Produced by Tapio Riikonen

OLLI OIVALLINEN ELI "HYVÄ KAIKKIIN KELPAA"

Kertonut

E. T. [Emanuel Törmälä]

Tampereella,
Emil Wesander'in kirjakaupan kustannuksella.
Talousyhtiön kirjapainossa, 1886.

I.

"Oraass' on tou'on alku".

Sananlasku.

"Mikähän ei tuostakaan tulisi, kun tekisi?" puheli "Matti-suutarin" kymmenvuotias pojan-tolkki itsekseen, ja poltteli laudan-kappaletta tien ohessa.

"Mitä sinä jupiset, Olli?" kysyi samassa vanha ämmän-ääni poika-klopin takana.

Olli kääntyi puhujan puoleen, ja purskahti nauramaan.

"Sinäkö, Repekka, Resupekka siinä taaskin tiedustelet, mitä minä jupisen? Etkö sinä tiedä, että viisaalla on monta mietittävää?"

"Kuuleppas poikaa, miten vastaa!"

"Niin, kuin huudat, niin kaikukin on. Tuon laudan kappaleen suurta arvoa tuossa mietiskelin".

"Ahaa! 'Vähässä paljon seisoo'. Oletko kuullut sitä sananlaskua?"

"Olen! ja nyt juuri viimeiseksi".

"Älä ole, poika, niin kovin pisteliäs, niin neuvon, mikä siitä tulee".

"No, saamarissa, Repekka! Hyvä neuvo aikanansa on kultaa kalliimpi. Älä suutu, niin saat ajaa kukkarostani tupakkia piippus täyteen".

"No, en suutukkaan; mutta 'nuoria pitää opetettamaan ja vanhoja kunnioitettamaan.' Annas tänne kukkaros!"

"Tuoss' on, ja ollaan taaskin, kuten laulussa sanotaan:"

Sana sanan synnyttää
Ystävätkin yllyttää
Toisiansa torumaan,
Tappeleen ja tuuppimaan.

Mutta piippu tupakkaa
Rauhan taaskin rakentaa,
Ystävinä istumaan.
Tuttavina tuumimaan.

"Eikös niin, Repekka?"

"Aivan niin, poikaseni! Mistäs sinä olet saanut näitä tupakeita?"

"Isäni hakkurista puhalsin. Mutta koitappas sanoa vain, niin etpä tottakiesauta saa minulta tupakkia sinä ilmoisna ikänä".

"Enhän toki sano. Mutta koska nyt tahdot tietää tuon laudan-kappaleen suurta arvoa, niin sanon sen sinulle. Minä olen, kuten tiedät, jo vanha ihminen, ja paljon maailmassa nähnyt".

"Niin olet, Repekka raiska! Olethan sinä noitakin?"

"Niin ihmiset sanovat, ja taidanpa se ollakkin. Kyllä kai. Mutta olenkos kenellekkään koskaan pahaa tehnyt? — Tuosta laudan-kappaleesta tulee pokka-pöytä. Sillä, etkös näe, se on ruumiin arkusta?"

"Herra Jesta, mitä sanot, Repekka? — Ruumiin arkusta … ja pokka-pöytä! Mikä on pokka-pöytä?"

"Se on noita-kapine".

"Noitakapine!"

"Niin, ja kelpo kapine se onkin. Se sanoo sinulle ikäs, nimes, ajatukses, ja kaikki, mitä vain kysyt".

"No, perhana! Sen minä siitä teenkin. Mutta miten minä sen te'en?"

"Sen saat oppia Mutkalalta".

"Mikäs mies Mutkala on?"

"Paras noita tämän herran läänissä".

"Mistäs sen tiedät, jos hän on se?"

"Enkö minä sitä tiedä? — Tulikuono, joka myös on noita, on opettanut
Multalan; mutta Tulikuono asuu niin kaukana, ett'et sinä häntä löydä".

"Mistäs Tulikuono oppi noitumaan?"

"Mistä … mistä? Pitääkö minun sekin sinulle sanomaan? Mutta sama se.
Annas kukkaros tänne, että saan vieläkin panna piippuuni!"

"Puhutkos sitten kaikki tietos kohta?"

"Puhun mar!"

"No, aja nyt niin kauvan, kun kestää; mutta muista myös, että sitten, kun hullun eväät on ensin syöty, annat kukkaros minulle vuorostas".

"No, mitenkäs! 'Vuoroin vieraisilla käydään'. Nyt puhun sinulle
Tulikuonosta".

"Tulikuono ja Liinaharja — Liinaharja on myöskin noita. — Niin, Tulikuono ja Liinaharja olivat töllin-poikia Kuusamosta. He kuljeksivat työn ha'ussa Kalajoella. Kerran menivät he siellä juovus-päissä kirkkomaahan mellastamaan. Tulikuono potkasi silloin hautausmaata jalallaan ja sanoi kopeudessaan:

"Nosta nurmi nuttus,
Ja maa mantereesi!"

"Ja mitenkäs kävi? Molemmat miehet viskasi paha-henki samassa yli kirkko-aidan, kauvas Junnikkalan pellolle suin päin multaan. Kun siitä tointuivat, niin olivat he vallan selviä miehiä kumpanenkin".

"Mutta Tulikuono ei ottanut peljätäksensä. Hän meni takaisin kirkko-aidan tykö, ja sanoi:

"Kiitoksia kyydistä, hyvät herrat ja rouvat! Huomen-aamusta tulen takaisin, tekemään enemmän tuttavuuttanne".

"Ja menikö hän?"

"Meni aivan; mutta se olikin maksaa hänelle henkensä".

"Henkensä? Minä pelkään".

"Älä pelkää! — Tulikuonon piti mennä seuraavana aamuna Junnikkalaan riihelle; ja silloin meni hän ennen kaikkia muita riiheen, otti sieltä varstan, meni hautausmaan aidan tykö, löi varstalla aitaan niin, että jymähti, ja sanoi:

"Nouskaat laiskat riihelle jo!"

