SUOMEN KANSAN ELÄINKIRJA

Kertomus Metsolan ja Ilmolan väestä ja elämästä

Kansansaduista sommitellut

Osmo Iisalo [Eino Railo]

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 167 osa

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.

SISÄLLYS:

»Suomen kansan eläinkirja», alkulause.
I. Eläimet tekevät tiet Metsolaan; kettu työpehtorina.
II. Ahkerat palkitaan; karhu ja muurahainen; pyyn tarina;
ketun palkka.
III. Laiskoja rangaistaan; päästäjäinen kirotaan;
käärmeen tarina.
IV. Samoin; palokärjen tarina, haukka ja hiiriäistuuppa;
käen tarina.
V. Samoin kyyhkynen ja sammakko, kyyhkynen ja metsäkana; tiainen
rangaistaan; rastaan tarina; pääskysen tarina; yökön tarina.
VI. Karhun ja suden ahneus sekä Tapion rangaistus. — Koira
menee ihmisen luo.
VII. Kettu tutkii loukkaan ja houkuttelee siihen karhun, jonka
hiiri pelastaa.
VIII. Koira pelastaa Pohjolalle elämisen mahdollisuuden. — Mies
rakentaa pyydyksensä eläinten teille; hänen ja eläinten
sopimus molemminpuolisista
oikeuksista. — Karhun ja suden synty.
IX. Kettu houkuttelee suden kuoppaan. — Kettu ja teeri.
X. Variksen vala; sammakon tarina.
XI. Kettu ja varsa; korpin juusto; harakka ja suksipuun hakija;
kettu ja varis.
XII. Kettu ja jänis.
XIII. Kettu ja kurki.
XIV. Karhu ja jalopeura sekä heidän sotansa; mies vaimonpoika.
XV. Karhun eukon kuolema; itkijän ja lapsenpiian haku; kettu
itkijänä; tuulensuunnat; meden haku.
XVI. Suden kirjavoiminen; kolmen puun nimi; tamman alahuuli;
susi oppii lentämään.
XVII. Kettu ja suden akka; kettu pakenee muille maille; hänen
muinainen kataluutensa.
XVIII. Lähtö Ilmolaan pahantekoon; avulias akka palkitaan; kolme
oinasta; Horpon ruuna ja karhu; sormikoukun veto ja muut
karhun onnettomuudet; jänis ja paarma auttavat karhua.
XIX. Horpon isännän ja karhun yhteinen kaski. — Metson
isänmaanrakkaus. — Karhu rovastina.
XX. Piippolan sika ja päivän nousu; sian lersa kärsä. —
Immilän ylpeä kukko.
XXI. Immilän kukon esi-isän kuninkaissa käynti.
XXII. Kettu ja Immilän kukko; eläinten rauha; kukon ja kissan talous.
XXIII. Kettu ja Piippolan vaarin kalanpyynti; karhu onkii hännällään
kaloja; kettu syö kirnuuksen; »Sairas tervettä kantaa»;
karhun kosto; kettu syö uudelleen viiliä.
XXIV. Susi Kääpälään; Merkin vanhuuden onnettomuudet; susi
auttaa Merkkiä; Merkki kertoo penikalle tarinan susista ja
kadonneesta pöytäkirjasta.
XXV. Susi, pukki ja pässi; susi ja räätäli; porsasten kastaminen;
pukin maan vakoaminen; pässien riidan ratkaiseminen;
lampaille veisaaminen; tamman passin katsominen.
XXVI. Merkki juottaa suden humalaan.
XXVII. Jänis ja pakkanen. — Kissan ja hiiren synty. — Jäniksen ja
kissan yhteinen talous. — Jäniksen pelastuskeinot. — Kissa
ja päästäjäinen. — Kissan vilja ja jäniksen vilja. — Kissan
ja koiran metsästys. — Jänis jättää kissan. — Kissan osuus
lehmän antiin.
XXVIII. Hiiren ja hänen sukunsa historia; hiiri ja sammakko; hiiri
räätälinä; katti kosiomiehenä; kello kissan kaulaan.
XXIX. Pukki ja Kääpälän vaari; pukki Katilan autiotuvassa ja hänen
karkoittajansa: karhu, hukka, peura ja kukko. — Jänis
takaisin Metsolaan.
XXXX. Horpon isäntä juottaa karhun humalaan. — Karhu loukkaassa.
— »Maksan niinkuin maailma maksaa.» — Jänis, hevonen, koira
ja kettu tuomareina. — Ketun palkka.
XXXI. Karhun, suden ja ketun kaskenkaato; Piippolan muorin voipytty;
ketun ristiäisissä käynti; kettu karkotetaan.
XXXII. Kääpälän kissa ketulle rengiksi; kissan topakka suku.
XXXIII. Kettu kertoo karhulle ja sudelle uudesta rengistänsä; sen
kärpäset, nimet ja aseet; ja susi kärpäsiä katsomassa; karhu
ja susi herra Vinkkeliä katsomassa.
XXXIV. Karhu ja susi laittavat pidot herra Vinkkelille ja ketulle.
XXXV. Karhu ja susi hakevat herra Vinkkeliä ontosta hongasta.
XXXVI. Metsän eläimet ryhtyvät sotimaan kotieläimiä vastaan.
XXXVII. Kääpälän vaari joutuu kärpän saaliiksi; yön vietto.
XXXVIII. Yötä viettäessä tarinoidaan: Orava, neula ja kinnas.
XXXIX. Lisää tarinoita: Jalopeura, hevonen, susi ja karhu; kettu
houkuttelee karhun syömään suoliansa.
XL. Kevät; rastas ja Vänskän Aatami; metsäkana; Kirppu-Jussi
ja korppi.
XLI. Lintujen käräjät; pajulintu ja köyhän miehen kylvös;
pääskysen silkinvarkaus.
XLII. Pääskynen ja varpunen; varpunen ja raunioruntti; raunioruntti
ja kivenviha.
XLIII. Raunioruntti ja västäräkki; västäräkki, rastas ja koskikara;
västäräkki ja rantasipi.
XLIV. Tiltaltti, rastas, kyyhkynen ja varis; tiainen ja Musti;
käki ja närhi; rastas ja koppelo.
XLV. Karhu, susi ja kettu polttavat kaskensa.
XLVI. Immilän kukon oluenjuonti ja humala; eläinten retki
maailmanloppua pakoon.
XLVII. Ilmolan pelimanni opettaa karhua soittamaan.
XLVIII. Kiisken kirkko; kalojen käräjät Airistolla; kiiski kalojen
kuningas.
XLIX. Kerjäläisakka, karhu, susi, repo ja jänis.
L. Koiraseläimet ja Kääpälän kissa pakenevat Immilästä.
LI. Immilän rikkauden alku: mustan härän tarina.
LII. Outo vieras autiotuvalla ja sen karkoitus.
LIII. Karhu, susi ja kettu leikkuupellolla, riihessä ja myllyllä;
karhu ja susi maistavat ketun puuroa; karhun puuronkeitto;
suden kuolema.
LIV. Karhu tahtoo syödä Horpon isännän hevosen; ketun neuvot;
»Karhujen tappaja ja miesten sitoja»; karhun kuolema.
LV. Ketun palkka ja kuolema.
LVI. Tiet tehty Suomen ympäri, Metsolan eläimet karkoitettu.

Alkulause.

»Suomen kansan eläinkirja», joksi olen uskaltanut tämän suomalaisen eläinromaanin kokeen nimittää, on syntynyt eläinsatujemme pohjalla. Lähteinä ovat olleet pääasiallisesti professori Kaarle Krohnin julkaisemat eläinsadut [Suomalaisia kansansatuja, I osa, eläinsatuja. 1886. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 67 osa]; lisäksi olen tarkastanut joukon julkaisemattomia toisintoja, saamatta niistä kuitenkaan sanottavampia lisiä.

Eläinsatuja lukiessani on mielessäni aina herännyt ajatus, että niissä piilee enemmän kuin paljas tarkoitus huvittaa lapsia sukkelilla jutuilla. Ensinnäkin ne ovat ikäänkuin jäljelle jääneitä tahi näkyvissä olevia sirpaleita jostakin uponneesta, kerran eheästä kokonaisuudesta, joka olisi yhtenäisesti kertonut eläimistä ja ihmisen suhteesta niihin. Toiseksi ne ovat, kuvatessaan tämän suhteen vaiheita, joutuneet kertomaan siitä, kuinka ihminen vähitellen voittaa metsän eläimet, karkoittaen heidät yhä kauemmaksi viljelyksen tieltä. Kolmanneksi on kansamme runollinen mielikuvitus nähdäkseni saavuttanut niissä erään kauneimmista voitoistaan luodessaan onnistuneen, humoristisen luonnekuvan useista metsän ja kodin eläimistä. Neljänneksi se on niihin sisällyttänyt paljon tavallisessa elämässään saavuttamaansa luonnonkäsitystä, siveellisiä periaatteitansa ja omaa kulttuurihistoriaansa, vaistomaisesti asettaen siinä oman kokemuksensa mukaisesti ikäänkuin kaiken keskustaksi ja huipuksi maanviljelyksen, karhu paran suurenmoisen kaskenkaadon. Kokonaisuutena siis eläinsatumme muodostavat mielestäni rikassisältöisen viljelyksen eepoksen, jossa veikeän ja humoristisen puvun alla on vakava ja ankara tosiasia.

Sadut lienevät enemmän kuin muu kansanrunous aiheiltaan kansojen yhteistä omaisuutta. Eläinsatuihinsa on meidän kansamme kuitenkin mielestäni painanut niin paljon oman luonteensa, luonnonkäsityksensä ja kokemuksiensa leimaa, että niiden pohjalla syntynyt eläinromaani on erikoisesti suomalainen, enimmäkseen toista kuin esim. kuvaannolliset Reinecke-historiat. Nämä jälkimmäiset ovat pääosaltaan moralisovia kettujuttuja, vailla korkeampaa runollista perusaatetta, joka taas, kuten ainakin allekirjoittanut on asian käsittänyt, muodostaa meidän eläinsaduissamme huomattavalla kauneustasolla olevan pohjan; tämän antamassa valossa on sitten nähty kaikki muu, ylinnä kettu juoninensa.

Kertomuksen juoneksi olen asettanut metsän ja kodin eläinten sekä ihmisen, s.o. Metsolan ja Ilmolan vastakohdan, niinkuin se itsestäänkin saduista ilmenee; tämän rinnalla, välittäjänä ja viejänä tapauksesta toiseen, toiminnan antajana, esiintyy pääasiassa kettu. Tähän lankaan olen sitten koettanut ripustaa näkyville kaikki ainekset, niin paljon kuin suinkin olen niitä saanut kokonaisuuteen mahtumaan. Ainekset olen aluksi luokitellut aiheitten mukaan käyttäen siinä apuna professori Antti Aarnen tyyppiluetteloita [Verzeichnis der Märchentypen. F F Communications n:o 3, 1910; Finnische Märchenvarianten. F F Communications n:o 5, 1911; Sama, Ergänzungsheft 1, F F Communications n:o 33, 1920]; nämä eri toisinnot olen sulattanut yhteen yhtenäisiksi tapaussarjoiksi ja koettanut samalla puoleksi ulkoa lukien tehdä omakseni niiden kansanomaisen kielen ja kertomatavan. Näin menetellen luulen yleensä onnistuneeni välttämään suurempaa väkivaltaa ja »omia» lisäyksiä.

Mitä kertomatyyliin muuten tulee, olen katsonut siinä oikeudekseni kykyni mukaan pyrkiä mahdollisen suureen mehevyyteen, jopa kansanomaiseen leveyteenkin. Käsitykseni on nimittäin se, että kansamme kertoo — ainakin itäsuomalaisella alueella — omissa oloissaan, vain tuttua väkeä kuulijana, satunsa elävästi, mehevästi ja laajasti; tästä on itselläni varma muisto lapsuuteni ajalta Suomussalmelta, jossa kolmisenkymmentä vuotta sitten sadunkertominen vielä oli pirttien suosittua iltahuvia. Mutta heti kun kirjaanpanija, satujen kerääjä, joka useinkin on ylioppilas tahi muu »herra», saapuu kyninensä ja papereinensa kertojan ääreen, valtaa tämän luonnollisesti ujous, ja koska hän muutenkin pitää satuja »loruina», tulee hän väkisinkin muuttaneeksi kertomatapaansa. Niinpä ovatkin usein kirjaanpannut toisinnot yksittäin luettuina sangen »kuivia», jopa vähäpätöisiäkin, sisältäen kuitenkin tavallisesti sen ytimen, joka sopivasti paisutettuna antaa sille tarpeellisen lihan ja veren.

Teokseni synnystä on minun kiittäminen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa, jonka arvoisa johtokunta salli minun sitä yrittää ja joka on kunnioittanut työni tulosta ottamalla sen »Toimituksiinsa»; professori Kaarle Krohnia, joka on pitkin matkaa avustanut minua arvokkailla neuvoilla, m.m. kohdistamalla huomioni Metsolan ja Ilmolan vastakohtaisuuteen ja lukemalla käsikirjoitukseni, jolloin hänen neuvoistaan tulin ymmärtämään monen lyhennyksen ja korjauksen tarpeellisuuden; maisteri E.A. Saarimaata, joka samoin on lukenut käsikirjoitukseni ja antanut useita arvokkaita neuvoja sekä tehnyt kielellisiä silityksiä; tohtori E.A. Tunkeloa, joka hyväntahtoisesti on lukenut korjausarkit ja saanut minut kiitollisena korjaamaan monet kielelliset ja tyylilliset epätarkkuudet; tohtori Santeri Ivaloa ja tohtori Juhani Aho vainajaa, jotka suopealla ja luottavalla suhtautumisellaan yritykseeni ovat minua paljon siihen innostuttaneet. Näille arvoisille henkilöille lausun parhaimmat kiitokseni, valittaen, ettei Juhani Ahon oltu sallittu olla teokseni kummina niin pitkälle kuin hän itse asiaan mieltyneenä, sen alkuvaiheiden aikana, sanoi haluavansa.

Pälkäneellä, elok. 27 p. 1921.

Osmo Iisalo.

I.

TIE KÄYDÄ, HAKO LEVÄTÄ.

Susi juoksi suota myöten,
Karhu kangasta samosi.
Suo liikkui suden jälessä,
Kangas karhun kämmenissä.

Olipa kerran, kauan aikaa sitten — siitä on jo niin pitkiä aikoja, ettei sitä voi kukaan sanoa — Suomenniemellä niin soma elämä, että eläimet osasivat puhua, haastella, tarinoida, jopa oikein selvällä ja ymmärrettävällä kielellä asioitansa toisilleen ilmoittaa. Silloin olivat täällä salot koskemattomat, järvet pyydyksen heittämättömät, kaikki luonto ihanana ja kauniina Tapion ja Mielikin häiritsemättömässä rauhassa. Missä tuli nälkä, siinä sen luonto kohta tyydytti, missä jano, siinä heti juotavaksi kirkas lähde kumpusi, missä uni, siinä pehmeä sammal nukuttavaksi. Eläimet elivät sopuisasti metsän lakien mukaan, kukin luontonsa jälkeen, tyytyväisinä Pohjolan kultaisen kesän ja valkoisen talven raikkaassa hoivassa.

Väliin hekin kuitenkin tuskittelivat, kun piti saalista etsiessä juosta murrokoissa ja risukoissa, rikkoa jalkansa karkeissa kivikoissa, sokaista silmänsä sakeissa tureikoissa. »Kunpa olisi täällä hyvät tiet kaikkialla, joita myöten juoksennella, niin eri helppoa olisi meillä elämä», arvelivat he ja neuvottelivat asiasta keskenään. Niinpä siitä vihdoin herää ajatus ja kypsyy päätös: »Täytynee ruveta tässä teitä tekemään ja risukkoja raivaamaan, viidakoita aukomaan, että on hyvä mennä vilahduttaa sileätä polkua pitkin saalismaille.» Ei muuta sitten kuin ruvetaan sanaa asiasta toisilleen saattamaan. Karhu mörisee sitä kankailla kulkiessaan ja marjoja makuisasti syödessään, susi ulvoo sen ilmoille istuessaan pesänsä edustalla, korppi kronksahuttaa sen lentäessään, harakka nauraa räksähyttää sen kuuluville pyrstöään heilauttaessaan, kärppä vie sen vilauksessa hiirille ja kaikille sammalen asukkaille — pian on se Metsolan asukkailla tietona ja kohta kaikki hokemaan: »Ka, tien tekoon on nyt tästä lähdettävä, tien tekoon jotta oikein», ja pienet hiiretkin uhkaavat ylpeästi: »Tien tekoon täytyy nyt ryhtyä, muu ei auta!»

Alkaa siinä sitten vilske metsässä, kun elävät kaikki kokoontuvat Metsolan suurelle kankaalle päättämään yhteisestä tien teosta. Tulee vyöryen karhu karvaröllö, tulee susi korentoselkä, kettu neulasilmä, tulee kurki pillisääri, kärppä vikeväjalka ja hiiri siimahäntä. On siinä ääntä ja jaaritusta, kun koko Metsolan väki pitää neuvoa tien teosta, mistä alotetaan ja kuinka työ sitten tehdään. Puhutaan, puhutaan — ei tule selvää miten on asiaan käsiksi käytävä. Sanotaan: »Päällikkö tässä tarvitaan — kuka nyt mieluisimmasti siksi rupeaa ja luulee osaavansa päällikkönä olla?»

Katsotaan toisiinsa töllötetään, karhu vilpittömästi katsoa illistelee, susi tyhmästi, mutta kettu viekkaasti silmiänsä raottelee vasten päivää. Kun ei kukaan sano mitään, vaan kaikki odottavat, niin jo hyppää kettu neuvoskivelle, leuhauttaa tuuheata häntäänsä ja julistaa: »Minä olen Mikko, mielevä mies, kyllä minä osaan olla päällikkönä.»

No, tuosta ei kovin hämmästytä, sillä huomannut on jo Metsolan väki ketun viisaaksi ja mieleväksi mieheksi ja nähnyt hänen neuvokkuutensa monessa paikassa. Urahdetaan vain, että no, ruvetkoon sitten kettu päälliköksi, vaikka älytäänkin, että laiskuuttaan se siihen tarjousi, kun ei, liuvari, koskaan mitään työtä viitsisi tehdä. Mutta ei siitä nyt ruveta riitelemään, sovinnollisia kun ollaan, vaan alistutaan Mikon johtoon. Tämä rupeaakin topakasti töitä järjestelemään, kääntyy karhun puoleen ja sanoo:

»Sinä karhu, kuomaseni, joka ylen väkevä mies olet, sinun pitää vääntää pois kannot ja kivet…»

Karhu mörisi, että raskaimman työn sinä nyt hänelle annat, mutta kettu siihen ehätti liukkaasti sanomaan:

»No, susi, kuomaseni, sinä toinen vankka mies, korentoselkä ja vonkulasääri, sinä kantelet pois kannot ja kivet, joita kouko irti vääntelee. Ja missä ei sitä työtä riitä, vaan maat ovat sileät, siinä sinä maata kuovit, viskot pois lahopökkelöitä ja liekoja pois kanniskelet…»

Nousevat siitä karhu ja susi sekä lähtevät työmaalleen, mutta kettu sievästi edelleen toimittaa:

»Te, hiiret, sammalta pois tieltä repikää ja lykätkää; ja sinä, kärppä sihtimuoto, valvo hiirien töitä. Jos käyvät työssä vaivaisiksi ja kuolevat, niin ne kanna pois, ja elleivät tee työtä, niin saat syödä niitä sen kuin jaksat.»

Ja topakasti kettu edelleen julistaa:

»Sinä ilves, metsänkiivas, saat repiä teiltä kanervia ja juuria, sinulla on hyvät kynnet pehertää ja pehmittää tien paikkaa. Ja sinä, jänis, mulkosilmä, jolla on niin villavat takajalat, sinä saat sitten sen tasoitella, mitä ilves kuopii. Mutta orava pöyryhäntä ja silvankaristaja hypätköön edellä tien suuntaa näyttämässä…»

Siitä toiset sanomaan, että kovin tulee mutkainen tie sillä tavalla, mutta kettu määräsi: »Ei se haittaa mitään, olkoon vain mutkia metsän teissä.»

Mutta linnuille kettu selitti:

»Teidän pitää syödä marjat pois tieltä ja repiä puolukan lehtiä ja marjanvarsia.»

Sanoa keikahutti siihen silloin kurki, pitkäkaula:

»En minä viitsi tietä tehdä. Minä asun suolla enkä kankaalla.»

Mutta kettu kovasti varoitti kurkea tottelemaan ja pakotti hänet työhön. Metsäkanan harakopran hän pani katkomaan latvoja ja syömään urpuja niistä paikoista, mistä orava menee, että nähdään tien paikka. Metsäkana, joka syntisyydessään oli käynyt Ristuksen haudalla kirota vätkyttämässä, ei saattanut nytkään pahaa sisuansa hillitä, vaan lähti menemään sadatellen, että »se tuhat tulinen p—rkele sinulle rupesi tietä paaraamaan.» Teeri, se kiveräpyrstö kukertaja, sai tehtäväkseen syödä tien paikalta koivun urvut, mutta pyylle kukkapäälle, metsän synkän piiskuttajalle, annettiin lepän urvut. Metso, värisilmä ja kupumaha, otti syödäkseen tiellä olevista petäjistä havuneulasia merkiksi, pannen vielä akkansa, koppelon, samaan puuhaan. Orava kerskasi: »Kukas muu kuuseen kuvahtaa, ellei orava osaa», meni kuusikkoon, karsi käpyjä, söi siemeniä ja pudotteli kävyn suomuja maahan. Mutta kuusanko, Tapion lintu, hienorinta metsänpiilo, ja käpyhakkari puunkopistaja, ottivat männynkävyt osalleen, uhaten niitä koota ja niillä rikastua.

Niin oli vihdoin saatu työt kullekin määrätyksi, mutta monet Metsolan eläimet olivat jääneet työhön tulematta. Toiset kuitenkin tekivät työtä sitä uutterammasti, karhu vääntäen kantoja ja kiviä yhdeksän miehen voimalla, susi hänen jälkiänsä siivoten, hiiret kovasti ponnistellen ja väsyen sekä joutuen voutinsa, kärpän vikeväjalan pois kannettaviksi. Kettu liuvari vain käveli ylimpänä työpehtorina milloin missäkin, söi ja huvitteli sekä jakoi mahtavasti määräyksiään, paistatte!! päivää aurinkoisella rinteellä, ja nauroi itsemielessään muitten eläimien tyhmyydellä. Mutta siitä, että toiset jäivät työstä pois, toisten raskaasti raataessa, kylväytyi Metsolan eläväin keskuuteen ensimmäinen kateuden ja eripuraisuuden siemen, josta heille vastaisuudessa koitui paljon vahinkoa ja turmiota. He tekivät kuitenkin ahkerasti työtänsä iltaan saakka, jolloin Pohjolan kesäyön pehmeä hämärä laskeutui ja he kaikki riensivät yöteloillensa tahi luontonsa mukaan hankkimaan saalistansa. Metsolan suuri salo muuttui salaperäiseksi, lumoavaa loihtua täynnä olevaksi maailmaksi, jossa metsän väki ja ilman ihmeet juoksivat ja lensivät omilla äänettömillä teillänsä, yötuulen suhahdellessa korven kuusikossa ja huuhkajan harmaakaulan kaameasti huhuillessa.

II.

AHKERUUS ON ONNEN ÄITI.

Tuosta tunnen virkun miehen,
Pian söi, välehen kenki,
Pian pistihen pihalle,
Terävähän töille lähti.

No, saadaan siitä vihdoin Metsolaan eläväin tiet valmiiksi. Kaikki on nyt kunnossa. Tietää nyt kontio, mistä sen tulee samota, tietää ilves metsäpolkunsa, orava osoittimensa, kärppä kaikki käymäpaikat, tietävät teeret tien urpukoivuihinsa, metso männikköihinsä ja peherryspaikoillensa, hirvet taistotanterillensa — kaikki on nyt selväksi urat rastittu jokaiselle. Ei muuta kuin vielä kerta kokoonnutaan suurelle Metsolan tanhualle tien teon päättäjäisiin. Kettu siinä taas esiintyy puuhamiehenä kuin ylimmäinen työpehtori ainakin ja julistaa kokoontuneelle Metsolan rahvaalle:

»Nyt kun on tiet tehty ja kaikki metsän viljan polut laitettu, käydään ahkeria palkitsemaan, mutta laiskoja ja huolimattomia rankaisemaan. Se on Tapion ja Mielikin tahto, jonka he ovat minulle tarkoin selittäneet ja teille ilmoittaa käskeneet. Kuka teistä on nyt kovimman työn tehnyt?»

Karhu, pitkävilla mesikämmen, siinä vielä siivoili pihkaa ja naavaa turkistaan eikä puhunut mitään, mutta toiset huusivat:

»Karhu on kovimman työn tehnyt. Hän on oikea metsän nurinkääntäjä! Ja väkevä!»

Mutta silloinpa kuului maasta pientä ja jäntevätä ääntä. Muurahainen se sieltä todisti:

»Minä elävistä kokooni nähden vankin olen. Olen varmasti! Kokoiseni kiven nostan helposti leuvoillani. Koettakoonpa kontio sitä konstia. Vaikka puuhun sen vien!»

»No kaikkia tässä vielä!» mörähti karhu halveksivasti, mutta muut eläimet rupesivat muurahaista puolustamaan:

»Totta puhuu! Väkevä on kokoonsa nähden tämä pieni mies. Ota, kontio, kivi tuosta suuhusi ja koeta viedä se puuhun. Sittenpähän nähdään!»

Koetti karhu hamuilla leukoihinsa suurta kokoistansa kiveä, mutta eihän siitä mitään tullut. Hänen siinä äkäisenä yrittäessään piukasi muurahainen jo männyn latvasta, että täällä ollaan, ja pudotti sinne viemänsä kiven karhun niskaan sekä tuli alas. Mutta karhu suuttui ja roppasi pikku miestä suurella kämmenellä selkään, niin että toinen aivan hävisi hiekkaan. Säikähtyneinä ruvetaan häntä hakemaan, kun hän jo ilmestyykin hiekan sisästä kuin vedestä ja alkaa kiivaasti kannella karhun niskaan. Mutta kettu sanoi:

»Ole vaiti! Karhu on sittenkin Metsolan väkevin urho ja siksi on Tapio määrännyt hänet valtiaaksi Pohjolan metsiin. Kun hän tekemillämme teillä kävelee, pitää muiden mennä tieltä pois.»

Äkäinen muurahainen laahautui puolivaivaisena ketun eteen ja valitti:

»Kaikki pienet rikat minä olen nokkinut ja kantanut pois ja nyt minua karhu tällä tavalla runteli! Mitä minä nyt teen?»

