language: Finnish

MATKAMUISTELMIA EGYPTISTÄ, SINAILTA JA PALESTINASTA 1859—1860

Kirj.

Gustaf Emanuel Beskow

Suomentanut

N. Hauvonen

Wiipurissa, "Östra Finland'in" kirjapaino, 1877.

SISÄLLYS:

1. Matka Tukholmasta Konstantinopoliin. 2. Konstantinopolista Kairoon — Egypti ennen ja nyt. 3. Niili-virralla. 4. Theban rauniot. — Palausmatka Kairoon. — Kaupunki ja sen ympäristö. 5. Erämaassa-matkustuksen alku. 6. Erämaassa matkustuksen jatkoa. 7. Erämaassa matkustuksen loppu. 8. Ensimäinen viikko Jerusalemissa. 9. Matka Kuolleelle merelle, Jordanille ja Jerikoon. 10. Matkustus Filisteassa. 11. Filisteassa matkustamisen loppu. 12. Wiimeiset päivät Jerusalemissa. 13. Jerusalemista Sichemiin — Samarialaiset. 14. Sichemista Karmeliin. 15. Karmel. Matka Karmelista Nazaretiin. 16. Nazaret. 17. Nazaretista Kapernaumiin. 18. Galilean meri. 19. Galilean mereltä Damaskuun. 20. Damaskos. 21. Matka Libanonin vuoriston kautta Beirutiin. 22. Beirutista Athenaan. 23. Kotimatka Athenasta Tukholmiin.

Suomalaisessa kirjallisuudessa on vielä tuntuva puute kelvollisista matkakertomuksista, jonka tähden Wiipurin Kirjallisuusseura päätti ryhtyä tämän puutteen poistamiseen. Waikea oli määrätä, mitkä teokset tällä alalla etupäässä ansaitsivat tulla suomennetuiksi, sillä matkakertomusten luku, muilla edistyneimmillä kielillä, on erinomaisen suuri. Kirjallisuusseura luuli kuitenkin parhaaksi, alottaa tämän toimensa tässä nyt ilmautuvalla teoksella, joka kertoo meille erittäinkin sen maan nykyistä tilaa ja oloa, johon kristityn mailman kalliimmat muistot ovat liitetyt, sen pyhän maan, joka jo lapsuudesta saakka on tullut meille jokaiselle niin rakkaaksi.

Kirjan kelvollisuutta todistaa parhaiten sen suuri menekki Ruotsissa, jossa jo kymmenkunnan vuoden kuluessa seitsemäs painos siitä on ilmaantunut.

Wiipurissa Tammikuussa 1877.

Ensimäinen Luku.

Matka Tukholmasta Konstantinopoliin.

Lokakuun 20 päivänä 1859 jätimme me Tukholmin sataman, matkataksemme uhkealla "Svea" nimisellä höyrylaivalla Lyypekkiin. — Aamu oli kylmä, tuuli kävi tuimasti ja talven ensimäiset lumisinkaleet alkoivat jo lentää ilmassa, niin että kotikaupunki oli peittynyt harmahtavaan vaippaan, kun me heitimme sille viimeisen jäähyväisemme. Kun matkattiin Tukholmin saariston läpitse, rupesi tuuli puhaltamaan yhä rajummin ja lumentulo lisääntyi samassa niin, että meillä vihdoin oli täydellinen lumipyry. Saavuttua Dalarö'hön, päätti kapteeni Nylén, ettei mentäisi merelle, vaan laskettaisiin tässä ankkuriin ja odotettaisiin parempaa ilmaa. Kello 4:ltä seuraavana aamuna saatoimme me taasen pitkittää matkaamme ja laskimme ankkuriin illalla, kun jo oli pimeä, juuri lähellä Kalmar'ia, onnellisen vaikka keinuvan matkan perästä.

Toisena päivänä illan päälle tulimme Ystad'iin ja menimme merelle taasen k:lo 10 aikaan. Kun huomeneltain seuraavana päivänä heräsimme, havaitsimme ettei masini enää tehnyt tehtäväänsä, vaikka höyrylaivan heiluvasta liikunnosta voimme päättää että vielä olimme ulapalla aukealla. Kun tulimme laivan kannelle, saimme kuulla että pyöräin akseli oli katkennut k:lo 1 aikaan yöllä. Alus lepäsi nyt kahdessa ankkurissa juuri lähellä Skoonen rannikkoa, muutaman peninkulman päässä Ystad'ista. Wähän matkan päässä Sveasta virui eräs kuunari, viskattuna maalle. Se oli karahtanut karille yön kuluessa, melkein samaan aikaan kuin me olimme laskeneet ankkuriin. Tuontuostakin hyökkäsivät suuret aallot tuon rannalle ajautuneen aluksen ylitse, niin että hyrsky lensi korkealle ilmaan, joka oli suurellainen, mutta hirmuttava näky.

