Produced by Tapio Riikonen

PAAVO KONTIO

Lakitieteen tohtori

Kirj.

Eino Leino

1915.

1.

Hän oli kerran ollut kuuluisa asianajaja.

Hänellä oli ollut oma hieno huoneistonsa pääkaupungin parhaassa liikekeskustassa. Sen eteisessä ja vastaanotto-huoneissa olivat ylhäiset ja alhaiset tunkeilleet. Hän oli ajanut asioita kaikkialla pitkin maata ja levittänyt ympärilleen kalpeaa kauhua ja tulvehtivaa, tuhat-äänistä ihailunsorinaa.

Epäilemättä hän ei ollut ollut mikään tavallinen juttuherra.

Hän oli lakitieteen tohtori ja entinen protokollasihteeri. Hän oli ensin aikonut hallinnolliselle alalle, missä suuri ja loistava tulevaisuus näytti häntä odottavan. Mitään paikkaa, mitään asemaa, jonka suomalainen mies vain saattoi maan valtiosäännön mukaan saavuttaa, ei oltu pidetty liian korkeana hänelle. Hän näytti olevan kuin luotu aina valta-istuimen läheisyyteen saakka Suomen uskollisen kansan toiveita kantamaan… Mutta valtiollisten olojen vaihtuessa näytti hänkin muuttaneen kunnianhimoisia suunnitelmiaan, joiden täyttyminen olikin enää vain yhteiskunnan ja julkisen kansalaistoiminnan piirissä mahdollista.

Näytti äkkiä kuin hän olisi ruvennut himoitsemaan vain rahaa. Kerrottiin tarumaisia summia hänen asianajopalkkioistaan. Mutta ne, jotka lähemmin tunsivat hänet, tiesivät hyvin, että raha oli hänelle vain keino, ei päämäärä. Eivätkä he sentähden kovin hämmästyneetkään, kun kuultiin eräänä päivänä hänen myöneen asianajo-toimistonsa ja heti sen jälkeen lupautuneen erään jyrkässä valtiollisessa oppositsionissa olevan ryhmän valtiopäivämies-ehdokkaaksi.

Hänestä tuli valtiopäiväin jäsen ja puoluejohtaja. Vasta täällä pääsikin hänen sytyttävä, korkealentoinen kaunopuheliaisuutensa täysiin oikeuksiinsa. Jälleen julkaisivat sanomalehdet kilvan pikakirjoitusotteina hänen puheitaan, samoin kuin ne ennen olivat julkaisseet hänen oikeusjuttujaan ja ristikuulustelujaan… Hän oli jo suurmies, hän oli jo kansansa valtiollisia merkkihenkilöitä. Hänestä oli tulemaisillaan sen tahdon itse-oikeutettu tulkki, sen olennoitu vapausvaatimus ja yleinen mielipide.

Niin jätti hän äkkiä senkin. Niin kuultiin hänen äkkiä kieltäytyneen sekä valtiopäivämies-ehdokkuudesta että muistakin julkisista luottamustoimistaan ja vetäytyneen mitä erakkoisimman, suljetuimman yksityis-elämän hiljaisuuteen.

Ihmiset eivät voineet kylläkseen sitä kummastella. Kansakunta tunsi pettyneensä hänen suhteensa ja monet hänen entisistä äänekkäimmistä ihailijoistaan, jotka kaikki sentään olivat salassa häntä kadehtineet, puhuivat hänestä suoranaisella suuttumuksella ja ylenkatseella. Todellakin, tuumivat toisetkin, oliko oikein tehdä niin? Eikö ollutkin suurinta itsekkäisyyttä tuolla tavoin kätkeä leiviskänsä maahan vain jonkun henkilökohtaisen mielioikun vuoksi sekä vetäytyä pelkurimaisesti niistä velvollisuuksista ja sitoumuksista, joiden suoritusta maa ja kansa hänen valtiollisen entisyytensä pohjalta luonnollisesti oli oikeutettu häneltä odottamaan?

Monet puhuivat hänestä melkein kuin maan petturista. Eikä hän ollut paljon parempi oman entisen puolueryhmänsäkään mielestä, joka ei mitenkään voinut käsittää moista siveellistä murtumista.

—Hän on sairas, sanoivat toiset, jotka kaikesta huolimatta tahtoivat kuitenkin edes jollekin ymmärtäväiselle kannalle asettua. Hän on sairas ja väsynyt. Hän levähtää ja astuu jälleen aisoihin.

—Ei häntä mikään erikoinen vaivaa, väittivät toiset. Mutta sellainen hän on aina ollut. Hulmahtaa liekkiin ja sammuu samassa. Kyllä se tauti on hänessä synnynnäinen.

Ja yleiseksi päätökseksi jäi, että hän oli pintapuolinen, epävakainen luonne, joka käytti väärin suuria lahjojaan ja joka sen pahempi oli asianhaarojen pakosta päässyt aivan liiankin suurta osaa isänmaassa ja yhteiskunnassa esittämään… Oli toki onni, että oli toisenlaisiakin!

Ainoastaan hänen harvat todelliset ystävänsä säästivät vielä lopputuomionsa toistaiseksi. Hekin juttelivat hänestä usein keskenään.

—Hän on viisas, sanoivat he, hän on yhtä viisas kuin vanhakin. Hän on suurkelmi. Saa nähdä, mikä konnankoukku hänellä jälleen on mielessään.

Sitten hymyilivät he salaperäisesti ja jäivät odottavalle kannalle, joka tässä tapauksessa oli varovaisinta heidän mielestään. Paavo Kontio oli arvaamattomuuksien mies! Ei voinut tietää, millä hetkellä ja miltä kohdalta hän jälleen julkisen elämän eturintaan ponnahtaisi.

Mutta vuodet vierivät eikä hän antanut mitään elonmerkkiä itsestään.

Tiedettiin hänen siirtyneen pienelle maatilalleen Helsingin lähistöön, yksin vanhan emännöitsijänsä kanssa, joka jo pääkaupungissakin oli kauan hoitanut hänen talouttaan. Kumma kyllä, hän ei ollut koskaan mennyt naimisiin, vaikka hän oli ollut suuri naisleijona nuorempana ja melkein kuin kihloissa erään näyttelijättären kanssa. Eihän hänen varallisuuteensa, yhteiskunnalliseen asemaansa ja salonkilahjoihinsa nähden olisi tarvinnut muuta kuin valita. Mutta hän näkyi valinneen vanhanpojan rauhallisen yksinäisyyden.

Tiedettiin myös, että hän luki paljon, harrasti mehiläishoitoa, teki ominkätistä puutarhatyötä ja harjoitti pienviljelystäkin. Kaupungissa ei häntä näkynyt koskaan. Mutta ne harvat vieraat, jotka kävivät hänen luonaan, toiset uteliaisuudesta, toiset sukulaisuuden tai vanhan tuttavuuden pohjalta, kertoivat kummia taruja hänestä. Sanottiin, että hän oli rakentanut itselleen linnan, johon hän oli tuhlannut koko omaisuutensa, samoin että hän harjoitti siellä salatieteitä, varsinkin tähtiennustusta, jota varten hän oli myöskin tuottanut ulkomailta itselleen suuren kaukoputken. Mainittiin myöskin, että linnan ympärillä oli muuri ja siinä keski-aikainen portti, jota sai kauan kolkuttaa, ennen kuin kukaan, tavallisesti juuri tuo vanha emännöitsijä, tuli avaamaan.

