MERI JA NAINEN

Seikkailuja priki Delfinellä puoli vuosisataa sitten

Kirj.

ERKKI WEST

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927.

ALKULAUSE.

Eräänä kauniina päivänä meille saapui paksu käsikirjoituspinkka ja erään kirjallisuudenharrastajan allekirjoittama kirje, joka sisälsi seuraavaa:

»Rannikkokaupungin kasvattina oli lapsuuteni suurimpia huveja ikätoverieni seurassa pinkertää satamaan ottamaan vastaan jokaista saapuvaa laivaa. Meillä oli omatekoinen maailmanjärjestyksemme, jossa laiva vastasi taivasta ja messipoika oli se keruubi, joksi pääsemistä meidän siivollinen käytöksemme tarkoitti. Vain kaikkein rohkeimmat ja kunnianhimoisimmat uskalsivat mielessään hautoa sellaista aatetta kuin kohoamista itse Isä Jumalaksi — kapteeniksi.

»Voi niitä aikoja, jolloin siivon käytöksen lupausta vastaan saatiin istua salin nurkassa ja kuunnella kapteenisetää, joka isän kanssa totilasin ääressä jutteli noista kaikista ihmeellisistä asioista, noista vieraista satamista, joiden oudot nimet nostivat mieleen epämääräisiä, mutta varmasti hurmaavia kuvia!

»Sittemmin olen yhteiskunnallisessa arvoasteikossa noussut niin korkealle, että olen päässyt nurkastani ja saanut kunnian itse istuutua herra kapteenia vastapäätä. Ja mielessäni on aina itänyt ajatus, että toistenkin ihmisten pitäisi saada kurkistaa tuohon ihmeelliseen maailmaan, jota hallitsevat ankarat lait — kuitenkin hiukan toiset kuin meitä muita — jossa näyttämönvaihdokset tapahtuvat niin tiheään ja jossa mystiikka on olennaisena tekijänä — lyhyesti: siihen maailmaan, jonka runsaat tapahtumat on valokuvattu vanhan kipparin aivoihin ja jonka sisäinen olemus versoo hänen sielustaan.

»Olen useata merikapteenia koettanut houkutella kynään, mutta he ovat vain hymähtäneet ystävällisesti ja aloittaneet uuden, entistä repäisevämmän jutun. Vihdoin tutustuin kapteeni Westiin, myrskynharmaaseen merikarhuun, joka tosin murahti ehdotukselleni, mutta muutamaa viikkoa myöhemmin pisti käteeni käsikirjoitustukun sanoen: 'Siinä on. Ja lisää tulee, jos tarvitaan. Katso nyt'.»

Minä katsoin ja hämmästyksekseni havaitsin saaneeni kokonaisen romaanin — en huomannut asiakseni ruveta syvemmälti kaivamaan tätä korutonta, selvää tyyliä, josta kirjallisena herkkusuuna nautin — ja nyt lähetän sen teille.

»Tämä matka priki 'Delfinellä' viisikymmentä vuotta sitten on tehnyt minulle sanomattoman hyvää. Ja olen varma, että sen vaikutus muihin ihmisiin on yhtä virkistävä, sillä kaikista mahdollisista epätodennäköisyyksistä huolimatta harvalla matkalla ihmistä seuraa niin väkevä todellisuudentuntu.»

Tällainen oli kirje. Jätämme nyt tuon käsikirjoituspinkan kunkin lukijan omakohtaisesti katseltavaksi.

Kustantaja.

MERI JA NAINEN.

I.

Komea oli minusta priki »Delfine», kun sen ensikertaa näin Haikon selällä lähellä Porvoota. Se oli trondhjemilainen alus, mutta Glasgow oli sen synnyinkaupunki, sillä siellä se oli liukunut telakaltaan Clyde-virtaan ja siellä se oli ristitty. Siihen maailman aikaan — noin viisikymmentä vuotta sitten — juuri Clyden rantojen telakoilla rakennettiin maailman hienoimmat laivat. Delfine oli tehty intialaisesta teakpuusta, joka on parasta laivanrakennusainetta. Se on hyvin kovaa eikä siis helposti mätäne. Tämä puulaji on tietysti sangen kallista, ja siksi Delfine oli vielä vanhanakin arvokas.

Uljas oli priki Delfine, ja useamman kuin yhden kerran minä seisoin rannalla sitä ihailemassa. Se kellui niin hivelevän keveästi ja oli rungoltaan kuin nuori solakka nainen. Iältään vanhanpuoleisena se tosin oli ehtinyt »lossata» monet lastit, viimeiseksi Riosta tulleen kahvin ja keinutteli tyytyväisenä pohjalastiaan.

Sattuma tutustutti minut lähemmin ihailuni esineeseen. Olin näet kävelyllä nuoren pitkänhuiskean merimies Löflundin kanssa, kun Snäckenströmin talon luona, lähellä Porvoon jokea, kohtasimme lyhyen, tanakan, herraskaiselta vivahtavan miehen. Hän oli Oskar Bäck, Delfinen kapteeni.

— Tahdotteko hyyryn priki Delfineen, pojat, niin pääsette Norjaan,
Espanjaan ja Brasiliaan? sanoi kapteeni meille.

Minä, joka olin päättänyt niin pian kuin suinkin lähteä merille jatkamaan purjehdusharjoitustani, mikäli mahdollista ulkomaalaisessa laivassa, olin heti valmis ja vastasin:

— All right, kapteeni.

Löflund, jota meripoikain kesken sanottiin Kangas-Fiian pojaksi, koska hänen äitinsä myi kangasta Porvoon torilla, sanoi ensin haluavansa mennä äitinsä kanssa asiasta neuvottelemaan.

Lähdin siis kapteeni Bäckin seurassa merimieshuoneeseen, minne vähän myöhemmin Löflundkin saapui. Siellä »mönsträttiin» sitten kaksi suomalaista meripoikaa, ja he joutuivat nyt Norjan lipun suojeluksen alaisiksi.

Delfine purjehti ensin Helsinkiin, jossa otettiin lankkulasti, ja sieltä norjalaiseen kaupunkiin Kristiansandiin. Siellä mönsträttiin laivaan ensimmäinen perämies, kokki ja kaksi matruusia. Sitäpaitsi saimme sieltä laivaan kaksi naisihmistä, nimittäin kapteenin rouvan ja tyttären. Kapteenin rouva oli nuori, vasta puolivälissä kolmattakymmentä. Hän oli tuota pitkähköä, kapeakasvoista tyyppiä, jonka usein tapaa germaanilaisten naisten keskuudesta. Kastanjanruskea tukka aaltoili toisella puolen otsaa melkein teräsharmaitten silmien tasalle. Viisivuotiaasta Magda-tytöstä saattoi arvata, että hänestä vielä kehittyisi kauniin äitinsä kuva. Hipiä heillä molemmilla oli kuin mansikkamaito, ja mieluisilta kuin Brasilian banaanit he tuntuivat meistä Delfinen miehistä: äiti kuin ihana kypsä etelän hedelmä, tyttönen kuin raakilo. Heti alusta me miehet, kuten sanottu, miellyimme heihin. Nuori, kaunis kapteeninrouva toimitti laivaan tultuaan miehistölle pienet kahvikekkerit, joissa kahvin ja leivän lisäksi tarjottiin ryyppy akvaviittiä, norjalaista viinaa. Kun miehet olivat saapuneet laivaan, olimme valmiit jatkamaan matkaa Espanjaan.

Ilmakin näytti lupaavalta, sillä puuvenprammi-tuuli puhalsi koillisesta. Kun ankkurinhiivaus oli alkanut miesten laulaessa vanhaa ankkurinhiivauslaulua »Det skall byggas ett skepp uti norden», saapui äkkiarvaamatta laivaan sanantuoja, joka antoi kapteenille sähkösanoman. Luettuaan sen ukko Bäck raivostui. Hän kiskaisi lakin päästään, heitti sen laivan kanteen, sylkäisi siihen ja alkoi sitä polkea. Hänen katkonaisesta kiroilustaan saimme tietää, että Sörensen, laivan omistaja, oli käskenyt heti purjehtia Trondhjemiin. Ymmärsimme kyllä suotuisaan säähän nähden kapteenin suuttumuksen, mutta suurin osa miehistöä iloitsi, sillä olihan hauskaa vielä poiketa kotimaahan. Kauniiseen rouvaan ei määräys näyttänyt tekevän mitään vaikutusta. Ankkuri hiivattiin ja purjeet, toinen toisensa jälkeen, nostettiin.

Ihana koillistuuli puhalsi ja ellei tuota Trondhjemiin palaamiskäskyä olisi tullut, olisi meillä ollut hyvä myötäinen yli koko Pohjanmeren aina Englannin kanaaliin saakka. Mutta kun matkan määrä muutettiin, oli asianlaita toinen. Nyt saatiin melkoisesti prässätä, muutella purjeiden suuntaa, ja luovia ennenkuin päästiin Trondhjemin vuonoon. Matkaa siis kesti, mutta kaikki loppuu aikanaan, ja niin vihdoin olimme tuossa vanhassa Ruotsin ja Norjan unioniajan kruunauskaupungissa, jonka kuuluisassa tuomiokirkossa vielä nykyjäänkin Norjan kuninkaat kruunataan. Delfine laski ankkuriin Trondhjemin väylälle.

Valtiopäivämies ja konsuli Sörensen tuli veneellä laivaamme. Hän oli oikea sen ajan norjalaisen vanhan-herran perikuva: nelikulmainen pää tuntui melkein liian isolta lyhyenlännälle vartalolle, mutta jyhkeä, sileäksi ajeltu leuka, joka pisti esiin kahden valtavan poskipartatupsun välistä, todisti, että hänessä yhä oli miestä ajamaan tahtonsa läpi. Hän oli salaperäisen näköinen, ja pistävät vilkkuvat silmät tuntuivat tunkeutuvan joka soppeen, kun hän kyseli laivan asioita, etenkin sen merikelpoisuutta. Hän ei sanallakaan maininnut syytä, miksi Delfinen oli täytynyt muuttaa matkansa suunta ja saapua Trondhjemiin, eikä ukko Bäck myöskään uskaltanut sitä urkkia. Koko laivaväki töllisteli häntä kuin suurta kysymysmerkkiä. Arvailtiin sinne ja tänne: olikohan ehkä kapteeni Bäckille annettu potkut ja mistä syystä?

Päivät kuluivat. Joka ilta kuuden jälkeen sai miehistö mennä maihin. Minäkin kävin miltei joka päivä kaupungilla, sillä pääsin kapteenskan soutajaksi. Pikku Magda vietiin isoäitinsä, rouva Störrupin luo ja jäi päiviksi sinne. Soudellessani Kirsten-rouvan kanssa tutustuin kaupungin ympäristöön ja väestöön.

Trondhjemin luonto on kaunis ja suurenmoinen, mutta samalla synkkä. Ihmisetkin siellä ovat toisenlaisia kuin muualla. Heidän surunsa oli mustana ja synkkänäkin täydellisesti hillittyä. Heidän ilonsa taas ei ollut, niinkuin monien muiden, äänekästä ja räikeää, vaan sellaista kuin atleetin, joka voittajana palaa areenalta, tyyntä ja tyytyväistä, vaikkakin kömpelöä. Trondhjemin miehet olivat naisiin verraten rumanpuoleisia. He joivat mielellään mainiota akvaviittiänsä, joka teki heidät kerskuviksi ja toraileviksi sekä tappelunhaluisiksi. Tappelussa siellä ei käytetty, niinkuin meillä, puukkoja, vaan »norjalaisia kalloja»; miehet ja vieläpä naisetkin, varsinkin jos oli rakkausasiat kyseessä, ryntäsivät päät vastakkain toisiansa vastaan, aivankuin pässit puskiessaan. Tästä syntyi paukkina niinkuin keilaradalla.