Kapteeni oli kohta aamusella lähettänyt sanan Ystad'iin hankkimaan höyryvenettä, joka vetäisi meidät satamaan; mutta kun se luultavasti ei saapuisi, ennen kuin vasta seuraavana päivänä, pyysivät muutamat matkustajista, että kapteeni jollakin laivan veneellä laskisi heidät maalle, jonka hän myös suvaitsi. Meitä läksi silloin kuusi henkilöä, joiden joukossa oli m:r Younger, syntysin englantilainen, nyt asuva turkin konsulina Cadiz'issa Espanjassa, sekä muutamia ruotsalaisia ynnä minun matkakumppanini, paroni Lejonhufvud, ja minä. Me otimme esille matkasäkkimme, jotka kaikki sälytettiin laivan suureen venheesen, joka sitte laskettiin alas vesille. Köysiportaat ripustettiin aluksen perään, ja niitä myöten oli meidän kapuaminen alas tuohon keinuvaan venheesen; sillä meri kävi niin rajusti, ettemme voineet käyttää tavallisia kiinteitä laskuportaita. Nuo kaidat portaat, joita laivan liikunto heilutteli edes takaisin, näyttivät meistä jotenkin epävakaisilta, kuitenkin uskalsimme me yrittää, ja hetken ajan perästä olimme kaikki onnellisesti päässeet venheesemme. Wenhe irroitettiin aluksesta, ja viisi rivakkaa matruusia tarttui airoihin ja rupesivat soutamaan meitä maalle. Wenheemme keinui kuin pieni lastunen aalloilla, kuitenkin saattoi sen vakaasta kulusta nähdä, että se oli rakettu suurta merta varten ja juuri aiottu tämmöisille retkille kuin tämä.

Kun sillä tavoin olimme lähestyneet rannikkoa, näkyi rannalla koko joukko katselijoita, jotka uteliaasti pitivät silmällä meidän kulkuamme. He rupesivat viittaamalla ilmoittamaan meille, ettemme voineet nousta maalle siinä paikassa, jossa aiomme. Me teimme siis käännöksen, soutaaksemme ulos ulapalle taasen, ja olisimme, ennen kuin sitä aavistimmekaan, tulleet matalalle aaltojen hyrskyyn, jossa, joka kerta kun venhe vaipui alas aaltoihin, airot pohjasivat, vaikka olimme kaukana rannasta. Me pääsimme kuitenkin onnellisesti syvälle vedelle taasen, ja muutamat kalastajat soutivat nyt ulos meidän luoksemme pienellä venheellä ja veivät meidän maalle, kaksi aina erältään, ja sen perästä kaikki meidän kapineemme.

Meitä otettiin ystävällisesti vastaan eräässä mökissä, jossa saimme muuttaa vaatteita, sillä muutamat meistä olivat tulleet jotenkin läpimäriksi tuossa avonaisessa venheessä. Illan päälle saimme hevosia, niin että voimme matkata lähimpään kestikievariin, jossa lepäsimme yötä.

Toisena päivänä jatkettiin matkaa Malmö'hön ja sieltä yli Juutinrauman Kyöpenhaminaan. Täällä majautuimme me kaikki samaan hotelliin. Ne matkan-vaiheet, joita yhteisesti olimme saaneet kokea, olivat yhdistäneet meidät niin, että tuntui melkein siltä kuin kuuluisimme kaikki samaan perheesen.

Wietettyämme muutaman päivän Kyöpenhaminassa, matkasimme rautatietä
Korsör'iin, sieltä höyryveneellä Kiel'iin, ja sitten rautatietä
Hampuriin.

Täältä pitkitettiin matkaa Saksanmaan läpitse, jossa viivyimme päivän, kaksi, yhdessä ja toisessa kaupungissa. Berliinissä, jonne saavuimme varhain eräänä sunnuntai-aamuna, kävimme kuulemaan erästä kuuluisata saarnamiestä, pastori Knak'ia, ja harvoin olen kuullut semmoista saarnaa, kuin silloin kuulla sain; niin sydämellinen, innokas ja väkevä se oli.

Seuraavana päivänä kävimme pastori Knak'in luona ja vietimme hänen seurassansa monta kallista hetkeä. Hän näytti olevan oikean evankelisen opettajan perikuva, jonka sekä sanat että olento oli elävä saarna ristiinnaulitusta. Ikävyydellä ja kaipauksella sanoimme me hänelle vihdoin jäähyväiset ja pitkitimme matkaamme.

Matkalla Berlinistä Leipzig'iin sivusimme me hyvin läheltä Wittenberg'in — sen kaupungin, jos Lutherus eli, ja näimme illan hämärässä sen kirkon tornit, jonka portin päälle tuo suuri uskonpuhdistaja löi tunnetut väitteensä katolisen kirkon erehdyksiä vastaan.

Wähän ajan perästä senjälkeen matkasimme yli Breitenfeld'in ja
Lützen'in tappelukenttäin, joilla esi-isämme kolme-kymmen-vuotisen
sodan aikana saivat kaksi loistavaa voittoa, ja jossa suuri Kustaa
Adolfimme kaatui.

Leipzigissä tulimme tutuiksi useain armollisten miesten kanssa, joiden joukossa oli t:ri Besser, tunnettu hyvän piplia-teoksen ulos-antajana, jota teosta myöskin on ruvettu ruotsiksi kääntämään, sekä t:ri Graul, erään lähetyslaitoksen esimies. Hänen kodissaan tapasimme me viisi ruotsalaista, joita valmistettiin tuohon tärkeään lähetyssaarnaaja-ammattiin.

Leipzigistä matkasimme me Dresden'iin, jossa kävimme katsomassa sitä kuuluisaa taulu-kokousta, sitä yhtä kuuluisata "Wihreää holvia" suunnattomine aarteineen, sekä useita muita kalliita kokouksia.