"Ja kun hän pääsi riiheen, niin oli siellä riihi-väkeä. Tulikuonoa lennätettiin seinästä seinään, ja kaikenmoisilla äänillä kuuli hän lausuttavan! 'Opi konsti ensin, käske sitten!'"

"Ja ell'ei elävät riihimiehet olisi tulleet väliin, niin olisi
Tulikuonon loppu ollut käsissä".

"Tulikuono rupesi siitä hetkestä sairastelemaan, eikä kukaan voinut häntä parantaa. Mutta silloin lähti hän Lappiin, Lapin noitain luokse, ja ne paransivat hänet; opettivat myöskin Tulikuonon itsensäkkin noitumaan".

"Ovatko Lapin noidat sitten kaikista parhaimmat?"

"Ovat, poikaseni, ovat. Ontaro oli sen noidan nimi, joka Tulikuonon paransi ja opetti. Kun Tulikuono lähestyi Lapin asuntoja, niin näki hän miehen seisovan ulkona nuotion ääressä ja paistavan poron-reittä seipään nokassa. Ja kun hän näki Tulikuonon, niin huusi hän jo pitkälle matkalle:

"Terve-tuloas, Tulikuono,
Tule, tule, miehyt huono!"

"Kun Tulikuono tuli häntä lähemmäksi, niin kysyi hän noidalta:

"Tunnetkos minun?"

"Enkö minä sinua tuntisi, kun olen jo tässä kolme päivää sua odottanut, vaikka olisi ollut monta muutakin kiirutta, ja nyt…" Ja samassa sylkäsi hän Tulikuonoa silmiin ja sanoi:

"Hokus, pokus, siliakus!

"Katso silmillä, äläkä kroopeilla!"

Ja samassa näki Tulikuono koko lauman kaikenmoista keijukaisia tanssivan ympärillään. Hän aikoi huutaa; mutta Ontaro rauhoitti häntä, nosti kätensä keijukaisten puoleen ja sanoi:

"Palatkaa takaisin Kalajoen vaivaset!"

Ja silloin kuuli Tulikuono suuren humauksen, eikä mitään enään nähnyt. Hän vaipui maahan ja nukkui; ja kun hän heräsi, oli päivä jo laskenut. Ontaro seisoi nuotion ääressä ja keitteli 'voitehia vakavia'. Mutta mitä minä kaikkia sinulle tässä juttelen? Piippunikin sammuu vain ehtimiseen".

"Puhu, Repekka-kulta! Kun olet kaikki tietos tarinoinut, niin saat sitten rauhassa löyhytellä, vaikka koko massini tyhjäksi".

"Niin, josmahan sanon sinulle vielä, miten hän Lapista palasi".

"Tulikuonoko?"

"No, kukas sitten? Tulikuono juuri; häntä minä tarkoitan. Hän, näetkös, ei tullutkaan aivan tavallista tuloa".

"No, Repekka-äitini! Mitenkä hän sitten tuli?"

"Annas mun puhua! — Eräänä päivänä oli Tulikuono sangen suruissaan. Hän oli silloin jo vallan terve. Ontaro näki Tulikuonon surun, ja kysyi, mitä hän suri".

"Mitä suren", vastasi Tulikuono, "kun en tiedä, miten muijani ja muut omaiseni nyt jaksavat. Olis jo halu heitäkin nähdä; mutta en tiedä, miten minä näin kylmällä voin lähteä matkaan. Matka minua peljättää".

"Mitäs joutavia? Pian täältä pääset, jos suostut yhteen ehtoon".

"Mihin ehtoon?" kysyi Tulikuono.

"Että annat minulle perimmäisessä kytkyessä olevan lehmän navetastasi".

"Annan kyllä, jos eheänä pääsen kotiini", vastasi Tulikuono.

"Tiedätkös, minkä tähden sitä pyydän?" kysyi Ontaro.

"En, ystäväni".

"Sentähden, että sinä kerran poikahutikkana viskasit minua puukolla reiteen".

"Missä ja milloin?"

"Olithan sinä usein ongella Katinlammessa; ja siellä sinä sen teit eräänä sunnuntaina, kirkon-aikaan".

"En minä ymmärrä".

"No, niin! Minä olin tuulispäässä, ja sinä ja sinun kumppalis sanoitte, että vanhat ihmiset sanovat lappalaisten kulkevan tuulispäässä. Ja leikkiä parantaakses sivalsit puukon tupestas, viskasit sen ilmaan, ja sanoit: jos lappalainen niin herroiksi kulkee, niin saakoon tuosta vähän viivytystä".

"Sen minä muistan".

"Puukko sattui reiteeni, ja siinä on nytkin vielä iso arpi".

"Voi kuitenkin! Teinkö minä niin pahoin sinulle?"

"Teit kyllä; mutta en minä sitä enään muistele, koska lupasit lehmän minulle. Pane nyt maata vain, niin huomenna pääset kotihisi".

"Ja tiedätkös, Olli-parka? Tulikuono pani makuulle, ja kun hän seuraavana aamuna heräsi, niin tapasi itsensä vaimonsa vierestä, kotonaan Kuusamossa".

"Ja entäs lehmä?" kysäsi Olli.

"Lehmä oli myös pois".

"Jopa merkillistä!"

"On aina! Sellaista noidat tekevät".

"Etkö sinäkin osaa samoin tehdä?"

"En, poikani, en! Mene sinä Mutkalan oppiin. Mutkala on parast'aikaa
Louhussa voutina".

"Vai niin? Pitää mar lähteä, pane vielä piippuus Repekka-raukka!"

Repekka pani piippuunsa, ja lähti käymään tietänsä eteenpäin. Olli seisoi ja ajatteli itseksensä kaikkea sitä, mitä oli kuullut. Viimein hänkin nosti laudan-kappaleen olallensa, ja lähti kotihinpäin käymään.

