Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.
HONKAKANNEL
I
KIELTEN VIRITYS
Es. Paavo-Kallio
Ensimmäisen kerran julkaistu 1886.
HONKAKANNEL
I.
KIELTEN VIRITYS.
Sisältö.
Sivu.
Luettuani J. H. Erkon "Uusia runoelmia"…… 1.
Kaksi kannelta…………………………. 2.
Väinö soittaa………………………….. 4.
Väinön laulu…………………………… 6.
Säveleitä metsässä……………………… 8.
Liitto………………………………… 9.
Saiman lintu…………………………… 11.
Viime matka……………………………. 12.
Valkolilja…………………………….. 13.
Vuohensilmä……………………………. 14.
Luojan kukat…………………………… 15.
Kumpi onnekkaampi………………………. 16.
Virhe kaunistaa………………………… 17.
Valhepuna……………………………… 18.
Iltakello……………………………… 19.
Kamala vieras………………………….. 20.
Kullankuva…………………………….. 21.
Sairas, terve………………………….. 22.
Kadonnut Helmi…………………………. 23.
Langennut tähti………………………… 25.
Tulipalossa……………………………. 26.
Murhanhalu…………………………….. 28.
Kankuri……………………………….. 29.
Lääkäri……………………………….. 30.
Tähtein tutkia…………………………. 31.
Nyt, sitten……………………………. 32.
Taideniekka……………………………. 33.
Kamala seikka………………………….. 35.
Pappilan kosiat………………………… 36.
Kumpi oikeassa…………………………. 38.
Miks' ei onnistu……………………….. 39.
Kumma kello……………………………. 40.
Lapyrintti…………………………….. 41.
Varpu raukka…………………………… 42.
Oja…………………………………… 43.
Koivumme………………………………. 44.
Merellä……………………………….. 45.
Vapaus………………………………… 47.
Mikä neuvoksi tulisi……………………. 49.
Perkeleen paula………………………… 50.
Autuus………………………………… 51.
Kadotus……………………………….. 52.
Takki petti……………………………. 53.
Muutoksia……………………………… 54.
"Juurikkaat kuin Seiloon päitä"………….. 55.
Vahingoita…………………………….. 56.
Sovinto……………………………….. 57.
Kaksi kyyneltä…………………………. 59.
Luonnontiedettä………………………… 60.
"Susuu"……………………………….. 61.
Niinpä muinen minäkin…………………… 62.
Piiloja……………………………….. 63.
"Yks' on poissa"……………………….. 65.
Kodin tyttö……………………………. 66.
Köyhä kansa……………………………. 67.
Haudalla………………………………. 68.
Hän muuttui enkeliksi…………………… 69.
Sankari……………………………….. 70.
Liperaali……………………………… 71.
Neila löysi kullan toisen……………….. 72.
Älä sure neitonen………………………. 78.
Kielletty heelmä……………………….. 74.
Ystäväni kuva………………………….. 75.
Savon tyttö……………………………. 76.
Pohjan tyttö…………………………… 77.
Savon ja Pohjan tyttö…………………… 79.
Suntiopojan muistikirjaan……………….. 81.
Riennä aika……………………………. 82.
Siskokulta…………………………….. 83.
Miekalle työtä…………………………. 84.
Kahden vaiheella……………………….. 86.
Pikku Katri……………………………. 88.
Kotiin, kotiin…………………………. 89.
Kadonnut tunne…………………………. 91.
Iidalle……………………………….. 92.
Sorsain lähtö………………………….. 93.
Autuuteni……………………………… 96.
Sortunut kantelo……………………….. 97.
Poistunut……………………………… 99.
Kyyhkyislakka………………………….. 101.
Keskiyöllä…………………………….. 103.
Sumulla……………………………….. 104.
Nuorille………………………………. 105.
Toukokuun 23 päivä I……………………. 106.
" " " II…………………… 108.
Aamusta iltaan…………………………. 109.
Impyselle……………………………… 110.
Uusi koti……………………………… 111.
Helga raukka…………………………… 113.
Miekka seinällä………………………… 116.
Ei, vaan………………………………. 118.
Haudan kaivaja…………………………. 120.
Soitonvoima……………………………. 122.
Kerta kostan…………………………… 124.
Eräälle arvostelijalle………………….. 126.
Lapsuuteni ajoilta IV…………………… 128.
" " V……………………. 130.
" " VI…………………… 132.
" " VII………………….. 134.
" " VIII…………………. 134.
" " IX…………………… 136.
" " X……………………. 136.
" " XI…………………… 137.
" " XII………………….. 138.
" " XIII…………………. 140.
Lapsuuteni ajoilta XIV………………….. 142.
" " XV…………………… 147.
" " XVI………………….. 151.
" " XVII…………………. 152.
" " XVIII………………… 153.
" " XIX………………….. 154.
" " XX…………………… 155.
" " XXI………………….. 156.
" " XXII…………………. 157.
" " XXIII………………… 159.
Luettuani J. H. Erkon
"Uusia Runoelmia".
Kerran soisin helkkiväksi
Kanteloni kotoisen —
Pohjan peippo täältä läksi
Luokse lännen impyen,
Tässä tuhat suuteloita
Impysen — no, katsos noita!
Hurmemehu kieleltänsä
Solui, peipon juotteli,
Vihki lauluun, äänessänsä
Uusi kieli värähti,
Perussävel tuttu vainen
On, ja se on suomalainen.
Nouda, peippo, saloillemme
Eteläistä purppuraa,
Loihde kukkaan kinoksemme,
Vehmakkaaksi kalve maa!
Sua suuri Suomen kansa
Muistaa sydänaarteillansa.
Kaksi kannelta.
Väinö, virtasen kuningas,
Tässä ennen laulut laati;
Norot notkui, paadet paukkui,
Taivon kansi kalkahteli.
Onko tässä nuorisossa
Nousevassa, kasvavassa,
Joka soiton valloittaisi
Suurelta sukuisältä,
Kuninkaalta kannelkullan?
Ei oo tässä nuorisossa
Nousevassa, kasvavassa
Tämän pulmun purkajata,
Kanteloisen päästäjätä;
Poikaset alulla vasta,
Vielä kesken kasvuansa,
Arkamielet, kunnottomat.