Matkalla Dresden'istä Prag'iin kuljimme sen ihanan vuoriseudun läpitse, jota nimitetään Saksilaiseksi Schveitz'iksi. Täällä seurasi rautatie hyvän matkaa Elbe-virran vasenta rantaa, ja molemmin puolin kohosi hirmuisia vuorentörmiä, toinen toisensa ylitse, aina siintämään etäisyyteen asti. Milloin olivat vuoret peitetyt viiniköynnöksillä ja metsillä, näyttäen penkeren-tapaisilta puutarhoilta ja puistoilta, milloin olivat ne taasen ihan alastomat ja kohosivat korkeuteen kuin suunnattoman suuret luonnolliset linnoitukset. Tämän ihanan alppimaan läpitse kiirehti nyt tuo nopsajalkanen höyryhepo, vetäen perässään pitkän junan vaunuja, eikä mikään estänyt sen kulkua. Toisinaan olimme syvän lakson pohjassa, ylt'ympäri ympäröittyinä korkeilta vuorilta, josta ei näyttänyt olevan mitään uloskäytävää; mutta höyryveturi löysi aina semmoisen, joko kiertämällä jotakin jyrkkää kalliota, tahi ajamalla suoraan läpi hirmuisen vuoren jotakin mahtavaa tunnetta myöten. On todellakin ihmetteleminen sitä suurta keksintöä, että yhdellä ainoalla pienellä höyrhveturilla voidaan kuljettaa pari kolme-kymmentä suurta vaunua, matkustajilla ja tavaroilla lastattuna, vahvinta vauhtia yli korkeuksien ja laksoin, läpi hirmuisten vuorten ja suoraan poikki leveäin virtain.

Pragissa viivähdimme muutamia päiviä. Se oli vanhan-aikuinen, viehättävä kaupunki, monella muistomerkillä muinais-ajoista. Eräällä vuorentörmältä, Hradschin, joka kohouu kaupungin yhdestä kulmasta, on ihana näkö-ala yli kaupungin ja sen lähiseudun. Heti törmän juurella näkyy hirmuisen suuri vanhanaikuinen rakennus; se on Wallenstein'in palatsi, tuon suuren itävaltalaisen sotapäällikön kolmekymmen-vuotisen sodan aikana; kappaleen matkaa etäämpänä juoksee Moldau (yksi Elben lisäjokia) suoraan läpi kaupungin, ja sen joen ylitse vie kaksi suurta siltaa, joista toinen on sievä, suljakka rippuva-silta, nykyajan rakennustapaa, toinen vanha suurellainen kivisilta, koristettu koko joukolla muotokuvia keskiajalta. Tätä siltaa yrittivät ruotsalaiset rynnäköllä saada valtaansa, kun he kolmekymmen-vuotisen sodan loppupuolla olivat valloittaneet toisen puolen kaupunkia; mutta se ei heille onnistunut. Toisella puolella virtaa näet sitten muun osan kaupunkia monen kaunisten rakennustensa ja korkeain kirkkotorniensa kanssa, ja tuolla näköalan perässä kohouu kauniita suurellaisia vuorentörmiä, niin kauaksi kuin silmä kantaa. Todellakin ihana näky, jota me katselimme juuri kun laskevan auringon säteet sitä valaisivat.

Pragista kulki matkamme sitten Wien'iin, joka on muhkea kaupunki viehättävän ihanilla ympäristöillä, joista me kävimme katsomassa tuota suloista Schönbrunn'ia, erästä keisarillista huvilinnaa, jossa Napoleon I:llä oli pääkortteerinsa vv. 1805 ja 1806, sitte kun hän oli valloittanut Wienin. Muuten oli kaupunki jotenkin muiden Europan mantereella olevien suurempain kaupungein kaltainen.

Wienistä matkasimme rautatietä Pest'iin, Unkarin suurimpaan kaupunkiin, joka on mitä kauniimpi niistä kaupungeista kuin tähän saakka olemme nähneet, hyvin rakettu ja leveillä kaduilla. Sen asema on juuri Tonava-virran varrella; ja vastapäätä Pestiä Tonavan toisella rannalla on Ofen, Unkarin pääkaupunki. Nämät molemmat kaupungit ovat yhdistetyt suurellaisella riippuvalla sillalla, joka on rakettu niin korkealle yli virran, että höyrylaivat voivat uida sen alitse. Sattuipa juuri, kun me ensi kerran matkasimme sen ylitse, että saimme nähdä suuren höyrylaivan kulkevan jalkaimme alta.

Pestissä astuimme erääsen noista kauniista Tonavan höyryvenheistä, matkustaaksemme pitkin virtaa Mustalle Merelle ja senkautta Konstantinopoliin.

Meidän höyryaluksemme oli erinomaisen mukava; siinä oli kaksi kerrosta, joista alimmainen oli makauskammiona ja ylimmäinen avarana salina, ylt'ympäri ympäröittynä suurilla akkunoilla, joista voi katsella maisemia, joiden kautta matkamme kävi, ja se oli meille erinomainen onni, me kuin tätä matkaa teimme jo alkaneella kylmällä vuoden ajalla. Matkustajia ei ollut monta, ja se teki meidän matkamme sitä hupaisemmaksi; ja koska me päivät umpeen oleskelimme tuossa yhteisessä salissa, tulimme pian jotenkin tutuiksi toinen toistemme kanssa.