Koti-veräjällä seisoi äiti-paha punasena kiukusta, ja huusi Ollille jo pitkälle matkalle:

"Missä sinä, senkin tulen kakara, siekoilet? Puuro jo jähtyy. Toiset mukulat ovat Alkulassa, eivätkä nekään osaa sieltä jo tulla syömään. Mene kohta kiiruusti hakemaan heitä".

Olli viskasi laudan-kappaleen sivuun, ja lähti aika kyytiä Alkulaan. Mutta toisten lasten leikki oli siellä niin huvittavaista, ettei Olli muistanutkaan asiaansa. Hän jäi toisten kera kisaamaan.

Mutta leikin parhaillaan ollessa nähtiin emokin, kuin kotka, joukossa liikkuvan, ja aika vitsa kourassa.

Silloin lapset hajosivat, kuin kyyhkyset, ja juosta piipertivät kotihin. Kotiin päästyä otti emo, ja piiskasi lapset kaikki järjestään, ja asetti sitten syömään. Mutta Olli oli piilossa.

Olli oli kiivennyt uunille, ja piileksi siellä muurin suojassa.

Äiti käski häntä tulemaan alas; mutta ei Olli vain tullutkaan. Sitten koetti äiti houkutella häntä tulemaan ruu'alle; mutta ei Olli ollut kuulevinaankaan.

Silloin nousi emo itse uunille ja aikoi ottaa Ollin väkisellä käsiinsä. Mutta kun emo pääsi uunille, niin oli Ollikin jo silloin alhaalla. Äiti perässä lattiaan. Mutta kun hän pääsi parhaiksi alas, niin oli Olli jo taas uunilla. Mentiin sitä menoa, ja kierrettiin sitä kierrosta sitten joku kerta, niin emo uupui: hän ei enään jaksanut olla oravana Ollin kanssa, vaan istui jakkaralle ja itki.

Kun emo oli kerjinnyt itkunsa itkeä, ja mielensä rauhoittaa, niin kurkisti Ollikin uunin takaa alas rakkaan imettäjänsä puoleen. Ja kun hän siten salaa tarkasteli emonsa kasvoja, niin ymmärsi hän tarkalla tajullaan, että myrsky oli ohitse, ja astui siis rauhallisesti alas, ja kävi kohta puuro-kuppiin käsiksi; eikä äitikään häntä enään häirinnyt, vaan antoi syödä vain rauhassa.

Mutta murkinan kuluttua rupesi äiti kuitenkin kyselemään Ollilta, missä hän oli viipynyt. Ja Olli-parka oli niin tyhmä, että puhui kaikki tietonsa emollensa.

Otettiin siitä sitten ja mentiin katsomaan Ollin laudan-kappaletta. Äiti sanoi siitä kohta "pyhässä yksinkertaisuudessaan" tuomionsa, että se piti poltettamaan.

"Ei mar, äitiseni!" sanoi Olli.

"Vai ei", sanoi äiti ja kävi laudan-palaseen käsiksi.

"Ei," sanot Olli.

Ja siitä syntyi taas kapina: äiti veti lautaa puolellensa, eikä Ollikaan antanut perään. Mutta viimein näki äiti kuitenkin parhaaksi leikin lisäksi sen, että kraappasi Ollia peruukkiin kiini.

"Äläs!" sanoi Olli, ja "eks' perkule hellitä!" ja niin purasi hän äitiään käsivarteen kiini.

Mutta pian huomasi Olli kuitenkin, että hän ainakin viimein tappiolle joutui, ja lähti sentähden käpälämäkeen. Mutta ei ollut äitikään hidas puoltansa pitämässä. Hän lähti Ollin perässä ja sanoi:

"Kyllä minä sun koiran-hampaas murran, sinä paha rakki!"

Ja niin mentiin jo hyvä matka peräkanaa, kun Olli huomasi että pako kovalla maalla oli mahdotonta, ja piilotteleminen aukealla kedolla vieläkin mahdottomampi. Hän ohjasi siis askeleensa pehmeälle, vasta kynnetylle pellolle, luullen, ett'ei emo sinne viitsisi tulla perässä. Mutta emo tuli vain.

Olli koki lyhvillä säärillään kahlata, min pääsi. Mutta onnensa oli kova: hän kompastui. Ja voi kauheata! Emo oli jo taas tukassa kiini, ja nosti Ollin jalkeille; mutta ei auttaakseen Olli-raukkaa, vaan kurittaaksensa oikein äidin tavalla.

"Äiti-kulta!" rukoili Olli; mutta armon-aika oli jo Olli-paralta ohitse. Äiti oli kuuro rukouksille, painoi vain Ollin pään polviensa väliin, laski housut kinttuihin, veti pyllyn paljaaksi, ja rupesi suomimaan.

Ja kun luuli Ollin jo tarpeeksi saaneen, niin päästi hän hänen, ja se sauna ei Ollin mielestä ole vieläkään mennyt.

Kun Olli sitten veti housuja jalkaansa, niin mietti hän itsekseen tarkasti sen päivän tapauksia, ja tuli lopulta siihen päätökseen, että "hullu kaiken tietonsa puhuu". Eihän hänen olisi tarvinnut äidillensä kaikkia puhua, mitä tiesi, niin ei olisi tarvinnut selkäänsäkkään saada.

Äiti mietti myöskin itseksensä sitä, mitä pojasta viimeinkin tulisi. Ja kun isä viimeinkin ehtoolla tuli kotihin, niin kertoi äiti hänelle kaikki päivän tapaukset. Lapset olivat silloin jo levolla.

Isä mietti ja kuunteli hetken. Sitten sanoi hän lopuksi: "Pojasta tulee mies, ja kelpo mies tuleekin. Kurita häntä rakkaudella toisten, äläkä kiivaudella. 'Oraass' on touvon alku'. Hyvä ja rehevä laiho tekee vankan viljan. Usko se!"

