko itse." — Vieras lausuu: "Tehkää, kuten haluatte, mestari René, minä maksan, mitä tahdotte!"

Ja välittämättä siitä, onko vieras rikas porvari vai ylhäinen hoviherra, heittäytyy Cardillac nyt hillittömänä hänen kaulaansa, puristaa ja suutelee häntä, sanoen olevansa nyt taas täysin onnellinen ja lupaa valmistaa työn viikon kuluessa. Hän rientää suoraa päätä kotia, työpajaansa, rupeaa heti takomaan ja viikon kuluttua on mestariteos valmis. Mutta kun tilaaja saapuu maksaakseen sovitun vähäisen hinnan ja saadakseen valmiin taideteoksen mukaansa, on Cardillac kohta pahalla tuulella, raaka ja töykeä.

— Mutta, mestari Cardillac, ajatelkaa, huomenna ovat hääni!

— Mitä teidän häänne minua koskevat, tulkaa kahden viikon kuluttua uudestaan!

— Koriste on valmis, tässä ovat rahat, minun täytyy saada se.

— Mutta minä sanon teille, että minun on vielä tehtävä monta korjausta teokseen, enkä voi sitä tänään antaa teille.

— Ja minä sanon teille, että jollette hyvällä anna minulle koristetta, josta kaikissa tapauksissa maksan kaksinkertaisen hinnan, niin saavun tänne kohta Argensonin palvelusintoisten käskyläisten kanssa!

— Saatana teitä kiduttakoon sadoilla hehkuvan kuumilla pihtimillä ja ripustakoon kolmen sentnerin painon kaulakoristeeseen, niin että se kuristaa morsiamenne!

Näin lausuen pistää Cardillac koristeen sulhasen povitaskuun, tarttuu häntä käsivarteen, heittää ovesta ulos, niin että hän kaatuen kumoon vierii portaita alas. Ja pirullisesti nauraen katsoo Cardillac ikkunasta, kuinka mies-parka hoipertelee pois talosta painaen nenäliinaa veristä nenäänsä vasten.

Aivan selittämätöntä oli myöskin, että Cardillac usein, ryhdyttyään innolla johonkin työhön, alkoi yhtäkkiä hyvin kiihtyneessä mielentilassa, vieläpä kyyneleet silmissä ja huokaillen rukoilla, että tilaaja pyhän Neitsyn ja kaikkien pyhimysten nimessä ottaisi alotetun työn keskeneräisenä takaisin. Monet kuninkaan ja kansan suuresti kunnioittamat henkilöt olivat turhaan tarjonneet suuria rahasummia saadakseen vaikka kuinka pienen teoksen Cardillacin kädestä. Hän heittäytyi kuninkaan jalkoihin ja rukoili armoa, ettei hänen tarvitsi mitään valmistaa hänen majesteetillensa. Niinikään kieltäytyi hän ottamasta mitään tilauksia vastaan markiisitar de Maintenonilta. Kauhulla hylkäsi hän markiisittaren pyynnön, että hän valmistaisi pienen, taiteen merkkikuvalla koristetun sormuksen, jonka markiisitar olisi antanut Racinelle.

— Lyönpä vetoa, — sanoi sen vuoksi markiisitar de Maintenon, — lyönpä vetoa, että jos lähetän noutamaan Cardillacia tänne saadakseni ainakin tietää, kenelle hän on tämän koristeen valmistanut, hän kieltäytyy saapumasta, sillä hän pelkää tilausta eikä tahdo valmistaa minulle mitään. Tosin hän näyttää joku aika sitten luopuneen tästä itsepäisyydestä, sillä mikäli kerrotaan, työskentelee hän nykyään ahkerammin kuin koskaan ennen ja jättää valmistamansa esineet tilaajille määräajallaan, vaikkakin yhä suurella surulla ja kasvot pois käännettyinä.

Neiti Scuderi, joka välttämättömästi tahtoi toimittaa koristeen mahdollisimman pian oikean omistajan haltuun, arveli, että tuolle mestari Kummalliselle voitaisiin sanoa suoraan, ettei häneltä vaadita mitään työtä, vaan ainoastaan lausuntoa jalokivistä. Markiisitar oli samaa mieltä. Lähetettiin noutamaan Cardillacia, ja ikäänkuin hän olisi ollut jo matkalla, astui hän muutaman minuutin kuluttua markiisittaren huoneeseen.

Huomatessaan neiti Scuderin näytti hän hämmästyvän ja kuten henkilö, joka äkkiä kohtaa jonkun odottamattoman, unhoittaa hetken vaatimukset, kumarsi hän ensin syvään ja kunnioittavasti tälle arvokkaalle naiselle ja kääntyi vasta sen jälkeen markiisittaren puoleen. Ottaen käteensä koristeet, jotka säteilivät tumman vihreällä veralla päällystetyllä pöydällä, kysyi markiisitar häneltä yhtäkkiä, olivatko ne hänen työtänsä? Cardillac tuskin katsahti niihin ja tuijottaen markiisitarta silmiin pisti rannerenkaat ja kaulakoristeen nopeasti rasiaan sekä sysäsi sen kiivaasti luotansa. Ilkeä hymy punertavilla kasvoillaan lausui Cardillac:

— Rouva markiisitar, täytyypä todellakin tuntea huonosti René Cardillacin työtä, voidakseen hetkeäkään luulla, että joku muu kultaseppä maailmassa voisi valmistaa tällaisia koristeita. Ne ovat tietysti minun työtäni.

— Sanokaa sitten, — jatkoi markiisitar, kenelle olette valmistaneet nämä koristeet?

— Vain itselleni, — vastasi Cardillac, — niin, teistä se voi, — jatkoi hän, kun molemmat naiset katsahtivat häneen aivan hämillään, markiisitar de Maintenon epäluuloisena, neiti Scuderi odottaen levottomana, minkä käänteen asia nyt saisi, niin, teistä se voi tuntua kummalliselta, rouva markiisitar, mutta asian laita on kuitenkin niin. Valmistaakseni oikein kauniin teoksen valikoin parhaimmat jalokiveni ja työskentelin ahkerammin ja huolellisemmin kuin koskaan ennen. Mutta joku aika sitten katosi koriste käsittämättömällä tavalla työpajastani.

— Jumalan kiitos! — huudahti neiti Scuderi silmät riemusta säteillen ja nousi reippaasti kuin nuori tyttö nojatuolistaan, astui nopeasti Cardillacin luo, pani molemmat kätensä hänen olkapäälleen ja lausui:

— Ottakaa, mestari René, ottakaa omaisuutenne, jonka kirotut heittiöt teiltä ovat varastaneet.

Neiti Scuderi kertoi sitten seikkaperäisesti, kuinka koristeet olivat joutuneet hänen haltuunsa. Cardillac kuunteli vaieten ja silmät maahan luotuina. Ainoastaan silloin tällöin pääsi häneltä epämääräinen huudahtus: hm! — niinkö! oi, ahaa! — ja hän pani välistä kädet selkänsä taakse, välistä hiveli leukaansa ja poskiansa.

Kun neiti Scuderi oli lopettanut kertomuksensa, näytti Cardillac taistelevan jonkun itsepintaisen ajatuksen kanssa, joka sillävälin oli herännyt hänen mielessään ja josta hän ei näyttänyt pääsevän varmaan päätökseen. Hän hieroi otsaansa, huokasi syvään, vei käden silmilleen ikäänkuin pyyhkiäkseen kyyneleitä. Vihdoin tarttui hän rasiaan, jonka neiti Scuderi hänelle tarjosi, laskeutui toiselle polvelleen ja lausui:

— Teille, jalo ja kunnioitettava neiti, on kohtalo määrännyt tämän koristeen. Nyt vasta sen tiedän, että sitä valmistaessani ajattelin juuri teitä ja työskentelin teitä varten. Älkää halveksiko pyyntöäni, vaan ottakaa vastaan ja käyttäkää tätä koristetta, joka on paras, mitä pitkiin aikoihin olen tehnyt.

-. Oi, ei, — vastasi neiti Scuderi suloisesti hymyillen, — mitä ajattelette, mestari René, sopiiko minun ikäiseni naisen koreilla loistavilla jalokivillä? Ja mikä saattaa teidät antamaan minulle niin kallisarvoisen lahjan? Ei, ei, mestari René, jos olisin kaunis kuin markiisitar de Fontange ja rikas, niin en todellakaan päästäisi tätä koristetta käsistäni, mutta mitä tekevät nämä kuihtuneet käsivarret turhamaisella loistolla, mitä tämä kaula upeilla koristeilla?

Menettäen kokonaan malttinsa lausui Cardillac tarjoten yhä rasiata neiti Scuderille:

— Olkaa minulle armollinen, neiti, ja ottakaa tämä koriste! Ette voi uskoa, kuinka suuresti kunnioitan teidän hyveitänne ja ansioitanne! Ottakaa vastaan vähäpätöinen lahjani vain sen vuoksi, että sen kautta tahdon osoittaa teille sisimmän mielenlaatuni!

Kun neiti Scuderi yhä vielä epäröi, otti markiisitar de Maintenon rasian Cardillacin kädestä sanoen:

— Mutta, hyvä neiti, aina te puhutte korkeasta iästänne. Mitä meillä, minulla ja teillä on vuosien kanssa tekemistä! Älkää olko kuin nuori hemmoteltu tyttöriepu, joka kernaasti ottaisi tarjotun makean hedelmän, jos se vain kävisi päinsä sormeakaan nostamatta. Älkää hylätkö kunnon mestari Renén tarjousta saadessanne vapaaehtoisena lahjana sen, mitä tuhannet muut eivät voi saada kullalla, rukouksilla eikä kyyneleillä.

Näin puhuessaan oli markiisitar pakoittanut neiti Scuderin ottamaan koristerasian. Silloin heittäytyi Cardillac polvilleen, suuteli neiti Scuderin vaatteita ja käsiä, voihki, huokaili ja itki, hypähti sitten ylös ja syöksyi mielettömän raivon valtaamana ulos huoneesta kaataen mennessään tuolit ja pöydät.

Aivan säikähtyneenä huudahti neiti Scuderi:

— Kaikkien pyhimysten nimessä, mikä tuota miestä vaivaa!

Mutta markiisitar remahti heleään nauruun ja lausui:

— Tämäpä on somaa, neiti, mestari René on teihin mielettömästi rakastunut ja alkaa yleisen tavan ja koetellun suunnitelman mukaan piirittää teidän sydäntänne kallisarvoisilla lahjoilla.

