Produced by Tapio Riikonen
PAINUVA PÄIVÄ; ELÄMÄN KOREUS; LEIRIVALKEAT; AJATAR; SYREENIEN KUKKIESSA
Eino Leino
1914, 1915, 1917, 1920.
SISÄLLYS:
PAINUVA PÄIVÄ
Painuva päivä
I.
Viipurin vartio
Savonlinnan laulu
Oma syy
Mies mieheltä
Magna Charta
Joulu Krestyssä
Hautaus
Kansalaisseppel
II.
Siellä puut punalle paistoi
1. Veneretki
2. Terhensaari
3. Sininen lintu
4. Metamorfosi
5. Luonnonlapset
III.
Pyhäkkö
Hyvä peto
Leikkiä
Rintasolki
Neiti Inkeri
Syyslehtiä
Syyssäteitä
Simon pylväspyhimys
IV.
Kummitus
ELÄMÄN KOREUS
Elämän koreus
Kukkialta
Naissaari
Kalamiehet
Luonnon helmassa
1. Kylmä ilta
2. Pilvinen päivä
3. Kuudan-yö
4. Aamun sarastaessa
Tuli ja rauta
Joulu Belgiassa
Europa 19115
Valkeat hanget
Surma hiihti suota myöten
1. Kimmelsi kiteet
2. Ratsumies
3. Äiti ja lapsi
4. Pääkallot
5. Nykyaikainen Ikarus
Maininkeja
Maininkeja
Oudot
Kaksi köyhää
Suvi-illan vieno tuuli—
Paista, päivä
Talvinen tarina
Sydän-yön laulu
Mielitietylleni
Eri tilaisuuksiin
Vapaus!
Neljäs käsky
Prologi Suomen Näyttelijäliiton yhteisnäytäntöön
Pöytälaulu
Väinölän väki
1. Lemmenlaulu
2. Yksinlaulu
3. Vaimojen valituslaulu
4. Miesten kostolaulu
5. Lasten laulu
6. Peltolaulu
7. Kaiken kansan laulu
LEIRIVALKEAT
Airut
Heimokannel
Heleä heimo
Tervehdys Shakespearen kotimaahan
Suomen sävel
Kesäkantaatti
1. Näky mereltä
2. Suomen taru
3. Nuori kansa
4. Vanhojen varoitus
5. Suvivirsi
Suomen päivä
Suomen linna
Vapauden virsi
Juhlavirsi
Pekka Svinhufvud
Vapaa Suomi
Vapaa Viro
Suomen partioväen marssi
Eräs Pantheon
Akseli Gallen-Kallela
Pekka Halonen
Jean Sibelius
Ville Vallgren
Kasimir Leino
Robert Kajanus
Iloista tiedettä
Trubaduuri
Kulkuset
Syyskylväjä
Kuvia Rautalammelta
1. Iltatunnelma
2. Yliskamarissa
3. Venematka
Uuden vuoden mietteitä 1916
Conceptio artis
Istuin ja itkin—
Ukkospilvi
Nimettömälle
Rococo
Eräs Kajaani-muisto
Syyskuvia
Niin kaukaa ja sentään läheltä niin—
Talvipäivän painuessa
Tähti
Ritarit
Meren rannalla
Kalypson saari
Totta ja pilaa
1. Sopusointu
2. Rovastin tupakkalakko
3. Juhannus Helsingissä
4. Helkalaulu
5. Kevätmyrsky
Käännöksiä ja mukaelmia
Auringolle
Shakespeare
Lenore
Ristilukin laulu
Ilta rannalla
Jotain tahdon tietää—
Pikku neidit
Nunna 1-4
Pienoiskuvia
1. Rannalla
2. Lelulinnasi särkyi—
3. Kuningas Börje
4. Elo julmako on?
5. Monelle
6. Hautalaulu
Eliel Aspelin-Haapkylä
Suomen kansalle
Arpakapula Amerikaan
Marseljeesi
AJATAR
Uuden Suomen laulu
Aunuksen aamu
Vapauden vilja
Kustaa Aadolfin näky
Tietäjän tarina
Sydän-Suomen laulu
Pyhä synnyinmaa
Rauhan internatsionale
Pohjan pojat
Marssilaulu
Uljas Unkari
Kunnialaulu
Vapauden valjetessa
Esilaulu
Kansain oikeus
Suomi ja Puola
Kuusenlehvä
Leirin äiti
Suomen messut
Sankarilaulu
Hengen mahti
Maailmanpalo
Pyhä Volga
Vive la Pologne
SYREENIEN KUKKIESSA
Syreenien kukkiessa
Miekan taru
Miekan taru
Velisurmaaja
Vapauden temppeli
Perman päivä
Vöyrin marssi
Saksan kumpu
Viron virsi
Nuori sankari
Kenraali Mannerheim
Karjalan suojeluskuntien marssi
Rauhan voimat
Työn uhrien laulu
Valkea vapahtaja
Kutoi kangasta elämä
Maamiehen rukous
Rauhan herra
Rauhan voimien vapautuessa
Aboa vetus et nova
Kansalaisrauha
Presidentti Ståhlberg
Tähtilippu
Kansojen kevät
Ihmisheimo
Auringonsäteiden laulu
Vaeltava kuusi
Vaeltava kuusi
Syys-aamu
Syksyn synketessä
Juhannus v. 1918
Hakkapeliittain näyt
Kalevan poika
Keväthaltiatar
Sydänkesän laulu
Papitarten laulu
Kreikkalainen korkokuva
Lemmen lehtiä
Löytökäinen
Sydämen itku
Paha omatunto
Virvaliekki
Liika lintu
Öin ja päivin
Muistorunoja
Tervehdys O. Merikannolle
Rehtori K.O. Lindeqvist
Aug. H. Soinin haudalla
Eräälle näyttelijättärelle
PAINUVA PÄIVÄ
(1914)
AINUVA PÄIVÄ.
—»Ah, painuva päivä, mi kiire on sulla? En jaksa, en jaksa ma jäljessä tulla, niin paljon, niin paljon ois tointa ja työtä, ma pelkään pitkää yötä.»
—»Laps onneton, leiki, jos joudu et mukaan!
Mun orheini kanssa ei kilpaile kukaan.
Mut jos halu sulla on haaveesi luokse,
sa kiireemmin, kiireemmin juokse!»
—»Ah, painuva päivä, jo voimani vaipuu. Kerra orheisi rientävi henkeni kaipuu, mut tien kivet, kannot estävät jalkaa, mun ruumiini raueta alkaa.»
—»Mies mieletön, heitä jo tuumasi turha!
Sun henkesi kaipuu on henkesi murha.
Miks ennemmin et sinä alkanut matkaa?
Nyt liian on myöhäistä jatkaa.»
—»Ah, painuva päivä, ma aamusta aloin, jo lapsena leimusin, nuorena paloin, mut tahtoni vielä ei tuhkaksi tulla, jos vielä on valkeutta sulla!»
—»Polo ihminen, kuulunet siis sukukuntaan, mi Luojalta lahjaksi saanut ei untaan, siis taistele, iske ruskossa illan! Jätän jälkeeni välkkyvän sillan.»
—»Ah, painuva päivä, sua pyydän ja vaadin, siks varro kuin viimeisen lauluni laadin! Olen kohta jo valmis, en paljoa palvo, yks tuokio yössäkin valvo!»
Pois aurinko painui, lankesi ilta, jäi taivahan rannalle säihkyvä silta, mut kaukaa korven tummuvan yöstä soi laulu ihmisen työstä.
I.
VIIPURIN VARTIO.
Siellä on vapauden haaveilo haikein, missä sen puolesta taisto on vaikein. Suomen lukkona vanhastaan, vieläkin varjelet synnyinmaan, sytytät toivoa, uskallusta kesken yötä ja taantumusta; miehet meillä jos moiset ovat, silloin turhat on tuulet kovat, silloin seisovi Suomen laki, silloin herra on herrallaki, sortaa ei esivalta saa; silloin seisovi Suomenmaa.
On kuva, painuva sydämeen: saapuvat juristit salkkuineen, tuodaan tuomalla toiset herrat, itse lain-tutut kymmenkerrat, syyttäjät pöytäkirjaa pitää, vastapuoli ei vastaa mitään, toisille painetit arvon takaa, toisille vain omatunto vakaa, vala vannottu Suomenmaalle, Suomen laille ja Ruhtinaalle.
On näky toinen juhlallinen: istuu rykmentti iloiten, kunniavieraana kunnian miesi, jonka he syytetyksi jo tiesi; juttu juoksevi, viiniä tuodaan, varmaan Keisarin maljakin juodaan, järjestysvalta ei neuvoa tiedä, tahtoo rykmentin vieraan viedä, vangita Viipurin kaupunginpään; Keisarin upseerit estävät tään.
On kuva kuuluisa kolmaskin, piirtyvä kansan mielihin: maaherra, valvoja järjestyksen, puolella vääryyden, villityksen, lain ylin turvaaja turvanansa! Hälläkö myös vala vannomansa? Ei! Hän on vannonut Hallitsijalle olla kunnia armeijalle, oikeuden suojaksi miekkansa käyttää. Näinkö hän tuon pyhän tehtävän täyttää?
Voi virat vaipua, maat voi hukkua, vaan ei kansojen omatunto nukkua, siellä on vapauden haaveilo haikein, missä sen puolesta taisto on vaikein. Viipuri! Seisot kuin kallio meressä, seisonut ennen jo tulessa ja veressä, kertoa voivat sun muurisi harmaat isänmaan kohtalot kolkot ja armaat; Viipuri! Et sinä sortua saa. Jos sinä seisot, seisovi maa.
14/9 1912.
SAVONLINNAN LAULU.
Juhlaruno laulu- ja soittojuhliin 4-6/7 1913.
Oli kerran—ah mene mielestäin
se milloinkaan ei ehtoo—
näyn näin minä näillä silmilläin,
kun katselin rannan lehtoon.
Tuli rantahan morsian seppelepää—
oli salmi ja salmessa saari—
suvi-illan ilmahan istahti tää
kuin korkean taivaan kaari.
Hän lauloi laulun kummallisen—
mene milloinkaan ei ehtoo—
Hän lauloi: »Vei vesi kaunehen,
sitä kaivaten kuljin ma lehtoon.
Sitä säilytin kerran ma sydämelläin—
oli saari ja saaressa linna—
minä elämän onnesta orvoksi jäin,
en löydä ma riemua rinnan.
Minä luulen, se oli minun vapautein—
suru milloinkaan ei suistu—
mull' ei ole aamua, iltaa ei,
jona ei se mielehen muistu.
Näät kun olin nuori ja onnellinen—
mene milloinkaan ei ehtoo—
oli vapaus solkeni sorjin, sen
minä hukkasin rannan lehtoon.
Tai aaltojen alle se pudonnut lie—
oli salmi ja salmessa saari—
monen ritarin sinne on löytynyt tie,
ei löytynyt onneni kaari.
Nyt istun ma iltani ikävissäin—
oli linna ja linnassa impi—
mut muistelen: ennen sydämelläin
koru kiilteli kaunihimpi.
Olen surrut vuossadat itseksein—
tule milloinkaan ei huomen—
mull' aamua ei, mull' iltaa ei,
olen sentään onnetar Suomen.
Mut tiedän, jos solkeni löytäisin sen—
mene milloinkaan ei ehtoo—
taas olisin nuori ja onnellinen,
en kulkisi kuoleman lehtoon.
Näät ympäri minua kaartuvi yö—
oli linna ja linnassa vahdit—
ja siksi mun syömmeni synkästi lyö,
kun raikuvat rattoisat tahdit.
Tämä hyvää on, tämä kaunista on—
tule milloinkaan ei huomen—
olen sentään ma ijäti onneton,
jos löydy ei vapaus Suomen.
Ei aaltojen alle se jäädä saa—
oli linna ja linnassa impi—
jos unhoitan sen, mua muistuttakaa:
olis taistelo kaunihimpi.
Olis taistelo edestä vapauden—
oli saari ja saaressa linna—
minä voisin sen, minä voittaisin sen,
jos saisin ma rauhaa rinnan.
Jos löytäisin lepoa itsellein—
tule milloinkaan ei huomen—
mull' aamua ei, mull' iltaa ei,
mua painaa kohtalo Suomen.
Jos saavuta en minä vapauttain—
suru milloinkaan ei suistu—
surun sävelet raikuvat rinnastain,
ei aurinko mielehen muistu.
Olen kuitenkin kuoleva ihminen—
mene milloinkaan ei ehtoo—
oli vapaus solkeni sorjin, sen
minä hukkasin linnan lehtoon.
Tai aaltojen alle se vaipunut lie—
oli salmi ja salmessa saari—
valon vaeltajien nyt sinne on tie,
mut missä on onneni kaari?
Yhä huokailen, onneton, orjuuttain—
oli linna ja linnassa impi—
jos huolisi joku mun huoliain,
sois kantelo kaunihimpi.»
Hän lauloi näin, hän näkyi näin—
oli saari ja saaressa linna—
hän elämän onnesta orvoksi jäi,
oli laulu hän Suomen rinnan.
Hän suloinen, hän suruinen,
hän ijäti itketty, ainoo,
jota uneksin ain, jota unohda en,
min muisto mun mieltäni vainoo.
OMA SYY.
Me oomme kuin luolassa ahtaassa. Tunnetteko?
Tääll' ihmisen kuihtuu joka aatos, tunnetteko.
Rikos täällä on riemuita, syy täällä on surra,
lupa vain vaikeroida ja toisia purra.
Me tukahdumme. Me itse tiedä emme, miks meiltä ilma loppuu, me miksi suutelemme sitä ruoskaa, mi meitä lyö iki, aina— oma syy! Ei meitä vika vieraiden paina.
Oma syy, että oomme me orjat ja kurjat, oma syy, että meille on onnen oikut nurjat, oma syy, että suorinkin väärähän vääntyy, kuihtuu, kituu täällä tai nälkähän nääntyy!
Mitä tehdä? Miks koko kansa tyytyy?
Miks kaikki sen kauneimmat alotteet vain hyytyy?
Miks nuoriso jäähtyy? Miks on koko suku
vain murtuvien kevättoivojen luku?
Siks että me itse emme itseemme usko, siks että Suomi meille on iki-iltarusko, siks ettemme uskalla itseemme luottaa, nähdä onnea oman työn, tehdä ja tuottaa.
Miks tehdä? Miks tuottaa täällä koskaan mitään?
Ei, ei! Ulkomaista tääll' uuden olla pitää!
Me saammehan Saksasta kaikki uudet aatteet,
kuosit kaikki Ranskasta, Englannista vaatteet.
Me oommehan itse vain inha raaka-aine! Me vasta hienostumme, kun meidät meren laine on rannoilta vierailta kotitupiin tuonut, meistä jotain muuta ja arvokasta luonut.
Mut itse me saamme sen ilojuhlan maksaa!
Ja maksamme siksi, kuin kukkaro jaksaa.
On totta: ei kelpaa vain olla suomalainen.
Mut miks meitä tee ei tahto kotimainen?
Siks ettäkö emme voi itseämme luoda?
Jos emme me voi, on turha muilta tuoda!
Siks ettäkö oomme me iki raaka-aine?
Jos emme me nosta, ei nouse Suomen maine.
Kas, muut meille nauraa! Se vaikk' on pieni haitta,
me tahdommeko olla vain muiden aarre-aitta?
Me tahdommeko ostaa, kun voisimme myödä?
Itse saada iskuja, kun meill' ois mahti lyödä?
On kukin oman onnensa seppä, myös kansa. Mut kansa, mi arvosta ei tekojansa, on tehoton, on kuollut, on iki muiden orja, ei sini; meillä vapaus voi soida sorja.
Ei sini nousta notkosta Suomen kansa saata kuin emme me viljele isiemme maata, kuin emme me usko oman tahtomme tarmoon, kuin jäämme työn vieraan ja ainehen armoon.
MIES MIEHELTÄ.
Mies mieheltä, mies mieheltä soi taisto nyt kautta maan; kenet taisto kaas, hän nousee taas, ei petturi milloinkaan. On kansojen oikeus ijäinen, myös oikeus kansan tään; jos seiso ken ei eestä sen, hän kuollut on eläissään.
Mies mieheltä, mies mieheltä väkivalta nyt maahan käy; on Suomen yö, on yössä työ, ei aamun toivoa näy. Kun kansan parhaat kahlitaan ja kansa onneton ei estää voi, vain kestää voi, se kärsimystä on.
Mies mieheltä, mies mieheltä maa sankareita luo; se ainoo on säde auringon, mi lohdutusta tuo. Mut voi, että poiat oman maan vieraalle heitä vie, ei vuoksi muun, vain palkan, suun— se tuska tuimin lie.
Mies mieheltä, mies mieheltä lähestyy turmio. Maa silvotaan, laki poljetaan, on poljettu kauan jo. Joka kansanjänner vireesen, muu tässä auta ei, työ yhteinen, tuhatkertainen tai surma Suomen vei!
Mies mieheltä, mies mieheltä lyö tunteet kytketyt. Kukin paikallaan, kukin kohdastaan on maansa muuri nyt. Kun sulho jättää morsion, kotinsa harmaapää, ja eestä maan käy vankilaan— ken silloin kylmäks jää?
Mies mieheltä, mies mieheltä pyhä lippu siirtyvi. Monet taisto kaas, se nousi taas, taas pilvihin piirtyvi. Taas ylpeät olla saatamme. Maan kansat: kunniaa! On vaatteessa sen sana vapauden, sitä suojaa Suomenmaa.
MAGNA CHARTA.
1863-1913.
Tuo tottako ois:
oli meillä kerran kansa,
vapaa kansa vallassansa,
ja kansalla hallitus, mi tajusi sen tarpeen?
Ja ettäkö maalla ois mahtaja ollut,
mi suureksi tullut
on vuoksi sydämensä
ja suuren lempeytensä
ja huolen, jolla liensi hän haavoja arpeen?
Tuo tottako ois?
Ei olla se vois:
näät silloinhan oisi
olot kaikki täällä toisin
ja kaikkihan seurais sen aurinkorataa;
ovat kansojen hengen ja elon siemenjyvät
esivallan teot hyvät
ja häirinnyt mikään
ei täällä ijäst'ikään
ois ruhtinaiden onnea ja kansan vuosisataa?
Totta olla jos vois!
Ja maahanko ois
myös Magna Charta luotu
ja tänne vapaus tuotu
esivallan oman käskyn ja määräyksen mukaan?
Ja ettäkö vahtinut järjestysvalta
ois sitä yltä, alta,
ja laki yksin täällä
ois ollut vallanpäällä
ja tohtinut loukata ei sitä oisi kukaan?
Se tottako ois?
Ei olla se vois;
näät silloinhan täällä
ois turva tuulissäällä
ja silloinhan täällä kai oisi vapaa kansa;
kun kuulemme tuosta, se soi kuin kaunis laulu,
se on kuin kaunis taulu,
mi sydämiä syttää,
mut murhemielen jättää
ja nyky-olot näyttää tosi karvassansa.
Totta olla jos vois!
Josp' uskoa vois,
maan hallitus että ois vielä maan hyöty
ja että vapaus lyöty
vois turvata oikeuden, lempeyden mahtiin,
ja että elo kansojen kävis lain mukaan,
jot' ei loukkaisi kukaan,
joka on omatunto,
on esivallan kunto,
ja että ajantieto soisi sydämien tahtiin!
Josp' uskoa vois!
Olot täällä toisin ois,
ois Suomi suuri, vankka,
ois vartio sankka
ja varmaankin valtakunnan kruunussa helmi.
Mut vainovuodet tulleet on tuimat ja kovat,
ne vienehet ovat
tuon meiltä lapsen-uskon
ja elon aamuruskon
ja toivon, mi kauniina karkeloi ja telmi.
Josp' uskoa vois!
JOULU KRESTYSSÄ.
Pian soivat joulukellot kaikkialla, Jumalan rauha kulkee kautta maan, näkymätönnä joka akkunalla jo joulutonttu tanssii tanhuaan. Mut mustat on vankilan muurit.
Jo siskot siskoihinsa yhtyy, taatot taas perhepiireihinsä sulkeutuu, ja maammo muistaa monet joulu-aatot, kun kukki itsellekin ilonpuu. Mut kolkot nyt on kodit Suomen.
On ilo poissa. Muistuu meillä mieleen ne miehet, jotka väärin vangittiin, ne kodit, joissa jäänyt ovenpieleen on jouluksikin suru synkkä niin, että kynttilät tahdo ei tuikkaa.
Ja he ei sentään ole tehneet muuta kuin minkä tekee joka kunnon mies, he suojanneet on Suomen joulupuuta, meill' että oisi oma kotilies, isänmaa, emonkieli ja laki!
Nään heidät selvään. Tunnen heistä monta. Jokaisen käteen käydä tahtoisin, sanoa—sana kuink' on arvotonta!— ei, hiljaa ehkä pois ma hiipisin ja virkkaa voisi en mitään.
Ma tiedän: tunteet politiikan vaa'ssa ei paljon paina, ehkä sentään vähän. Mut tiedän myöskin: ellei tunteet maassa nyt liiku, ei meist' ole elämähän, vaan käyköön kaikki kuin käykin!
Ne kunnon miehet! Isät, äidit heidän, jo kuolleet taikka vielä elävät, jos kenenkään, on tässä kiitos teidän, tuhannet teitä tänään kiittävät, kun annoitte urhoja maalle.
Ja mieleen heidän kun te istutitte tuon tunnon, että oikeus on pyhä, ja siinä uskonnossa kasvatitte nuo miehet, jotka siihen uskoo yhä, ja joista vuossadat kertoo.
Ja lapset, joill' on onni olla heidän, te saitte muiston kadehdittavan, tiedätte: Suomen vastaisuus on teidän, sen isät loivat yössä vankilan, ja huonommat liene ei pojat.
Sanoinko, kolkot kodit Suomen oisi?
Ei, joulurauha kulkee kautta maan.
Iloa eikö itsetunto loisi,
me että kunnon kansaan kuulutaan?
Ja siitä me kiitämme heitä.
Ja kolkko heille oisko Krestyn koppi? On heillä sentään jouluseuranaan se hyvän omantunnon vankka oppi, joll' on he nostanehet Suomenmaan, kun meilt' oli usko jo mennä.
Palavat heille kaikki kynttilämme, jokainen kuusi heille kumartaa, soi syvimmällä meidän sydämissämme kuin jouluvirsi sana: isänmaa. Mut kunnia, kunnia heille!
20/12 1913.
HAUTAUS.
Eellä ensin risti puinen, sitten pappi partasuinen.
Sitten ruumisvaunut, sitten lyhyt seura saattajitten.
Sekin kylmä, virallinen, vaikka varsin toverinen.
Soittokunta sotilaita!
Ken nyt matkaa kuolon maita?
Painettien kylmä kärki vastaa, jos ei keksis järki.
Kuka? Yksi miljoonista valtakunnan kasarmista,
Puhuu tuima pohjatuuli, siintyy soittajankin huuli.
On nyt aamu Uudenvuoden.
Tuonko tuli myötään tuoden?
Näky vaiko vertauskuva?
Ei! Vain taulu unhottuva.
Hautaa vain nyt valtakunta poikaa kesken pohjan lunta.
Nimetöntä, suurta lasta kivääriä kantamasta.
Marssimasta maita, soita, elon lyhyen louhikoita.
Vierryt lie hän Venäjältä.
Täällä päättyi päivät hältä.
Kuka? Yksi miljoonista takin harmaan kantajista.
Niistä, joiden hartehilla mahti maan on mahtajilla.
Soitto soi niin suruisasti.
Katson kadun päähän asti.
Itkettäis, jos ilkeis. Huuli vavahtaa, käy pohjatuuli.
Siittää sydän mieltä monta, rakkautta rajatonta.
Myötämieltä miljoonien lumen alle painuvien.
Uunnavuonna 1914.
KANSALAISSEPPEL.
Leo Mechelinin muistolle omistettu.
Varmaan hän oli myötäsään soutajaks luotu,
otsalla onni, sielussa sointu ja rauha;
sorjemmin sous hän, vaikk' oli vastasää suotu,
koittanut konsana vaikka ei lepo lauha.
Myrskyssä seista hän tahtoi,
taistella tohti ja mahtoi,
työmies kuin ei kukaan,
johtaja, tempaaja mukaan,
mestari muodon ja sanain,
kyntäjä valtaisten vanain,
hän, Päämies, min haudalla sorrettu kansa
voi vieläkin muistella vapauttansa.
Taiteita suosi hän, tieteitä viljellä ehti,
kansansa yhteys ain oli mielessä hällä;
kaunista kauniimpaa ei laakerilehti
kansalaiskuntoa kuin oli miehellä tällä.
Korkeinna kaikista muista
kumpunsa kunniapuista,
myrskyt kun mylvii ja raastaa,
puu pyhä oikeuden haastaa,
laulaen lain ikikieltä,
miettien sankarin mieltä,
Päämiehen, min haudalla sorrettu kansa
voi vieläkin toivoa vapauttansa.
Pystynä kulki hän: tiensä ja määränsä tiesi,
kaiutti kansansa oikeutta kuin jalopeura;
kunnian soi hälle ystävä kuin vihamiesi,
kolme miljoonaa oli sankarin seura.
Sortajan suut hän suisti,
kaukaiset maat hänet muisti.
muodoissa lempeetä, mutta
aatteissa karkaistunutta
poikaa pohjolan peräin,
miestä miekankin teräin,
Päämiestä, min haudalla sorrettu kansa
voi vieläkin vannoa vapauttansa.
Harmaa on taivas, halla mielihin hiipii,
raskaina riippuen itkevät puut sekä pilvet;
kuoleman tuuli kansamme toivoja riipii,
mutta kummuista kaikuvat kalvat ja kilvet.
Kuulkaa! Se Suomen on soitto!
Tuomiopäivän on koitto!
Nousevat paatiset parmaat,
veisaavat vainajat harmaat
voittoa Väinölän rantain
urhoa kilvellä kantain,
Päämiestä, min haudalla sorrettu kansa
voi vieläkin leimuta vapauttansa.
26/1 1914.
II.
SIELLÄ PUUT PUNALLE PAISTOI
Kesäkuvia.
1.
VENERETKI.
Kelmeä kesäinen yöhyt yli maiden, merten; veno vettä viiltämässä.
Kaunoista venossa kaksi; toinen sulho suuri, toinen morsian totinen.
Soutelevat, joutelevat.
Neiti vieno virkkaa:
»Minne matka morsiamen?»
Syttyvi urohon silmä: »Katso kaikkianne, nää etkö utuista nientä?»
Luo silmän selälle neiti: »Kuin kuparilanka hämärästä häämöttävi.»
Soutelevat, joutelevat.
Mies väkevä virkkaa:
»Etkö jo enempi nähne?»
Katsahtavi hiussorea: »Kuin hopeasolki idän alta kuumottavi.»
Soutelevat, joutelevat.
Onnen poika puhuu:
»Koht' eikö koti jo paista?»
Helkähtävi hienosormi: »Niinkuin kultavanne kaartuvi sylistä vetten.»
Meren sankari sanovi: »Siell' on Terhensaari, siellä korkea kotimme
nousussa punaisen päivän, laulussa sinisen linnun; siell' on matkan määrä.»
2.
TERHENSAARI.
Tuosta rantahan tulevat; kultakaislat kaikkialla häilyy, soittavat somerot alla askelien onnellisten, hiekat heläjää, mullat muhajaa, veenvalamat, raakunkuoret jalan alla rauskaa; laituri lahen perällä, siinä ulpukat utuiset.
Polku lahden pohjukasta, puron vartta vastamaata nousu, siinä on lempeä lepikko, tuomilehto tuoksuvainen, viita vipajaa, kaste kimaltaa; polun kaidan kahdenpuolen vesiperhot leijaa, leikkivät sudenkorennot lehdillä pajun ja raidan.
Kunnahalla kuusimetsä, kuusten alla talo niinkuin linna, teräksestä portti tehty, porras silkillä silattu, sametilla tie, marmorilla maa; peräseinä peuran luusta, ovi osmon luusta, akkunat merenvahaiset, katot kissankultahiset.
Katselevat, kummastuvat: »Oishan tuossa tupa onnellisten, vaan on mennä liian pieni, liian pieni tulla tuonne, kun on kyynärää kahta kaikkiaan koti korkeuinen. Lieko linna kääpiöiden, lasten leikkimaja? Ei meille sijoa siinä meren suuren soutajille.»
Istuvat sydämin synkin polun päähän, linnan portin eteen.
3.
SININEN LINTU.
Se lauloi sininen lintu: »Ihmis-, ihmiskullat, kuinka teiss' on tuhma tieto autuudesta elon!
Kuinka nousta nuori kukka voisi vanhan mieleen, suven henki heilimöidä syksyisessä puussa?
Suljettu on suuri onni, taivas kiinni hälle, jok' ei lapsen lailla tule Terhensaaren linnaan.
Lähtehessä kylpekäätte kuusikummun alla, virran vienon paaterella päivää paistatelkaa.
Murhemuistot entisyyden tuonne kaikki jääkööt, tuskat öitten tummien ja hikihelmet päiväin.
Elo niinkuin ensi kerran silmillänne nähkää, kun ei huolta huomenkoiton eikä eilis-ehtoon.
Maan ei liene mahtajille Terhenlinna tehty, tehty vain on tulla niiden, joill' on unhon lahja;
joill' on kyky kummastella, ilo ihmetellä, usko aina uudistua, toivo toinen olla.»
4.
METAMORFOSI.
Kuulivat he virren kumman; käsi kädessä kulkivat kivistä tietä linnunlaulu-laaksoon, siinä lähde läikkyväinen, vesi vailla pohjaa.
Katsoivat kuvastimehen; kuvan näkivät kumpainenkin itsestänsä, elon entismuistot otsillensa uurtunehet, surut sielunsilmäin.
Koettivat kädellä vettä; iho värähti, valvahti pyhä vavistus sydänkammioissa, kulki verta kumpaisenkin kasvot kalventaen.
Virkahteli valju impi: »Sydän minulla sykkyräksi sylkähtävi, kun ma tuumin tuonne syöksyä sylihin aallon syvän, pohjattoman.»
Vastasi vakava sulho: »Veri minulla niinkuin seinä seisahtavi auvon aavistusta, uskallusta onnen uuden; sylitysten syöstään!»
Verhot vaatteiden valahti; hetevesihin heilahti heleät varret, painui alle pinnan, nousi kohta päätä kaksi virran vienon kalvoon.
Päätä kaksi kaunokaista, hyvä-hymyistä, auvon nuoren autuasta, unho-onnellista; katsoi taivahan sinehen, sukeltausi jälleen.
5.
LUONNONLAPSET.
Leikkivät nyt lapset kaksi Terhensaaren tanterella, liepeellä utuisen linnan.
Kiittävät kiloa päivän: »Armas aurinko, antaja pyhän elämän, aina paistaos, ällös polttele poroksi ihmis-onnea, kukkia ijäisen niitun!»
Kumartavat Luojan kuuta: »Kaunis kumppani, kaitsija elon unien, herätä haaveita, älä ärjyjä sydämen, sielun peikkoja; ole oikea toveri!»
Yötäkin ylistelevät: »Tähdet kirkkahat, kynttilät Jumalan juhlan, olkaa lempeät, älkää ankarat ijäti kuin on kohtalo, kuin sen vaskiset vasamat!»
Kuuntelevat kuu ja päivä, tähdet lempeät lupaavat.
Meri yksin ympärillä huoahtaa ja huutaa raskahasta rinnastansa: »Luonnon laajan lapset! Kaikki on katoova kerran, unen saaret uppoo, painuvi paraskin haave, pilvilinna hienoin.»
Laulahtavat lapsikullat: »Niinpä kauniisti nukumme pohjalla meren sinisen, lummekukkien lomassa.»
III.
PYHÄKKÖ.
Oli yö, kun astuin kammioos, oli aamu, kun heräsin suuteloos, miten kadulle pääsin, ma tuskin muistan; ma seison ja katson ja päätäni puistan.
Ei varmaankaan lie totta tää.
Niin kaunis mun päätäni pyörryttää.
Niin ihana ollako ihminen voi?
Kuin joulukirkko mun sieluni soi.
Sa armas laps! Sa auringon laps!
Sa maailman kirkkaus kiharahaps!
Miten saatoit sa olla niin kaunis ja hyvä,
niin valoisa, lempeä, lämmin ja syvä!
Ah, luulin jo, että päällä maan ei minulla onnea ollutkaan ja ett' olin päivän nurjalla puolla, ei eessäni muuta kuin jäätyä, kuolla.
Ja luulin jo, että syrjähän olin syösty ma pöydästä elämän, mua ettei muistaisi, lempisi kukaan, ei ottaisi muiden ihmisten mukaan.
Ja tunsin jo, ett' olin kummitus vain, hymyn huomasin hyytyvän huulillain, ei käynyt leikki, ei käynyt työ, yli sieluni lankesi ikuinen yö.
Ja nyt! Miten kaikki on muuttunut! Taas kukkivat tuntehet tallatut, taas lyö läpi rintani elämän helke, käy unhotus murheen ja unien välke.
Mut kuinka ma arvata saatoinkaan, sa että voit anteeksi antaa vaan ja että mua muistaisit, lempisit sinä, jolle niin olin tuskaa tuottanut minä?
Ja maailman polkuja matkaten, miten uskalsin, onneton, uskoa sen, mull' että ois ainainen koti siellä, polo, josta ma poistuin niin korskalla mieliä?
HYVÄ PETO.
Peto on minun armaani, vaan peto hyvä, ei haavoita silmänluontinsa syvä, ei tahdo hän tappaa, kynsiä, purra, vain hiipiä hiljaa ja kauniisti surra, pään painaa olkahan lemmityn miehen, elon siirtää kuin laskevan auringon tiehen; hänet kiertää katseella hyväilevällä, niin kärsimys-kirkkaalla, surun-kipeällä, ja heittää maailman yli yön hunnun ja tuntea kuolon ja rakkauden tunnun.
Peto on minun armaani, vaan peto arka, hän askelta säikkyy, hän ääntä jo karkaa, kun kutsut, hän pelkää, kun huudat, hän lymyy ja silmänsä lehvien halki vain hymyy, hänet saada voi saaliiksi ahdistamalla, kun vuori on eessä ja jyrkänne alla, voit vangita hänet ja kotiisi kantaa, mut silloin hän saattaa iskunkin antaa, voi hyväillen hyökätä, suudellen purra ja itse sun haavojas haikeimmin surra.
Peto on minun armaani, vaan peto soma, ei tahdo hän olla pyytäjän oma, hän tahtovi tulla, kun hällä on mieli, ei silloin kun kutsuu lempijän kieli, jos väistyt, hän seuraa, jos hyökkäät, hän haihtuu, jos etsit, hän elämän-murheeksi vaihtuu, hänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä, et itkuas näytä, et vastaansa ennä, hän kärsiä tahtoo ja onneton olla ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.
LEIKKIÄ.
Leikkiä lyöden
sun luoksesi tulin,
mutta mä murheesi
hehkuhun sulin.
Nyt olet iloinen,
nyt olet vapaa,
enkä mä tummaa
neittäni tapaa.
Antanut oon
ilon päärlyn mä sulle.
Miksi et murheesi
huntua mulle?
Haihtui huntu,
kun itse sa haihduit.
Vaihduin, kun itse
sa valkeaks vaihduit.
Jälleen nään
sinut entisin silmin,
naljaillen nauran
ma lempeni ilmi.
Menneet on iltani
itkun ja huolen.
Leikkiä lyöden
sun eteesi kuolen.
RINTASOLKI.
Mi sulo, kun taloustoimissa liikut, mi lempeys, kun leikkien polvella kiikut, mi puhtaus mun sieluni ympäri saartuu, mi kauneus, mi korkeus mun ylleni kaartuu!
Ma muistan, kun näin sinut ensi kerran: Sa katsoit kuin katsoo enkeli Herran, mut silmäsi nurkasta kyynele kiilsi; niin raskaasti, ah, se mun rintaani viilsi.
Ma kysyin: »Miks itket sa ihana, sorja?»
Sa vastasit: »Oon pahan maailman orja,
ma itken ihmisten kovuuden vuoksi.»
—»Tule pois, tule hyvien ihmisten luoksi!»
Älä luule, sen että sun tähtesi tein ma! Oman itseni vuoks sinut kotiini vein ma, oman onneni vuoks sinut kukkasin koristin, puin silkkiin ja kultaan ja soljilla soristin.
Mut ah, pian kuihtuvat kukkaset runon!
Siks uusia aina sun päähäsi punon.
Ja kohta ne laulun kullatkin putoo:
ei lempi, mi laulut ja kukkaset kutoo.
Sua lemmin, mut en kuin lempinyt oisin, jos oisin sun kohdannut ennen ja toisin; sua lemmin kuin kauniimman maailman kuvaa, mun vuoks, pyhän pyyteeni vuoks punastuvaa.
NEITI INKERI.
Keinulaudoilla kesäisillä nähtiin Inkeri-neiti tuo, tukka keltainen Inkerillä, kieli vilkas kuin virran vuo, kissankellojen kilinä soi, kussa katseensa karkeloi, mutta naurunsa missä helkkyi, kastehelmissä lehto välkkyi.
Hänellä veljiä kymmenkunta. Veljet vierivät maailmaan, satoi taaton jo päähän lunta, maammo vietihin alle maan, mutta puutarha Inkerin kukki kaunis kuin ennenkin, siellä asterit, kurjenmiekat, suorat käytävät, hienot hiekat.
Kerran yö oli, ukkos-yö. Valvoi Inkeri kammiossaan, eessä silmien iskee, lyö, tyttö seisovi hurmiossaan, ei hän ukkosta pelkää; silloin puiston polkua nousee mies, hän, tuo itketty talvi-illoin, josta vain sydän neidon ties.
Hän, tuo ainoa, jolle antoi kerran lempensä nuoren hän, joka kanssaan sen kauas kantoi, viskas virroille elämän, luotaan kuin kukan turhan heitti, sitten sen syli aallon peitti, eikä Inkeri saanutkaan raukkaa konsana rakkauttaan.
Häntä vuosia itseksensä itkenyt oli Inkeri, vihdoin kuivannut kyynelensä; sentään veljiltä tiedusti vieläi joskus hän kirjeissänsä miestä, min kuva sydämellänsä neiti korkean kartanon tahtoi kulkea kuolohon.
Mutta mies salamoiden kesken. puiston polkua kohoaa kohti huonetta lemmen lesken, kohti Inkerin ikkunaa, katsoo Inkeri kalpeana; seisahtuu uros kumarana, äänin kuiskivi murtuvin, takaa kukkivan syreenin:
»Kulta Inkeri, keltatukka, vaimo valkea nuoruutein, kuihtui pois elon onnen kukka, omas sentään on sydämein, katso, ikkunas alle tänne mun on lingonnut lemmen jänne halki ukkosen, halki yön, tuiman keskeltä arkityön.
Kulta Inkeri, keltakassa, totta muistanet vielä mun? Venhon muistatko valkamassa, jolla kauaksi sousin sun? Pienen muistatko Pyssyluodon, missä sai punapursi vuodon, täytyi yöpyä alle puun kuun ja aaltojen kuunteluun?
Kulta Inkeri, keltahapsi, miksi vastaa sa mulle et? Olin nuori, sa olit lapsi, meiltä särkyivät sydämet, pois me leikimme lemmen onnen, pois me tanssimme tuskan ponnen, huomaan, vasta kun myöhäist' on liian kalliiksi karkelon.
Kulta Inkeri, keltatukka, kuule, kuuntele armas mua! Vaikk' on syömmeni syönyt hukka, ijät päivät ma rakastan sua. Tiedän nyt, mit' en ennen tiennyt; mult' on tää talo järjen vienyt, ei, en lähde, ma poistu en, ennen kuin sua suutelen.
Kulta Inkeri, kutrikelta, anna anteeksi pyytehein, varmaan vaikutan kuollehelta; palajan jällehen purrellein. Mutta uskoisit mua sa varmaan, pääni nähdä jos voisit harmaan, kuulla itkuni ijäisen polon pohjasta sydämen.»
Poistui mies kuin oli hän tullut, haihtui taivahan salamaan. Silloin Inkerin huulet hullut kiertyi nauruhun katkeraan, nauroi hetken ja nauroi kaksi, nähtiin aamulla sairahaksi, mutta huulilta hourupään nauru poistu ei vieläkään.