II.

"Lapsi kasvaa, hammas karkenee".

Sananlasku.

Vaikka Ollin äiti täytti tuomionsa tarkallensa puustavin mukaan, ja poltti Ollin pokka-pöytä aineen, niin ei itse ajatus Ollin aivoista sillä kuitenkaan palanut. Olli mietti ja mietti aijettansa yöt ja päivät, ja tulipa viimein vakavaksi päätöksessään, joka ei ollut aivan mitätön hänen ikäiselleen miehelle: hän, näettekö, päätti karata kotoansa, ja mennä ennen kerjuulle, kuin jättää niin viisasta neuvoa, kuin se, jonka Tallukka-Repekka oli hänelle antanut.

Ja eipä aikaakaan, niin jopa Ollia kaivattiin "Matti-suutarin" mökissä. Äiti itki ja voihki, ja puheli hyvää Ollista: Olli oli ollut kaikista paras lapsi, viisain, nöyrin ja hyvän-tapasin. Mutta nyt hän oli pois, eikä kukaan tiennyt, missä hän oli. Ja päälle päätteeksi oli Ollin katoamisesta jo kolmas viikko kulumassa.

Mutta antaapa nyt äidin murehtia Olli-poikaansa; emme me viihdy itkevän äidin kanssa, vaan lähdemme etsimään Ollia.

Louhun kartanossa oli paljon ihmisiä koolla eräänä sunnuntaina. Renki pirtissä leikittiin pokka-pöydän ympärillä, ja Mutkala oli mestarina joukossa. Matti-suutarin Olli oli myöskin joukossa, ja hän oli vallan hurmaantunut ilosta; sillä niin "lystiä" oli pirtissä.

Olli näki miten pokka-pöytä tanssi "sitä tuhannen tulista polskaa" niin, että ne, joiden kädet olivat pöydällä, saivat hengästyneenä ja hiki hatussa koettaa kaikin voiminsa seurata mukana.

Ja kun tanssi oli loppunut, niin käski Mutkala pöytänsä näyttämään, miten juopunut kävelee; ja voi ihmettä? Pöytä rupesi horjumaan, hoipertelemaan ja kallistelemaan kaikin puolin. Se käveli aivan niin, kuin olisi sillä ollut "nenä viidentenä jalkana".

"Perkule vieköön!" sanoi Olli, ja astui esille. "Sinulla on 'sika viitenä silmissäs;' mutta nuo kädet taitavat sen vain tehdä".

Mutkala katsahti Ollia, ja sanoi:

"Mistä sinä epäuskonen kakara olet? Pane yksin kädes pöydälle!"

Kaikki muut kädet otettiin pois pöydältä, ja Olli laski tassunsa yksinänsä siihen.

Nyt käski Mutkala pöydän sanomaan — epäuskoselle pojalle hänen ikänsä.
Ja taaskin ihme! Pöytä kumarsi Ollille kymmenen kertaa.

"Tiesihän kamala mun ikäni", puheli Olli häveten epäuskoansa.

"Tietää mar se kaikki, mitä vain kysyt", vastasi Mutkala.

"Minäpä koitan", sanoi Olli. "No, hyvä piru!" sanoi hän pöydälle, "koska sinulla näyttää olevan ajatuksen voimaa, niin koetan, onko sinulla silmätkin. Sanoppas nyt, paljoko kello on?"

Pöytä lähti taas liikkeelle, ja kääntyi sille seinälle, jossa kello oli. Ja kun se tuli kelloa likelle, niin seisahtui se, ja alkoi kumarrella, ja kumarsi kaksitoista kertaa.

"Sen riivatulla silmätkin!" puheli Olli. "Mutta vieläkin koetan sinun taitoas. Sanoppas nimeni, jos tiedät".

Ja niin hän kysyi ensiksi:

"Olenko kastettu Kalleksi?"

Pöytä ei liikahtunut paikaltaan.

"Paniko pappi mun Paavoksi?"

Pöytä ei liikahda vain.

"Niin, mutta Matiksi mamma mua sanoo. Eikös niin?" liverteli Olli.

Mutta pöytä oli viisas, eikä antanut pettää itseään.

"Mutta Kustaa mä kuitenkin olen", puheli Olli vielä, mutta pöytä oli vaan liikkumata.

"No, olenko Olli sitten?" kysyi Olli viimein, ja pöytä ei pysynyt enään rauhassa, vaan kumarsi kohta sangen syvään Ollille.

Ja nyt oli Olli varma siitä, että pöydässä oli henki ja ymmärrys. Ja hän rupesi puhelemaan Mutkalalle miten hän sen keinon ja konstin voisi saada.

"Niin, poikani!" sanoi Mutkala. "Konsti maksaa rahaa; eikä se olekkaan enään konsti, kun sen kerran taitaa. Tuon suuren ruoka-pöydänkin panen minä tanssimaan".

"Oh, heikkarissa!" kuului silloin useampain suusta.

Mutta Mutkala oli luja puolestaan, ja sanoi, että he saisivat hypätä pöydälle istumaan, ja hän sen panee sittenkin tanssimaan.

"Mitä pannaan vetoon?" sanoi joku joukosta.

"Halstooppi rommia", sanoi Mutkala, varmana voitostaan.

Ja nyt rupesi Mutkala toimeen. Hän meni kamariinsa ja palasi sieltä hetken perästä kraapien tukkaansa ja höpisten jotakin suupielestänsä. Samassa tuntui myös väkevä tulikiven haju kaikkein läsnä olevain haju-reikiin tunkevan.

Mutkala siveli pöytää, hieroi ja lämmitteli sitä kämmenillänsä, ja kraapasi aina ajan takaa korvansa ta'ustaa. Apulaiset hieroivat myöskin pöytää. Ja katsokaas ihmettä! Suuri väen-pöytä rupesi liikkumaan.