Kons'ei Väinön kannelkullan
Soittajata, kymmenkielen,
Niin mä aikani kuluksi,
Omaksi iloksi vainen
Tuota honkakanteletta,
Yksikielistä ramua
Oottaissäni kaijuttelen.
Väinö maakivellä istui,
Paaterolla poukutteli,
Minä pirtin kulmakkeessa
Jouhisomman suikuttelen;
Väinön soitto taivahille
Kuului, salot, salmet halkoi,
Minä torakkain iloksi,
Sirkat tanssiin taivuttelen;
Väinö pitkän yön perästä
Päivän suori soitollansa,
Minä alan keskiyöllä,
Ett'ei naista naurattaisi,
Kun ma pilpatan pahasti;
Väinö viime kerran soitti
Matkavenheen saatuansa,
Ilmoihin ylettyänsä,
Minä kuopan vierustalla
Satalevon saatuani;
Väinö soittaa taivahilla
Henkien iki-iloksi,
Min' oon vaiti mullan alla
Vuottain viljon veljyttäni.
Kaiju, kaiju kanteloinen,
Virttä paha vierettele,
Ettei loppuisi peräti
Soitto Suomemme saloilta,
Laulun kaiku Karjalasta!
Väinö soittaa.
Väinö kulta halmeillansa
Helkyttävi kanneltansa,
Veden neidot herkeävät
Leikistänsä niin;
Metsän neidot piiloissansa
Herää sammalvuoteiltansa,
Kumma soitto kaijullansa
Tunki unelmiin.
Tyttö niemen kannaksella
Uinuu kaislavuotehella,
Hänt' on Väinön kanteleella
Voima uuvuttaa;
Tyttö kaislavuoteeltansa
Heräjä ei konsanansa,
Herran hely unelmiin sen
Saattoi ijäisiin.
Kontiomme konnun jätti,
Silmistänsä helmet lähti,
Ne hän paksuin kämmeninsä
Pyyhki, kuunteli;
Päänsä painoi kämmenille,
Uudet helmet taasen niille
Valui, nousi linjaksensa,
Ääntä läheni.
Mesikämmen naudan kanssa,
Susi, lammas seuranansa,
Saapuu soittoon, vieraitansa
Väinö huvittaa,
Tanssii sormet kielosilla,
Kyynel kannen reunamilla.
Ilma kaikuu — ihanaa!
Oi taivas! ihanaa!
Poskipäillä Väinämöisen
Hehkuu rusko nuorukaisen,
Silmä immen ihanuutta
Välkkyy kuvastaan;
Säveljakso kannelkullan
Iloisampi taasen kuullaan,
Kyynel tanssii kantelolla —
Kaunis tosiaan!
Päivän ruunu, aurinkoinen,
Kuuhut, illan armahainen,
Läksi pilvilinnastansa
Tuota kuulemaan;
Henget maasta, taivahasta
Kanteloa kaikuvaista
Kuullessansa ollenkaan ei
Muista kotiaan.
Riemu, liike kunnahalla
Kummallinen kaikkialla,
Vieretysten ruumiillista,
Ruumiitonta on;
Ukko purpra viittanensa
Häärii kesken luomiensa,
Väinö tuskin huomaa Herran,
Soittaa suruton.
Soita, kuulu kuninkaamme,
Korkee runonruhtinaamme
Ett'ei maamme armahainen
Tomuun tukehtuisi
Viel' on nuorta Väinölässä,
Joka soiton heilunnassa
Heräjää, käy kuulemaan ja
Itse oppimaan.
Väinön laulu.
Kielet hiljaa illan tyynehessä
Kaikuu laineilta järvien,
Ahden lapset kaislavaattehessa
Lyövät kieliä kanteleen,
Ahti kaijuttaapi suurta soitintaan,
Siihen tyttärensä säestävät vaan,
Vetten karja jo havahtaa
Ja ihailemaan tuota matkajaa.
Niinpä Väinön laulu korkealle
Suomen metsissä kajahuu,
Ääntä luo se Suomen taivahalle,
Sieltä maailmaan se kimmahtuu,
Kertoo kansan pienen kärsimyksissään,
Jok'ei armastansa hyljää sittenkään,
Vaikka sorron on kärsinyt,
Viel' kanneltansa helkyttääpi nyt.
Suomen lasten suusta ihanainen
Mahtilaulu taas kerran soi:
Ken jo mursi ikeen muukalaisen,
Jotain muutakin tehdä voi;
Ken nyt veisi meiltä ruunun kirkkahan,
Peitsen, tapparan ja kilven hohtoisan!
Kansa osti ne verellään
Ja kirkasteli kärsimyksillään.
Nouse, nouse, suuren Suomen kansa,
Katso taivas jo ruskottaa,
Öiset peikot poistaa valollansa,
Koston henkenä leimuaa;
Ken nyt kärsimystä sulle tuonut on,
Sillä palkinton' on paikka onneton,
Heiluu miekka jo enkelin
Ja kurjan joukon hakkaa verihin!
Säveleitä metsässä.
Vaiti, hiljaa! kuunnelkaamme
Mikä humu,
Mikä kumu
Hongikossa?
Kenties siellä nähdä saamme
Tapioisen
Kanteloisen
Soitannossa.
Siirtykäämme lähemmäksi
Varovasti,
Viekkahasti
Ett'ei luulis
Pedon täällä telmääväksi,
Joka vimmain,
Murhainnoin
Ääntä kuulis.
Siirtyjissämme varovasti
Vainen yhä
Soitto pyhä
Eteneepi —
Vahvistuen ankarasti
Tuuli hyinen,
Syksyöinen
Rajuileepi.
Liitto.
Nyt, armas Helmi, kerron
Tunteeni sulle näin:
Kummulla yksin istuin,
Historia vieressäin.
Kun taukos lintuin laulu,
Mit' tuossa kuuntelin,
Sain rillit nenälleni
Ja kirjan tempasin.
Mä lu'in taisteluista
Entisten veljesten,
Kuin Ruotsin, Suomen poika
Kuol' toisen vierehen.
Kuin heitä yhteen liitti
Yks' toivon tuulahdus,
Ja kuollessakin valtas
Viel' yksi kaipaus.