Niissä monissa keskusteluissa, joihin näinä päivinä yhden ja toisen matkakumppanini kanssa jouduin, tuli useasti puhe hengellisistä aineista, jolloin sain tilaisuuden kuullella heidän eri mieliänsä elämän tärkeimmistä kysymyksistä. Muutamat näyttivät olevan varsin huolettomia kaikista uskon asioista ja elivät vaan päivänsä illalle, tyytyväisinä, kun vaan pysyivät verhossa ja ruuvassa. Toiset taas olivat filosofeja ja heillä oli jokaisella oman järkensä jälkeen muodostettu uskontonsa, jotka kaikki enemmän tai vähemmän erosivat toinen toisistaan, mutta kuitenkin siinä olivat yhdenlaiset, että sotivat raamattua ja sen oppia vastaan. Keskellä tätä kirjavaa seuraa oli myöskin matkustajain joukossa eräs jotenkin iällinen, lihava roomalais-katolinen arkkipiispa, piispanristi rinnassa, punainen lakki päässä ja musta, pitkäliepeinen kauhtana yllä; jos sitten olisit puhunut hänen kanssansa, olisi hän voinut opettaa sinulle yhtä ja toista paavin virheettömyydestä, anekirjain ostamisen hyödyllisyydestä, kuinka vaarallista on lukea raamattua, ja kuinka tarpeellinen viimeinen voiteleminen on sille, joka tahtoo autuaana kuolla j.n.e.

Odottamaton ilo oli siis minulle, kun keskellä tätä uskottomuutta ja harha-uskoisuutta tapasin kaksi henkilöä, jotka etsivät totuutta ja olivat alttiit sille. Nämät kaksi olivat katolilaisia naisia, toinen unkarilainen, toinen italialainen. Edellinen kertoi minulle, että hän oli saanut kasvatuksensa eräässä luostarissa ja oli jo varhain ruvennut huomaamaan kirkkonsa suuria vikoja; olipa hän yhteen aikaan jo ollut kääntymäisillään protestantilaiseksi, mutta sukulaisensa estivät hänen siitä. Hän sanoi nyt olevansa iloissaan että oli kohdannut protestantilaisen ja kyseli minulta yhtä ja toista Lutherista ja hänen opistansa, ja toivonsa oli saada omaksensa raamatun, josta hän itse voisi tutkia totuutta. Jälkimäinen sitä vastaan piti kirkostansa suuresti eikä näyttänyt milloinkaan olleen aikeissa luopua siitä, mutta hän tunsi aivan hyvin piplian, jota kirjaa hän tavallisesti luki joka päivä, ja osasi useita lukuja sekä vanhasta että uudesta testamentista ulkoa. Hän tunnusti uskon Jesukseen ja hänen sovitukseensa olevan ainoan keinon syntisen vanhurskauttamiseen ja pelastukseen. Joka kerta kuin hänen kanssansa puhuin, kummastutti minua enemmän tai vähemmän, että olin kohdannut semmoisen katolilaisen.

Tässä seurassa matkasimme me nyt alas Tonavaa myöten, jolla ensimäisinä päivinä, niin kauan kuin se vielä juoksi Unkarin lakeusten läpitse, ei ollut mitään merkillisempää meille näytettävänä; mutta jätettyämme Unkarin, juoksi Tonava rajana Turkin ja Walakian välillä, ja näköalat tulivat yhä ihanammiksi. Joka taholla näkyi hirmuisia vuorentörmiä, joiden välistä tuo mahtava virta luikerti milloin niin hiljakseen, että tuskin voi huomata veden kulkua, milloin taas niin rajusti, että vesi kuohui noita jyrkkiä vuorenseiniä vastaan. Tämä seutu muistutti suuresti mieleeni Saksilaista Schveitziä, jossa Elbe juoksee korkeain vuorten välissä, vaikka täällä Tonava oli paljoa leveämpi kuin Elbe ja nuo ympäröivät vuoret paljoa korkeammat kuin Saksissa.

Marraskuun 18 p:nä saavuimme me, viiden päiväsen matkan perästä Tonavalla, Galatz'iin, erääsen kaupunkiin Moldovassa. (Galatz'ssa piti meidän muuttaa toiseen höyrylaivaan, joka oli vievä meidät alas jälillä olevaa osaa Tonavasta ja sitten yli mustan meren Konstantinopoliin). Kun saavuimme Galatz'iin, saimme kuulla, ettei meidän höyrylaivamme vielä ollut tullut, ja lähes neljätoista päivää oli turhaan odotettu useita höyrylaivoja, joiden piti tulla Konstantinopolista; syynä niiden viipymiseen oli ankara myrsky, joka raivosi Mustalla Merellä.

Koska se höyryalus, jota me tähän asti olimme käyttäneet, oli palajava Pest'iin, täytyi meidän nousta maalle ja ottaa kortteerimme eräässä hotellissa. Kaikista matkustajista oli enää ainoastaan neljä jälellä, joilla oli aikomus pitkittää matkaa Konstantinopoliin, nimittäin eräs nuori italialainen ja hänen sisarensa, sama nainen josta tässä ylempänä olen puhunut, minun matkakumppanini ja minä; nuo muut olivat jo edellisenä päivänä jättäneet aluksen Orsovassa.

Se hotelli, jossa me asuimme Galatz'issa, oli jotenkin meidän keskinkertaisten kestikievaritaloin kaltainen Ruotsissa; mutta ne päivät, jotka me siellä vietimme, kuluivat varsin pikaiseen, sillä me olimme hyvässä seurassa.

Kaupunki itse oli rakennettu hyvin suurelle alalle, mutta huoneet olivat pienet sekä etäällä toisistaan, ja täällä voimme asukasten omituisesta, romantillisesta vaatetuksesta nähdä, että lähenimme Itämaita.