"Hypätkää nyt päälle, jos tahdotte mukana tanssia", sanoi Mutkala.

Ja silloin hyppäsi aika joukko miehiä pöydälle.

"Nouse pyörimään!" komensi Mutkala henkiinsä herännyttä pöytää.

Pöytä totteli, ja rupesi natisten ja präiskien kohoumaan yhdelle jalalle, kuin karhu.

Mutta pöydällä oli kuitenkin liiaksi painoa. Kun se pääsi juuri paikoilleen pystöön, niin katkesi siltä jalka, ja kaikki meni nurin. Mukkelis-makkelia makasi siinä miehet nyt, kuin sikain raasima kumina-maa. Siinäkös sitä sitten naurettiin ja rähistiin, kuin harakat rikka-kasassa.

Mutta Mutkala kaikista iloisin sittenkin oli, sillä hän oli voittanut pullon rommia. Iloissaan otti hän Ollin kanssansa kamariin ja aikoi siellä neuvoa Ollille koko konstinsa. Muut saivat mennä mikä minnekkin siksi, kunnes rommi pullo kerittiin saada haetuksi "handelsmannista", joka salakähmää kävi kauppaa pyhänä ja arkina juoma-tavaroillakin.

Kun Mutkala ja Olli olivat tulleet kahden-kesken, niin kysyi Mutkala:

"Voitko sinä mitään maksaa minulle, jos opetan sinulle konstin?"

"En; mutta luvata kuitenkin voin", vastasi Olli rohkeasti.

"Niin, niin! Eikä lupa taloa hävitä. Mitäs lupaat?" kysyi Mutkala.

"Mitäs vaadit?" kysyi Olli. "Tyydytkö, jos lupaan sulle halsikan viinaa?"

"En. — Mutta jos rommia lupaat, niin 'se on eri asia, eri papin asia', vastasi Mutkala.

"Olkoon menneeksi!" vastasi Olli.

"Ja 'niinpä niinkin, perhana vieköön!' Minä teen sinut mestariksi".

Ja niin sanottuaan otti Mutkala vanhoja rikki-tikkuja arkkunsa pohjalta, ja näytti niitä Ollille.

"Näillä kierotaan kädet ensin, ja näissä on se voima, joka panee pöytään hengen. Mutta että se tottelee sinua, niin pitää sinun kraapimaan tukkaas, ja eritenkin niskatukkaa: siellä on herruus ja valta. Ja lopuksi, että sinä saat sitte ymmärryksen, pitää sinun osata seuraavat läksyt:"

Ensimmäinen läksy:
Paha silmäsiä vastaan:
Yks', kaks', viis-kaks',
Paha silmä pliiskaks'!

Toinen läksy:
Panettelijoita vastaan:
Yks', kaks', kuus'-kaks',
Paha kieli nuuskaks'!

Kolmas läksy:
Epäilijöitä vastaan
Yks', kaks', kaks'-kaks',
Epä-usko rasvaks'!

"Ja että sitten osaat ja voit saada varmat vastaukset kaikkiin kysymyksiis, niin pitää sinun vieläkin osata seuraavat läksyt:"

Laskuopin läksy: Annas, tannas, hevonen, lammas, kirves, piilu, ja Yks', kaks', kahdeksaa, rau'an haava yhdeksää; minä toivon viittätoista, taitaa tulla kuukintoista.

Kieliopin läksy:
Finkuna poika ja poika takanikke;
Ei saade kulta ja minä sanon ikke.
Vas vintturikudei, hiipanaskana kokkaa.
Toskate vara potensuu o soskavi altijöra; ja:
Jaa, jaa jaksa laaka motoosaa, huru stilla ja vara
Pöksöna, intte komias ja kom port, va tu taala helter.

Maatieteen läksy:
Maa suuri ja avara,
Täynnä paljon tavaraa:
Virtoja ja järviä,
Tähtiä ja pilviä.

Rakkauden läksy:
Pääni on mun kipiä,
Ja sydämmeni on siukka,
Tules kultani likemmä,
Ja halaa pikku hiukka!

"Ja enempää et sinä suinkaan käsitäkkään!"

"En, veli kulta saanut vielä puolta siitäkään päähäni, mitä neuvoit", saneli Olli alakuloisena. "Voi hemmetti, jos osaisin edes kirjoittaakkaan!"

"Opetan minä senkin sinulle, jos mieles tekee", vastasi Mutkala.

"Opeta, veli-kulta!"

Ja tiedättekö mitä? Mutkala kirjotti Ollille edellä olevat läksyt, ja vieläpä aakkosetkin, joista hän sai vähitellen itse oppia lukemaan kirjotusta, ja vieläpä kirjottamaankin.

Ja kun Olli lähti myöhemmin ehtoolla Louhun kartanosta, niin oli hänellä kokonainen käärö vanhoja retu-papereita ja pieni lyijykynän-pätkä plakkarissa. Mutkala oli ne antanut hänelle ja kaikki sillä toivolla, että Olli vielä kerran hänelle tuopi rommi-pullon.

Mutta minä kuiskasen vain sivumennen, ettei Olli ole vielä tänäkään päivänä vienyt Mutkalalle lupaamaansa rommi-pulloa; enkä luule, että viepi vastakaan. Mutta olkoon se Ollin oma asia; tahdommepa vain vaania hänen jälkiänsä, mihin hän nyt lähtee.

Olli meni menojaan paperineen ja pännineen aina etemmäksi kotoansa. Maailmalla tahtoi hän saada rauhassa oppia kirjoitustaan, eikä äiti-muorin terävän nokan alla.

Tapaamme hänet siellä taas jonkun ajan perästä yhdessä toisten poika-lorttien kanssa. Ja siinäpä rupesi tulemaan tora, ja tulikihan se siitä.