Trondhjemin naiset taas olivat yleensä kauniita. Heidän joukostaan tapasi suuriakin kaunottaria, sellaisia kuin kapteeninrouva Kirsten Bäck. Norjalainen nainen eroaa ruotsalaisesta esimerkiksi siinä, että edellinen juoksee miesten perässä, jälkimmäisen perässä taas juoksevat miehet. Kaikki oli kuitenkin suhteellista siellä, kuten muuallakin.

Trondhjem oli siihen aikaan täydellinen merimieskaupunki. Asukkaista oli kolme neljäsosaa naisia ja yksi neljännes miehiä, viimeksimainitut kun olivat ulkona joko merimiehinä tai kalastajina. Kaupungin naisväestön muodostivat suurimmaksi osaksi kapteenien, perämiesten ja tavallisten pikipöksyjen vaimot ja tyttäret, siis kaikki elivät meren armoilla.

Trondhjemissä muodostui nyt yleiseksi puheenaiheeksi, etenkin merimiespiireissä, priki Delfinen odottamaton kotiintulo. Ihmeteltiin, kuinka se täysilastissa, joka aiottiin viedä Espanjaan, laiskana viikoittain lepäili väylällä. Kallis ja pitkä lepohetki sille ja miehistölle suotiin, mutta mitäpä se kehenkään kuului, olihan Sörensen rikas, arveltiin.

Samaa asiaa pohdimme mekin Kirsten-rouvan kanssa soudellessamme Trondhjemin selän rannoilla huvilasta toiseen. Minusta olivat nämä souturetket erittäin hauskoja, sillä me keskustelimme vapaasti keskenämme kaikista asioista taivaan ja maan välillä. Kirsten-rouva oli jo ehtinyt kertoa minulle yhtä ja toista menneisyydestäänkin. Minua rupesi jo kiusaamaan hänen pyytämätön luottamuksensa, ja niinpä kerran, kun hän taas aikoi jatkaa kertomustaan, minä keskeytin hänet:

— Kapteenska on hyvä eikä jatka. En ole utelias ja lienee parasta, etten mitään tiedä.

Tähän hän vastasi:

— West, sinä olet pyynnöstäni kertonut minulle itsestäsi ja menneisyydestäsi. Sinä olet hyvän kodin lapsi ja sivistynyt ihminen ja sellaisia tapaa laivoilla harvassa.

Hän sinutteli, sillä norjalaisissa aluksissa oli päällystö ja miehistö kuin samaa perhettä. Arvoero ei ollut läheskään niin suuri kuin muiden maiden laivoissa, ja miehistön ruokakin oli miltei samaa kuin päällystön.

— Minä nyt kerta kaikkiaan tahdon kertoa tarinani, kuuntelet tahi et.

Miehestä ei ehkä mikään voi tuntua mieluisammalta kuin joutua kauniin rouvan uskotuksi, mutta minun täytyy myöntää, että vastenmieliseltä tuntui kuunnella tunnustusta, jonka tuo itsepintainen norjatar teki siinä soudellessamme Trondhjemin edustalla.

II.

Kirsten-rouvan isä, taklausmestari Störrup, oli kuollut suureksi suruksi niille, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, lukuunottamatta Sörenseniä. Monet laivat ja kaljaasit oli Störrup taklauttanut ja sitäpaitsi ottanut asiantuntijana osaa useihin laivanrakennusyrityksiin. Miltei kaikkien trondhjemilaisten laivain rungot, jotka tehtiin hänen eläessään, oli hän piirustanut. Sörensen vihasi häntä eikä senvuoksi tahtonut rakennuttaa Delfine-laivaansa Trondhjemissä, vaan teetti sen Glasgowissa. Hän epäili, että jos Störrup olisi tekemisissä Delfinen rakennustyön kanssa, niin hän jättäisi siihen jonkinlaisen heikon paikan.

Kun Kirsten oli käynyt Bergenin tyttökoulun ja keväällä palannut kotiin, vaivasi häntä rintakatarri, josta hän ei tahtonut päästä eroon. Silloin hänen koulutoverinsa, Sörensenin tytär Hildur, pyysi hänet isänsä säternille Morsfjeldeen. Sairauden takia Kirsten suostui tarjoukseen. Terveellisessä ilmastossa hän muutaman viikon kuluttua saikin voimansa takaisin.

Viikkoa ennen kuin heidän piti lähteä säterniltä alas Trondhjemiin, tuli sinne Hildurin veli, Halvor Sörensen erään nuoren englantilaisen kanssa. Heidän tarkoituksensa oli onkia forelleja Ebbefors-koskesta, joka oli puolen penikulman päässä säternistä. Niin he olivat ilmoittaneet. Forellien onkimisesta ei kuitenkaan näkynyt tulevan mitään eikä säternin karjatyttöjenkaan onkiminen onnistunut heille; senpä vuoksi he alkoivatkin pyydystellä Hilduria ja Kirsteniä.

He kävelivät kerran pitkän matkan säternistä, ensin kaikki yhdessä keskustellen ja sitten jatkaen matkaa parittain, Hildur englantilaisen ja Kirsten Halvorin kanssa. Halvor oli kaunis ja komea mies. Siinä heidän kävellessään hän sanoi Kirstenille:

— Minähän olen parhaan ystävänne Hildurin veli — eihän teidän tarvitse minua pelätä, vaikkakin isäni, se ruma turska, vihasi teidän isäänne, joka oli Trondhjemin paras mies.

Hildur ja englantilainen olivat häipyneet heidän näkyvistään. He kulkivat hetkisen aivan vaiti eikä kumpikaan häirinnyt hiljaisuutta. Kun tyttö huomasi, että he alkoivat lähetä Spögeklackenia — Mörkökukkulaa — joka on Trondhjemin läänin korkein huippu, rupesi hän huutamaan Hilduria minkä jaksoi. Mutta turhaan, vastausta ei kuulunut. Häntä alkoi jo peloittaa, ja hän pyysi, että Halvor auttaisi hänet takaisin säterniin. Halvor kuitenkin ehdotti, että koetettaisiin kiivetä Spögeklackenille.

— Minä tahdon takaisin säterniin, viekää minut heti sinne! pyysi
Kirsten. Mutta Halvor vastasi:

— Mahdotonta, emmehän voi jättää toisia, jotka luultavasti ovat eksyneet, kun eivät tunne seutua. Meidän täytyy hinnasta mistä hyvänsä päästä Spögeklackenin huipulle.

Suurten ponnistusten jälkeen he pääsivät vuorelle, mutta Kirsten olikin näännyksiin asti väsynyt ja Halvor tykkänään lopussa, sillä hän oli kantanut tytön jyrkimpien vuorenseinämäin yli. He olivat nyt siis Spögeklackenilla, josta Kirsten oli pienestä pitäen kuullut paljon puhuttavan. Hän luuli jo näkevänsä Spögegubbenin — Mörköukon — pelätyn haltian, jolla oli yksi ainoa täysikuun näköinen silmä, astuvan esiin. Heidän hiukan aikaa levättyään Halvor sanoi:

— Meidän täytyy vielä kiivetä vähän matkaa kaikkein korkeimmalle paikalle, jossa on Mörköluolan aukko — Spögehålen. Spögegubben asustaa Spögehålenissa. Tulkaa, autan teitä kiipeämään ja parissa kymmenessä minuutissa olemme perillä.

Kirsten totteli, mutta kun vihdoin päästiin huipulle, oli hän jo aivan näännyksissä, vaikka Halvor kantoi häntä loppumatkan.

— Nyt meillä on vapaa näköala, sanoi nuorukainen laskiessaan tytön sylistään. Katseltuaan ympärilleen Kirsten huomasi avuttomuutensa ja rupesi huutamaan apua:

— Hildur, tule tänne!

— Täällä ei kukaan muu kuule meitä kuin mahdollisesti Spögegubben eikä hänkään näytä olevan kotona, sanoi Halvor, ottaen kiikarin kotelosta. — Ehkä hän on hyvinkin kaukana, sillä hänen piirinsähän ulottuu etäälle, mutta jos huudatte, voi hän ehkä hyvinkin pian olla täällä. Katselkaamme nyt ympärillemme. Tuolla luoteessa näkyy kaukaa Trondhjem ja kaakosta kuuluu Ebbeforsin kohina.

Kirstenissä oli äkkiä tapahtunut muutos. Hän oli käynyt aivan rauhalliseksi eikä mikään tuntunut häntä liikuttavan, yksin väsymyskin oli kuin pois pyyhkäisty. He vain kuuntelivat yhdessä, miten vesi putosi pieneen Ebbe-nimiseen tunturijärveen, joka oli Dovrefjeldin alemmalla ylätasangolla. Järvi oli heistä noin kolmannespenikulman päässä, mutta kuitenkin he saattoivat kuulla veden loiskeen, kun se putosi viidenkymmenen metrin korkeudesta.

— Mutta tehän olette lakannut puhumasta ja huutamasta Hilduria. Olkaa todella huolehtimatta, hänellä ei ole mitään hätää, sillä hän istuu turvallisena, jos kohta hieman säikähtyneenä tuon lordi-taimen kanssa Ebbeforsin matkailijatuvassa. Täältähän näemme koko Trondhjemin, vaikka kaukana se on! Ihaileminen täytynee kuitenkin jättää huomiseksi, sillä on otettava selvää tilanteesta. Taitaa olla mahdotonta päästä tänään takaisin säterniin, koska se on kaukana ja suorin tie sinne kulkee läpi louhikoiden ja rotkojen. Voimme kuitenkin koettaa, onhan kesäinen yö valoisa. Sitä ennen on meidän pyörähdettävä Spögehålenissa, sillä sitä ette luultavasti enää toista kertaa pääse näkemään.

Tyttö oli nyt kokonaan Halvorin vallassa. Eikä se tuntunut vastenmieliseltä — tuli mitä tuli.

He tunkeutuivat rotkon sisään. Käytävässä Kirsten tarttui Halvorin käsivarteen. Rotko oli peloittava, vaikkei ollutkaan aivan pimeä. He istuutuivat kivilohkareelle eikä kumpikaan puhunut. Tyttöä raukaisi ja nukahti, mutta havahti yht'äkkiä, kun salama häikäisevästi valaisi koko luolan ja ukkonen samalla jyrähti niin, että rotko ja koko Dovrefjeld tärisivät ja katto tuntui romahtavan alas. Hän huomasi nukkuneensa Halvoriin nojautuneena. Ankaraa rankkasadetta, jumalanilmaa, salamaa ja peloittavaa jyrinää jatkui.

— Voi, kunpa oltaisiin säternissä, valitti tyttö.

— Sinne emme voi nyt päästä, vastasi Halvor. — Koettakaa rauhoittua. Huomenna, heti auringon noustua — jos niin tahdotte ja jaksatte — me voimme lähteä sinne.

Ja Halvor otti selkärepustaan kekseillä ja marmelaadeilla täytetyn laatikon, pullollisen portviiniä sekä kaksi hopeapikaria. Keksit ja portviini antoivat rohkeutta ja unta. Tyttö oli nyt aivan rauhoittunut, istuessaan siinä tuon tyynen, voimakkaan miehen rinnalla, vaikka hirmumyrsky, jonka hän uskoi Spögegubbenin lähettäneen, yhä riehui. Siinä nojatessaan Halvoriin hän tunsi, mitä ei milloinkaan ennen ollut tuntenut. Hildur ja hänen kohtalonsa olivat kaukaisia, yhdentekeviä asioita. Hän oli onnellinen ja iloinen siitä, että säternin karjakko Telma ei ollut huolinut Halvorin keksejä, marmelaadeja ja viiniä.