Kun täällä olimme odottaneet neljä päivää, saapui viimein eräs höyrylaiva Konstantinopolista. Se oli taistellut kauhistavan myrskyn kanssa ja oli viipynyt kaksitoista päivää matkalla Konstantinopolista Galatz'iin, vaikka tämä matka tavallisesti tehdään noin 40 tiimassa. Kun se kerran oli koettanut ankkuroida, olivat molemmat ankkuriketjut katkenneet, niin että laivan oli koettaminen pysyä aavalla merellä, miten vaan voi.

Me matkasimme tällä höyrylaivalla alas virtaa myöten, kunnes tulimme Sulinaan, erääsen turkkilaiseen kaupunkiin, joka on juuri Tonavan suussa Mustan Meren rannalla. Tuuli oli vielä tuima, meri kävi rajusti, ja ympäri koko rannikkoa kuohuivat aallot, särkyen luotoihin. Erään tulitornin huipussa heilui musta lippu merkiksi, että purjehdus oli määrällinen; meidän oli sentähden ankkuroiminen ja odottaminen parempaa aikaa. Siellä täällä näimme aluksenhylkyjä, jotka olivat karahtaneet karille tuon ankaran myrskyn aikana, ja me saimme kuulla että lähes kahdeksankymmentä haaksirikkoa oli tapahtunut Mustalla Merellä näinä kauhistavina myrsky-päivinä, ja niissä oli moni ihminen henkensä menettänyt.

Seuraavana päivänä oli myrsky kokonaan tauonnut, eikä tuuli käynyt juuri ensinkään; me saatoimme siis turvallisesti lähteä ulos tuolle vapaalle, aukealle merelle, joka nyt oli tyyni ja hiljainen, vaikka sen pinnalla kävi pitkiä maininkeja, muistoja edellisten päiväin taisteluista.

Me matkasimme siten kaiken sen päivää ja meillä oli ihana ilma. Myöhään illalla, kun jo oli pimeä, astuin minä laivan kannelle, ja siellä kohtasi minua suurellainen näky. Joka taholla ympärilläni näin ainoastaan tuon avaran, aukean ulapan, ihan pimeänä ja kolkkona, mutta se kuohu, jonka laivan pyörät kohottavat, samoinkuin kölivetemme, loisti pimeässä juurikuin palava phosphori, sillä tuuli oli sellainen, että meri phosphoroitsi. Oli todellakin ihana, viehättävä näky nähdä meidän keikkuvan laivamme rientämän eteenpäin yli tuon pimeän syvyyden, purskahtaen ympärilleen valonsäteitä.

Kun seuraavana aamuna nousin kannelle, näkyi jo maa, ja me olimme onnellisesti saapuneet matkamme perille 26 tiimaisen purjehduksen perästä.

Tuo kaunis Bospori (se salmi joka tässä eroittaa Europan Aasiasta) oli nyt meidän edessämme, ja me purjehdimme sen kautta ihanalla ilmalla, ja taivas oli ihan selvä. Molemmat rannikot olivat hyvin korkeat, ja pitkin rantoja näkyi koko joukko viehättäviä huviloita; näköalat olivat täällä joka taholla mitä ihanimpia milloinkaan nähdä saa.

Kahden tiimaisen matkan perästä salmen kautta saavuimme
Konstantinopoliin.

Kun ensi silmäyksen, satamaan saavuttuamme, kaupunkiin loimme, näytti se todellakin uljaalta. Molemmin puolin kohosivat rannat hyvin korkealle, ollen kokonaan peitetyt huoneilla, jotka enimmältään olivat rakennetut itämaalaiseen rakennustapaan laakeilla katoilla ja ulkonevilla akkunoilla; yli näiden rakennusten suunnattoman joukon näkyi siellä täällä moskeijain komeat kupu-laet ja minareettien korkeat, hoikat huiput, ja tuolla näköalan perällä nuo synkät kypressimetsät, jotka ovat turkkilaisten hautausmaitten tunnusmerkkinä. Koko sisempi satama oli täynnä aluksia ja niiden välissä vilisi lukematon määrä kaikeja, jonkinlaisia pitkiä, soukkia veneitä, joiden soutajat olivat ihan valkoisessa puvussa. Jos sitten katselit tuota suunnattoman suurta seralje-rakennusta, ympäröittynä puistonkaltaisilta yrttitarhoiltaan, juuri sataman suussa eräällä niemekkeellä, jonka ylitse voit nähdä etäälle Marmora-meren kirkasta selkää pitkin, niin näytti tämä näköala viehättävän ihanalta ja muistutti paljon noista itämaalaisten haaveellisista saduista "Tuhat yksi yötä" nimisessä sadustossa.

Mutta vaikka kaupunki meren-puolelta katsoen näytti niin kauniilta, oli se inhottava, kun astuimme siihen sisään. Me nousimme maalle sataman oikealta puolta, jossa se kaupungin osa on, missä Europalaiset tavallisesti asuvat, ja oikein hämmästyimme, nähdessämme mokomia katuja Turkin valtakunnan pääkaupungissa. Enimmät niistä olivat niin kapeita, että kaksi ihmistä tuskin saattoi vieretysten kulkea, ja levein katu, jonka me näimme matkalla hotelliin, ei ollut niin leveä kuin Läntinen Pitkäkatu Tukholmissa. Joka paikassa vallitsi ilettävä likaisuus, ja katujen kivitys oli melkein yhtäläinen kuin meidän huonoimmissa pikkukaupungeissa; kaupungin hotellit sitä vastaan olivat moitteettomia.