Eräs paha Paltamon poika teki Ollille kiusaa, repeli Ollin papereita ja tukisteli häntä. Ollia harmitti kyllä, mutta ei uskaltanut yrittää pahantekijää rankasemaan, vaikka se oli häntä pienempi. Ollilta pääsi sen sijaan haikia itku.

"Voi, sinua hupsun-kenkä; voi, sinua lehmän-kenkä! Onko sinulla jänis housuissas?" pilkkasivat toiset pojat. — "Ota vastaan; anna selkään sitä saakelia, äläkä itke".

Eikä Olli ollutkaan kuuro. Hän malttoi mielensä, kuunteli ja sydämmensä palpatti, kuin haavan-lehti.

"Niin anna selkään!" pilkkasi paltamolainen, ja nyhjäsi Ollia vieläkin paremmin tukasta.

"No, en tätäkään kärsiä voi", sanoi Olli, kävi käsiksi pilkkaajaansa, ensin kylläkin pehmeästi, ikään kuin katuen yritystään, ja toivoen päästä koko leikistä, jota hän ei ennestään tuntenut.

Mutta mikäs enään auttoi? Paltamolainen ei hellittänyt häntä, vaan veti Ollin kerrallaan kumoon lattiaan. Ja siinä he nyt kierivät päällekkäin, jauhaen toinen toistaan tukasta.

Ja mitä enemmin leikkiä kesti, niin sitä enemmin kasvoi Oliinkin rohkeus. Hänestä tuntui hauskalta, saada kerrankin vetää toista tukasta.

Ja "hei heikkarissa, sinä perhanan paltamolainen!" kiljasi hän ja vänttäsi vastustajansa allensa. "Tahdotko tästä lähtein antaa mun olla rauhassa?"

"En pelkää, vaikk'en piisaakkan", puhisi paltamolainen Ollin alla.

"Pidä puoles, paltamolainen, älä anna perään, Olli!" yllyttivät toiset.

"Voi, tervattu, kun pääsisin vielä kerran ylös täältä!" ähkyi paltamolainen.

"Pääset, jos rukoilet", vastasi Olli.

"En rukoile, vaikka meniskin henki ja kengät", kiukutteli paltamolainen.

"Paisuu palmu painon alla", pilkkasivat toiset. "Nouse ylös, mitäs siellä toisen alla viitsit maata?"

Mutta Olli puserteli paltamolaista siksi, että hänen täytyi rukoilla.

"Minä rukoilen", sanoi hän.

"Kuinkas rukoilet?" kysyi Olli.

"Päästä minut ylös!"

"Rukoile paremmin!"

"Päästä Olli-kulta minä ylös!"

"Vieläkin paremmin!"

"Olli-kulta, hyvä Olli, rakas Olli, sinä viisas ja väkevä Olli, päästä minä ylös!"

"No, niin. 'Ei nöyrän kaulaa katkaista'. Mutta lupaatkos, ett'et enään koskaan käy päälleni?"

"Minä lupaan".

"Vannotkos myöskin?"

"Minä lupaan ja minä vannon, ett'en 'sinä kuuna kullan valkeana', käsilläni kajoo sinuun, Olli!"

"Niinpä siis: 'nouse ylös ja valvo', muutoin on selkäsaunas aina valmis", sanoi Olli ja hellitti kyntensä "Paltamon pahan pojan niskasta".

Ja siitä leikistä sai Olli sellaisen opetuksen, ett'ei hän sitä koskaan unhoittanut. Jos tuli joskus tarve, niin oli hän valmis nyrkillä ratkaisemaan asiansa, vaikka kenenki kanssa. Kerskaten puheli hän silloin: Lapsi kasvaa, hammas karkenee; en minä pelkää ketään.

Monta asiaa olisi vielä tältä Ollin karku-reisulta puhuttavana, vaan koska ne eivät ole erittäin merkillisimpiä, kuin muittenkaan miero-poikain asiat; ja kosk'ei Ollin pokka-pöydästäkään tullut mitään, niin emme viitsi joutavilla asioilla venyttää aikaamme, vaan kiirehdimme pää-seikkoja tarkastamaan.

III.

"Kylä-hyvä jättäminen, koti-huono muistaminen".

Sananlasku.

Ollin äiti itki itkemistään sillä ajalla, kun Ollilla oli hauska maailmalla. Emo-paha kyseli ja tiedusteli kaikilta, joita tapasi, josko olivat nähneet hänen poikaansa. Kirkolla kyseli hän kirkkoväeltä; ja jopa onnistui hänen saada eräänä pyhänä jotenkin tarkat tiedot Ollin ölo-paikasta. Silloin ei äiti-raiskalla ollut enään aikaa viivytellä, vaan hän lähtee etsimään kadonnuttansa. Naapurein käskee hän sanoa "kiveen-kovaan", ukollensa, ett'ei hän saa lähteä kotoa lasten luota ennen, kuin hän tulee takaisin.

Ja "Matti-suutarin" täytyi totella "punttiin ja prikkuun" rakkaan "mamman ortelia", vaikka olikin luvannut Mäkelään sillä viikolla neulomaan. Hän istui pienoisten kanssa ja odotteli, kun "hepo kesää" rakastensa palajamista.

Mutta "mamma" etsei poikaansa, ja höpisi itseksensä: "'etsikäät, niin te löydätte'; niin pitää minunkin".

Ja olisittepahan ollut näkemässä sitä pitkää naamaa, jolla Olli katseli äitiään, kun tapasivat toisensa, niin naurasittepa luulen vieläkin.

Olli oli juuri parhaillaan aikamoisessa tappelun-nujussa "kylän kakarain" kanssa, kun äiti ilmestyi paikalle juuri, kuin "pilvistä pudonnut", ja kraappasi Ollia tukasta kiini, ja sanoi:

"Kyllä minä sinut opetan! Vai olet sinä oppinut jo tappelemaankin.
Mutta nyt siitä tulikin loppu!"