Pirtin portailla pimenevillä nauraa Inkeri-neiti nyt, tukka takkuinen Inkerillä, katse kuin lasi himmennyt; menneet onkin jo pitkät ajat; peittyneet monet lehtimajat, keinulaudoilta laulut laanneet, naiset kaunihit maassa maanneet.
SYYSLEHTIÄ.
Syyslehdet pään päällä lentelee, suru kulkijan rinnassa kumahtelee.
—Ah, lentävä lehti, sun laillasko lien pian päässä ma lempeni, lauluni tien?
»Ole huoleti, vieras veljemme!
Tuhat vuotta tai hetki, on yhtä se.»
—Ah, lentävä lehti, sun laillasko jäin ilonpuustani irti ja elämästäin?
»Pysy tyynenä! On elo unta vaan, ilo ainoa itkeä unelmataan.»
—Ah, lentävä lehti, sun laillasko voin päin haihtua haaveita nousevan koin?
»Tule viisaaksi, vieras veljemme!
Koi koittavi, mutta ei murheelle.»
Yli lentävät poloisen kulkijan pään, mi kaipaa kaunista elämätään.
SYYSSÄTEITÄ.
Mikä valkeus äkkiä ympäri pääni? Mikä lempeä ääni kuin kieliltä kantelon hopeisen? Mun mieleni synkkyys haavehin haihtuu, suru kaihoksi vaihtuu ja muistoksi päivien menneiden.
Ja valkeus kasvaa ja kasvaa yhä ja kantelo pyhä soi helisten täydellä voimallaan, veet veisaavat myötä ja kuuraiset puistot, ja mieleni muistot pian peittävät minulta taivaan ja maan.
Noin laulaa ne sätehet syksyisen mielen: »Sun soittosi kielen me tahdomme jällehen soinnuttaa: kun kului pois elos kaunehin kulta, et tuntehen tulta sa saa, mutta härmää sa saat, hopeaa.»
Ja vastaavat lempeät tyttäret taivaan: »Et taas elonvaivaan saa pois meiltä mennä, et tummua pois; vain valjeta saa polo, vaivattu pääsi, niin kohtalo sääsi, sen huolimme huntuun kuin onnea ois.»
Jo tanssivat ilmassa taivaiset hunnut, jo saapuvat tunnut nuo elämän mennehen arpeuneen. Suo kohtalo joskus kaunihin ehtoon maan lapsien lehtoon, elon onnea anna ei uudelleen.
SIMON PYLVÄSPYHIMYS.
(Varhainen aamu erämaassa. Päivä koittaa.)
Nouseva Aurinko, ainoa ystäväin, kuinka sua kiitän sielusta, mielestäin!
Ah, miten armaat on kasvosi mulle jälkehen pitkän yön! Kamppaelin taas peikkojen kanssa, saapuivat suhisten luolistansa, tahtoivat tyhjiksi tehdä mun henkeni pitkän työn. Ah, miten armaat on valkeuden parmaat sille, min maailma mustaksi meni ja synkkeni syön!
Nouseva Aurinko, uskoni, kirkkautein, taivahan airut synkälle sydämellein!
Kakskymmentä vuotta jo seisonut oon ja mahtanut mahdotonta, muut käyneet on leikkiin ja karkeloon, ma kestänyt taistoa monta; nyt enää kestä mä en, ma tiedän sen, olen uupunut, murtunut miesi, lien sammunut, lien tummunut kuin hyljätty nuotio metsässä tai kodin aution liesi.
Ja taasko mun täytyis lämpöä, valkeutta antaa ja kuormani yksin kantaa?
Ei, riittää jo. Suo, kohtalo, mun mennä pois, pois sinne, pois, lepo missä ois! Kakskymmentä vuotta olen ollut jo kansan pylväs, kakskymmentä vuotta pyhä, synnitön, syytön ja ylväs, olen ollut suotta, sen tunnen nyt, sen tuntea sain yön tuskissain, tuon tunnen nytkin ma valveillain.
En rukoilla saata, en etsiä maata Isän ijäisen.
Siks rukoilen sua Aurinko! He tulevat jo, kas, kansaa, kansaa, ne tulevat kohti!
Valo heille ma olin, mi taivaalta hohti; nyt pelkkää yötä ja epäilystäkö tarjota heille?
En voi, en saata, en palata myöskään taas elämän teille. Mitä tehdä, mitä? Yhä toivoa sitä, joka tule ei koskaan, vai jättääkö kaikki ja päänsä syöstä paasihin korven? Näin pääsen yöstä, näin pääsen tästä sydäntuskasta, kauhusta, häpeästä!
Pyhä Aurinko, ota vastaan minut! Minut siunaa, niinkuin ma siunaan sinut.
(Syöksyy alas pylväänsä päästä.)
IV.
KUMMITUS.
(Kohtaus nykyaikaisen sanomalehden toimituksesta.)
Tuli kummitus kerran toimistoon— ihan oikea kummitus, keski-yöllä— oli, toimitus viistänyt viidakkoon ja tuuminut: Itse toimittakoon lehti itsensä, ei elä ihminen työllä!
Vain toimitussihteeri raataa ja hikoo ja kiroo ja pauhaa ja paitakin likoo ja hermot jo on päin helkkariin. Piti puhua Turkuun ja Viipuriin, myös katsoa maaseutu-lehtien läjät, nuo kauhun kalpean levittäjät yli toimiston nuoren pokkulalauman. Hän tuumia sai joka liitteen ja sauman, kun taittaja toi sanan hymyilyllä: »Kakskymmentä palstaa on liikaa jo kyllä!»
Kuten huomaatte, parhain paikka tuo ei ollut saapua kummituksen. Hän kuitenkin tuli ja astui luo, veti visusti jälkeensä kiinni uksen ja seisahtui sekä katsoi päin läpi pääkallo-reikien hirveäin. Hän tarkoitti totta, ei tullut hän suotta; taas maannut hän maass' oli kymmenen vuotta, oli alkanut luuvalo vaivata poloa, siks liikettä vaati hän, seisaalla-oloa, näin lähtenyt tuost' oli toikkaroimaan hän luottaen kummitus-kauhunsa voimaan.
Hän tottunut ain oli efektiin, näät hän oli mieltynyt teatteriin, hän rakasti suuria vaikutuksia, papinpaatosta, kuutamokuiskutuksia, käärinliina-liikkeitä, tapeetti-ovia, tikar-temppuja, haa! myös myrkkyjä kovia, oli kummitus oikea näät, ei väärä, mut väärä nyt sattui matkansa määrä.
Ei toimitussihteeri nostanut nokkaa, ei huutanut, ei edes säikähtänyt.
Kun kummitus seisoo ja yskii ja pokkaa, hän saa sanan vastaansa vain: »Mitä nyt?»
»Haa, haa!» hoki kummitus.
—»Mitä siinä niin hahhah!» sanoi sihteeri.
—»Ois mulla uutinen.»
—»Jahhah», sanoi sihteeri, viitaten stenofoniin, »puhu tuohon, mun täytyy nyt taas telefoniin!»