Miss' auhtot Suomen veri
Ja hanget purppuroi,
Sen vihki Ruotsin henki
Ja Ruotsin torvi soi.
Kun Ruotsin virrat vuosi
Ja maita kultaili,
Niin vainaat Väinön kannel
Vaijertain hautasi.
Ja rauhan toimet taasen
Riidatta suorittiin,
Ain' ystävyyden hehku
Veljissä loisti niin.
Miss' oisi auttajata,
Ken riidat häätää vois,
Niin rauha rannoillemme
Runsaamman onnen tois!
Sa tänne kätes anna,
Me siihen tartumme,
Ja kaiju, kannel, kaiju
Ja vihi liittomme!
Ken tahtoo vastaan olla,
Jatkakoon riitojaan,
Vaan kunnon Suomalainen
Ei luovu liitostaan!
Saiman lintu.
Äitin pieni enkeli
Nurmen alle peitettiin,
Lintu sorja huomattiin,
Haudan luona lenteli.
Poika "Saiman lintusen"
Verkollansa pyydysti,
Häkkiin, raukan, asetti,
Kantoi Saiman äitillen.
Lintu vankeudessaan
Päivän lauloi helkytti,
Toisena jo vaikeni,
Suruisena istui vaan.
Saima uness' ilmestyi
Äitillensä vaijertain:
"Poiss' on kaunis laulajain!"
Äiti heräs, hämmästyi.
Aamun tullen joutuisaan
Riensi, pienen lintusen
Laski haudan verehen,
Lens' se haudan pihlajaan.
Laulu kaikui helkähtäin;
Kiertää hautakumpua
Eikä heitä laulua —
Itkein äiti kotiin päin.
Viime matka.
Vanhuksen mä joka päivä näin
Astelevan kalmistohon päin,
Seisahti hän syreenien luokse,
Viehätteli häntä heelmäin tuokse.
Syksyn tullen kerran huomasin
Saattojoukon, tumman paarinkin,
Vanhus kulki siinä viime kerran
Syreenien luo — ei, luokse Herran.
Valkolilja.
Kukkaniemen korvakkeessa kasvoi valkolilja,
Sinne kulki hilpeänä pieni neiti, Hilja,
Poimi kukkaisia
Monen muotoisia.
Valkoliljan loistottoman poimimatta jätti,
Punaruusut rinnallansa kotiansa lähti,
Lilja yksinänsä
Laski kyyneltänsä.
Nuorukainen törmänteellä tutki loistoisuutta
Sini-, puna-, keltakukat löys', ain' etsii uutta,
Kunnes pienokaisen
Huomas valkeaisen:
Kukka kaino, muoto nöyrä aarre arvokkaisin,
Puutarhaamme pääset sie kuin konsaan loistavaisin,
Siell' ei kansa tallaa
Jalkojensa alla.
Vuohensilmä.
Niityn kunnahalla kukkii
Vuohensilmä valkeainen,
Vaikk' on päivä mailleen mennyt,
Viel' on kukka aukinainen.
Mehiläinen, illan lintu,
Kukkaan avonaiseen lensi,
Äkin kiiti tieheen taasen
Konsa karvaan ma'un tunsi.
Mehiläinen mennessänsä
Moisen opin lauloi vainen:
Yöt on ummess' yrttikasvi,
Mehutoin vaan avonainen.
Luojan kukat.
Miksi poikkeematta pikku Janne
Kukittelee Anna siskosensa,
Kukittelematta Heiman jättää? —
Siksi että Heiman poskipäille
Kylvi ennen kukkaisia Luoja,
Annan posket kukkaisitta jätti.
Kumpi on onnekkaampi?
Heisan, kunnon veikkonen,
Sull' on kelpo neitonen:
Kymyniska, vääräsuu,
Tiesi, mikä muu! —
Vaiti! eihän onnea
Sinunlaista kaikilla:
Kultaas kaikki rakastaa,
Hänkin kaikkia!
Virhinensä Ellini
Kaunis on, mun lempeni
Saanut, muut ei konsanaan, —
Hän taas minun vaan!
Virhe kaunistaa.
Silmässä on neitosen
Pienen pieni virhinen.
— "Tuota ihaelet! miksi? —
Voiko väittää kaunihiksi? —
Moinen virhe silmässään! —
Miellytä ei ensinkään!"
Pinnalla kun tähtyen
Huomaa himmin pilkkusen,
Selvemmin se voinen toistaa,
Miten itse tähti loistaa
Kirkkahasti; vertailla
Haluamme kaunista.
Valhepuna.
Miksi vieress' ikkunan
Esko Neili armastaan
Suutelee, ei konsaan muuten? —
Lasiverhot punallaan
Luovat siinä hohdettaan
Kasvoille, mi kalvaat muuten.
Punaposkiseksi luulee
Esko siinä Neiliään,
Neili Eskon oikut kuulee,
Puhkee raukka itkemään;
Huolissansa keinon keksii:
Posket maalaa huomiseksi.
Iltakello.
Paimen poika pikkarainen
Iltakellon kuuli,
Heltyi sydän, taivahaisen
Ääneksi kun luuli,
Lakin otti; keltatukka
Välkähti kuin päivän kukka.
"Konsa Luojan kellon ääni
Kaikuu paimenelle,
Silloin kallistan mä pääni
Salon penkerelle,
Pennu, kirjo vieressäni
Suree, itkee lähtöäni."
Kamala vieras.
Hän kulkevi viikate olallaan,
On kulkenut vuosia tuhansin
Ja poikennut tölliin ja palatsiin,
Kylähän sekä kaupunkiin.
On kumma ja kolkko hän muodoltaan,
Ei askelo kuulu, mutt' astuvi vaan;
Luuranko se paljaana notkahtaa,
Yli kynnyksen astahtaa.
Häll' kirja on laakea laitainen
Ja käessähän on kynä huippuinen,
On vaara, hän syäntäsi tarkoittaa,
Siell' pännänsä kostuttaa.
Ja kirjahan laakea laitaiseen
Hän ilkkuen nimesi kirjoittaa:
On siellä jo herraa, narria,
On miestä ja vaimoa.
Kullan kuva.
Tyttö lapsi toisten parvessa
Vakain istuu, kaunis, kukkea.