Me viivyimme 12 päivää Konstantinopolissa; mutta se oli liian lyhyt aika tutkiaksemme tätä kaupunkia ja sitä kummallista kansaa, jonka keskessä nyt olimme. Kaikki oli siellä toisin, kuin mitä ennen nähneet olimme. Nuo ahtaat kadut, aina täynnä hyöriväin ihmisten paljoudesta, esittelivät omituisen, kirjavan kuvan. Täällä nähtiin kaikkialla sikin sokin, Turkkilaisia, Kreikkalaisia, Armenialaisia ja Europalaisia ja yks ja toinen Afrikan mustia lapsia, ja useimmilla näistä oli omituinen, haaveellinen puku yllä.

Mitä itse Turkkilaisiin tulee, on väärin, että heitä tavallisesti soimataan erinomaisen raa'oiksi ja sivistymättömiksi ihmisiksi. Juuri päinvastoin havaitsin minä heidän laitansa olevan. Totta kyllä, että he seisovat alemmalla sivistys-kannalla kuin enimmät Europan kansat, ja että heidän valtansa nopeilla askeleilla näyttää käyvän hajoamistansa ja perikatoansa kohden; mutta se ei estä, että Turkkilaisella ihmisenä on suuri määrä luonnollista sivistystä, joka kummastuttaa muukalaista, ja että hänellä on jonkinlainen hienous käytöksessään, jolle ei vedä vertoja edes sekään, mitä kaikkein sivistyneimmissä maissa nähdään. Turkkilaisessa yhdistyy tavattomiin ruumiin voimiin taipumus laiskuuteen. Hän saattaa istua päiväkauden, jos hänellä on tilaisuus siihen, sohvassaan tahi kadunkulmassa, aina sen mukaan jos hän on rikas tahi köyhä, imeskellen vesipiippuaan ("nargileh") eli "chibukiansa", joka on hänen suurin nautintonsa, sekä silloin tällöin virvoitellen itseänsä kupilla kahvia; mutta hän voi myöskin, jos siksi tulee, heittää tämän torkkusissa-olon ja tehdä työtä ihmetyttävällä innolla ja uutteruudella. Me saimme tätä usein nähdä oleskellessamme turkkilaisissa maissa. Ja saatiinpa sitä muutamia vuosia sitten nähdä suuremmassakin määrässä, kun sodan aikana Wenäjän kanssa koko kansakunta heräsi uneliaisuudestaan ja torjui Wenäläiset päältään ja löi heidät useassa tappelussa, ennenkuin Länsi-vallat ehtivät heille avuksi.

Kun kävelin ympäri tässä väkirikkaassa pääkaupungissa ja näin tuon Turkkilaisten paljouden heidän ylimalkaan kauneilla miehekkäillä kasvoillaan, joiden tyynen, huolettoman pinnan alla näytti piilevän sisällinen voima, tuli mieleni surulliseksi aatellessani, että he kaikki Muhamedin uskolaisina palvelivat väärää prophetaa. Tämä tuntui minusta erittäin raskaalle, kun eräänä päivänä kävin Konstantinopolin suurimmassa moskeijassa, Sancta Sofiassa. Tämä moskeija oli kerran kristittyin kirkkona, mutta "kynttiläjalka sysättiin pois tältä sialta", kun Turkkilaiset vallottivat Konstantinopolin, ja nyt näin minä tuon entisen kirkon lattialla koko joukon Turkkilaisia rukoileman Allah'ta (niin kutsuvat Muhamedilaiset Jumalaansa) prophetansa nimessä kaikenlaisilla ulkonaisilla liikunnoilla, kumarruksilla ja heittäymällä suullensa, otsa lattiaa vasten, jupisten samassa koko joukon rukouksia ja tuontuostakin veisaten jonkun ylistysvirren ykstoikkoisella äänellä.

Kun näin kaiken tämän harhailun, ihmettelin minä, miksi ei Herra antanut evankeliuminsa kaikua tämänkin raukan kansan seassa, ja miksi ei hänen henkensä tullut tähänkin pimeään maahan herättämään oikeata hengellistä elämää. Mutta muutaman päivän perästä siitä, kuin Sancta Sofiassa olin ollut, sain minä ikäänkuin vastauksen tähän kummastelevaan kysymykseeni, kun mietin iltaa erään amerikalaisen lähetyssaarnaajan, t:ri Schaufler'in, luona. Siellä näin minä nimittäin kaksi kääntynyttä kristittyä turkkilaista, jotka suurimmalla ilolla ja innolla tunnustivat Kristuksen vapahtajaksensa. Toinen heistä saarnasi nyt evankeliumia maamiehillensä ja antoi useita ilahduttavia tietoja, kuinka hän joka päivä kohtasi Turkkilaisia, jotka toivoivat tullaksensa opetetuiksi piplian neuvosta Jumalan valtakuntaan, sillä he eivät olleet löytäneet tyydytystä Muhamedilaisuuden tyhjistä säännöistä, jotka eivät puhu sanaakaan minkäänlaisesta sovituksesta, vaan ainoastaan mitä pitää tehdä, saavuttaaksensa autuutta omalla ansiolla. T:ri Schaufler kertoi minulle, että merkillinen hengellinen liikunto alkoi ilmaantua Turkkilaisissa, ja että se armonvaikutus, joka meidän aikoina käy väkevästi monen mailmanosan läpitse, myöskin on saavuttanut tämän kansakunnan, niin pimeyteen sidottuna kuin se onkin, ja että piplioita jaellaan sadottain heille. "Merkillistä kyllä", lausui hän, "on nähdä mitä Herra on toimeen saanut meidän seassamme näillä seuduilla; ja me lähetyssaarnaajat", lisäsi hän, "meillä ei ole muuta tehtävänä kuin seurata Herran viittausta ja olla uskolliset kutsumuksessamme, saarnaten evankeliumia sekä hyvällä että pahalla ajalla, ja seurauksia toimestamme, erittäinkin tämän kansan seassa, emme voi arvata; heittäkäämme ne Herran haltuun."