Halvor riisui takkinsa ja heitti sen tytön hartioille. Tämä nukahti, pitäen häntä kädestä. Ensimmäinen viini- ja rakkaushumala toi kauniita unia: hän kulki Halvorin kanssa hyvin heikossa kuun valossa, vaikkei itse kuuta näkynyt. Vähitellen valo selvenemistään selveni ja he kuulivat sanat: »Tätä tietä». Samassa seisoi heidän edessään Spögegubben, jolla oli vain yksi silmä, suuri kuin täysikuu ja keskellä otsaa. Hän johti kuunvalollaan heidät kirkkoon. Kirkossa ei ollut muuta valaistusta kuin ukon kuusilmä. Ja ainoastaan se osa kirkkoa, johon ukon kuusilmä sattui, oli valaistu. Mutta Spögegubben oli vikkelä liikkeissään ja antoi kuulamppunsa heijastaa kaikkiin seiniin, lehtereihin ja käytäviin. Kirkon alttari ja kuori oli koristettu kuninkaallisen komeasti, ihmisiä vain ei näkynyt. »Mitä tämä kaikki merkitsee?» kysyi tyttö Halvorilta. »Meidät kruunataan täällä», hän vastasi. Sitten alkoi taas pimetä, ja lopulta hän ei nähnyt mitään. Hengittäminen tuntui vaikealta. »Suuri norjalaisten Jumala, älä leikittele minun kanssani, vaan anna minun todella kuolla!» huusi Kirsten hädissään. Pyyntö tulikin jälleen kuulluksi ja hän raukeni tunnottomaksi. Mutta pian hän havahtui taas valosta, joka oli miljoonia kertoja kirkkaampi kuin Spögegubbenin kuunvalo.

He kulkivat nyt keskiyön aikana kohti Westminster Abbeyn katedraalia Lontoossa. Katedraalin edusta loisti kirkkaassa valossa ja merimiesten pyhä suojelijatar »Pyhän Pään rouva» — The Lady of the Holy Head — seisoi oven edessä, majakkalyhty kädessä ja pyysi heitä astumaan sisään. Koko tämä suuri kirkko oli kuninkaallisesti koristettu. Alttarin vieressä valtaistuimella istui kuningatar Viktoria, mutta alttarireunan sisällä seisoi Hildur ja nyttemmin arvoonsa asetettu lordi Lakeford. Valo häikäisi niin hänen silmiään, että oli pakko sulkea ne.

Kun hän sitten avasi ne, oli hän alastomassa todellisuudessa. Aurinko paistoi kasvoille luolan sivuaukosta. Halvor istui, niinkuin oli illalla asettunut istumaan. Hän ei ollut uskaltanut liikahtaakaan, ettei herättäisi tyttöä, joka nukkui häneen nojaten.

— Hyvää huomenta, neiti, sanoi hän.

— Rakas Halvor, älä sano minua enää neidiksi, sillä me olemme tovereina kulkeneet koko yön. Siunattu Spögehåle ja siunattu Spögegubbe! Kiitän teitä, kun annoitte minulle Halvorin. Minä rakastan sinua, Halvor.

(Tällä kohden kertomusta en voinut olla letkauttamatta
Kirsten-rouvalle, että hän oli ollut oikea norjatar kosiessaan ensiksi.
Mutta hän ei lainkaan suuttunut, vaan vastasi iloisesti: »Samaa sanoi
Halvorkin ja oli iloinen.»)

Sitten he söivät keksiä ja marmelaadia, mutta viinistä ei tyttö enää huolinut. Syödessä hän kertoi miehelle unistaan. Westminster Abbeyn kruunauksesta Halvor ei pitänyt, vaan kuunnellessaan sitä puri hammastaan ja pui nyrkkiään. Sitten he kiiruhtivat takaisin Trondhjemiin.

Tähän Kirsten-rouva katkaisi kertomuksensa.

III.

Me palasimme laivaan, joka tuulen ja virran muutettua suuntaansa oli kääntynyt kaupunkia kohden ja makasi vähän kyljellään paapuurin puolella. Ilma oli kolea. Oli pilkkopimeä ja Delfinen ankkurilyhty loisti huonosti.

— Kuka siellä? huusi Löflund, joka oli ankkurivahtina. Minä sanoin tunnussanan, jonka jälkeen nousimme laivaan.

— Onko kapteeni laivassa? kysyi Kirsten.

— Ei ole, kapteenska, hän tulee huomenna. Määräyksen mukaan pitää
Westin ja minun olla häntä vastassa kello kaksitoista laivaveneellä.

Löflund, sama, jonka kanssa yhdessä mönsträsin Porvoossa Delfineen, sai minulta muistutuksen siitä, että laivan ankkurilyhty valaisi huonosti.

— Kas, saakeli, kuinka mies on tullut koppavaksi, senjälkeen kun pääsi kipparin rouvan soutupojaksi!

Kehoitin Kangas-Fiian poikaa pitämään suunsa kiinni hyvän sään aikaan.

Sillä välin, kun Kangas-Fiian poika puhdisti vara-ankkurilyhtyä nostettavaksi kokkastaagiin, menin minä laivan perään veneköyttä kiinnittämään. Kirsten seisoi kompassihuoneen takana ja sanoi sieltä minulle:

— Kapteeni, minun niinkutsuttu mieheni, on maissa, ja ensimmäinen perämies on saanut luvan lähteä Mockerevin majakalle sanomaan hyvästit morsiamelleen, majakkamestarin tyttärelle. Toisen perämiehen hytistä ei kuulu mitään, siis hänkin on luultavasti poissa. Ota kuitenkin selkoa Löflundilta, onko viimeksimainittu maissa. Jos hänkin on poistunut, niin tule tänne, minulla on sinulle puhuttavaa.

— Kapteenska on hyvä ja tulee kompassihuoneen luo, kun kuulette minun yskähtävän, vastasin ja lähdin ottamaan selkoa asioista.

Löflund, joka juuri oli saanut puhdistetun ankkurilyhdyn sytytetyksi ja vedetyksi paikoilleen, tuli minua vastaan tyyrpuurin puoleisessa ruffin kulmassa.

— Kuulehan West, sanoi hän, — tahtoisitko olla hyvä ja pitää minun vahtivuoroni? Olen vähän väsynyt ja sairas. Kyllä minä sitten taas toiste teen sinulle palveluksen.

Se naula veti, ajattelin itsekseni.

— Ei minun oikeastaan pitäisi tehdä sinulle palvelusta, kun olet niin hävytön. Olen sitäpaitsi itsekin väsynyt, soudettuani kaiken päivää. Sinähän et ole tehnyt muuta kuin palmikoinut plattinkia.

Mutta Löflund yhä jatkoi pyytämistään sanoen, että kun vahtivuoroni jo alkaa puolen tunnin kuluttua, niin enkö voisi yhtä hyvin ottaa sitä heti. Lupasin kysyä asiasta toiselta perämieheltä, jos hän on valveilla. — Hän ei ole laivassa, vastasi Löflund.

— Sitten pidän vahtivuorosi.

— Kiitos! Jos sinulla on nälkä, niin keittiössä on hyvää turskalaatikkoa. Sitä oli päivälliseksi.

Löflund lähti kannelta.

Kun olin tullut vakuutetuksi, ettei kajuutassa ollut muita kuin Kirsten ja että miehet jo kuorsasivat kanssissa, menin kompassihuoneen luo.

Minun ei tarvinnut edes yskähtää, sillä Kirsten oli jo siellä.

— Olet viipynyt kauan, West. Voimmeko me nyt kenenkään näkemättä ja kuulematta jutella?

— Luultavasti, mutta oletteko kaiken aikaa seisonut täällä kylmässä?

— Olen. Uskallatko jättää vahdinpidon vähäksi aikaa, niin menemme minun hyttiini?

— En.

— Täällä minä palellun kuoliaaksi.

— Ottakaa enemmän vaatteita päällenne.

— Minulla ei ole täällä muita päällysvaatteita.

— Tuossahan on miehenne päällystakki, ottakaa se.

— En pane sitä päälleni.

— Ottakaa sitten konjakkiryyppy.

— En ole ottanut väkevää senjälkeen kuin Spögehålenissa.

— Anteeksi, minun täytyy nyt hoitaa vahdinpitoani ja jättää teidät.
Kello on yksitoista, minä menen kokkapuoleen lyömään kuusi lasia.

— Älä Jumalan tähden lyö; ne heräävät.

Menin laivan kokkapuolelle soittokellon luo. Tuuli oli tyyntynyt ja ensimmäisen arvoluokan tähtiä näkyi taivaalla. Ajattelin tuota kaunista naista ja ihmettelin, mikähän häntä mahtoi vaivata. Tartuin soittokellon läppään: buing, buing-buing, buing-buing, buing! kajahteli yli laivan juhlallisesti. Ei kukaan laivan nukkujista kuullut kellon soittoa — heillä oli vain aavistus siitä, että kiitävästä ajasta oli vierinyt taas tunti. Jokunen sekunti sen jälkeen Mockerevin puolelta kuului: bong, bong-bong, bong-bong, bong! Siis me kaksi naapurilaivaa olimme ajan mittaukseen nähden yhdessä. Muutamia minuutteja sen jälkeen kuului kauempana olevista laivoista kuusi »lasia». Seisoin hetkisen soittokellon luona ja katselin vähän aikaa lähinnä olevan laivan huippulyhtyä. Sen valo oli kirkas ja suuri. Sitten käännyin kauempana oleviin laivoihin päin. Niitä oli monta. Huippulyhtyjen valo oli totisesti pieni verrattuna kaukaisten ja kaukaisimpien tähtien valoihin. Viivyin siinä mietteissäni ja kun taas ajatuksistani havahduin, olin tavallisessa arkielämässä. Minulla oli vielä jäljellä tunti vahtia, ja huomenna piti Löflundin ja minun soutaa kipparia hakemaan. Sitten kai loppuisi tämä hassutteleminen kipparin rouvan kanssa. Omituinen nainen! Ovatkohan kaikki norjattaret samaa maata? — Katseltuani kiikarilla joka suuntaan ja havaittuani, että kaikki vielä nukkuivat, läksin peräpuolelle kompassihuoneen luo. En oikeastaan aikonut sinne mennäkään, sillä luulin, että kapteenin rouva oli jo poistunut hyttiinsä nukkumaan. Mutta hyvä oli, että menin.

Kun saavuin sinne, näin Kirstenin makaavan yhdessä mykkyrässä, pää skandekilla. Seisoin jonkin minuutin miettien, miksi minun pitikin joutua tähän laivaan, mokomaan »Lentävään Hollantilaiseen».

Kapteenska, mikä teitä vaivaa? kysyin.

Ei vastausta. Kannoin hänet hyttiin ja asetin vuoteelle. Puhuttelin häntä, mutta turhaan. Koetin valtimoa: ei mitään hengen merkkiä. Kädet ja jalat olivat kylmät, mutta pää lämmin. Panin sormeni ohimolle ja tunsin, että sydän tykki. Nyt tarvittiin kiihoketta. Salongissa olevan apteekkikaapin ovi oli auki. Sieltä löysin kahvikupillisen konjakkia, ja minun onnistui saada sitä pari kulausta hänen sisäänsä. Puolen tunnin kuluttua hän aukaisi silmänsä ja rupesi puhumaan. Peitin hänet ja käskin olemaan liikahtamatta, kunnes kävisin kannella.

Laiva oli jo jonkin aikaa ollut ilman vahtia. Kello oli vähän vailla puoli yksi, siis kahdeksan lasia (kello 12) oli jäänyt soittamatta. Menin kannelle ja kun kello oli täsmälleen puoli yksi, löin yhden lasin. Naapurilaivasta kuului myös yksi lasi. Kun kaikki taas näytti rauhalliselta, menin Kirstenin luo.

Hän makasi silmät auki.

— Kuinka voitte?

— Voin paremmin, onko sinulla nyt aikaa istua luonani, niin kerron loput?

Minua rupesi jo hermostuttamaan.

— En tahdo enää kuulla mitään. — Olin lisäämäisilläni: »Minä viis veisaan teidän rakkausjutuillenne. Kertokaa ennen vaikka meren kaloille», mutta nähdessäni nuo kauniit, kalpeat kasvot tyynyllä en hennonut. Lisäsin vain:

— Miksi niin välttämättä tahdotte kertoa minulle? Hän hymyili hiukan vastatessaan:

— Olet kovin nuori, West. Mutta ehkä juuri siksi minä tahdon kertoa. Pääasia on, että sinä kuuntelet, tai minä kostan ja usko pois, että minä osaan kostaa.