Kaikesta päättäen hän tahtoi olla yksin. Muuten oli jo hänen tunnettu, vihainen kahlekoiransa omiaan pitämään kunnioittavan välimatkan päässä kaikki syrjäiset tyhjäntoimittajat.

Toiset väittivät, että hänestä oli tullut tolstoisti, vaikkakaan muuri ja kahlekoira eivät kylläkään mitään aivan rajatonta ihmisrakkautta todistaneet. Toiset olivat valmiit panemaan päänsä pantiksi, että hän oli pian hämmästyttävä maailmaa jollakin suuremmoisella luonnontieteellisellä keksinnöllä, jonka laatua oli vaikea arvata edeltäpäin, mutta joka hänen nykyiseen maailmankatsomukseensa nähden aivan varmaan oli omiaan tekemään sodat mahdottomiksi.

Kolmannet sanoivat suorastaan, että hän oli hullu. Mutta koska se ei ollut mikään ratkaisu, eivät ketkään syvemmin ja perusteellisemmin asioita ajattelevat ihmiset siihen tyytyneetkään. Muun paremman selityksen puutteessa katsottiin yleisesti, että hän oli antautunut uskonnollisiin mietiskelyihin.

—Kenties hän kerran tahtoo astua maailmaan jonkun uuden opin tai evankeliumin julistajana, ihmettelivät älyniekat.

Mutta vuodet vierivät eikä hänestä edelleenkään kuulunut mitään. Valtiolliset olot vaihtelivat, hänen osoittamatta mitään merkkiä palata takaisin poliittiseen tai yhteiskunnalliseen elämään. Monet hänen entisistä ystävistään ja ikätovereistaan olivat kohonneet vallan kukkuloille, toiset sieltä jälleen suistuakseen, toiset pitääkseen kiinni korkeista asemistaan kaikkien vakaumuksiensa ja periaatteittensa uhallakin. Hän yksin eli varjossa. Ei kuulunut mitään hänen luonnontieteellisistä keksinnöistään, yhtä vähän kuin hänen uusista mullistavista ajatuksistaan.

Vähitellen unhottivat ihmiset hänet kokonaan. Hänen vanhat toverinsa juttelivat enää harvoin hänestä ja silloinkin vain ikäänkuin jostakin menneestä ja käsittämättömästä luonnon-ihmeestä, joka oli pyrstötähtenä heidän taivaalleen ilmestynyt, paistanut hetken ja kadonnut omille tuntemattomille radoilleen. Nuorempi polvi voi tuskin pitää häntä todellisena.

Hän oli myytti, hän oli tarina. Kaikki tunsivat hänen nimensä, useat hänen elämänvaiheensa, mutta monet hämmästyivät, kun kuulivat, että hän eli vielä. Hän oli kuollut julkisuudelta eikä kukaan uskonut hänen enää tulevan siinä kummittelemaan.

Siksi oli omiaan herättämään kaikissa piireissä niin tavatonta huomiota se tieto, jonka pääkaupungin aamulehdet äkki-arvaamatta harvennetuilla kirjasimilla julistivat, että hän jälleen, niin monen pitkän vuoden jälkeen, oli astuva takaisin yhteiskunnalliseen toimintaan. Eikä minään aatteellisena tai yhteiskunnallisena eriskummallisuutena, kuten moni olisi odottanut ja pitänyt luonnollisena, eipä edes valtiomiehenä tai maansa ja kansansa onnen haaveellisena ohjelmoitsijana, vaan yksinkertaisena käytännön miehenä, asianajajana. Samalla vaatimattomalla alalla siis, jolla hän oli niin monta laakeria leikannut ja jonka hän aikoinaan oli niin korkealle yleisessä tietoisuudessa aateloinut.

Epäilemättä se oli ensiluokan merkkitapaus! Useat eivät tahtoneet uskoa sitä ollenkaan, vaan pitivät sitä huonona sanomalehti-pilana tai nimi-erehdyksenä… Mutta ei, mikään erehdys, mikään pila ei ollut mahdollinen! Epäuskoisinkin oli tilaisuudessa omin silmin lehtien etusivuilta lukemaan, että eräässä keskikaupungin loisteliaimmista liikepalatseista tulisi muutamien päivien perästä avattavaksi uusi lakiasiain toimisto, joka otti ajaakseen kaikkia ammattiin kuuluvia asioita. Ja ilmoituksen alla seisoi aivan selvästi ja suurilla kirjaimilla:

PAAVO KONTIO
Lakitieteen tohtori.

Ei, siinä ei ollut mitään sijaa epäilykselle. Se oli tosiseikka, joka täytyi ottaa vastaan sellaisenaan ja säästää kaikki sen aiheuttamat arvailut ja johtopäätökset toistaiseksi.

2.

Huhu oli tietysti jonkun verran liioitellut Paavo Kontion linnan ja sen tarumaisen asukkaan olosuhteita, mutta ei kuitenkaan niitä aivan vääristellyt.

Linna se sittenkin oli, kivilinna ja muurilla ympäröity, joskin sen portti oli keski-aikaisen kolkuttimen asemesta täysin nykyaikaisella sähkönappulalla varustettu ja joskaan sen isäntä ei aivan yksin siinä vanhan palvelijattarensa kanssa asunut. Kuuluihan taloon vielä pehtori, joka samalla oli hänen ratsurenkinsä, sillä kaikista erakkoisista, vaatimattomista elämäntavoistaan huolimatta oli Paavo Kontio pysynyt innokkaana ratsastajana. Samoin ei ollut totta, että hän harjoitti salatieteitä tai tuumi mitään erikoisia luonnontieteellisiä keksintöjä. Hän oli vain huvitettu kaikesta, m.m. luonnontieteistä ja oli varustanut erääseen tornikammioonsa sitävarten pienen kemiallisen laboratorion. Tämän päällä oli hänen tähtitieteellinen huoneensa, sen alla taas pari yhtä ymmyrkäistä vierashuonetta.

Torni oli kaksikerroksinen rakennuksen päässä, jonka yläkerrassa hän itse asui. Siellä oli hänen kirjasto- ja makuuhuoneensa ynnä ruokasali ja sen syrjässä pieni komero, johon päästiin suoraan keittiöstä. Alikerta oli palvelusväkeä varten.

Vanhanaikainen tuntilasi oli isännän kirjastohuoneen pöydällä. Ja todellakin oli se nyt jo toistakymmentä vuotta ollut koko talon elämän ulkonainen vertauskuva. Se oli kulunut yksitoikkoisessa, kuolettavassa säännöllisyydessä. Sitä enemmän olivat sensijaan talon isännän sisäiset mielialat ja mielikuvat olleet vaihtelun alaisia. Mutta niistä eivät tienneet muut kuin hän itse eikä hän edes tuntenut vähintäkään tarvetta itseään muille ihmisille ilmoitella.

Hän oli luullut jo, ettei hänelle enää voisi tapahtua mitään ja että hän olisi saapa elää näin, siksi kuin multa kerran oli kamartuva hänen kummulleen. Eikä hän kuitenkaan ollut vielä täyttänyt viittäkymmentä. Mutta hän katsoi, että hänen todellinen elämänsä oli jo takanapäin, eikä hän ollut kerran tänne maalle muutettuaan ja näihin uusiin olosuhteisiin sijoituttuaan tullut enää vuosia laskeneeksi.

Niin sattui se äkki-arvaamaton tapaus, joka taas tempasi hänet myrskyyn ja elämäntaisteluun.

Hän oli eräänä iltana tuntenut itsensä merkillisen levottomaksi. Silloin oli syksy, ulkona oli tuullut ja satanut, hän oli siitä huolimatta tehnyt tavallisen ratsastusmatkansa, hänen hermojensa siitä vähääkään rauhoittumatta. Illallisen jälkeen hän oli vetäytynyt kirjastohuoneeseensa ja antanut tehdä tulen sen takkaan, sillä hän oli tuntenut, että hän ei kuitenkaan heti saisi unta sinä yönä.

Mitä hän nyt lukisi? Eräs Ostwaldin uusimpia luonnontieteellisiä teoksia oli auki hänen pöydällään. Kuin kirjanmerkiksi oli sen päälle heitetty de la Rochefoucauld'n Ydinlauselmat, joilla hän oli päivällisen jälkeen sieluaan virvoittanut. Sen vierellä viihtyivät Pyhän Augustinuksen tunnustukset mitä parhaimmassa sovussa sanskritin kieliopin ja trigonometrian oppikirjan kanssa, eräitä hujanhajan heitettyjä ulkomaisia sanomalehtiä ja aikakauskirjoja kehyksenään.

Huomasi heti, että talon isännällä oli mitä erilaisimmille tahoille pyrkivät harrastukset. Mutta yhtä silminnähtävää oli, että häneltä samalla puuttui sitä sisäisen keskittymisen kykyä, joka yksin voi saada aikaan suuria maailmassa.

Kuten niin usein ennenkin, jäi hän seisomaan epätietoisena kirjariviensä eteen, jotka täyttivät kokonaan kaksi seinää ja akkunapielet kolmannesta. Neljännellä seinällä, lähellä suurta, melkein neliskulmaista tulisijaa, oli pari nahkalla päällystettyä nojatuolia, leposohva ja pieni tupakkapöytä sen päänpohjissa. Shakkipöytä takan toisella puolen sinne tänne siirrettyine nappuloineen todisti talon isännän kaikessa yksinäisyydessään harjoittavan tätäkin jaloa henkistä voimistelua.

Ei! Tuo kummallinen levottomuus ei antanut rauhaa hänelle. Hän rupesi jälleen pitkin askelin permantoa mittelemään.

Samalla koetti hän tehdä selvää itselleen, mistä tämä omituinen mielentila oli kotoisin ja oliko hän ehkä itse sen jotenkin aiheuttanut.

Hän ei muistanut koskaan tunteneensa mitään tämäntapaista. Tuskaa kyllä, mutta ei tällaista epämääräistä ahdistusta, pelkoa kyllä, mutta ei tällaista outoa, värisyttävää kauhuntunnetta. Eikä hän parhaalla tahdollaankaan voinut keksiä mitään ulkonaista syytä siihen. Hän oli aamulla noustessaan ollut reipas ja tyyni niinkuin ainakin, hänen päivänsä oli kulunut kuin niin monet muutkin päivät. Mutta iltapäivällä hän oli jo huomannut sen ja nyt tuntui se vain hetki hetkeltä yhä pahenevan.

Naurettavaa! Hän heittäytyi leposohvalleen ja sytytti sikarin. Mutta paha ei silti väistynyt hänestä. Hänen täytyi jälleen nousta ylös. Samassa sattuivat hänen silmänsä hirvensarviin sohvan yläpuolella ynnä niiden ylle ja ympäri taidokkaasti järjestettyyn asekokoelmaan.

Siinä oli tuliluikkua kaikenlaista, samoin sapeleja, miekkoja, tikareja ja pistooleja. Kylläpä ne olivatkin saaneet olla kauan siinä liikuttamatta! Tuo piilukko oli hänen vanhasta isänkodistaan … kas vain, olihan siinä myös hänen veljensä kaksipiippuinen lintupyssy metsästyslaukkuineen, ruutisarvineen ja taskumatteineen! Ne kaikki olivat joutuneet hänen omakseen vainajan tahdon mukaan… Tuossa oli hänen oma mauserinsa, tuossa hänen winchesterinsä. Tuon tsherkessiläisen puukon taas oli hänen setänsä eversti kerran tuonut hänelle lahjaksi Venäjältä.

Hän rupesi ottamaan alas pyssyjä seinältä ja niillä tähtäilemään. Ennen hän oli ollut innokas metsämies. Nyt oli monta vuotta kulunut, hänen ampumatta laukaustakaan. Mutta käsi oli vielä vakava ja silmä terävä… Oli ollut hirviä eilen metsänlaidassa, kun hän oli ohitse ratsastanut…

Sitten hän rupesi itsekseen miekkailemaan. Siitäkin oli jo pari vuosikymmentä kun hän viimeksi oli pitänyt tätä asetta kädessään… Ai, ai, kylläpä olikin ranne jäykistynyt!… Tuo terssi kävi liian kömpelösti, tuo kvintti täytyi ottaa uudestaan … no, nyt juuri tuossa syrjähyökkäyksessä hän olisi saanut aika piston kainalonsa alle!

Hän heitti pois takkinsakin voidakseen tehdä vapaammin liikkeitään. Hän eteni ja peräytyi, hyökkäili ja puolustihe. Hän koetti ahdistaa toista uuninnurkkaan ja tekeytyä itse niin kapeaksi kuin mahdollista. Mutta koko ajan tuntui hänestä kuin hän olisi ahdistanut jotakin näkymätöntä, tuntematonta vihollista.

Äkkiä hän jäi säpsähtäen kuuntelemaan… Aivan oikein, kolkuttihan joku selvästi hänen ovelleen!

—Kuka siellä?

—Minä se vain olen.

—Sisään!

Susanna, hänen vanha emännöitsijänsä se oli, joka oli korjannut ruoan pöydältä ja tuli kysymään, tarvitsiko tohtori enää mitään… Ei, hän sai mennä nukkumaan. Tohtori hoitaisi kyllä itse uunin.

—Hyvää yötä sitten.

—Hyvää yötä.

Eukko poistui yhtä hiljaisesti kuin oli tullutkin.

Hän oli niin tottunut tässä talossa kaikkeen, ettei hän ollut hämmästynyt edes isäntänsä uhkaavasta asenteesta eikä silmäinsä edessä kimmeltelevästä miekanterästä.

Paavo Kontio heitti hänen mentyään miekan naulaansa hymähtäen ja puki taas ylleen takin. Istui sitten uunin eteen, lisäsi puita pesään ja jäi niiden loimuamista synkkämielisenä tuijottelemaan.

Mitä se oli tämä levottomuus? Mitä tämä tuskan ja kauhun tunne hänen povessaan?

Kuoliko joku rakas omainen tällä hetkellä? Eihän hänellä ollut ketään niin läheistä. Uhkasiko joku vaara, joku outo, onneton elämänkohtalo häntä? Joutavia! Eihän häntä voinut uhata mikään, eihän hänelle voinut mitään onnellista eikä onnetonta tapahtua.

Sitten mahtoi tällä hetkellä tapahtua jotakin hirveätä maailmankaikkeudessa!

Tuo ajatus pudistutti häntä. Hän oli tosin kyllin paljon tähtitieteilijä käsittääkseen, että tähdet kulkivat omia ikuisia ratojaan ja että niissä tapahtui joka hetki myllerryksiä, joista hänellä ei ollut eikä voinut olla vähäisintäkään aavistusta. Mutta hän oli myös tarpeeksi mystikko uskaltaakseen epäillä nykyaikaisen, järkiperäisen tieteenkin erehtymättömyyttä. Varsinkin hän oli vakuutettu sen täydellisestä kykenemättömyydestä suurten maailman-arvoitusten ratkaisemiseen, sillä voidakseen tehdä viimeisiä johtopäätöksiä olisi sen ensin täytynyt tulla viimeisiin kokemusperäisiin tuloksiin.