Opettaja häntä lähestyy,
Neuvoo, syleilee,
Sitten painaa lapsen otsahan
Tuntehikkaan suudelman.
Poijes kääntyy, salaa liinallaan
Kävellessään pyyhkii kasvojaan,
Hyräelee surulaulelmaa,
Tyttöön katsahtaa,
Tuolillensa istahtavi niin,
Päänsä nojaa käsihin.
Tuttu kuva pyrkii mullastaan
Häiritsemään hänen rauhoaan;
Vuosia jo vaikka maannut on,
Nousee toisinaan;
Nyt sen taasen kävi nostamas
Tyttö seitsenvuotias.
Sairas, terve.
Sairas laakson kaunis kukka,
Soma mustatukka,
Sairas Impipienoiseni,
Riemu sydämmeni.
Säästä, Herra, kukkaseni,
Kuule pyyteheni!
Paree munkin eestään kuolta,
Kuin on kantaa huolta.
Kuolon enkel' usein hiipi,
Hieno silkosiipi,
Kutsuu poijes valituita,
Herran armotuita.
Vaan on Liljallani vielä
Aikaa olla siellä;
Luoja, käy hän ilomiellä
Vielä elontiellä.
Terve laakson kaunis kukka,
Soma mustatukka!
Terve Impipienoiseni,
Riemu sydämmeni!
Kadonnut Helmi.
Pois hämär' illan pakenee;
Tuo ruunu kiiltäväinen
Jo öisen huoneen valaisee
Ja Helmi säihkyväinen.
Kuin ilma, läpi hohtava,
Kuin päivän säde, kirkas;
Ei pienintäkään pilkkua,
On niin tuo Helmi puhdas.
Taas kerta saliin pimeään
Niin tuun, käyn ruunun luokse
Ja isken tulta kynttilään
Ja ihailemaan juoksen.
Ma seisoin huoneen seinällä
Tähtäilen Helmen kohtaa,
Vaan kauheasti himmeeltä
Nyt kynttiläiset hohtaa.
Ja lasihelmet, särmiöt
Ei murra valovirtaa,
Ei kaaren väri-ilmiöt
Kaunista särmäin pintaa.
On Helmi poissa! hukkunut! —
Voi seikkaa katkerata! —
Ei lasit jaksa hehkua,
Ne kaipaa valkeata.
— Sä konna! — varas! — ryöväri!
Kun voit noin julma olla.
Niin nielköön sinut helvetti
Ja syököön turmiolla!
Sä Helmen meidän ruunusta
Veit; — konsaan et saa nähdä
Sä Taivaan Herran kasvoja,
Vaan katumusta tehdä
Saat vuotta tuhat miljoonaa
Paikassa kauheassa,
Vaan sittenkään ei toivoa
Sull' käydä rauhan maassa! —
Yks' lausui: "Helm' ei ollut se,
Ol' kultaa Ivalosta", —
Sä viekas konna, vaikene!
Tai — varkaan tuomiosta!
— On nuorukainen kuihtunut,
Hän suree Helmiänsä,
Ja ruunu aikaa sammunut
On hänen vierestänsä.
Langennut tähti.
Mä hyrskien, huokaten kohta
Jo saavun läp' elämän maan,
Ei Luoja, vaan sallimus johtaa,
Mä kohta jo levätä saan.
Voi entinen poistuva kulta,
Sun muistos on kyynelten vuo,
Mä vieraissa juoksen ja Sulta
Ei kenkänä viestiä tuo!
Ei laulaja konsana tiedä,
Miss' onnensa tähtönen käy,
Ja silmäns' ei katseita siedä,
Ei tuntonsa huomaavan näy.
Vaan luotansa täytyvi poistaa
Tuo aate: miss' enkeli lie!
Sen muoto vaan taivaalla loistaa,
Vaan sinne ei johda mun tie!
Jos tuntis' en elämän illan
Jo käyvän, niin toivoa vois,
Ett, Luoja ois laativa sillan,
Mi meidät viel' yhtehen tois!
Tulipalossa
Liekki roihuu taivahille,
Savupilvi luhistuvan
Huoneen varjostaa.
Melske kuuluu etähälle:
Ruiskuin loske, hiilten pauke,
Miehet sammuttaa.
Iloisa on nuorten katse
Milloin savun tuprakasta
Joku tuupertuu.
Mieluisaa on nuorisolle
Näyttää, miten iskuistansa
Luonto alistuu.
Mutta kadun kulmakkeessa
Nojaa vanhus kalpeana
Pattisauvahan —
Arkistonsa arvokkainen,
Vaivat vuoden viidentoista
Roihui ilmahan.
"Uudestaanko alettava?" —
Suojaan päästen peilin huomaa,
Kyynel vierähtää,
Hapset harmaat, ryppymuoto,
Kumaraiset hartionsa
Siinä selviää.
Yönsä pitkän pöydän luona
Valvoo, häärii kuten ennen,
Aamu joutuu noin;
Toimii yhä, papereihin
Vaan ei muuta ilmesty kuin:
"Turma onnetoin!"
Murhan halu.
Mä kärpäsiä pyytelen
Otusta suurempaa kun en
Mä taida nyykistää,
Ja murhan halu rinnassain
Niin kytee kuten suurillai,
Sen täytyy tyydyttää.
Ja talvella kun kärpöset
On piiloihinsa nukkuneet,
Oon vallan onnetoin,
Mä paperista lintusen
Teen, sitten silvon, leikkelen
Ja kesää ootan noin.
Sä petyit, suuri Jumala,
Kun tiikerille hampaita
Loit ilman tarvetta;
Ne suuhumme jos laadittiin,
Keksintöin aika säästyis niin
Tutkimaan totuutta!
Kankuri.
Loimet soluu niin kuin virta,
Poljin loskaa, paukkuu pirta,
Kankur'akka toimessansa
Huolt'ei pidä lapsestansa;
Lapsi pärvöttelee puolat kokonaan,
Itse peittyy tuohon lankain tuprakkaan.
Lääkäri.
Hevoslääkärill' on kumma tapa:
Ensin lonkka esiin, sitten lapa; —
Tuota tietää hälläkin ois' aika:
Pää on pahimpien tautein paikka!