— En sitä pelkää.

— Rukoilen: älä jätä minua nyt yksin.

— Hyvä, odottakaa vähän, käyn kannella ja otan selvää tilanteesta ja samalla soitan kaksi lasia, koska kello on kohta yksi.

Menin ja soitin kaksi lasia. Naapuri vastasi soittamalla myöskin kaksi.

— No, kertokaa nyt viivyttelemättä.

— Magdahan on äidin luona, eikö niin?

— Sinne jätimme hänet eilen.

— Pieni, rakas lapseni! Halvorin lapsi! Halvor kosi minua, mutta hänen isänsä pani vastaan. Ja sinä olet nähnyt hänen isänsä. Silloin Halvor päätti lähteä valtameren toiselle puolelle. Hän ja kaikki yleensä luulivat, ettei vanhalla Sörensenillä ollut enää jäljellä pitkää elonaikaa. Lääkärit arvelivat, että häntä vaivasi syöpä. Sörensen oli isältään ja isoisältään perinyt suuret rikkautensa ja Halvor ja Hildur olivat ainoat perilliset. Sitten kun vanhus oli mennyt manalle, piti Halvorin palata takaisin kotiin.

Päivää ennen Halvorin lähtöä menimme, hän ja minä, Mockereviin. Tahdoimme olla kahden, ennenkuin eroaisimme. Silloin tosin kuvittelimme eron aivan lyhyeksi. Noustuamme maihin ja kiinnitettyämme purjeveneen kiipesimme kalliolle. Istuimme käsi kädessä kauan aikaa. Halvor silitti päätäni ja suuteli kyyneleisiä kasvojani ja sanoi viimein: »Pese, pieni Kirsten, kyynelet kasvoiltasi, tuossa vuoren kolossa on sadevettä.» Kun olin sen tehnyt ja vähän rauhoittunut, tartuin Halvorin kaulaan, ja me vannoimme toisillemme uskollisuusvalan, jonka piti kestää koko elinaikamme. Sanoin: »Kuule Halvor, minähän se kosin, eikö niin?» — »Niin, rakkaani ja kiitos, että sen teit», vastasi hän. — »Ja olemmehan ehdottomasti päättäneet mennä naimisiin?» — »Olemme, rakkaani, jos vain saamme elää.» — »Siksi, omani, meidän täytyy vihkiytyä, niin kauan kun tiedämme elävämme.» — »Jos olisi tässä Pappi, niin voisimme heti antaa vihkiä itsemme; ehkä huomenna ennen lähtöäni saamme siihen tilaisuuden.» — »Mutta, Halvor», sanoin minä, »onhan meillä tässä suuri mahtava meri, joka meitä köyhiä norjalaisia elättää, olkoon se meidän pappimme ja todistajamme!» — »Olkoon niinkuin tahdot, armaani», vastasi Halvor. Kun sitten auringon laskettua läksimme Mockerevista, olimme mies ja vaimo.

Kirsten-rouvan kertomus katkesi taas vähäksi aikaa, sillä kelloni oli puoli kaksi ja minun täytyi kiirehtiä kannelle. Löin kolme lasia ja sain naapurilaivalta vastaukseksi kolme lasia. Koska kaikki näytti rauhalliselta, menin jälleen Kirstenin luokse.

— Taas olet viipynyt. Olet liian virkaintoinen.

Autoin Kirstenin istumaan ja kysyin:

— Missä Halvor nyt on?

Kirsten oli hetken vastaamatta, ja kyynelet, kimaltavat kuin timantit, vierivät poskia pitkin.

— Suotta kysyt, missä Halvor on, olisinhan sen sanonut kysymättäkin. Halvor on Jumalan luona. Hän sai surmansa Pacific-rautatietä rakennettaessa. Hän oli siellä insinöörinä.

— Kirsten-parka, sanoin, ja kyynelet pyrkivät minunkin silmiini.

— Kiitos, West, että sanot minua nimeltä. Vanha Sörensen, joka oli saanut kuulla, kuinka minun laitani oli, tapasi minut eräänä iltana Trondhjemin kalarannassa kolmisen kuukautta sen jälkeen, kun Halvor ja minä olimme kahden olleet Mockerevilla. »Hyvä, että tapasin teidät», sanoi hän. »Halvor on nyt kuollut. Te luultavasti tiedätte sen jo.» Minun vihani kuohahti. »Kyllä tiedän, vanha roisto», huusin minä. »Te olette syypää hänen kuolemaansa.» — »Älkää ruvetko hävyttömäksi, taklausmestarin tytär», vastasi hän, »vaan olkaa järkevä; minähän tahdon teidän parastanne. Täällä ei kukaan muu kuin äitinne tiedä, kuinka laitanne on. Minä ehdotan ja määrään, että te jo huomenna lähdette Trondhjemista. Äkkinäisen lähtönne syyksi sanotaan uteliaille, että te surunne lieventämiseksi tarvitsitte paikan- ja ilmanmuutosta.»

Seuraavana päivänä äitini ja minä lähdimme Trondhjemista. Astuimme aamuhämärissä veneeseen, joka vei meidät kauaksi väylälle englantilaiseen laivaan. Muodon vuoksi äitini sai keittäjättären ja minä siivoojattaren toimen »Tritonissa», joka seuraavana päivänä nosti ankkurin ja purjehti Skotlantiin.

Laivan kello löi kaksi.

— Joudu kannelle, Kirsten sanoi, — ja tule heti takaisin, kun olet soittanut neljä lasia. Lopetan kohta kertomukseni.

Kun saavuin soittokellon luo, soitti naapurin laiva neljä lasia, ja minä vastasin samoin. Sitten kiiruhdin taas hyttiin, ja Kirsten jatkoi kertomistaan:

— Kun äitini kanssa olin kolme viikkoa ollut Grangemonthissa, pienessä hiili- ja satamakaupungissa, saapui asuntoomme Sörensen ja eräs tuntematon mieshenkilö. Sörensen oli kohtelias ja kysyi, kuinka voimme. Sitten hän esitti meille perämies Bäckin, jonka sanoi kohta saavan kapteenin paikan. Tämän jälkeen hän kohteliaasti, mutta samalla määräävästi pyysi puhutella äitiäni kahden kesken. Minä pu'in kiireesti päällystakin ylleni ja pujahdin ovesta ulos. Perämies jäi saliin istumaan.

Oli myöhäinen syksy ja pieni kivihiilikaupunki oli sakeassa noen sekaisessa sumussa. Minä puoleksi juoksin vähän matkan päässä olevalle kauniille hautausmaalle kapeata puistokujaa pitkin, jonka vasemmalla puolen oli istutettuja, noen tahraamia puita ja oikealla matalia, rapakivisiä ja mustuneita kivihiilityöläisten asumuksia. Kävellessäni siellä edestakaisin minua vuoroin paleli, vuoroin hiotti. Mitähän näitten käynti tietää? ajattelin itsekseni. Mutta kohta selvisi asia ja minä ihmettelin typeryyttäni, kun en heti sitä huomannut. Selväähän oli, että vanha Sörensen oli tullut naittamaan minut perämies Bäckille. No niin, mitäpä tuo merkitsee, millainen minun tulevaisuuteni on, arvelin. Miltei juosten riensin takaisin saamaan selväksi kohtaloni.

Kun tulin kotiin, istuivat kaikki kolme keskustelemassa, mutta kun olin avannut oven, jätti äiti vastenmieliset vieraat kahden ja astui minua vastaan. »Vielä yksi asia, rouva Störrup», sanoi Sörensen. — »Kyllä riittää, ymmärrän koiruutenne vähemmälläkin», vastasi äitini. Asia oli järjestetty niin, että minun piti mennä naimisiin tulevan kapteeni Bäckin kanssa. Minä suostuinkin avioliittoon sillä ehdolla, ettei hän koskaan saisi pitää minua vaimonaan. Kolme päivää tämän jälkeen, sunnuntaina, meidät kuulutettiin kolme kertaa peräkkäin Trondhjemissa ja samana päivänä meidät vihittiin Grangemonthissa. Heti vihkimisen jälkeen Bäck ja Sörensen lähtivät junalla, edellinen Hulliin ottamaan vastaan virkansa »Delfinessä» ja jälkimmäinen matkustaakseen kotiinsa Trondhjemiin.

— Hyvää yötä, kapteenska, nyt olen kuullut kaikki.

— Et kaikkea, mutta ainakin tärkeimmän.

* * * * *

Seuraavana päivänä neljänneksen yli kahdentoista istuimme, Löflund ja minä, veneessä odottamassa kapteenia. Sörensen ja kapteeni Bäck saapuivat veneeseen.

Laivassa ei ollut muita kuin rouva Bäck ja kokki. Toiset olivat maissa noutamassa uutta ruoka- ja juomavettä, koska Porvoosta saatu vesi jo oli aivan pilaantunutta ja sitäpaitsi vähissä.

— Hyvää päivää, rouva Bäck, sanoi Sörensen tultuaan laivaan.

Kirsten ei vastannut mitään eikä edes liikauttanut päätään, vaan katseli korkeudestaan ylpeästi ja välinpitämättömästi molempia.

— Olkaa hyvä ja astukaa kajuuttaan, sanoi Sörensen. Hän avasi oven ja työnsi Kirstenin, joka ei tiennyt pitää varaansa, sisään. Löflund ja minä puuhailimme venettä paikoilleen ja tahallamme pysyttelimme kajuutan läheisyydessä. Kuulimme sieltä ensin kovaa puhetta, sitten toraa ja viimeksi nyrkin iskuja pöytään.

— Piru on irti, sanoi Löflund.

Me menimme kokkapuolelle. Meteli kasvoi ja viimein kajuutan ovi lensi auki. Kirsten pakeni ulos, kasvot verissä, Sörensenin takaa-ajamana, joka muistutti jotakin henkitoreissaan olevaa saatanaa. Tuuhea poskiparta ja harmaa tukka olivat aivan takkuiset ja silmät paloivat villisti.

— Kirottu taklausmestarin tytär, niin totta kuin piru on kotoisin helvetistä, niin totta minä nyt tapan sinut!

Hän sieppasi kannelta tammipuisen kangen, kiertopelispaalin, kohotti sen ja oli juuri iskemäisillään Kirsteniä päähän. Silmänräpäys, ja nainen olisi ollut verisenä mäskinä. Nopeana kuin salama minä syöksähdin Kirstenin paikalle; hän lensi pitkäkseen vasten laivan reelinkiä, ja minä sain iskun käsivarsiini, jotka olin asettanut pääni suojaksi. Väännettyäni kangen tuon riehuvan pirun käsistä tartuin hänen kurkkuunsa. Silmissäni näkyi punaista.

— Annan teille niin paljon aikaa, että ehditte rukoilla Jumalalta armoa tulevaa elämäänne varten ja sitten…

Sörensen, joka oli oikea norjalainen, löi nyt viimeisen valttinsa pöytään. Hän koetti puskea norjalaisella kallollaan. Minä vain lisäsin puristusta.

— Päästä hänet irti, sanoi Kirsten.

Sörensen seisoi nyt kumarruksissa, ähkien ja valmiina hiukan hengähdettyään uudelleen karkaamaan Kirstenin kimppuun. Kun hän taas tavoitteli kankea, painoin minä hiljakseen hänet maahan selälleen ja pitelin häntä siinä. Hiukan rauhoituttuaan hän sanoi:

— Minulla ei ole täällä enää mitään sanomista eikä tekemistä; saattakaa minut heti maihin.

Hän nousi seisoalleen ja lähestyi Kirsteniä, mutta minä astuin väliin. Sörensen sanoi aivan muuttuneella äänellä ja ikäänkuin vuosikymmenen vanhentuneena:

— Kiitän, nuori suomalainen. Ilman teitä olisin raivohulluudessani tappanut tuon naisen ja ilman häntä te olisitte tappanut minut. Tahdon vielä sanoa rouva Bäckille muutaman sanan. — Rakastan teitä, Kirsten, ja olisin tahtonut antaa teille Halvor-vainajan sukunimen. Luulin voivani pakottaa teidät niinkuin ennenkin — parasta lienee, etten jatka. Annatteko anteeksi sekä tämän että sen, mikä Skotlannissa tapahtui? Tästälähin koetan hyvittää kaikki, jos suostutte pyyntööni.

— Annan anteeksi, jos lupaatte, että saan olla rauhassa. Muuta hyvitystä en huoli teiltä.

Kun vanhuspiru oli pessyt kasvonsa ja kätensä ja levännyt jonkin aikaa, sousimme Löflundin kanssa, hänet, Bäckin ja Kirstenin maihin. Bäck saattoi Sörensenin kotiin ja meni sitten laittamaan laivan papereita lähtövalmiiksi. Kirsten läksi äitinsä luo. Vasta iltamyöhään sousimme Löflundin kanssa kapteenin takaisin laivaan.

Seuraavana aamuna saapuivat Delfinen muut miehet isolla venheellä tuoden mukanaan ruokatavaraa. Puolenpäivän aikaan istuin veneessä Trondhjemin kalarannassa odottamassa Kirsteniä ja Magdaa. Kaksi naista käveli edestakaisin rannalla vähän matkan päässä veneestä. Toinen heistä teki eleitä käsillään ja puhui kovasti Oskar Bäckista. Toinen kielteli häntä puhumasta niin äänekkäästi. Mutta toinen vain jatkoi kiihtyneenä: »Minä en välitä, vaikka muutkin kuulevat. Hän on ollut minun rakastajani jo ennen kuin meni naimisiin ja on luvannut ottaa eron vaimostaan. Hän myy hänet Sörensenille viidestäkymmenestä tuhannesta kruunusta ja ennestään hänellä on saman verta. Sitten me menemme yhteen.» — »Mistä hän on saanut niin paljon rahaa?» kysyi toinen. »Eiväthän ne laivurien palkat niin suuria ole.» — »Salakuljetuksella. Delfinen peräpiikkiin mahtuu enemmän kuin sata säkkiä kahvia. Ne hän myy täällä tai muissa satamissa, mihin laiva vie kahvilastia. Laivan piikissä peräpuolella on nytkin muutamia kymmeniä kahvisäkkejä, joita hän ei saanut kaupaksi Suomessa eikä ole uskaltanut myydä täälläkään. Noita kahvisäkkejä hän silloin tällöin saa palkkioksi kahvilastin lähettäjältä Riosta.»

Neljän aikaan tulivat Kirsten, Magda ja rouva Störrup rantaan. Viimeksimainittu jäi kyynelet silmissä heiluttamaan nenäliinaansa veneessä poistuville.

Tultuamme laivaan kapteeni nöyrästi ja kohteliaasti tervehti Kirsteniä. Kokki oli säästänyt minulle hernekeittoa, jossa oli runsaasti silavaa. Sainpa vielä ruuan lisäksi ryypyn akvaviittiä, ja elämä alkoi taas tuntua elämisen arvoiselta. Vielä oli yksi yö vietettävä Trondhjemissa ja sitten lähdettäisiin tuulen ja meren valtaan.

Minulla oli ensimmäinen ankkurivahti. Kun kävelin kannella poltellen piippua, tuli Kirsten luokseni.

— Nyt tiedämme siis sen suuren salaisuuden. Vanha piru on rakastunut minuun ja lupasi minulle kultaa lapiokaupalla, jos ottaisin hänet. Bäckille hän niinikään olisi antanut paljon rahaa, jos vain kauppa olisi syntynyt. Nyt tiedämme, miksi priki määrättiin poikkeamaan Trondhjemiin. Kiitos sulle, rakas poika, kaikesta. Olet kahdesti pelastanut henkeni, ensikerran, kun aioin hypätä mereen ja toisen kerran, kun Sörensen oli kangella lyödä pääni halki. Sinun tähtesi olen täällä ja aion suojella sinua; minulla kun on suuri sananvalta Delfinessä. Hyvää yötä. Lapseni kuuluu kaipaavan minua.

IV.

Koitti lähtöpäivän aamu Trondhjemissa. Delfinen miehet seisoivat kello kuusi kannella, ja kun »orteli» oli annettu, alkoi ankkurin hiivaus. Laivan molemmat ankkurit olivat pohjassa. Sellainen oli oikeastaan tarpeetonta ja tuotti meille paljon vaivaa, kettingit kun olivat kiertyneet toistensa ympäri. Ilma oli ihana, tuuli suotuisa ja merimiehet hyvällä tuulella. Monta ankkurinhiivauslaulua kerittiin laulaa, ennenkuin kettingit näyttivät »ylös-alas», kohtisuoraa pohjaan. Vihdoin olivat purjeet hissatut ja skootatut ja me sanoimme hyvästit komeille tuntureille. Kun illalla viimeinen ateria oli syöty, virittivät norjalaiset kansallislaulunsa »Ja vi elsker dette landet». — Kuulin sen silloin ensimmäisen kerran.

Taivas oli tähtikirkas ja kirkkain kaikista tähdistä Pohjantähti. Vaikka se onkin arvoltaan toisen luokan tähti, loisti se nyt ensiluokkaisiakin tähtiä kirkkaammin. Sanoin tästä jotakin Kirstenille, joka seisoi vieressäni ruoterin luona. Hän kysyi minkätähden.

— Siitä syystä, että se on circum-polaris tähti.

— Mitä se merkitsee?

— Eikö kapteeni Bäck ole kertonut teille näistä asioista?

— Me emme puhu keskenämme mistään asioista.

Kello oli jo kahdeksan, löin siis laivan peräkelloon kahdeksan lasia ja sain kokkakellosta vastaukseksi kahdeksan lasia. Toinen mies tuli ruoriin, peränpitoon. Nostin lakkia Kirstenille ja lähdin kanssiin. Olin joutunut siihen merivahtiin, jolla oli vapaavahti kello kahdeksasta kahteentoista.

Pistettyäni piippuun ja sytytettyäni sen läksin hetkiseksi kokkapenkereelle tähystäjän luo. Siinä virassa oli nyt Johansen, laivan vanha timpermanni. Ensin juttelimme ilmasta ja tuulesta, sitten jouduimme suorastaan autuuden asioihin.

— Saapa nähdä, miten tämä reissu päättyy, sanoi Johansen.

— Kuinka niin?

— Tuntuu niin kummalliselta ja oudolta. Vaimoni sanoi, kun jätettiin hyvästit: »En luule, että enää tavataan tässä syntisessä maailmassa. Pysy Jumalaa pelkääväisenä, että kohdataan tuolla ylhäällä taivaassa.»

— Loruja, sittenhän ei täällä alhaalla olisi mitään muuta kuin itkua.
Hyvää yötä, Johansen.

Tuuli vei meitä kohti Englannin kanaalia. Kulkiessa yli Dogger-matalikon näimme satoja kalastuslaivoja. Pimeän aikaan luulisi niiden lyhty tulia maavaloiksi. Englannin kanaalissa sivuutimme molemmin puolin johtoloistoja, toisen toisensa jälkeeni ja viimeisiksi Landsendin (Maalampun) ja Lizardin (Sisiliskon) kuuluisat valotornit, viimeiset ennenkuin jouduimme Atlannin syleilyyn. Lizard on saanut nimensä siitä, että Suur-Britannia, pistäessään pitkänä niemekkeenä Atlantiin, lounaassa muistuttaa muodoltaan sisiliskoa.

Delfinen purjehdusaikoina, siis viitisenkymmentä vuotta sitten, kyntivät valtameriä suurimmaksi osaksi purjelaivat. Höyrylaivoja ei ollut kymmenettä osaakaan. Ani harvoin kohtasi höyryn voimalla kulkevan rahtilaivan ja matkustajalaivojakin näki hyvin vähän. Tuoretta ruokaa ei siihen aikaan merillä saatu. Syötiin suolattua lihaa ja silavaa, joka tavallisesti haisi. Leivässä vilisi matoja ja usein oli vesi pitkillä matkoilla niin pilaantunutta, että jo sen haju tympäisi. Lisäksi se oli limaista, jopa paksuakin. Jos sitä juoda mieli, oli se ensin siivilöitävä ja etikan avulla poistettava sen inhoittava maku. Suureksi avuksi oli sadevesi, etenkin kuuman vyöhykkeen seutuvilla, kun sitä vain sattui saamaan. Jätän mainitsematta ruokalistan muut kauhistukset. Valtameriä kuljettaessa olimme usein kuukausimääriä näkemättä maata. Kun esimerkiksi lähdettiin Englannista San Fransiskoon, saattoi matkaan kulua puoli vuotta. Poljettiin siis laivan kantta koko tämä kuuden kuukauden aika, maihin nousematta. Maata ei tullut edes näkyviinkään ennenkuin matkan puolivälin paikkeilla, Cap Hornin seuduilla.

Kun olimme tulleet Atlannin valtamerelle, purjehdimme kahden trawlerin — kalastajalaivan — välitse. Tuntui siltä kuin joku olisi silmänräpäyksen ajan pidellyt meitä kiinni, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Sitten laivan vauhti vähän hiljeni. Olimme ajaneet poikki näiden välissä olevan nuotan. Matalikkojen kalastajalaivat pyydystävät näet joko siten, että yksi alus hinaa suurta nuottaa, taikka siten, että kaksi purjehtii rinnatusten ja vetää nuottaa välissään. Delfine meni menojaan jonkin aikaa, sitten vähensimme vauhtia kääntämällä vasten tuulta ja nostimme laivaan suuren joukon saalista, joka oli tarttunut peräsimeen. Saimme pari tynnyriä kaloja: silliä, makrillia, turskaa.

Kanssissa, miesten asunnossa, pohdittiin vilkkaasti kysymystä, miten matka päättyy. Viikon kuluttua voitaisiin, jos tuuli olisi suotuisa ja ilma pysyisi kauniina, päästä Cadiziin. Lastin lossaukseen, uuden lastin lastaukseen sekä matkaan Espanjasta Brasiliaan menisi niin paljon aikaa, että keltarutto Riossa saattaisi raivota pahimmillaan juuri sinne päästäessä.

— Kyllä kai niin käy, virkkoi timpermanni, — niinkuin eukko hyvästellessä sanoi, ettei enää tässä maailmassa nähdä toisiamme.

— Perhana sentään, etten lähtenyt »Rakkaus»-kuunarilla Lyypekkiin.
Silloin ei olisi tarvinnut pelätä keltaruttoa, sanoi Löflund.

Nyt puuttui kokkikin puheeseen.

— Sanoitko sinä »Rakkarhus» (rakkaritalo)? Kummallisia nimiä siellä
Suomessa!

— Turpa kiinni, turskansyöjä!

Kokki ja Löflund jatkoivat vähän aikaa tituloimista, kunnes viimein olivat ilmi tappelussa, mutta se ei häirinnyt ketään.

Tuuli oli kaiken päivää ollut navakanlainen ja me miehet ihmettelimme, ettei purjeita alettu vähentää. Merikin oli jo silloin tällöin käynyt tervehdyksellä tyyrpuurin puolella. Se oli tuontuostakin painellut paapuurin skantakkilistaa vedenpinnan alle huomauttaakseen, että olisi aika vähentää purjeiden pinta-alaa. Löflund ja kokki, jotka parast’aikaa tappelivat, olivat sitä mieltä, että kapteeni varmaan tahtoi peloitella rouvaansa — sitä varten piti liian paljon purjeita.

Tehtyään tämän johtopäätöksen kokki ja Löflund jatkoivat tappeluaan tyyrpuurin puolella. Kokki nuiji päätänsä Löflundin päätä vastaan ja tämä koetti suojella päätänsä pitämällä kiinni kokin pitkästä tuuheasta tukasta, niin että molemmat päät olivat yhdessä. Mutta yht'äkkiä tulikin ylähangan puolelta reelingin yli suuri aalto, täyttäen koko laivankannen vedellä ja painaen alihangan kansilistan entistä syvemmäksi veden alle. Laiva joutui nyt niin kallelleen, että kirstut, tappelijat ja hernesoppakattila lensivät vasten kanssin paapuurinpuoleista seinää. Kun puuskaus oli mennyt ohi, kuului kannelta komentosanat: »Purjeita pärjäämään!»

Etuprammipurje pärjättiin ensimmäisenä. Tyyrpuurin vahtimiehistöllä oli vapaavahti, siis pääsimme me, jotka kuuluimme siihen, päivällisen jälkeen makaamaan. Vähän ajan perästä kuuluivat ottavan pois isoa prammipurjetta ja sitten purjetta toisensa jälkeen. Vähän ennen kuin meidän piti nousta vuorollemme, kuului komento: »Kaikki miehet reivaamaan!» Ennen kahdeksatta lasia, siis kello kahtatoista, olivat meillä ylhäällä vain pohjaanreivatut märssipurjeet.

Tuuli oli kova ja aallot ankarat. Myrsky raivosi neljä vuorokautta, ajaen meitä kaiken aikaa kauemmaksi Ranskan rannikolta. Biskaja pani parastaan. Se pyöritti ja toussutti meitä matalikollaan. Biskajan lahdessa on laaja matalikko-alue, jota vastaan aallot ponnahtavat korkealle. Nukkumisesta ei tullut mitään eikä ruokaa voitu keittää. Nakerrettiin kuivia korppuja raa'an silakan särpimeksi.

Merineuvottelussa tuli kysymys siitä, heitettäisiinkö kansilasti mereen. Enemmistö pani kuitenkin vastaan, sillä oli vaarallista seisoa ilman lastia ja kiinnikettä paikassa, jossa aallot kaiken aikaa vyöryivät kannen ja kansilastin ylitse. Sitäpaitsi olisi siinä helposti voinut murskautua lankkujen väliin ja yhtä helposti olisivat myös laivan reelingit saattaneet särkyä.

Miesten messissä uiskentelivat nyt sekä kirstut että muut irtonaiset kapineet vapaasti ja kajuutassa oli tilanne samanlainen. Seisoimme kaiken aikaa vyötäisiin asti vedessä ja vähän väliä meri löi yli koko laivan: silloin olimme aivan tukahtumaisillamme. Ei kukaan enää uskonut pelastukseen. Pieni Delfine näytti menneeltä kalulta taistellessaan raskaassa lastissaan matami Biskajaa vastaan.

Siitä saakka, kun pelastus rupesi näyttämään toivottomalta, olin lakkaamatta ajatellut Kirsteniä ja Magdaa. Olikohan kukaan käynyt auttamassa, tai edes muistanut heitä. Olivatkohan he enää hengissäkään? Aioin jo lähteä heitä katsomaan, mutta kenen luvalla ja millä oikeudella? Omalla luvallani ja ihmisyyden nimessä päätin koettaa päästä laivan peräpuolelle. Olin jo turvautunut ylähangan reelinkiin, kävellen ja ryömien kulkenut puolen matkaa, kun meri hyökkäsi laivan keskiosan yli. Jollen olisi saanut kiinni pumpputelineestä, niin olisin veden mukana mennyt alahangan reelingin ylitse mereen. Pysyttelin siinä, pidellen kaikin voimin kiinni pumpusta, jolloin ajoittain tulin olemaan sukelluksissa.

Nyt on loppu lähellä, ajattelin. Tulkoon vain kuolema, mitä pikemmin, sen parempi: tullahan sen kerta kuitenkin täytyy. Tämä lienee ollut kaikkien yhteinen ajatus.

Kun hyökylaineiden raivo hetkeksi laimeni, arvelin, että lienee parasta jättää Kirsten oman onnensa nojaan. Meri näkyi suhtautuvan aikomukseeni vihamielisesti. Päätin lähteä kokkapuoleen hakemaan turvallisempaa paikkaa, kun huomasin kapteenin, joka seisoi kajutan katolla, pidellen kiinni mesaanipurjeen puomista. Hän huusi minulle jotakin, jota luonnollisesti en kuullut. Vähitellen minun onnistui päästä kajuutan nurkalle ja kuulin silloin:

— Mene rouvan luo.

Peräkannella seisoi Johansen. Kuultuaan kapteenin sanat, hän huomautti:

— Se siitä tulee, kun naisväkeä on laivassa merellä. Katselepas, West, tuonne kokkamerssiinkin, missä tähystäjiä istuu — sinnekin roiskuu merestä vettä.

Onni oli, että sekä kajuutta että kanssi olivat kannella, eivätkä niinkuin muutamissa laivoissa kannen alla. Molemmat ruorimiehet seisoivat varmuuden vuoksi kiinni köytettyinä, jottei meri heitä veisi. Laivan peräsin iski väliin niin arveluttavasti, että oli syytä pelätä sen menevän epäkuntoon. Ruorimiesten tuli kaiken aikaa olla varuillaan, jottei pyörä pääsisi lyömään ympäri, sillä silloin olisivat heidän kätensä ja jalkansa voineet joutua vaaraan sekä peräsinvehkeet särkyä. Laivamme oli täydellisesti oman onnensa nojassa, sitä ei voitu ohjata, kun ei hirmumyrskyn vuoksi voitu pitää ylhäällä mitään purjeita. Se ei siis ensinkään totellut peräsintään, vaan kulki mihin tuuli ja aallot sitä milloinkin veivät. Vuoroin oli kokka, perä tai sivu vasten tuulta. Kompassin taulu pyöri kuin hullaantunut kaiken aikaa ympäri. — West, mene Kirsten-rouvan luo! kuulin. Kun vihdoin tuuma tuumalta pääsin pieneen hyttiin, vallitsi siellä täysi kurjuus. Äiti ja lapsi istuivat läpimärkinä lattialla kojun ja seinän välissä, koska eivät voineet pysyä kojussa. He olivat tipahtaneet sieltä alas eivätkä saattaneet yrittääkään pystyyn. Kirsten näytti kalpealta ja puolikuolleelta. Lapsi sitävastoin, vaikka kalpea olikin, tuntui pirteämmältä. »Minä tahdon ruokaa!» huusi Magda heti, kun näki minut. Hän ei ollut tietänyt mitään meritaudista. Minä pujahdin nyt heti kannen alla olevaan, ruokatarvekomeroon ja toin korppuja, keksejä sekä avatun tölkin, joka sisälsi austraalialaista lampaanlihaa. Tyttö alkoi heti syödä.

— Jumalan kiitos, että tulit, sanoi Kirsten. — Olen kauan odottanut tuloasi, vaikka turhaan. Viimein keksin keinon. Käskin Magdan aukaista oven ja huutaa, minkä suinkin jaksaisi. Sen sattui kapteeni kuulemaan salonkiin. Mutta sanohan nyt, millä kannalla asiat ovat. Onko mitään pelastumisen toivoa?

— Hyvin vähän, vastasin. Hän jatkoi:

— Kapteeni kävi täällä pari kertaa kysymässä, tarvitsemmeko jotakin. Minä sanoin, ettemme tarvitse. Kuule, West, luultavasti kaikki menemme pohjaan, mutta jos ihme tapahtuisi ja sinä pelastuisit, niin…

Samassa kuului katolta kova kolahdus ja rytinä. Kannoin Magdan salonkiin ja käskin hänen pitää kiinni pöydän jalasta. Sitten toin Kirstenin Magdan viereen:

— Pitäkää tekin kiinni pöydänjalasta. Se on varmasti kiinni lattiassa, laivan kannessa!

Tämän huudettuani riensin ylös. Siellä oli prikiseilinkahveli pudonnut kajuutan katolle. Kaksi miestä sitoi parhaillaan sitä kiinni suurmaston vantteihin.

Palasin äidin ja lapsen luo. Kirsten ei jaksanut puhua, istui vain lattialla pidellen toisella kädellä kiinni pöydän jalasta, toisella lapsestaan. Laiva kallisteli nyt entistä enemmän, muttei sillä lailla kuin tähän asti. Tuulen voima oli vähän lauhtunut. Satuin katsahtamaan barometriin: se teki nousua.

— Nyt, kapteenska, autan teidät hyttiinne. Kas niin, hyvinhän se kävikin. Istukaa vielä tämä yö lattialla ja nojatkaa seinää vastaan. Magda saa istua tai maata jalkojenne välissä, niin ei pääse putoamaan.

Otin kajuutan kaapista kahvikuppiin konjakkia ja annoin molemmille kulauksen.

— Kehoitan teitä pysymään rauhallisina. Vaara ei ole niin suuri enää. Jos pääsemme tämän yön yli, olemme pelastetut. Tuuli tyyntyy, sentähden laiva näin kovasti heittelee.

Myrskyä oli kestänyt neljä päivää. Kahdeksan aikaan aamulla se asettui ja kohta sen jälkeen tyyntyi kokonaan. Päivemmällä alkoi hieno tuulenhenki tuntua luoteesta, sen voima lisääntyi vähitellen ja ennen pitkää se puhalsi navakasti. Meillä olivat kaikki purjeet vetämässä, paitsi puuvenprammeja. Myrskyn tuottamat vahingot oli pian autettu. Viidentenä päivänä myrskyn jälkeen näkyi vähän ennen auringon nousua maata ja muutama tunti sen jälkeen laskimme ankkurimme Cadizin satamassa. Kun Delfine Norjan lipun liehuessa, jonka oikeanpuoleisessa ylälaidassa Ruotsin värit siihen aikaan ilmaisivat näiden maiden unionia, saapui Cadizin väylälle, tervehtivät sitä useat norjalaiset laivat lipunnostolla.

V.

Tämän vanhan linnoitetun kaupungin, jonka väylän molemmin puolin ovat patterit, tuntevat kaikki pohjoismaalaiset merenkulkijat. Se muistuttaa Espanjan entistä mahtia ja aikaa, jolloin Pyreneitten valtakuntain laivat suurmastonsa huipussa pitivät luutaa: ne muka lakaisivat meret puhtaiksi muista laivoista. Kukapa merimies ei tuntisi Fonda de los tres reis'iä — »Kolmen kuninkaan ravintolaa» — joka sijaitsee »Kolmen kuninkaan kujan» varrella, Lacave et Company'n viinifirmaa, aikoinaan Espanjan suurinta alallaan. Kaikki tuntevat myöskin Pontalisin väylän jossa oltiin ankkurissa, kun viiniä ja suolaa lastattiin, sekä lavanto-myrskyn, joka aina väliin puhalsi. Ja last but not least, kaikkien täytyy niinikään tuntea Andalusian kauniit tyttäret ja hyvät hevoset.

Seuraavana aamuna saapui ensimmäinen proomu laivan kylkeen ja raskas lankkujen lossaus alkoi. Kaikeksi onneksi proomuja oli vähän ja ne olivat pieniä, joten riitti runsaasti huilausaikaa. Kun eräänä päivänä soudin Kirsteniä maihin, virkkoi tämä:

— Et ole kysynyt mitään Hildurin kohtalosta.

— En ole, vastasin. — Mitäpä se minua liikuttaisi.

— Et taitaisi kysyä mitään minunkaan kohtalostani?

— Ehkä kysyisin.

— Kuule, West, sinä olet ollut tärkeä tekijä minun elämässäni siitä
saakka, kun toisiimme tutustuimme. Enhän ilman sinua yleensä eläisi.
Tai yhdentekevää, eihän minua kukaan kaipaisikaan… Sanohan jotakin,
Magda.

— Kuinka monta appelsiinia minä saan, kun tullaan kaupunkiin?

— Niin monta kuin tahdot, vastasi Kirsten hymähtäen. Kun oli tultu rantaan, kysyin Kirsteniltä, milloin hän lähtisi takaisin laivaan.

— En tiedä vielä. Meidän piti saada venevahti, ennenkuin uskalsimme lähteä kaupungille. Pian tulikin eräs, joka tarjoutui siihen tehtävään.

— Onko sinulla polettia? kysyin.

— On kyllä. Vene jätettiin pojan huostaan.

— Nyt menemme ensin ostoksille ja sitten huvittelemme, määritteli
Kirsten ohjelman.

Venevalkaman luona oli puoteja, joissa myytiin kaikenlaista tavaraa. Hedelmäkaupasta ostimme korin appelsiineja. Se maksoi yhden pesetan. Kun vielä toisista lähellä olevista kaupoista oli ostettu muita tavaroita, veimme ne kaikki veneeseen. Sitten menimme Kolmen kuninkaan ravintolaan, jossa istuimme suuressa hallissa ja joimme kahvit. Mutta vähän ajan kuluttua meidät karkoitti sieltä kerjäläisten paljous. Nämä Espanjan vitsaukset hyökkäsivät kimppuumme ja päästäksemme heistä eroon heitimme joukkoon kourallisen kuparilantteja: ainoa tapa puolustautua niitä vastaan. Kapakan isännistö ei uskaltanut häätää niitä pois, ja tuskinpa sitä uskalsi tehdä poliisikaan. Nyt läksimme Plaza Demida-puistoon. Se oli eräs noita istutettuja yleisiä puistoja, joita tapaa runsaasti kaikissa lämpöisen ilmanalan maissa. Päivän aikaan ne kyllä ovat tyhjän puoleisia, mutta auringon laskun jälkeen täynnä kaupunkilaisia, puhumattakaan työkansasta, joka viettää niissä usein yönsä. Plazassa-kävijöillä on tavallisesti mukanaan kuivaa ruokaa ja viiniä sekä monenlaisia soittimia, kitaroita ja mandoliineja varsinkin. Sysimusta, tähtikirkas yö soveltuu kuherteluun paremmin kuin kalpea ja valoisa pohjolan yö, josta espanjalaisen mielestä puuttuu romantiikka. Plazoissa palaa siellä täällä sekä pää- että sivuteiden varsilla heikosti valaisevia lamppuja, mutta ne eivät jaksa hälventää paikan mystiikkaa. Espanjalaista miellyttää se, ettei hän tiedä mitä tapahtuu pensaikon takana. Kirsten ja minä istuimme pöydän ääressä lehtimajassa ja Magda pyöritteli appelsiinia hiekassa.

— Kuule West, minulla on hauskoja uutisia. Viikon kuluttua lordi
Lakeford ja Hildur tulevat tänne.

Uutinen oli todellakin yllättävä.

— Ovatko he kaupungissa? kysyin. — Tarkoitan, oletteko tavannut heidät?

Kirsten ei vastannut suoraan, vaan sanoi:

— Kyllä he ovat hengissä.

— Ovat siis naimisissa?

— Niin, samalla tavalla kuin Halvor ja minä olimme.

— Te norjalaiset olette kummallista väkeä.

— Niin, miltä kannalta asian ottaa. Nuoren Lakefordin isä kuoli kohta sen jälkeen — muistathan tuon yön Ebbeforsissa. Lakeford, joka silloin peri suuren omaisuuden ja isänsä arvon, lähti heti Englantiin ja vei Hildurin mukanaan. Hän saattoi Hildurin johonkin walesilaiseen kaupunkiin ja läksi sitten isänsä hautajaisiin Lakefordin linnaan. Kun testamentti avattiin, niin tavattiin siinä määräys, että Jamesin — nuoren Lakefordin — oli naitava lady, joka syntyperältään olisi hänen arvoisensa. Vainaja toivoi erikoisesti, että hänen poikansa ottaisi vaimokseen lady Emely Ethelstonen, joka oli jotakin sukua Lakefordeille.

Sitten James palasi Hildurin luo, joka luonnollisesti levottomana oli odottanut tietoja kohtalostaan. Kuultuaan testamentin määräyksistä Hildur kehoitti häntä kosimaan lady Emelyä. Lordi teki niin, ja kuuden kuukauden kuluttua vietettiin häät. Sitten nuori pari matkusti Lontooseen, jonne lady Lakeford jäi asumaan ja lordi kiirehti Hildurin luo. Sitten vain tavarat kokoon, ja he lähtivät »Seastarilla», lordin huvilaivalla, purjehtimaan kaiken maailman vesiä. — Mutta nyt on jo aika lähteä, sillä tulee kovin pimeä. En totisesti voinut muuta kuin pudistella päätäni.

VI.

Niin jätimme hotellin ja kiiruhdimme rantaan. Kun tulimme Delfineen, näimme, että porvoolaisen parkkilaivan »Gustafin» vene oli kiinnitetty meidän pääportaisiimme. Perämies Julie Blom, sittemmin merikapteeni, oli tullut tapaamaan minua. Hän pyysi, että ottaisin hänen paikkansa Gustaf-laivassa, jotta hän pääsisi Delfineen. Porvoolainen laiva oli jo valmis lähtemään kotiin. Julie Blom toivoi pääsevänsä Rio de Janeiroon, ja minä kaikkialle muualle kuin Rioon. Gustafin kapteeni Åhman oli jo suostunut vaihtoon eikä kapteeni Bäckilla ollut mitään sitä vastaan. Päivää ennen Gustafin lähtöä piti Blomin tulla Delfineen ja minun mennä Gustafiin. Vähän aikaisemmin oli mönsträys tapahtuva Norjan ja Venäjän konsulien luona. Tämä vaihto oli minulle hyvin mieluinen, sillä näin välttäisin menon Rioon, jota pelkäsin enemmän kuin helvettiä. Kapteeni Bäck kielsi minua puhumasta asiasta Kirstenille. Hänen ei tarvitsisi tietää muutosta, ennenkuin vaihto olisi suoritettu: Blom olisi Delfinessä ja minä Gustaf-laivassa. Jäähyväiset olivat tarpeettomat, ja vaihdon tulisi tapahtua yöllä.

Menin nukkumaan noustakseni vahdinpitoon kello yksitoista. Mutta unta en saanut silmiini, vaikka työpäivä oli ollut raskas. Kello yksitoista otin vastaan vahtivuoroni ja kävelin edestakaisin laivan kantta. Ajatukset kiersivät ja kaarsivat päässäni: Minun ei siis tarvinnut mennä keltaruttohelvettiin, Rioon. Delfine, tämä rakkaaksi käynyt laiva, jossa minulla on ollut monta sekä iloista että ikävää seikkailua, täytyi siis nyt jättää. Kirsten ja Magda olivat kohta tuulen viemiä, kuihtuneita kukkia. — Menin peräpuolelle katsomaan kelloa. Kirstenin hytistä näkyi valoa. Hän lauloi kauniilla äänellään Magdalle, joka vielä, vaikka puoliyö läheni, leikki nukkeinsa kanssa. Seisoin taas kompassihuoneen luona, kuten niin monta kertaa ennenkin ja katselin kellonviisaria, joka nyt nopeammin kuin koskaan kiersi taulua. Siirryin sitten kokkapuolelle lyömään kahdeksan lasia; kello oli siis kaksitoista. Kun kuljin heidän hyttinsä ohi, oli se pimeä eikä sieltä kuulunut mitään ääntä. Siellä jo nähtiin suloisia unia. Tultuani soittokellon luo tuumin kauan ennenkuin löin. Oli raskasta havahduttaa äiti ja lapsi, mutta heläytin sittenkin.

* * * * *

Jo viikko oli kulunut, mutta Gustaf ei vieläkään lähtenyt. Eivätkä Hildur ja lordi Lakeford olleet saapuneet »Seastarillaan». Eräänä päivänä Blom toi tavaransa Delfineen, ja minun piti lähteä samalla veneellä, jolla hän oli tullut. Kun Blom saapui laivaamme, olin kanssissa kokoamassa työvaatteitani. Aikomuksemme oli viedä kummankin kapistukset asianomaiseen laivaan sinä päivänä ja palata vielä takaisin. Seuraavana päivänä oli muutto suoritettava ja samalla piti myös käydä mönsträyksessä.

Kun tulin kanssista kannelle, seisoi Magda siellä ja katseli Blomia, joka nosti kapineitaan laivaan. Sitten tyttö katsahti minuun ja juoksi yht'äkkiä äitinsä luo hyttiin. Minä annoin Blomille merkin soutaa tiehensä. Kirsten tuli ulos ja riensi minun luokseni.

— West, mitä tämä merkitsee?

— Minä jätän muutaman päivän kuluttua Delfinen ja tämä nuori mies, jonka kapineet ovat tässä, tulee minun tilalleni. Huomenna mönsträtään meidät molemmat Norjan ja Venäjän konsulaateissa.

Kapteeninrouvan kulmakarvojen väliin syntyi ryppy ja hetken perästä hän sanoi:

— Olen ajatellut sinusta siksi hyvää, etten uskonut sinun hiipivän täältä tiehesi puhumatta minulle mitään. Mikä on syynä tähän inhoittavaan yritykseesi?

— Tiedättehän, Kirsten-rouva, että keltarutto raivoaa Brasiliassa?

— Sinä olet raukka. Onko sinun henkesi kalliimpi kuin minun? Jos sinä lähdet, niin lähden minäkin.

— Minun mielestäni kapteenska ja pieni Magda saattavatkin hyvin jättää
Delfinen. Täällähän on norjalaisia laivoja, joilla voi palata Norjaan.

— Mutta minä sanon kerta kaikkiaan, etten tahdo mennä Norjaan.

Samassa saapuivat kapteeni ja Löflund laivaan ja minä menin kokkapuolelle. Kirsten riensi kapteenia vastaan ja kinastelu alkoi. Seuraavana aamuna, kun minun piti lähteä maihin konsulaattiin, istuin kirkkovaatteissani veneessä pääportaan luona kapteenia odotellen. Häntä vain ei kuulunut. Ensimmäisen perämiehen näin katsovan reelingin yli veneeseeni. Tiedustelin häneltä, missä kapteeni viipyi.

— Kyllä näyttää siltä, että sinä jäät Delfineen. Kajuutassa on puhuttu kovia sanoja. Rouva Kirsten on lyönyt nyrkkinsä pöytään ja käskenyt kapteenin peruuttaa koko miesmuuton, muuten hän tulee hankkimaan kapteenille itselleen matkapassin.

Vähän ajan kuluttua saapui päällikköni veneen kohdalle ja sanoi:

— Tule pois, West, muutosta ei voi tulla mitään.

* * * * *

Lankkulasti oli lossattu. Lastiruumassa laastiin ja pestiin. Gustaf-laivassa hiivattiin ankkuri, purjeet nostettiin ja laiva lähti, laskettuaan kolme kertaa lippunsa alas. Hyvästijättöön vastasivat kaikki Cadizin väylällä olevat laivat. Kun Gustaf oli häipynyt näkymättömiin, nostettiin norjalaisessa »Glommen»-nimisessä parkkilaivassa lippu puolitankoon. Arvasimme heti, että sen kapteeni, jonka tiesimme maanneen huonona sairaana Cadizin sairaalassa, oli kuollut. Taas nostivat kaikki laivat lippunsa, tällä kertaa puolitankoon, jäähyväisiksi vanhalle merenkyntäjälle. Ensin nousivat ainoastaan norjalaisten laivojen liput, mutta vähän myöhemmin kaikkien muidenkin, ja ne pidettiin ylhäällä auringonlaskuun asti. Delfinen miehet valtasi alakuloisuus — keltakuolema kummitteli. Sitten lähtivät kaikista norjalaisista laivoista kapteenit »Glommeniin» surunvalituskäynnille.