Mutta sehän oli taas mahdotonta! Oli sentähden sekä järjellistä että kaikin puolin sallittua ja luvallista ihmiselle koettaa ohi nykyaikaisen tieteen tunkeutua edes aavistuksen tietä …, sitä ainoata, mikä hänelle oli annettu …, häntä ympäröivään äärettömyyteen, joka niinkuin ijäisyyskin oli ainoa todellinen, mikä oli olemassa, mutta joka oli jääpä ijäti käsittämättömäksi hänen rajoitetulle, äärelliselle hengelleen.

Ijätikö? Äärellisellekö? Kuka uskalsi sen sanoa? Mistä sitten tämä äärettömyyden kaipuu, jonka hän tunsi joka hetki sytevän sydämessään? Ei, ainakaan omaa henkeään hän ei missään tapauksessa tahtonut äärelliseksi eikä rajoitetuksi tunnustaa!

Hän nukahti näine mietteineen.

Taikka kenties hän uneksi silmät auki ja valveillaan. Hän oli täysin tietoinen itsestään, tunsi tuskankin, joka aina ahtaammin pusersi hänen povessaan, mutta hän tunsi samalla, että osa hänen hengestään oli jättänyt hänet ja vienyt ohuen kerroksen ruumiillista muotoa mukanaan. Muu oli jäänyt tähän nojatuoliin.

Hän heräsi hätähuutoon! Hän hyppäsi ylös ja katsoi kauhistuneena ympärilleen. Hiilet uunissa olivat jo hiljaisiksi riittyneet ja kynttilät kappaleen matkaa palaneet. Hän katsoi kelloaan. Se näkyi jo keski-yötä osoittavan.

Kuka oli huutanut? Hänkö itse vai joku muu? Hän ei voinut sitä sanoa varmaan enää, mutta hän oli kuullut sen niin selvästi korvissaan… Hän kuunteli. Kaikki hänen ympärillään oli hiljaista kuin haudassa… Nähtävästi hän oli sittenkin uneksinut!

Nyt taas! Nyt kuuli hän aivan selvään sen. Se kuului paljon pitempään ja lähempää… Ja nyt! Se kuului ulkoa, joku oli liikkeellä tässä jumalan-ilmassa, kenties vaarassa ja kuolemaisillaan…

Hän syöksähti äkkiä ikkunaan ja avasi sen.

Tuuli tahtoi kiskaista sen hänen käsistään. Hän pisti päänsä ulos ja koetteli tirkistää yön pimeyteen.

Aluksi ei näkynyt mitään. Mutta sitten oli hänestä kuin olisi joku outo valkea tuolla kaukana kylän rajassa leimahtanut.

Hän jännitti näköhermonsa äärimmilleen. Tuokion perästä näyttäytyi jälleen sama välke, mutta nyt ei se hävinnyt enää, vaan kiiti eteenpäin hurjalla nopeudella, valkaisten silmänräpäykseksi eteensattuvat taloryhmät ja kappaleen pellonpiennarta tien kahdenpuolen. Se näytti tulevan kohti, se näytti kasvavan ja karttuvan, se kävi aina kirkkaammaksi ja häikäisevämmäksi lähetessään…

Hän katsoi silmää rävähtämättä. Hän ei ymmärtänyt mitään, hän ei ajatellut enää mitään. Hän näki vain tuon tulevan, hän kuuli vain sen jyminän kuin turmion, kuin kuoleman, kuin uhkaavan kohtalon ja perikadon.

Turha väistää, turha välttää sitä… Nyt se huusi taas! Tuolla äänellä mahtoivat tuomion torvet toitottaa…

Se pysähtyi hänen linnansa eteen.

Hänen oli niin vaikea irtautua tilapäisestä, kosmillisesta kauhuntunteestaan, että kului kotvasen aikaa, ennenkuin hän tuli täyteen tajuunsa ja ymmärsi sen autoksi, joka varmaankaan ei turhan tautta tässä ilmassa ja tähän aikaan ollut saapunut hänen portilleen. Epäilemättä täytyi siinä olla ihmisiä, joiden oli välttämätöntä juuri nyt tavata häntä.

Joku varjo vilkahti auton lamppujen ohi. Tuskin ne löytäisivät edes sähkönappulaa. Mutta tietysti ne olivat huomanneet hänet valaistusta ikkunasta ja odottivat nyt, että hän tulisi ja avaisi heille.

Hän heilutti kynttilää kahteen kertaan edestakaisin, merkiksi että hän oli nähnyt heidät. Sitten tempaisi hän taskulampun pöydältä, pani lakin päähänsä ja riensi nopeasti ulos.

Hän iloitsi, itsekään tietämättä miksi, alakerran pimeät akkunat nähdessään; siis ei kukaan siellä ollut herännyt eikä ehtinyt hänen edelleen.

Vesi ja loka loiskuivat hänen saappailleen… Hänen olisi ollut mahdoton selittää tämän-tuokioista mielentilaansa. Hän tunsi vain, että hätä ja tuska olivat kuin puhalletut pois hänestä ja että hän jälleen oli täysin itsensä vallitsija.

Koska sen kerran piti tulla, niin tulkoon! Hän tahtoi kohdata pystypäin kaikkia mahdollisuuksia… Koska kerran kaikki vastustus oli turha, oli paras alistua välttämättömään!

Eihän ollut muuta pelastettavissa kuin kunnia. Ja sitähän ei kukaan vasten hänen tahtoaan voinut riistää häneltä.

Näissä mietteissä hän avasi portin.

—Tätä tietä! hän sanoi komentavasti, mitään esittelyjä odottamatta ja tulijoihin sen lähemmin tutustumatta. Tuonne, pääportaiden eteen!

—Lienevät, keitä lienevätkin, tuumi hän, oli hänen ensimäinen velvollisuutensa saattaa heidät suojaan ja lämpimään. Sitten oli aika kuulla heidän asiaansa.

Hän sulki portin, vaiensi kahlekoiran ja palasi takaisin ohi auton, josta joku pitkä, sadetakkiin ja nahkalakkiin puettu mies juuri näkyi auttavan erästä naista ulos. Vieläkään hän ei pysähtynyt heitä puhuttelemaan.

—Tätä tietä! sanoi hän vain lyhyesti, lähtien heidän edellään yläkertaan kiipeämään. Eikä hän pysähtynyt vielä ruokasalissakaan, vaan ohjasi heidät suoraan kirjastohuoneensa lieden ääreen.

Vasta sen keskilattialle päästyään hän asetti sähkölampun takaisin pöydänkulmalle, paljasti päänsä ja kääntyi tulijoiden puoleen lyhyesti ja hiukan töykeästi kumartaen.

—Nimeni on Kontio, hän sanoi. Ketä minun on kunnia puhutella?

Mutta samalla oli kuin olisi maailma mustennut hänen silmissään… Mies oli hänelle tuiki tuntematon. Mutta tuo nainen, tuo nainen…?

Eikö se ollut hän, hän, Sinikka, armas ja ainokainen?… Sama vartalo, samat silmät, sama ryhti! Mikään näköhäiriö ei voinut olla tässä mahdollinen.

Tulijat olivat pysähtyneet ovensuuhun. Nyt kohotti nainen hatunharsoaan ja virkahti pehmeällä, sointuvalla äänellä, joka helkähti kuin hopeakannel kuulijan sydämessä:

—Hyvää iltaa! Eikö Paavo Kontio enää tunne minua?