Tähtein tutkia.
Kävin kasarmille päin,
Polun vieres jotain näin:
Vanha mummu selällänsä
Siinä maata kellittää,
Tyhjä pullo vieressä.
"Nouse, kulta muorini,
Muuten tapaa poliisi!" —
Muori: "herra, katson noita
Lentäviä tähtiä" —!
Niin — ja kiikari vieressä!
Nyt, sitten.
Pikku Elli valkokutriaan,
Keritsimet saatuaan,
Leikkaa kiiruissaan;
Keritsimet kun vie poijes äiti,
Itkee vaijertaa;
Ett' on ruma lovisena pää,
Tuot' ei lapsi nää.
Konsa Elli kasvaa isoksi,
Tulee mailman immeksi,
Muotinukeksi,
Yhtä innokkaasti salaa, julki
Jatkaa hiuksiaan;
Ett' on tekotukka petosta,
Tuot' ei oivalla.
Taideniekka.
Helga aamuin kalpeainen,
Hiukset tungan turjallansa,
Hampahita siellä täällä,
Silmät sippuroisillansa.
Huonehensa kulmakkeessa
Päällä pienen pintapöydän
Siin' on kamua kaikenlaista:
Siinä maalitötteröitä,
Pensseleitä, palmikoita,
Hammaskerrat kahdenlaiset:
Irtonaiset, leuvalliset;
Harjat, purat, puikkoneulat.
Aamupäivän sitten Helga
Pöydän luona työskenteli
Suuren peilin suosiossa;
Viivat laati säntillensä,
Kulmansa harjoin haraili,
Leuvat latoi, jatkoi hiukset,
Lipoi vettä vaattehille.
Iltasella keito kukka
Taasen kiitää tanssiloissa,
Kaunihiksi kiitetähän. —
Siit' on harmi Helgasella
Kun ei kylän nuoret tiedä
Ett' on Helga taideniekka,
Kauneus omoa-työtä,
Oman vaivan viljehestä.
— Kyllä kelpaa ylvästellä
Monen nuoren keijukaisen
Luojan armoantimilla!
Kamala seikka.
Kartanossa aamusella
Juoksen, kummallista nään:
Neiti istuu einehellä,
Leuvat, hampaat vieressään:
"Moist' en konsaan ennen nähnyt!
Ken tuon hävityksen tehnyt?" —
Neiti antoi tietää herran
Miten renki julmasti
Kohteli, ja siitä kerran
Rengin selkä höyrysi:
"Jos vaan ken saa tiedon tuosta,
Kohta saat sä tiehes juosta!"
Pappilan kyyhkyset.
Pappilaan kosioita
Tuli kolme illalla,
Iloista, reimaa poikaa
Ja pulskaa muodolta.
"Teill' onko tyttäriä?" —
Kysyivät saapuissaan —
"On tässä kyyhkysiä
Kahdeksan kaikkiaan". —
Nuorinta heistä laittaa
Äitinsä parilallaan —
Ei häntä ikä haittaa,
Ei vuodet ollenkaan.
On hällä tekotukka
Ja ostohampahat,
Poskilla maalikukka,
Las'silmät kirkkahat.
Seuraava kyyhkysistä
On vallan hampaaton
Kuin laiskiainen. — Mistä
Tuo hammaskato on? —
Kaikista kaunihimpi
Ja muuten lempein
On talon kolmas impi,
Syömensä herttaisin.
Huulet kuin sini taivaan,
Silmät kuin mansikka
Ja hampaat mustat aivan,
Hius hanhen harmaja.
Kun tuohon kukkatarhaan
Joutuivat kosiat,
Keksivät keinon parhaan:
Tiehensä juoksivat.
Viel' oisi ollut viisi
Vanhempaa lintua,
Vaan heistä kuka hiisi
Kehtaisi laulella!
Kumpi oikeassa?
"Mistä, velikulta, kirkkoherra
Moisen vatsan saanut on?"
Luona papin ahkion
Talonpoika huusi kerran.
"Mihin, velikulta, pitäjeestä
Leivät, juustosinkaleet,
Voit ja lihankietaleet? —
Vatsahan sen "sanan eestä!"
Noin se kumppaninsa selvittelee
Papin vatsan laatua;
Tuot' ei voi hän uskoa:
"Henkihän sen pullistelee!"
Miks'ei onnistu?
Nuorukainen tauluaan
Kääntää, laatii "sifrojaan",
Summaa ilmesty ei vainen;
Häiritsee työn sulonainen,
Jonk' on nähnyt istuvan
Luona talon ikkunan —
Rehtorill' on sydän kylmä vasta:
Toruu laiskuudesta lemmen lasta.
Kumma kello.
Tyvenellä ihaellen
Luonnon suloa
Kuhnustelee vaan,
Myrskyn tullen kiiruhtaa kuin
Vanki pakoa,
Tied' ei ajastaan.
Lapyrintti.
Lapyrinttiä Niilin laaksoissa
Moni ihmehin kummastuu,
Vaan raamatun sokkeloin vertaista
Niilin hiekalla ei kohou.
Moni lapsuudestahan vanhuuteen
Sen piiloja tutkielee,
Vaan kuolema kaataa väsyneen
Ens' sokkelon — eteiseen.
Varpu raukka.
Varpu raukka kohmetuksissansa
Kykkii päällä kylmän maan,
Tuskin liikuttaa voi jalkojansa,
Siipiään ei ollenkaan.
Hyvä lapsi korjas sen
Pirttiin, laski orrelle;
Siipi viel' ei liikkunut
Kun jo alkoi laulamaan! —
Kevään tullen poika laski
Varpu raukan lentohon;
Kaiken kesää armahasti
Alla pirtin ikkunaisen
Kiitostansa lauleli,
Talven tullen — katosi!
Oja.
Kuulin vanhan kydön ojan
Itseksensä lausuvan:
"Usein saatan paimenpojan
Arvaamatta hautahan;
Päältä soukka — poika tuumaa:
Tuoss'ei paljon tarvita, —
Yli astuu, parras lohkee,
Poika lojuu mudassa.
Rapakauhtanassa poika
Huutomerkki moinen on:
Se on alta vaarallinen,
Jok' on päältä viaton!"