Kolmen päivän perästä haudattiin vainaja Cadizin kirkkomaahan. Laivojen liput liehuivat hautauspäivänä puolitangossa. Kaikki norjalaisten alusten kapteenit menivät hautajaisiin silinterihatut päässään. Pienissä laivaveneissäkin, jotka kuljettivat kapteeneja hautajaisiin, liput viipottivat puolitangossa.

Seuraavana aamuna tuli Glommenin v.t. kapteeni, entinen ensimmäinen perämies, Delfineen. Keskusteltuaan hetkisen kapteeni Bäckin kanssa he läksivät yksissä maihin, soutumiehinä Löflund ja minä. Glommenin vene sai toimettomana lähteä pois. Soutaessamme herrat puhuivat kuiskaten keskenään ja näyttivät hyvin vakavilta. Arvasimme, että jotakin oli tekeillä. Heti kun kapteenit olivat nousseet maihin, palasimme Löflundin kanssa laivaan. Espanjalaiset proomumiehet sanoivat lastauksen tulevan kestämään, koska kuljetusvalmista suolaa oli niukalti, sateisia ilmoja kun oli ollut kauan.

Kapteenit viipyivät maissa kaiken päivää ja palasivat vasta myöhään illalla Delfineen. Glommenin kapteeni jäi meille yöksi. Nämä keskustelivat ensimmäisen ja toisen perämiehen kanssa puoliyöhön asti. Kun Löflund yhden aikaan yöllä tuli vahdista, kertoi hän kuulleensa kajuutasta: »Tämän paikan saa West joko Delfinestä taikka Glommenista.» Niinikään hän oli kuullut, että oli sähkötetty koko eilinen päivä ja tänään odotettiin lopullista tietoa. Kun miehet kello kuusi tulivat kannelle, oli suolaproomu taas laivan kyljessä ja espanjalaiset alkoivat hiivata laivaa. Tämä työ tapahtuu siten, että proomusta, joka on köytetty laivaan kiinni, heitetään pienillä, pitkävartisilla lapioilla suola yli laivan reelingin suoraan luukuista sisään. Laivan oma miehistö luo ja tasoittaa sitten suolan ruumassa. Kapteeni huusi minut jonkin ajan kuluttua työstäni ylös kannelle.

— Kuule, West, pese naamasi ja pane pyhävaatteet, päällesi, niin lähdetään konsulaattiin. Glommenin ensimmäinen perämies tulee sen kapteeniksi, toinen perämies sen ensimmäiseksi perämieheksi ja meidän toinen perämiehemme sen toiseksi perämieheksi. Sinulle uskotaan Delfinen toisen perämiehen toimi.

Olin iloinen. Totta puhuen en nyt olisi välittänytkään Glommenin perämiehyydestä, vaikka olisin siten välttänyt Rion matkan. Minun tilalleni mönsträttiin ruotsalainen merimies, joka oli päässyt sairaalasta ja odotellut saadakseen työtä. Hän tuli meille saman päivän iltana ja toinen perämiehemme lähti Glommeniin. Minä sain nyt muuttaa kanssista kajuuttaan ja kapteeninvahdissa määrätä ja komentaa.

Seuraavana aamuna kello kuusi saapui suolaproomu laivan sivulle. Espanjalaiset kiroilivat ja pitivät suurta melua, kun eivät heti saaneet ruveta heittämään suolaa sisään, koskei entistä oltu saatu luoduksi pois tieltä. He näyttivät käsillään etelää kohti Pontalis-selän yli. Siellä näkyi pieni ohut pilvi, jossa säteili sumujuovia. Taklaasin köydet alkoivat hakata vantteja ja partuuneja vastaan, ja veden pinnalle pitkin selkää ilmestyi tuulen viiruja, kaikki myrskyn enteitä. Sitten espanjalaiset huusivat yhdestä suusta: »Lavanto, lavanto!»

Hirmumyrsky, espanjalaisten kauhistus, oli tulossa. Ei kukaan voinut sanoa, kuinka pian. Se voi alkaa jo muutaman tunnin kuluttua, mutta viimeistään puoliyön aikana. Lavanto saa alkunsa Saharan erämaasta, missä sen nimenä on shiroko, ja sen voima on ehkä vielä suurempi kuin tuulispään valtamerillä. Se jatkaa kulkuaan yli Välimeren Espanjan rannikoille. Proomumiehet pelkäsivät, että lavanto yllättäisi heidät ennenkuin ehtisivät Pontalisiin, ja olivat ylen hermostuneita.

Kello seitsemän samana aamuna Kirsten ilmestyi kannelle täydessä tellingissä ja komensi veneen maihinmenoa varten. Koska kaikki miehet olivat työssä suolanlastauksessa, antoi hän minulle herttaisen määräyksen tulla häntä soutamaan kaupunkiin. Hän ei luopunut aikeistaan, vaikka kapteeni ja minä huomautimme, että on vaarallista nyt lähteä veneellä vesille, kun juuri odotetaan lavantoa. Tuuli tosin ei vielä ollut kova, ja maihin siis pääsisi vielä helposti, etenkin kun tuuli kävi paapuurin puolelta, missä satamakin oli.

— Emme ehdi tänään kotiin, hän huusi lähtiessämme. Kirsten hoiti peräsintä ja minä airoja.

— Hyvä, etten ottanut Magdaa mukaan; kapteeni ja kokki kyllä hoitavat hänet.

Kun tulimme rantaan, oli sama nuorukainen kuin viimeinkin sekä muitakin vene-vahtipoikia meitä vastassa. Nuorukainen auttoi kapteenskaa veneestä maalle ja esiintyi kaikessa niinkuin espanjalainen ritari ainakin.

— Tahtooko herra toinen perämies, olla hyvä ja tulla kanssani, niin koetamme löytää hotelli Castilia Nuovan, pyysi Kirsten.

Poliisin välityksellä löysimmekin pian hotellin ja saimme sieltä huoneen. Ikkunasta avautui näköala yli koko ulkopuoleisen selän.

— Ihana ja suurenmoinen on näköala.

— Niin on, me jäämmekin tänne odottamaan, sanoi Kirsten.

Mitähän me täällä odotamme, ajattelin itsekseni. Läksin hotellin korkeimmalle parvekkeelle, josta näköala oli sangen laaja. Sinne tuli myöskin hotellin isäntä ja vähän sen jälkeen Kirsten, joka alkoi kiikarilla katsella merelle päin.

— Kohta nousee lavanto, sanoi isäntä ja piti pienen valaisevan esitelmän siitä.

— Kummallista, kun ei mitään näy, puheli Kirsten. — Tähän aikaanhan heidän piti saapua.

Hotellin isäntä poistui, ja me seisoimme ääneti ja katselimme vuorotellen kiikarilla merelle. Vähän ajan päästä Kirsten ehdotti, että menisimme sisään, koska rupesi tuntumaan kylmältä. Istuttuamme hetkisen hän sanoi:

— Kaiketi tiedät, West, mitä minä odotan?

— En.

— Etkö enää muista? Sanoinhan minä, kun istuimme Plaza Demidalla, että Hildur ja lordi saapuvat tänne tänään. Oikeastaan pitäisi heidän jo aikoja sitten olla täällä.

— Jollei heitä pian kuulu, niin on heidän vaikea, miltei mahdoton päästä tänne, sillä kohta lavanto alkaa puhaltaa täydellä voimallaan.

Odotimme jonkin aikaa, ja sitten ehdotin lähtöä. Mutta Kirsten sanoi, että meidän täytyisi odottaa noin pari tuntia. Selitin, että oli aivan mahdotonta enää viipyä niin kauan ja muistutin hänelle Biskajan myrskyä. Sitten menimme taas parvekkeelle, jossa seisoimme puolisen tuntia katsellen ja tähystellen. Viimein sain tuon itsepäisen naisen pois kylmästä tuulesta. Samalla koputettiin ovelle ja ojennettiin rouvalle sähkösanoma.

»Rouva Bäck. Cadiz, Hotelli Castilia Nuova.

Lissabon, perjantaiaamuna. — Saavumme Cadiziin sunnuntaiaamuna
'Seastarilla'. Hildur.»

Päätimme heti lähteä Delfineen. Maksoimme laskun ja riensimme rantaan. Lavanto oli jo hyvässä alussa. Kun tulimme veneen luo, pudisti vahtipoika päätään ja hoki viittoen kädellään selälle: Lavanto, lavanto. Hän koetti selittää, että oli mahdotonta päästä enää laivaan; täytyi odottaa siksi, kunnes lavanto lakkaisi puhaltamasta.

— Kuinka kauan se voi kestää? tiedusteli Kirsten.

— Kolme, neljä vuorokautta.

— Mahdotonta jäädä tänne niin pitkäksi aikaa. Minun täytyy päästä kotiin Magdan tähden. Kuka häntä siellä hoitaa.

Koetin selittää, etten edes jaksa soutaa venettä tällaisessa tuulessa kuin muutaman metrin rannasta, jos sitä ensinkään saan liikkeelle.

— Minä soudan sitten, koska sinä et jaksa, sillä minun pitää päästä kotiin Magdan luo, lapseni luo.

— Ei mitään turhaa lörpöttelyä, tästä on leikki kaukana, vastasin ja huusin samalla vahtipojalle, että hän koettaisi saada kaksi hyvää soutajaa. Hän juoksi lähellä olevaan satamatyömiesten majaan, ja sieltä tuli kymmenkunta miestä, jotka ilmoittivat olevansa halukkaita. Valitsin heistä kaksi. Lupasin heille viisi pesetaa mieheen soudusta Delfineen sekä yhden pesetan päivässä ja vapaan ruuan siltä ajalta, minkä heidän tuulen takia oli pakko pysyä laivassa. Venepoika sai maksunsa kaksinkertaisena. Soutumiehet asettuivat paikoilleen tarkastettuaan airot ja huomattuaan ne eheiksi ja virheettömiksi. Kirsten määrättiin istumaan veneen peräpuolessa olevalle pohjatrallille, jossa hän saattoi nojata selkäänsä minun polviini. Ellei tuuli vähän ennen lähtöämme olisi kääntynyt suorasta etelästä lounaaseen, olisi meillä ollut jonkin verran toivoa päästä laivaan, mutta nyt se puhalsi suoraan tyyrpuurin sivua vasten. Päästyämme sata syltä sataman suulta rupesimme saamaan merta veneeseen, ja Kirsten joutui istumaan vedessä.

— Kyllä minä nyt koetan kääntää takaisin, vaikka sekin on jo vaarallista.

— Ei vielä, koetetaan vain, jos päästäisiin perille, intti Kirsten.

— Mitä te miehet arvelette? kysyin, mutta en voinut kuulia heidän vastaustaan. Samassa löi aalto veneeseen ja täytti sen puoleksi.

— Käännä, West, Jumalan tähden, heti takaisin! huusi Kirsten, jota nyt alkoi peloittaa.

— Myöhäistä! vastasin ja samalla näin Kirstenin yrittävän nousta.

— Älkää nousko, istukaa paikallanne!

— Veneessä on niin paljon vettä, etten voi istua, olen läpimärkä.

Kun hän taas koetti nousta, niin painoin hänet takaisin veteen. Olimme nyt sivu edellä kulkeneet tuulen ja aallon mukana paapuurin puolelle niin pitkälle, että oli mahdotonta päästä Delfineen. Emme olleet juuri ensinkään lähenneet sitä, vaikka veneen kokka soutaessa oli sinne päin käännetty. Nyt oli yhtä mahdotonta päästä laivaan kuin kääntyä takaisin, sillä molemmissa tapauksissa meri löi suoraan sivulta sisään. Ainoa keino oli kääntää myötätuuleen, vaikka vaara silloin ei ollut paljonkaan pienempi. Se oli kuitenkin ainoa suunta, johon vene kulki. Käänsin siis sen myötätuuleen, joka vei meitä suoraan aavalle merelle. Nyt tuli peräpuolelta suuri aalto ja me seisoimme kaikki polvia myöten vedessä.