Se oli Sinikka! Miksi hän ei ollut heti arvannut sitä? Mitä muuta kohtalokasta saattoi enää sattua hänelle?

Eikä hän voinut itsekään ymmärtää, kuinka hän saattoi vastata niin tyynellä ja vavahtamattomalla äänellä:

—Kyllä. Anteeksi, etten heti tuntenut teitä. Armollinen rouva on tervetullut minun kattoni alle.

—Armollinen rouva kiittää teitä vilpittömästi.

Paavo Kontion kasvot olivat kylmät ja liikkumattomat, kun hän tarjottuun käteen tarttumatta viittasi vierasta peremmälle astumaan. Yhtä tuonentyyni ja tasainen oli hänen sydämentykytyksensä…

Vierähti hetki pari. He katsoivat toisiaan silmästä silmään, tuijottivat niinkuin ei olisi ollut ketään muita koko maailmassa kuin he kaksi ja niinkuin he olisivat tahtoneet toistensa sydämenpohjista etsiä oman elämän-arvoituksensa ratkaisua… Ja jälleen täytyi Paavo Kontion ihmetellä omaa suunnatonta mielenmalttiaan.

Jälleen soinnahti sama hopeakannel.

—Saanko luvan esitellä? Pertti, minun mieheni serkku, Pajalan herra.

Nuori mies kumarsi äänettömästi. Hänen kasvonsa olivat avoimet ja reippaat, hänen silmänsä siniset, suorat ja rehelliset. Paavo Kontio tunsi heti hänestä pitävänsä.

—Tehkää hyvin, istukaa, sanoi hän, nyt jo paljon lämpimämmällä ja ystävällisemmällä äänellä. Odottakaa! Sallitteko…?

Hän vapautti heidät sadevaipoista ja kantoi ne toiseen huoneeseen. Siirsi sitten nojatuolit lähemmä takkaa, heitti siihen muutamia halkoja ja istui itse sohvankulmaan. Vieraat noudattivat äänettöminä hänen viittaustaan.

Halot rätisivät hetken ja räiskähtivät ilmiliekkiin.

Sinikka-rouva ojensi jalkansa mukavasti jakkaralle, jonka isäntä oli siihen hänen käytettäväkseen ehtinyt asettamaan. Tulenloimo sattui hänen kasvoilleen, jotka eivät olleet aivan nuoret enää.

Hän näytti olevan jo kappaleen matkaa neljännelläkymmenellä. Vielä oli hänen vartensa hoikka ja joustava, vielä eivät mitkään rypyt hänen lujaa, matalaa otsaansa rumentaneet. Mutta suurten, teräsharmaiden silmien ympärillä näkyi niitä jo eräitä niinkuin hienonhienolla timanttineulalla vedettyjä. Sensijaan oli leuka entistä herkullisemmaksi pyöristynyt.

Paavo Kontio näki tuon kaiken, vaikka hän ei tahtonut nähdä mitään … huomasi sen parin sekunnin kuluessa, mitkä Sinikka-rouva näytti itsensä ja ympäristönsä unohtaneena hiilustaan tuijottavan. Nyt kohotti hänkin silmänsä ja katsoi talon isäntään.

Tämä kesti katseen yhtä tyynenä ja järkähtämättömänä kuin äskenkin. Mutta kun ei toinen vieläkään sanonut mitään, hän katsoi velvollisuudekseen alottaa.

—Ja nyt ehkä, virkahti hän syvällä, matalalla rinta-äänellään, sallinette minun tietää, mikä tuottaa tämän kunnian talolleni?

—Tämän omituisen kunnian? hymähti Sinikka-rouva surumielisesti.

Mutta heti senjälkeen kävivät hänen kasvonsa hyvin vakaviksi. Hän nousi ylös ja virkahti toisella varsin virallisella ja täsmällisellä äänellä:

—Olette oikeassa! Vähin mitä voitte pyytää meiltä, on selitystä.

He nousivat kaikki ylös.

Paavo Kontio katsoi kysyvästi kumpaankin heihin. Nuori mies loi silmänsä alas. Sinikka-rouva sensijaan kohtasi hänen katseensa yhtä tyynenä ja lujana kuin hän itsekin oli.

—Niin, jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen. Me olemme suoraan sanoen tulleet anomaan teiltä yösijaa. Taikka oikeammin: minä olen tullut. Pajalan herra on ollut vain kyllin ystävällinen saattaakseen minut tänne autollaan.

Paavo Kontio ei tiennyt enää, missä hän oli. Hänen oikea kätensä pusertui pöydänlaitaan suonenvedon-tapaisesti, vasen nousi itsestään painamaan nyrkkinä sydäntä paikalleen, josta se tuntui olevan kuin irti ponnahtamassa.

—Kuinka? huudahti hän tuskallisesti. Te, te anotte yösijaa minulta?
Mitä se merkitsee?

—Se merkitsee, jatkoi Sinikka-rouva edelleenkin samalla tinkimättömällä suoruudella, se merkitsee, että minulla ei ole enää kotia. Nyt te tiedätte sen!

Hän ikäänkuin hengähti helpotuksesta sen sanottuaan.

Paavo Kontio katsoi kuin ymmärtämättä häneen. Sitten kohotti hän kätensä hitaasti kulmilleen.

—Istukaa, tehkää niin hyvin! hän virkahti hiljaa… Anteeksi, minun täytyy hetkinen koota ajatuksiani.

He istuivat takaisin takkavalkean eteen. Seurasi muutamien silmänräpäysten synkkä vaitiolo.

Pajalan nuori herra näytti sangen nolostuneelta. Paavo Kontio istui yhä käsi silmiensä edessä. Sinikka-rouva katseli tuimasti ja otsa rypyssä kengänkärkiään…

Kaikille tuntui suoranaiselta taivaanlahjalta Susanna-muorin ilmestyminen ruokasalin kynnykselle.

3.

Hän tuli yhtä hiljaa kuin tavallisesti. Hän oli herännyt auton puksutukseen, tehnyt tulta ja pukeutunut. Huomattuaan, että tohtorilla oli vieraita, hän tuli kysymään, pitikö laittaa teetä tai tarvittiinko häntä muuten johonkin.

Paavo Kontio katsoi kysyvästi vieraisiinsa. Kumpikin vastasi päänpudistuksella.

—Ei, ei tarvita. Susanna saa paneutua maata jälleen. Mutta Susanna katsoo sitä ennen, että molemmat vieraskammiot ovat järjestyksessä.

Huonekysymyksen tultua täten ratkaistuksi katsoi Pajalan herra velvollisuudekseen kysyä, saisiko hän ehkä siinä tapauksessa sijaa autolleen jossakin katoksessa.

—Se on totta! Sallinette ehkä, että tulen näyttämään…?

Paavo Kontio hypähti ylös.

Mutta sitä ei nuori mies tahtonut suinkaan sallia. Hän kyllä tulisi yksin toimeen siellä, kun hän vain saisi tietää paikan.

—Hyvä! Susanna tai pehtori neuvoo sen kyllä teille. Mutta sitä ennen, ottakaa tämä lamppu, ett'ette kompastu porraskäytävässä.

—Kiitän nöyrimmästi. Kenties saan samalla kertaa sanoa hyvää yötä?
Arvelen että emännöitsijänne myös voi neuvoa sopivan huoneen minulle.

—Kyllä. Hyvää yötä siis!

Paavo Kontio katsoi mielihyvällä hänen jälkeensä. Siitä oli pitkä aika kun hän oli nähnyt ketään niin hyvin kasvatettua nuorta miestä.

Hän ilmaisi tuon ajatuksensa myös Sinikka-rouvalle, joka istui liikkumattomana takkavalkean edessä.

—Teidän serkkunne tuntuu olevan kelpo mies, hän sanoi. Kaikki tunnustukseni!

—Minun mieheni serkku, oikaisi Sinikka-rouva välinpitämättömästi.
Kyllä, minä pidän paljon hänestä.

—Hänen käytöksessään on jotain sotilaallista, virkahti Paavo Kontio vielä. Hän on ehkä juuri päässyt jostakin upseerikoulusta?

—Ei, hän on juristi. Mutta hänen esi-isänsä ovat monessa polvessa olleet sotilaita. Ja jättäähän se aina jonkin jäljen.

—Niin. Jättäähän se aina jonkin jäljen, toisti Paavo Kontio koneellisesti.

Hän käveli yli huoneen miettiväisenä ja ikäänkuin epätietoisena siitä, mitä hänen nyt tulisi tehdä. Sitten palasi hän takaisin lieden luo ja jäi kädet selän takana, hartiat kumarassa, hänkin hetkeksi tuleen tuijottamaan.

He olivat siis nyt kaksin! He kaksi, saman katon alla! Hän lakitieteen tohtori Paavo Kontio ja rouva Sinikka, entinen näyttelijätär, nykyään erään etelähämäläisen aatelisherran puoliso ja Kuusiston kartanon emäntä!

Olihan se aivan käsittämätöntä.

—Kuinka? alotti Paavo Kontio hitaasti ja matalalla äänellä. Te sanotte, että teillä ei ole kotia enää?

—Niin, vastasi Sinikka-rouva. Mutta onhan minulla sentään nyt katto pääni päällä, kiitos olkoon teidän hyvyytenne.

Hän kumarsi hiukan päätään kiitokseksi. Paavo Kontio vastasi samalla tapaa.

—Tuliko poltti kartanon? kysyi hän hetken perästä omituisesti hymähtäen.

—Talo on kyllä paikoillaan, virkahti etäisellä, uneksivalla äänellä Sinikka-rouva. Mutta minä puhuin kodista. Sitä ei minulla ole enää. Ja jos oikein ajattelen, ei ole tainnut koskaan ollakaan.

—Teille ei siis ole oikeastaan mitään merkillistä tänä iltana tapahtunut?

—Ei muuta kuin että minä olen sen ymmärtänyt. Tullut oikein ymmärtämään.

—Te olette tarvinnut kauan aikaa siihen?

—Mahdollisesti. Minusta se on kuin eilen.

—Mikä?

—Se hetki, jolloin me kaksi viimeksi tavattiin.

—Myöskin minusta. Mutta se on kuitenkin kuin rautaisen esiripun takana. Onko teillä rohkeutta sitä kohottaa?

—Ainakaan ei minulla ole mitään oikeutta siihen.

—Ei. Mikä on mennyt, on mennyt. Me emme voi elää kahta kertaa.

Paavo Kontio oli puhunut harvakseen, lyhyillä, painokkailla pään-nyykähdyksillä jokaista sanaa korostaen. Nyt kääntyi hän jälleen permantoa kiertämään.

Hänen mielensä oli mitä suurimmassa jännityksessä. Hän tarvitsi kaiken tahdonvoimansa voidakseen ylimalkaan pysyä koossa ja puhua näin tyynesti ja hillitysti. Samalla harmitti häntä hänen oma mielentilansa. Siinäkö siis oli hänen itsekasvatuksensa? Tässäkö tulos vuosikausien vilpittömistä, lakkaamattomista itsetutkisteluista ja ponnisteluista?

Ei, joku selvä tästä täytyi saada! Hän pysähtyi, tuli uunin luo, istahti päättävästi toiseen nojatuoliin ja tuki leukansa nyrkin varaan.

Näin kului pari tuokiota.

—Te olette siis karannut miehenne luota? alotti hän.

—Niin, vastasi Sinikka-rouva tyynesti häneen katseensa kohottaen. Ja siinä nimenomaisessa mielessä, etten koskaan enää palaja hänen luokseen.

—Ja tullut minun luokseni?

Hieno, tuskin huomattava hymyily kiertyi Sinikka-rouvan kapeiden huulten ympärille.

—Kuten näette, vastasi hän. Minä tulin, sillä minä tarvitsin teitä.

—Mihin?

—Kaikkeen. Täytyihän minun saada neuvotella teidän kanssanne. Eihän minulla ollut ketään läheisempää.

—Niinkö luulette?

—Niin olen ainakin itselleni kuvitellut.

—Ja hän?

Paavo Kontio osoitti peukalollaan sinnepäin, minne Pajalan herra äsken oli hävinnyt.

Sinikka-rouva katsoi silmät suurina häneen.

—Pertti? Mitä hänestä?

—Onhan hän luonnollisesti teidän rakastajanne.

Sinikka-rouva kääntyi nyt kokonaan ja nojasi samoin leukansa nyrkin varaan. Näin tuijottivat he jälleen kotvan aikaa toisiaan.

—Niinkö? Niinkö te todellakin minusta ajattelette?

—Niin. Onhan se niin kovin yksinkertaista. Te olette ikävystynyt, te olette jostakin syystä kyllästynyt mieheenne… Pitkät puhteet, maaseudun yksinäisyys … oh, siinähän ei ole mitään ihmeellistä!

—Eipä kylläkään. Entäs sitten?

—Teidän serkkunne…

—Mieheni serkku, jos suvaitsette…

—No niin, teidän miehenne serkku on nuorempi ja komeampi häntä… Te tapaatte toisianne, hän asuu jossakin lähipitäjässä, kenties samassa … hän käy teillä, te hänen luonaan … sanalla sanoen, te rakastutte…

—Mainiota! Me rakastumme. Pyydän, jatkakaa!

—Hän rakastuu ensin, te sitten… Hän on liian kaino tunteitaan ilmaisemaan. Te…

—Minä en ole kaino?

—Te arvaatte ne kuitenkin ja nautitte kaikessa salaisuudessa niistä…

—Ahaa! Ja rohkaisen niitä?

—Kaikkien sopivaisuuden rajojen sisällä luonnollisesti.

—Luonnollisesti. Ja sitten?… Tiedättekö, tämä on jännittävää!

Sinikka-rouvan silmät oikein säkenöivät pidätetyn sisäisen ilon sähköä.
Hän pudisti hilpeästi kiharoitaan ja siirsi lähemmäksi nojatuoliaan.

Paavo Kontio katsoi järkähtämättömänä häneen.

—Sitä en epäile… No niin, hän kulkee, hän huokailee, hän samoilee maita ja rämeitä, vuoroin etsii, vuoroin karttaa teidän seuraanne itsepintaisesti… Hän on ylpeä, hän on arka, hän on sairas onnettomasta rakkaudestaan… Pelkään, että hän usein pitää sitä oikein syntinä ja häpeänä.

—Poikaparka!… Eikö totta, minulla ei ole yhtä herkkä omatunto?

—Ei. Hän huvittaa, hän säälittää, hän miellyttää teitä… No niin, lopuksi autatte te oikealle tolalle hänet.

—Verratonta! Ja kun me nyt olemme oikealla tolalla…?