Kenties hän tällä ajatteli sitä päivää, jolloin Turkkilaiset, ei yksitellen, vaan suurissa joukoissa tulevat pyytämään kastetta ruvetaksensa kristityiksi, josta epäilemättäkin seurauksena olisi oleva, että se suuri osa kansasta, joka vimmaisesti riippuu kiinni uskossaan, on joutuva kukistamattoman vihan valtaan, joka arvattavasti loppuisi yleisellä verisaunalla kristittyin turmioksi. Sillä vaikka turkkilaiset ovat hyvin leppyisiä muita uskontoja kohtaan, siinä suhteessa että he sallivat niitä seassansa, eivät he kuitenkaan voi suvaita, että joku Turkkilainen menee toiseen uskontoon, niinkuin he eivät myöskään pidä siitä että joku vieras uskolainen tulee heidän uskontoonsa, vaan ylenkatsovat semmoista ihmistä huikentelevana raukkana. Sentähden näyttää tuo uhkaava ja osaksi jo aloitettu taistelu elävän kristin-uskon ja muhamedilaisuuden välillä tulevan kyllin tuimaksi, ja luultavasti on kristin-uskon voitto täällä, niinkuin useimmissa muissa maissa, joissa semmoinen voitto on saavutettu, tuleva sangen veriseksi.

Sillä ajalla kuin oleskelimme Konstantinopolissa, teimme muutamia retkilöitä useampiin paikkoihin Bosporin rannoilla, ja mihinkä hyvänsä tulimme, ihmetyttivät meitä nuo suurellaiset näköalat, jotka joka paikassa levenivät silmäimme eteen. Wapain ja suurellakin kaikista näköaloista Konstantinopolin läheisyydessä on epäilemättäkin eräältä vuorelta, nimeltä Burgurlu, yläpuolella Skutarin. Skutari on turkkilainen kaupunki Aasian rannalla vastapäätä Konstantinopolia, eroitettuna jälkimäisestä Bosporin kautta. Me menimme eräsnä päivänä Skutariin nopeassa kaik'issa, kahdella soutajalla. Me vourasimme sieltä hevosia ja ratsastimme ylös tuolle äsken mainitulle vuorelle, ja tämän vuoren huipulta oli meillä mitä ihanimpia näköaloja milloinkaan nähneet olemme. Alhaalla edessämme oli Skutari ja toisella puolla Bosporin koko tuo kaunis Konstantinopoli, sitten vasemmalla kädellä Marmorameri, ja oikealla puolella luikerti Bospori aina Mustaan Mereen asti. Me saatoimme nähdä yli hyvän osan tuota turkkilaista ylänkömaata, ja jos sitten käännyimme toisaalle päin, voimme nähdä Wähän Aasian vuoret, jotka kohosivat toinen toisensa ylitse, niin että nuo etäisimmät harjanteet näyttivät taivaanrannalta nouseville sinertäville pilville. Oli jotakin oudollaista ja mieltä liikuttavaa katsella näitä avaria, suurellaisia aloja.

Meidän menestymiseemme Konstantinopolissa ollessamme oli melkoisena syynä se ystävällisyys, jolla sikäläinen Ruotsin ja Norjan ministeri, kamariherra Collet ja pastori Blom, meidän lähettiläskunnan saarnaaja siellä, meitä kohtelivat. Ruotsin lähettiläskunnan sihteeri paroni Beckfriis ei ollut kotona, vaan oli matkalla Palestinassa, mutta koska hän tuli takaisin Konstantinopoliin muutamia päiviä ennen kuin me läksimme matkalle, oli meillä kuitenkin ilo saada tavata häntä ja kuulla yhtä ja toista Pyhästä Maasta, jonne me ennen pitkiä aioimme. Me kohtasimme Konstantinopolissa erään Norjalaisen, herra Due'n joka vaarallisen rintataudin tähden aikoi matkata Egyptiin talveksi. Kun hän ei voinut matkata samana päivänä kuin me, suostuimme siitä, että kohtaisimme toisemme Kairossa, matkataksemme sitten ehkä yhdessä seurassa ylös Niili-virtaa myöten.

Ensimäisenä sunnuntaina, kuin Konstantinopolissa olimme, kuulimme pastori Blomein saarnaavan lähettiläskunnan kirkossa. Tuo pieni kirkko oli melkein täynnä; enimmät kuulijat olivat merimiehiä Ruotsista, Norjasta, Tanskasta ja Suomesta.

Seuraavana sunnuntaina saarnasin minä ja oli meillä silloin myöskin tilaisuus viettää Vapahtajamme muisto-atriaa.

Toinen Luku.

Konstantinopolista Kairoon — Egypti ennen ja nyt.