Kettu vastasi lohduttaen:

»Saat niitä rikkoja kantaa koko ikäsi ja niistä tehdä talosi ja kartanosi. Ja minkä vain yhdytät tielläsi, niin sen saat tappaa, jos voitat. Ja me keitämme sinulle vielä sellaista väkevää voidetta, että silmät sokaiset kun sitä vain päälle ruiskutat. Ja heinänkorren verran me sinulle vielä annamme voimaa lisäksi, että tosiaankin olisit kaikista elävistä kokoosi nähden vankin mies.»

Rauhoittui siitä muurahainen, mutta karhu mulkoili häneen vihastuneena kämmentensä takaa ja päätti syödä hänet missä tapaa, koska rupesi hänen kanssaan voimista kilpailemaan. Ja niinpä karhu vielä tänäkin päivänä syöpi muurahaisen missä vain yhdyttää.

* * * * *

Jakaa kettu edelleen niitä Tapion palkinnoita. Tulee saapuville hukka, irvihuuli, ja työssä on suunsa revennyt suureksi ja poskinahat vyyhdellä riippuvat. Ulisee hukka, että mitä hänelle Mikko antaa palkinnoksi. Mikko toimittaa, että ota mitä saat syödäksesi, lammasta, sikaa, vuohta. Hukka siihen mukautuu: »No, omianipa olenkin niitä ottamaan, kun olen oppinut tässä kantamaan selässäni juurikoita ja puita.»

Jakoi kettu liuvari palkinneita. Antoi ilvekselle nopeat jalat ja koppurakynnet sekä viskasi lopuksi hiirien kokoamia mustia ja valkeita kivenrakeita sille selkään, ja niin siitä tuli kirjava papumus. Otti ymmyrkäisen heinän tuppuran ja heitti sillä jänistä housuille, ja niin sai jänis palkinnokseen tuppurahännän. Tempasi terävän ja soukan, ymmyrkäisen tikun, ja heitti sen rotan perään, jolloin se muuttui hännäksi sitten. Huusipa vielä takaisinkin ja teroitti sen kynnet, että pääsee seinääkin myöten nousemaan, jos tahtoo ja hätä on. Kärpälle vahvistettiin voutivalta syödä hiiri, niinkuin oli tien teossakin hänellä lupa ollut; ja kun orava, neulanrosvo, kuusen oksalla malttamattomana tirskui ja löi näppiä muulle kansalle, sieppasi kettu pitkän kasvin, jossa oli paljon karvoja ja villaisia pöyhtyviä, ja kun orava sen huomattuaan lähti kiireesti hyppyyn, viskasi kettu sen hänen jälkeensä. Sepäs juuttuikin kiinni pakanain väliin ja niin sai orava mahdottoman kauniin hännän, josta sitä vieläkin pöyryhännäksi ja kantakeikkeliksi sanotaan.

Mutta teeri keikisteli koreana koivunsa latvassa ja kysyi muulta kansalta alituiseen ja uteliaasti: »Onko kukkaroa? Mitä minä sitten saan?» Kettu määräsi: »Saat syödä urpuja puista, marjoja maasta ja suolle saat, tanssipaikan.» Istui siinä pyy, pyrstönsä päristäjä surullisena kuusen oksan juuressa, pää kallellaan kuunnellen, mitä hänelle onnettomalle annettaisiin. Kovahan olikin hänen kohtalonsa!

Olipa näet kerta kaukana näiltä mailta Herramme Jeesus ajellut kirkkoon messua kuulemaan hevosella kiirevällä. Oli varhainen sunnuntaiaamu, sumuinen ja pilvinen, ja sumuinen oli myös Herramme sydän maailman syntien vuoksi. Ajoi hän siinä soita, ajoi maita, pitkin heliäistä hiekkatietä, kunnes saapui Kidronin ojalle, sinisen sillan sivuhun. Pyrähtipä silloin pyy, joka siihen aikaan oli härän kokoinen, lentoon synkästä korven kuusikosta sellaisella voimalla, että maa järähti, Jeesuksen sydän särähti ja Herramme varsan säärivarsi taittui. Surumielin nyt Vapahtaja rankaisi pyytä, koska se oli tehnyt teon suuruutensa ylpeydestä ja ylimielisyydestä, ylenkatsoen kaikkia muita luontokappaleita. Hän määräsi, että sen pitää pienenemistään pienetä maailman loppuun saakka, päivä päivältä, vuosi vuodelta, niin kauan, että mahtuu vaimon sormuksesta läpi lentämään siipien laitaan koskematta. Siitäpä on tullut sanonta, että pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä, ja siitäpä pyy on synkkien, surumielisten korpien hiljainen ja alakuloinen lintu.

Tämä oli pyyn tarina ja kettu hänelle nyt antoi luvan syödä urpuja puista sekä pienen pillin, jolla pyy vielä tänäkin päivänä hiljakseen soittelee ja suruvirttänsä sirittää, odottaen aikaa, milloin mahtuisi vaimon sormuksen läpi lentämään siipien laitaan koskematta. Mutta silloinpa on maailmanloppukin lähellä.

Tuleepa siinä töiltänsä taas tapansa mukaan rivosti kiroileva metsäkana, vilkkasilmä kupurinta, ja alkaa ketulle vannoa: »Kaperr, kaperr, voi vietävätä, käytävätä, avojaloin, avojaloin, käy kivikkoa, käy kannikkoa, voi vietävätä, käytävätä.» Mutta kettu häntä hillitsi ja määräsi, että metsäkana saa talveksi valkoisen turkin ja kesäksi kirjavan hameen. Sadatellen tämä lähti lentämään ärjäisten: »Kopeikka, kopeikka!» ja vielä tänäkin päivänä se karvaisissa housuissaan vaeltaa tiheässä viidakossa ja kiroaa illan hämärässä poikain ansoja: »Pojat p—rkeleen pallipäät hakkaa risukkota, rasikkota, ettei saata kävellä täyteen askeleeseen.» Metso, harakopra, kiveränokka riippamaha, sai luvan syödä petäjän latvoista neuloja, kun oli siihen tietä tehtäessä oppinut. Kevääksi annettiin hänelle tanssin ja laulun mahti, niin suuri, että itsekin toisinaan pyörtyy siitä laulusta ja ilosta. Kuusanko putkipursto sai sen edun, että sitä ei saa ammutuksi metsämies. Kuusangon ruumis on niin pieni, että luoti harvoin siihen osuu, vaikka pörröisiä höyheniä pölyyttääkin. Tulipa siihen sitten käpyhakkari, marjasilmä kävynmurentaja, palkinnolleen, ja näytti hänelle silloin Mikko mielevä mies koloa puun kyljessä ja määräsi: »Tuohon saat pistää kävyn kiinni, kun sitä hakkaat ja siitä suomuksia irroittelet; nokkasi väännetään ristiin, niin että kun nostat sillä irti kävyn suomun, niin helposti saat samalla kielesi työnnetyksi sen juuressa olevaan siemeneen.»

Niin jakoi siinä kettu Tapion palkintoja, jakoi, kunnes olivat kaikki työssä olleet osansa saaneet. Mutta eläinten sitten poislähtöä tehdessä sanoikin Mikko mielevä mies: »Mitä annatte nyt Mikolle, kun olen ollut työn teettäjänä ja pitänyt kaikesta suurta huolta?» Rupesivat siinä eläimet miettimään, mitä annetaan työpehtorille palkinnoksi, kunnes keksivät: »Me annamme sinulle jokainen kolmannen osan viisauttamme.» Muuta eivät olisi pystyneet sille antamaankaan, ja sillä on kettu nyt niin viisas, viekas ja kavala.

Oli jo tullut ilta palkintojen jaossa ja eläimet taas hajautuivat öisille asuinsijoilleen. Mutta kettu uhaten ilmoitti, että kaikkien niiden eläväin, jotka eivät olleet ottaneet tien tekoon osaa, tuli seuraavana päivänä saapua kuulemaan Tapion lakia, jota ei kukaan saa rikkoa. Ja niin laskeusi taas Suomenniemen ylle lenseä yö, jolloin kuului kaukaa teeren sointuva kukerrus, metson soiminen, suden kaamea ulvonta, pyyn hiljainen, alakuloinen vihellys, karhun matala mörähtely ja koko salon väen salaperäinen keskustelu. Arkoina odottivat eläimet, mitä rangaistusta Tapio oli säätänyt työstä poissa olleelle Metsolan kansalle.

III.

TYLSÄ ON VEITSI LAISKAN VYÖLLÄ.

Koivun oksa konnan palkka,
Nuora pettäjän perintö.

Ruvetaan siinä nyt seuraavana päivänä kovaa tutkintoa ja tuomiota pitämään. Ilmestyvät ketun eteen muurahainen ja hiiri, ja alkavat äkäisesti päästäjäisen niskaan kannella:

»Me kahden rupeamme ahkerasti teitä tekemään, raivaamme ja ponnistelemme, kun samalla kuulemmekin tämän päästäjäisen piipityksen sammalikosta. No, me hänelle huutamaan, että tule mukaan, niin pääset meille, lujemmille työmiehille, osamieheksi. Mutta eihän tämä supiainen suveronokka, neulahammas tienvarjo, ollut siitä tietääkseenkään, vastasihan vain ylpeästi, ettei hän teidän teitänne tarvitse — hän menee muka omia teitänsä. Mutta mepä sanoimme silloin, että jos et tietä kerran rupea tekemään, ei sinun pidä meidänkään teittemme yli pääsemän, vaan kun tielle tulet, niin siihen on sinun myöskin kuoltava. Vahvista nyt, kettu mielevä mies, tämä kirouksemme.»

Ja kettu sanoi:

»Vai sinä laiska koira! Etpäs tullut tietä tekemään! Niinpä saatkin nyt tielle joutuessasi siihen kuolla, kuten muurahainen ja hiiri ovat sanoneet.»

Ja usein tapaakin metsissä kulkiessaan keskeltä tietä kuolleena silkkikarvan pienen päästäjäisen, joka on siihen kellahtanut oman laiskuutensa ja ylpeytensä sekä siitä saamansa muinaisen kirouksen kaatamana.

Näkeepä kettu sitten ahman eli kampin ynseänä ja vihaisena kankaalla kävellä körrivän ja huutaa hänellekin moittivasti, että etpäs tullut tietä tekemään. Mutta kamppi selitteli muristen, ettei hänen luonnollaan ole teitä tarvis. »Minä kuljen yöllä enkä päivällä, enkä minä kävele teitä myöten; teen kierroksia kulkiessani, menen vastapäivään ja teen koukun, ja kun saan sen koukun kuljetuksi sakaralle, teen uuden koukun ja kuljen taas vastapäivään.» Hyväksyi siitä kettu selityksen, mutta määräsi kuitenkin rangaistukseksi, että ahman pitää puusta saaliin niskaan hypätä ja pahaa nestettä rakossaan säilyttää, niin että kaikki häntä sekä pelkäävät että inhoavat. Tuskinpa oli ahma sen kuullut, kun jo ylenkatseellisesti ja pahan luontonsa osoitukseksi raiskasi nestettään, niin että kaikki eläimet kauhuissaan ja kuono irvellä karkasivat kauemmaksi, sillä niin inhottava ja tukahduttava on ahman löyhkä. Mutta tämä vain jatkoi ynseänä ja pahanilkisenä yksinäistä murjottavaa vaellustansa ja on samanlainen vielä tänäkin päivänä, erämaiden pahasisuinen jurrikka ja jurottaja.

Kiisipä siihen samalla kuin vilaus näätä sihtisilmä ja hienovilla, sanoen huolettomasti: »Tulinpa näkemään, mitä te olette tässä tehneet.» Mutta silloin tuomari suutahti ja julisti: »Kyllä minä joutilaat näkijät opetan! Sinä et saa tehdä pesääsi maahan ollenkaan, vaan lahopuuhun, ja sukkelana kuin oravan pitää sinun aina puita pitkin kulkea ja honkia myöten vaeltaa. Siinä on sinulle tehtävätä!»

Tuli siihen sitten majava suomuhäntä ja häntä myös kovasti kovistettiin, ettei tullut tietä tekemään, sekä kiellettiin teille tulemasta. Majava sanoi silloin rauhallisesti: »No, samapa se on — en tahdokaan, sillä minähän asunkin joissa ja teen niiden rannoille asuntoni, sellaisen kuin osaan.» Siihen kettu kyllä suostui, mutta määräsi, että hänen on vielä rangaistukseksi puremalla puut kaadettava ja saatava rakkoonsa sellaista ainetta, majavan haustaa, joka kaikki eläimet puoleensa viettelee. Ja niinpä vieläkin erämaiden metsämies hieroo pyydyksiinsä majavan haustaa houkutellakseen niihin saalistansa.

Matelipa siihen sitten käärme ja hänelle kettu nyt ärjäisi: »Teeppäs tiliä toimistasi ja synnystäsi, kun et ollut, mokoma, tietä tekemässä, vaikka koko ruumiillasi maassa matelet, senkin jouhikielinen myrkkyhäntä.» Ja käärme rupesi kertomaan:

»Käveli Vapahtaja kerran meren rannalla ja näki siellä Syöjättären sylkemän venkaleen. No ei muuta kuin pani siihen hengen ja pisti pellavan siemenistä silmät, ja siitä minä synnyin. Tulipa sitten vedenpaisumuksen aika ja Noakki huomasikin, että oli jäänyt arkkiin iso naulanreikä, eikä ollut äijällä enää vehkeitä, millä sitä tukkia. Minäpäs silloin tarjouduin pistämään häntäni siihen naulanreikään, jos vain lupaisi ottaa minut arkkiinsa. Ja täytyihän sen luvata, kun muuten olisi koko luomakunta hukkunut, ja niin pääsin minäkin mukaan ja sain siemeneni säilymään. Ei olisi muuten Noakki ottanut, minä kun olen niin myrkyllinen eläin.»

Karattiin siitä kaikin käärmeen kimppuun, karsittiin siltä jalat pois ja nyhdettiin kaikki karvat sekä sanottiin uhaten: »Sinä et saa syödä muuta kuin maata ja myrkkyä, mitä löydät, ja kuka vain sinut kohtaa, hän saa sinut tappaa.»

Samoin löttöturvalta, räpyläjalalta sammakolta kaiken karvan repivät vihoissaan pois, sisiliskon myös silittivät, ja niin tuli molemmista alastomat elävät. Tässä ei otettu huomioon sitä, että sammakko samoin kuin sisiliskokin on alkuaan ihminen, jonka vuoksi niitä ei mielellään tapeta. Häntä vain on sisiliskolla käärmeen sukua ja siksi se usein sen hädissään jättääkin irti. Sen nimikin on oikeastaan »sisar-Liisa», vaikka on siitä ruvettu sievemmästi sanomaan »sisiliskoksi.»

Tuli sitten lintujen vuoro ja kova oli kohina metsässä, kun siihen lensivät kaikki ilman ja veden linnut kuulemaan tuomiotansa.

IV.

SIINÄ NÄKIJÄ, KUSSA TEKIJÄ.

Lapin laajoilta saloilta,
Pohjan pitkältä perältä,
Muotoa monen näköistä,
Kynttä kaiken karvallista.

Valittaen ja ruikuttaen siinä huusi palokärki varakopra, huusi ja itki niin että metsä kaikui: »Ptrui lehmäni, ptrui lehmäni, ptrui kotiin, ptrui kotiin, ptrui Sunterin, ptrui Lauterin, ptrui Maatikkin, tulkaa lypsettää, tulkaa!» Kysyttiin siltä silloin: »Miksi alati noin huudat ja valitat sekä lehmiä kotiin kutsut kuin mikäkin metsän emäntä?» Kertoi siitä palokärki:

»Olin minä ennen suuren talon emäntänä, rikkaan talon; ylpeänä kävelin mustassa silkissä, punainen huivi päässä, joka päivä, meninpä punahuivi päässä pyhäiltanakin kutsumaan lehmiä kotiin. Tulipa sitten kerta leipomispäivänä pirttiini pieni poika, ja arasti pyysi pientä kakkarata, koivunlehden kokoista, lemmenlehden paksuista. No, leivoin minä hänelle pienen kakkaran ja annoin pojalle. Tämä pisti sen uuniin paistumaan ja sanoi: 'Kasva, kasva, kaunis kaakku, Luoja leipäni levennä!' Silloin siitä tulikin niin iso leipä, ettei se tahtonut sopia uunista pois tulemaan. Nytpä kateus heräsi mielessäni enkä antanutkaan sitä pojalle. Poikapa yhä nöyryytti itsensä ja pyysi vielä pienempää kakkarata. Annoinkin sen, mutta siitä paisui uunissa vielä suurempi kuin äskeinen. Otin onneton kateudessani senkin pois. Pyysi poika rukka vielä kolmannen kerran, mutta silloin minä pahansuopaisuudessani muka kiireessä sanoin, etten nyt jouda antamaan, kun pitää kesken leipomisen lähteä vasikoita katsomaan. Silloinpa poika, joka olikin itse Jeesus, kyllästyi pahuuteeni ja sanoi, että niinpä mene sitten, ja niin minun täytyi lintuna pujahtaa lakeistorvesta taivaalle, lentää ja ikäni kutsua vasikoita että ptrui, ptrui, ptrui, ptrui! Ja siitä silkkihuivista on päälakeni punainen, siitä ylpeästä silkistä muu ruumiini musta. Tso hunnii, tso hännii, voi ihmisrukat, kun eivät katso eläviään!»

Kun oli näin syntinen eikä lisäksi ollut tullut tietä tekemään, viskattiin palokärki vielä valkeaan ja yhä enemmän noessa mustattiin sekä määrättiin, ettei saa tuoreisiin puihin koskea, mutta lahoista ja kuivista puista saa kyllä matoja hakata. Se osa määrättiin palokärjelle, ja valittaen tämä taas lähti ikuista metsänemännyyttänsä hoitamaan huudellen uupumattomasti: »Ptrui Tiirik, ptrui Muurik, ptrui Mairik, ptrui oikea Omena, ptrui kellokaula Kestikkini, musta lehmä Muurikkini, ptrui…!»

Kuuluipa sitten nakutus puun kyljestä ja otettiin siitä tikka talttanokka lujille: »Miksi sinä et tullut tietä tekemään?» Kettu viittasi hiirille ja rotille, jolloin nämä alkoivat kokoilla kirjavia kiviä, mustia, punaisia ja sinisiä, sekä kasveja monen värisiä. Pahaa aavistaen silloin tikka kysäisi: »Tik tik, mitäs minulle teet?» ja aikoi puikkia pakoon. Mutta eipäs veijari ehtinytkään, vaan paiskattiin kaikki kirjavuudet sen päälle ja niin siitä tuli tikka kirjava lintu metsään. Vielä päätettiin, ettei tikka saa nakuttaa tervettä puuta, vaan ainoastaan kuivanutta ja rosoista: siitä itselleen toukkia hakekoon.

Tulla kohahtipa ylpeästi ja mahtavasti kokko sekä sanoi ynseästi, ettei hän teitä tarvitse; hän asuu puissa ja tekee puihin pesänsä. Häntä kovasti nuhdeltiin ja sanottiin, että hänen nyt ainakin olisi pitänyt olla tien teossa, kun on niin väkevä ja paljoa huonommatkin ovat olleet raatamassa. Kokkopa vain silloin niskojaan nakkasi ja sanoi: »Kot, kot, mitäpä minulle teette! Lintujen omilla käräjillä minut on pantu kaikkien pienten lintujen herraksi ja tuomariksi petäjän latvaan, ja minä saan syödä ja repiä niitä silloin kuin tahdon. Ei minun tarvitse ruveta kellekään teitä tekemään.» »Vai niinkö luulet, sinä vesuinnokka»! suututtiin siinä kotkalle, karattiin käsiksi ja väännettiin nokka kippuraan sekä kynnet koppuraan. Mutta kun kokko pääsi irti, niin se heti uhkasi: »Kyllä minä teidät mokomat palkitsen vielä, älkää yhtään huoliko!» Silloin heitettiin kokkoa kahdella mättään kappaleella ja kirottiin: »Sinun ei pidä saada kuin kaksi poikaa, ja niiden ei pidä päästä lentoon, ennen kuin ovat itsesi kokoisia; niin kauan sinun pitää niitä elättää». Lopuksi vielä ryvetettiin kokkoa vihreällä kedolla, josta jalat kävivät keltaisiksi, ja sanottiin, että lennä nyt tiehesi, hiirien tappaja.

Lensipä siihen sitten haukka, kovelonokka, ja häneltä taas tiukasti vaadittiin selitystä, miksi ei tullut tientekoon niinkuin käsky oli. Mutta ennen kuin tämä ennätti ruveta vastaamaan, lennähti viereiseen puuhun suokuiri harmaaturkki, jolla on mahdottoman pitkä nokka. Haukka rupesi sitä siinä kesken kuulustelun pelkäämään ja sanoi: »Onpa vaarilla nokkaa». Suokuiri vastasi siihen vaatimattomasti: »Onhan sitä, vaan mitäpä tuosta lie, kun on noin hontelota». Siitä haukka riemastui ja saaden takaisin rohkeutensa kehaisi: »Minullapa on yhtä pitkä kuin paksukin». Hän aikoi jo kaikkien hämmästykseksi rynnätä suokuirin niskaan, kun hänet samassa uudelleen vaadittiin tilille, jolloin hän rupesi valehtelemaan. Sanoi elättäneensä hiiriäistuuppaa sen pesään, kun sillä on niin suuri pää ja suuret silmät, siinä toivossa, että saisi siitä oikein jalon miehen. Juuri kun piti tien tekoon lähdettämän, sattuikin hän huokaisemaan, että huh, huh, kun nyt on paha ilma. Siitäpä olikin hiiriäistuuppa huomauttanut: »Ei tämä ole mitään sitä ilmaa vastaan kuin silloin oli, kun Tiirinlinnan sillan alla tapeltiin». Mutta silloinpa olikin haukka tarttunut hiiriäistuuppaa päästä kiinni ja vääntänyt siltä niskat nurin kuultuaan sen jo niin ylettömän vanhan olevan, vaikka hän sitä vielä kasvamaan odotteli. Ja siitä päivin on hiiriäistuupan pää pyörinyt ympäri kaulassa. Mutta tässä touhussa olikin koko tien teko unehtunut… »Vai sinä valehtelija!» sanottiin, karattiin haukan kurkusta kiinni, pantiin jänikset ja kaikenlaiset pienet elävät sitä rusikoimaan, väännettiin nokka kippuraan ja kynnet koppuraan, rytyytettiin sitä kedolla, niin että jalat kävivät keltaisiksi, heitettiin neljällä turpeella ja määrättiin: »Sinä saat neljä poikaa, mutta saat tappaa niistä kaksi ja syöttää ne toisille, koska kovin konstikas olet!» Lähti siitä haukka lentoon vannoen kostoa ja tuikaisikin mennessään suokuirin niskaan, syöden hänet surkeasti.

Mutta ei joudettu siitä nyt enempää huolimaan, vaan ruvettiin kalasääskeä tutkimaan. Tämä oli ollut lintujen omilla käräjillä tuomarin sijaisena, mutta antanut, kurja, vääriä tuomioita, joten se oli sysätty joukosta kokonaan pois. Niinpä nyt tuomio vahvistettiin ja määrättiin, että sen pitää laittaa pesänsä korkeaan, järven rannalla olevaan, kuivalatvaiseen puuhun, jossa ei ole mitään suojaa, järvestä urkkia ruokansa, vaikka ei osaa uida, mutta ei saa maalta ottaa. Kiireesti sekin sitten työnnetään pois ja otetaan varis, harmaamaha raakuttaja, siitä tilille ja kysytään, miksi ei tullut tien tekoon. Tämäkös selvittämään:

»Terehtyör, terehtyör! Älkää nyt minua tappako — minä en asukaan enää teidän luonanne, vaan muutan ihmisten ilmoille, jossa syön kaikkea roskaa mitä saan, hevosen lannasta jyviä, ja teiden varsilla minä asun…»

Sanottiin hänelle sitten: »Kyllä me sinutkin opetamme, kun et tullut teitä tekemään. Ja niinpä muutakin täältä pois, talveksi vielä kauemmaksi, ja marjojakaan et saa syödä metsästä. Poikiasi saat elättää pesässä siksi, kunnes ovat itsesi kokoisia.» Ja siinä sitten vielä enemmän sydännytään, puristetaan kurkusta varista ja kökkeröitetään sitä porossa, niin että se menetti siihenastisen kauniin laulunäänensä ja tuli likaisen harmaaksi. Suutuksissaan siitä varis lähti lentää laahustamaan tiehensä ja sadatteli mennessään: »Raato, raato!»

Tulipa siihen korppi mustaturkki, vahingon ennustaja, joka lintujen käräjillä oli saanut varkaudesta kovan tuomion ja siitä vihoissaan kiljui ja ärjyi monella äänellä. Kysyttiin häneltä, miksi ei tullut tietä tekemään, mutta korppi ronkahti ylpeästi: »Hyvin olette tekin tietäjiä ja ääneltä koreita, mutta ette te tiedä ihmisen ajatusta — minäpä sen tiedän ja ihmisen kieltä osaan haastaa». Kysyipä syrjästä silloin kurki, mistä hänelle se tieto tulee. Korppi sanoi; »Tulipa se mistä hyvänsä, minä sen kuitenkin tiedän, ja tiedänpä vuorokautta kahta ennen, mitä tulee mistäkin kohti. Vähätpä minä siis teidän teistänne ja poluistanne!» Suututtiin siinä korpille ja sanottiin: »Hoi sie korppi koito lintu, korppi kolmen lemmon lintu! Koottu olet kodan noesta, sysilöistä synnytetty!» Paiskattiin se sitten kuumalle kivelle, niin että varpaat kähähtivät. Lentoon hyppäsi siitä korppi ja alkoi huutaa lentäessään: »Lompatit jäi, lompatit jäi!» Lopuksi se rupesi selittämään, että olisi hän silti tullut tien tekoon, mutta joutuikin tuonne palaneen hongan rosoon, eikä tahtonut sieltä mitenkään osata pois, vaan viipyi kauan ja vielä ryvettyi näin mustaksi. Olisihan sitä jo siinäkin ollut rangaistusta kylliksi. Mutta hänelle määrättiin, ettei hän saa syödä muuta kuin sisiliskoja ja kuolleita raatoja, joiden herra saa olla. Kukaan elävä, ei varis eikä harakkakaan, ei saa tulla raadolle, ennen kuin hän lähtee pois. Ja jos nälkä tulee, pitää korppien repiä toisiaan. Lopuksi vielä varmuuden vuoksi lyödä hotaistiin korppia, joka vihdoinkin siitä lähti ja huusi mennessään: »Kronk, kronk!» eli »ronkkaan häntä lyötiin.»

Siitäpä nyt lennähti saapuville harakka, hahistinsiipi räkättäjä, ja rupesi itseään kovasti puolustamaan. Ei hän halua olla Tapion metsissä ollenkaan, vaan hänkin menee variksen mukana ihmisten majoille ja asuu siellä. Puuhun hän kuitenkin tahtoisi pesän tehdä, jos vain lupa annettaisiin. No määrättiin siitä: »Saat tehdä pesäsi puuhun, mutta sinun pitää, kun istut johonkin paikkaan, kiikistää ja keikistää sekä sanoa että 'koska' ja nauraa, että olisi sinulla edes vähän temppua tehtävätä. Poikasi sinun myös pitää elättää itsesi kokoiseksi, että olisi sinulla työtä ruoan kantamisessa niille.» Ja juuri kun harakka oli menossa pois, heitettiin hänelle tulessa mustuneita kekäleen sälöjä jälkeen ja siitä tuli harakalle musta, kiiltävä pyrstö.

Närhi kirjavaturkki ja miekkakylki siellä kuului riitelevän palokärjen kanssa. Soimaa palokärkeä: »Ei sinulla, kiilasuu, ole mitään karjaa», mutta palokärki siihen äkäisesti vastaa: »Meillä muilla onkin kaikilla karjaa, pait sinulla ei ole! Sinä olet halvan päällä eikä sinulla ole muusta huolta kuin rosvoamisesta!» »Mitä minä olen rosvonnut?» tiukkasi närhi äkeästi, mutta silloin kaikki huutamaan, että tiettyhän se on! Kun piti muka sotaan lähteä eikä ollut mokomalla miekkaa, niin käeltä varasti miekan ja vielä nytkin kehtaa sitä sivullaan kantaa ja siksi sanotaankin miekkakyljeksi. Siitä sai närhi itselleen varkaan nimen ja äityi sitten päntiönään varastamaan, niin että koko talven ruokansakin ihmisten haasioista näpistelee. Suuttuivat siitä tuomarit närhille kovasti, ottivat käsille, kurittivat ja hautasivat — oli siinä haudassa sinikirjavia kiviä ja punaista multaa — sekä sanoivat: »Piinataan sinua nyt kappale aikaa, kun et tullut tietä tekemään.» Niin tuli sitten närhistä ruskomullan värinen. Närhillä oli ennen ollut hyvä laulunääni, mutta kun kehtasi varastaa käen miekan, niin kuritettiin siitäkin vähän ja sanottiin: »Minkä nyt laulat, sen laulat rääkymällä, etkä sitäkään saa tehdä niin kauan, kuin käki kukkuu.» Ja närhin pojat eivät saa lentää, ennen kuin ovat emänsä kokoisia. Tuli siinä siten tuomiota närhille aivan kyllältänsä.

Lehahtipa siihen vihdoin käki, harmaaturkki ja kirjavakylki, koivun latvaan ja päästi sorean »kukkuu!» Kovistettiin häntä nyt, että miksi ei tullut tien tekoon, kun muutenkin oli laiskureita niin paljon. Sanoi silloin käki kauniisti: »Antakaas kun kerron!» Ja hän kertoi ja kukahti väliin:

»Ennen muinais-aikana minä en ollutkaan käki, vaan sorea kuninkaan tytär, jolla oli ihmeen ihana ääni. Huokasi nyt kerta tämä kuninkaan tytär palavan toivomuksen, että kunpa hänestä tulisi semmoinen, jota kaikki kansa kuuntelisi! Kuulipa silloin luoja hänen huokauksensa ja muutti hänet käeksi, ja käkenä minä kuninkaan tytär nyt lentelen Suomenniemellä ja kukun tänne kultaa ja kevättä. Kaikki kansa minua kuuntelee ja minä tuon salolle kesän sanoman teille kaikille iloksi, sekä laulan ihmisen elon pituuden. Mutta pidettiinpä sitten kerran lintujen käräjät ja minut pantiin sinne lautamieheksi; minun pitää siitä pitäen ahkerasti lentää manuulla ja käydä joka puussa kukkumassa, ja pikkulintujen pitää sillä aikaa elättää minun poikani. En jouda enää omaa pesää laittamaan, vaan munin munani jonkun pikkulinnun pesään. Hän se sitten munani hautoo ja poikani ruokkii, kunnes tämä kasvaa suureksi. Vihamieheni väittävät, että minä silloin muutun haukaksi ja surmaan ruokkijani, mutta se on valhe. Kiireellisen manuulla-lennon vuoksi minä en nyt joutunut tien tekoon, mutta minä kukun teille entistä ihanammasti, kunhan vain minua armahdatte. En näet mitenkään ehdi enkä jaksa joka puussa kukkua, niin että siinä suhteessa pyytäisin helpotusta. Kukkuu!»

Armahdettiin siinä sitten käkeä ja määrättiin, että kunhan vain kukkuu paikassaan niin kauan, että lopuksi täytyy kakistaa, niin sitten ei tarvitse joka puussa käydä, ja niinpä käki vielä tänäkin päivänä lopettaa kukkumisensa, että »kukkuu, kukkuu, kah-ka-ka!» Ja raikui nyt salo käkösen ihanasta kukunnasta.

Huuhkaja, ovelanokka huuhkuttaja, lensi siihen silloin kissanpää kynsissä. Tiedettiin, että se osaa laulaa sadallatuhannella kielellä, laulaa kuin vaskikello, haukkua kuin koiranpentu ja itkeä kuin lapsi. Kysyi siltä nyt kettu, että miksi ei tullut tien tekoon. Huuhkaja kertoi silloin löytävänsä »muuta syötävätä, tarvitsematta maassa kävellä». Ei muuta kuin lyötiin huuhkajalta pää poikki ja pistää jurautettiin sijaan se kissan pää sekä sanottiin: »Lennä nyt, ja muuta et saa syödä kuin hiiriä ja laulaa saat vain yöllä!» Huuhkaja siitä säikähti ja kun sai nyt itselleen kissan pään, menetti samalla entisen kauniin äänensä ja panee nyt vain öisin: »Huu! huu! huu!»

Siinäpä tulikin jo hämärä, sillä kovin paljon oli tässä tuomittavia kokoontunut. Yön sipinä ja supina alkoi kuulua metsän pöheiköistä, pöllöt lentelivät ja yököt nopeasti illan ilmassa risteilivät. Seuraavana päivänä määräsi kettu jäljellä olevat rikolliset eteensä tulemaan, leuhautti tuuheata häntäänsä ja katosi — minne lienee kadonnut öisille retkilleen Kettu Repolainen.

V.

KYLLÄ VAKAA VANNOA TOHTII.

Pääskyläinen päivän lintu,
Päivän lintu, yön lipakko,
Lenteli kesäisen päivän,
Kevätpäivän keikutteli.

Kyyhkynen sulkanokka oli salaperäinen ja arka lintu. Se karttoi kaikkia muita lintuja, oleskeli korkeissa, kauas näkyvissä puissa, piti vahtia ja läksi heti lentämään, kun vain kaukaakin näki jotakin lähestyvän. Senpä vuoksi siitä Metsolan väki kertoi paljon ja kaikenlaista, sekä hyvää että pahaa.

Olivatpa kerta kyyhkyläinen ja sammakko kerskailleet ja väitelleet keskenään. Kyyhkynen ylisti terävää näköään ja sileää höyhenpukuaan, sammakko taas kopeili ihmeen tarkalla kuulollaan. Sattui siinä ääressä mies kylvämään palomaahan naurista, jonka johdosta sammakko sanoi: »Kun lienet niin tarkkanäköinen, niin sanoppas, mitä tuo mies tuonne palolle heittelee?» Kyyhkynen katsoi tarkasti ja vastasi: »Mikähän musta tosiaankin tuolla maassa muljottanee — jahka käyn katsomassa ja näytän sinullekin.» Sitten kyyhkynen kävi hakemassa palolta nauriin siemenen ja päättäen koetella sammakon kehutun kuulon tarkkuutta vei sen korkean korpikuusen latvaan, josta pudotti salaa siemenen kuusen juurelle vesilätäkköön. Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun sammakko samalla kohottikin päätään ja kysyi: »Mikä se paukahti? Kivelläkö viskasit?» Silloin täytyi kyyhkysen tunnustaa: »Kyllä olet tarkka, vaikka olet jo vanha.» Ja sammakkokin myönsi puolestaan, että tarkka oli kyyhkynenkin, vaikka olikin jo ikämies. Niin tuli heillä sovinto ja herkesivät väittelemästä. Mutta metsässä ruvettiin sen jälkeen sanomaan: »Tarkka silmä kuin kyyhkysellä ja tarkka korva kuin sammakolla.»

Pikkulinnut taas juorusivat, että kyyhkynen oli ollut muinoin mahdottoman ahne hakemaan ja juomaan pikkulintujen munia. Silloinpa nämä olivat tehneetkin liiton, että kokoonnutaan koko joukko ja mennään katsomaan, kun se taas varkain juo pikkulintujen munia. Niinpä mentiinkin ja pyrähdettiin kyyhkysen ympärille, kun tämä parhaillaan oli munia ryöstämässä. Kyyhkynen säikähti ja nielaisi koko munan hädissään, niin että kuoret särkyivät kurkkuun, ja siitä hänellä pilautui laulunääni, ettei pysty sanomaan muuta kuin »uur, uur!» Monet Metsolan asukkaat kuitenkin väittävät tätä juttua vain lörpöttelevien pikkulintujen panetteluksi ja säälivät kyyhkystä, joka oli heidän mielestään arka ja siivo lintu, ei tehnyt kellekään pahaa, vaan oli päinvastoin joutunut metsäkanan petollisuuden uhriksi. Kyyhkysellä kun oli alkuaan kymmenen munaa, niin metsäkana sanoi hänelle: »Saat vaihtaa! Minulla on tosin vain kaksi munaa, mutta nepä ovatkin kultaa molemmat!» Kyyhkynen, joka on hiukan yksinkertainen, ihastui ikihyväksi ja vastasi:

»No, vaihdanpahan, kun ovat nuo niin hyviä!» Siitä ruvettiin sitten munimaan — ja eipä tehnytkään kyyhkynen kuin kaksi, mutta metsäkana, jumalaton, tekikin kymmenen. Ratkesi siitä kyyhkynen valittamaan:

»Kyy, kyy, kymmenen munoa,
Kaikki kahtehen katosi,
Kahtehen kananmunahan,
Kultaiset ei kumpikana.»

Kysyttiin häneltä nyt, miksi ei tullut tien tekoon, johon hän vastasi olleensa kantamassa jyviä pellolta, eikä sitä lyytä joutaneensa. »Tee toukoo, tee toukoo, älä syö siemenii, syö mäen päält' sammalii, niin minäkin teen!» laulahti se ja selitti: »Minun täytyy tästä joutua kylvömiestä neuvomaan, muuten se kylvää tyhmästi peltonsa.» — »Miten sinä sitä neuvot?» kysyttiin häneltä. »Tee, tee toukoo, tee, te toukoo! Kylv' kymmenen kappaa, saat sata vakkaa!» Sitten kyyhky vielä väitti, että hän asuukin enimmäkseen puissa eikä paljon käy, jos maahan joutuukin. Lähdettiin häntä siitä ajamaan ja ajettiin aina pesälle saakka, jossa kahden munan kohtalo hänelle lopullisesti vahvistettiin.

Tiainen tiitterehtäjä siihen lennähti ja hetkeksi veti koko käräjäväki suunsa pitkään nauruun, sillä niin oli monta juttua tästä tiitterästä linnusta levinnyt Metsolan väen keskuuteen. Hän luulee aikoinaan päässeensä lintujen kuninkaaksi ja sillä nyt hävyttömästi joka paikassa suuna päänä ärhentelee, väittäen itseään sekä urhoollisimmaksi että myöskin suurimmaksi eläimistä, jopa karhun kokoiseksi. Kun häneltä nyt kettu tivasi, miksi ei ollut tien teossa, kuului syrjästä äkkiä kurki kiivastuneena valittavan: »Vai tien teossa vielä! Kun koko ajan on lentänyt minun kimpussani ja haukkunut minua pitkillä, Jumalan luomilla säärilläni, että kun sinulla on noin pitkät sääret»! Vakavasti nyt kysyttiin tiaiselta, mitä hänellä oli tähän sanottavana. Tiainenpa siitä kimmastui ja sähähti: »Täällä ei auta oikeudessa ei suuruus, ei pienuus, ei pitkien säärten pituus, vaan mitä oikeus vaatii-tii! Ja huomatkaa minun sukuni vanhuus, sillä minähän olen linnuista ensimmäinen: 'Paju ensin puita syntyi, otsonen metsän omia, ilman lintuja tiainen.' Ei minun siis sovi tällaisia töitä tehdä!» Huomattiin siitä, että kovin on peijakkaalla paha sisu, otettiin käsille ja ryvetettiin viheriäisellä kedolla, niin että höyheniin tarttui viheriäistä ja keltaista, lyödä jysäytettiin päälakeen kekäleellä, niin että se meni mustaksi, ja määrättiin lopuksi, että tiaisen pitää laulaa yhdeksällä lailla. Mutta eipä ollut vielä sisu äijältä loppunut, vaan äkeänä se siitä piukasi vastaan: »Senkö ihmeen voimalla minä laulan, kun on rintani käynyt aikoja sitten raskaaksi murheesta teidän joutavuutenne tähden. Johan minulta meni laulunääni silloin, kun linnut minua kielaudesta kurittivat!» No, pidettiin siinä vielä vähän neuvoa tiaisesta ja säälittiin häntä, kun oli murheen vuoksi laulunäänensä menettänyt, ja annettiin sen pienuuden tähden sille hiukan etuoikeuksia: se saa käydä nokkimassa ihmisten asunnoilla talia kuivamassa olevista nahoista ja lihoista ja siten saamassa kieleensä, joka oli ollut niin kielas ja valehtelija, rasvaa ja voidetta loppuiäksensä. Ja niin lähti talitiainen lentää tuivertamaan omille seikkailuilleen ja talinhakumatkoilleen.

Mutta pian häipyi tiaisen viserrys ihmeen ihanaan lauluun, joka kumpusi ilmoille kuin kultavirta, riemuiten, iloiten, nousten ja laskien, puhellen ja haastellen, naurattaen ja samalla tehden kaihoisaksi. Katsottiin ihmeissään, mistä vuotaa tämä sävelen hopea ja nähtiin korven korkeimman kuusen latvassa pieni, ruskeahko, vaatimattoman näköinen lintu, joka voimalla ja taidolla helkytteli pientä kurkkuansa, päästäen sieltä niin kirkkaan ja kauas kuuluvan sävel virran, ettei sitä tahtonut voida todeksi uskoa. Kutsuttiin siitä laulaja saapuville ja kysyttiin, kuka hän oli. Hänpä vastaamaan:

»Minä olen rastas, korven laulaja, jolle jo silloin, kun ääniä annettiin kaikille linnuille, joutui enemmän kuin kaksitoista kieltä. Siihen aikaan minä olin köyhä kuten nytkin, lentelin lintujen kaupungissa ja laulelin leipäni edestä. Jouduinpa siitä kerta rikkahan tiltaltin talolle ja kuuntelin oven takana, kuinka sille opetettiin kaikkia maailman lauluja. Ei se mitään oppinut muuta kuin oluen tipunnan tynnyristä että 'til-tal', mutta minä opin kaikki laulut. Ja lensinpä taas kauas maailmalle, laulelin, ja tulin viimein ihanaan kuninkaan hoviin, jossa parhaillaan vietettiin kuninkaanpojan häitä. Voi, kuinka siellä kauniisti nuorelle parille laulettiin! Minä sitä kyynelin kuuntelin ja painoin mieleeni, voidakseni täällä Suomenniemellä samoja lemmenlauluja viserrellä. Ja niin minä taas läksin lentämään, lensin, lensin, kunnes näin kaksi saksalaista, jotka tietä kulkivat ja vilkkaasti keskenään haastelivat. Minäpä siitä opettelin vielä saksankin kielen, jota väliin täällä lystikseni haastelen. Panettelevat minua pahasti, että olisin metsolta harakan avulla hänen laulunsa varastanut, mutta ei ole siinä mitään perää, ei. Ja olinhan minä viimein lintujen käräjillä asianajajana sekä kirjurina, josta jäi muistiini sellainen mahdoton paljous kaikenlaisia juttuja, että niitäkin väliin korven kansalle iltaisin ja öisin haastelen.»

Sellainen oli rastaan tarina ja mielellään sitä siinä Metsolan kansa kuunteli. Kun hän nyt lupasi laulaa sadalla eri tavalla, annettiin hänelle tien teon laiminlyönti anteeksi, mutta määrättiin, että yöllä on laulut laulettava. »Ja koska olet sellaiseksi laulajaksi ruvennut, niin olekin laulaja ikäsi, mutta aina yhtä köyhä kuin tiltaltin oven takana ollessasi». Ja siitä saakka on rastas samoin kuin muutkin laulajat Suomessa ollut köyhä ja laulellut yksinään alakuloisessa Pohjolan illassa synkän korven korkeimman kuusen latvassa.

Peipponen kupurinta ja pulmunen lumitykky siinä kuuluivat hiljaista väittelyä pitävän ja taistelevan ilmantiedolla. Pulmunen sanoi: »Minä tiedän tarkalleen, milloinka paha sää tulee.» Peippo sanoi: »Se on vähä tieto se! Minäpä tiedän, milloin kesä ja hyvä sää tulee. Puoli kuuta peipposesta…» Eikä ruvettu siinä enempää peipon viisautta kuuntelemaan, vaan pistettiin hänelle hiirenkakkare suuhun ja kovistettiin, että miksi ei tullut apuun, kun tietä tehtiin. »Hyi, hyi!» sanoi peippo, »kun ette nyt minua enää rankaise, niin minä laulan monella lailla, viserrän keväällä, että 'pui, pui, kesä tulee', ja pidän toisten lintujen kanssa semmoista iloa ja säveltä, että koko luonto ihastuu.» No, annettiin hänelle nyt asia anteeksi ja päästettiin menemään, ja kun pulmunen lähti lentämään hänen perässään, heitettiin jälkeen hiukan mustaa, ettei aivan viattoman valkoiseksi jäisi, kun luvattomasti oli poissa tien teosta.

Kuului kohinaa ilmasta ja tuli suuri parvi kaikenlaisia pieniä lintuja. Taivaanvuohi tuli mäkättäen tavallista akanvirttänsä: »Kitkut, kätkyt, tekisin kätkyttä, tekisin kätkyttä, ei ole veistä, ei ole veistä», johon hänen ukkopuolensa tapansa mukaan halveksivasti myhähti: »Myhähä!» — Rantasipi hätäili: »Älähän tässä, älähän tässä! Kyllä tässä joudutaan! Kivi, kivi, kivi viivytti, kivi, kivi, kivi viivytti!» Kettu rupesi lautamiehineen niitä tilille vaatimaan, mutta nepä yhteen suuhun visertämään: »Emme tulleet tientekoon, sillä emme tahdo tiellä asuakaan! Me asumme nevoilla, rannoilla ja rämeillä, joilla emme teitä tarvitse, ja keväällä me laulamme ja pidämme sellaista soidinta, että siitä ovat kaikki mielissään.» Ja niin lähtivät ne taas lentämään, mutta ehdittiinpä siinä heittää niiden jälkeen poroa, keltaisia kasveja ja kasvivettä sekä varoittaen sanoa: »Vai ette tulleet!» Niinpä saivat nämä linnut monenkirjavan höyhenpuvun, jossa on keltaista, punaista, sinistä jos muutakin..

Ja tuskin oli tämä parvi kadonnut, kun jo tuli toinen, vielä suurempi, raskaalla voimalla ja kohinalla. Ne selittivät asuvansa vedessä, nevoilla, jokien ja järvien rannoilla, missä ei tarvita teitä. »No, ettepä siis saakaan tulla tänne!» sanottiin niille, ja viskattiin niiden perään jos jotakin, nahanpalasia ja muita helpeitä. Joutsenen ja kalalokin päälle sattui lunta, hanhen päälle nokea ja sorsan päälle kaikenlaista sekakalua, niin että niistä molemmista tuli kirjavia. Haapanan päähän sattui tulista hiiltä, niin että sen pää paloi punaiseksi, ja tulista poroa, niin että siitä tuli ruumiiltaankin paikkapaikoin punertava. Niin saivat vesilinnut värinsä, mutta kiinni ei tavattu muuta kuin tavi. No — sitä siinä hakattiin, niin että se kävi aivan pikkuiseksi, ja määrättiin: »Saat olla tavi, kun sinut tavattiin».

Jopas kuului silloin metsästä mukavata kutsuntaa: »Luk, luk, poikani, tule pois, poikani, lätävarvas tallaa!» Ja perään kuului korkea kiekaisu: »Kukko, kukko kiikaa, tule katso nuorta piikaa!» Kukko ja kanahan sieltä tulla touhottivat, perässä suuri poikalauma, eivätkä olleet milläänkään, vaikka eivät olleetkaan olleet tien teossa. Ajettiin siitä kukon päähän hiiltä ja tulista poroa, niin että heltat kävivät punaisiksi, ja kanalle ennustettiin, että sen pitää munia melkein ympäri vuotta, mutta ei itse saa muniansa pitää. Ja niin lähti siitä kukon väki tiehensä kovasti kotkottaen ja uhaten mennä vielä kerran pois koko Metsolasta.

Jo nyt näyttivät kaikki rikolliset tuomituilta, ja kettu kysyi, oliko vielä ketään vikapäätä saapuvilla. Helähdyttipä sieltä ilmoilta pääskynen liverokieli sivertelijä: »Silkin varkaat, silkin varkaat! Jumala kaikkivaltias, Jumala kaikkivaltias! Panin silkit kulkun alle, sakset häntään, när-rii! Niin on pitkät, vielä pitemmäksi vir-ruu! Pesin pyykkiä, panin aidalle kuivamaan, niin vietiin, varastettiin!» Otettiin se siitä rangaistavaksi, ajettiin sen selkään nokea ja kuritettiin siinä. Sepä koko ajan huusi: »Päästä! päästä!» jolloin sanottiin: »Pääskynen saat todella olla ja metsästä saat mennä kokonaan pois!» Mutta kettu määräsi: »Koska et kerran tullut tien tekoon, saat vielä lisärangaistukseksi sanoa, miksi aina kerrot varkaudesta, Neitsyt Maariasta ja Ristuksesta, ja sitä asiaa alati ilmoille valitat ja livertelet?» Jutteli siinä silloin pääsky näin.

»En ole aina pääskynen ollut, vaan ihmislapsena, ihanana neitona, kasvoin kerran kauniissa Kalevan maassa. Tulin suureksi, sain sulhasia, kunnes menin parhaalle heistä puolisoksi, miniäksi Ilmolan ylpeään taloon. Mutta enpä raukka tiennytkään, minkä surman suuhun siinä jouduin! Sainpa siellä anopin niin häijyn ja ilkeän, ettei sitä olisi voinut todeksi uskoa, ellei olisi kokenut. Tuskin olin yhden yön uudessa kodissa maannut, kun se jo varhain aamulla minut ylös ajoi ja pani kangasta kutomaan. No minä kutomaan, sotkemaan silkkiä, sulkkua, samettia, mutta se oli työlästä työtä. Paha anoppi leikkeli aina kankaan poikki, väitti minun varastaneen sakset ja viisi kyynärää liinaa, siihen silkkiponnet, saksettimet, vaksettimet, sit, vit, veisuu, ähkymet, sorihtimet, karat, närät, neijaa, nirrii-ii, vannoi Marja Mataleenan ja Santta Maarian minua rankaisevan, mutta minä sanoin että 'saksit, vaksit, kultakerä, uusi hame, ompeluneula, panin sormikkaat seipään nenään, siitä varastettiin, kyllä sen itse Herra Jeesus tietää'. Sain sitten lopuksi kankaan kudotuksi, kun kyynelin sitä kastelin pitkin päivää, kunnes anoppi pani minut pirttinsä seiniä pesemään. Sain taas vaikeata työtä, sillä anoppini minua kiusatakseen hakkasi kirveellä seinät hyvin sälöisiksi, mutta ahkerana ja kilttinä sain ne sentään pestyksi. Vivikli, kukukli! Sitten minut pantiin saunaa lämmittämään ja minä teinkin tulen kiukaaseen, mutta anoppi kävi salaa sammuttamassa, heittämällä vettä pesään. Tulee sanomaan, että saunan pesä on sammunut. Menen ja viritän toisen kerran tulen palamaan, kun näen taas anopin menevän ja sammuttavan sen. Kohta hän sitten tulee sanomaan, että saunan pesä on sammunut. Menen ja viritän tulen kolmannen kerran, jolloin vihdoinkin saan saunan lämmitetyksi. Kylvin minäkin, vitvelin, vatvelin, pesin kultasormustani ja itkin haikeasti kovaa kohtaloani, kun vihasi anoppi eikä suojellut sulho. Rukoilin palavasti, että luoja armahtaisi ja päästäisi minut kovasta rangaistuksestani, ja tulin minäkin vihdoin pirttiin takaisin. Siellä sanoin anopilleni, ylpeälle Ilmolan emännälle: 'Kolme kovaa minä olen kokenut: solmuisen kankaan kutonut, sälöisen seinän pessyt ja hikisen kiukaan lämmittänyt. Mutta jo kärsin kärsittäväni, en enää, emäntä rukka, kärsi niulast', neulast', piikist', piakan vart-taa. Pikiil' Ja niin luoja pelasti minut, muutti minut pääskyseksi, ja turhaan koetti sulhoni minua tavoittaa. Paitani liepeestä vain kiinni sai, mutta sepä repesi, ja niin on nyt pyrstöni halki vieläkin. Tirrai! Ja niinpä nyt lennän ja laulan, ja tuon kesän lämpimän Suomeen, sillä pääskysestä ei ole kesään enää päivääkään. Ja siksi minä aina itseäni puolustan pahan anoppini syytöksiä vastaan, vaikka kyllähän hän on Jeesukselta rangaistuksen saanut, kun palokärkenä metsänemännyyttä hoitelee!»

Kettu nyt määräsi, että koska pääsky on ihmisistä lähtöisin, hänen pitää ihmisiin mennäkin, niitä auttaa ja huvittaa, kärpäsiä ja muuta paholaisen räkkää tappaa pois ja aina laulaa lauluansa. Niin läksi pääsky lentämään ja ihmisen majaa hakemaan, minne räystään tahi vuolihirren alle pesänsä rakentaisi. Se oli pääskysen tarina.

Taas kysyi kettu, olivatko kaikki syylliset saaneet tuomionsa? Odotettiin ja luultiin jo kaikkien käyneen tuomarin edessä, kun samalla lentää piirsi saapuville yökkö nahkasiipi, yöropponen. Ei hän teitä tarvitse, yöllä lentää, ei koskaan maassa käykään. Ihmeissään siinä Metsolan väki häntä katsoo ja jo sanoo kettu: »Kuinka olet, yöropponen, niin kolkon näköinen? Mikä olet oikeastaan, kun ilmassa lentelet, vaikka et liene lintukaan? Kuka sinut loi ja mistä olet kotoisin?»

Vastasi siihen yökkö irvistäen: »Minä olen paholaisen lintu. Silloin kun maailmaa ja eläinkuntaa luotiin, rupesi Jumala vihdoin tekemään lintujakin ja loi pääskysen, antoi sille mustan selän, punaista leuan alle ja pitkät sakset pyrstöön, pani sen lentämään ja iloisesti laulaa livertelemään. Kateellisena katseli paholainen syrjästä luojan puuhia ja nähtyään pääskysen kerskasi: 'Saatan minäkin tuommoisen tehdä!' Rupesi sitten paholainen tekemään pääskystä, ompeli nahasta siivet, pani niihin kynnet, laittoi korvat pitkät kuin rotalle ja yritti panna lentämään, mutta eihän se lentänytkään, kun ei saanutkaan paha siihen henkeä. Ei auttanut muu kuin rukoilla luojalta henkeä sille ja antoihan luoja, jolloin pahan tekele läksi lentää rääpeltämään. Suuttui jo paholainen itsekin koko otukseen, kirosi sen ja määräsi, ettei sen pidä päivillä näyttäytyä koskaan, yöllä vain, ja niinpä minä ainoastaan öisin lentelenkin.»

Kylläydyttiin siinä pahan linnun irvistykseen ja sanottiin: »Valehtelet, onnettomasta miniästä pääskynen on tehty, niinkuin tässä tarkoin on kuultu!» Lyötiin ja kuritettiin nahkasiiveltä ruumis ilkeäksi, pois kiskottiin viimeisetkin karvat, niin että aivan on alaston ja nahkapalan näköinen. Sitten määrättiin iankaikkiseksi lentämään öisille urillensa.

Nyt loppuivat vihdoinkin eläinten suuret käräjät, jotka olivat johtuneet yhteisestä tien teon asiasta. Samoinkuin oli saatu raivatuksi jokaiselle eläimelle omat tarpeelliset uransa Pohjolan metsiin, oli myös saatu annetuksi heille heidän tuntomerkkinsä, äänensä ja tapansa, pantu heille valtiaat ja johtajat, erotettu viisaat ja erotettu tyhmät. Tarkoin oli tämä kaikki tehty, paljoa tarkempaan kuin mitä tässä on voitu kertoa. Niin jatkui taas Metsolan väen elämä Suomenniemellä Tapion lakien mukaan, leppoisan kesän ja raikkaan talven vaihdellessa, kunnes ketun kavaluus ja ihmisen ilmestyminen Ilmolan suuria taloja asumaan tuotti uusia ja outoja vaiheita metsän väen elämään.

VI.

SAALIS AHNEEKSI TEKEE.

Siellä karhut tappelevat,
Kontiot kovin elävät,
Rautaisella kalliolla,
Vuorella teräksisellä.

Tämä oli ollut, kuten sanottu, Metsolan eläimillä yhteisen rauhan aikaa, jolloin ei saanut tehdä toisilleen muuta vahinkoa kuin minkä luonnon järjestys vaati. Mutta tässä tien teossa ja siitä syntyneissä käräjissä oli mieleen painunut monta luuloteltua ja kärsittyä vääryyttä ja oli syntynyt kostonhimoa, joka ei ennustanut hyvää tulevalle keskinäiselle rauhalle. Olihan sitäpaitsi ketulle annettu viisautta enemmän kuin muille, mikä ei sekään merkinnyt hyvää, kun muistettiin Mikon muutenkin vehkeilevä mielenlaatu. Riidan alkuun ei kuitenkaan ollut syynä ainoastaan ketun viekkaus, vaan karhun ja suden ahneus sekä raaka voima, niinkuin seuraavista tapauksista selvästi nähdään.

Kettu Repolainen makaili pesänsä suulla ja odotteli karhua, hukkaa ja koiraa, lähteäksensä heidän kanssaan yhdessä saaliin haulle, niinkuin oli puhe ollut. Niinpä ne tulivatkin ja lähdettiin yhtenä metsää käymään sekä saatiinkin suuri saalis. Mutta kun alettiin tehdä jakoa, niin tulipas tässä ystävien kesken kiista, kenen piti saaman paras osa. Karhu kun oli kaikista väkevin ja susi ahnain, niin eivät jaksaneet näille kettu ja koira puoliaan pitää, vaan heidän täytyi väistyä ja luopua saaliista kokonaan, ja karhu vielä pilkkasi koiraa:

»Kyllä tiedän koiran synnyn,
Arvoan alun penikan,
Tehty on rikkatunkiolla,
Vainiolla valmistettu!»

Katkerina ja myrrysmielin lähtevät siitä koira ja kettu Tapion luo ja tekevät ankaran valituksen karhua ja sutta vastaan yhteisen metsän rauhan rikkomisesta. Tapio tutkii asiaa ja huomaa sen oikeaksi sekä käypi riitaveljiä sovittamaan. Karhu ja susi siinä tunnustavatkin ahneudessaan vääryyttä tehneensä ja lupaavat antaa korvauksen. Niin tehdään entinen rauha taas ja Tapio käypi kotihinsa.

Mutta kun ruvetaan uudelleen jakamaan saalista, saa karhussa ja sudessa taas ahneus vallan. Ei muuta kuin pois karkoitetaan kettu ja koira, jotka ylen katkerina uudelleen käyvät Tapiolle kantelemaan. Tämä rauhoittaa heitä, tulee saapuville ja tekee sovinnon.

Hänen pois mentyään syntyy kuitenkin entistä etevämpi mutina. Karhu ja susi eivät ole tietääkseenkään ketun ja koiran oikeudesta ja äsken tehdystä sovinnosta, vaan ajavat heidät jyrkästi matkoihinsa, ja ärtyneinä kiiruhtavat toverukset jälleen Tapion kimppuun tästä julkeasta vääryydestä vielä kolmannen kerran valittamaan. Lähtee Tapio nyt lopullisen rauhan tekoon ja rikollisten rankaisuun, astelee tuohuksissaan, niin että salo kohajaa, ja saapuu saalispaikalle, mutta siellä onkin jo kaikki syöty ja syöjät tipotiessään. »Kun en nyt teitä tavanne, niin tottahan toiste saavuttanen», sanoo Tapio siinä, — »asetanpa ansat eteenne!»

Tekee Tapio ansat, karhulle loukkaan, sudelle Vipusen, ja lähtee vääryyttä kärsineiden kerällä takaisin Tapiolaan, heitä siellä lohduttaakseen ja huvittaakseen. Ja eipäs aikaakaan, niin jo tulevat karhu ja susi sillä välin saalispaikalle vielä jäännöksiä haistelemaan Herkut ovat heistä ylen makoiset, niitä siinä ahmitaan eikä muistetakaan varoa Tapion ansoja. Silloinpa »jump!» loukas putosi karhun niskaan, niin että tältä pääsi paha elämä. Sen kuullessaan susi rientää ystävänsä avuksi ja silloin »vhip!» tempautuukin hukka vipuun että selkä venähtää. Siinäpä tuli ystävyksille vuoroin voivottelu ja kilvan kiistely, miten päästä pois pahasta, kunnes viimeinkin karhu sai kiskoutuneeksi loukkaan alta, vaikka olikin nahka selästä irtautua. Surkeasti silloin vivussa riippuva susi yltyi huutamaan ystävänsä apua. Karhu töllöttelee ja katselee, millä auttaisi, tempaa viimein kangen ja alkaa sillä mätkiä hukkaa selkään muka siten auttaaksensa tätä ansasta. Hukka parka huutaa, elämöipi ja telmää hädässä ja tuskassa siinä, mutta turhaan — karhu vain hampaat irvissä kolhii kangella selkään. Katkesi toki viimeinkin nuora, hukka putosi maahan ja alkoi suoria matkoihinsa huutaen ja voivotellen, kun selkänsä taittui pahanpäiväiseksi. Osasi siitä karhukin tiensä muualle, ja muistivatpa molemmat sen jälkeen metsän rauhaa rikkoneensa, sillä kihelmöihän alati sen jälkeen karhun selkäluita ja jäihän suden selkä ainaisesti kankeaksi.

Mutta liitto karhun, suden, ketun ja koiran kesken raukeni tämän metsällä käynnin jälkeen ikuisiksi ajoiksi ja koira pakeni näiden volonaamojen joukosta kokonaan pois, uhaten mennä ihmisten ilmoille, niinkuin menikin. Mutta kettu ei mennyt, vaan jäi toisten joukkoon kuten ennenkin, vannoen kostavansa molemmille vääryyden tekijöille missä ikinä vain saisi tilaisuuden. Ja kuten pian nähdään, ilmestyi niitä tilaisuuksia enemmän kuin viljalti.

VII.

KYLLÄ KAVALALLA JUONIA ON.

Autit muinen mutkat miestä,
Mutkat muinen, juonet ennen,
Ei sitten sinä ikänä.

Eletään siinä sitten aikoja Metsolassa, eletään ja käydään metsällä omin neuvoin, karhu, susi, kettu ja muut. Karhulta ja sudelta on jo unehtunut tuo taannoinen vääryyden teko, koira on kadonnut kokonaan, mutta kettu liuvari ei ole mitään unohtanut, vaan entistä ahkerammin miettii, millä saisi karhua ja sutta oikein jutkautetuksi. Aina kun hän metsäretkillä kulkee, hän kavalia tuumia harkitsee.

Olipa kettu viime aikoina huomannut, että Metsolaan oli tullut jotakin outoa ja ennen kokematonta. Lintujen teille oli ilmestynyt pyydyksiä, rihmoja ja satimia, joihin pannaan neljä puuta, ja kaikki ne haisivat sellaiselle, ettei sitä hajua Metsolassa tunnettu. Ihmeteltiin kaikkialla vain, mikä outo elävä niitä mahtoi asetella.

Kulkipa sitten eräänä päivänä kettu pitkin tavallista polkuansa, kun tulikin paikalle, jossa oli suuri pyydys vireessä. »Uranhan tämä on kuin Tapion tekemä karhun loukas», mietti siinä ääressä kettu ja ihmetteli itseksensä, vainuten vaaraa. Pöheiköstä huusi hänelle ilkkuen pahasisuinen metsäkana: »Katsopa laitosta, katsopa laitosta! Käypä sisälle, käypä sisälle!» »Oletko vaiti siellä, jumalaton!» hätisti häntä kettu, mutta mietti kuitenkin mielessänsä: »Niin, mitähän tuo tekisi, jos tuohon koskettaisi?» Kovin uteliaisuus häntä kiusasi ja hän katseli laitosta yhä tarkempaan, huomaten, että siihen oli vielä varustettu kovat kivipainot. Ymmärsi kettu silloin, ettei siihen ole ainakaan päätänsä pistämistä. »Mutta jos hännällä tuota hiukan häiläyttäisi?» Ei malttanutkaan kettu enää, vaan pisti hännänpäänsä virikevarpuun, arvellen, etteihän tuossa nyt ainakaan henki menne. Mutta niinkuin leimaus laukesikin samassa loukas ja nitisti hampaisiinsa ketun hännänpään, josta kaikki karvat lähtivät pois. Ihan oli henki mennä ketulta siinä säikähdyksestä, ja kähisten vihasta kuuli hän vielä, kuinka metsäkana ilkkui: »Jo tarttui, jo tarttui! Mitäs sinne menit, mitäs sinne menit?» »Kitas kiinni!» ärjäisi kettu ja lähti nolona luikkimaan tiehensä, nuoleskellen kihelmöivää hännänpäätänsä, kun kohtasikin samalla jäniksen, jolle valitti:

»Mitä minä nyt teen, kun hännästäni läksi karvatukku pois, punaiset karvat?» Jänis sanoi: »Älä ole, työpehtori, milläsikään! Minä annan siihen valkeat karvat, nykin itsestäni, niin ne vielä korottavat sinulle virkaa ja ovat kauneuden merkit.» Siten tuli ketun hännänpäästä valkoinen.

Levisipä nyt ketun seikkailusta tieto Metsolan väelle, ja karhu tuli hyvin uteliaaksi. Hän läksi tapaamaan kettua ja kysyi: »No, mitä se oikein vaikutti, se, jota sinä koetit?» Ei ollut näet karhu aivan tarkkaan asian vaiheita kuullut eikä muistanut enää Tapion loukkaassa oloaan. Kettu selittämään: »Minähän koetin sitä hännälläni pistämällä sinne häntäni nenän, ja sielläkös siitä tuli kaunis — ihan tuli valkoinen pilkku häntäni nenään. Voithan sinäkin koettaa sitä, vaikkapa pistämällä sinne jalkasi.» Ja kettu todisti puheensa näyttämällä karhulle häntäänsä, jonka huippu todellakin oli valkoinen. Innostuu siitä nyt kouko mesikämmen ja sanoo: »Lähde sinä Mikko mukaan neuvomaan, miten sitä pitäisi koettaa!»

Tullaan sitte loukkaan paikalle ja siinä se on taas vireessä ja pahanenteisen näköisenä. Karhu kysyy ketulta: »Miten minä nyt sitä koetan?» Kettu neuvomaan: »Pane hiljoikseen vaikka molemmat takakäpäläsi tuon virikevarvan päälle ja painauta sitten, niin saat nähdä, kuinka äkkiä niistä tulee valkoiset.» Karhu teki niinkuin neuvottiin ja samassa laueta jysähtikin loukas. Karhulta, jonka takakäpälät likistyivät loukkaan rakoon, pääsi surkea parkuna ja hän huutamaan kettua apuun: »Mitä sinä nyt tuumaat! Mene, veikkonen, hakemaan apua!» »Kyllä kyllä!» vakuutti kettu ja läksi mennä vilistämään, mutta ollenkaan aikomattakaan palata takaisin. Tuskissaan karhu nyt reutoi loukkaassa, mutta ei voinut päästä mitenkään irti, vaikka kuinka olisi ponnistellut. Levähtäessään siinä hän huomasi pienen hiiren, joka pelottomasti juosta vikelsi aivan hänen nokkansa eteen. Ajatuksissaan karhu noukkasi hänet suuhunsa ja oli juuri puraisemaisillaan hänet kuoliaaksi, kun kuulikin kidastaan hiiren rukouksen: »Älä, ohto kultani, minua tapa! Jos säästät, niin päästän sinut loukkaasta!» Halveksivasti karhu murahti, että kuinka voisi pieni hiiri hänet pelastaa, kun eivät hänen omat voimansa siihen riittäneet, mutta hiiri vastasi: »Maasta se pienikin ponnistaa. Laske irti, niin saat nähdä.» »Mitäpä moisen raukan kuolemasta», ajatteli karhu jalosti ja päästi hiiren irti. Mutta hetkessäpä tämä kävikin hakemassa sata muuta hiirtä ja silloinkos ruvettiin vasta innolla jyrsimään ja järsimään pahinta loukashirttä poikki.

Kauan sai siinä mesikämmen kuitenkin kärsiä, ennenkuin sai käpälänsä irti, mutta saihan toki viimein pienten ystäväinsä avulla, ja silloin olivat käpälät painuneet kiveriksi kuin jäniksen takajalat ja jälki tuli semmoinen kuin kävelisi virsujalka mies nevalla. Kovasti kostoa uhaten lähti karhu tiehensä, miettien mielessään, kuka onneton on ruvennut tuollaisia kavalia vehkeitä hänen saloillensa rakentelemaan.

Mutta rastas istahti laulukuusensa latvaan ja rupesi koko Metsolalle kertomaan: »On on kaksi kopraa, veristä kopraa, topro Miikkulan kuokki, alamista alamis kuokki, vai mitä hä!»

VIII.

TYHMÄ ON AINA TYYTYMÄTÖN.

Joka hyvän hylkää,
Se pahaan puuttuu.

Koira oli ketusta, sudesta ja karhusta erottuaan ensin elänyt yksinään, mutta sitten hänkin huomannut eläinten polulla noita pyydyksiä, kuullut ketun ja karhun seikat, ja lähtenyt hakemaan sitä, joka nuo pyydykset viritti. Oli juossut jälkiä pitkin, kunnes oli tullutkin Ilmolan suurelle talolle ja sieltä tavannut miehen. Tälle hän oli kertonut asiansa ja pyytänyt saada jäädä taloon, mihin mies oli suostunutkin. Ja niin oli koira jäänyt. Olivat Ilmolaan sitten ilmestyneet kukko ja kana, ja varis ja harakka olivat tuomionsa mukaan ruvenneet täällä ihmisten ilmoilla asumaan. Pian saikin koira miehelle palkita hänen hyvän tekonsa.

Mies viljeli huhtaansa ja tähän varhaiseen maailman aikaan oli Jumala vielä ihmiselle niin suopea ja armollinen, että kasvatti tähkän joka solmun kohdalle. Mutta mies ei ymmärtänyt olla siitä kylliksi kiitollinen, vaan tuli yhä kovasydämisemmäksi ja pahemmaksi, ja hänen akkansa ynseili: »Millä minä härkää elätän, kun ei ole olkea muuta kuin tähkää!» Silloin Jumala otti viljankorren näppiinsä aivan juuresta ja vetäisi sitä latvaan päin, niin että ensimmäisestä solmusta tähkä putosi, ja kysyi: »Joko härkäsi tuolla elätät?»

Mutta se alimman solmun tähkä oli ollut ihmisen osa, paras ja hallalta säilyväisin. Ja vaikka Jumala nyt otti sen pois, ei ihminen katunut eikä mennyt armoa pyytämään, vaan akka yhäkin ynseili ja marisi: »Vähä on vielä tuossa olkea siihen nähden, minkä härkä tarvitsee.»

Silloin Jumala riipaisi näppiään vieläkin ylemmäksi, pudotti pois tähkän seuraavastakin solmusta ja kysyi vaimolta: »Piisaako nyt olkea tarpeeksesi?» Mutta eivät huomanneet mies ja vaimo, että he tässä Jumalan töitä arvostelivat, eivät nöyrtyneet ja tyytyneet, vaan yhäkin akka arvosteli: »Ei piisaa, vielä saapi enemmältä tulla olkea.»

Silloinpa Jumala tempaisi näppinsä kolmannen solmun kohdalle, pudotti siitäkin tähkän pois ja taas kysyi vaimolta, oliko nyt olkea tarpeeksi hänen härälleen. Ei sanonut vaimo olevan vielä tarpeeksi. Pudotti Jumala siiloin vielä neljännen tähkän, mutta ei ollut akka silloinkaan tyytyväinen.

Nyt Jumala työlästyi ihmisen sokeuteen ja kiittämättömyyteen, ja rupesi vetäisemään viidettä kertaa, jolloin olisi viimeinen tähkä oljesta pudonnut pois ja koko Pohjolaan tullut ikuinen leivättömyys ja kuolema. Mutta oli nyt tämä viimeinen tähkä alkujaan luomisen työssä määrätty koiran osaksi; ja kun koira näki, että jo riipaisee luoja hänenkin tähkänsä pois, niin se rukoili: »Heitä, rakas luoja, minun osani tähkää, jotta edes minä viaton elän maailmassa, heitä edes kielen verran!» Koira ymmärsi, mikä tuho ihmistä ja heitä kaikkia uhkaisi, ellei edes tuota viimeistä tähkää saatu säilymään. Kun nyt luoja näki, että koirakin ymmärtää etunsa paremmin kuin paatunut ihminen ja älyää rukoilla Jumalalta armoa, niin hän kuuli koiran rukouksen ja säästi viimeisen tähkän. Ja sillä koiran osalla nyt elää koko Pohjola, vähäisimmällä, hallalle arimmalla tähkällä, mutta hyvä, että edes sekään jäi, vaikkapa vain koiran armonpyynnöstä.

Näin saattoi koira miehelle kiitollisuudenvelkansa maksaa.

Lähti sitten mies linnun pyydyksiä tekemään metsään, kuten oli jo ennenkin tehnyt, loukkaita, vipuja ja satimia laittamaan. Olivat nyt jo sekä kettu että karhu käyneet loukkaassa ja etsivät sen virittäjää hänelle kostaaksensa. Niinpä he näkevätkin eräänä päivänä, jolloin karhu oli jo unohtanut suuttumuksensa repoon, kuinka mies kulkee ja virittelee metsän teille ansojansa. Tulevat siihen nyt kettu ja karhu sekä kysyvät: »Mikä sinä oikeastaan olet ja minkä tähden sinä teet noita meidän teillemme, vaikka et ollut yhteisessä työssä apuasi antamassa?» Siihen mies vastasi: »Mikäkö olen? Olen ihminen ihala, sukukunnan suuri luomus. Tehty olen mullan kakkarasta, mullan kaakusta rakettu, jolle Herra hengen antoi, luoja suustahan sukesi». — »No, eipä tuota juuri uskoisi», arvosteli karhu halveksivasti, »mutta sepä silleen. Sano nyt sitten, miksi noita surmakojeitasi rakentelet meidän teillemme?» Mies koetti vältellä: »Minä kuljen teitä niin monesti, että ne kuluvat minun allani ja paranevat siitä.» Mutta kettu osoitti loukasta ja kysyi uudelleen: »Mitä varten sinä tuon laitit tielle?» Taas mies vastasi vältellen: »Joka ei ymmärrä varoa, se menköön sen alle viisautta oppimaan.» Silloin karhu rupesi häntä nuhtelemaan ja sanoi: »Ihmisen sukua minäkin olen! Minulla on tyhmän miehen mieli ja yhdeksän miehen voima. Kuinka sinä kehtaat tuollaisia laitoksia meille kiusaksi tänne minun metsääni laittaa!» Taas vastasi mies: »Se, joka ei viitsi kiertää, menköön siihen,» mutta kettu suuttui ja rupesi haukkumaan ja manaamaan miestä: »Hävytön olet, kun laitat noita meidän vastuksiksemme teille, että meidän pitää niitä varoa! Mutta minäpäs en loukkaaseesi menekään, vaan katson eteeni, kun kuljen matkoillani?» Silloin mies nauroi ja sanoi: »Älä huoli, kyllä minä sinullekin keinon keksin: minä laitan raudat ja viritän ne niin viisaasti, että sinäkin käyt rautoihin.» Kettu vastaukseksi kehui kyllä hänen hajunsa tuntevansa.

Ruvetaan siinä nyt uhkaamaan miestä. Karhu sanoi: »Minä kaadan sinulta lehmän, koska kuljeskelet täällä meidän teillämme, vaikka et tullut niitä tekemään.» Ja susi, joka sekin oli paikalle saapunut, uhkasi myös: »Minä syön sinulta lampaita ja vasikoita, koska sain kovasti työtä tehdä silloin, kun sinusta ei tiedetty mitään, ja koska nyt ilmaiseksi kuljet meidän teitämme ja vielä tällaisia loukkaita asettelet.» Ja yhdessä sitten varoittivat: »Sinä et saa käydä enää meidän polkujamme!» Mies sanoi siihen: »Minä myös rupean tekemään teitä, koska olen huomannut, että niitä myöten on hyvä kulkea, ja minä lyön kirveellä poikki suuret puut ja raivaan ne pois, jos ette itse jaksa niitä teiltänne pois kantaa. Ja minä kyllä annan teidän kulkea minun teitäni, kunhan tekin annatte saman vallan minulle. Ja lehmiäni ja lampaitani saatte syödä niin kauan, kunnes tie saadaan tehdyksi ympäri Suomen; sen jälkeen ette enää saa syödä.» No, sovittiin siitä nyt, että saadaan kulkea sillä neuvoin, ja karhu sekä susi ilmoittivat syövänsä hänen lehmiään ja lampaitaan siihen asti, kunnes on tehty tie ympäri Suomen. Lopuksi mies sanoi: »Kyllä minä nyt rupean tekemään teitä niin paljon kuin voin», sillä hän ymmärsi, että kuta pikemmin saadaan tiet Suomessa valmiiksi, sitä nopeammin loppuu täältä metsän ja karhujen valta. Ei kuitenkaan jaksanut mies raivata teitä niin pian kuin olisi halunnut, ja niin saivat kontiot ja hukat vuosisatoja rauhassa hänen eläimiään ahdistaa: paljon olisi ollut teitä tarvis, vähäväkiset olivat teiden tekijät.

Mutta täten saatiin nyt sovituksi Ilmolan ja Metsolan välillä, mikä oli tästä lähtien kummallekin puolelle luvallista. Mies sai rakentaa loukkujaan ja kaivaa susihautojaan Metsolan väen pyydystämiseksi, mutta karhu, susi ja kettu saivat puolestaan laillisesti syödä hänen kotieläimiään, jos niin tahtoivat.

Kun sitten mies oli mennyt tiehensä, kysyi kettu uteliaana karhulta, mitä tämä sillä tarkoitti, kun kehui ihmisen sukua olevansa. Karhu siitä selittämään, mitä oli ukko vaariltansa kuullut, että nimittäin oli jossakin maailman nurkalla ollut rikas talo, jossa oli pidetty isoja häitä. Siihen tuli kerjuu-ukko poikineen sitten ja tahtoi ruokaa siitä häätalosta. Mutta eivätpä antaneetkaan, sen kuin sanoivat vain: »Ei meillä ole niin halvoille ihmisille ruokaa kuin kerjäläisille». Siitä ukko kovin vihastui, meni saunaan ja siellä teki sitten konstejansa. Sanoi pojalleen: »Mene katso, mitä hääväki pirtissä tekee!» Poika meni katsomaan, tuli takaisin ja sanoi: »Hääväki seinille hyppii.» Ukko silloin hokemaan: »Hyvä tulee, hyvä tulee, paljon teidän talja maksaa!» Teki konstejansa taas kotvan, kunnes sanoi pojalle toisen kerran: »Mene katso, mitä nyt hääväki pirtissä tekee.» Poika meni katsomaan, niin hääväki jo neljänkontan ovella vastaan tulee. Ukko yhä enemmän hokemaan: »Hyvä tulee, hyvä tulee, paljon teidän talja maksaa.» Tekee, tekee konstejansa ja käskee kolmannen kerran pojan mennä katsomaan. Tämä tulee kiireissään takaisin ja ilmoittaa: »Jo hääväki metsään menee!» Niin muuttui kaikki hääväki kontioiksi metsään, ja vaimonpuolista ovat tulleet vyötikaulat kontiot. Siitä kaikkien karhujen alku matkaan lähti.

Näin puhui karhu sukuperästään, mutta susi heittäysi epäileväksi. »Miten lienee tuo sinun lähtösi», arveli hän, »koskapa samanlaista tarinaa kerrotaan niistä Viron susista.» Tulevat toiset uteliaaksi ja rupeavat pyytämään: »Kerro, kerro, kuomaseni, rattoisampi on tässä vaeltaaksemme!» No, vaikka onkin harvapuheinen ja jäykkäsanainen, niin kertoihan hukka kuitenkin.

»Vapahtaja ja Pietari kulkivat kastamassa sekä opettamassa, ja tulivat erääseen taloon, jossa pidettiin häitä. Pyysivät siinä ruokaa ja yösijaa, mutta ei luvattukaan, jolloin Vapahtaja kirosi talon ja sanoi: 'Kerran vielä te siunausta odottelette!' painoi oven kiinni ja meni. Lähetti hetken perästä Pietarin katsomaan, mitä hääväki tekee — 'seinille hyppivät'; lähetti toisen — 'ulvovat kuin sudet'; lähetti kolmannen — 'susina metsään juoksevat'! Niinpä ovat siitä tulleet sudet ja onpa joskus tavattu hukka, jolla on ollut vaimon vyöllinen ja vaskisolki. Mutta jos ihminen kerran suden täydestä hyvästä sydämestä siunaa, niin silloin susi taas muuttuu ihmiseksi, sillä siunauksen voima on niin suuri…» — »Niin», sanoi siihen karhu ajattelevan näköisenä, »jos tässä oikein todet puhutaan, niin ylhäisemmät, ovat lähdöt karhujen sukukunnalla kuin nyt näistä ilkeistä ihmisistä. Tuollahan on ohto synnytetty luona kuun, tykönä päivän, Otavaisten olkapäillä. Sieltä hänet sitten laskettiin maahan simasaloon ja siellä häntä sinisirkku metsän neiti liekutteli kultaisessa kätkyessä kukkalatva kuusen siimeksessä. Ja kun hänet pyhän virran pyörteellä ristittiin, niin kukapa tuli ristijäksi? Itse Himmerkin kuningaspa tietenkin ja ristiäitinä ja kummina oli pyhä piika pikkarainen. Ja mikä pantiin lapselle nimeksi — mikäpä muu kuin 'lullamoinen, lallamoinen, karva kaunis röyhetyinen, mesikämmen käyretyinen.' Sehän karhujen synty on.»

»Jaa, jaa», myönsi nyt kettu, »monenlaistahan kerrotaan meistä eläimistä, niinkuin esimerkiksi sudenkin synnystä. Kulkihan kerta Syöjätär vesiä ja sylkäisi, jolloin vedestä nousikin ilkeä Kuolatar. Tämäpäs nyt autiolla ja puuttomalla saarella mykelsi hiukan kahta kämmentänsä ja sai siitä vähän nukkaa irti, minkä viskasi veteen. Vesi kuljetti nukan metsän korven kainaloon, jossa sitten tämä karvajalka sykkö syntyi…»

»Aina sinä…!» suuttui nyt susi, mutta kettu tuumi vain kylmästi kertovansa syntyjä syviä, eikä suinkaan omiaan laskettelevansa.

Rauhoittui siitä susi kuitenkin ja rupesi harvakseen taas siinä kulkiessa kertoilemaan: »Kummallisia tarinoita jutellaan susista ja ihmisistä», sanoi hän. »Oli ollut muutamalla miehellä äärettömän saita akka, joka vartioi kaikkea omaisuuttaan aivan syntisen itaruudella. Olipa häneltä kerta varastettu seitsemän markkaa ja siitäkös hän nousi aivan raivoon, haki mahtimiehen ja pyysi häntä etsimään varkaan. 'Mutta jos se koskee omaan taloon?' oli mahtimies varoittanut. 'Koskekoon vain!' tuomitsi emäntä, 'kuka käski mennä ottamaan minun rahojani.' 'Hyvä on', arveli noita ja rupesi tekemään temppujansa ja lukemaan lukujansa. Silloinpa Jumala päätti rangaista emäntää hänen saituudestaan ja kovasydämisyydestään, ja antoi mahtimiehen sanoille kamalan tehon. Kun hän oli aikansa lukenut luottehiaan, rupesikin emännän pieni poika ulisemaan vuoteessa kuin susi, hyppäsi sieltä hetken perästä sutena permannolle ja juoksi ulos. Turhaan emäntä huuteli häntä takaisin ja itki itkemistään, poika oli mennyt. Mahtimies kuitenkin ilmoitti emännälle, että jos hänen omalla kädellään onnistuu antaa sudelle ruokaa, niin se silloin palautuu ihmiseksi.

»Seitsemän vuotta nyt emäntä itki poikaansa ja koetti hyvittää entistä itaruuttansa. Aina kun iltaisin salolta kuului susien ulvontaa, meni hän ulos kuuntelemaan, tuntuisiko joukosta hänen poikansa ääni, ja yöt hän saattoi näin vartioida tähtitaivaan alla tilaisuutta saada antaa pojalleen ruokaa. Tulipa sitten vihdoin joulunaatto, pyhän rauhan yö ihmisille ja eläimille, ja emäntä askaroitsi aitallansa jouluvalmistuksissaan. Surren hän taas muisteli rakasta poikaansa, joka oli sudeksi muuttunut, ja huokasi: 'Kunpa tulisit, rakas poikani, kerta näkyvilleni, niin rakkaalla kädellä ojentaisin sinulle parhaan antimeni.' Silloinpa laskikin harmaa susi käpälänsä aitan kynnykselle ja katsoi pyytävästi emäntään. Voittaen pelkonsa emäntä nyt antoi sille lihaa ja niin muuttui susi pojaksi jälleen. Mutta kauhea nälkä hänellä oli, sillä hän ei ollut saanut niinä seitsemänä vuonna kuin yhden kissan syödäkseen.» Näin puhui susi ja ihmeissään kuuntelivat hänen tarinaansa kontio ja kettu.

Näin puhellessa oli matka kulunut rattoisasti. Mennessään erään tien poikki näki karhu tiellä omituisia, ruskeita palleroita, nuuskaisi niitä ja sanoi ketulle: »Tule sinä nuoremmilla silmilläsi katsomaan, minkä linnun munia nämä ovat.» Kettu tuli ja irvisteli: »Linnun munia! — hevosen kikaroitahan nuo ovat.» Karhu nolostui, suutahti ja poikkesi omalle asunnolleen. Kettu ja sutikainen menivät edelleen, kunnes äkkiä pysähtyivät. Kumpainenkin oli yhtaikaa nähnyt saman omituisen esineen.

IX.

TULEE SUDENKIN VESI SILMÄÄN, KUN KUOPPAAN JOUTUU.

Suu veti suden ritahan,
Kieli kärpän lautasehen.

Siinä oli pystyssä seiväs ja seipään nenässä riippui jaloistaan varis. Kettu tiesi, että siihen oli mies kaivanut kuopan, peittänyt sen ja pannut variksen syötiksi houkutellakseen sinne putoamaan karhuja, susia ja repoja, mutta hän näki heti suden naamasta, ettei tämä sitä tiennyt. Sudella venähti kieli pitkälle ja hänellä rupesi kovasti himottamaan varista. Kettu sanoi välinpitämättömästi: »Onpa siinä tirehtöörille käynyt huonosti — ei ole tainnut muistaa omaa varoitustaan!» — »Mitä varoitusta?» kysyi hukka. »No sitä, minkä kerran teerelle antoi, kun houkutteli sitä syömään jyviä talonpojan tantereita, että 'kerta syö, kahesti katso, kupehelle kummallekin'.» »Ei näy muistaneen», vastasi hukka hajamielisesti ja lisäsi sitten: »Syödään tuo varis.» »Kumpi sen syö?» kysyi kettu ja huomautti: »Ei pyyssä kahden jakoa». »Kumpi ennen ennättää», muljautti hukka siihen vastaan. »Kovin on siitä kilpailusta variksen raato laiha palkka», arvosteli kettu, »mutta jos lisäpalkintoa veikkaan pantaneen?» »Pannaan vaan!» innostui hukka, »jos ennen pääset perille, niin minä saan sinulle lehmän!» Kettu, jolla oli paha mielessä, suostui ja lisäsi vielä: »Jos ennen pääset perille, niin minä saan tänäpänä sinulle kolme jänistä syödäksesi.» Sovitaan niin siinä sitten veikasta.

No eihän muuta kuin lähdetään juoksemaan kilpaa varista kohti. Kettu päästi heti nälkäisen hukan etukynteen ja varoi visusti hänestä edelle menemästä. Hukka törmäsi variksen kimppuun, hyppäsi ja pudota tomahti samalla oksien ja varpujen läpi syvään sudenkuoppaan, mennen puolipökerryksiin säikähdyksestä. Kettu tuli varovaisemmin perästä, kurkisti reunalta ja kysyi: »Mitenkäs kävi, mies?» Susi vastasi haudan pohjalta: »Tännepähän jäin, tähän meni päiväni!», meni nurkkaan kykkimään ja sanoi: »Äh, äh!» Kettu julmettunut silloin ilkkuakseen vastasi: »Siinä sijassa olet, että menee toinenkin päivä.» »Kuinka niin?» kysyy nyt hukka pahaa aavistaen. Repo sanoo: »Nouseppas pois, tokko pääset». Silloin hukka hyppimään ja yrittelemään, mutta eihän se miten pääse ja repo sanoo: »Et sinä pääse pois, ennenkuin tullaan tappamaan, sillä enhän minä voi auttaa sinua sieltä pois.» »Sehän tästä eteen tullee!» huokasi hukka vastaukseksi kohtaloonsa alistuen.

Iloissaan siitä, että oli saanut narratuksi suden kuoppaan, rupesi kettu, jumalaton, nyt tanssimaan kuopan reunalla ja katospuiden päällä, tanssimaan ja lauleskelemaan toisen vahingolla. Mutta eipä malttanutkaan siinä kyllin tarkkaan puiden päällä liikkuessaan hoikkien sääriensä sijaa katsoa, vaan pudota jymähti hänkin yhtäkkiä suden seuraksi samaan kuoppaan. Loppui siinä Mikolta siksi kerraksi laulu ja tanssiminen. Hän säikähti aluksi, luullen suden nyt syövän hänet heti paikalla kostoksi hänen ilkeydestään, mutta eihän susi riepu tiennyt ketun kavaluuden uhri olevansa, kykki vain nurkassansa ja sanoi ketun onnettomuudesta hämmästyneenä: »Äh, äh!» Ketulla siinä palasi heti mielenmaltti ja hän rupesi miettimään, miten tästä puimasta pelastua.

Tuli siinä sitten ilta ja susi sanoi: »Menihän päiväinen armas!» Mutta kettu sanoi, että jos päivällä ruvettiin pääsemään pois, niin se saattoi merkitä pään menoa. Maata jurotetaan sitten yö siinä ja rupeaa päivä pilkottamaan. Ketulla nälkä suolia kurnii. Hän herättää suden ja sanoo haluavansa päästä näkemään, miten ilma on korea tänä vuonna ja mitä olisi syömistä näkyvissä. »Kuule!» ehdottaa hän hukalle, »nouseppas pystyyn sinä, niin minä nousen sinun olkapäillesi katsomaan, joko päivä nousee.» Siitä hukka riepu nousi tyhmyydessään seinää vasten seisomaan, repo hyppäsi hänen olkapäilleen ja pääsi pois haudasta. Kun siinä nyt repo lipekehti haudan äyräällä, pyysi susi häntä auttamaan vanhan ystävyyden tähden, mutta repo sanoi, ettei hän voi auttaa, ja pilkkasi vielä: »Jos sinulla olisi mieltä yhtä pitkälti kuin selkää, niin kyllä pääsisit pois, mutta nyt et pääse!» Sitten hän siirrähti syrjemmälle katsomaan, miten tuossa kävisi.

Ei aikaakaan, niin jo tulee mies kokemaan sudenkuoppaansa ja löytää hukka paran sieltä. Rupeaa sitä tappamaan, iskee, ja susi voivottelemalla valittaa. Kettu silloin huusi mäen rinteestä: »Enkös minä sanonut, että sinun menee pääsikin, kun siinä niin tyhmästi menit kykkimään!» Mies sitten viskasi suden kuopan reunalle luullen häntä kuolleeksi, ja rupesi kuoppansa katosta korjaamaan. Mutta sutikainen virkosikin ja pääsi vähissä hengin metsän peittoon turvaan.

Kettu liuvari oli lähtenyt kiireesti tiehensä katselemaan, mistä saisi aamiaista nälästä hurisevaan vatsaansa. Juostessaan pitkin teeren polkua tuli hän miehen virittämälle linnun rihmalle, johon oli vasta käynyt teeri. Se oli ketulle mieluinen löytö: hän nokkasi rihman poikki, noppasi linnun siitä poikkiteloin suuhunsa ja läksi polkua edelleen hyppäämään. Hätääntynyt teeri ajatteli: »Nyt kävi hullusti, nyt se syöpi minut», ja mietiskeli keinoa, miten pääsisi irti ketun kidasta. Jo arveli siinä:

»Kiistahan tulevi tuuli
Kurjoa kuletettaissa,
Katalata kannettaissa?»

Kuuli kettu siinä teeri paran kysymyksen ja kun oli juuri äsken haistanut tuulen suunnan, ei malttanut olla tietoansa julistamatta, vaan sanoi: »Lännestä» — silloinpa suu aukesikin suureksi, teeri livahti lentoon ja pääsikin oksalle turvaan. Kettu istui harmissaan polulla ja vannoi vastaiseksi:

»Joka vielä teeren saisi,
Ei sille tuulia lukisi,
Eikä säitä arvelisi!»

Mutta tämän verta tätä.

X.

VARAKIN VARIS JALALLA.

Mies vanha variksen ampui,
Tiesi tetren saanehensa,
Koppelon kopannehensa.

Ennen kuin voidaan seurata kettua sen uusille retkille, täytyy kertoa, miten varis oli joutunut jaloistaan riippumaan miehen susihaudan syöttiseipääseen.

Tämä oli keväistä aikaa ja ilma oli täynnä linnunlaulua, minkä Ilmolan aidan takana istuva vanha varis tarkoin pani merkille. Hän oli jo viikkoja aikaisemmin saapunut kotiin pitkältä talviselta talousmatkaltaan siltä, joka oli tullut sovituksi silloin, kun hän yritti pitää harakan kanssa yhteistä taloutta. Heillä oli tullut kerta kiisteleminen: »Kuka tässä matkamieheksi pantaneen? Ei tässä näytetä talossa pysyttävän, jollei matkustettane; toisen pitää kotia hallita, toisen matkoilla käydä!» Niin siinä tinkivät harakka ja varis, kunnes harakka viimein kikahtaa: »Sinä saat matkoilla käydä, minä olen sukkelampi kotona olija; sen pitää, joka kotona on, katsoakin, kääntyäkin!» Myönsihän varis, että harakka oli pyrstön lepsahdukselta ja ruumiin kääntyväisyydeltä käppelämpi ja suostui sitten joka vuosi tekemään pitkät matkansa, jotka ulotti, ihan ulkomaille saakka. Tältä hän nyt taas oli palannut ja istuskeli yksivakaisena koivun latvassa pannen merkille pääskysen pakinan, kun se taas valitti: »Menin Saksaan, sain saappaat, menin Ruotsiin, sain rukkaset, tulin Suomeen, sain sukat, pesin, paikkasin, panin aidanseipääseen kuivamaan, siitä vietiin, varastettiin, kyllä Ristus tietää, onko oikein vai väärin!» Vanhana ja viisaana hänen täytyi hymähtää leivoselle, joka touhuissaan kiipesi taivaaseen päin ja kehui: »Minä menen taivaaseen Jumalata tappamaan!», kunnes vähän ajan kuluttua tulla tömähtikin alas jälleen puolustellen itseään: »Kurikkani jäi, kurikkani jäi!» Mutta kun hän samalla itse näki pihalla Ilmolan vanhan koukkuisen äijän, ei hän malttanut olla tapansa mukaan huutamatta: »Vaari, vaari, tarhas' on klaari!», sekä nauramatta sitten, kun heti perään paikan asukkikäki kukahti: »Käy koukkuun, käy koukkuun!» Mutta vaari vihasi tämän vuoksi käkeä ja kunnioitti varista, joka häntä aina juhlallisesti oikealla nimellä tervehti. Tätä ja paljon muuta varis huomasi siinä Ilmolan pellon takana istuessaan, kunnes nälkä vihlaisi suolta ja se rupesi miettimään, mitä saisi syödäkseen.

Näki se siinä Ilmolan isännän ajelevan huonolla hevosella tunkiota pellolle, lähti lentämään ja huusi miehelle: »Tee kauppaa, tee kauppaa!» Mies katsoi hänen jälkeensä ja heristäen nyrkkiään naurahti: »Mitäs maksat?» »Kolm' markkaa, kolm' markkaa!» huusi varis ja lopetti, kun mies kääntyi jälleen työhönsä ikäänkuin sanoakseen: »En minä niin vähästä myö», huutamalla: »Saat harrjakaiset!» Mutta tämä oli vain sitä vanhan talonvariksen suukoilemista isännän kanssa, ilman sen vakavampaa tarkoitusta, sillä olihan hän, äijäpaha, nyt matkalla mutahaudalle tuonne notkoon katsomaan, olisiko sinne ilmestynyt mitään syötävää. Siellä olikin kaksi korppia haistelemassa talvellisen koiran raadon paikkaa ja juttelemassa valheita toisilleen: »O-o-o-letkos saanut paistia? — O-o-o-len! — Mi-mimi-mist' sitt'? — Ky-ky-kyläst'! — 'Mi-mi-mi-mitä sä sait pa-pa-paistiks'? — Ka-ka-ka-nan!» — »Vai kanan tässä vielä!» hymähti varis halveksivasti ja rupesi tutkimaan mutakuopan reunaa, näkyisikö siinä missään lieron vötkälettä tahi muuta. Mutta ei astahtanut varis monta askelta, ennen kuin aivan jalkain juuresta loikkasikin veteen suuri sammakko hautautuen kiireesti mutaan.

Silloin vanha varis todella heräsi. Hän kallisti päätänsä ja koetti tekeytyä ystävällisen ja hyvänsuovan näköiseksi sekä rupesi puhelemaan sammakolle, joka suurin silmin muljotti häneen veden läpi. Leppoisella äänellä hän sanoi: »Tule ulos mudasta mies, nouse maalle raatikka!», mutta sammakko kurnutti epäilevästi vastaukseksi: »Kurr! En minä tule, sinä raappaat, sinä haiskaat ja raiskaat!» Taas varis koettaa houkutella: »Lotteroinen, tätini poika, nouse maalle!» Sammakko taas varovasti vastaa: »En minä tule! Sinä minut tikintokkaat!» Kolmannen kerran varis makeasti maanittelee: »Minkätähden kultaneitsyt rapakossa makaa? Nouse pois, kullannuppu!» Sammakko yhä vain estelee: »Mutta sinä, mustatakkinen, tossaat minut!» Jo lupaa varis: »Minä teen valan, etten tossaa sinua, kun vain tulet näköisälle!» Ei vieläkään sammakko uskalla, pään vain pistää veden pintaan ja sanoo: »No, alapa vannoa!» Varis vannoo: »Vaa, vaa, en raappaa! Nokka revetköön ja perä haljetkoon, jos vain minä sinut tossaan!» Silloinpa viimein väännäikse sammakko sieltä suohaudasta äyrään reunalle ja paikalla hänet myös varis koppasi kurkkuunsa. Sammakko hätäpäissään viimeisellä hengenretkellään sieltä variksen kurkusta huusi: »Missä vala? Missä vala?» Mutta nielaistuaan sammakon lähti varis lentoon ja rääkäisi pahalla äänellä vastaukseksi: »Vala vatsassa, vala vatsassa!»

Niinpä sanotaankin tämän jälkeen väärää valaa variksen valaksi.

Varis sitten lentää laahusti laiskasti toiselle suunnalle, tyytyväisenä, kun oli saanut tyhjään vatsaansa suuren ja lihavan sammakon. Ei tiennyt vanha rosvo että oli syönyt ihmisen, ihanan neidon, vieläpä kuninkaan tyttären.

Olipa kerran kuninkaan tytär, niin ihmeen ihana, ettei ollut sen kauniimpaa ketään, mutta niin laiska, ettei viitsinyt mitään hommata, eipä edes vaatteita panna päälleen. Ainoa, mitä hän muisti tehdä, oli vain miettiä omaa kauneuttaan ja sitä itselleen lisää toivoa, yhäti huokailen: »Kunpa olisin vielä kauniimpi!» Tulivatpa sitten kerta toiset sisaret maljasta ja tarjosivat hänellekin marjojansa, mutta hän oli niin laiska, ettei viitsinyt edes niitä suuhunsa viedä, vaan sanoi ainoastaan: »Kunpa menisi ruoka vatsaan erikoisetta syömisettä!» Silloin katsoi Jumala kaiken tämän synnilliseksi pilkaksi ja rankaisi tyttöä muuttamalla hänet sammakoksi, ja siksi ei Suomessa kukaan halua sammakkoa tappaa, koska tiedetään, että se on ihmisen sukua.

Se nyt oli sammakon seikka, mutta siitä ei varis huolehtinut, vaan mennä luovaili hiljakseen, kunnes rinnalle ilmestyikin harakka kikahtelemaan. Harakka oli iloisella päällä kuten tavallisesti, ja nyt varsinkin sen vuoksi, että hänellä oli sievät pojat pesässä männikössä. Hän pyyteli varista reilusti luokseen kestiin synkkään saloon, kuusen naavoja syömään. Sellaista leikkiä lasketti harakka, mutta ei varis suuttunut, kun oli vatsa täynnä, — sanoa jorahduttipa vain: »Aijjai veikkonen, niitä sinun kestejäsi, eihän niistä ole mihinkään! Toista ovat toki minun kestini, kun lähdetään rikkaan riihen eteen, — mutta siellä pitää noukkiman ja katsoman!» — »No, mennään katsomaan!» kikahti harakkakin innostuneena ja niin sitten lennettiin Ilmalan riihen edustalle.

Mutta nyt kävikin niin, että Ilmolan ukko oli menossa susihaudoilleen ja halusi mukaansa uutta syöttiä sen varalta, että linnut olisivat entisen pois nokkineet Ja koska varikset ja harakat olivat koko päivän rähäköineet riihen edustalla tapellen siihen heitetyistä kalani suolista, oli äijä mennyt riiheen piiloon saadakseen jonkun ammutuksi. Nyt sattui niin hullusti, että juuri tällöin saapuivat paikalle varis ja harakka, joista edellinen oppinsa mukaan »kerran söi, kahesti katsoi, kupehelle kummallekin», mutta jälkimmäinen alituiseen hyppiä koikkelehti sinne tänne, miettien, että »pihalinnulla pitää olla silmä edessä ja takana — ei se saa katsoa ällöttää yhtäännepäin.» Silloinpa ukko riihestä kolkkasi nuolellansa variksen, joka siinä yksillä sijoillansa seistä kopotti, ampui ja pisti konttiinsa sekä läksi sudenkuopilleen, joista ensimmäisen syöttiseipääseen ripusti saamansa saaliin.

Mutta sen pituiselta nyt tätä varisjuttua.

XI.

EI KETULTA KEINOJA PUUTU.

Min rastas raataa,
Sen pyyhyt pyytää.
Onneton ottaa,
Vaivainen varastaa.

Kovasti oli nyt ketulla nälkä ja harmi mielessä, kun omaa tyhmyyttään päästi teeren suustaan lentämään. Hän juosta liuvaili sinne tänne katsellen, mistä sattuisi saamaan jotakin syötävää, kun tulikin samalla Ilmolan hakaan, jossa oli tamma varsoineen. Varsa makasi hietikolla tyytyväisenä, ja häntä oli latvasta vahva, mutta juuresta ohut, niinkuin varsalla on. Kettu ihastui, että tuo se nyt tuosta pian putoaa hänelle suuhun, ja niin rupesi hän odottamaan varsan hännän putoamista. Kävi siinä jo toisiakin eläimiä katsomassa, mitä nyt Repolaisen isäntä haassa makailee, mutta Mikko ei puhunut mitään, päiväkauden vain siirryskeli varsan jälessä, käpälänsä päällä makasi ja odotti hartaasti, milloinka häntä pudota tupsahtaa. Ja nälkä oli hyvin sekä ikävä kuunnella toisten ilkuntaa — näille oli lopuksikin pitänyt ilmoittaa, miksi hän oli tullut hakaan makailemaan — että »tuskin saat, tuskin saat!» Viimein läksi tamma varsoineen kotiin ja häntä meni sitä lyytä tiehensä, jolloin toiset rupesivat kutittelemaan Mikko Repolaista: »Kutti, etpä saanutkaan!» Mutta Mikko tekeytyi ynseäksi ja vastasi pois lähtiessään leukapielestä olkapään yli: »En minä olisi toki huolinutkaan!» Lähtee juosta lipottelemaan ja nälkä kovasti suolia kurnii, mutta kiukku vielä enemmän mieltä, sillä hänhän oli odottanut, ettei ainoastaan varsan häntä, vaan vieläpä vanhan tamman pitkällä oleva huulikin putoaisi. Ja nyt täytyi tunnustaa, ettei hän saanut häntää eikä huultakaan!

Näkeepä kettu silloin Ilmolan aidan takana juostessaan, kuinka talosta päin matalalla ja kiireesti lentää korppi, pahan omantunnon näköisenä kuten varas ainakin. Suussaan sillä on pyöreä ja valkoinen kimpale, mikä lieneekin. Kettu katsoo, minne päin korppi lentää, ja lähtee sinne kiireesti juoksemaan.

Kettu oli nähnyt oikein: korppi oli ollut Ilmolan talossa varkaissa. Emäntä oli leiponut juuston ja pannut sen ulos nurkan rakoon pistetylle laudalle kuivamaan. Tämänpä oli huomannut sivu lentävä korppi ja heti viekkaasti neuvonut: »Pane viikate päälle, tulee varis ja viepi sen siitä!» No, emäntä meneekin viikatetta hakemaan, mutta silloinpa korppi sieppaakin juuston ja lähtee lentämään, lentää korpeen korkeimman kuusen latvaan. Siellä yhdyttää hänet kettu, ennen kuin hän ehtii maistaakaan makealta tuoksuvaa tuoretta juustokimpalettaan.

Ketun tulo ei korppia mitenkään hämmästyttänyt, sillä he olivat vanhastaan niinkuin hiukan ystävyksiä. Oli nimittäin harakka kerran räkästellyt ja nauranut korpille, jotta hän osaa paremmin laulaa. Korppi oli siihen tyynesti sanonut, että mitäpä tuosta on tuommoisesta äänestä kuin harakan, mutta tämä oli yllyttänyt ja kiusannut: »Koettele oppia, osaatko!» Otettiin siinä silloin kettu tuomariksi ja korppipa nyt koikahuttaa: »Kronk! kronk!» Kettu kuuntelee tätä kallella päin ja sanoo tärkeästi: »Koreampi on korpin ääni ainakin kuin harakan — harakka tanterennokkija räkähtää kuin sika ruuhkakoolla!» Mutta siitä oli se seuraus, että korppi rupesi pitämään itseään vallan etevänä laulajana ja oli mahdottoman arka tästä taidostaan sietämättä moitetta siinä suhteessa ollenkaan. Tämän tunsi kettu hyvin ja päätti koettaa, eikö siitä koituisi keinoa, millä saisi korpilta juustopalasen puijatuksi.

Tullessaan kuusen juurelle huomasi kettu heti, kuinka korppi pisti kaulansa pitkälle ja uteliaasti katsoi häneen. Silloin Mikko kuin hämmästyneenä pysähtyy, katsoo ihastelevasti korpin puoleen, kumartaen prallailee ja sanoo kuin puoleksi itsekseen: »Kuinka korea lintu onkaan tuo korppi, kauneudelta aivan kuin taivaan kaari tahi riikinkukko!» Korppi tämän kuullessaan pöyhistelee mielihyvästä ja itserakkaudesta, mutta Mikko muuttaakin äänensä valittavaksi ja surumieliseksi sanoen: »Vahinko vain, ettei sillä ole laulunääntä, vaan on sen ronkunta rumempaa kuin karhun kiljunta!» Kovin nyt tästä ällistyi ja pahastui korppi, kun kettukin, joka aikaisemmin oli julistanut hänet paremmaksi laulajaksi kuin harakan, kielsi häneltä äänen kokonaan. Mutta kettu vain kavalasti jatkaa: »Jos minä tietäisin, että sillä todella on ääntä, niin minä toimittaisin sen lukkariksi — mutta mitä sillä tyhjällä!» Kiivastuksissaan karjaisi nyt korppi: »Kronk! On minulla ääntä!» Silloin tietysti juusto tipahti hänen suustaan ja vieläpä aivan suoraan alla odottelevan ketun kitaan. Nolona jäi korppi oksalleen sadattelemaan kirottua tyhmyyttään, mutta kettu lotaisi juuston vatsaansa ja läksi hyvillä mielin juosta jutkuttelemaan tiehensä.

Tällä välin harakka onnellisena pesällään poikiansa puhutteli, kikahteli, lepsautteli pyrstöänsä ja lorusi: »Iisakki, Iisakki, tul' rieskaa syömään, tul' rieskaa syömään!» Kaukaa jo kuuli kettu harakan rähäkän ja koska juusto ei ollut voinut kokonaan hänen nälkäänsä sammuttaa, pani hänen ilkeytensä miettimään, millä keinolla saisi harakkaakin petetyksi. Jopahan hoksasikin keinon.

Ei muuta kuin hyvin vilpittömän näköisenä katsella killistelee puita tyvestä latvaan, kiertelee, kaartelee ja tarkastelee, kunnes ikäänkuin sattumalta saapuu harakan pesäpuun juurelle. Siihenpä pysähtyy ja sitä katselee, sitä siinä kiinteästi ja vakaasti tarkastelee, mutta ei sano mitään.

Oudostuu tästä jo harakka kovin ja rääkynän laatii revolle, kysyy: »Mitä sinä, reporeuhka, siinä katsot ja killistelet? Etkö ennen ole puita nähnyt?» Ei ole repo tietävinäänkään, vielä vain tarkastelee, kunnes jo vastaa: »Eipä ole nähty ennen näin hyvää suksipuuta. Hakattava tämä on!» Tästäkös harakalle hätä ja hän repoa rukoilemaan: »Älä hakkaa, repo kuomani! Minulla on täällä viisi poikaa ja ne kuolevat kaikki, jos tämä puu kaatuu.» Kettu julmuri istahtaa puun juurelle, on yhä puuta tarkastelevinaan, kehuu sen sopivaisuutta suksipuuksi ja murajaa itsekseen muka mietteissään; harakalla puussa on kova hätä poikainsa puolesta. Sanoo kettu lopuksi kuin leppyneenä: »No, jos annat minulle yhden pojistasi, niin jääköön puu paikoilleen.» Arvellen sillä pelastavansa toiset poikansa harakka surustaan huolimatta uhraa yhden, viskaa ketun kitaan, joka huuliaan nuollen luikkii tiehensä nauraen harakan tavattomalla tyhmyydellä. Suruissaan tämä jää menetettyä lastansa räkättäen itkemään.

Kettu veijari heräsi seuraavana aamuna varhain ja tunsi taas vatsansa perin tyhjäksi. Miettiessään aamiaisen alkua hän muistikin eilisen harakan ja sen tyhmyyden, naureskeli itsekseen ja läksi juosta litvittelemään sinne päin, missä harakan pesä oli. Kuin sattumalta hän taas ilmestyi pesäpuun juurelle ja istahti siihen sitä vakavana tarkastelemaan. Kun harakka heräsi ja pisti päänsä pesän laidan ulkopuolelle, oli ensimmäinen minkä hän näki, eilinen suksipuun hakija, itse Mikko. Vihlaisi silloin harakan sydäntä ja hän hätääntyneenä ja pahaa aavistaen taas kysymään: »Mitä, reporeuhkana, katsot puuhun?» »Katson», vastasi repo, »että näin hyvää suksipuuta ei ole toista. Kyllä minun nyt on tämä kaadettava.» No, harakka taas rukoilemaan, kunnes kettu tyytyy jälleen jättämään puun paikoilleen, kunhan saa yhden pojista. Ja kun oli saanut sen, niin meni, julmettunut, vain naureskellen tiehensä.

Suuri on nyt suru harakalla, kun on jo kaksi kaunista poikaa häätynyt antamaan. Itkee ja kikahtelee siinä ikäväänsä. Kuulee sen hänen hyvä ystävänsä nuorempi varis, huomaa, etteivät nyt ole asiat oikein, ja lähtee lentää laahustamaan ja katsomaan, mikä männistön harakkaa vaivaa. Tulee pesälle, huomaa perheen pienuuden ja kysyy paikalla: »Mihin pojat ovat joutuneet?» Kun harakka silloin nyyhkyttäen kertoo, mitä on tapahtunut, sanoo hämmästynyt ja vihastunut varis: »Olet sinä aika pöhkö! Millä kettu mitään puita kaataa! Eihän sillä ole puukkoa eikä kirvestä, eikä se puremalla puita poikki saa!» Huomasi harakkakin nyt tyhmyytensä ja päätti olla vasta viisaampi.

Jo aikaisin seuraavana aamuna harakka näkee, kuinka kettu tulla kaartelee, taas muka puita tarkastelee ja katselee, kunnes lopuksi istahtaa hänen pesäpuunsa juurelle. Kun harakka sitten pisti päänsä pesän laidalta näkyviin, sanoikin kettu pitkittä puheitta: »En ole löytänyt vieläkään näin hyvää suksipuuta, joten minun nyt täytyy se kaataa. Jos kuitenkin annat vielä yhden pojistasi, niin seisokoon kannollaan.» Harakka muka vieläkin heittäytyi rukoilemaan poikainsa puolesta, mutta kettu sanoikin nyt jyrkästi: »Ethän sinäkään minua säälinyt, kun sain kerta ämmän kanan kiinni; räkätit siinä niin, että ämmä ehti perääni lennättämään ja otti kanansa pois. Miksipä minä siis sinua säälisin?» Silloin harakka rämähti nauramaan ja herjasi kettua: »Millä sinä puita kaadat? Eihän sinulla ole puukkoa eikä kirvestä, ja vähät kai sinä hampaillasi! puita kumoon saat!»

Harakka luuli, että nyt se hänelle ankarasti vihastuu, mutta eipäs. Kummastuneen ja nolostuneen näköisenä, mutta aivan rauhallisena kettu kysyykin vain harakalta: »Aivan niin! Akkahan se on todellakin mies aseetonna. Kenpä sinulle tämän neuvoi?» Ällistyneenä harakka ei huomaa varoa, vaan kielittelee: »No varis.» — »Mikä varis?» — »No tuo notkoniityn varis.» — »Kyllä minä hänetkin petän», vannoo silloin repo ja lähtee tiehensä.

Juosta lipotellessaan kettu nyt miettii, millä keinolla saisi tuolle viekkaalle varikselle kostetuksi. Hän tuntee sen hyvin, se on variksista nokkelimpia, ei anna ampua itseään ja välttää vaaran. On repo taas keksivinään keinon, juoksee sinne niitylle ja heittäytyy heinikkoon kuolleeksi, työntäen kielen pitkälle suusta. Siinä hän rauhallisesti makaa ja odottaa kärsivällisesti.

Jopas saapuukin varis takaisin kotiniitylleen aamulennoltaan, huomaa pitkin pituuttaan makaavan ketun, huomaa kielen ja kaikki sekä sanoo: »Syödään vaah! syödään vaah!» Kiertää sitten kettua ja odottaa, mutta toinen ei liikahda. Menee takapuolelle, kurkistaa hännän alle ja sanoo kehuen: »Rasvaa kaikki!» Toinen ei vain liikahda. Silloin varis kiertää toikkaroipi ketun eteen ja pistää terävällä nokallaan makaajan kieleen. Nappaa, nappaa toisenkin kerran, mutta silloinpa kettu tomahtaakin pystyyn ja kaappaa variksen hampaisiinsa, saaden pyrstöstä kiinni, ja sanoo pilkaten: »Ähäs, jopas se iso viisaskin pettyi!» Jo luuli nyt varis viimeisen hetkensä tulleen, mutta rupeaa kuitenkin puhuttelemaan repoa. Sanoo:

»Mennään nyt tuonne Ilmolan aukean laitaan, että ihmisetkin saavat nauraa, kun sinä varista rupeat elävältä syömään!» Ei kettu sitä varikselta kiellä, vaan suussaan lähtee häntä sinne kantamaan. Tullaan sinne, niin varis sanoo: »Pahahan on lintua pyrstöstä päin syödä — anna kun käännyn ja pistän pääni kitaasi, niin äsken vasta vatsaasi luistan.» Tämä neuvo oli ketusta hyvä, hän ei huomaakaan siinä ajatella, että varis osaa lentää, vaan päästää hänet suustaan, että tämä saisi päänsä kitaan päin kääntää — silloin tämä onkin samassa siivillään ja ilmassa sekä huutaa: »Olitpa mies saamaan, mutta et syömään!» Kettu sydäntyy itseään sadattelemaan ja huomaa, ettei kaikki metsän viisaus sentään ole hänen päässään.

»Ja eipä ole kumma, jos nolosti käypikin, kun tällainen mies rupeaa seikkoihin varisten, korppien, harakkain ja muiden roskalintujen kanssa!» julistaa hän mietteittensä tulokseksi ja päättää lähteä miesten seuraan, hakemaan vanhoja tovereitansa sutta ja karhua.

XII.

JÄNIKSELLÄ ON PITKÄT SÄÄRET, TAKAISET JALAT KEVELÄT.

Jänis juoksi, pää järisi,
Perä pyöri, pelto liikkui.

Mutta eihän sitä niinkään helposti seikkailuista irti pääse, kun on ruvennut kerta niihin joutumaan. Sen sai kettukin kokea vaeltaessaan kotiansa kohti, jossa ei ollut käynyt hyväiseen aikaan. Hän kulkea litvitteli pitkin lammen rantaa, kun samalla kohtasikin jäniksen, joka siinä säikähdyksissään hypellä pemahteli minne sattui. Kettu rupeaa häntä nyt maanittelemaan toivoen voivansa houkutella hänet vaaranpaikkaan järveen tappamaan itsensä, saadakseen sitten syödä hänet. Hän sanoo: »Jänis jäppä-, juppaniska, eikö ole, veliseni, vaikeaa elämäsi, kun sinun aina täytyy kaikkia pelätä ja alati pakomielellä olla? Hyppäisit vaikka tuonne lampeen, niin heti loppuisi pelkosi?» Jänis siitä innostuu, mennä leuhkaisee järven rannalle ja sanoo: »Hukutan itseni enkä rupea aina olemaan täällä pelkopäisin!» Ranta sattui olemaan siitä kohti matala ja siinä vielä vedessä iso hako. Jänis ponnahtaa nyt sen päälle. Olipa siinä haon vieressä matalalla vedellä päivää paistattamassa iso hauki, joka säikähti jänistä ja läksi uimaan pakoon, kovasti porskahduttaen vettä lähtiessään. Jänispä siitä ällistyi ja arveli, että ehkäpä on häntäkin pelkääviä, käännälsi taas rannalle takaisin eikä hukuttanutkaan itseään. Kettu oli nolona, mutta ei ilmaissut mitään, vaan ehdotti, että lähdetäänpä nyt sitten yksissä käymään, koska kerran yksiin satuttiin. Lähdettiin, ja jänis vain hyvillä mielin miettii, että ehkäpä hän ei olekaan niin pelkuri kuin on luullut ja ehkäpä on niitä, jotka häntäkin pelkäävät.

Kuljetaan nyt kahden ja keskustellaan kulkiessa. »Mikä siihen on syynä», kysyi jänis, »että sinä aina katsot jälkeesi, jos vähänkin jokin risahtaa?» — »Kun ei ole hännässä silmiä», vastasi kettu ja kysyi vuorostaan: »Miksi sinä sitten aina hyppäät tien viereen?» — »Kun en pääse tien alle!» kuittasi jänis tämän kysymyksen sukkelasti ketun suureksi harmiksi. Kettu nyt rupeaa haastelemaan jänikselle lipevästi: »Niin niin, pahahan sinulla on elämä täällä metsässä, kun ei sinua kukaan pelkää. Eikähän se kumma olekaan, kun sinä veliseni olet kaikelta laadultasi pian kuin vaivaistukki! Ei ole perälläsi peittoa enempää kuin järjettömällä muulloinkaan, kun on koko häntä palanut pois!» Näin siinä kettu ystävällisen puheen varjossa koko ajan jänistä herjaa, mutta itseään ylistää: »Katsoppas minua, kuinka minä olen luikea ja litvakka elävä. Minua pelkäävät kaikki, sillä minulla on niin pitkä häntä, että etäältä luullaan minua sudeksi. Mutta sinua ei pelkää kukaan!» Jopa silloin suutahtaa jänis ketulle ja rupeaa leuka väkättäen haukkumaan: »Kyllä minun korvani ovat yhtä pystyssä ja yhtä pitkät kuin jonkun toisenkin, niin että älä ainakaan korvilla kekkaa! Ja lähdetäänpä juoksemaan, niin nähdään, kenen korvat sukkelammasti viuhkaisevat!» Tärkeänä nyt kettu taas selittää: »Joka oikein juoksemaan pääsee ja pystyy, niin se myös päänsäkin hallitsee, Ei se pane tuupin taapin, vaan pitää päänsä yhtä tasaisesti kuin veden virrassa, ja vielä nappaa sinutkin kiinni.» Ei nyt jänis kuitenkaan todestansa halunnut kilpajuoksuun, varsinkin koska hiukan pelkäsi ketun viimeistä salamyhkäistä puhetta siitä, joka voisi napata hänet kiinni. Harmitti häntä kuitenkin ketun herjaus ja kerskailu, joten hän muistaen äskeisen hauin säikähdyksen rupesi tivaamaan: »Pannaas vetoa! Minä näytän, että minua pelätään.»

»Annatko suusi revetä ristiin, jos häviät?» kysyi kettu pahanilkisesti.
»No vaikka!» kerskasi jänis ja niin lähdettiin kävelemään.

Havaitsipa jänis silloin lammaslauman aidan vierellä ja kun vanhastaan tiesi lampaan araksi, niin eipä muuta kuin meni ja hyppäsi joukkoon. Lampaat siitä pelästyivät ja lähtivät laukkaamaan joka haaralle. Silloin jänis rupesi nauramaan ilosta ja nauroi niin mahdottomasti, että yhtäkkiä suu repesi ristiin, ja siitä ruveten on ollut jänisten ylähuuli halki. Mutta kettu sanoi ilkeästi: »Sinä siis kumminkin hävisit vedon, koskapa huulesi repesi halki!» Nytpä jänis rupesi Repolaista haukkumaan: »Sinä olet suuri petturi vanhuudesta ollut, eikäpä ihme, että minut petit, koska petit ennen karhunkin, joka on viisaampi kuin minä. Mutta kyllä sinulle vielä kostetaan!» Kovasti siinä nyt suututaan toisilleen ja ruvetaan toraamaan keskenään. Sanotaan, että nyt on tässä käytävä sota ja koetettava, kumpi on herra näillä tanterilla. Pannaan siinä sotamäärät kumpaisellekin ja sanotaan: »Sinne lähdetään nyt kilpaa koettelemaan, ja kumpi vain pääsee siitä rajasta ensiksi yli, sille pitää tämän valtakunnan kuuluman ja toisen pitää lähteä pois.» Kettu tässä näin toimittaa ja jänis kuuntelee kallella päin, mitä kettu juttelee. Jänis samalla miettii, miten saisi tuon ryökäleen petetyksi. Jo on kettu mielestään kaikki selvittänyt ja ehdottaa jänikselle: »Joko sitä koetellaan?» Jänis vain huulet ristissä murahtelee: »Enpä häntä vielä tiedä, kunhan tässä ajattelen.» Kettu jo pitkästyy odotusta ja rupeaa moittimaan: »No ajattele sievään!» Jänis kuulee harakan liikahduksen, rupeaa katsella killistelemään taivaalle ja vastaa äkäisesti: »Ajatellaanhan tässä parasta aikaa!» mutta siirtyilee samalla hiukan lähtöviivasta ohitse kuin vahingossa. Jo ehtii siihen harakka heidän päälleen, näkee ketun ja kikahtaa ilkkuvasta »Etpä osannut varista kiinni pitää, vaikka sait, mokomakin suksipuun hakkaaja!» Kettua tämä harmittaa, hän katsella killistelee harakkaa ja unohtaa koko sotansa jäniksen kanssa. Mutta tämäpä sillä aikaa hiipii yhä loitommaksi, kunnes äkkiä puhaltaakin pitkän laukan ja voittaa siten auttamattomasti koko sodan, saaden haltuunsa nämä metsämaat. Liian myöhään huomaa tämän Kettu Repolainen, nolostuu ja lähtee juosta litvittelemään tiehensä jupisten itsekseen: »Se Jussi on julmin jutuissa!»

XIII.

OPIKSI KOIRALLE KYLMÄ SAUNA.

Kurki istui kannon päässä,
Märän mättähän nenässä,
Sormiluitansa lukevi,
Jalkojansa nostelevi.

Kovin tätä ketun kotimatkaa kestikin kauan ja Mikko oli itsekin siitä sekä kyllissään että pahoillaan, varsinkin kun ruoansaantipuoli oli koko ajan ollut hyvin laihaa. Jäniskin, jonka kettu oli sodan lopuksi päättänyt nitistää hengiltä, oli osannut keplotella tiehensä hänen ulottuviltaan, ja niin siinä nyt täytyi laihoin vatsoin mennä litvitellä. Mutta vieläkään eivät Repolaisen seikkailut olleet päättyneet, vaan jatkui niitä, kuten seuraavasta tullaan näkemään, aivan erikoisella ja harvinaisella tavalla.

Seikka oli semmoinen, että tämän saman lammin päässä olevalla suolla kettu äkkiä näkikin vanhan toverinsa kurjen. Hän koetti livistää sivu aivan huomaamatta, mutta ei päässytkään, vaan kutsui kurki hänet korkealla äänellä vieraakseen. Tunsi kettu kurjen, muisti, kuinka se kerran oli hanhen kanssa kilpaillut ja sanonut: »Koreampi on minulla ääni!» Syytä olikin leveäsiivellä näin kehua, sillä raaoilla kuohusoilla se pohjoistuulella vonkahuu kovalla ja helakalla äänellä. Hanhi oli siihen lonklatellut: »Mitä siitä äänen komeudesta, sillä tyyli se rahaa maksaa! Laulapas niinkuin minä!» Olivat lintujen laulutuomarit silloin tuominneet hanhen etevämmäksi laulajaksi, kun hän osasi tyylin; kurki kun ei osannut, niin menetti riidan, mikä oli ketusta ilmeinen vääryys. Mutta niinpä on vieläkin maailmassa, että yksinpä hanhen lonklatus on ihaninta ääntä etevämpi, kun se vain tapahtuu tyylin mukaan! No niin, kurki siis kutsui ystäväänsä kettua luoksensa, eikä tämän auttanut muu kuin mennä. Hän tuli suolle, laati terveiset ja niin ruvettiin keskustelemaan. »Mitä varten sinä», kysyi kettu, »laulaessasi aina nostat nokkasi ilmaan?» Ruokaa vieraalleen laittaessaan kurki nyt selitti, että muinoin kurjet karpaloita nokkiessaan lauloivat nokka maassakin, kunnes kerta eräälle mennä hulahti käärme sisään. Siitä alkaen kurjet aina laulavat vastakkain ja nostavat päänsä, ylös. »Vai siksi te sillä tavalla laulatte!» ymmärsi nyt asian kettu ja rupesi tarkemmin seuraamaan kurjen ruokapuuhia.

Syynä siihen, ettei kettu halunnut mielellään kurkea tavata, oli muuan aikaisemmin tapahtunut seikka. Aikoinaan he nimittäin olivat asuneet naapureina, hän mäen rinteessä luolassa, kurki siinä edustalla suolla. Oli sitten kettu laittanut rokan ja kutsunut kurjen vieraakseen, kaatanut rokan sileälle kalliolle ja käskenyt syömään. Kurki koetti nokkia kalliolta, mutta ei tietenkään saanut terävällä nokallaan mitään, vaan pieksi sen sälöille. Kettu sitä vastoin lakki rokkaa kalliolta aivan iltikseen, sillä hänellä on laaja ja lauhkea kieli. Nähdessään kurjen puuhat sanoi kettu ilkamoiden: »Liikkuupa minun lipani, ottaako sinun orasi?» Nolona vastaa siihen kurki: »Ei ota minun orani», ja lähtee tiehensä mokomista kesteistä vannoen ketulle harmaata kostoa.

Ketun menettely ystäväänsä kohtaan oli sitäkin rumempaa, kun hän oikeastaan sai kiittää kurkea siitä, että oli kerta pelastunut nauriskuopasta. Miten olikaan kettu huolimattomasti sattunut juosta humpailemaan, niin että pudota mätkähti syvään nauriskuoppaan, josta ei jaksanutkaan hypätä pois. Istui siinä ikävissään ja hädissään aikansa, kun tapahtui jotakin vielä ihmeellisempää: samaan kuoppaan tulla humahti hänelle toveriksi kurki, niin että pitkä kaula oli mennä kaksin kerroin. Ruvetaan siinä sitten yhdessä tuumimaan, millä ihmeen tavalla päästäisiin kuopasta pois, ja kettu nyt kaikkia mahdollisia ja mahdottomia keinoja esittämään, mutta kurki kyllästyy ja sanoo: »Äijä on sinulla tuumia, mutta ne ovat kaikki hajallisia, — minulla on yksi tuuma, mutta luja!» Ihmeissään kettu kysyy: »Mikäpä tuuma sinulla on?» »Ka minulla on», selittää kurki, »sellainen tuuma, että kun tämän nauriskuopan isäntä tulee, niin me heittäydymme molemmat kuoliaiksi. Silloin se ottaa sinut ensimmäiseksi ja sanoo: 'Repo rukkako on siihen hukan kanssa tapellessaan pudonnut', silittelee ja pistältää sinut äyräälle, mutta minua se ottaa sorkista ja sanoo: 'Lempoko tuonkin ruojan lienee tuohon kuljettanut' ja viskaa äyräälle.» No niin, heittäydyttiin sitten kuoliaiksi. Jo tuleekin mies ja katsoo, näkee kaikki ja sanoo: »Onpa niitä nyt kertynyt ja kuolleita kaikki!» Ottaa revon, silittelee sitä ja mutisee: »Repo rukka on vasta kuollut, ihan on lämmin» — heittää kuopan reunalle. Ja sitten sieppaa kurkea sorkista ja heittää hänetkin äyräälle sanoen: »Lempoko tuonkin ruojan lienee tänne kuljettanut», mutta siinä samassa kun äyräälle ehtivät, olivat kuolleet myöskin eläviä, toinen jaloillaan, toinen siivillään vilistämässä. Kun nyt kettu tällaisen palveluksen jälkeen niin ilkeästi oli viitsinyt pelastajaansa tuolla rokan syönnillä huiputtaa, ei ole kumma, ettei hän halukkaasti mennyt kurjen luo, mutta mennähän kuitenkin täytyi.

Kurki laittoi nyt vieraalleen ruoan, kaatoi sen kirnuun ja käski ketun syömään. Itse hän sieltä pitkällä kaulallaan otti, urkki, kurahteli ja kiitteli, mutta repo ei saanut muuta, kuin mitä laiteille kurjen nokasta tipahteli, ja sotki itsensä ruokaan kokonaan. Jopas kurki muistaa kysyäkin revolta: »Ottaapa minun orani, liikkuuko sinun lipasi?», ja täydelleen nolattuna piti revon myöntää: »Ei liiku minun lipani.» Rupeaa nyt kurki yhä enemmän entisiä muistelemaan ja kysyy: »Muistatko kuomaseni, kuinka minulla silloin kerta, kun tyhmyydessäni jäin tänne talveksi, ei ollut mitään syömistä ja sinä sitten minua elätit ehdolla, että kesän tullen opetan sinua lentämään?» — »Ka muistanhan minä», myönsi repo. »No, nyt opetan sinut lentämään», sanoi kurki, »istuudu selkääni, että nostan sinut ilmaan, jotta sitten oppisit lennon taidon.» Kettu on jo hyvillään ja sanoo: »Ka kun opetat, niin hyvä on, äsken minusta mies tulee, kun lentämään saan oppia», ja niin hän astuu rohkeasti kurjen selkään. Kurki lenti, lenti ylähäksi, kunnes heitti sieltä ketun maahan, niin että tämä pyörryksiin paiskautui, ja laskeusi sitten itse takaisin kysymään, kuinka maistui revosta lentäminen. Nähdessään toisen loukanneen itseään hän opettaa: »Kuule, ethän sinä tainnutkaan häntääsi pyörittää?» »En.» — »No nousehan uudestaan selkääni ja kun lähdet lentämään, niin pyöritä kovasti häntää.» Ei ole vieläkään kylliksi mieltä miehen päässä, vaan taas nousee repo kurjen selkään; kurki hänet paiskaa korkealta maahan ja jalka poikki siinä ketulta riuskahtaa. »Minkälaista oli, reposeni, lentämisesi?» kysyy taas kurki vaivaiselta Mikolta, joka töin tuskin saa sanotuksi: »Hyvä oli, mutta jalkani katkaisin.» »No», sanoi kurki, »kun katkaisit, niin katkaisit», ja lenti tiehensä. Ja niin toteutui jäniksen ennustus, että ketulle vielä kovasti kostettaisiin hänen petollisuutensa.

Mutta kettu jäi siihen jalkaansa parantelemaan ja kuunteli, kuinka leppälintu kysyi ujosti: »Onko piialla vilu?», tiainen kerskaili voimillaan: »Yksi jouhi pyyn pitää, rastas kaksi katkaisee, vaan minä itse kolme pokautan poikki», vikla huusi valittaen nimeänsä ja koko Metsola tuntui yhtyvän lopuksi nauruun siitä, kuinka itse Mikko mielevä mies oli pahoin tullut puijatuksi ja perinpohjin petetyksi. Metsolassa kuitenkin paranevat vammat pian ja niinpä oli kettu kohta taas entisillä retkillään, kuten seuraavasta hyvin nähdään.

XIV.

MIES MIESTÄ, KAKSI KARHUA VASTAAN.

Jo tästä jokin tuleepi,
Luiden luske, päide pauke,
Hammasten hajoitusvuoro.

Mutta ennen kuin voidaan ruveta kertomaan näistä kettu liuvarin uusista kepposista, täytyy hetkiseksi siirtyä kuvaamaan, miten karhu, joka tien teossa julistettiin metsän kuninkaaksi, oli sen jälkeen aikojansa Metsolassa elellyt. Oli äijä parka, mesikämmen, nukkunut talven konnullaan kaikessa rauhassa, kunnes oli tuntenut kevään tulevan, herännyt ja lähtenyt liikkeelle marjoja ja juuria katselemaan. Mutta sitä ennen oli makaillut vielä mielikseen lämpimässä pesässään eukkonsa ja kahden villavan poikansa kanssa ja kertoillut heille vanhaa karhutietoa, mitä oli suvussa polvesta polveen säilynyt.

Olivat karhunpojat kysyneet: »Miksi täytyy meidän karhujen näin maata talvi pimeässä pesässä? Eiväthän makaa kettu eikä hukka kuoma, vaan iloisina hilppovat tuolla pitkin hankia.» Silloin oli mesikämmen jutellut pojilleen, miksi karhujen täytyy maata talvi-unensa.

Oli ollut ennen muinaisten karhujen aikaan heillä täällä toverina toinenkin voimamies, itse jalopeura, ja kova oli väliin ollut näillä eläinten valtiailla ottelu keskenään, kumpi heistä oli väkevämpi ja sopivampi Pohjolan metsien haltijaksi. Ketulla oli jo silloin ollut paha luonto ja hän oli kaiken lisäksi riitaa koettanut lietsoa ja matkaansaattaa. Niinpä kerrankin, kun karhu ja jalopeura olivat jonkun aikaa olleet keskenään riitelemättä, kettu oli ruvennut siitä pahoillaan miettimään, miten saisi rauhan heidän välillään rikotuksi. Käypi siitä jalopeuran luolalle ja sanoo: »Tuo karhu pöyhöturkki lupaa huomis-aamuna tulla ja valloittaa kaikki omaisuutenne, talonne, saaliinne ja mitä löytyy, päällisiksi vielä raadella teidän majesteettinne pahanpäiväiseksi.» Imarrellakseen jalopeuraa kettu häntä näin teititteli ja majesteetiksi puhutteli, vaikka ainakaan karhut eivät täällä Pohjolassa olleet koskaan häntä siksi tunnustaneet. Kun jalopeura kuuli tämän ketun valheellisen pakinan, julmistui hän aivan pahoin ja sanoi seuraavana aamuna tahtovansa koetella tuon voimurin kanssa. Mutta kettupa, lurjus, käypi taas karhun pakinoille ja lausuu: »Niin voimallinen kuin sinä oletkin, niin kuitenkin uhkaa tuo nelijalkaisten muka kuningas, jalopeura, hyökätä sinun päällesi rauhalliseen majaasi ja repiä sinut sekä kauniin, pöyheän turkkisi kaikki kappaleiksi. Ole siis huomen-aamulla hyvissä ajoin liikkeellä ja varoillasi, tahi muuten käy sinulle pahoin.» »No johan nyt!» sanoi karhu kuullessaan tämän uhkaavan vaaran, teroitteli kynsiänsä ja hioi hampaitansa jalopeuran kera aamulla koetelluksensa. Huomenna, kun jalopeura käypi ulos luolastansa, onkin karhu jo liikkeellä vihollistansa odottamassa, ja siinä samassa tämä jo karkaakin kontion kimppuun.

Tästäkös nyt syttyi sota sanomaton, eikä ollut tietoa, koska loppu oli odotettavissa. Sotaa kesti kestämistänsä, kuinka kauan lie kestänytkään, kunnes sen viimeinkin loputtua molemmat olivat pahoin murjottuja. Karhun puuhkea turkki oli revitty niin hajalle, ettei koko karhun suku ole siitä myöten tarjennut talvella tuvastansa liikahtaa. Miten jalopeuralle oikeastaan kävi, siitä ei ole säilynyt varmaa tietoa, mutta hyvä loppu ei sodalla hänellekään liene ollut, koska heitti maat, manteret näin, ettei sen koommin ole nähty — sanotaan sen menneen silloin täältä kokonaan muille maille. Mutta pahoin siinä kävi itse kavalan riidan aiheuttajankin, sillä sodan jaloissa kuuluivat ketulta silloin hävinneen kaikki katot ja kartanot, akat ja lapset tulleen pahoin haavoitetuiksi ja runnelluiksi, ja itse oli töin tuskin päässyt vähissä hengin pakoon. Siitä lähtien on ketun täytynyt pitää majaansa louhikoissa ja muualla maan sisässä sekä liuvarina maailmalla juoksennella pettämässä ja pahaa aikaan saamassa.

Ja karhu lopetti kertomuksensa opettavaisesti huomauttaen, kuinka se, joka pahaa pyytää aikaan, itse saa siitä koston ja rangaistuksen. Mutta karhun pojat olivat kuunnelleet pyörein silmin tätä juttua ja vaativat möristen lisää tietoja tuosta voimallisesta jalopeurasta. Ja kontio, joka oli hellä lapsilleen, kertoi edelleen kuin satuja ainakin.

Ukkovaarini ennen pakinoi, kertoi taas karhu pojilleen, että kaikista ensimmäisessä maailman luomisessa, siinä, jossa Jumala teki maalle eläimet ja ihmiset, hän sitten lopuksi antoi ihmiselle vanhemmuuden ja sellaisen taian, että häntä pitää kaiken elollisen pelätä. Hyvästi muistaen tämän rupesi karhu heti varaamaan itselleen sellaista asumusta, jonne mies ei löytäisi. Hänen sitä tehdessään tuleekin jalopeura paikalle ja kysyy, mitä hän siinä tekee. Karhu vastaa: »Pesääni teen, jottei mies vaimonpoika löytäisi.» Muistamatta annettua määräystä, vaikka hänen isänsäkin oli usein sitä hänelle teroittanut, kysyy nyt jalopeura uudelleen: »Miksi ei saisi tuo mies sinua löytää?» »Siksi», vastasi karhu, »että se pantiin luomisessa vanhimmaksi ja määrättiin, että kaiken elollisen täytyy sitä pelätä». Silloin uhmaili leijona: »Mutta minä en häntä pelkää, sillä minähän olen häntä väkevämpi, väkevin koko maailmassa. En pelkää muuta kuin suhisevaa käärmettä. Missähän saisi tuota miestä tavata?» Nyt oli seikka sellainen, että karhulla oli jo silloin jalopeuraa kohtaan kaunaa. Olivat nimittäin heti luomisen jälkeen lähteneet kulkemaan yhdessä ja oli ollut siinä porras, jota myöten piti mennä joen yli. Jalopeura oli silloin sanonut: »Sepä meistä väkevämpi, kumman alla porras katkeaa.» Jalopeura meni edellä, eikä katkennut porras. Tulla kähmi raskaampi karhu ja jopa katkesi laho porras, poikki mätkähti, kun oli päässyt kontio keskelle jokea. Nytpä karhu heti piti itseään voimakkaampana ja kerskaili, mutta silloin jalopeura vaati häntä painiin. Karhu rupesi siihen mielellänsä, mutta kun hänen voimansa eivät olleet silloin vielä täysin kasvaneet, joutui hän häviölle, ja siitä oli hänellä nyt kaunaa jalopeuraa kohtaan. Siksipä hän oli erikoisemman kärkäs usuttamaan jalopeuraa miehen vaimonpojan vastukseksi ja neuvoi vahingoniloisena: »Tuossa vähän matkan päässä on leveä tie. Kun sitä menet kävelemään, kyllä sieltä mies löytyy.» Mennään siitä silloin tielle katsomaan, kulkisiko siellä miehistä rahvasta, ja karhu sanoo: »Istu siinä keskitiellä ja odottele, minä menen tuohon lehtoon piiloon katsomaan, kuinka käy. Silloin kun sanon, että 'tuossa tulee mies', kohta koettele!» Oli karhu kovin mielissään, kun oli saanut jalopeuran tähän houkutelluksi, sillä hän varmasti tiesi miehen perin väkeväksi. Olihan hän omin silmin nähnyt, kuinka kaksi voimallista härkää oli ikeeseen valjastettuina kyntänyt peltoa, ja mennyt kysymään: »Kuka teidät on tuolla tavalla nivonut yhteen?» Silloin olivat härät vastanneet: »Mies se semmoista tekee.» »Onko hän sitten», oli karhu ihmetellen kysynyt, »niin väkevä, ettette uskalla vastaan panna?» »On», olivat härät vastanneet, »sitä täytyy kaikkien totella». Silloin oli karhu ruvennut uskomaan todeksi sen, minkä luoja oli määrännyt, ja oli lähtenyt hissuttelemaan metsään takaisin vallan vähissä äänin, ettei mies vain sitoisi häntäkin kiinni johonkin puuhun. Ja tämänkin vuoksi varmana voitostaan hän asettui lehtoon odottamaan, mitä tuleman piti.

Ensimmäinen, joka sattui tulemaan tietä myöten, olikin koira. Leijona jo hökäisee karhulle: »Tuoko se sitten on mies?» Karhu mörähtää halveksivasti: »Ei se ole mies, vaan miehen ennustaja». Tulee sitten suuri härkä ja jalopeura taas kysyy, onko hän mies vaimonpoika. Härkä vastaa: »En ole. Vaimonpoika on toisenlainen. Se panee ikeensä minun päälleni, ja minun täytyy olla hänen sanallensa kuuliainen ja hänen ruoskaansa totella.» Saapuu siinä sitten hevonen ja jalopeura kysyy samaa. »En ole», vastaa hevonen. »Vaimonpoika on mies, joka panee suitset minun suuhuni ja ohjaa minua; minun täytyy olla sen sanalle kuuliainen ja päästää se selkääni ratsastamaan.» Tuleepa siinä pieni poika, ottaapi juoksee tietä myöten. Taas jalopeura kysyy: »No onkos tuo mies?» Karhu selittää: »Ei tämä ole mies, vaikka tästä kyllä tulee mies aikanaan. Tämä on vasta miehen alku.» Tulee sitten vanha ukko tietä kepin nojassa ja taas jalopeura kysymään, että tämäkö nyt sitten on mies. Silloinpa ukko itse vastaa ja sanoo: »En minä ole mies, vaan miehen loppu. Ennen olin kyllä mies, mutta nyt on jo aikani mennyt! Mutta jos menet tuonne Väärtin torpan kohdalle, niin kyllä sieltä mies eteesi sukeutuu.»

Mennään sinne nyt sitten ja nähdään rakuuna hevosen selässä täysissä varusteissa; karhu jo kaukaa julistaa, että siinä nyt on mies, ja painuu piiloon ottelua katsomaan. Mutta jalopeura menee rakuunan luo ja kysyy: »Oletko sinä mies?» — »Olen kyllä», vastaa rakuuna pelottomasti, »pitäisi minun miehestä käymän». »No ruvetaanko voimia koettelemaan?» kysyi jalopeura. »Ruvetaan vaan!» myönnytteli rakuuna.

Silloin arveli jalopeura, että kaipa tuo nyt jo huutamisesta järkiinsä tulee ja kysyi: »Saanko minä kiljaista?» — »Saat kyllä!» sanoi rakuuna ja tukki hevosensa korvat, ettei poku kovin pahoin säikähtäisi. Mutta kun jalopeura sitten kiljaisi, niin kirkonkello älähti, viiden virstan päässä kuivaneet havuneulat putosivat ja maasta piti kohota konin jalkain, niin oli kova ääni. Ei kuitenkaan ollut rakuuna siitä milläänkään, vaan kysyi vuorostaan: »Saanko minä sylkeä sinua vasten silmiä?» — »No annahan tulla», myönteli jalopeura. Silloinpa rakuuna ampui kiväärillä jalopeuraa vasten silmiä, niin että näytti kuin olisivat tulisirkkuset sieraimista suihkaisseet; lasketti näin suusta sisään, niin että sydänkuita ellosteli paukauksen voima ja ihan kerrassa läpi meni silloin jalopeurasta luoti, maantielle siihen hännän alta pyörähtäen. Hätkähti siitä jalopeura, mutta ei ollut kuitenkaan millänsäkään, vaan muka pilkkaamaan rupesi miestä, sanoi: »Karvasta sylkeä sinulla onkin, mutta mitäpä siitä! Ruvetaanpas tässä vaikka peräsulkasille, kun näkyy sinullakin olevan sivullasi noin pitkä häntä!» »No miten peräsulkasille?» kysyy rakuuna. »Ka, toisiaan hännillä roitelemaan», selittää jalopeura. »No kyllä sitä voidetta riittää!» sanoi rakuuna, tempasi sapelinsa, iski jalopeuralta hännän pois, nosti korvat tielle, sätki sääret kerrassaan. Jo ymmärsi siinä leikissä jalopeura, että pakoon tästä nyt on päästävä, jos mieli henkensä säilyttää, ja lähti mennä latmistamaan minkä käpälistä irti sai turvaan karhun luo.

Kysyi nyt karhu, joka oli kaukaa kaikki nähnyt ja kuullut: »Mitenkäs kävi, eikös pitänyt miestä vaimonpoikaa pelätä?» Jo uskoi asian jalopeura ja vakuutti: »Kyllä sitä pitää pelätä! Kun hurja ensin rykäisi ja sylki suuhuni, niin elävä tuli läikähti kurkkuuni, koko sisustaani karvasteli ja paikalla äpylimarja hännän alta pyörähti. Ja sitten kun se sivalsi valkean pyrstösulkansa ja rupesi sillä voitelemaan, niin korvani kuumina kähisivät, häntäni meni poikki ja sääreni vieläkin kihelmöivät. Töin tuskin pääsin pitkillä laukoilla hänen kynsistänsä pakoon. Pelätä pitää miestä vaimonpoikaa!»

Jalopeura kuuluu yleensä olleen, lopetti karhu opettavaisen kertomuksensa, hyvin oikullinen elävä. Kerta se oli kutsunut pesälleen karhun, suden ja ketun. Karhu oli tultuaan haistellut ilmaa ja rehellisesti sanonut: »Mitenkäs täällä on niin ilkeä ja paha haisu?»

Paikalla karkasi peto niskaan ja oli kappaleiksi repiä, sillä tuosta haisusta ei olisi muka saanut huomauttaa. Hätääntyneenä oli susi silloin koettanut valheen tietä ja sanonut: »Paha haisuko! Eipähän kuin ruusujen ja kukkaisten tuoksu.» Heti repi jalopeura hänetkin, kun tyhmästi koetti imarrella, ja katsoi sitten uhkaavasti kettuun, mitä tämä sanoisi. Kettupa vain turautti nokkaansa ja ilmoitti: »Minun nenäni on tukossa, ei siihen mikään haise!» No se oli jalopeurasta sopivaa puhetta. »Istu pöytään syömään!» kehoitti hän, »sinä olet viisas ja hyvä mies.»

XV.

SUU METTÄ LUPAA, SYDÄN MYRKKYÄ OKSENTAA.

Villainen emosen vitsa,
Jos rupeeman ruoskikahan,
Vitsa vierahan verinen,
Jos on kerran koskekahan.

Tähän aikaan sattui karhulle katkera suru, kun hänen uuras ja toimellinen eukkonsa kuoli, jättäen hänet yksin pienten lasten kanssa kesken kiireintä työaikaa. Saadakseen vaimonsa kunnialla hautaan tarvitsi hän sille itkijää, joka myös samalla pystyisi hänen lastensa hoitajaksi, että hän itse saisi huoletonna talon toimia raataa, tarvitsematta lapsista huolehtia. Hän lähtee siis etsimään itkijää ja lapsenpiikaa itselleen. Hän muistikin siinä heti, että läheisellä aholla oli kuivassa pökkelössä tiaisen pesä, ja päätti mennä kysymään, ehtisikö tiaisen akka tekemään hänelle tämän palveluksen ja hänenkin lapsiaan silmäämään, kun se on niin työkkyri ja terhakka elävä. Menee tiaisen pesälle, mutta täälläpä ei olekaan tiitisen eukko kotoisalla, jolloin karhu ilmoittaa lapsille tulevansa uudelleen seuraavana päivänä.

Seikka oli semmoinen, että tiainen oli mennyt tapaamaan varpusta ja tiltalttia, joiden kanssa oli ollut jo kauan aikaa tuumana ruveta yhteistä taloa pitämään, vaikka siitä ei ollut tullut vielä varsinaista sopimusta tehdyksi. Mutta nyt oli ollut määränä asia lopullisesti päättää. Tiltaltti oli kysynyt, mihin pesä sitten tehdään, jolloin varpunen oli heti ruvennut vaatimaan, että se on tehtävä valmiiseen rakennukseen, kartanon kattoon, sillä se tulee huokeammaksi. Tiainen oli taas ehdottanut, että tehtäisiin pesä onttoon puuhun, koska sinne ei tipu vesi ja koska pesä muutenkin siellä säilyy hyvin. Keskustellaan ja neuvotellaan siinä kaikin puolin, kunnes jo ruvetaan vähän kiivastumaan — kiivaita kun ovat molemmat, varpunen ja tiainen — ja varpunen nakkelee niskojaan: »Eipä taida meistä olla yhdeksi taloksi, kovin saattaa tulla meillä yhteinen olo ahtaaksi siinä kattopesässä.» Tiainenkin jo huomaa tästä, ettei tämä puuha vetele, ja päättää tyytyä pieneen pökkelöpesäänsä, jonne kiireesti palaa poikiansa katsomaan. Täällä odottikin häntä suuri uutinen. Heti kun tiitisen akka pääsi kotiinsa, sanoivat pojat: »Täällä kävi suuri vieras tänä päivänä». Muhkeasti silloin tiainen levitti toista kouraansa ja kysyi: »Oliko se noin iso?» — »Isompi toki se oli!» vastasivat pojat yhteen ääneen. Levitti akka silloin vähän toista siipeänsä ja taas kysyi: »No tätä isompi se nyt ei varmaankaan ollut?» »Hiuuu!» vihelsivät pojat ihmetellen, »ethän sinä ole edes sen silmänkään kokoinen!» »No jo nyt on ihme ja kumma!» kimpautui siitä tiitisen akka ja levitti haraan molemmat siipensä ja kerskasi: »Olenhan minä nyt sentään yhtä suuri elävä kuin joku toinenkin!» »Voi, et sinä ole sen korvankaan kokoinen!» Silloin pöyhisti tiainen lisäksi kaikki höyhenensä, mutta pojat vain sanoivat: »Se oli niin suuri, ettei sitä voi uskoakaan, kuinka suuri se oli!» »Hirveän suuripa se sitten olikin!», suutahti silloin tiitisen akka, »mutta vaikka hänessä olisi ollut itse tuhattäytinen, niin kiittäköön onneaan, etten minä kotiin sattunut. Kyllä olisivat silloin olleet luut lusuna, päät kasuna, sääret kimman kommakkana, ja pian olisi koko otuksesta päivä läpi paistanut!» »No, huomenna se lupasi tulla uudestaan», ilmoittivat siihen pojat, jolloin akka vain arveli, että silloin saavat pojat lihaa, niin ettei tarvitse alituiseen huutaa: »Ei ole lihaa, ei ole lihaa!»

Juuri kun eukko sitten seuraavana päivänä vielä venyttelihen pesässään, rupeavatkin pojat huutamaan: »Jo tuli se eilinen iso vieras!» Siinä samassa oli tiitisen akka siivillään ja ennen kuin karhu ehti ajatellakaan asiansa selittämistä, työnnäikse se samassa kuin paukku hänen korvaansa. Karhu tästä kovasti säikähti, kun korvassa yhtäkkiä alkoi vallan kauhea pörinä, ja lähti laukata ulvaisemaan, mutta tiitisen akka kiljaisi ylpeästi pojilleen: »Näin sitä miestä talutellaan!» Kukapa tietää, miten siinä olisi käynytkään, ellei karhu olisi älynnyt ruveta, pieksämään päätänsä pökkelöön, jolloin tiitisen akan täytyi lopuksi paeta korvasta pois.

Tällä kerralla hän ei siis saanut pojilleen lämmintä lihaa, mutta sen sijaan hän kertoi, että hänen isänsä todellakin oli tappanut karhun. Aivan samoin oli karhu tullut pesälle ja tiedustanut, oliko isä kotona, ja poistunut, kun ei ollut. Mutta kun oli kontio seuraavana päivänä tullut uudelleen, olikin tiitisen ukko ampaissut sen sieraimeen, niin että karhu oli tuskissaan repinyt päänsä hajalle ja niin olivat pojat saaneet lämmintä lihaa.. Niin ettei siis tiitisen eukko turhia kehuskellut.

Mutta karhu jatkoi äkeissään matkaansa kiroillen tiitisen akkaa, joka oli ollut vähällä hänet tappaa. Ja tuollaisen hurjimuksen hän oli vielä aikonut ottaa lapsenpiiaksi! Hän kulkee ja murisee sekä etsii sopivampaa. Jo tuleekin siinä metsäkana vastaan ja karhu tiedustaa: »Tuletkos minulle itkijäksi ja lapsenpiiaksi?» Metsäkana on heti valmis, mutta karhu varovaisuuden vuoksi tutkii häneltä, kuinka hän laulaa, kun on näet pienille karhun lapsille sievästi tuutulaulua laulettava. Metsäkana metsänpajakka silloin rupeaa rämäkällä äänellään laulamaan: »Kopeikka, kopeikka, kaperr, kaperr, vätkänä, vätkänä, kapustan kuolija, hierimen nuolija!» »No mutta sinähän kiroat, etkä laula!» ihmetteli karhu paheksuen, »ethän sinä sovi vainajan itkijäksi etkä pienten lasten hoitajaksi, en minä sinusta huoli». Ja karhu jatkoi matkaansa.

Jo tuli vähän matkan päässä jänis vastaan, ylpeänä ja iloisena siitä, ettei ollutkaan kaikista huonoin elävä. »Mihinkä vaariseni menee?» tervehti Jussi karhua reilusti. »Akkani kuoli. Menen itkijää ja lapsenpiikaa hakemaan.» »No ota minut!» »Jaa, mutta osaatko sinä itkeä vainajaa ja laulaa lapsille? Siitä se hyvä lapsenpiika tunnetaan.» »Pianhan se nähdään ja kuullaan!» kehaisi jänis ja alkoi ensin itkeä: »Tu tu tuu, le le lee!» sekä sitten muka lapsille puputtaa: »Pupu, pupu, poikaseni! Pupu, pupu, poikaseni!» »En minä sinusta huoli, rumastipa tuota sekä itket että laulat», arveli karhu ja läksi edelleen.

Tuli sieltä vihdoin susikuoma vastaan, karvaröllö, ja pyrki sekin karhulle itkijäksi ja lapsenpiiaksi. Mutta kun laulukokeessa ei kuulunut muuta kuin rumaa »uhuhuu, uhuhuu» ja »vou, vou, vou, vou!», ei karhu hänestäkään huolinut, vaan lähti tallustamaan edelleen, kunnes vihdoin yhdyttikin ketun, jolle paikalla juolahti pahuus mieleen. Hänen jalkansa oli parantunut ja halu paloi vain uusiin kepposiin. »Mihinkäs eno menee?» kysyi hän heti ystävällisesti karhulta, joka taas selitti asiansa ja kysyi häntäkin lapsenpiiaksi. »Hei, kyllä tulen!» vastasi kettu. »Jaa, mutta osaatkos itkeä vainajaa ja laulaa lapsille?» vänkäsi nyt karhu, »sillä eukko rukka täytyy itkeä hautaan hyvästi ja lapsilleni pitää laulaa kauniita tuutulauluja». —

»No, totta kai minä itkut jalasten laulut osaan, kukas sitten!» kehui kettu ja alkoi ensin itkien huokailla: »Luu, luu, luu! Karhulta akkanen kuoli, suuren hurstin kehrääjä, väkivärttinän vääntäjä, suurien sultsinaisien suohkailija, pitkien piirahuisien pietsailija; kaatui kakkaraveroset, sekä pankolta pataset; ullin, ullin ukkostani, allin, allin akkastani, kenen kaulaan nyt käteni lasken ja kuka minun lankani kehrää; jäin leinä leskeksi, katala kadoksiin!», ja sitten kimeällä äänellä loilottaa:

»Laulan, laulan lapsen kielin,
Linnun kielin lipsuttelen,
Suvilasten sukkaseen,
Talvilasten saappaaseen.
Ohdolla on somaiset poiat
Sekä piiat pikkaraiset,
Heitäpä hoidan, tuutilullaa,
Syötän, juotan, kapaloin,
Nukutan maata, tuutilullaa,
Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti.»

Karhu tästä ihastui ikihyväksi: »Tule, veikkonen!» sanoi hän, »itkijäksi ja lapsenpiiakseni, sillä sinähän koreasti laulat», ja niin lähdettiin sekä tultiin ehtoolla karhun kotiin.

Karhu vei revon ensin tupaan, mutta repo, jolla oli koiruus mielessä, arveli, että siellä oli liian kuuma sekä itkeä että lapsia hoitaa. Karhu silloin sijoitti heidät kaikki aittaan.

No, kettu siinä rupeaa laulamaan itkuvirsiä ja hoitamaan sekä tuudittelemaan karhun lapsia, mutta äijä itse lähtee jo aamulla ruoan hankintaan, kun oli ruoka loppunut, ja muutenkin talon töistä huolta pitämään. Illalla tultuaan hän kysyy ketulta: »Ovatko lapset saaneet ruokaa?» Kettu laulaa huilutteli viekkaasti ja salaperäisesti vastaukseksi: »Syötin, juotin, kapaloin, Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti». Väsyneenä karhu tyytyy tähän, menee maata ja aamulla taas lähtee raskaisiin töihinsä. Illalla tultuaan hän keittää huttua ja käy sanomassa revolle: »Tule itkijä syömään!» Repo vastaa: »En jouda, vielä on virsi kesken, kinnersuonet kiskomatta, kantasuonet katkomatta, perämalja perkkaamatta, päälotisko loppimatta!» — »Kuinka lapset voivat?» — »Hyvin voivat, syötin juotin, kapaloin», vastasi kettu. Karhu tyytyi taas tähän ja meni seuraavana aamuna tavalliseen tapaan töihinsä. Kun hän sitten illalla taas tulee väsyneenä tupaan ja kysyy, ovatko lapset saaneet ruokaa, vastaakin kettu, joka, jumalaton, oli syönyt sekä akan että lapset, röyhkeästi ja ilkkuen⁻ »Tirru, lirru hännässäni, lallil-lallil laukussani, karhun pojat vatsassani.» — »Kuule, annappas kun tulen itse katsomaan, miten siellä ovat asiat», sanoi karhu pahaa aavistaen ja lähti aitalle. »Poikasi ovat», selitti kettu aitan ovelta, »kasvaneet niin suuriksi, ettet sinä mahdu sisään, ennen kuin minä tulen ulos.» Ja kettu tulee ulos sekä lähtee samassa ryntäämään pakoon. Mutta huonosti hän olikin nopeutensa laskenut, sillä lastensa kuolemasta raivostunut karhu läksi häntä ajamaan kauhealla vauhdilla takaa. Kettu mennä kujutti, kujutti, mutta ei auttanut, vaan jo tavoitti hänet karhu, hairaisi niskasta kiinni ja muka kysyi: »Mihinkäs sinä menet?» Kettu hädissään ja hämmästellen vastasi: »Minä menen pois.» — »No lähde, veikkonen, palkkaasi ottamaan!» arveli siihen muka karhu ja puristi hiukan kettua suussaan. Ketulla oli siinä kova hengen hätä.

Silloin kettu muisti, minkä kepposen hänelle oli tehnyt teeri, ja päätti käyttää sitä hyväkseen, luottaen karhun yksinkertaisuuteen. Hän rupeaa pyytämään: »Sano, hyvä ystäväiseni, vielä viimeisellä hengen retkellä, kun minua piika rukkaa viedään, mistä nyt tuulee!» Karhusta, joka on hyväsydäminen ja tyhmä, ei tämä pyyntö tuntunut kohtuuttomalta, mutta ei hän kuitenkaan hirvinnyt avata suutaan, mutisihan vain: »Hmh!» — »En minä kuullut, en minä kuullut», valitteli repo, mutta karhu vain nosteli päätään, katseli ja sanoi uudelleen: »Hmh!» Kettu taas valittaa: »En minä kuullut, en minä kuullut, sano vielä! Minä olen tullut säikäyksestä huonokuuloiseksi, kun kurki pudotti minut korkealta kallioon. Lieneekö itätuuli?» Karhua rupesi jo harmittamaan, kun toinen selvää pohjatuulta väittää itätuuleksi, mutta ei vieläkään sanonut mitään. Uudelleen repo kyseli, idästäkö nyt sitten tuulee, kunnes karhu menetti kärsivällisyytensä ja täydellä voimalla ärjäisi: »Pohjoisesta!» Suureksi täytyi siinä silloin suun venähtää ja kettu julmettunut pääsi irti!

Nytpä kettu ei lähtenytkään juoksemaan kilpaa karhun kanssa, vaan mennä jutkutteli korkean kiven päälle ja sieltä karhulle lauleli:

»Näin sitä kettu keikuttelee
Karhun poikia täynnä!»

Moitti vielä siinä karhua siitä, että aivan tahallaan laskee toisen pois hampaistaan: »Olisit ennen vetänyt läpi hampaitten ja sanonut: 'Ii-itäisestä!', niin ei olisi suusi auennut. Oma syysi!» Ja kettu muka vielä kiitteli karhua: »Ja palkkani minä olen saanut ja poikasi minä olen syönyt!» Karhu kiukuissaan siinä väänteli kiviä ja kantoja, mutta kettu nauroi: »Kynsi vain puita ja juuria, eivät sinun kyntesi minuun ulotu!»

Mutta kun karhu ei näyttänytkään aikovan lähteä pois kiven juurelta, ikävystyi kettu siellä oloonsa ja alkoi lepytellä karhua, älyten hyvän lepytyskeinon. Hän tiesi karhun pitävän mehiläisen medestä enemmän kuin mistään muusta herkusta maailmassa, ja uskotteli nyt karhulle, että jos tämä säästää hänen henkensä, niin hän vie hänet sellaiselle mesiäiskennolle, ettei vielä ole nähty. Paikalla rupesi karhulla himoittamaan mettä ja mesileipää, ja hän lupasi säästää ketun, jos tämä vain pitää puheensa. Niin unohti karhu lastensa kuoleman ja ketun kavaluuden makean meden vuoksi ja kettu läksi juosta litvittelemään hänen edellään lupaamalleen mesipaikalle.

Metsässä juoksennellessaan kettu oli sattunut paikalle, johon mies teki karhun loukkua. Siinä oli maassa iso tukki, jonka mies oli kiiloilla päästä halkaissut, mutta keskeyttänyt työnsä ja jättänyt kiilat vielä paikoilleen. Mennään siinä nyt kahden, kettu edellä haistellen ja kaivellen mättäitä ja kantoja, ja tullaan tälle paikalle. Silloinpa kettu rupeaa kaivamaan rakoa, jossa hänellä muka oli se mehiläisen pesä, mutta ei ole jaksavinaan saada sitä irti, vaan pyytää karhua avukseen: »Eno», sanoo hän viekkaasti, »tuolla on makeata mettä — kaivakaa syvältä!» Karhu, joka oli pelännyt ketun kaivaessa, että jos vielä veijari syö kaiken meden, olikin tähän hyvin valmis ja pisti käpälänsä tukin rakoon. Mutta kettupa samalla nappasikin kiilat pois, jolloin rako laukesi kiinni ja karhu jäi käpälästään siihen. »Miltä maistuu mesi?» kysyi sitten vielä päällisiksi kettu liuvari ja läksi juosta lipottelemaan tiehensä nauraen ja pilkaten mennessään. Karhu siitä kaikesta niin raivostui, että kiskaisi käpälänsä irti, vaikka luut rutisivat ja nahka jäi. Kaukaa sen vielä nähdessään kettu huusi hyvästiksi: »Eno oli velkaa ja vietiin kinttaat!»

Ei ollut ketun ilkeydellä ja jumalattomuudella enää rajoja, ja kovaa kostoa vannoi hänelle nyt karhu, jonka lapsenpiianhaku-matka oli päättynyt näin surkeasti sekä hänen lapsilleen että hänelle itselleen. Päättäen odottaa käpälänsä paranemista nilkutti hän takaisin kotiinsa, sillä aikaa kuin kettu lähti katselemaan, mitä hukka oli tällä välin tehnyt, kun häntä ei ollut näkynyt niin pitkään aikaan.

Sen pituus, sen lyhyys, sen leveys.

XVI.

EI KÄRSIMÄTTÄ KIRJAVAKSI TULLA.

Jo on tukka tuulta nähnyt,
Hivus säitä hirveöitä,
Parta päiviä pahoja.

Lähti siitä sitten kettu aikansa oleiltuaan kälpäilemään kohti suden pesää ja tapasi mennessään jäniksen. Tämä sanoi kohta nauraen täyttä kurkkua ja huulet halki: »Jo sinulle, työpehtori, kurki teki ikuisen häpeän!» — »Älähän huoli mitään, eihän se sinulle kuulu!» vastasi repo ja sanoi, kun näki samalla kärpän pistävän esiin kuononsa juurikan komosta: »Jos toisen vahingolla naurat, niin vielä tuo pikku puikkari sinut syöpi!» Jussi katseli kärppää, halveksi sitä ja sanoi: »Pienihän tuo elävä on — eihän se mitä jaksa syödä!» Mutta kettu tuumi siihen vain salamyhkäisesti: »Ei se ole pienen pieni eikä, suuren suuri, vaan söisi se silti sinutkin; haistapas, kuule, jos uskallat, tuota komon suuta.» Ei älynnyt Jussi parka ketun kavaluutta, vaan meni kuin menikin ylpeänä ja uuden voimansa tuntevana nuuskiskelemaan komon suuta. Eipä aikaakaan, kun kärppä jo jarrasi hänelle sieltä nenänvarteen ja oli tappaa hänet, jolloin kettu ilkkui: »Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa!»

Harmissaan ja entistä halukkaampana pahantekoon juosta kälpäili kettu liuvari nyt suden pesälle. Susi oli kuitenkin äreänä ketulle, jonka kepposista oli jo saanut kuulla; hän aavisti nyt, ettei hänen omakaan vahinkonsa tainnut niin aivan ilman ketun syytä olla. Kiukkuisesti hän siis murahti: »Mitä sinä tulet minun pesälleni!» Kun nyt kettu hukan jyrkästä tervehdyksestä huolimatta tunkeili pesälle hävyttömästi, viattoman ja vilpittömän näköisenä, loppui hukan kärsivällisyys ja hän törmäsi vieraansa kimppuun. Tämä läksi suinpäin pakoon ja mennä pujahti juurikan alle, mutta hukka sai jalasta kiinni ja veti hänet sieltä pois. Ketun ei nyt auttanut muu kuin heittäytyä rukoilemaan henkensä edestä. Hän sanoi hukalle: »Älä tapa minua, niin neuvon sinulle hyvän konstin!» Hukan uteliaisuus heräsi ja hän kysyi heti: »No minkä?» Sattui siinä tiaisen akka lentämään ruoanhaku-touhuissaan, jolloin kettu sen havaitessaan älysi sanoa: »Neuvon sinulle vielä semmoisen konstin, että pääset noin kulkemaan kuin tuo tiainen, puusta puuhun lentämään!» Sepä oli nyt hukasta ihmeellinen taito, jonka hän välttämättä tahtoi oppia, ja siksi hän säästi sen opettajan.

Lähdetään sitten kulkemaan yhdessä sinne päin, jossa kettu muka sanoi lupaamansa konstin opettavansa. Kettu näki tikan nakuttavan hongan kyljessä ja huomautti välinpitämättömästi, sivumennen ja aivan kuin itsekseen: »Nuorempi olin mies, kun tuotakin kirjasin.» Hukka kysymään ihmeissään: »Sinunko kirjaamasi se on?» Kettu vastasi vain vaatimattomasti: »Minähän sitä kirjasin nuorra miessä ollessani.» Kovin oli sudesta tikka kaunis lintu, ja siksipähän nyt huokaisi: »Mitenkähän minäkin pääsisin noin kirjavaksi? Kirjaappas, kuomaseni, minutkin, koska kerran sellainen taitoniekka olet!» »Ka, saatanhan tuota kirjavoida», mukasi siihen kettu, ja sanoi hukalle, kun sattui siinä vieressä, olemaan heinäsuova: »Nousehan tuonne pieleksen päälle, niin minä laskeudun tänne juurelle hyrehtimään ja konehtimaan.» Hukka totteli ja loikkasi pieleksen päälle, ketun vielä varoittaessa: »Hautaudu niin syvään heinäpieleksen sisään, ettei näy muuta kuin vähän korviasi!» Itse kettu nyt-—julmettunut— menee pieleksen alle ja alkaa siellä tulta iskeä vilskuttaa ja kalkutella. Pahaa aavistaen hukka kysyy: »Mitä siellä tassuttelet ja kalkuttelet?» Kettu vastaa kavalasti: »Hiiret täällä vain heiniä pehertävät ja itse minä tässä kynsiäni teroittelen, että pystyisivät.» Jopa tarttui kipinä taulaan, johon kettu nyt rapeaa puhaltamaan. Jo kysyy hukka: »Mikä siellä tohottaa?» — »Hiiret ne taas vain heiniä kahisuttavat,» ilmoitti kettu tyynesti ja samalla pistikin pieleksen palamaan.

Susi kauhistuu ja huutaa: »Sieltähän alhaalta nousee vahva savu, jotta on täällä aivan tukehtua — pois minä hyppään!» Mutta kettu kovasti varoittaa: »Älä lähde pois pieleksen päältä, ennen kuin minä käsken — muuten jää kirjaaminen kesken!» Susi tyytyy, odottaa, odottaa, kunnes jo rupeaa liekki ylettymään pieleksen päälle ja häntä polttamaan, jolloin hän jo puhkee ähkimään: »Kyllä on kuumaa, kyllä on kovaa! Ei tätä voi kärsiä!» Mutta kettu vain kieltelee ja kehoittelee: »Pysy vain siellä, hukka kuoma, sillä kuta vaivat vaikeammat, sitä kirjat kirkkahammat!» Ja kun susi ei enempää sietänyt, vaan loikkasi alas, virkkoi kettu häntä katsellen: »No, nyt sinä tulit kirjavaksi niinkuin tikka. Nyt oletkin oikea hallavaturkki ja viirunaama!»

Mutta suden nahkaa kirveli katkerasti ja hän sieppasi kettua niskasta kiinni. Hädissään tämä ensin koetti vanhaa keinoaan ja kysyi, mistä tuulee, mutta susi vastasikin hammastensa välistä, että »idästä», eikä päästänyt kettua. Tämäpä hoksasikin tehdä uuden kysymyksen: »Saatatko sinä, suttu rukka, sanoa kolmen puun nimeä pitkältä miettimättä ja hyvin nopeasti?» Susi ällistyy, mutta tahtoo näyttää osaavansa ja julistaa mahtavasti: »Honka, mänty, petäjä!» Samalla kettu irtautuukin hampaista, pujahtaa ulommaksi ja pilkkaa: »Eihän siinä ollut vasta kuin yksi puu — olisit sanonut edes 'paju, rait', kataja, haapleptam tahi 'lepkuuskoi'!» Susi raivoissaan syöksyy häntä tappamaan, mutta kettu taas houkuttelee: »Älä vielä tapa! Tapa sitten, kun olen sinulle ensin sen lentokonstin opettanut!» Ei malta nyt susi tappaa, kun ylen himoittaa hänellä oppia se lentokonsti. Lähdetään liikkeelle siitä, sudella karvat karrella.

Mennään siinä yhdessä, kun jo kohdataankin karhu kuoma, jolla on edessään aika hevosen raato. Ihmeissään ja peloissaan pysyttelee kettu ulohtaalla muistaen äskeiset katalat kepposensa, eikä näytä juuri susikaan halukkaalta menemään erikoisen lähelle väkevää naapuriansa. Kettu vain kauempaa huhuilee: »Millä tavalla olet saanut sen?» Kuullessaan kettu veijarin äänen karhu puree itsekseen hammasta ja ajattelee: »Kyllä minä sinut kerrankin petän!» Sitten hän selittää: »Kyllä sen mukavasti saa. Kun hevonen makaa niityllä, niin ei muuta kuin menee hyvin verkkaiseen sen viereen, sekoittaa hampaansa sen häntäjouhiin hyvin lujasti ja rääkäisee sitten aika tavalla, jolloin se lähtee juoksemaan ja pakahtuu. Menkäähän ja tehkää siten, niin saatte itsellenne hevosen.» Kettu liuvari älysi kyllä karhun aikovan häntä pettää, mutta ei ollut tietääkseenkään, sanoen vain hukalle: »Mennään ja hankitaan mekin itsellemme hevonen, nälkäkin tässä rupeaa tulemaan. Minä tiedän, missä on hevonen. Parempi on sitten opetella lentämään, kun on vatsa täysi eikä suolia niin pahoin kurni». »Ka mennään!» myöntyi jo susikin ja niin lähdettiin.

Tullaan sitten niitylle ja nähdään siellä vanha hevonen pää alhaalla riipuksissa ja alahuuli vielä alempana, Sitä nyt siinä kauniilla päiväpaisteella katsotaan ja kettu sanoo: »Sen alahuuli putoaa pian — odottelehan tässä ja sieppaa se, minä pistäydyn tuossa syrjempänä asialla.» Susi tekee työtä käskettyä, odottaa ja odottaa, mutta kettu liuvari menee syvemmäksi nukahtamaan auringonpaisteeseen ajatellen: »Odotahan nyt sinäkin, kuten minäkin tein — makuuta päätä käpälällä!» Kun sai tarpeeksi nukutuksi, niin tuli kysymään, joko huuli oli pudonnut. Ei ollut, jolloin kettu lohdutti kiusaantunutta sutta: »Älä ole milläsikään, otetaan koko hevonen, niinkuin karhu neuvoi!»

Menevät siitä sitten ja sanovat hevoselle: »Me syömme sinut paikalla, sillä karhu on meille neuvonut semmoisen keinon, että sillä sinut saa.» Hevonen siitä tiedustaa, minkälainen keino se sitten on, ja kuultuaan karhun neuvon sanoo: »Hyvä se on keino, mutta ei minusta nyt ole syötäväksi, kun minä olen näin laiha. Antakaahan minä tässä kostuttelen itseäni tuonne Jaakon päivään saakka, niin tulkaahan silloin, saatte paremman murkinan.» Mutta kettu kuiskaa sudelle, ettei tässä nyt joudeta odottamaan, että se lentokonstikin on opittavissa juuri nyt samalla, ja silloin susi ylpistyy sekä äyhkäisee hevoselle, ettei odoteta, parasta on kun laittautuu syötäväksi nyt heti. Silloin mukautuu hevonen kohtaloonsa ja sanoo: »No niin! Saat sitten murkinasi! Mutta ei pidä täällä ruveta syömään, sillä tässä pilautuu ihmisten niitty, sotkeutuu ja rapautuu heinikko. Lähdetäänhän tuonne kuivalle kankaalle.» Kettukin tuppautui siihen neuvomaan sanoen: »Joo, kuivalla maalla on hyvä keittää!» Mennään siitä kuivalle maalle, kankaalle.

Silloin neuvoi sitten hevonen sutta: »Kun sinä nyt alat minua syödä ja haukata takaapäin, niin käärihän häntä kaulaasi hyvin tiukkaan, sekoita hampaasi häntäjouhiin ja sotke vielä käpäläsi häntään hyvin lujasti. Muuten minä en pysy yhdessä kohti, vaan pakenen ja hypin, kun minua ruvetaan syömään. Ja silloin kun alotat, niin rääkäise kovasti ja nyki hännästä!» »Joo», neuvoi kettukin, »sitten sinä samalla opit lentokonstin, kuten lupasin», ja niin teki susi työtä käskettyä.

Ja siinä samassa kun susi rääkäisi, läksi hevonen myös menemään, minkä ikinä kavioista irti sai, ja susi poukkoili ja sinkoili perässä kivestä kiveen, puusta puuhun. Huutaa kettu perään ilkkuen: »No nythän sinä lennät puusta puuhun kuin tiitisen akka! Enkös opettanutkin sinua lentämään!» Sattui siinä Jussi laukkailemaan metsässä juuri kun hepo sutta kiidätti. Hämmästyneenä hän kysyi:

»Minne nyt Anterus ajavi,
Lehtopekka leuhkaisevi?»

Surkeasti valittaen ja huutaen kerkesi susi hänelle siinä vastata:

»Jumala tiesi, Jussi kulta,
Minne tästä vietänehen,
Kussa yötä lietänehen,
Kunne kuletettanehen,
Turkuhun vai Turun taakse,
Porihin vai Pohjanmaalle:
Silmät tähtiä lukeepi,
Sääret honkia hosuupi.
Tokko vauhti vaimennevi,
Retki kurja rauennevi,
Ennen kuin kaula katkeavi,
Hammas suusta lohkeavi,
Leuka kahdeksi menevi!»

»Näyttääpä todellakin siltä», kauhisteli mielessään siinä jänis, »kuin ei sinun tiellesi, hukka parka, olisi tällä kertaa kestikievaria määrätty!»

Niin potki ja raastoi koni susiparkaa kauheasti. Kettu meni jälessä, näki hänen jäävän sinne kujan suuhun vaivaiseksi, ja löysi sieltä paljon makeita luita, jotka hän kokosi säkkiin arvellen, etteipä tiedä, vaikka niilläkin vielä jotakin tekisi. Mutta nyt hän pisti ne vain piiloon ja läksi takaisin suden pesälle ilmoittamaan leskelle surusanomaa hänen miehensä surkeasta kohtalosta. Mielessä hänellä kuitenkin oli kepponen, jollaista ei vielä ollut Metsolassa tapahtunut.

XVII.

AKKARIEVULLA ON MONTA VASTUSTA.

Kontti konnalla selässä,
Jonka saapi konnuudella,
Sen kokoopi konttihinsa.

Mustat tuumat mielessä kettu mennä kälpäili takaisin suden pesälle. Siellä ei sattunutkaan emäntä kotoisalle, jonka vuoksi kettu kysyi pojilta: »Missä emonne on?» Pojat kysyivät epäluuloisesti takaisin: »Mitä sinä hänellä tekisit?» Kettu sanoi siihen vain: »Eipä tiedä», ja meni tiehensä, palataksensa kuitenkin pian takaisin. Silloin hän uudelleen kysyi suden akkaa ja lausahti poikain vastakysymykseen heitä kiusatakseen kaksimielisesti, että eipä tiedä, mitä tuolle tekisi. Kun kettu oli jälleen poistunut, tuli suden akka takaisin, jolloin pojat kertoivat hänelle, minkälainen vieras pesällä oli käynyt ja mitä se oli sanonut. Hirmustuneena suden akka päätteli, että tulehan vielä kolmas kerta, niin nähdään, mitä tehdään. Hän asettui pesän läheisyyteen piiloon odottamaan ketun tuloa.

Jo tulla litvitteleekin tuolla kettu, mutta varovaisesti ja tarkkaan ympärilleen tähyillen. Arvattavasti se pelkää, että suden akka on tullut kotiin ja että pojat ovat sille kertoneet, mitä hän oli sanonut. Tulee kuitenkin, luikailee, lähemmäksi, kunnes suden akka jo kyllästyy odottamaan ja ryntää häntä kita auki tavoittamaan. Samalla kettu puhaltautuu pakoon minkä käpälistä lähtee, ja niin lähdetään toisiaan ajamaan.

Juostessaan kettu koko ajan miettii, millä tavalla saisi suden akalle parhaiten oikein kipeän kepposen tehdyksi, ja muistaakin siinä erään asian. Hän juoksee minkä jaksaa erään puun luo, joka jo juuressaan tekee hyvin ahtaan haaran, kasvaen kahden korkean kiven välissä. Siitä ahtaasta haarasta hän nyt pujahti lävitse ja suden akka törmäsi arvelematta perään. Mutta nytpä kävikin niin, ettei suden akka siitä mahtunutkaan, vaan kiilautui siihen lujasti kiinni. Nopeasti kuin vilaus kiersi kettu uudelleen takaisin ja piteli suden akkaa siinä aika pahoin, tämän kykenemättä ollenkaan vastustamaan. Nutuutettuaan häntä täten hyväisesti lähti kettu kiireesti pakoon. Hän tunsi nyt itsekin, että paras oli koettaa saada hänen ja suden akan väliin niin paljon maata ja vettä kuin suinkin, ja siksi hän meni niin nopeasti kuin ikänä mahdollista. Kauan juostuaan hän vihdoin tuli järven rannalle, jossa oli suuri palanut kanto. Siinä hän nokesi itsensä aivan mustaksi, jättäen vain valkean rintansa nokeamatta, ja meni sitten rannassa olevaan veneeseen istumaan, ottaen melan käteensä ja siinä muka meloskellen. Tuskin hän oli sen saanut tehdyksi, kun jo suden akka saapuu jälkiä myöten huohottaen, tulee rannalle, näkee olion veneen perässä ja kysyy: »Oletko, musta muuriainen, nähnyt kettu veijaria tästä kulkevaksi?» Ei voinut nyt kettu kieltää vanhaa luontoansa, vaan sanoi: »Näinhän toki! Juuri-ikään kyyditsin järven yli. Sanoi menevänsä Inkerinmaalle.» — »No tiesikö tuo lurjus mitä uusia?» kysyi suden akka varovaisesti. »Eipä se sen tärkeämpiä — suden akkaa kehui nutuuttaneensa,» vastaa taas kettu liuvari. Silloin suden akka lähti takaisin pesälleen ja mennessään itkeä kohotti: »Voi, voi! Nythän sillä nauraa jo koko maailma!»

* * * * *

Mutta koko Metsola oli tästä ja muista kepposista niin suutuksissaan, että kettu päätti lähteä muille maille antaakseen asiain vähän väljähtyä ja kansan saada muuta puheen ja ajatuksen aihetta. Niinpä hän siis viskasi luusäkin selkäänsä ja lähti kulkemaan kohti pohjoisia maita, niitä, joissa lappalaiset asuvat ja poroilla ajetaan. Kulkee, kulkee, niin jo ajaa häntä lappalainen porollaan vastaan. Kettu luita säkillä kantaa kentturoipi ja hyvin vaikeasti nilkuttaa sekä sanoo lappalaiselle: »Myö porosi!» Lappalainen pysäyttää, katselee häntä, kun hän raskaasti säkkiä selässään hallitsee, ja kysyy: »Mitä sinulla on tuossa säkissä?»

»Siinä on hopeita»..— »No maksatko koko säkillisen, jos myön poroni?» — »Maksan, mutta et saa katsoa niitä ennen kuin kotonasi.» — »Oli menneeksi!» arvelee siihen lappalainen, ottaa säkin ja antaa ketulle poron sekä menee menojaan. Kettu kohta ajaa poron suohon, tappaa sen sinne, syö, ei jätä muuta kuin sarvet ja korvat, jotka suohon pystyttää kuin olisi poro siihen korvia myöten vajonnut. Eipä aikaakaan, kun jo tulla touhottaa lappalainen takaisin ja sanoo: »Eiväthän ne olleetkaan säkissäsi hopeita ja rahoja! Luitahan ne olivat!» Kettu ei tästä kuitenkaan pahoin hätäydy, sanoopahan vain: »Ei ollut, mies parka, hyvää minullekaan tuosta porostasi. Siinä kun sen sain, jo suohon hyppäsi ja siihen jäi. Lähde avuksi, niin nostetaan pois.» Menevät siitä suolle katsomaan ja kettu sanoo miehelle, että nostakoon hän sarvista, kun paremmin jaksaa. No, lappalainen tarraa sarvista kiinni, jotka siinä samalla töpsähtivät hänelle käteen. »Niinkuin näet», sanoi kettu, »sinne märkäni porosi». Lappalainen menetti poronsa, mutta kettu liuvari juoksi ilkkuen tiehensä, jatkaen retkeilyään vierailla mailla ja piillen piilojansa.

Kauan kuitenkin riitti Metsolassa puhetta ketun viekkaudesta ja kavaluudesta, ja vanha korppi, niin vanha, ettei sen ikää voinut kukaan sanoa, se kun elää niin kauan, tiesi kertoa, ettei kettu ensi kertaa sudelle onnettomuutta tuottanut. »Kuinka niin, setä?» kysyttiin siinä silloin, jolloin korppi kertoi Metsolan väelle seuraavan tapauksen hämärästä muinaisuudesta.

»'Mitäs joutilaana juokset, miksi et istu työssäsi, niinkuin on määräsi?' kysyi hän ankarasti ketulta, joka alamaisesti ja perin nöyränä esiintyi hänen edessään. Kettu vinkaisi vastaukseksi: 'Mutta minähän vasta arvokkaassa työssä olinkin, kun olin sairaalle jalopeuralle ja kuninkaalle lääkityksiä etsimässä!' — 'Löysitkös jotakin?' kysyi jalopeura ollen jo mielihyvillään. 'En vielä, vaikka juuri kyllä olin löytämäisilläni; olin vanhan riihen nurkassa asuvan hämähäkin puheilla ja se lupasi antaa minulle hyvän neuvon'.

»'No lähde joutuisasti uudestaan kysymään! Sinä olet liukas kieleltäsi ja ehkä saat siltä sanan soveliaan sipaistuksi'. Mitäpä siinä — kettu lähti vastamäkiä ja maita kiertelemään, kunnes jonkun ajan viivyttyänsä palasi takaisin. 'Saitkos tietää?' kysyi jalopeura. 'Mikä saadessani', vastasi kettu tärkeänä. 'No minkä neuvoni antoi hämähäkki?'» — 'No sen, että jos susi nyljettäisiin ja sen nahka pantaisiin kuninkaalle sairaan paikan päälle, niin paranisitte kohta.'

»Niinpä jalopeura heti viittasi karhulle, että otappas susi kiinni ja vedä siltä nahka selästä. Karhu, joka oli hyvä nylkyri, päästikin nahan suden selästä ja laski hänet paitasillaan kävelemään, mutta kettu liuvari meni tiehensä ja siitä lähtien on hänellä ollut pahanteko ainaisena työnä.»

Tällaisen tarinan kertoi Metsolan väelle vanha ja viisas korppi, ja kaikista tuntui, että johan tämä nyt on vallan kauheata, kun ei tuolta ketulta julmettuneelta, taida enää säilyä kukaan! Onneksi hän nyt näytti hävinneen Metsolan mailta.