"Niin mar! On se, näen, 'herra herrallakin, ja vaivasellakin Jumala'. Joll'et nyt olisi, äiti, tullut, niin olisin minä nuot penikat opettanut".

"Täss'ei haukuta enään. Nyt saat marssia paha sikiö! Me olemme murehtineet sinua jo kylläksi kauvan, ja etsineet turhaan. Mutta nyt sinut viimeinkin löysin".

"Mitäs te minua etsitte? Elänhän ininä täälläkin!"

"Elät. — Mutta nyt marssitaan!"

Ja niin sanoen ravisteli emo rakasta poikaansa kauluksesta vielä kerran, ja antoipa pienen potkasunkin kaupan päällisiksi.

Mentiin sitten sitä menoa hiljaisina ja "nurpolla nenin". Silloin alkoi Ollikin muistaa kotiansa, ja häntä värisytti, kun hän ajatteli, että hänen täytyi palata hauskasta elämästään maailmalla äidin "kurin alle" kotihin.

"Enköhän vieläkin pääsisi tuosta saakelin tontusta?" arveli hän ajatuksissaan itseksensä. "Yö-paikassa pitää minun koettaa pakoa taaskin".

Ja äiti ajatteli vuorostaan itseksensä, miten hän voisi varmasti saada pojan kotihin, ett'ei se vain pääsisi häneltä.

Ja niin ajatellen kumpikin omia ajatuksiaan kuljettiin yhä edelleen, kunnes äiti viimein poikkesi erääseen taloon, ja sanoi pojalleen, että he jäävät nyt yöksi taloon.

"Suokoon Jumala sinulle hyvän onnen, mammaseni!" ajatteli Olli. "Mutta pidä sinä, Olli, varas!"

Tultiin taloon, haukattiin vähän vieraanvaraisen emännän tarjoamaa ehtoollista, ja ruvettiin levolle. Äiti pani penkille pitkäksensä, kenkä-rajat pään-alaisenaan. Olli paneusi samoin penkille äidin jalka-puoleen, ja mykersi lakki-räysänsä päänsä-alaiseksi.

Maattiin siinä hetkinen, niin jopa Olli huomasi miten mamma valui hiljallensa yhä likemmä häntä, ja kierteli jalkansa hänen jalkainsa ympäri.

"Nyt se luuli minun nukkuvan, ja peljäten itsekkin nukkuvansa, tekee hän tuon tepposen minulle", ajatteli Olli. Mutta viisas kun olikin, niin oli hän unesta havahtavinaan, ja sanoi silmiään hieroen:

"Mitä te äiti potkitte? herätitte minun juuri kauniista unestani".

"Mitä sinä uneksuit?"

"Uneksuin juuri, miten te kampasitte päätäni, ja miten pienet sisareni söivät puuroa ja kirnu-piimää, ja minun piti myöskin juuri päästä puuroon käsiksi".

"Vai niin!" virkkoi äiti, ja oli muuttavinaan itseään ylemmä, vaikka sittenkin piti jalkansa Ollin jalvoissa kiini.

Maattiin taas hetkinen, niin jopa mamma nukkui.

"Nyt, jos milloinkaan", ajatteli Olli, ja rupesi pelaamaan jalkojaan irti äidin jaloista. Hän saikin jalkansa irti ja laskeusi hiljaa lattiaan.

Mutta voi hirmuista! Äiti heräsi, ja havahti ylös; ja paikalla taas
Ollin kaulukseen kiini.

"Sinä kelvoton kakara! Mitä sinä ajattelet? Tuumailetko karata?"

"Voi tuota äitiä, kun on hupsu! Unta minä nä'in. Olin taaskin rakkaassa kodissani, ja nä'in, miten me kisasimme kotikartanolla, ja sinä tuuppasit minua niskaan, ja siitä luultavasti se tuli, että minä putosin tästä lattiaan", puolusteli Olli itseänsä.

"Niin kai!" sanoi äiti. "Mutta minä nä'in myöskin unta; ja se oli sellaista, että sinä olit karkaavinas; mutta minä sain tukastas kiini juuri, kuin olit päästä ulos!"

Ja niin sanottuaan meni äiti, ja pani pitkälleen kynnykselle poikittaisin, ett'ei suinkaan enään tarvinnut peljätä pojan pakenevan.

"Niin", sanoi Olli, ja paneusi penkille jälleen. "Luuste koira unta näkee, niin tekin äiti-parka. Te luulette minun aikovan karata".

Mutta äiti ei vastannut enään mitään, vaan nukkui rauhassa aamuun asti.
Olli-raiska väänteli itseään, eikä saanut unta juuri sanottavasti.
Häntä vaivasi ajatus, miten päästä äidistään. Mutta hänen täytyi tyytyä
kohtaloonsa.

Tulipa sitten aamu, ja lähdettiin taaskin liikkeelle. Kuljetaan teitä, jos jonkinlaisia. Tuleepa siinä jo paikka yli pääsemätön. Vesi oli noussut viimeisten sadetten vuoksi, ja vienyt sillan mennessään.

"Kyllä me tästä pääsemme", sanoi Olli ja rupesi paikoilleen jäänyttä käsipuuta myöten ryömimään yli.

"Älä mene hukuttamaan itseäs!"

"Ole joutavia!" vastasi Olli, ja ryömi yhä edellensä.

"No, olet sinä se veitikka!" pauhasi äiti peloissansa. "Pitääkö minun taaskin tarttua takkis kaulukseen?"

"Tartu vain, jos yletyt", ilkkui Olli, luullen olevansa jo niin etäällä, ett'ei äiti muka ylettyisi häneen.

Mutta poika-paha pettyi taaskin. Äiti kaappasi häntä sormesta kiini, ja sanoi:

"Kyllä minä sinut opetan!"