Nyt kummitus suuttui: ma lemmolle näytän, kun kaikki ma parhaat keinoni käytän, kun kalistan hampaita vastakkain ja tanssahtamaan saan sääreni vain. Voin saarnata myös, voin messuta myös; totta juukeli, heität ja hellität työs tai ainakin senverran katsahdat tänne, ett' tunnet kuin laukee järkesi jänne ja lankeat peljäten polvillesi, pyhimyksiä pyytelet turvaksesi, tulet tuhmaksi taas, kiellät kirkkahan pääs, kadut vaivaista syntistä synnyntääs!
Oli kummitus oikein vihoissaan. Näät kummitus vaatii kunnioitusta ja uskoa, maailmankatsomusta, hän muuten ei kummitus olisikaan, kukaties mikä ois tai ehk'ei mikään! Sitä kestäis ei paras prestiisikään, olis vaarassa varjojen eksistenssi, koko korkea kummitus eksellenssi, koko kirkkomaa, koko hautuumaa, ties Herra, kuin kävis kirkonkaan ja suntion, piispan ja pastorin ja kirkkoherran ja kanttorin, vois tulla hulluksi hippakunta, ei lautamies saisi enää unta, ei ehkä korkea raatikaan— se onnettomuus ois kansan ja maan!
Ja stenofoniin hän uutisen tuon ärjäisi: »Kummitus toimistossa!» Ja vartoi nyt vihanhurmiossa, miten sihteeri vastaan-ottais sen.
Mut sihteeri palasi puhelimesta ja istui vanhalle paikalleen, ei mitään merkkiä romantisesta, hän vaipui vain yhä realiseen, hän puhui Porvoosen, Raumalle, Poriin, hän heitteli pinkkoja paperikoriin, mut nähnyt ei vierasta vieläkään.
Nyt loppui jo tyysti tyyneys tään, ohi sihteerin silmien luurangon käsi nyt ojentui: »Olen ystäväsi.»
Tuli hiljaisuus, tuli vaitiolo. Mut säiky ei sihteeri, ei ole nolo, kynän nostaa hän kyllä ja katsoo kättä luusormista, mutta peljästymättä, käsvartta pitkin jo katseensa kulkee, hän hirviön silmihin katsoa julkee, tuon tutkia kiireestä kantapäihin. Meni tuokio, kaksikin hommihin näihin, kunis äänellä hieman värvähtävällä— joka ei ole ainainen tapa hällä— sanat painavat lausui: »Onko joku?»
Sanat historialliset: »Onko joku?» Hän ei kieltänyt mitään, ei myöntänyt mitään, hän tahtoi avoinna porttinsa pitää joka mahdollisuuden mahtua sisään, mut myös ulos, toisia jos tulis lisää. Sanat korkeat niinkuin Kosmos, vaikka hän huomasi, ett' oli vaaran paikka.
Tuli kummitus tuosta hulluksi aivan, hän kalisti harvoja hampaitaan, näki toisen hän vieläkin suuremman vaivan, rupes riivattu tuossa hän tanhuamaan, hän heitti säärtä ja sitten toista ja, kumpikin ne oli reumaattiset, se vast' oli vilskettä aikamoista, kovin puuskutti putkensa pneumaattiset, luut kalisi, löi nivel niveltä vasten, yli tuolinkin karmin hän säärensä sai, yli pöytien, hyllyjen arvokasten, yli tolppojen, saksienkin, huihai!
Mut toimitussihteeri tyynenä pysyi, papereitansa koki hän varjella vaan, tosin hieman hän kalpea oli, kun kysyi: »Eikö käy herra Kummitus istumaan?»
Ulos laukkasi kummitus, hirnahti kerran, hävis päätänsä pidellen huomahan Herran.
Mut toimitussihteeri katsoi hetken hänen jälkeensä, tuumien syytä tään retken: Jaa, jaa, tais uutinen hänellä olla. Hän stenofonihin mietteissään nyt kääntyi, sai sieltä uutisen tään, sanat: »Kummitus toimistossa!»—No jaa, mut parempi otsake! Halloo, jaa jajaa, ei »toimistossa», ei niin, ei niin, me panemme: »Kummitus hunningolla.» Voi ottaa sen—pikku-uutisiin!
ELÄMÄN KOREUS
(1915)
ELÄMÄN KOREUS.
Kiinni riipun elämässä kaikin vaistoin, kaikin taistoin, vaikka kaikki tuskat tunsin, vaikka kaikki maljat maistoin.
Tartun elon sorjan tukkaan, pidän kiinni enkä päästä, sääli muita en, en itse myöskään itseäin mä säästä.
Kiitän joka tuokiosta, kiitän Sallimusta syvää, minkä elää vielä salli, minkä antoi pahaa, hyvää.
Teen sen itsetietoisesti: rikon taikka kärsin,—kestän, noin ma pelon peikot torjun, noin ma kuolon kauhut estän.
Tiedän, että sorrun, sentään— taikka kenties juuri siksi— elän suurta sunnuntaita, tunnen kaikki kaunihiksi.
Kenties juuri siksi mulle taivaan tuliruskot palaa, etten eespäin enää toivo, etten taapäin enää halaa.
Tässä seison enkä taida muuta: tällaiseksi loi mun aika, ijäisyys ja luonto suuri, joka elää soi mun.
Pyydä anteheks en mitään, mitään en ma anteeks anna, olen niinkuin luonto itse, joka lausuu: kärsi, kanna!
Harmetkohot hapset, menköön selkä poikki taakan alla, sentään elämää ma laulan, kiitän mieliä kirkkahalla.
Hyvät herrat, kauniit naiset, kyynelin ma täältä lähden, itken niinkuin syksy-ilta peittyessä pohjantähden.
Rakastan ma raivoon saakka tähteäni omaa tätä, elon joka ilmausta, maata sydän-sykkivätä.
Rakastajan lailla eroon kerran elämästä tästä: ikihyvästit kun heitän, vielä nautin elämästä.
Pyhä, suuri Tuntematon, turhaan mulle huntus nostat, tiedän, että kuolen silloin, koska näkös mulle kostat.
Siksi painan silmät kiinni, umpiluomin uskon sinuun, rinnoillesi pääni painan, tunnen, että uskot minuun.
Ah, te kuolevaiset! Kuulkaa, nähkää onnellista kahta, jotka punapursin soutaa, joutaa pitkin Lemmenlahta!
Kukat tuoksuu tuhtopuulla, tähkät täyteläiset häilyy, riemut rypäleinä tiukkuu, päivä alla, päällä päilyy.
Miks en laulais, laikahtaisi, koska sopii sorja raiku siihen, mist' on miesten retki, missä naisten naurun kaiku?
Rakas, pyhä, suuri Luonto, sulle soitan, sormet liitän, lumosit mun lasna kerran, siitä miesnä nyt sun kiitän.
Sulle uskoton en olla taida enkä tahdo,—helmaas suutelen ja kuolen, vaivun valheesees ja kuvitelmaas.