Markiisitar jatkoi leikinlaskua ja varoitti neiti Scuderia olemasta liian julma tälle epätoivoiselle rakastajalle. Tämä vallaton mieliala tarttui myöskin neiti Scuderiin ja houkutteli hänet lausumaan monta iloista sutkausta. Hän arveli, että koska asiat nyt kerran olivat tällä kannalla, ei hän enää voinut perääntyä, vaan oli pahoitettu esittämään maailmalle 73-vuotiaan kultasepänmorsiamen moitteetonta aatelissukua. Markiisitar lupasi sitoa hänelle morsiuskruunun ja opettaa hänelle hyvän emännän velvollisuuksia, joista noin nuorella tytönheikaleella ei voinut olla suurtakaan käsitystä.

Mutta kun neiti Scuderi vihdoin nousi lähteäkseen markiisittaren luota, valtasi hänet jälleen kaikista pilapuheista huolimatta vakava mieliala. Ottaessaan koristerasian käteensä lausui hän:

— Näitä koristeita, rouva markiisitar, en kuitenkaan koskaan tule käyttämään. Ne ovat kaikissa tapauksissa olleet noiden heittiöiden käsissä, jotka paholaisen julkeudella, ehkäpä liitossa hänen kanssansa, ryöstävät ja murhaavat. Minä kauhistun verta, jolla nämä säkenöivät koristeet näyttävät olevan tahritut. Ja itse Cardillacin käytöksessä oli mielestäni jotakin tuskallista ja epämiellyttävää. En voi karkoittaa mielestäni hämärää aavistusta, että kaiken tämän takana piilee joku kauhea, pelottava salaisuus. Mutta vaikka ajattelen asiaa yhä uudestaan, en kuitenkaan voi käsittää, mikä tämä salaisuus on ja kuinka rehellinen, kunnon mestari René, hyvän ja hurskaan kansalaisen perikuva, voisi ylimalkaan olla tekemisissä minkään pahan ja rangaistavan kanssa. Mutta varmaa on kuitenkin, etten koskaan tule käyttämään näitä koristeita.

Markiisittaren mielestä neiti Scuderi meni liian pitkälle epäluuloissaan. Mutta kun viimemainittu pyysi markiisitarta omantunnon mukaan vastaamaan, mitä hän tässä asemassa tekisi, vastasi hän vakavasti ja empimättä:

— Mieluummin heittäisin koristeet Seine-virtaan, kuin koskaan käyttäisin niitä.

Useita kuukausia oli kulunut ylläkerrotuista tapahtumista, kun neiti Scuderi eräänä päivänä sattumalta ajoi Montansierin herttuattaren lasivaunuissa Pontneuf-sillalla. Nämä sirot lasivaunut olivat siihen aikaan vielä niin uusi ilmiö, että kun tällaiset ajopelit ilmestyivät kadulle, tungeskeli niiden ympärillä aina suuret joukot uteliaita ihmisiä. Niinpä ympäröivät uteliaat väkijoukot nytkin Pontneuf-sillalla herttuattaren vaunut sulkien niiltä melkein kokonaan tien. Äkkiä kuuli neiti Scuderi haukkumasanoja ja kirouksia sekä huomasi erään miehen nyrkeillään ja kyynärpäillään raivaavan itselleen tietä taajan väkijoukon läpi vaunuja kohti. Kun mies oli saapunut lähemmäksi, näki neiti Scuderi kuolonkalpeat, tuskanvääristämät nuorukaisen kasvot. Kääntämättä katsettaan neidistä murtautui nuori mies yhä lähemmäksi, ja kun hän oli saapunut vaunujen luokse, tempasi hän salamannopeudella vaunujen oven auki, heitti paperilapun neiti Scuderin syliin ja katosi väkijoukkoon samalla tavalla kuin oli tullutkin. Kauhusta huudahtaen oli Martinière, joka istui emäntänsä vieressä, kaatunut tajuttomana vaununnurkkaan nähtyään nuoren miehen vaununovella. Turhaan koetti neiti Scuderi saada ajomiestä pysähyttämään vaunut. Kuin pahojen henkien vainoamana piiskasi hän hevosia, jotka vaahdossa suin nousivat pystyyn ja laukkasivat pillastuneina yli sillan. Neiti Scuderi valeli hajuvedellä pyörtyneen kamarineitinsä kasvoja. Martinière avasi vihdoin silmänsä, tuska ja kauhu kuvastuivat hänen kasvoistaan ja pelosta vavisten tarttui hän suonenvedon tapaisesti kouristunein käsin emäntäänsä. Voihkien sai hän vihdoin sanotuksi: — Pyhän Neitsyn tähden, mitä tahtoi tuo kauhea mies? Ah, juuri hän, juuri hän toi teille tuona hirveällä yönä koristerasian.

Neiti Scuderi rauhoitti pelästynyttä naisparkaa selittäen, ettei mitään pahaa ollut tapahtunut ja että heidän tarvitsi vain ottaa selville, mitä kirjelappu sisälsi. Hän avasi paperin ja luki:

"Onneton kohtalo, jonka Te voitte torjua, uhkaa syöstä minut perikatoon! Minä rukoilen Teitä kuin poika rakastettua äitiänsä, viekää minun kauttani saamanne kaulakoriste ja rannerenkaat jollakin tekosyyllä — antaaksenne esim. tehdä niihin joitakin korjauksia tai muutoksia mestari René Cardillacille! Siitä riippuu koko onnenne ja elämänne. Jollette tee sitä ennen ylihuomenta, tunkeudun asuntoonne ja murhaan itseni Teidän edessänne!"

— Nyt olen aivan varma siitä, — lausui neiti Scuderi luettuaan nämä rivit, — tuolla salaperäisellä miehellä, kuulukoonpa hän kirottuun varas- ja ryöväriliitoon tai ei, ei ainakaan ole mitään pahoja aikomuksia minua kohtaan. Jos hän olisi tuona yönä onnistunut pääsemään luokseni, kukapa tietää, minkä kummallisen salaisuuden olisin saanut tietää, salaisuuden, josta nyt turhaan koetan mielessäni saada pienintäkään aavistusta. Olkoonpa asianlaita nyt kuinka hyvänsä, tulen kaikissa tapauksissa tekemään sen, mitä minulta tässä kirjeessä pyydetään, jo yksistään sen vuoksi, että vihdoinkin pääsisin noista onnettomuutta tuottavista koristeista. Vanhan tapansa mukaan ei Cardillac varmaankaan tule niitä niin hevillä luovuttamaan minulle takaisin.

Jo seuraavana päivänä aikoi neiti Scuderi viedä koristeet kultasepälle. Mutta kaikki Parisin kaunosielut näyttivät tänä päivänä liittoutuneen neiti Scuderia vastaan pommittaakseen häntä varhaisesta aamusta alkaen runoilla, näytelmäkappaleilla ja tarinoilla, kuullakseen niistä hänen hyväksyvän lausuntonsa. Päivä kului näin iltapuoleen, neiti Scuderin täytyi mennä Montansierin herttuattaren luokse ja käynti mestari René Cardillacin luona lykkäytyi seuraavaan päivään.

Neiti Scuderia kiusasi omituinen levottomuus. Sielunsa silmien edessä näki hän alituisesti tuon oudon nuorukaisen ja hänen mielessään väikkyi hämärä muisto, ikäänkuin hän olisi joskus, kauan aikaa sitten nähnyt nuo samat kasvot, nuo piirteet. Hänen pienintäkin lepoansa häiritsivät rauhattomat unet. Hänestä tuntui, kuin olisi hän kevytmielisesti ja rikollisesti laiminlyönyt auttaa onnetonta ihmistä, joka turmioon vajotessaan oli kurottanut hänelle kätensä, vieläpä hänestä tuntui, kuin olisi hän voinut ehkäistä jonkun turmiollisen tapahtuman, julman rikoksen.

Jo varhain aamulla pukeutui hän nopeasti ja lähti koristerasia mukanaan kultasepän luokse.

Nicaise-kadulla, jossa Cardillac asui, tulvi suuri väkijoukko, joka huutaen ja meluten kokoontui Cardillacin talon edustalle. Suurella vaivalla onnistuivat santarmit estämään sen murtautumasta taloon. Kuului uhkaavia huutoja: repikää kappaleiksi, musertakaa kurja murhaaja!

Vihdoin saapuu luutnantti Degsrais suuren santarmiosaston kanssa ja piirittää talon. Ovi avautuu ja kahleisiin kytketty mies laahataan kadulle hurjistuneen väkijoukon kirousten ja uhkausten kaikuessa.

Samalla hetkellä, kun neiti Scuderi säikähdyksestä puolipyörryksissä ja peloittavien aavistusten valtaamana näkee kaiken tämän, tunkeutuu hänen korviinsa kimakka valitushuuto.

— Eteenpäin, ajakaa eteenpäin! — huudahtaa neiti Scuderi maltittomana ajurille, joka taitavalla ja rivakalla käänteellä pakoittaa väkijoukon tekemään tietä, ja vaunut pysähtyvät aivan Cardillacin talon oven eteen. Neiti Scuderi huomaa samassa Desgraisin ja hänen jalkainsa juuressa nuoren kauniin tytön, joka tukka hajallaan, puolialastomana, kasvot tuskan ja epätoivon vääristäminä syleilee hänen polviansa ja huutaa sydäntä särkevällä äänellä: — Hän on viaton, hän on viaton!

Turhaan koettavat Desgrais ja hänen miehensä irroittaa häntä ja nostaa hänet maasta. Vihdoin tarttuu eräs voimakas, raaka mies kömpelöillä käsillään onnettomaan tyttöön, irroittaa hänet väkivallalla Desgrais'ista, kompastuu ja päästää tytön irti, joka kaatuu kivisiä portaita vasten jääden näennäisesti kuolleena makaamaan kadulle. Kauemmin ei neiti Scuderi voinut pidättyä.

— Kristuksen nimessä, mitä on tapahtunut, mitä täällä on tekeillä? — huudahtaa hän, avaa nopeasti vaununoven ja astuu kadulle.

Kunnioittavasti väistyy väkijoukko tämän arvokkaan naisen tieltä. Nähdessään kahden säälivän naisen nostavan tyttöä kadulta, asettavan hänet portaille ja valelevan hänen otsaansa kylmällä vedellä, lähestyy neiti Scuderi luutnantti Desgraisiä ja toistaa kiivaalla äänellä äskeisen kysymyksensä.