—Niin alkavat kaikenlaiset jokapäiväisen elämän vaikeudet vaivata teitä… Teidän miehenne…

—Ahaa! Nyt astuu hän näyttämölle!

—Teidän miehenne ei aluksi aavista mitään. Hän luottaa, hän uskoo teihin kuin parempaan itseensä…

—Parempaan?

—Niin, sillä hän todellakin rakastaa teitä ja näkee teidät vain oman rakkautensa ihannoivan, kaunistavan prisman läpi…

—Nyt minä ymmärrän!

—Hän jatkaa, hän tuhlaa yhä edelleen teille vilpittömiä hellyyden-osoituksiaan. Ne vaivaavat, ne hermostuttavat teitä, lopuksi käyvät ne teille suorastaan vastenmielisiksi…

—Kenties te sentään nyt liioittelette?

—Tuskin, sillä eihän hän missään suhteessa voi kilpailla serkkunsa kanssa, joka kaiken uutuuden viehätyksen lisäksi voi tarjota kielletyn hedelmän hekuman teille…

—Ah! Siinä tapauksessa!

—Sitäpaitsi syttyy ja syventyy teidän rakkautenne yhä enemmän häneen, siksi kun teissä syntyy todellinen tarve kuulua vain hänelle, yksin hänelle…

—Eiköhän tuo nyt ole aivan liian kaunis kuva minusta?

—Tuskin, sillä joskin te voitte olla uskoton, te ette tahdo olla jatkuvasti vilpistelijä.

—Voimat puuttuu, nähkääs. Tahto olisi kyllä kiitettävä.

—Ei, teidän sisällinen ylpeytenne kärsii siitä… Sitäpaitsi kärsii teidän serkkunne … anteeksi, teidän miehenne serkku vielä enemmän siitä, sillä hänen suoranaiselle luonteelleen täytyy tämän luvattoman, piileskeltävän suhteen olla aivan sietämättömän…

—Mikäli hän rakastaa minua nimittäin.

—Mikäli hän kunnioittaa omaa itseään. Sen pahempi, rakastaa hän teitä siihen määrään, että hän on tulla hulluksi kuvitellessaan teitä toisen syleilemänä ja suutelemana…

—Eikö totta? Hän on hirveän mustasukkainen?

—Kyllä. Teidän välillänne tapahtuu kohtauksia…

—Oh!

—Hän pyytää, hän uhkaa teitä…

—Kuinka ihanaa! Hän mylvii, hän myrskyää, hän polkee jalkaa? Hän tahtoo tappaa jonkun meistä kolmesta?

—Hän on sanalla sanoen poissa suunniltaan. Mahdollisesti sattuu joku kohtaus myös teidän kolmen kesken… Miehenne yllättää teidät…

—Suuremmoista!

—Te päätätte karata. Että kaikki vaikuttaisi vielä romantisemmalta, te valitsette sateisen, myrskyisen syys-yön yrityksenne toteuttamiseen.

—Jahah. Tämän yön siis?

—Niin. Te poistutte kartanosta huomiota herättämättä, auto odottaa teitä tienristeyksessä, te nousette nopeasti siihen, ajatte kuin mielipuolet…

—Niin! Niin!

—Ja olette nyt siinä!… Teidän palvelukseksenne, hyvät naiset ja herrat, jos suvaitsette.

Paavo Kontio päätti tarinansa pienellä päänkumarruksella.

—Ja huomenna?

—Huomenna te luultavasti, saatuanne aikaa miettiä tarkemmin asiaa, palajatte aivan koreasti miehenne luo, jolle te keksitte jonkun sopivan tekosyyn ja joka arvattavasti on ilman mitään suurempia vaikeuksia valmis teille anteeksi antamaan. Sen pituinen se!

—Sen pituinen se, todellakin!

Sinikka-rouva, joka mitä veitikkamaisimmalla mielenkiinnolla oli kuunnellut toisen esitystä hänen otaksutusta lemmenleikistään, heittäysi nyt taapäin nojatuoliinsa ja päästi kauvan pidätetyn riemunpuuskansa valloilleen. Hänen naurunsa soi ja solisi, välkkyi ja kimalteli … kuin suihkulähde, kuin päivänkaari, kuin kuuttaren kultarihma hopeaisessa yössä.

Paavo Kontio antoi hänen nauraa kylläkseen. Ei hän silmää siirtänyt, ei paikkaa muuttanut, mutta kaikki hänen vaistonsa ja aistimensa ahmivat tuon edessään ilkamoivan, heinänä helähtelevän, kaarena karehtelevan naisen olentoa.

Miksi hän ilkamoi? Miksi hän näki vaivaa veikistellä?

Tottapa hänellä oli omat syynsä siihen! Paavo Kontio ei ainakaan aikonut niitä häneltä tiedustaa. Aika nauraa, aika itkeä, aika naida, aika kuolla! Eikö itse viisas Salomon ollut sanonut jotakin sen tapaista?

Sinikka-rouva nauroi niin, että vedet kihosivat hänen silmiinsä ja hänen täytyi välillä kuivata niitä nenäliinallaan.

—Anteeksi, sai hän siihen lomaan sanotuksi. Mutta minä en muista, milloin minulla olisi ollut näin hauskaa.

—Vapaus sallittu, huomautti Paavo Kontio kuivakiskoisesti.

Hän nousi, lisäsi puita uuniin ja sytytti sikarin. Sitten painui hän rauhallisesti takaisin nojatuoliinsa.

Sinikka-rouva oli nauranut itsensä vakavaksi jälleen. Seurasi pitkä vaitiolo.

—Niin, tuo kaikki on todellakin sangen yksinkertaista, virkahti hän viimein hiljaisesti. Vahinko vain, että se ei ole totta.

—Eikö?

—Ei. Se on kokonaan teidän omaa mielikuvitustanne.

—Voi olla. Mutta miten luulette te voivanne minut siitä vakuuttaa?

—Kenties käy se minulle mahdottomaksi. Tahdon kuitenkin sanoa teille, että mitä mieheni serkkuun tulee, hän ei puolestaan näe mitään suurempaa onnea maailmassa kuin saada kerran kutsua minua anopikseen.

Hieno hymy kiertyi jälleen Sinikka-rouvan suupieliin. Eikä hän voinut samalla olla kulmiensa alta kujeellisesti katsomatta, minkä vaikutuksen tämä uusi ja epäilemättä odottamaton tiedon-anto tekisi hänen puhetoveriinsa.

Se teki vaikutuksen.

—Teillä on tytär siis? kysyi Paavo Kontio tyhmistyneenä.

—Tytärpuoli. Iso, komea tyttö…

—Miksi hän ei mene naimisiin siis?

—Hän ei ole vielä täyttänyt seitsemäätoista… Eikähän ole sanottu, että hän ollenkaan huolii tästä kosijastaan.

Paavo Kontio mietti hetkisen omia mietteitään. Ne eivät mahtaneet olla aivan kauniita laadultaan, sillä hänen huulensa kiertyivät pian ilkeään, sarkastiseen hymyyn ja hänen silmänsä saivat pahansuovan välkkeen, käyden samalla pieniksi ja pistäviksi kuin tikarinterät.

—Te tietysti toivoisitte, että hän ei huolisi? virkahti hän sitten ohuimmalla, salakavalimmalla äänellään.

Sinikka-rouva säpsähti ja katsahti sitten epäröivästi häneen kuin ei olisi kuullut oikein.

—Päinvastoin minä soisin kaikkea hyvää heille, hän virkahti. Taikka … mitä te tarkoitatte?