Koivumme.
Miksi koivu ikkunamme alla
Koht' on kahta mointa korkeampi
Kuin on yhtä vanha napurissa? —
Siksi että meidän asuntomme
Hyvinkin on puolta matalampi;
Puu ei kasva vallan siimeksissä.
Merellä.
Laineet loistaa välkkyellen,
Päivän säteet värjähdellen,
Tyyn' on, aulis kaikkein mieli.
Laiva kiitää lainehissa
Kuin on villa untuvissa,
Mast' ei liiku, raak' ei rysky.
Kapteenimme torvellansa
Tähtää pitkin ilman rantaa,
Siell' ei vaaraa minkäänlaista.
Kosk'ei vaaraa nähtävissä,
Kuluu aika unelmissa.
Meri muka pauhaamahan,
Pauhas satain koskein verran;
Kurimukset vainolaisna
Väjyi meidän poikasia —
Viikinkien ryöstölaiva
Kiiti sorjin kokkinensa
Kuin on köyvyt lammen joutsen.
Lumpeet lekkuu, aallot notkuu,
Laineet huuhtoo laivan kantta —
Seurais leikki kummanlainen,
Jos ei ois' se unta vainen —
Ilma yltyy raivossansa,
Laivat kohtaa toisiansa,
Torvi kutsuu: joutukaatte! —
Kiirein nousin seisoalle:
Kaikk' ol' tyyntä, rauhaisata;
Ruokaneito kellollansa
Kutsui syömään laitostansa;
Tuo se kaikui: "joutukaatte!"
— "Päivällistä, vieraat, saatte".
Vapaus.
Missä päätöksesi nyt? —
Juomaan taasen yltynyt! —
Vaiti! kuulin sielun hoivan
Neuvon oivan,
Siks' oon leikkiin yhtynyt.
Vapautta kristityn
Näytän kunnes tyyperryn,
Muoto nukkuissakin vielä
Toista, tiellä
Vapaun ett' edistyn.
Lupaukset katalat
Orjain on ne laatimat,
Ei ne sovi vapahalle,
Penkin alle
Jonk' on usein asiat.
Viini, neste jalon puun,
Huuhtoo oppineitten suun,
Minä tyydyn halvempahan
Tavarahan,
Kun vaan vapahaksi tuun.
Juominen jos synti on,
On se pieni, kunnoton,
Kulkee rivin viimeisenä
Äpäreenä,
Jälkeen murhan, rosvion.
Kun on aika Luojan luo,
Pienen ryypyn silloin juon
Ettei, selvänä jos tulis,
Luoja luulis:
Tuo on ollut orja, tuo!
Mikä neuvoksi tulisi.
Mitä tahtoo hirtehiset peikot,
Ehdottoman raittiuden veikot?
Islaminko kansahamme tuoda,
Kun ei saisi janoonsakaan juoda!
Muutamanko juopon tähden multa
Temmattaisiin koko viina kulta?
Niinkö tulis lähimäistään auttaa:
Kohtuullinen kärsis juopon kautta!
Mitä Italian veikot joisi,
Joll'ei heidän viiniä juoda soisi? —
Marjahan kun itse Luoja laati
Ihmevoiman, joka käymään saatti!
Millä Saksa huuhtois huoliansa
Kun ei juoda saisi oluttansa? —
Piimän hinta Helsingissä suotta
Nousemistaan nousis kaiken vuotta!
Lapsellista! konsa Suomen kansa
Juonut oisi yli tarvettansa?! —
Ennallansa, se se parast' oisi,
Itse kukin parastansa joisi!
Perkeleen paula.
Nyt mä laadin laulun tällaisenkin —
Tiedä, mi on raittiuden henki,
Se on hieno perkelehen paula,
Jonka piru pistää juopon kaulaan!
Fariseenein hapatuksist' auta,
Luoja, pyhän laupiutes kautta!
Autuus.
Tuota aina tuumaelin:
Missä taivas, autuus on,
Toisiltakin kuulustelin —
Turhaan! Olin toivoton —
Tarinaksi viimein luulin
Koko jutun, kunnes kuulin:
"Myönnyn" huulilt' impyseni —
Nyt mä tiesin enemmän!
Piispoja jos rinnalleni
Tuotiin, jouduit häpeään,
Jos vaan kiistaeltiin noista
Autuasten asunnoista!
Kadotus.
Turhaan pyysin usean
Herännehen pietistan
Mua viemään taitavasti
Kadotuksen porttiin asti,
Nähdäkseni, miten perkeleet
Ovat tuttavani kiusanneet.
Viimein kulta Ellini
Pyytämättä toivoni
Täytti: käski mennä noille
Suuremmille markkinoille,
Siellä apinana tanssimaan;
Heillä muka pienen hyödyn saan.
Näin ol' ilmi rukkaset
Käsihini joutuneet —
Aatelkaatte tuskan tulta
Minkä tuotti Elli kulta!
Moisesta, jos mahdollista ois,
Vihamiehenikin veisin pois!
Takki petti.
Miksi impi tanssii noustuaan,
Vaikk'ei viel' oo täysin vaatteitaan
Ylleen suoriellut? — Tamppitakin
Nähnyt pihan poikki tulevan
Papereita kantain laukussaan.
— "Tässä haaste sulle, Mikko Raina,
Joudut oikeuteen lauantaina" —
Vieras lausui, läksi — Elli parka!
Pettyneenä vaipuu silmä arka. —
Kun nyt Elli näkee kerran toisen
Kiiltonapin, alkaa tanssin moisen
Kun on nähnyt muutakin kuin takin.
Muutoksia.
Kaisa kahden vuotisena
Tukisteli, silmät raapi
Kun pääsi luokse poikalapsien,
Impi-ijällänsä Kaisa
Suuteli ja halaeli
Kun pääsi seuraan kylän poikien,
Nyt hän Räikän puolisona
Nähdään jälleen muuttuneena:
Lapsen eljet taas on mielessä.
"Juurikkaat kuin Seiloon päitä."
Pappi huusi saarnassaan:
"Kun te tuutte maksamaan
Juurikkaani, älkää noita
Tuoko napasipukoita,
Lahoi, madon syömiä,
Niist'ei ruo'aks' ensinkään!" —
Seiloo istui laudassaan,
Kalipäänsä kallellaan —
Pappi jatkoi saarnoaan:
"Ystäväni, kuulkaa näitä:
Juurikkaat kuin Seiloon päitä! —
Niin, mä lausuin Seiloon päitä. —
Eikä taasen mitään muuta,
Armoa vaan ja voimakkuutta!" j. n. e.
Vahingoita.
Jo tiukusetkin tyyntykää,
Mun tieni hautaan johtaa,
Ja pientä valon kipinää
En matkallani kohtaa.
Mull' itse Herra ruusut loi:
"Sä seppel sido noista!" —
Vaan lempo kukkaisiini toi
Tallaajaa kaikenmoista.
Niin Herra laati kanteleen:
"Sä lapsi, soita tuota!"
Mä romautin halki sen
Ja hiivin pois sen luota.
Mun Herra Helmen nähdä soi:
"Hei, lapsi, valon arka!" —
Se katosi, en elää voi
Vaan hautahani karkaan.
Sovinto.
Kuuhut katsoo iltasella
Korven kolkkaan synkeään,
Siellä karhun kupehella
Makaa miesi verissään.
Nojaa päänsä rikkinäinen
Karhun paksuun kämmeneen,
Karhu raukk' on tyytyväinen,
Veitsi on käynyt sydämeen.
Miehen silmät vaipuneina,
Jäsenensä hervonneet,
Puol' on päätä sirpaleina,
Veret hankeen juossehet.
Karhu raukan silmät hohtaa
Vaimeata valoaan;
Vaikka murhaajan ne kohtaa
Tult' ei iske kumminkaan.
Miks nyt muuta ajatella
Yks' on seikka kummallai:
Kyll' on sijaa nietoksella
Maata heidän molempain. —
Lumen tullen ahkerasti
Laati karhu pehkoaan:
Tuossa lepään kesään asti,
Totta raukka rauhan saan! —
Ei! on suojas kehno viita,
Surma mieless' useain;
Nytkin päättyi vaino, riita
Vasta kuollen molempain.
Kaksi kyyneltä.
Vanhus harmaa syleilee
Lapsivilvakkaa,
Pyyhkii karpalaisen poskeltaan;
Mitä vanhus aattelee? —
Muistaa kipujaan,
Joit' on kärsinynnä matkallaan.
Tyttö leikkii nauraen
Kanssa hiuksien,
Joita näkee päässä vanhuksen —
Tietäisikö lapsonen
Ett'ei leikiten
Päästä ikään hiusten harmaiden!
Sitten hymyy vanhuskin,
Kirkkaat silmänsä
Kohden korkeutta tähystää:
"Voittanut oon kumminkin!" —
Lausuu ääneensä,
Ilonkyynel sitten vierähtää.
Luonnontiedettä.
Tähystelin kaiken kesää
Räystään alla pääskyn pesää,
Ootin nähdä poikain lentohon
Lehahtavan, elon taisteloon.
"Ootko nähnyt koko kesään
Emon lennähtävän pesään?" —
Kysyi ukko — "en" — mä vastaan,
Tuosta syntyi nauru vasta.
"Ensin emo tarvitaan
Munimaan ja hautomaan,
Sitten poikia, hyvä lapsi,
Odotamme joutuvaksi!"
"Susuu".
"Susuu" metsän hongikossa
Suhiseepi yhtenään,
Metsän karja karkelossa
Viihdyttävi päiviään.
Siivet huiskaa havustossa,
Tuo se kuihkii: "sususuu";
Rapse syntyy karkelosta,
Siitä korpi kajahuu.
"Sususuu" mä taasen kuulin
Vähän suruisemmin vaan,
Immen muisto, niin mä luulin,
Yhtyi honkain huminaan.
Niinpä muinen minäkin.
Hiuteet kiitää taivahasta,
Ropsii ikkunoita;
En voi laata katsomasta
Leikissänsä noita.
Lapset tuolla kiitelevi
Hiudetanssin lailla.
Toinen toistaan tapailevi,
Kaikk' on huolta vailla.
Niinpä muinen vilvakkaasti
Munkin kulki tieni,
Aika kului autuaasti,
Huolten taakk' oli pieni.
Toisin tässä nyt on laita:
Huolten kanssa vaivun,
Riemun salpaa sankka aita
— Herra — tahtoos taivun!
Piiloja.
Ilta myöhä, pöydälläni
Kynttiläinen palaa,
Poistaa huoneen kalmeutta;
Mutta nurkass' salaa
Nakertaapi pieni hiiri
Pimeässä yössä;
Se on päivin piilossansa,
Illan tullen työssä.
Sammutanpa valkeani —
Huu, voi hornan yötä! —
Nytpä kelpaa hiiren tehdä
Nurkassansa työtä.
Nurkassako? — rapinata
Kuuluu lattialla,
Hiiri juoksee vallatonna
Ympäri kaikkialla. —
Syömessäni himoin työ on
Samanlainen juuri,
Heitän Herran valkeun niin
Paheen valt' on suuri.
Himo, mikä juhlahetkin
Piilossansa jäytää,
Ahdistuksiin tullessani
Valtiaana töytää.
Huvikseni tarkastelen
Hiiren leikkitöitä —
Paheen sikiöt rinnassani
Hellin päiviä, öitä.
"Yks' on poissa."
On kirkas päivä toukokuun
Ja kesän laulut luistaa,
On lintu löynnyt laulupuun
Ja helkytellä muistaa.
Maat ja mannut säteillänsä
Kattaa päivä kulta,
Poikanenkin neideltänsä
Oottaa lemmentulta. —
Ja tyttöparvi nurmella
Aamulla istuu varhain,
He nauttii lemmen riemua
Kuin kukin taitaa parhain.
Nuorukainen, laulun luoja,
Kaukaa katsoo tuota,
Sinilasit silmää suojaa —
Tokko kyynel vuotaa?
Hän haikeasti katsastaa
Ylitse "murheen vuorten",
Kun ei voi käyttää riemua
Seurassa muitten nuorten.
Seurasta on taasen poissa
Heilimansa armas —
Missä lienee karkeloissa —
Siit on mieli karmas.
Kodin tyttö.
Armas tyttö kukkalehdon:
Tokko muistat kodin, kehdon,
Äitin laulut, halaukset,
Toivotukset, rukoukset?
Tokko riemahtelet tuosta
Ett'ei vierahissa juosta
Täydy, elää koissa vainen,
Äitin luona, onnekkainen!
Köyhä kansa.
Pimeissä piiloissansa,
Väsyneenä vaivoissaan
Asuu meidän köyhä kansa,
Tietämättä kodistaan.
Sinn' ei valo ijäisyyden
Pääse; nääntyä he saa —
Valon luojat, ihmisyyden
Laaksot kiirein nostakaa!
Haudalla.
Kas kukkaisia haudalla
Snellman'in kukoistaa: —
Ne sydämensä reunoilta
Tää kansa laittajaa,
Tää kukkain aik' on keväinen,
Yks kasvaa toisen vierehen.
Kun suuri kansan sankari
On käynyt lepohon,
Niin kansan toivo puoleksi
Jo täytettynä on,
Nyt työ on meidän huolemme,
Sä, Herra, siunaa rientomme!
Hän muuttui enkeliksi.
Sai poika lemmen naiseltaan
Ja muuttui onnekkaaksi,
Ei ois hän maata milloinkaan
Noin luullut autuaaksi.
Vaan sitten ajat muuttuivat,
Tul' enkeliksi nainen,
Kun toiveet sitten sammuivat,
Jäi suruun nuorukainen.
Vaan sitten lausui: "toivoni
Siirrän taa tähtitarhain,
Ken nöyrän osan valitsi,
Hän menestyykin parhain!"
Sankari.
Kuul' impi kansan toiveita
Kuin likaan poljettiin,
Ol' muodoltansa kalpea,
Jo viimein huusikin:
"Oi, isänmaani! — sankari
Jos voisin olla vaan,
Ja säilän saisin, ruhjoisin
Nuo viholliset maan!"
Liperaali.
Tuo talon vanha vaari
On aika lipilaari:
Illoin maata pannessaan
Aapiskirjan kokonaan
Lukee höplöttää.
Aikaisin aamusella
On taasen valvehella,
Perkeleitä sadottain
Vaimollensa heittää vain
Ja maata kellittää.
Neila löysi kullan toisen.
Usein sattuu keito kukka
Kalvehessa umpumaan,
Samoin tekee Neila rukka
Kaivatessa sulhoaan.
Sulho lähti maailmalle,
Hankkii uuden morsion,
Sanan saatti Neilikalle:
Uusi mulla kulta on.
Neila löysi kullan toisen,
Naureskeli iloissaan —
Sattui saamaan vanhan moisen:
Pääsi hänkin karkaamaan.
Älä sure neitonen!
Tyyne laakson rauhaisan
Tuli riehakkaaksi,
Tuuli yltyi pauhaamaan,
Sade ankaraksi.
Laakson raita tuuhea
Sinne tänne horjui,
Lintu istui oksalla,
Senkin ilma torjui.
Neito raidan juurella
Huomaitse ei tuota,
Istuu, käsi poskella,
Kyynelkulta vuotaa.
Mitä miettii neitonen? —
Muistaa sulhoansa,
Jonka kuuli kuollehen
Viinanjuonnistansa. —
Elä sure neitonen,
Katso taivaass' tuolla
Pulloineen on sulhanen! —
Sunkin täytyy kuolla —
Sinne pääset sinäkin
Juomaan maljastansa,
Huilun soittoon, tanssihin
Enkeleiden kanssa.
Kielletty heelmä.
"Mikä puistossamme telmää,
Kaisa, Liisa, katsokaa! —
Joka kiellettyä heelmää
Poimii pojat peijakkaat!"
Ähmissänsä lausui Lieksi,
Ikkunalle karkasi,
Jaloin polki, käsin pieksi —
"Hätään!" — taasen parkasi.
Kaisa: "Poika katsoi puuhun,
Hieman suunsa aukasi,
Heelmä itseksensä suuhun
Putos, poika haukkasi!"
Lieksi: "Mitä vietävätä,
Juoniss' ootte yhteisiss',
Köyhän miehen hedelmätä
Kulutatte runkohis!"
Kaisa: "Rauhan hedelmänne
Saavat, tyttärenne vaan
Sekä naapurimme Janne
Suutelevat toisiaan."
Ystäväni kuva.
Istuin illan siimeksessä,
Itsekseni mietin näin:
Oi jos tässä vierelläni
Oisi armas ystäväin!
Silloin lauloi metsän lintu
Mulle hiljaa kuiskaten:
"Varro vielä hetken aikaa,
Kohta, kohta näet sen!"
Päivä laski, lammen pinta
Heitti ilmaan huurua,
Lintu lauloi: "katso, katso
Ystäväsi kuvoa!" —
Noinko kuva ystäväni
Usvan lailla haihtuis pois!
Hyvin sitten hyljätynkin
Helppo täällä elää ois!
Savon tyttö.
Voi armosta kuin innossa
Hän puoltaa maansa kunniaa!
Ken vastustaa nyt tuota vois,
Hän sydämettä, lemmett' ois.
Voi herttaista kuin kansaansa
Syömessään kantaa rakkaana!
Hän kansan oikea lapsi on,
Syömess' on liekki ponneton.
Kuin leimu yön, on silmänsä,
Kuin kannel, soipi äänensä;
Tuo äänen kaiku, silmän koi
Rakkauden tunteet ilmi loi.
Voi armasta kuin innossa
Hän puoltaa maansa kunniaa,
Mielemme valtaa sulollaan,
Kuulemme ihmetellen vaan.
Sä, tyttö, riennä aina näin,
Ei askeltakaan taakse päin! —
Sun laistas kaikki jos kansa ois,
Se ihmehiä tehdä vois!
Pohjan tyttö.
Kun näen Pohjan tyttösen,
Sen niihin vertaisin! —
Niin, kasvoissansa löytänen
Mun maani kallihin.
Taas Pohjolan ei vertaista
Suomessa missäkään,
Siis maamme seudut kauneimmat
Mä kasvoissansa nään.
Kun kuulen aaltoin loiskunaa
Rannalla aavalla,
Nään revontulta leimuvaa
Sen talvitaivaalla,