— Täällä on tapahtunut kauhea teko, — vastaa Desgrais, — René Cardillac löydettiin tänä aamuna murhattuna tikariniskulla. Hänen kisällinsä Olivier Brusson on murhaaja. Hänet vietiin juuri vankilaan.

— Ja tuo tyttö…? huudahti neiti Scuderi.

— … on Madelon, Cardillacin tytär, — jatkoi Desgrais. — Tuo kurja mies oli hänen sulhasensa. Nyt itkee tyttö ja vakuuttaa vakuuttamistaan, että Olivier on viaton, aivan viaton. Itse asiassa tietää tyttö rikoksen ja minun täytyy korjata hänetkin tutkintovankilaan!

Näin sanoen heitti Desgrais tyttöön ilkeän, vahingonilosta välähtävän silmäyksen, joka saattoi neiti Scuderin vapisemaan.

Tyttö alkoi samassa hengittää heikosti, mutta jäi edelleen makaamaan äänettömänä, liikkumattomana ja suljetuin silmin. Poliisimiehet epäröivät, mitä hänelle tehdä, kantaako hänet taloon vaiko antaa maata, kunnes hän tulisi tuntoihinsa.

Syvästi liikutettuna ja kyynelsilmin katseli neiti Scuderi tätä viatonta enkeliä, ja hän kauhistui mielessään ajatellessaan, että tuo tyttö joutuisi Desgrais'in ja hänen apuriensa käsiin. Portailta kuului nyt raskaita askelia, sieltä kannettiin Cardillacin ruumista. Nopean päättäväisesti huudahti neiti Scuderi:

— Minä otan tytön mukaani, huolehtikaa te muusta, Desgrais!

Kumea hyväksymisen sorina kulki läpi väkijoukon. Naiset nostivat tytön maasta, kaikki tunkeutuivat esiin, sadat kädet riensivät heitä auttamaan, ja korkealle ilmaan kohotettuna kannettiin tyttö vaunuihin. Kaikkien huulilta kuului siunauksia tälle kunnianarvoiselle naiselle, joka pelasti viattoman verenhimoisen tuomioistuimen käsistä.

Parisin kuuluisin lääkäri Seron onnistui vihdoin herättämään tajuihinsa Madelonin, joka tuntikausia makasi tiedottomana. Neiti Scuderi täydensi lääkärin alkamaa työtä valamalla tytön sieluun toivonsäteitä, kunnes äkillinen kyynelvirta lievensi hänen tuskaansa. Valtavan surun silloin tällöin tukahuttaessa hänen sanansa nyyhkytyksiin voi Madelon vihdoin kertoa, kuinka kaikki oli tapahtunut.

Hän oli herännyt puoliyön aikaan siihen, että joku kolkutti hiljaa hänen makuukamarinsa ovelle. Hän oli tuntenut Olivierin äänen, kun tämä rukoili häntä nousemaan kiireimmän kautta ylös, koska hänen isänsä muka oli kuolemaisillaan. Kauhistuneena oli hän hypännyt vuoteeltaan ja avannut oven. Kalpeana, murtuneena ja tuskanhikeä valuen oli Olivier mennyt kynttilä kädessä horjuvin askelin työpajaan ja Madelon oli seurannut häntä. Siellä oli isä maannut tuijottavin silmin ja kuolonkamppailussa koristen. Ääneensä itkien oli Madelon heittäytynyt isänsä päälle ja vasta tällöin huomannut, että hänen paitansa oli verinen. Olivier oli hellästi työntänyt hänet syrjään ja koettanut sitten pestä haavapalsamilla isän rinnan vasemmalla puolella olevaa haavaa ja sitoa sen. Sillä välin oli isä tullut jälleen tajuihinsa, lakannut korisemasta, katsonut ensin Madeloniin, sitten Olivieriin lempein silmin, tarttunut Madelonin käteen ja pannut sen Olivierin käteen sekä puristanut kiihkeästi heidän molempien käsiä. He olivat langenneet polvilleen isän viereen, hän oli kohottautunut ylös päästäen sydäntä viiltävän huudahtuksen, mutta retkahtanut hervottomana takaisin lattialle ja kuollut syvään huokaisten. Nyt he molemmat olivat itkeneet ja valittaneet ääneen. Olivier oli kertonut, kuinka mestari oli murhattu hänen silmiensä edessä eräällä käytävällä, jonne Olivierin oli mestarin käskystä täytynyt yöllä seurata häntä, ja kuinka hän oli suurimmilla voimanponnistuksilla kantanut kotiin tuon raskaan miehen, jota hän ei luullut kuolettavasti haavoittuneeksi. Aamun valjetessa olivat talon muut asukkaat, joiden huomiota oli herättänyt yöllinen kolina, äänekäs itku ja valitus, saapuneet työpajaan ja löytäneet heidät yhä vielä polvistuneina isän ruumiin ääressä. Syntyi yleinen melu, santarmit tunkeutuivat sisään ja syyttäen Olivieria mestarinsa murhasta veivät hänet vankilaan.

Madelon kuvasi sitten liikuttavalla tavalla rakastetun Olivierinsa hyvyyttä, hurskautta ja uskollisuutta. Kuinka hän oli kunnioittanut mestariansa kuin omaa isäänsä, kuinka viimemainittu oli täydellisesti vastannut Olivierin rakkauteen, kuinka mestari oli valinnut hänet vävykseen hänen köyhyydestään huolimatta, sillä hän oli yhtä taitava ammatissaan kuin uskollinen ja jalomielinen käytöksessään.

Kaiken tämän kertoi Madelon mitä vilpittömimmällä tavalla ja lopetti kertomuksensa vakuutuksella, että vaikka hän olisi omin silmin nähnyt Olivierin iskevän tikarin hänen isänsä rintaan, niin pitäisi hän sitä pikemmin saatanan silmänkääntötemppuna kuin uskoisi, että hänen Olivierinsa voisi tehdä niin kauhean julman rikoksen.

Madelonin suuri suru liikutti syvästi neiti Scuderin mieltä ja hän oli taipuvainen pitämään Olivier-parkaa aivan viattomana. Tiedusteltuaan asiaa eri henkilöiltä sai neiti varman vakaumuksen, että Madelonin kertomus mestarin ja hänen kisällinsä kotoisista suhteista oli kaikin puolin oikea. Talon muut asukkaat, Cardillacin naapurit ylistivät yksimielisesti Olivierin mallikelpoista siveellisyyttä, hurskautta, uskollisuutta ja uutteruutta, kukaan ei tiennyt kertoa hänestä mitään pahaa, mutta kun tuli puhe tuosta kamalasta teosta, kohauttivat kaikki olkapäitään arvellen, että siinä oli jotakin käsittämätöntä.

Asetettuna "chambre ardente"-tuomioistuimen eteen kielsi Olivier, kuten neiti Scuderille kerrottiin, mitä jyrkimmin ja rohkeasti syyllisyytensä tekoon, josta häntä syytettiin, ja väitti, että hänen mestarinsa päälle oli hyökätty kadulla hänen läsnä ollessaan ja murhattu hänet, että hän oli kantanut haavoittuneen mestarinsa vielä hengissä kotiin, jossa tämä kuitenkin oli pian kuollut. Madelonin kertomus oli siis tässä suhteessa täysin yhtäpitävä.

Neiti Scuderi johti yhä uudestaan mieleensä tuon pelottavan tapahtuman pienimmätkin yksityisseikat. Hän tutki tarkoin, oliko mestarin ja kisällin välillä koskaan ollut mitään riitaa, oliko Olivier vapaa äkkipikaisuudesta, joka usein valtaa hyväluontoiset ihmiset kuin sokea raivo ja saattaa heidät tekoihin, jotka ovat kokonaan heidän tahtonsa vastaisia. Mutta kuta innostuneemmin Madelon puhui siitä tyynestä kotionnesta, jota nämä kolme ihmistä vilpittömän rakkauden yhdistäminä olivat nauttineet, sitä enemmän katosi pieninkin epäluulon varjo murhasta syytettyä Olivieria vastaan.

Harkiten tarkoin kaikki ja edellyttäen, että Olivier kaikesta siitä huolimatta, mikä selvästi puhui hänen viattomuutensa puolesta, olisi kuitenkin Cardillacin murhaaja, ei neiti Scuderi voinut keksiä mitään järjellistä syytä tekoon, joka kaikissa tapauksissa oli turmeleva Olivierin onnen.

Hän on köyhä, mutta taitava, ajatteli neiti Scuderi. Hänen on onnistunut voittaa kuuluisimman mestarin suosio, hän rakastaa mestarinsa tytärtä, mestari antaa suostumuksensa heidän rakkaudelleen, hänelle avautuu tie onneen ja varallisuuteen koko elinajakseen.

Mutta jos nyt, Jumala tiesi, millä tavoin kiihtyneenä, Olivier olisi vihanvimmassa hyökännyt hyväntekijänsä, isänsä päälle ja murhannut hänet, niin mitä pirullista teeskentelytaitoa vaadittaisiinkaan, jotta rikollinen voisi käyttäytyä tällaisen teon jälkeen niin kuin Olivier on käyttäytynyt.

Ollen nyt varmasti vakuutettu Olivierin syyttömyydestä päätti neiti
Scuderi pelastaa tämän viattoman nuorukaisen, maksoi se mitä maksoi.

Hänestä näytti kuitenkin viisaimmalta, ennen kuin hän anoisi itse kuninkaalta armoa, kääntyä ensin oikeuden puheenjohtajan Regnien puoleen, kiinnittää hänen huomiotansa kaikkiin niihin seikkoihin, jotka epäilemättä puhuivat Olivierin viattomuuden puolesta, ja siten ehkä saada aikaan oikeuden puheenjohtajassa syytetylle edullinen sisäinen vakaumus, joka samalla vaikuttaisi edullisesti oikeuden muihin jäseniin.

Regnie otti neiti Scuderin vastaan sillä korkealla kunnioituksella, jota tämä arvokas, kuninkaankin suuresti kunnioittama nainen täydellä syyllä voi vaatia. Hän kuunteli tyynesti kaikkea, mitä neidillä oli sanomista tuosta kamalasta teosta, Olivierin olosuhteista ja hänen luonteestaan. Hieno melkein ivallinen hymy oli ainoa, millä hän todisti, etteivät neiti Scuderin vakuutukset ja runsaiden kyynelten säestämät kehoitukset, ettei hän, kuten yleensä tuomarit, olisi syytetyn vihamies, vaan ottaisi myöskin huomioon kaiken sen, mikä puhui syytetyn puolesta, kaikuneet aivan kuuroille korville.

Kun neiti Scuderi nyt vihdoin aivan väsyneenä ja kuivaten kyyneleitä silmistään lakkasi puhumasta, lausui Regnie:

— On täydellisesti teidän hyvän sydämenne mukaista, arvoisa neiti, että te nuoren rakastuneen tytön kyynelistä heltyneenä uskotte kaikki, mitä hän teille esittää, niin, vieläpä sekin, ettette voi käsittää tämän kauhean rikoksen mahdollisia syitä. Mutta toisin on asianlaita tuomariin nähden, joka on tottunut paljastamaan julkean tekopyhyyden. Ei ole virkani mukaista, selittää jonkun rikosjutun kulkua jokaiselle, joka sitä minulta kysyy. Arvoisa neiti, minä täytän velvollisuuteni, maailman tuomiosta välitän vähät! Vaviskoot rikolliset Chambre ardenten edessä, joka ei tunne muuta rangaistusta kuin veren ja tulen. Mutta jotta te, arvoisa neiti, ette pitäisi minua kovaluontoisena ja julmana hirviönä, sallikaa minun muutamin sanoin selittää teille tämän nuoren pahantekijän rikollisuuden laatua. Teidän terävänäköisyytenne tulee varmaankin sen jälkeen halveksimaan sitä hyväntahtoisuutta, joka on teille kunniaksi, mutta joka ei ollenkaan sovi minulle. Kuulkaa siis!

Aamulla löydetään René Cardillac murhattuna tikarinpistolla. Hänen luonansa ei ole ketään muita kuin hänen kisällinsä ja tyttärensä. Olivierin kamarista löydetään m.m. tuoreella verellä tahrattu tikari, joka sopii tarkalleen murhatun haavaan.

"Cardillac", selittää Olivier, "murhattiin yöllä minun silmieni edessä."

"Aiottiinko hänet ryöstää?"

"Sitä en tiedä!"

"Sinä kävelit hänen kanssansa, etkä voinut pidättää murhaajaa, ottaa häntä kiinni, huutaa apua?"

"Mestari kulki viidentoista tai kahdenkymmenen askeleen päässä minun edelläni, minä seurasin häntä."

"Mutta minkä tähden niin kaukana?"

"Mestari tahtoi niin."

"Mitä oli mestari Cardillacilla muuten niin myöhään kadulla tekemistä?"

"Sitä en voi sanoa."

"Mutta muulloin hän ei koskaan ole lähtenyt kotoaan klo 9 jälkeen illalla?"

Tässä Olivier takertuu, hän hämmentyy, voihkii, heltyy kyyneliin ja vakuuttaa kaiken pyhän nimessä, että Cardillac todellakin lähti ulos mainittuna yönä ja sai surmansa.

Mutta huomatkaa, neiti! On aivan varmasti todistettu, ettei Cardillac tuona yönä poistunut asunnostaan. Olivierin väite, että he olisivat todellakin lähteneet yhdessä ulos, on siis julkea valhe. Talon ulko-ovi on varustettu raskaalla lukolla, joka avattaessa ja suljettaessa pitää aika melua. Ja sitä paitsi narisevat ja ulvovat portin saranat aivan kauheasti, niin että, kuten nyt kokeiltaessa on todennettu, siten syntynyt melu kuuluu aina talon yläkerrokseen saakka. Alakerrassa, siis aivan ulko-oven vieressä, asuu vanha mestari Claude Patru emännöitsijänsä kanssa, joka viimemainittu on tosin lähes 80-vuotias, mutta vielä sangen reipas ja ketterä ihminen. Nämä molemmat henkilöt kuulivat, kuinka Cardillac kyseenalaisena iltana täsmälleen kello 9 tuli portaita alas, sulki ja lukitsi oven suurella kolinalla, nousi jälleen ylös asuntoonsa, luki ääneen iltarukouksensa ja, mikäli ovien käynnistä voi päättää, meni makuukamariinsa. Mestari Claudea vaivaa unettomuus, kuten tavallisesti vanhoja ihmisiä. Mainittuna yönä ei hän voinut nukkua hiventäkään. Emännöitsijä sytytti sen vuoksi noin kello 10 aikaan kynttilän ja istuutui mestari Clauden luokse pöydän ääreen lukemaan. Ajatuksiinsa vaipuneena vanhus milloin istuutui nojatuoliin, milloin taas nousi ja käveli hiljaa ja hitaasti edestakaisin huoneessa koettaen siten tyynnyttää hermojaan.

Puoliyöhön saakka vallitsi talossa täydellinen hiljaisuus. Silloin kuulivat he toisesta kerroksesta raskaita askelia, kovan kolauksen, ikäänkuin joku raskas esine olisi pudonnut lattialle, ja heti senjälkeen kumeata voihkinaa. Molemmat valtasi omituinen levottomuus ja sydämenahdistus. Juuri tapahtuneen kamalan rikoksen kauhut kulkivat heidän ohitsensa. Aamun valjetessa tuli pimeyden työ sitten päivänvaloon.

— Mutta, — ehätti neiti Scuderi keskeyttämään hera Regnien kertomusta, — mutta kaikkien pyhimysten nimessä, voitteko te, ottamalla huomioon kaikki ne olosuhteet, joista juuri olen seikkaperäisesti kertonut, voitteko keksiä jonkun syyn tähän kamalaan tekoon?

— Sehän on selvää, vastasi Regnie, — Cardillac ei ollut köyhä, hänellä oli mainioita jalokiviä.

— Mutta, — jatkoi neiti Scuderi, — tytärhän peri tietysti kaikki?

— Te unhotatte, että Olivierista oli tuleva Cardillacin vävy. Hänen täytyi ehkä jakaa saalis tahi tehdä murha kokonaan toisten hyväksi, lausui Regnie.

— Jakaa, murhata toisten hyväksi? — kysyi neiti Scuderi hämmästyneenä.

— Olkaa varma siitä, jatkoi oikeuden puheenjohtaja, — olkaa varma siitä, neiti Scuderi, että Olivier olisi jo aikoja sitten vuodattanut verensä Grève-torilla, jollei hänen rikoksensa olisi tuon hämärän salaisuuden yhteydessä, joka tähän saakka on pitänyt koko Parisia kauhun vallassa. Olivier kuuluu ilmeisesti siihen julmaan rosvojoukkoon, joka uhmaillen tuomioistuinten valppautta, ponnistuksia ja tutkimuksia on osannut varmasti ja rangaistusta välttäen suorittaa konnantekojaan. Hänen kauttaan saadaan, — on saatava kaikki selville. Cardillacin haava oli aivan samallainen kuin kaikkien muittenkin kaduilla ja taloissa murhattujen ja ryöstettyjen. Mutta ratkaisevin todistus on se, että koko sinä aikana, minkä Olivier Brusson on istunut telkien takana, ei ole tapahtunut ainoatakaan murhaa eikä ryöväystä. Kadut ovat nyt yhtä turvallisia yöllä kuin päivälläkin. Tämä todistaa selvästi, että Olivier on luultavasti ollut tuon murhaajaliiton johtajana. Hän ei vielä tahdo tunnustaa, mutta meillä on kyllä keinoja saada hänet puhumaan vastoin tahtoansakin.

— Entä Madelon, — huudahti neiti Scuderi, — Madelon, tuo uskollinen, viaton kyyhkynen?

— Turhia, — lausui Regni myrkyllisesti hymyillen, — kuka takaa, ettei hän ole osallisena jutussa.

— Mitä sanotte? — voihkasi neiti Scuderi. — Se on aivan mahdotonta.
Isänsäkö? Tuo tyttöraukka!

— Oi, kyllä, — jatkoi Regnie. — Muistakaa vain Brinvillieriä! Suonette minulle anteeksi, jos piakkoin katson tarpeelliseksi riistää teiltä turvattinne ja sulkea hänet vankilaan.

Neiti Scuderia värisytti tämä kauhea epäluuloisuus. Hänestä tuntui, ettei mikään uskollisuus, mikään hyve voinut löytää armoa tämän peloittavan miehen edessä, että hän vainusi murhaa ja veritöitä sisimmissä, salaisimmissakin ajatuksissa.

Neiti Scuderi nousi. "Olkaa inhimillinen", se oli ainoa, mitä hän raskaasti hengittäen sai sanotuksi. Kun hän juuri aikoi laskeutua portaita alas, jonne herra Regnie kursailevan kohteliaasti oli saattanut häntä, heräsi hänessä omituinen ajatus.

— Sallittaisiinko minun ehkä nähdä onnetonta Olivier Brussonia? — kysyi hän äkkiä kääntyen oikeuden puheenjohtajalta.

Herra Regnie katsahti häneen epäröivästi, mutta sitten vetäytyivät hänen kasvonsa niille ominaiseen vastenmieliseen hymyyn.

— Te varmaankin, sanoi hän, te varmaankin tahdotte nyt, arvoisa neiti, tutkia Olivierin syyllisyyttä tai syyttömyyttä luottaen enemmän omaan tunteeseenne, sielunne sisäiseen ääneen kuin siihen, mitä me olemme nähneet. Jollette kammoksu rikollisten kolkkoa olinpaikkaa, jollei teitä inhota nähdä turmellusta sen kaikilla eri asteilla, niin ovat vankilan ovet teille avoinna parin tunnin kuluttua. Ja teille esitetään Olivier Brusson, jonka kohtalo niin suuressa määrin herättää teidän myötätuntoanne.

Neiti Scuderi ei todellakaan voinut tulla vakuutetuksi tämän nuoren miehen syyllisyydestä. Kaikki puhui Olivieria vastaan ja mikään tuomari maailmassa ei olisi voinut näin ratkaisevien tosiasiain vallitessa menetellä toisin kuin Regnie. Mutta se perheonnen sopusointuisuus, jota Madelon niin elävästi oli kuvannut neiti Scuderille, himmensi kaikki pahat epäluulot, ja näin ollen uskoi hän mieluummin selittämättömän salaisuuden kuin sitä, jota koko hänen sisäinen olemuksensa jyrkästi vastusti.

Hän päätti vielä kerran kuulla Olivierin suusta tarkan kertomuksen tuon onnettoman yön tapahtumista ja, mikäli mahdollista, päästä sen salaisuuden perille, joka ehkä tuomareilta jäisi selittämättä, koska heidän mielestään oli ehkä hyödytöntä huolehtia siitä sen enempää.

Kun neiti Scuderi oli saapunut vankilaan, vietiin hänet suureen, valoisaan odotushuoneeseen. Pian kuuli hän kahleiden kalinaa. Olivier Brusson tuotiin huoneeseen, jossa neiti odotti. Mutta samalla kun Olivier näyttäytyi kynnyksellä, vaipui neiti Scuderi pyörtyneenä maahan. Kun hän jälleen tointui, oli Olivier kadonnut. Hän tahtoi heti päästä vaunuihinsa, pois näistä rikollisuuden saastuttamista huoneista.

Heti ensimäisellä silmäyksellä oli hän tuntenut Olivier Brussonin samaksi nuorukaiseksi, joka Pontneuf-sillalla oli heittänyt kirjelapun hänen vaunuihinsa ja joka oli tuonut hänelle jalokivirasian. Kaikki epäilykset olivat nyt haihtuneet, Regnien kauhea epäluulo oli saanut vahvistuksensa. Olivier Brusson kuului pelättyyn murhaajaliittoon, hän varmaankin oli murhannut myöskin mestari Cardillacin.

Entä Madelon?

Tuntien katkeraa pettymystä ja ankaraa mielenahdistusta alkoi neiti Scuderi epäillä kaikkea. Hänen sieluunsa hiipi kauhea epäluulo Madelonia kohtaan. Ehkä hänkin kuului salaliittoon ja oli syyllinen tähän hirmuiseen verityöhön. Kun ihmisen sielussa syntyy joku kuva, hakee ja löytää hän värejä maalatakseen sen yhä räikeämmäksi. Niin myöskin neiti Scuderi, harkitessaan uudestaan tapahtuman yksityisseikkoja ja pienimpiäkin piirteitä Madelonin käyttäytymisessä, löysi nyt paljon sellaista, joka tuki tätä epäluuloa. Monet seikat, jotka tähän saakka olivat hänen mielestään todistaneet viattomuutta ja puhtautta, näyttivät nyt synnillisen pahuuden ja harkitun teeskentelyn varmoilta merkeiltä. Sydäntäsärkevät valitukset, katkerat kyyneleet, nehän voivat aiheutua kuolemanpelosta, kauhusta saada nähdä rakastettunsa mestattuna, vieläpä itse kaatua pyövelin käden kautta. Varmasti päättäen heti karkoittaa luotansa tuon käärmeen, jota hän oli povellaan vaalinut, astui neiti Scuderi vaunuista. Kun hän astui huoneeseensa, heittäytyi Madelon hänen jalkainsa juureen. Nostaen ihanat silmänsä hyväntekijänsä puoleen, pusertaen käsiään aaltoilevaa poveansa vastaan, rukoili hän apua ja lohdutusta. Vaivoin hilliten itsensä ja koettaen antaa äänellensä mahdollisimman vakavan ja levollisen sävyn lausui neiti Scuderi:

— Mene! Mene! Sure vain murhaajaa, joka odottaa häpeällisen tekonsa ansaittua rangaistusta. Pyhä Neitsyt varjelkoon, ettei sinua itseäsi syytetä raskaasta rikoksesta.

— Ah, kaikki on nyt hukassa!

Kimakasti parkaisten kaatui Madelon pyörtyneenä lattialle. Neiti Scuderi käski Martinièren huolehtia tytöstä ja poistui itse toiseen huoneeseen.

Sisäisesti raadeltuna ja kyllästyneenä kaikkeen maalliseen toivoi neiti Scuderi pääsevänsä pois tästä pahuuden maailmasta. Hän kirosi kohtaloa, joka katkeraa ivaa tehden oli suonut hänelle niin pitkän iän vahvistaakseen uskoansa hyvään ja oikeaan, mutta nyt vanhuuden päivillä hävitti tämän kauniin kuvan, joka oli luonut valoa hänen elämäänsä.

Hän kuuli, kuinka Martinière vei pois Madelonin, joka huokaili ja valitti hiljaa: — Ah hänetkin — hänetkin ovat nuo julmurit villinneet. Voi, minua kurjaa! Oi, onnetonta Olivieria!

Nämä valitukset tunkeutuivat neiti Scuderin sydämeen ja uudestaan alkoi hänen sielussaan herätä aavistus tuntemattomasta salaisuudesta, usko Olivierin viattomuuteen. Ristiriitaisten tunteiden ahdistamana, aivan mielettömänä huudahti Scuderi:

— Mikä helvetillinen voima on sekoittanut minut tähän ilettävään juttuun, joka maksaa ehkä henkeni!

Samassa astui Baptiste sisään kalpeana ja pelästyneenä ilmoittaen, että santarmiluutnantti Desgrais odotti oven ulkopuolella. Voisinin ilettävän jutun jälkeen pidettiin Desgraisin ilmestymistä johonkin taloon varmana enteenä kiusallisista syytöksistä. Siitä johtui Baptisten pelko ja sen vuoksi kysyi neiti häneltä lempeästi hymyillen:

.- Mikä sinua vaivaa, Baptiste? Olikohan Scuderin nimi Voisinin luetteloissa?

— Kristuksen tähden! — vastasi Baptiste kokonaan vavisten, — kuinka voitte edes lausua jotain sellaista. Mutta Desgrais — tuo kauhea Desgrais tekeytyy niin salaperäiseksi, tahtoo ollenkaan odottamatta päästä puheillenne!

— No, kunnon Baptiste, — lausui Scuderi, tuokaa vain kohta sisälle tuo mies, joka teistä näyttää niin pelottavalta, mutta joka ei laisinkaan huolestuta minua!

— Oikeuden puheenjohtaja Regnie, — lausui Desgrais astuttuaan huoneeseen, — on lähettänyt minut teidän luoksenne, arvoisa neiti, esittämään erään pyynnön, jonka täyttämistä hän ei suinkaan voisi toivoa, jollei hän tuntisi teidän hyvyyttänne, teidän rohkeuttanne, jollei viimeinen keino julman verityön selville saamiseksi olisi juuri teidän kädessänne, jollette te itse jo olisi ottanut osaa tuohon ilettävään juttuun, joka pitää Chambre ardentea ja meitä kaikkia suuressa jännityksessä. Sen jälkeen kun Olivier Brusson näki teidät, on hän ollut puolihulluna raivosta. Oltuaan jo hyvin taipuvainen tunnustamaan, vannoo hän nyt uudestaan Kristuksen ja kaikkien pyhimysten nimessä olevansa aivan viaton Cardillacin murhaan, niin kernaasti kuin hän tahtookin kärsiä kuolemanrangaistuksen, jonka hän on muka ansainnut. Huomatkaa, neiti, tuo viimeinen lisäys viittaa ilmeisesti muihin rikoksiin, jotka painavat hänen omaatuntoaan. Turhia ovat kuitenkin olleet kaikki ponnistuksemme saada hänet lausumaan sanaakaan, ei edes uhkauksemme kiduttaa häntä ole auttanut. Hän rukoilee ja vannottaa meitä, että antaisimme hänen keskustella teidän kanssanne, ainoastaan teille tahtoo hän tunnustaa kaikki. Alennutteko, arvoisa neiti, kuulemaan Brussonin tunnustusta?

— Kuinka! — huudahti neiti Scuderi vihanvimmassa. — Tuleeko minun toimia kuolemanrikoksia käsittelevän tuomioistuimen apurina, pitäisikö minun väärin käyttää tuon onnettoman miehen luottamusta saattaakseni hänet mestauslavalle. Ei, herra Desgrais! Vaikkapa Brusson olisikin kurja murhaaja, en kuitenkaan voisi kavaltaa häntä niin halpamaisesti. En halua tietää mitään hänen salaisuuksistaan, jotka kumminkin pyhänä tunnustuksena sulkisin sydämeeni.

— Ehkäpä kuitenkin, — lausui Desgrais viekkaasti hymyillen, ehkäpä kuitenkin, arvoisa neiti, muutatte mielenne, kun olette kuulleet, mitä Brussonilla on sanomista. Tehän itse pyysitte oikeuden puheenjohtajaa olemaan inhimillinen? Hän noudattaa pyyntöänne suostuessaan Brussonin mielettömään toivomukseen ja tahtoo täten koetella vielä viimeistä keinoa, ennen kuin hän ryhtyy kidutukseen, jota Brusson muuten jo kauan sitten olisi ansainnut.

Neiti Scuderi hätkähti vaistomaisesti.

— Katsokaas, arvoisa neiti, — jatkoi Desgrais, teidän ei suinkaan tarvitse vaivautua toistamiseen noihin synkkiin vankilahuoneisiin, jotka herättävät teissä kauhua ja inhoa. Yön hiljaisuudessa, huomiota herättämättä tuodaan Olivier Brusson kuin vapaa mies teidän luoksenne kotia. Kenenkään kuulematta, mutta hyvin vartioituna voi hän sitten vapaasti tunnustaa teille kaikki. Ettei teidän tarvitse pelätä mitään tuon onnettoman puolelta, siitä vastaan teille omalla hengelläni. Hän puhuu teistä vilpittömällä kunnioituksella. Hän vannoo, että ainoastaan kova kohtalo, joka on estänyt häntä tapaamasta teitä aikaisemmin, on syössyt hänet kuolemaan. Ja onhan teillä sitten täysi vapaus ilmaista siitä, mitä Brusson teille kertoo, niin paljon kuin itse haluatte. Eihän teitä voi pakoittaa puhumaan enempää.

Neiti Scuderi vaipui syviin mietteisiin. Hänestä tuntui kuin olisi hänen täytynyt totella korkeampaa voimaa, joka vaati häneltä jonkun kauhean salaisuuden paljastamista, ikäänkuin hän ei enää voisi vapautua siitä ihmeellisestä tapahtumain vyyhdestä, johon hän tahtomattansa oli sekaantunut. Nopeasti päättäen lausui hän arvokkaasti:

— Jumala antakoon minulle lujuutta ja kestävyyttä! Tuokaa Brusson tänne, tahdon puhutella häntä.

Samoin kuin silloin, kun Brusson oli tuonut jalokivirasian, kolkutettiin nytkin yöllä neiti Scuderin talon ovelle. Baptiste, jolle oli ilmoitettu odotetusta käynnistä, avasi oven. Neiti Scuderi tunsi kylmää väristystä kuullessaan hiljaisista askeleista ja puheenmuminasta, että Brussonia saattaneet vartiat hajautuivat talon kaikille käytäville.

Huoneen ovi avautui hiljaa. Desgrais astui sisään, häntä seurasi
Olivier Brusson kahleista vapaana, siististi puettuna.

— Arvoista neiti, tässä on Brusson, — lausui Desgrais kohteliaasti kumartaen ja poistui kohta huoneesta.

Brusson vaipui polvilleen neiti Scuderin eteen, rukoilevasti kohotti hän ristiin pannut kätensä, samalla kun vuolaat kyyneleet valuivat hänen silmistään.

Neiti Scuderi katsoi häneen kalpeana, voimatta lausua sanaakaan. Vaikka nuorukaisen kasvot olivat kauhun ja tuskan vääristämät, loisti niistä kuitenkin rehellisen sielun puhdas ilme. Kuta kauemmin neiti Scuderi katseli Brussonia, sitä elävämpänä heräsi hänessä muisto jostakin rakkaasta henkilöstä, jota hän ei nyt kuitenkaan voinut selvästi muistaa. Kauhun tunne katosi kokonaan, hän unhotti, että hänen edessään oli Cardillacin murhaaja, ja hänelle ominaisella hyväntahtoisen lempeällä äänellä lausui hän:

— No, Brusson, mitä teillä on minulle sanomista?

Ollen yhä vielä polvistuneena pääsi Olivierilta syvän, vilpittömän murheen huokaus, kun hän lausui:

— Oi, arvoisa, korkeasti kunnioitettava neiti, onko pieninkin muisto minusta jo haihtunut?

Katsellen häntä vieläkin tarkkaavammin vastasi neiti Scuderi, että hänen piirteensä muistuttivat kyllä jotakin rakastettua henkilöä ja että Olivier sai kiittää tätä yhdennäköisyyttä, jos hän voi voittaa syvän inhonsa murhaajaa kohtaan ja kuunnella häntä tyyneesti.

Kovin loukkaantuneena näistä sanoista nousi Brusson nopeasti ja luoden synkistyneen katseensa lattiaan astui askeleen taaksepäin. Sitten lausui hän kolkolla äänellä:

— Oletteko siis kokonaan unhottanut Anna Guiot'in? Hänen poikansa Olivier, — poika, jota te olette keinutelleet polvellanne, seisoo edessänne!

— Kaikkien pyhimysten tähden! — huudahti neiti Scuderi peittäen kasvonsa käsillään ja vajoten hervottomana sohvatyynyjä vastaan.

Hänen kauhistumisensa oli kyllä ymmärrettävä. Anna Guiot, köyhän porvarin tytär, oli pienestä pitäen asunut neiti Scuderin luona, joka hellän äidin tavoin kasvatti häntä kaikella hartaudella ja huolella, kuten omaa lastansa. Kun tyttö oli tullut täysikasvuiseksi, kosi häntä eräs kaunis, siveellinen nuorukainen Claude Brusson. Kun tämä oli taitava kelloseppä, joka varmaankin tuli hyvin toimeen Parisissa, ja kun Annakin rakasti häntä sydämellisesti, niin antoi neiti Scuderi empimättä suostumuksensa kasvattityttärensä avioliittoon Brussonin kanssa. Nuoret perustivat kodin, elivät hiljaisessa onnessa ja heidän rakkausliittonsa kävi vielä lujemmaksi, kun heille syntyi kaunis poika, joka oli kuin armaan äitinsä kuva.

Neiti Scuderi jumaloi pikku Olivieria, anasti hänet usein äidiltä tuntikausiksi, vieläpä kokonaisiksi päiviksikin hyväilläkseen ja hemmotellakseen häntä. Poika tottui näin häneen täydellisesti ja oli yhtä mielellään hänen kuin äitinsä luona. Kolme vuotta kului onnellisesti, kunnes Brussonin virkaveljet ammattikateudesta saivat aikaan sen, että hänen työnsä alkoi vähentyä päivä päivältä, niin että hän lopulta tuskin voi elättää itseänsä. Lisäksi tuli ikävä ihanaan kotikaupunkiin Genèveen ja eräänä kauniina päivänä lähtikin pieni perhe matkalle välittämättä neiti Scuderin estelyistä, ja vaikka hän lupasi kaikkea mahdollista avustusta. Vielä pari kertaa kirjoitti Anna kasvattiäidilleen, mutta sitten hän vaikeni ja neiti Scuderi otaksui, että onnellinen elämä Brussonin kotiseudulla saattoi heidät unhottamaan entisyyden.

Siitä oli nyt kulunut tasan 23 vuotta, kun Brusson vaimoineen ja lapsineen jätti Parisin muuttaakseen Genèveen.

— Oi, kauheata, — huudahti neiti Scuderi vähän toinnuttuaan, — oi, kauheata! Sinäkö Olivier? Annani poika! Ja nyt!

— Tuskinpa koskaan, — lausui Olivier tyynesti ja hillitysti, — tuskinpa koskaan olisitte voineet aavistaa, että poikanen, jota te hemmottelitte kuin armahin äiti, jonka suuhun te, häntä sylissänne keinutellen, pistitte makeisen toisensa jälkeen, jolle te annoitte monenmoisia hyväilynimiä, että tämä poika kerran nuorukaiseksi kasvaneena seisoisi edessänne syytettynä mitä kauheimmasta verityöstä. En ole moitteeton, Chambre ardente voi kyllä syyttää minua rikoksesta, mutta niin totta kuin toivon kuolevani autuaana, vaikkapa sitten mestaajan käden kautta, olen vapaa kaikista veritöistä, onneton Cardillac ei kaatunut minun käteni kautta.

Nämä sanat lausuessaan alkoi Olivier vapista ja horjua. Vaieten osoitti neiti Scuderi Olivierin vieressä olevaa pientä tuolia. Hän laskeutui hitaasti istumaan.

— Minulla oli kyllin aikaa, — jatkoi Olivier, — valmistautua tähän keskusteluun, jota pidän armeliaan taivaan viimeisenä lahjana minulle, ja koota koko mielenmalttini kertoakseni teille kauhean, sanomattoman onnettoman kohtaloni tarinan. Olkaa armollinen ja kuulkaa minua tyynesti, vaikkakin sen salaisuuden paljastaminen, josta teillä ei voi olla vähintäkään aavistusta, voi hämmästyttää teitä, vieläpä saattaa teidät kauhistumaan.

— Oi, jospa onneton isäni ei koskaan olisi jättänyt Parisia! — Niin kauan kuin muistini ulottuu Genèvessä oloaikaamme, näen aina itseni toivottomien vanhempieni kyynelten kostuttamana. Itsekin hellyin usein kyyneliin heidän valituksiaan kuullessani, vaikka en niitä ymmärtänytkään. Vasta myöhemmin selvästi tajusin sen ahdistavan puutteen ja syvän kurjuuden alastoman todellisuuden, jossa vanhempani elivät. Isäni oli pettynyt kaikissa toiveissaan. Syvän surun murtamana ja ahdistamana kuoli hän samalla hetkellä, kun hän oli onnistunut hankkimaan minulle oppilaanpaikan erään kultasepän luona. Äitini puhui paljon teistä, hän tahtoi valittaa teille onnettomuuttaan, mutta kurjuuden synnyttämä pelkuruus valtasi sitten hänet. Tämä sekä ehkä myöskin väärä häveliäisyys, mikä usein kalvaa runneltuja sydämiä, pidätti hänet panemasta toimeen tätä päätöstä. Muutamia kuukausia isäni kuoleman jälkeen seurasi äitikin häntä hautaan.

— Anna-parka, Anna-parka! — huudahti neiti Scuderi tuskan valtaamana.

— Kiitetty ja ylistetty olkoon ikuinen taivas, että hän on poissa, ettei hänen tarvitse nähdä rakkaan poikansa kuolevan häväistynä mestauslavalla! — huudahti Olivier kovalla äänellä luoden kauhistuneen katseen korkeutta kohti. Oven ulkopuolella kuului liikettä ja levottomia askeleita.

— Ahaa, — sanoi Olivier katkerasti hymyillen, — Desgrais pitää apulaisensa valveilla, ikäänkuin minä voisin paeta täältä. Mutta eteenpäin!

— Mestarini kohteli minua ankarasti, vaikka pian olin paras hänen työmiehistään, vieläpä lopulta voitin mestarinikin. Kerran saapui työpajaamme eräs muukalainen ostaakseen muutamia takeita. Kun hän näki minun valmistamani kauniin kaulakoristeen, taputti hän minua ystävällisesti olkapäälle ja silmäillen koristetta lausui:

— Hyvä, hyvä, nuori ystäväni, tämähän on vallan oivallista työtä. Enpä todellakaan tiedä, kuka muu olisi teitä etevämpi kuin René Cardillac, joka varmaankin on maailman paras kultaseppä. Hänen luoksensa teidän pitäisi mennä. Ilolla hän ottaisi teidät työpajaansa, sillä te voisitte auttaa häntä hänen taiteellisessa työssänsä ja ainoastaan häneltä olisi teillä vielä jotakin oppimista.

Vieraan sanat painuivat syvälle sydämeeni. Minä en saanut enää mitään rauhaa Genèvessä, sisäinen pakko ajoi minua pois sieltä. Vihdoin onnistuin pääsemään vapaaksi silloisen mestarini palveluksesta. Saavuin Parisiin.

René Cardillac otti minut kylmästi ja töykeästi vastaan. Minä olin hellittämätön, hänen täytyi antaa minulle työtä, niin vastenmielistä kuin se hänestä olikin. Sain valmistaakseni pienen sormuksen. Kun jätin työn valmiina hänelle, tuijotti hän minuun säkenöivillä silmillään, ikäänkuin katsoakseen sieluni sisimpään. Hän lausui:

"Olet kunnollinen työmies, voit muuttaa luokseni ja auttaa minua työpajassa. Maksan sinulle hyvin, tulet olemaan minuun tyytyväinen."

Ja Cardillac piti sanansa. Olin ollut jo useampia viikkoja hänen palveluksessaan näkemättä Madelonia, joka muistaakseni oleskeli silloin maalla jonkun naispuolisen sukulaisen luona. Vihdoin saapui hän. Oi taivas, mitä tapahtuikaan minulle nähdessäni tuon enkelin! Onko kukaan rakastanut niin kiihkeästi kuin minä? Ja nyt! Oi Madelon!

Mielenliikutuksesta ei Olivier voinut jatkaa. Hän painoi molemmat kätensä kasvoilleen ja nyyhkytti katkerasti. Voittaen vihdoin tuskansa jatkoi hän:

— Madelon loi minuun ystävällisiä silmäyksiä. Hän kävi yhä useammin työpajassa. Ihastuksekseni huomasin hänen rakastavan minua. Vaikka isä vartioi meitä ankarasti, onnistuimme usein salavihkaa puristamaan toistemme käsiä äänettömästi solmitun liittomme merkiksi. Cardillac ei näyttänyt huomaavan mitään. Minä aioin kosia Madelonia vasta sitten, kun ensin olin saavuttanut hänen isänsä suosion ja ansainnut mestarinarvon. Kun eräänä aamuna aioin ryhtyä työhöni, astui Cardillac luokseni silmät leimuavina vihasta ja ylenkatseesta.

"En tarvitse enää työtäsi, alkoi hän, — saat poistua talostani vielä tällä hetkellä, äläkä koskaan enää näyttäydy edessäni. On tarpeetonta sanoa, miksi en voi sinua enää sietää luonani. Makea hedelmä, jota sinä köyhä raukka kurottaudut ottamaan, on liian korkealla!"

Tahdoin puhua, mutta hän tuuppasi minua nyrkillään ja heitti minut ovesta ulos. Kaatuessani loukkasin pahasti pääni ja käsivarteni. Kiihtyneenä ja tuskan murtamana lähdin talosta ja löysin vihdoin St. Martinin esikaupungin äärimmäisestä perukasta erään tuttavan, joka otti minut luoksensa asumaan kolkkoon kellarikamariin. Minulla ei ollut rauhaa, ei lepoa. Öisin hiiviskelin Cardillacin talon ympärillä kuvitellen mielessäni, että Madelon kuulisi huokaukseni ja valitukseni, että saisin ehkä puhutella häntä ikkunan kautta kenenkään kuulematta. Aivoissani liikkui kaikellaisia sekavia suunnitelmia, joiden toteuttamiseen toivoin voivani valmistaa häntä.

Cardillacin taloon liittyi Nicaise-kadun puolella korkea muuri, jossa oli vale-ikkunoita ja puoleksi särkyneitä kivestä hakattuja korkokuvia. Eräänä yönä seisoin erään tällaisen kivikuvan vieressä ja katselin talon pihanpuoleisiin ikkunoihin; muuri, joka ympäröi koko pihaa, esti minua pääsemästä lähemmäksi. Äkkiä huomasin valoa Cardillacin työhuoneen ikkunassa. Oli puoliyön aika. Ennen ei Cardillac koskaan ollut valveilla tähän aikaan vuorokaudesta. Hänellä oli tapana mennä levolle täsmälleen kello 9 illalla. Sydämeni pamppailee pelokkaasta aavistuksesta. Ajattelen mahdollisuutta pujahtaa pihalle. Pian katoaa kuitenkin valo. Minä painaudun kivikuvaa vasten, vale-ikkunan komeroon. Pelästyneenä ponnahdan kuitenkin takaisin tuntiessani kuvan liikahtavan, ikäänkuin se olisi saanut hengen. Yön hämärässä huomaan nyt kiven hitaasti liikkuvan ja sen takaa astuu esiin tumma olento, joka lähtee äänettömin askelin kulkemaan katua alaspäin. Riennän takaisin kivikuvan luokse: se on kovasti muurissa kiinni kuten ennenkin. Vaistomaisesti, ikäänkuin sisäisen voiman pakosta hiivin poistuvan olennon jälestä. Muurissa olevan Mariankuvan kohdalla katsahtaa olento ympärilleen. Kuvan edessä palavan lampun kirkas valo sattuu suoraan hänen kasvoihinsa. Se on Cardillac! Kuvaamaton pelko, epämiellyttävä kauhuntunne valtaa minut. Ikäänkuin taikavoiman ajamana täytyy minun rientää eteenpäin tuon aavemaisen yökulkijan perään. Vihdoin katoaa Cardillac sivulle varjoon. Hiljaisesta, minulle hyvin tutusta yskäisystä huomaan, että hän on mennyt erään talon käytävään. Mitä tämä merkitsee, mitä hän aikoo? Kysyn itsekseni hämmästyneenä ja painaudun seinää vasten. Hetken kuluttua saapuu talosta laulaen ja rallattaen eräs mies loistava höyhentöyhtö hatussa, kilisevin kannuksin. Kuin tiikeri saaliinsa kimppuun syöksyy Cardillac lymypaikastaan miehen päälle, joka silmänräpäyksessä kaatuu koristen maahan. Kauhusta huudahtaen riennän paikalle, Cardillac on kumartuneena maassa makaavan miehen yli. "Mestari Cardillac, mitä te teette?" huudan kovasti. "Kirottu!" murahtaa Cardillac, syöksyy salamannopeudella ohitseni ja katoaa yöhön. Aivan mielettömänä, tuskin pysyen jaloillani lähestyn kaatunutta. Polvistun hänen viereensä tarkastaakseni, olisiko hän ehkä vielä pelastettavissa, mutta ruumiissa ei ole enää elonmerkkiäkään.

Kuolemankauhun valtaamana tuskin huomasin, että poliisit olivat ympäröineet minut.

"Taas nuo pirut ovat pistäneet jonkun kuoliaaksi. Ahaa, nuori mies, mitä täällä teet? Oletko rosvoliiton jäsen? Ylös mies!" huusivat poliisit yhteen ääneen ja tarttuivat minuun. Voin tuskin änkyttää, etten suinkaan kykenisi tekemään moisia kauhuntöitä ja että he antaisivat minun mennä rauhassa tieheni. Eräs heistä tarkastaa sitten lyhdyn valossa kasvojani ja huudahtaa:

"Sehän on Olivier Brusson, kultasepänkisälli, joka työskentelee rehellisen mestarimme René Cardillacin luona! Tuollainen nulikka murhaa muka ihmisiä kadulla, senpä olet näköinenkin, ja onhan murhamiesten tapaista, että he ruikuttavat ruumiin ääressä ja antavat vangita itsensä. Kuinka kaikki tapahtui, poika? Kerro nopeasti!"

"Aivan minun edessäni, — sanoin minä, hyökkäsi eräs mies tuon päälle, pisti hänet kuoliaaksi ja pakeni salaman nopeudella, kun minä huudahtin. Tahdoin vain katsoa, olisiko kaatunut ollut vielä pelastettavissa."

"Ei, poikaseni, lausuu eräs miehistä, jotka nostavat ruumista maasta, — mennyttä kalua, tikarinpisto on, kuten tavallisesti, osunut sydämeen."

"Piru vieköön, lausuu toinen, — tulimmeko taaskin liian myöhään, kuten toissa päivänäkin."

Näin huudahtellen poistuvat he ruumiin kanssa.

Mielentilaani on mahdoton kuvata. Tunnustelin päätäni, olinko nähnyt pahaa unta. Minusta tuntui, kuin olisin juuri herännyt, ja kummastelin tätä järjetöntä harhakuvaa. Cardillac, Madelonini isä — kurja murhaaja!

Olin vaipunut voimattomana erään talon kiviportaille. Aamu alkoi yhä enemmän sarastaa. Runsaasti sulilla koristettu upseerinhattu oli edessäni katukäytävällä. Cardillacin verityö, joka oli tapahtunut samalla paikalla, missä istuin, johtui nyt elävästi mieleeni. Kauhistuneena riensin pois paikalta.

Hyvin sekavassa mielentilassa, melkeinpä tunnottomana istuin kamarissani, kun ovi yhtäkkiä avautui ja sisään astui René Cardillac. "Kristuksen tähden! Mitä tahdotte?" huudahtin hänet nähdessäni. Hän astui luokseni tyynesti ja ystävällisesti hymyillen, mikä vielä enemmän lisäsi inhontunnettani. Hän otti vanhan raihnaisen tuolin ja istuutui viereeni. Minä en kyennyt nousemaan olkivuoteeltani.

"No Olivier", alkoi hän, "kuinka voit, poika parka? Menettelin todellakin ajattelemattomasti ajaessani sinut talostani. Kaipaan sinua nyt kaikkialla. Minulla on parhaillaan tekeillä työ, jota en voi valmistaa sinun avuttasi. Mitähän, jos uudestaan työskentelisit pajassani? — Sinä vaikenet? Ymmärrän kyllä, olen sinua loukannut. En tahtonut salata sinulta, että kuhertelusi Madelonin kanssa suututti minua. Vasta jälkeenpäin olen asiaa oikein harkinnut ja tullut siihen vakaumukseen, että niin taitava, ahkera ja uskollinen kuin olet, en voi toivoa saavani parempaa vävypoikaa kuin sinä olet. Tule siis kanssani ja koeta osoittaa, ansaitsetko Madelonin vaimoksesi!"

Cardillacin sanat viilsivät sydäntäni. Minua pöyristytti hänen pahuutensa, en voinut lausua sanaakaan.

"Mitä epäröit", jatkoi hän terävällä äänellä lävistäen minut säkenöivillä silmillään, "mitä epäröit? Et ehkä vielä tänään voi tulla luokseni, sinulla on ehkä muita asioita toimitettavana! Ehkäpä tahdot käydä Desgraisin luona tahi ruveta suorastaan Argensonin tai Regnien palvelukseen. Varo, poika, etteivät ne kynnet, joita tahdot houkutella esiin toisten turmioksi, tartu sinuun itseesi ja revi sinua kappaleiksi."

Kiihtynyt mielentilani purkautui nyt yhtäkkiä sanoiksi: "Pelätkööt ne", huusin minä, "pelätkööt ne, joiden omallatunnolla on hirmutöitä, juuri mainitsemianne nimiä, minulla ei ole niiden kanssa mitään tekemistä".

"Oikeastaan", jatkoi Cardillac, "on sinulle kunniaksi, Olivier, työskennellä minun, aikansa kuuluisimman mestarin luona, jota kaikkialla kunnioitetaan taiteensa, rehellisyytensä ja oikeudenmukaisuutensa vuoksi, niin että jokainen ilkeämielinen solvaus tulee ankarasti kohtaamaan itse solvaajaa. — Mitä Madeloniin tulee, niin täytyy minun tunnustaa, että saat kiittää myöntyväisyydestäni yksinomaan häntä. Hän rakastaa sinua kiihkeydellä, jota en ollenkaan olisi voinut luulla tuosta hennosta lapsesta. Heti kun olit poistunut talostani, lankesi hän jalkojeni eteen, syleili polviani ja tunnusti kyyneliä vuodattaen, ettei hän voi elää ilman sinua. Luulin hänen vain hulluttelevan, kuten tavallisesti nuoret rakastuneet hupakot, jotka ovat valmiit kuolemaan kohta, kun ensimäinen maitoparta suo heille ystävällisen silmäyksen. Mutta Madelon todella sairastui ja alkoi kuihtua, ja kun koetin saada häntä järkiinsä ystävällisellä puheella, huusi hän yhtä mittaa vain sinun nimeäsi. Mitä voin siis tehdä, enhän tahtonut saattaa häntä epätoivoon. Eilen illalla lupasin hänelle suostua kaikkeen ja noutaa sinut takaisin. Yön aikana hän on ruvennut kukoistamaan kuin ruusu, ja odottaa nyt sinua aivan mielettömänä lemmenkaipuusta."

Taivas suokoon minulle anteeksi, mutta aivan tietämättäni, kuinka se tapahtui, huomasin yhtäkkiä olevani Cardillacin kotona.

"Olivier, Olivier! Rakkaani, puolisoni!" huudahti Madelon hillittömänä rientäen luokseni, syleili minua ja puristi minua rintaansa vasten, niin että suurimman onnen tunteen valtaamana vannoin pyhän Neitsyn ja kaikkien pyhimysten kautta, etten koskaan enää häntä jättäisi.

Tätä ratkaisevaa hetkeä muistellessaan joutui Olivier mielenliikutuksen valtaan ja hänen täytyi keskeyttää kertomuksensa. Kuullessaan, että mies, jota hän oli pitänyt hyveen ja oikeuden mukaisuuden perikuvana, oli tehnyt moisia hirmutöitä, tunsi neiti Scuderi kauhunväristyksiä ja huudahti:

— Kauheata! René Cardillac kuului siis tuohon murhaajaliittoon, joka jo kauan sitten on tehnyt hyvän kaupunkimme ryövärienluolaksi.

— Mitä sanotte, neiti? — lausui Olivier, Liittoon? Mitään sellaista liittoa ei koskaan ole ollut olemassakaan. Cardillac yksin on harjoittanut kirottua toimintaansa kaikkialla kaupungissa saavuttaen varmasti uhrinsa. Juuri sen vuoksi, että hän toimi yksin, voi hän suorittaa konnantyönsä sellaisella varmuudella, että poliisin oli aivan mahdoton päästä murhaajan jälille.

Mutta sallikaa minun jatkaa, niin saatte tietää mitä turmeltuneimman, mutta samalla onnettomimman ihmisen elämänsalaisuuden. — On helppo ymmärtää, kuinka kiusalliseen asemaan nyt jouduin mestarini luona. Mutta ratkaiseva askel oli otettu, en voinut enää peräytyä. Välistä tuntui minusta, kuin olisin ollut Cardillacin rikostoveri. Ainoastaan Madelonin rakkaus saattoi minut unhottamaan sisäisen tuskani, vain hänen läheisyydessänsä voin tukahuttaa äärettömän suruni. Työskennellessäni vanhuksen kanssa työpajassa en voinut katsoa häntä silmiin. Tuskin voin lausua sanaakaan vavisten kauhusta tämän hirmuisen miehen läheisyydessä, joka täytti uskollisen, armaan isän ja hyvän kansalaisen kaikki velvollisuudet, samaan aikaan kuin yö kätki vaippaansa hänen hirmutyönsä. Tuo hurskas, puhdas lapsi, Madelon, oli kiintynyt häneen jumaloivalla rakkaudella. Sydäntäni kouristi ajatellessani, että jos kosto kerran kohtaa tätä konnaa, murtuu tuo viaton enkeli mitä kauheimman epätoivon ja pettymyksen uhrina. Jo tämä sulki minun suuni, niin etten olisi ilmiantanut mestariani, vaikka minun olisi sen tähden täytynyt kärsiä rikoksentekijän kuolema. Mutta vaikka olin poliisien puheista ymmärtänyt yhtä ja toista, pysyivät Cardillacin hirmutyöt, niiden syyt ja suoritustapa minulle kuitenkin salaisuutena. Pian sain kuitenkin selityksen.

Cardillac, joka työskennellessään oli tavallisesti mitä iloisimmassa mielentilassa, laski leikkiä ja naureskeli, oli eräänä päivänä hyvin vakava ja mietiskelevä. Äkkiä heitti hän tekeillä olevan taideteoksen syrjään, niin että jalokivet ja helmet sinkuivat sinne tänne, nousi nopeasti istuimeltaan ja lausui:

"Olivier! Meidän suhteemme ei kauemmin voi olla tällainen, tämä käy minulle sietämättömäksi. Mitä Desgraisin ja hänen apuriensa suurinkaan viekkaus ei ole voinut paljastaa, on sattuma ilmaissut sinulle. Sinä olet nähnyt minut yöllisessä työssä, johon paha tähteni minua vastustamattomalla voimalla pakoittaa. Ja sinun onneton tähtesi saattoi sinut seuraamaan minua, verhosi sinut läpinäkymättömään vaippaan, teki askeleesi niin keveiksi, että kuljit hiljaa ja äänettömästi kuin pienin elukka, etten minä, joka yön pimeydessä näen selvästi kuin tiikeri, joka pitkän matkan päästä kuulen pienimmänkin risahduksen, hyttysenkin hyminän, huomannut sinua. Sinun onneton kohtalosi on tuonut sinut minun luokseni. Nykyisessä asemassasi et enää voi ajatellakaan ilmi antaa minua. Sen vuoksi saat tietää kaikki."

"En koskaan enää tahdo seurata sinua, kurja roisto! — tahdoin huutaa hänelle, mutta sisäinen kauhu, joka oli vallannut minut Cardillacin puhetta kuullessani, kahlehti kurkkuni. Sanojen asemasta voin päästää ainoastaan käsittämättömän huudahduksen. Cardillac istuutui uudestaan työtuoliinsa. Hän kuivasi hikeä otsaltaan. Menneisyyden muistot näyttivät kovasti liikuttavan hänen mieltänsä, vaivoin voi hän hillitä tunteitansa. Vihdoin alkoi hän:

"Viisaat miehet puhuvat paljon omituisista vaikutteista, joille naiset raskaudentilassa ovat alttiina, ja tällaisten äkillisten, tahdosta riippumattomien ulkonaisten vaikutteiden ihmeellisestä vaikutuksesta lapseen. Äidistäni kerrottiin minulle kummallinen tarina. Kun hän ensimäistä kuukautta kantoi minua kohdussaan, oli hän toisten naisten seurassa katsomassa loistavaa hovijuhlaa, jota vietettiin Trianonissa. Hänen katseensa kiintyi erääseen ritariin, jolla oli espanjalainen puku yllä ja loistava jalokiviketju kaulassa. Voimatta kääntää katsettaan tästä koristeesta valtasi äitini himo saada nuo säkenöivät kivet, jotka hänen mielestään olivat jotakin yliluonnollisen kaunista. Sama ritari oli useita vuosia aikaisemmin, äitini vielä ollessa naimaton, vainonnut hänen neitseellistä hyvettään, mutta äitini oli inholla torjunut hänet luotansa. Äitini tunsi hänet jälleen, mutta nyt tuntui hänestä, kuin olisi tuo halpamainen mies säteilevien jalokivien loisteessa ollut joku korkeampi olento, kaiken kauneuden olemus. Ritari huomasi äitini himoitsevan, tulisen katseen. Hän toivoi nyt olevansa onnellisempi kuin edellisellä kerralla. Varovaisesti hän lähestyi äitiäni, vieläpä onnistui houkuttelemaan hänet tuttaviensa luota yksinäiseen paikkaan. Siellä sulki hän äitini himokkaasti syleilyynsä. Äitini tarttui tuohon kauniiseen ketjuun, mutta samassa silmänräpäyksessä kaatui ritari temmaten äitini mukanaan. Hän oli kuollut, nähtävästi äkillisen sydämenhalvauksen kohtaamana. Turhaan koetti äitini vapautua kuolinkamppailun jäykistämän ruumiin käsivarsista. Hänen hätähuutonsa kuulivat vihdoin muutamat ohikulkijat, jotka riensivät paikalle ja pelastivat hänet tuon kamalan rakastajan syleilystä. Kauhun tärisyttämä äitini sairastui kovasti. Luultiin hänen menettävän minut, mutta hän parantui kumminkin ja synnytys oli onnellisempi kuin odotettiinkaan. Mutta tuon hirmuisen hetken kauhut olivat kohdanneet minua. Minun paha tähteni oli noussut ja lähettänyt kipinän, joka sytytti minussa mitä oudoimman ja turmiollisimman intohimon.

"Jo lapsena olivat loistavat timantit ja kultaesineet minulle kaikki kaikessa. Sitä pidettiin tavallisena lapsenmielitekona. Mutta myöhemmin huomattiin, että tämä taipumus oli aivan tavatonta laatua, sillä jo pienenä poikana minä varastelin kultaa ja jalokiviä, missä vain niitä käsiini sain. Kuten tottunut tuntija eroitin minä vaistomaisesti jäljitellyt kultaesineet oikeista. Vain viimemainitut houkuttelivat minua. Isän ankarinkin kuritus oli turha tätä synnynnäistä himoa vastaan. Saadakseni käsitellä kultaa ja jalokiviä opettelin kultasepänammatin. Minä työskentelin kuumeentapaisella innolla ja minusta tuli pian etevin mestari alallani. Ja nyt alkoi ajanjakso, jolloin siihen saakka hillitty synnynnäinen vietti purkautui väkivaltaisena esiin ja kasvoi kaikki tuhoavaksi voimaksi. Kun olin valmistanut ja luovuttanut tilaajalle jonkun taidetakeen, valtasi minut levottomuus, toivottomuus, joka riisti minulta unen, terveyden ja elämänhalun. Henkilö, jolle olin valmistanut jonkun teoksen, kummitteli yötä päivää silmieni edessä koristettuna minun valmistamallani esineellä, ja salaperäinen ääni kuiskasi korvaani: Sehän on sinun, sehän on sinun, ota vaan, mitäpä kuollut tekee jalokivillä! — Silloin rupesin vihdoin varkaaksi. Minulla oli vapaa pääsy ylhäisten taloihin, käytin nopeasti jokaista tilaisuutta hyväkseni, mikään lukko ei voinut vastustaa minun taitavuuttani ja pian oli valmistamani koriste jälleen hallussani.