"Älä hitolla!" pääsi Ollilta silloin.

"Tuletkos takaisin, ryökäle?" sanoi äiti, ja rupesi vetämään häntä takaisin.

"Empä, perkule, tulekkaan!" sanoi Olli, ja tempasi jalkansa sellaisella voimalla, että se heltyikin äidin käsistä, mutta millä seurauksella?

Poika-raukka muljahti suin-päin veteen, ja painui sinne.

Äiti rupesi huutamaan ja poraamaan. Ja kaikeksi onneksi tulikin samassa eräs mies hevoisella, aikeessa hänkin ylitse.

"Äiti-kulta!" sopersi Olli ja nosti päätänsä veden pinnalle.

Mutta samassa tarttui vahva miehen käsi hänen tukkaansa ja veti hänet ylös. Olli oli siis pelastettu vaarasta.

Äiti kiitteli, min' jaksoi pelastajaa; mutta Olli mutisi itseksensä:

"Kotiin nyt ainakin vain pitää!"

Ja niin hänen kävikin. Äiti sai apuun tulleen miehen avulla sen verran lautoja puron yli, että jalkamiehet pääsivät ylitse. Ja siitä piti Ollinkin vain käydä ylitse.

Kun olivat ylitse päässeet, niin kiitteli äiti vieläkin auttajaa, mutta Ollille oli se mahdotonta. Hän ei pitänyt sitä minään kiitosta ansaitsevana, että hän oli hukkumasta estetty; vaikka vaaran aikana olikin parkaissut "äiti-kulta!"

Mentiin taas sitä menoa, hyvää kyytiä eteen päin. Jopa tultiin tuttaviin seutuihin. Kirkon torni rupesi jo näkymään. Silloin sai Olli puhe-voimansa jälleen:

"Jopa tullaan tuttaviin tienoihin taaskin!" oli hän iloitsevinansa.

Äiti ei puhunut mitään, vaan ajatteli sen sijaan sitä enemmän. Hän ajatteli, että kun hän kerran saa Oliin oman katon alle, niin hän kyllä ottaa karku-halut häneltä. Ja "papan" pitää häntä auttaa siinä hyvässä aikeessa.

Mutta olipa Ollillakin ajatuksensa. Hän ei uskaltanut enään ajatella karkaamista; mutta ajatteli sen sijaan "ketun kenkiä", joilla hän osaisi vanhempiaan miellyttää, ett'eivät ne kostaisi hänelle töistänsä. Ja Olli rupesikin livertelemään äidillensä kaikellaisia sukkeluuksia.

"Jopa koti-kultanen näkyy", sanoi hän hetken perästä.

"Onko se nyt kultanen, vaikka et vain tahtonut sinne enään tulla?"

"Äiti-kulta, minä olin 'pilattu'".

"Kuka sinut oli pilannut?"

"Tallukka-Repekka pani ensin alkuun, ja Mutkala sen sitten vasta oikein kunnialla kruunasi".

"No, miten sinä tunsit itses pilatuksi?" kysyi äiti hetken perästä.

"Siten, ett'en halunnut laisinkaan kotihin", vastasi Olli.
"Ja voi, voi, rakas äiti, kun sinutkin peräti unhoitin. Rukoileppas
'Matti-pappaa', ett'ei hän rankaise minua. — Ethän sinäkään minua
lyö?"

"Läpi-liipattu lurjus", ajatteli äiti. "Nyt vääntää hän vitsaa kädestäni; mutta en mar minä sitä hevillä anna", ja niin ei hän vastannut mitään Ollin kysymyksiin.

Mutta Olli ei antanut perään. Hän teki itsensä vieläkin nöyremmäksi.

"Äiti-kulta! Enkös minä ole sinun oma kohtus-poika? Etkös minua kantanut sydämmes alla? Raskitko minua rangaista? Soisitko minun kuolevan? — Et suinkaan, mamma-kulta! Näenhän sen jo sun kauniista silmistäskin, ett'et sinä ole minulle vihainen. Ja entäs sinun korea suus sitten? Eihän sekään osoita kovuutta katuvalle". Ja niin liverteli Olli aikansa, kunnes sai voiton. Olli-paha oli koskettanut äidin hellimpiä tunteita, ja se teki taikoja: äiti heltyi itkemään, ja sanoi nyyhkien:

"Minä annan sinulle anteeksi kaikki, enkä anna isänkään sua rangaista".

"Tiesinhän sen, äiti-kulta", sanoi Olli ja löi käsivartensa äidin kaulan ympäri. "Poika-nulikka voitti taaskin".

"Voitit kyllä; mutta rupea nyt tästä lähtein ihmiseksi, muutoin ei sinusta tule edes 'kolmen koiran ruokkijata', puheli äiti.

"Rupean niinkin", vakuutti Olli.

Mutta tultiinpa viimein kotihin. Siellä oli uusi tili vielä edessä. "Matti-pappa" istui ikkunan ääressä ja näki kaivattujen lähestyvän kotia. Hän varustausi arvokkaaseen asemaan perä-penkille, piippu-nysä suussa ja suutari-hihnansa oikeassa kädessään; ja muutoin hyvin totisen ja kireän näköisenä.

Emo astui edellä pirttiin ja Olli perässä. Kunnioituksesta, katumuksesta ja pelvosta jäi Olli seisomaan ovipieleen, silmät luotuina lattiaan.

"Moskula, nosta silmäs ylös!" sanoi taatta ynseästi.

Olli totteli käskyä; mutta ei voinut katsoa isää silmiin.

"Luulen sinun seisovan siinä, kuin 'hunsvotin Jumalan edessä'. Mitäs olet tehnyt?" nuhteli isä häntä.

Viimeinkin sai Olli taas suunsa auki. Hän vilkasi isää silmiin, ja sanoi rohkeasti: