Produced by Tapio Riikonen
RAITTIUTTA RUNOISSA I-II
Raittiuskokouksissa lausuttavaksi ja kotona luettavaksi
Kirj.
Em. Tamminen (I) ja Juho Hellman (II)
Turku,
Auran kirjapaino, 1891.
SISÄLTÖ:
Osa I.
I. Alkuperäisiä:
Raittiusvirsi
Tulkaa!
Babelin vankeudessa
Sotaan!
Sotahuuto
Totuus voittaa!
II. Mukailuja:
Maailman korvessa
Viinaseppä
III. Suomennoksia:
Minne?
Uskallatko?
Tue heitä!
Turhat asiat
Juopumuksen viheliäisyys
Siunaus taikka kirous
Pimeyden peikko
Unelma
Kastajatar
Kuoleman virta
Juovutusjuoma
Paula
Pappi ja Belzebub
IV. Lisäsuomennoksia:
Jos vain minä muuttaa saisin
Valtiopäivämiehillemme
Suomen äideille
Minkä puolesta sodimme?
Raittiusväelle
Ota minut kokonaan!
Tähän asti
Osa II.
Pilarunoja:
1. Möhösen muorin saunamatka 2. Possilan kylmä kylpy 3. Toppisen kaljatynnyri 4. Miten räätäli paransi tautia 5. Käynti Hölmölässä 6. Teeliemikö vai viina? 7. Lehmä viinapoliisina
OSA I.
I. ALKUPERÄISIÄ.
Raittiusvirsi.
(26/6 1885.)
Sinulle suuri Jumala,
Nyt riemuisista rinnoista
Soi kiitos hartahasti.
Sä meitä olet ohjannut
Ja armiaasti auttanut
Nykyiseen aikaan asti.
Suuri juuri Pahuus, nurjuus,
Synti, kurjuus Meidät koittaa,
Kaataa, vaan Sun armos voittaa.
Me eksymme, Sä johdatat;
Me rikomme, Sä armahdat;
Me lankeemme, Sä nostat;
Sua vihaamme, Sä lempes suot:
O, ylevät on työsi nuot!
O, jalosti Sä kostat!
Luoja, Suoja, Sulta saamme
Kodin, maamme, Riemun taivaan,
Tarpeet, lahjat kaikki aivan.
Nuo Luojan lahjat oikein me
Hyväksi sielun, ruumiimme
Ylistäin käyttäkäämme,
Ja juonet julmat saatanan,
Kavalat paulat kiusaajan
Vakaasti välttäkäämme!
Hurmaa, surmaa juonioilla.
Sanan miekka Ottakaamme!
Sillä vain me voiton saamme.
Lahjoista Luojan siunaus
Vuotaapi. Voi, jos kirous
Niist' tulee toimestamme!
Niist' elinvoimat Luoja suo.
Voi meitä, jos me aarteet nuo
Myrkyksi valmistamme!
Kerran Herran Tuomiolla
Meidän olla vastaamassa
Täytyy töistämm' maailmassa.
Olkaatte — neuvoo Jumala —
Ei suinkaan lapset taidossa
Vaan lapset pahuudessa,
Vaeltain niinkuin päivällä,
Ei synnin töissä itkeissä
Eik' ylenjuomisessa!
Yhä pyhä Esikuva,
Ilmauva Kristuksessa,
Ohje on myös raittiudessa.
Nyt nimees, Herra, yhdyimme;
Suo, että nimees toimimme,
Lepäämme, syömme — juomme!
Nimelles, joka verraton
Vanhurskaan vahva linna on,
Nyt ylistyksen tuomme.
Kiitos, kiitos, Kun Sä tarjoot
Siipes varjot Kaikillenki,
Isä, Poika, Pyhä Henki!
Tulkaa!
Jes. 55 luku.
Janoovat tulkaa vetten luokse!
Rahattomatkin ostakaa
Rahatta rieskaa, hunajaa!
Miks sinne moni teistä juoksee
Rahansa, työnsä antamaan,
Miks' ei ol' leipää ollenkaan?
On todistaja, opettaja
Ja kansain kaikkein päämies hän,
Min luokses, Sion, lähetän.
Sun kutsuhuutos silloin kajaa,
Ja tutut, oudot pakanat
Kilvalla luokses juoksevat.
Ah, etsi Herraa, sielus Ylkää,
Rukoile, kun Hän läsnä on!
Siis, jumalaton, uskoton,
Ties, neuvos, ajatukses hylkää
Ja käänny Herras, Luojas luo:
Hän armon, anteeeks-annon suo.
"Ei ajatuksen' olla saata
Ja tieni teidän." Herra tään
Todella lausuu itsestään.
"Niin paljon kuin on taivas maata
Korkeempi, ovat myöskin ne
Korkeemmat teidän teitänne.
Kun sade lankee taivahasta,
Ei palaja se taivaasen,
Ennenkuin koko luomisen
Se ehtii virkistää ja kastaa,
Näin maasta runsaan saattaen
Hedelmän, leivän, siemenen.
Ei myöskään minun suuni sana
Palaja tyhjään tyköni,
Vaan täyttääpi mun tahtoni:
Kas! ilotarhan' ihanana
Jo uutena maa, taivas on,
Kun käytte iki-ilohon."
Siis tulkaa kaikki vetten luokse!
Rahattomatkin ostakaa
Rahatta rieskaa, hunajaa!
Siis, jumalatonkin, jo juokse
Sun tieltäs Herras, Luojas luo:
Hän armon, anteeks-annon suo.
Babelin vankeudessa.
(Ps. 137.)
Vankeina synnin Babelin
Me itkein valitamme,
Taivaisen, pyhän Sionin
Iloja kaipaissamme.
Pois kauniit kanteloisemme
Surulla silloin laskemme:
Ei murheinen voi soittaa.
Vaan tuosta orjuuttajamme:
Maailma, liha, perkele
Häväistä meitä koittaa.
"Miks ette laula, soittele?
Mit' olette te vailla?
Miks itkette ja huokaatte?
Iloitkaa meidän lailla!"
Noin ilkkumielin lausuvat
Ne, jotka meitä kiusaavat.
Pitäen vankeinansa.
Ah! voisimmeko riemuita,
Kannelta soittaa, veisata
Vihollistemme kanssa?
Ei ole synnin Babeli
Ikinä ilon lähde,
Vaan uusi Jerusalemi
Taivaisten riemuin tähden.
Me sinne tulla tahdomme,
Sen kunniasta kerskaamme
Ja siitä soittelemme.
Mykäksi käyköön kielemme,
Kunnottomaksi kätemme,
Jos muusta riemuitsemme!
Ah! uuteen Jerusalemiin
Kun käymme riemumielin
Kurjasta orjuudesta, niin
Laulamme uusin kielin.
Kas! muurit, portit, temppeli
On uudet — uudet ijäti,
Kadutkin helmin loistaa;
Sionin vangit vapaina
Käy, kantain voiton palmuja
Ja soittain kanteloista.
Ne, jotka meitä pilkkasi,
Ijäisen vaivan saavat,
Orjuuden kahleet ijäti
Ja tunnon tuskat, haavat —
Ah autuas, ken syntiä,
Tuon Babylonin tytärtä,
Ei seuraa, vaan sen jättää!
Ah autuas, ken pieninä
Sen sikiöitä ilkeitä
Hävittää säälimättä!
Sotaan!
Aseihin miehet! Astukaamme
Vihollistamme voittamaan!
Se muuten murhaa miehet maamme,
Ei säästä naista, lastakaan.
Samoillut on se voitokkaana
Jo kautta maamme kallihin
Ja raivokkaana ruhtinaana
Masentaa maan ja kansankin.
Ja varsinkin on miehenpuolet
Se houkutellut puolelleen
Ja sitte surmaavaiset nuolet
Sysännyt heille sydämeen.
Sen miekka murhaava nyt vilkkuu
Ja monta miestä haavoittaa.
Ja naiset itkee, — se vain ilkkuu
Ja kiduttaa ja kuolettaa.
Ei ole ilkityötä, turmaa,
Jot' ei se saisi aikahan:
Se ruumiin runtoo, sielun surmaa,
Vie koko kansat hautahan.
Ken kuvata sen saattaa juonet!
Se juoniniekka kavalin
Se täyttää vaivais-, vankihuoneet
Ja hulluinhuoneet, helvetin.
Se sotaan siis ken naistaan, lastaan
Ja maata, kansaa rakastaa,
Vihollistamme, viinaa, vastaan!
Se meidät muuten kuolettaa.
Me varman voiton kyllä saamme;
On meillä parhain päällikkö.
Sen lipun luona taistelkaamme,
Niin meit' ei häädä häviö.
Päämiehemme, ah, Jesus, auta
Ja tahto, tarmo meille suo!
Viinalle kaiva unheen hauta,
Jot' ilkkuin nyt se meille luo!
Verelläs synnin tahra, saasta
Ja viat meistä viruta
Ja vihdoin tästä kotimaasta
Ijäiseen kotiin kuljeta!
Sotahuuto.
(4/7 1890.)
I.
Kadotuksen kauhea henki
Niin ilkeän sikiön loi,
Se myrkyt sen herkuksi syötti,
Sapet julman juomaksi soi.
Näin kasvoi kauhistavainen
Lohikäärme, mi maailmaan
Kadotuksen kuilusta tänne
Tuli myrkkyä oksentamaan.
Se henkäsi vain, niin kaatui
Tainnuksihin tuhannet.
Se valoi myrkkyä suustaan,
Monet murhaten ihmiset.
Se vaimon leskeksi saattoi,
Isän lapsilta maahan löi,
Rahat, ruoan ja vaatteet riisti,
Maat, huoneet leskien söi.
Näin liehunut on se, ja vielä
Se riehuvi, raivoaa.
Sen myrkkyistä hengähdystä
Sulo Suomikin tuntea saa.
Kita laaja sen ammottaapi
Yhä uhreja niellen vaan,
Vert' ainian vain janoaapi.
Ei kylly se milloinkaan.
Sadat viljasalvotkin maasta
Sen kitaan tyhjennetään;
Nälkäänsä se kuitenkin kiljuu,
Ei tyytyen siihenkään.
Voi! Hirviön sen satapäisen
Ken tohtisi tappaa? Ken?
Pään yhden jos lyö, niin kasvaa
Sen paikkahan kymmenen.
Pyhä Yrjänä miekkoinensa
Nyi taistohon tarvitaan
Tuon hirmuisen hengen suusta
Koko mailmaa tempaamaan.
II.
Petoa satasarvista
Nyt kansa kumartaapi.
Sen palvelukseen pakana
Kristityn neuvon saapi.
Se pääjumal' itke'in
Ja antikristus kavalin
Jumalan paikan ryöstää.
Se "elävä" on jumala,
Paljonhan syö ja juo se, (Bab. Bel 4 värsy)
Sanotaan juovan eloa,
Vaan kuolon kurjan tuo se.
Ken sitä oikein kumartaa,
Sen sielu, ruumis surman saa,
Se kuolee ijäisesti.
Sen palvelukseen laitetaan
Tuhansin temppeleitä.
Yöt, päivät niissä uhrataan.
Ja vertä, kyyneleitä
Sen kunniaksi virtanaan
Myös vuodatetaan ainiaan
Kylissä kaupungeissa.
Ja kukin perhe pienoisen
Myös "templin" ostaa oman,
Kuin tulta kirkkaan, kaunoisen,
Suloisen, sievän, soman…
Mi päilyy siellä? Myrkky vaan;
Se saattaa kolkkoon kuolemaan
Sielunkin ruumiin kanssa.
Näin kaiken kansan pettävät
Tuon myrkyn valmistajat;
Kansansa kuoloon jättävät
Nuo "templin" rakentajat:
Heill' itse jalo voitto vaan
On tuosta, kuten aikoinaan
Dianan temppelistä. [Ap. Tek. 19: 24, 25]
He melun suuren nostavat
Kuin Efesossa ennen
Dianan templin laittajat
Miehissä vastaan mennen,
Jos kuka näyttää yrittää,
Ett' ompi heidän työnsä tää
Vain kansan kurjuudeksi.
Pois temppelit nuo katalat!
Pois peto satasarvi!
Pois kaikki epäjumalat!
Pois niiden pappiparvi!
Pois rikos, raakuus, riettaus!
Pois valhe, vääryys, viekkaus!
Sotahan niitä vastaan!
III.
"Sotaan, sotaan Suomen miehet
Naiset, nuoret neidotkin!"
Sellainen nyt sotahuuto
Koituu kansan korvihin.
Mikä syy on moiseen huutoon?
Rauhahan nyt maassa on!
Miksi suotta säikytetään
Makaavainen murheeton?
"Älkää maatko, maamme miehet,
Nouskaa, kuulkaa, katsokaa,
Onko uni onnen tuonut,
Rauhaanko nyt riutuu maa?
Maaten milloinkaan ei voittaa
Vihollista, vaaraa voi.
Ylös! Käteen kalpa, lyhty!"
Näin nyt sotahuuto soi.
Maatessa — ah! — maahan hiipi
Vihollinen viekkahin,
Uneen uuvutti ja sitte
Kietoi kaikki kahlehin,
Lumos vielä loitsuillansa,
Jotta kukin kahleissaan,
Ihastuisi orjuuteensa,
Mieltyisi vain makaamaan.
Näin jäi valtaan vihamiehen
Koko kallis isänmaa.
Kansa nukkuu … kansaa, maata
Rosvot raastaa, tuhoaa.
Näinkö vihamies saa Suomen
Vastuksetta valloittaa,
Orjaks ottaa, ryöstää, tappaa?
Eikö ole auttajaa?
On! Jo kaikuu kansalaisten
Sotahuuto saloihin:
"Sotaan, sotaan, Suomen miehet!
Naiset, nuoret neidotkin!
Maaten milloinkaan ei voittaa
Vihollista, vaaraa voi!
Ylös! Käteen kalpa, lyhty!"
Näin nyt sotahuuto soi.
Mitä vastaa vangit huutoon?
"Rauhahan nyt maassa on!"
Vankikopin kolkko rauha
Heistä on niin verraton.
Sotaan kehoitus on heistä
Rauhan häiriöksi vaan;
Noin se viekas vihollinen
Lumos heidät loitsullaan.
Orjat uskoo orjuutensa
Varsin vapaudeksi.
Kahleitaan he katsoo kalliiks
Vapauden pantiksi.
Vihollisen, vainoojansa,
Sortajansa, surmaajan
Uskovat he ystävänsä
Innokkaimman olevan.
Elon antajaks he aivan
Luulee myrkyn murhaavan,
Pahan hyväks, yönkin päiväks
Elämäksi kuolemaan.
Kaikki, kaikki nurinpuolin
Loitsi häijy lumous;
Vihamies sen viekkain teki,
Juuri julma juoppous.
Sotaan, sotaan sitä vastaan
Sanan miekoin terävin!
Muuhun miekkahan ken ryhtyy,
Hukkuu miekkaan itsekin.
Sotaan yöhön lampuin, torvin
Kuten ennen Gideon!
Vihamies lyö joukkons itse,
Mutta meidän — voitto on.
Totuus voittaa.
(27/12 1885.)
Voi, rosvo julma lyö!
Valaiskaa synkkä yö!
Aseihin! Sotimaan!
Murhaaja voittamaan!
Voi, tulvaan hukkuu maa!
Jo arkkiin joutukaa!
Ajainen, ijäinen
On vaara hirmuinen.
* * *
Vuosisadan valheen henki
Kietonut on ihmisen
Julmin juonin juopumuksen
Kovaan orjakahleesen.
Kyllä osaa kuvaella
Henki herja herkkuaan
Kaiken onnen lähteheksi,
Vaikk' on — surman neste vaan.
"Se on merkki sivistyksen,"
Luonnon laps kun tuot' ei juo.
— Luonnottomuus: luonnollinen
Sivistyksen merkki tuo! —
"Vapaan kristityn ei sovi
Jättää tuota." — Himoa
Tyydyttäissään ihmishenki
Siis on tosi vapaana!
"Se on" … niin no, "kaikki, kaikki
Hyvyys vuotaa siitä vaan."
Näin on neuvottu ja saatu
Turman liemi tulvimaan,
Hukutettu ruumiit, sielut,
Onni mainen, taivainen:
Herkkuillut on häijy henki,
Saanut saaliin yltäisen.
Vuosisata sitte kaikui
Ääni yksi pieni vaan,
Jättiläisen juopumuksen
Kehoittaen kaatamaan.
Kyllä tuntui tuota vastaan
Ääni heikko houreelta:
Voisko täyttää valtamertä
Hieno hiekkamurena?
Vaan tuo ääni oli totta,
Siis sen voima valtaava:
Totuutta ei tuli polta,
Mikään sitä ei masenna;
Se on hapatuksen lainen,
Tai kuin siemen sinapin:
Kasvaa lailla lumivyöryn,
Kulkee — kunne pitääkin.
Niin tuo vuosisadan vanha
Äänikin on kasvanut,
Monta unen horroksista
Sotaan, taistoon tempaissut…
Jättiläinen riehuu, raivoo
Hurjemmin kuin milloinkaan,
Tietäin aikaa itsellänsä
Olevan nyt hiukan vaan.
Kasva, kaiu, armas ääni!
Horroksista herätä!
Innon lemmen puhdas liekki
Saastaisiinkin sytytä!
Kaikki kansat jättiläistä
Vastaan sotimaan jo vie!
Murra, murra miehukkaasti
Auki varma voiton tie!
* * *
Vuossadan kello lyö,
Vaan viel' on synkkä yö,
Ja rosvo murhaa vaan.
Aseihin! Sotimaan!
Voi, tulvaan hukkuu maa!
Jo arkkiin joutukaa!
Ajainen, ijäinen
On vaara hirmuinen.
II. MUKAILUJA.
Maailman korvessa.
(A. Vilón'in mukaan.)
Raittiuden ystävät,
Suomen veljet, sisaret,
Kaikki pois nyt kiiruimmin
Orjuudesta Egyptin!
Herra meitä johdattaa,
Pyhä Henki valistaa
Tietä tulenpatsaalla
Herran sanan valolla.
Tulva uhkaa upottaa,
Ajan henki ahdistaa;
Mutta Herra lohduttaa,
Meren halki kuljettaa.
Meri tuo on punainen,
Aava, hurja, hirmuinen;
Vaan kun Herra meitä vie,
Meille aukee kuiva tie.
Kautta Herran ihmehen
Tullaan rantaan toisehen.
Silloin kaikki riemustuu,
Herraa kiittää joka suu.
Silloin kaikuu kannelkin
Miten muinoin Mirjamin
Kädessä, ja lauletaan:
"Kiitos Kaikkivaltiaan!"
Siis nyt, veikot, siskomme,
Tuokaa huolet Herralle!
Armas Isämme Hän on
Jesus veli verraton.
Kyllä saamme Kaanaan maan;
Rientäkäämme riemuin vaan!
Mutta mereen punaiseen
Farao jää joukkoineen.
Kolkkoon korpeen kuolevat
Mässääjät ja kiroojat,
Kullan kumartelijat.
Herran nimen herjaajat.
Suomen veljet, sisaret!
Koska käärmeet myrkkyiset
Pistävät, niin muistakaa:
Vaskikäärme vapahtaa.
Meidän maiset johtajat,
Miten Mooses, kuolevat:
Jesus, taivaan Josua,
Kanaaseen on johtava.
Hän se vakooja ompi maan,
Joka viepi yksin vaan
Kautta kuolon Jortaanin
Meitä Isän majoihin.
Hän se tulenpatsas on,
Mailman valo verraton,
Totuus, tie ja elämä,
Isän luokse vetäjä.
Taivaan manna Hän on vaan,
Alas astui päälle maan.
Eipä kohtaa kuolon yö
Sitä, joka Häntä syö.
Myös se kallio on Hän,
Josta lähde elämän
Juoksee. Joka Häntä juo,
Siitä virtaa elon vuo.
Horjumatta huone on
Päällä Kristuskallion,
Vaikka tulva raivoais,
Kita kuolon aukeais.
Hän on vaskikäärmeemme,
Kallis veriylkämme.
Kaikki, kaikki elää saa,
Jotka Häneen katsahtaa.
Hän on ristiinnaulittu,
Edestämme uhrattu.
Hänpä kaikkein synnit vois
Puhtahaksi pestä pois.
Siispä, veljet, sisaret,
Raittiuden ystävät,
Jesuksehen turvatkaa,
Mielen muutos anokaa!
Rukoilkaamme, että tois
Monet sielut Herra pois
Tieltä tämän maailman,
Kääntäis tielle taivahan!
Viinaseppä.
Mä vanha, heikko olen jo,
Vaan veisu mulle maittaa,
Vaikk' onkin kevyt kukkaro
Ja tyhjää täynnä aitta.
Mut mistä syystä käydäksein
On tullut kruunun sarka,
Vaikk' ijän pitkän työtä tein
Raskaasti vanha parka?
Mä vanhemmilta jaloilta
Sain tavarat ja talon;
Vaan multa, kuin niin monelta,
Vei pahuus sielun valon.
En ymmärtänyt ollenkaan,
Ett' antais rahaa multa;
Mä luulin lumoomalla vaan
Saavani kyllin kultaa.
Rikastuvathan useat
Vaan viinaa polttamalla,
Kokoavat rahat runsahat
Vain kapakoitsemalla.
Ja siksi luulin minä sen
Myös mulle luonnistuvan;
Mä liiton vannoin viinallen
Sitä paljon valmistavan'.
Mut en mä tainnut osata
Tapoja hengen pahan,
En taiten taskut kouria
Ja viedä veljein rahan.
Viinaakaan veden kanssa en
Osannut sekoitella,
Aineiden kanssa karkeiden
Pyreissä pysytellä.
Ilkeitä ei noit' ainetta
Voi julki julistella;
Noin paha saattais paheta
Ja oudot osoitella.
Ne aineet salaa kuolettaa
Jo kitutaudin kanssa.
Näin riemun rumat henget saa
Sadoista saaleistansa.
Ma puolet pellon tuloni
Viinaksi poltin aina;
Tarkoitin tulla rikkaaksi,
Vaikk' otin salvoon lainaa.
Vaan sille, jota kauankin
Juonensa julmat auttaa,
Tuleepi kosto kuitenkin
Korkeimman käden kautta.
Viljasta viinaan juopoksi
Vajosi vaimo raiskan';
Irstaiksi lankes lapseni,
Ollessaan usein laistan'.
Vihdoinkin nämät huomasin,
Näin pellot pelehtyvän,
Näin väärän voiton muutoinkin
Huoneeni hävittävän.
Mut tauota en tainnutkaan
Mun riivas häijy henki;
Se pakotti mun polttamaan
Viljani viimeisenki.
Elossaan kukin erehtyy,
Kun mont' on elon pulmaa;
Vaan jokainen, ken viinaa myy,
Se murhamies on julma.
Ken viljasta viinan polttaapi,
Mi ruokamme on kallis,
Se muuttaa leivän myrkyksi.
Ei Herra sitä sallis.
Mut minä onneton niin tein;
Siks kirous mua väijyy,
Siks on nyt tullut osaksein
Hävitys kyllä häijy.
Perheeni lisäks itse mä
Myös riuduin ruumiiltani,
Kun otin ruokaryyppyjä
Aterioidessani.
Tavarani ja taloni
On viina viekas vienyt
Ja viinoin kootut varani.
Edeltä sit' en tiennyt.
Vaikk' olisinkin suorastaan
Sen viljan vienyt veteen,
Ei olis kosto kuitenkaan
Tällainen tullut eteen.
Ei kenkään sillä oliskaan
Itsensä kuolettanut,
En itse sukunikaan
Tyhmästi teloittanut.
Mut millä vastaan vaivainen
Sen myrkyn myymisenkin,
Sen pirullisen petoksen,
Mi monelta vei hengen?
Siit' toiset kuoli kohdastaan
Ja toiset aikain takaa;
Paikassa pahain moni vaan
Viinaini vuoksi makaa.
Ei ole paikkaan parempaan
Myös toivoa mun tulla,
Kun oli tuohon kuolemaan
Syy kokonansa mulla.
Voi, viina! kuinka taitaisin
Tapasi tarkoin näyttää,
Sydämen joka juomarin
Vihalla vastaas täyttää?
Mut syntymättä on se mies'
Ken tapas tarkoin tutkii.
Helvettiin tuhannet vie ties
Ja monenmoisin mutkin.
En solvaa juomaria vain;
Hän vihollistaan, viinaa,
Rakastaa — täyttääkseen kai lain! —
Näin himo häntä piinaa.
On juoppo raukka onneton,
Syy hänt' on surkutella;
Hän häijyn himon orja on,
Vaan sitä ei ajatella.
Hän ensin ryyppy ryypyltä
Viekkaasti viekoiteltiin;
Näin himo alkoi herätä,
Näin sydän suostuteltiin.
Näin saatiin hänet tottumaan
Ahneesti aivan juomaan
Ja kapakoitsijalle vaan
Varansa kaikki tuomaan.
Tuo himo asuu aivoissa,
Ei lakkaa kiusaamasta,
Jos et sen täytä tahtoa
Ja kurkkuansa kasta.
Vaan siitä ruumis runneltuu,
Verenkin viina pilaa,
Ja järki sortuu, sekaantuu, —
Ei parannuksen tilaa!
Näin juomari on onneton:
Mieli ja miehuus puuttuu,
Ja kun on kurja saamaton,
Niin päiviinsäkin suuttuu.
Monikin kerroin tuhansin
Kapakkaan juomaan juoksi,
Vaan viimein itsens surmaskin
Myös saman viinan vuoksi.
Ei kalua niin kallista
Kuin terveys ja järki;
Vaan juoppo nämät viinalla
Hävittäin hylkäs, särki.
Jokainen, yksin mato maan,
Sois surman voivan voittaa;
Juomari raukka yksin vaan
Osakseen surmaa koittaa.
Ja lapset polvi polvelta
Onnettomia ovat,
Ei pahastaan voi parasta
Ja kärsii vaivat kovat.
Myös siihen vakuutuksehen
On ihmiskunta tullut,
Ett' ovat lapset juoppojen
Useinkin tylsät, hullut.
He kärsii jo kapalossaan
Vanhempainsa viinan saastaa;
Siks kiljaisevat kivuissaan,
Kun taudit repii, raastaa.
He perii veren saastaisen
Vanhempain viinan kautta,
Myrkkyiset luut ja ytimen,
Jot' ei voi rohdot auttaa.
Juoppoja, juoppoin lapsia
On täynnä vankihuoneet,
Enimmän sairashuoneissa
On niitä, jotk' on juoneet.
Ja hulluinhuoneet oikein on
Kuin juomarien seurat:
Niiss' asuu joukko ajuton,
Henkiset viinan teuraat.
Viinasta köyhyys karttuupi
Ja kerjäläisten luku;
Kuntansa apuun turvaapi
Niin monen juopon suku.
Viinall' on kylät poltettu
Ja toiset hävitetty,
Viinalla kansa turmeltu,
Sen tarmo tylsytetty.
Ei viina kelpaa ruuaksi,
Ei vaatteeks pitää yllä,
Ei myöskään muuksi tarpeeksi;
Sit' ilman elää kyllä.
Viinassa ain' on kirous,
Se kun on viljan turma.
Siit' on kuin seurais virvoitus,
Vaan seuraa surut, surma.
Se riemun saattaa raivokkaan,
Hulluuden puuskat nostaa,
Mut murhaavalla murheellaan
Taas riemun kyllin kostaa.
Se järjen ottaa kokonaan,
Se rohkaisee ja hurmaa,
Niin ett'ei juoppo kammokkaan
Ruumiin, ei sielun surmaa.
Ja moinen tyhmä rohkeus
Vaikuttaa paljon sitä,
Ett' tulee viinaan tottumus,
Ja moni siitä pitää.
Sen vuoksi karttaa, kammoa
Vähääkin viinaa saapi,
Kun, jos ei sitä karteta,
Se järjen sammuttaapi.
Ja siksi kaikki viekkahat
Tapana pitää, että
He ryypyn sille kaatavat,
Jot' aikovat he pettää.
Siit' onkin tullut tapa tää,
Ett' kaikki viinaa tarjoo;
Vaan viinalla, mi myrkyttää,
On vieraanvaran varjo.
Näin kaikki saadaan nauttimaan,
Viisainkin viekoitellaan,
Ket' ei saa muutoin tottumaan,
Sill' lahjaks tarjoskellaan.
Mitähän viina vaikuttaa
Ihmisten töihin, tapaan?
Se monta miestä laiskuuttaa,
Saa viettoon päivän vapaan.
Näin yhteen mennään juomaankin,
Ja paljo pahaa tehdään,
Monesti kuva helvetin
Näin kapakoissa nähdään.
Juo vain, niin jyväsalvosi
On pian tyhjä, paljas,
On pettua vain leipäsi
Ja vesi kylmä kaljas.
Villitsee viina väkes myös.
Pahentaa palkolliset:
He huolimatta tekee työs,
Vaikk' ovat velvolliset.
Välille hyväin veikkojen
Vihankin viina saapi
Ja vainon vallan verisen,
Mi monia kuolettaapi.
Se vanhempien välille
Riidat ja torat tekee,
Pahennukseksi lapsille,
Jotk' olon moisen näkee.
Jumalan, esivallan, lain
Juomari halventaapi,
Pyhintä pilkkaa, herjaa vain,
Valheeksi toden saapi.
Jos aiot olla onneton
Ajassa ja sen takaa,
Niin juo ja ole suruton
Ja synnin unta makaa!
Ei rikosta niin rietasta,
Johon ei viina kestä,
Ei onnea, ei autuutta,
Jost' ei poijes estä.
Viinalla vilja lopun saa,
Se kunnian on saasta,
Se terveyden teloittaa
Ja rakkauden raastaa.
Se vihamies on meidän vaan,
Se häijyin hävittäjä,
Häpeän tuova konna vaan,
Työvoimain menettäjä.
Se kukkaron on syöjä koi
Ja jyväsalvon rotta:
Rahamme helposti se voi
Pois meidän maasta ottaa.
Kun jyvät viljavuosina
Viinoina kurkkuun juodaan,
Niin katovuonna viljoja
Taas ulkomailta tuodaan.
Näin varat menee menoaan
Läpitse pannuin piippuin,
Ne kyllä ehtii tuhlaamaan.
Ne vaikka valuu tippuin.
Jokainen viinanpolttaja
On valtakunnan varas,
Maanpettäjä, kavaltaja,
Min palkaks nuora paras.
Jos rakkautta rinnassaan
Kell' on, hän käyköön pian
Suomesta viinat poistamaan,
Niin siunaus saadaan sijaan.
Ei paljon hyötyis viinatta
Perkele pauloillansa:
Jumalan sanan valossa
Vaeltais Suomen kansa.
Vaan vilja väärin käytetään,
Siit' tehdään kansan hauta:
Kun viinaksi se keitetään,
Niin ei se ketään auta.
Kun nälkä näppii, lainaamaan
Vain mennään laina-aittaan,
Köyhäinkin osa raastetaan —
Taas viikko elää taitaan;
Sen selvät suureks ihmeeksi
Niin monta kertaa näki,
Ett' itsensä myy orjaksi
Ehdollaan juoppoväki.
Se viinan, nälän orja on
Ja vihollisen viekkaan,
Ja lopuksi se onneton
Kaatuupi kalman miekkaan.
Ah, vältä viinaa, pakene
Himojen syötinpalaa!
Viisaatkin vietteleepi se,
Ja tyhmät tappaa salaa.
Tuo viina-epäjumala
Pidoissa tuodaan pöytään,
Kamareissa ja kaapeissa
Sitä palveltavaks löytään.
Ja jos ei viinaa tarjota,
Niin että vieraat vaipuu,
Ja kaljahankin kaadeta,
Niin harva tuohon taipuu.
Viinalla väet palkataan
Ja vieraat viivytetään,
Viinalla viikot aljetaan
Ja pyhät pyhitetään.
Ja lyhyesti lausuen:
Jos keltä viinaa puuttuu,
Jos ken sit' ei suo väellehen,
Niin kohta kaikki suuttuu.
Voi tapoja, mit taivuttaa
Myös sen, mi syntyy vasta
Ja himon valtaan vaivuttaa,
Vieroittaa Jumalasta!
Se miehuutena pidetään,
Kun kovin jaksaa juoda,
Siks kaikki siihen vietellään,
Ei selvän' olla suoda.
Kun isä armas lapsilleen
Ei veistä käteen anna,
Ett'ei he saisi toisilleen
Surmaksi haavaa panna;
Niin ei myös hyvä Herrakaan
Voi antaa viljavuotta,
Kun vilja viinaks laitetaan,
Mi kuolon kolkon tuottaa. — —
Mut turhaan aikaa tuhlaankin,
Kun koitan viinaa lastaa;
Ei sille mitään voikaan, min
Puolesta kansa vastaa.
Kuhunka kukin tottuupi,
Sen perii se ja pitää;
Jos lukeepi tai laulaaki,
Niin se vain nauraa sitä.
Vaan viinaan vieras nuori mies,
Sä oppia täst' ota,
Niin onnellinen on sun ties,
Ja voittoon päättyy sota.
Siis kilvoittele, taistele
Alati miehuisasti;
Siis viinaa älä maistele
Sun kuolinpäivääs asti!
III. SUOMENNOKSIA.
Minne?
Ah minne, ah minne, o ihminen, vie
Sun matkasi määrä, sun juoksusi tie?
Mitä täällä sä etsiskeletki?
Mitk' on puheainehes, miettehes, työs?
Miss' aartehes? miss' sydämes? sekä myös
Kuhun kiirehin rientävi retki?
Tuo tärkeä on, kun sä saat siten vaan
Viel' enemmän kuin sinä aavistatkaan:
Iankaikkisen riemun tai voiman.
Siis malta, ah malta, jos lietkin ken!
Täss' on tosi tottakin tarpehehen:
Saat elon, tai kuolet sä aivan.
Jos maailma on jumalas, jätä pois
Siis taivas, kun niitä sä et toki vois
Milloinkahan yhtehen liittää.
Jos vain rakas, kalliskin sullen on maa,
Totuudessa, hengessä et Jumalaa
Voi palvella, kuulla ja kiittää.
Jos taivas on määräs, sit' etsi sä vaan,
Ei ontuen puolelle kummallekaan,
Ja maan halut häijyt sä jätä.
Jos Kristus on aartehes, päärlysikin,
Öin, päivin sä Hänestä siis puhutkin,
Ja muistele piinansa hätää.
Yks — tiedätkö? — tarpeellista vaan on,
Mun kaikki on turha ja kelpaamaton
Tän ainoan rinnalla aivan:
Ett' on oma Jesuksen täysin ja saa
Osan verestä siitä, mi voi sovittaa
Ja rauhan suo sekä taivaan.
Pois täält' on sun täytymys matkustamaan
Vaan jos sä et Poikaa tunnekkaan,
Ken muu sinun hädästäs huolii?
Siis riennä — nyt aika on — armollisen
Vapahtajan luo, hyvän Jesuksen,
Hän myös sinun tähtesi kuoli.
Uskallatko?
Joskus kuuluu: "Uskallatko sä seurata Jesusta?"
Vaan mä tutkin sulta toisin halvassa nyt laulussa:
Uskallatko pois sä jäädä, kun käy kutsu Kuninkaan,
Kutsun luokseen, taivaan riemuun, autuutehen asumaan?
Uskallatko kuoloon käydä, kun suli' elo tarjotaan?
Uskallatko Herran heittää kuulemattas poistumaan?
Uskallatko selkäs kääntää taivaisille häillekin,
Surutonna suistuakses kadotuksen kauhuihin?
Uskallatko luulla: "täällä löydän onnellisuuden,"
Vaikka näit jo monta kertaa moisen onnen kurjuuden?
Rikkaushan siivin kiitää, raukee huvin ruususet,
Ja kuin lastu ulapalla myrskyissä sä heiluilet.
Uskallatko hautaan mennä ilman varmaa toivoa,
Toivotonna toisen mailman portin kautta kulkea?
Uskallatko heittää Herran neuvot, nuhteet selkäs taa?
Uskallatko Jesuksetta Luojan eteen astahtaa?
Malta, malta! Herra kutsuu, kutsuu sua armossaan!
Turhaanko? Ah, kallis sielu, mikset riennä avaamaan?
Kuule Hengen varoitusta! Vieläkin hän kolkuttaa.
Uskallatko Ylkäs jättää sydämesi oven taa?
Tue heitä!
Ah, jos jo tuli leimuaisi,
Min Jesus tahdot palamaan!
Jos maailmat jo tuta saisi
Jumalan rauhan rinnassaan!
Jo tosin yöstä hämyisestä
Vilahtaa tulen tuikaus,
On kallis monen sydämessä
Jo suurin aarre: lunastus.
Vaan levitä suo tulen yhä
Ja tutuksi tee aarre tää!
Lupaathan Hengen, Herra pyhä,
Runsaasti ratki lähettää.
Meit' älä ketään, Jesus, jätä,
Vaan rakkaudellas lämmitä,
Ett' omaa ynnä muiden hätää
Me alkaisimme sääliä.
Kaikille armon sana saata,
Levitä valtakuntas suo,
Niin että kaikki ääret maata
Kiitoksen kilvan Sulle suo.
Pois polta meistä kuona musta,
Poveemme tultas lisäten;
Puhdistus tuskain huojennusta
Suo, armokastees antaen.
Omamme kaiken palaa anna,
Näin "kurjat kaivot" kuivattain.
Pois omat tukeet meistä kanna,
Niin Jumalaks jäät Sinä vain.
Sun, yksin Sun vain saaman pitää
Ylistys, voima, kunnia.
Opeta meille aina sitä,
Ett' olet viisas ainoa!
Jäsenes heikot pidä yllä,
Ett'ei he murtuis, loukkaantuis!
On hiukka heitä; paha kyllä,
Jos ei he yhteen soveltuis.
He heikot on, ja heit' on vähän;
Sä tue heitä kädelläs,
Totuta tähtes kärsimähän,
Yhdistä rakkaussiteelläs!
Sulattain saa heit' yhtymähän,
Lämmitä kylmä, penseä,
Puhalla rakkaus liekkimähän,
Kaikissa kaikki ollos Sä!
Turhat asiat.
(L. S.)
Jos joku seikka sinusta
On turha arvoltaan,
Ei sitä ylenkatsoa
Sen vuoksi sovikkaan.
Virheistä varo turhista
— Jos virhe turha on —;
Pieninkin tulen kipuna
Saa metsän palohon.
Vähäinen reikä aluksen
Monesti upottaa,
Vähäinen synti sielun voi
Luojasta luovuttaa.
Jesuksen nimeen lausuttu
Varoitus, lohdutus
Monelle usein ollut on
Sydämmen vahvistus.
Ja kodin pienen maailmaan
Tuo päivänpaistehen
Katsanto ystävällinen
Suurillen, pienillen.
Et veljes kuormaa halvempaa
Sä halveksia saa,
Sen raskaammaksi tehdä voit,
Voit myös sen huojentaa.
Jos kukan, jonka Luoja loi
Iloksi veljelles
Sä tallaat maahan, niin se ei
Sun ole hyväkses.
Kyyneltä, joka mielestäs
Turhasta syystä vaan
Vuotaapi, älä sittekään
Sit' ylenkatsokkaan!
Sä muista, miten Isäs on
Sua kohtaan ainiaan:
Hän hätäs tähden huolehtii,
Mi suur' ei olekkaan.
Ei halveksi Hän sitä, mi
Sinusta suuri on;
Ei ole turha asia
Herrasta arvoton.
Juopumuksen viheliäisyys.
Kussa on Kipu, vaiva onneton?
Kussa kurjuuden on maja?
Kussa hätä ilman raja?
Kussa tuska katkera?
Juopumuksen seurassa.
Kussa on Suru, murhe suunnaton.
Joka elon riemun ryöstää?
Siellä, kussa Herra syöstään
Istuimeltaan tahdotaan,
Väkijuomaa palvellaan.
Kussa on Tora? Kussa elohon
Sanat karvaat, raskas olo
Kuuluvat ja mieli nolo?
Siellä, kussa katala
Juopumus on vallalla.
Kussa on Huokaukset puolison
Ynnä lasten valitukset,
Vanhan äidin voivoitukset?
Kussa koti rauhaton?
Siellä, kussa juoppo on.
Kussa on Haavain saaja viaton
Ruusu kesken kuihdutettu?
Kussa nyrkki ojennettu
Lyömään syytöntä? Ah! vain
Luona juomain nauttijain.
Kussa on Punasilmät, pohjaton
Kyynellähde, silmälaudat
Märjät? Kussa auki haudat
Ennen aikaa? Siellä vaan,
Kussa juomaa nautitaan.
Lääke tään Golgatall' on yksinään.
Yksin sieltä apu koittaa,
Jolla paheet saatat voittaa,
Joka voimaa taistoon suo
Ynnä vihdoin rauhan tuo.
Sinne vaan Apua käy hakemaan
Hältä, joka kuolons kautta
Synneistäs sun puhtaaks auttaa.
Hänen nimeens ainen
Armoa, sä saatkin sen
Siunaus taikka kirous.
Kylissä kallis vilja loistaa.
Ah, nähdä on se ihanaa!
Se riiheen riemuin viedään noista.
Tuon lahjan Luojaltaan saa maa.
Ei kärsi Suomi nälän hätää,
Eik' ole syytä voivoittaa,
Kun vain on taivaan lahjaa tätä,
Mi leivän-aineen lahjoittaa.
Se leipään, leipään Luojan juomaan
Käytettähön yksistään!
Jumalan kiroomahan juomaan
Ei uhrattako tähkääkään!
Ken moiseen myrkkyyn viljaa raastaa,
Sen käsi rampaantukohon!
Tuollainen toimi meidän maasta
Hävyllä kukistakahan!
Ah, pellon parhain anti, vilja,
Ihmisten, karjan ihastus,
Sä kärsit sanatonna, hiljaa,
Kuin mykän rinnan vaivaus.
Sä suret, kun sun ytimestäs
Rikokset, tuskat luodahan,
Pahuutta tehdään pyhyydestäs,
Sä pannaan käsiin kiusaajan.
Nyt surros! Kerran koittaa huomen,
Kun terveyttä, voimaa vaan
Sinusta kaikki lapset Suomen
— Kuin muinoin — alkaa hakemaan.
Ei tee he silloin hirmutöitä,
Ei nestettäsi myrkyksi;
Et luo sä heistä kääpiöitä
Mut urhoja kuin muinoinki.
Jumala kansan mielen kääntää,
Kallistaa epäjumalat,
Ja niiden templit maahan vääntää:
Ne koht' on muinaismuistelmat,
Joist' uusi polvi kammostellen
Hirmuisen sadun nähdä voi
Myrkystä, joka ahmiellen
Vuossadat Suomen mies jo joi.
Suloiset ovat Suomen ajat
Kidasta pedon päästyään,
Kun sortuu juomain puolustajat
Ja mahti julman joukon tään,
Kun myrkkyhöyryt ovat poissa,
Ne, mitkä myrkyttää nyt maan,
Ja vilja kasvaa peltoloissa
Onneksi, terveydeksi vaan!
Pimeyden peikko.
On kadotuksen kuoppa syvä.
Siit' astuu enkeli — ei hyvä —,
Mi janoo vertä ihmisten.
Arvossa kuninkaat hän voittaa,
Miljoonat häntä kunnioittaa
Ja suitsuttavat hänellen.
Hän hyökäiseepi maailmahan,
Vangitsee sielut matkallahan
Ja ruhjoo kaikki kuolohon.
Jumalan kunnia hälle suodaan
Ja monet kalliit uhrit tuodaan:
Hän häijyin epäjumal' on.
Lait yksinään hän maille laatii,
Vallatkin niiden alle vaatii.
Ei häneen pysty miekkakaan.
Hän uhkaa niinkuin jalopeura,
Hän viettelee, ja kaikki seuraa
Riemuiten häntä — kuolemaan.
Maat täynn' on hänen kirkkojansa
Ja pöydät hänen kuviansa
Ja kaikki paikat urhoitaan.
Mökeistä, palatseista kantaa
Hän kalliin veron; kaikki antaa
Mielellään uhrin hälle vaan.
Hän antaa maistaa julmuuttansa:
Vähittäin polttaa palvelijansa,
Pois ottaa miehen voimakkaan,
Isättömältä leivän ryöstää,
Syvyyteen tahtoo kurjan syöstä,
Ja riistää toivon kokonaan.
Hän veljeysliitot solmeaapi,
Taas myrkyllään kaikk' kuolettaapi,
Katkaisten siteet hellätkin.
Hän mestari on murhaamassa
Ja viljelykset haaskaamassa,
Kädessä kalman vikatin.
Hyveistä saa hän pahan tunnon,
Siis ryöstää miesten maineen, kunnon,
Kurjiksi orjiks heidät saa.
Tuskista vaimon viis hän piittaa,
Vie miehen mielen ja vain viittaa,
Niin koko huoneen hajoittaa.
Hän hirmutöitä kartuttaapi,
Pahalla pahan sovittaapi,
Rikosten portin avajaa.
Kaikille tuottaa kiroustaan
Ja joka paikkaan kolkon, mustan
Hän vankihuoneen valmistaa.
Jos kuuluu joku ääni heikko:
"Pois maasta pimeyden peikko!"
Ei voida häntä karkoittaa;
Hän monen apua saa käyttää,
Ne hänen käskyjään vain täyttää,
Kun taskuun voiton siitä saa.
Heist' aseseppäin suuren luvun
Hän saa; ne laittaa sotapuvun
Lain laatimansa suojassa.
Jos kurja raukka valittaapi,
Hän tekee vaan kuin haluttaapi
Ja seisoo aina aseissa.
O ihmisyys! mä kysynenki:
Ken on se häijy hirmuhenki,
Mi saastuttaa nyt pyhimmän,
Mi hyveen tallaa, teuhaa, pauhaa
Mi murhaa kunniaa ja rauhaa?
Ken nimeltänsä onkaan hän?
Me hältä vallan kukistamme
Ja vankikurjat pelastamme,
Pois maasta hänet karkoittain.
On siitä suunnatonta vaivaa;
Vaan hänen työnsä raittiit raivaa,
Maan tehden vapahaksi vain!
Niin, juoppous, se on se peikko,
Ja lihan himo on sen veikko,
Ja ihminen sen orja on.
Se on kuin virta tulvaavainen,
Pois onnen ijäks poistavainen
Merehen, jok' on pohjaton.
Terästä onko miekassasi
Ja urhon mieltä rinnassasi
Ja vanhaa isäin kuntoa?
Valolla pimeys pois aja,
Puhdista siitä joka maja,
Ett' elää saamme rauhassa!
Hyvääkö harrastat? No, sitten
yhdisty riviin raittihitten
Ja toimi, älä puhu vaan.
Käy — pilkkaa vastaan sotienki
Rakastain, uskoin, toivoin — henki
Pimeyden poijes poistamaan!
Unelma.
Näin unta, että vihdoin lapset maan
Vapaiksi pääsi juoppoudestansa,
Kahleensa katkoin pääsi paheestaan
Palatsein asukkaat ja mökkein kansa.
En nähnyt enää ketään kulkevan
Ryysyissä pitkin tietä hoiperrellen,
Vaan onni asui alla taivahan,
Kaikk' eli uutterasti toimiskellen.
Näin unta, että koko piiri maan
Vapaaksi päässyt köyhyyden ol' yöstä.
Vapista tarvinnut ei rikkaankaan,
Ei köyhä aikonutkaan häntä ryöstää.
Ei kuulunutkaan murhapolttoja,
Ei toisen pahaa suonut kateuskaan;
Vaan hyvin jaksoi kaikki maailma,
Paennut oli hätä nälän, tuskan.
Näin unta päivästä, min aurinko
Aseissa kirkkaissa ti välkähdellyt,
Toistensa hyvää kansat tuumi jo,
Ei veritöitä kenkään mietiskellyt;
Ei rauhan aartehia raastaneet
Murhaajarosvoin kädet hurmehikkaat;
Ei sodan kalvat ketään kaataneet,
Maat kaikki oli oikein rauharikkaat.
Näin unta, että kansat Jumalaa
Hengessä, totuudessa palvelivat,
Ei kammoen vaan tahtoin rakastaa,
Ja siks he tosiaankin rakastivat.
Vapahat ihmislapset riemuissaan
Lauluillaan kiitti hyvänsuovaa Isää.
Jumalan pelko asui yli maan,
Ja kaikki hyveet siitä kasvoi lisää.
Näin unta… Käyneekö niin milloinkaan?
Tulevan toki uskon ajan senki,
Kun muinaisajan hirmut poistetaan,
Ja kaikki oikein elo-ilmaa henkii.
Mut meidän, nykyään tääll' olevain,
Tulevain polvein hyvää täytyy puoltaa,
Parempi olo heille saattaa vain.
Jos itse sotaan sorrumme, ei huolta.
Ei huolta, vaikk'ei meille loista koi,
Min hengen silmä joskus haaveileepi,
Ja vaikka emme rauhaa saada voi,
Jot' etsimme. Se hiukan merkitseepi.
Maan multaan pitää meidän kaikkien,
Sen kylmä povi rauhan meille tuottaa.
Maan minkä teemme hyväks jälkeisten,
Se säilyy, se ei tehty ole suotta.
Kastajatar.
Taaja luomakunta kaipaa vettä;
Sekä koko eläinkunta että
Kasvikunta tuota tarvitsee.
Vesi vain on este janollesi;
Imettäjä elon tän on vesi
Hiljaisna jo kun se huohuilee.
Ihmevoimaan kosket veden saavat,
Tai kuu myrsky kyntää merten aavat,
Tahi jää kun murtaa kallion.
Merkitykseltään ei pienempätä
Salaa tee — vaikk'ei nähdä tätä —
Soluiss' eläinten ja kasviston.
Kerro, pisar' ihmeellinen aivan
Kuinka joskus joudut pilvilaivaan,
Joskus ruumiisemme kulkemaan,
Joskus ruusuun loiston luomaan ehdit,
Joskus taas jäävuoreks' ajelehdit;
Toimit, vaihdut ain' — et kuole vaan!
Vaikk'ei arvoa sull' aina suoda,
Käsi Luojan vain voi sinut luoda
Ynnä hyvään aikaan lähettää.
Vaan jos viivyt meiltä kauan poissa,
Nääntyy, kuihtuu, kuivuu kaikki, joissa
Henki on, ja uupuu, läähättää.
Ihminen hän, käyttäin väärin tiedot,
Juopi juomat väkevät ja miedot,
Haastaa terveyden juomahan.
Sitte, kun jo turhaks apu näyttää,
Pitentämään eloaan hän käyttää
Veden, voitehia vanhimman.
Kuvaile, ett' olet Saharassa:
Mikä arvo vesipisarassa —
Kalliimpi kuin kaikki kulta maan.
Janottaissa korpimatkalaista,
Kuumana kun päivä paahtain paistaa,
Vesi raitis kalliiks arvataan.
Luonto on kun kastajatar hellä,
Joka taivaan pilvipeittehellä
Elolliset kaikki virvoittaa.
Vaikka mitä teemme, puuhailemme,
Meistä halpaa pisaraista emme
Tarpeihimme saata valmistaa.
Kuoleman virta.
Mä viinavirtaa katsoin hirmustuin:
Elämän laivahylky siinä kuin
Juur' uppoomallaan ui, vaan ihmiskunta
Laivassa huoletonna veti unta.
Ja taivas sysimusta, valoton,
Kuin kuolinliina peitti tienohon,
Ja pauhas ukkonen, ja raivos tuuli.
Tuon minä vain ja öiset aaveet kuuli.
Ei aurinkoa eikä iloa
Rikosten, vilpin virran tienoilla,
Ja häijy henki ulvoi ilossansa,
Virralla nähden parhaan tavaransa.
Mä seisoin, kankeana kauhusta
Yön hirmuin tähden, virran reunalla:
Mä mielin saada tietää, mistä asti
Tuo virta alkaa. Tutkin tarkimmasti.
Sen lähteitä näin kaikkiallakin.
Ne kiiluvat kuin silmät petturin:
Ne krouvit on; ne turmeluksen tuovat;
Vaan lait ja tavat niille suojaa suovat.
Ne auki ovat päivin, öisinkin,
Ne kiusaukset keksii tuhansin;
Rikosten, himon syötit ovat vielä
Paheisin vaipunehet naiset siellä.