Paavo Kontio hymyili edelleen äskeistä, ärsyttävää hymyään.

Oletpas nyt kerrankin kiikissä, kaunis lintuseni! ajatteli hän. Saapa nähdä, kuinka aiot siitä itsesi irti pyristellä!

Hän tunsi nyt olevansa kokonaan voiton puolella.

—Tunnustakaa pois, hän sanoi toverillisesti, ja hyväntahtoisesti, että te olette karannut miehenne luota rakastajanne kanssa riistääksenne hänet tytärpuoleltanne.

Sinikka-rouva katsoi kauhistunein silmin häneen.

—Niinkö?… Niinkö te arvelette todellakin? hän virkahti soinnuttomasti.

—Niin. Mutta te olette epäkäytännöllinen, kovin epäkäytännöllinen… Te olette tullut pyytämään neuvoa minulta. No hyvä, minä annan teille sen neuvon, että te naitatte heidät keskenään…

—Ei, ei…

—Kyllä. Katsoen teidän kokemukseenne ja tunnettuun älykkäisyyteenne, mutta etenkin teidän tytärpuolenne arvattavaan kokemattomuuteen, on enemmän kuin todennäköistä, että te juuri siten voitte parhaiten säilyttää rakastajanne!

Sinikka-rouva oli ojentanut käsivartensa hätäisesti, kuin torjuen häntä kohden. Mutta Paavo Kontio joko ei ollut sitä huomannut tai sen väärinkäsittänyt. Hän oli noussut, kiihtynyt itse oman kuulumattoman herjauksensa myrkystä ja viskannut viimeiset sanansa pidätetyllä raivolla kuin satuttaakseen kerrankin tuohon valkeaan, viekkaaseen sisiliskoon, jättääkseen ikuisen jäljen häneen ja hänet häpeänleimalla merkitäkseen.

—Ei, ei! Te ette saa, te ette saa…!

Sinikka-rouva oli käynyt kalpeaksi kuin kuolema. Hän kätki kasvot käsiinsä ja vaipui tuskalliseen itkunnyyhkytykseen.

Kului tuokio, kului kaksi. Paavo Kontio katsoi raskaasti hengittäen häneen… Julma nautinto oli vallannut hänet. Hän oli tahtonut kerrankin saada totuuden esille tuosta naisesta, ja siinä se nyt oli! Hän oli kerrankin tahtonut kuoria tuon Luojan leikkikalun paljaaksi kaikista kaunistavista verhoistaan ja hän oli onnistunut!

Tuollainen siis oli totuus! Tuollainen siis oli nainen! Tuollainen oli se salaperäinen valta, joka oli määrännyt hänen elonsa juoksun ja saattanut niin monta hänen kaltaistaan elämänhölmöä turmioon ja perikatoon!…

Hän katsoi voitollisin silmin ympärilleen ikäänkuin olisi tahtonut muillekin näyttää tekonsa ja sen avulla todistaa, että hän oli oikeassa, että hän oli tehnyt oikein riistäessään aikoinaan tuon naisen ihannoidun kuvan syvältä sydämestään, sen särkiessään ja jalkojensa alle polkiessaan.

Vasta vähitellen hän tuli jälleen täyteen tajuntaansa.

Kaikki hänen ympärillään oli niin hiljaista ja liikkumatonta. Missä hän oli? Eikö tämä ollut hänen oma työhuoneensa, jossa hän oli niin monta rauhallista iltaa viettänyt ihmiskunnan parhaiden ajatuksiin syventyneenä? Miksi näytti täällä nyt kuin ruumishuoneelta? Miksi lepattivat kynttilöiden liekit niin aavemaisesti, miksi tuntui kuin kalmantuuli hänen ohimoillaan?

Ja mikä oli tuo musta, vielä nytkivä ruumis hänen edessään?

Mitä hän oli tehnyt? Oliko hän murhannut jonkun?

Hän hieroi otsaansa ja alkoi muistaa vähitellen. Hän kauhistui äskeisiä sanojaan ja häpesi samalla, että hän oli voinut niin menetellä. Eikö hän ollut talon isäntä, eikö tuo nainen ollut hänen vieraansa, joka sateessa ja tuulessa oli tullut häneltä suojaa etsimään? Missä gentlemannien lakikirjassa oli säädetty, että oli lupa loukata syytettyä, silloin kun syytetyllä ei ollut mitään keinoja itseään puolustaa?

Naisen kyyneleet eivät sellaisinaan häntä liikuttaneet… Oh, hän oli nähnyt niitä liian paljon elämässään ollakseen tietämätön niiden helppoudesta ja mukavuudesta kaikissa tavallista vaikeammissa tuokiotiloissa! Oh, kuinka he kaikki osasivat itkeä ilon, surun, lemmen ja valheen kyyneleitä, itkeä juuri silloin, kun oli tarvis niitä, ja vastata kyyneleillä, kun kaikki muu vastaus oli mahdotonta!

Kaikki naiset osasivat sen. Kuinka ei sitten rouva Sinikka, entinen näyttelijätär, joka oli tottunut varsinaiselta teatterilavalta tuhansia ja jälleen tuhansia kyyneleillään liikuttamaan!

Naisen avuttomuus liikutti häntä ja tietoisuus hänen omasta kylmästä tunteettomuudestaan, jota vastaan suloisimmatkin kyyneleet kilpistyivät. Naisparka! Tuossa hän oli turvautunut viimeiseen voimakeinoonsa eikä sekään auttanut häntä.

Hänen täytyi tehdä jotakin häntä lohduttaakseen.

—Anteeksi, sanoi hän, liikutettuna hänen puoleensa kumartuen.
Anteeksi, minä en tarkoittanut, mitä sanoin…

Hän tiesi valehtelevansa näin puhuessaan. Mutta täytyihän jotakin sanoa, eihän voinut olla peto eikä jättää toista tähdettömään epätoivoon. Nyt jos koskaan oli pieni hätävalhe paikallaan.

Eikä hän huomannut ollenkaan, että jos tuon naisen kyyneleillä ylimalkaan oli jotakin mietittyä, määrättyä tarkoitusperää, tämä juuri nyt oli sen täydellisesti saavuttanut.

Mutta Sinikka-rouva ei vastannut mitään muuta kuin:

—Te ette saa, te ette saa…

—Mitä minä en saa?

—Te ette saa ajatella minusta mitään halpamaista. Muuten mitä hyvänsä!
Mutta ei halpamaista, ei halpamaista…

Hän purskahti uuteen itkunnyyhkytykseen.

Paavo Kontion tuli nyt todella paha olla. Hän koetti kaikin voimin lohduttaa. Hän otti takaisin kaikki, mitä oli puhunut äsken, hän sanoi laskeneensa vain pahaa pilaa, hän myönsi menneensä liian pitkälle… Hän ilmoitti olevansa valmis vaikka polvillaan pyytämään anteeksi äskeistä käytöstään.

Hän lankesi todella polvilleen ja tavoitteli Sinikka-rouvan kättä sitä suudellakseen. Tämä esti hänen aikeensa, mutta ei vetänyt kuitenkaan pois kättään, joka jäi Paavo Kontion kätten väliin lepäämään.

Näin vierähti jälleen hetki pari.

Sinikka-rouva aukaisi silmänsä, katsoi ympärilleen kuin hänkin kummeksien, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut. Veti sitten kätensä hitaasti pois, korjasi hiuksiaan ja nousi ylös.

—On jo myöhäistä, sanoi hän hiljaa. Lienee jo aika meidän sanoa hyvää yötä toisillemme.