Kaiken sen aikaa, jonka me Konstantinopolissa mietimme, kesti ihaninta ilmaa; mutta 7 p:nä Joulukuuta, sinä päivänä, jolloin meidän piti astua laivaan lähteäksemme matkalle, kävi tuuli tuimasti, ja taivas oli peitetty synkillä pilvillä jotka silloin tällöin lähettivät alas runsaita sadekuuroja. K:lo 4 iltasella jätti meidän aluksemme, joka ei ollut iso, mutta hyvin rakettu höyryalus, Konstantinopolin ja läksi Marmora-merelle. Tuuli kiihkeni joka hetki, ja sade valui virtana niin ettemme voineet olla ulkona laivankannella sanomassa hyvästi viimeiselle europalaiselle kaupungille, johon poikkesimme matkallamme Itä-maille. Koko seuraavan yökauden keikkui "Germania" vahvasti ja narskahteli liitoksissaan, ikäänkuin olisi se ollut rikkimenemäisillään.

Kun seuraavana päivänä kävin kannelle, näkyi meidän vasemmalla puolellamme Marmaran saari, jonka korkea kupu kokonaan oli sumulla peitetty, ja vastaisella puolella näkyivät Turkin ylhäiset rannat. Puolipäivän aikaan tulimme me Dardanellein salmeen, vanhain Hellespontiin, ja näimme vielä kerran Europan ja Aasian lähenevän toinen toistansa ja viruttavan rantojaan samassa vedessä.

Muutaman tiiman kuluttuja kun jo oli pimeä, tulimme ulos Arkipelagiin ja näimme silloin vasemmalla puolellamme Aasian rannikolla mahtavan, hämäräisen korkeuden; se oli Ida-vuori, jonka juurella muinoin Troija lepäsi, tuo mahtava kaupunki, jonka kreikkalaiset viekkaudella valloittivat ja hävittivät kymmen-vuotisen piirityksen perästä. Pimeys, joka nyt lankesi maille, esti meitä näkemästä koko joukon saaria, joiden ohitse me kuljimme ja jotka olivat rikkaita muistoista vanhoilta ajoilta.

Wielä seuraava päiväkin oli tuulinen ja meri kävi rajusti niinkuin ennenkin. Huomeneltain sen jälkeen olimme Smyrnan lahdessa; ja kaupunki, josta tämä lahti on saanut nimensä, lepäsi meidän edessämme, vuorentörmiensä sylissä.

Me viivyimme Smyrnassa vuorokauden ja vietimme siellä hupaisen illan Ruotsin konsulin herra van Lennep'in luona, sitten kun ensin päivällä hänen seurassansa olimme käyneet eräässä diakonissa-laitoksessa tässä kaupungissa, joka laitos näytti olevan mitä oivallisimpia laatuaan. Sen koulussa opetettiin joka päivä lähes sataa lasta eri kirkkokunnista, ja tulivat siellä kaikki pienuudesta alkaen tuntemaan Raamattua, tuota ikuisen totuuden lähdettä. Näistä lapsista oli laitoksessa noin 60 sisäoppilaina. Me haastelimme kauan johtajattaren kanssa, joka oli saanut kasvatuksensa samassa koulussa, kuin diakonissalaitoksen johtajatar Tukholmissa.

Me olimme nyt siinä kaupungissa, jossa kristinopin ensi aikoina se seurakunta löytyi, jolle Vapahtaja Johanneksen kautta lähetti sen tervehdyksen, joka löytyy Johanneksen Ilmestys-raamatun 2:ssa luvussa 8-11 värsyissä. Nytkin löytyi täällä vähäinen uskovaisten seurakunta; antakoon Herra sille siunauksensa!

Yhden vuorokauden perästä jätimme me taasen Smyrnan samalla höyrylaivalla, jolla Konstantinopolista olimme tulleet, ja matkasimme nyt suoraan Alexandriaa kohden. Me läksimme Smyrnasta noin k:lo 4 aikaan jälestä puolenpäivän. Tuuli puhalsi vielä vahvasti, niin että meri kävi jotenkin rajusti. Ennenkuin pääsimme ulos tuosta pitkästä Smyrnan lahdesta, oli jo pimeä, ja juotuamme teemme, kävimme levolle.

Kun seuraamana päivänä tulin laivankannelle, emme vielä olleet jättäneet Arkipelagia. Oikealla puolella meidän alustamme näkyi korkea, kallioinen saari, ja minä sain tietää sen nimen olevan Pathmos. Täällä oli siis edessäni se kallio keskellä merta, jossa kerran se "opetuslapsi jota Jesus rakasti" oli vankina evankeliumin tähden, ja jossa hän eräsnä sunnuntaina kuuli äänen niinkuin pasunan puhuvan kanssansa, ja jossa hän, kun hän kääntyi katsomaan mistä se ääni tuli, joka hänen kanssansa puhui, näki Ihmisen Pojan, hänen rakkaan mestarinsa muotoisen olennon keskellä seitsemää kynttiläjalkaa, jotka hän itse selitti olevan ne seitsemän seurakuntaa Aasiassa, ja seitsemän tähteä hänen kädessään, joiden hän sanoi merkitsevän niiden seitsemän seurakunnan opettajia. Täällä sai Johannes vastaanottaa ne erityiset tervehdykset jokaiselle näistä seurakunnista. Täällä hän sitten kirjotti vapahtajan sanain jälkeen koko sen merkillisen kirjan, joka on saanut nimeksensä Johanneksen Ilmestys.

Tuuli oli nyt viihtynyt, mutta meri meuroeli pitkinä, syvinä maininkeina, jotka saivat meidän aluksen vahvasti heilumaan. Puolipäivän aikaan sivusimme me Rodus-saaren, joka on viimeinen Arkipelagin saaria, ja meillä oli nyt koko avara Wälimeri edessämme. Kuinka ihana on tuo vapaa, aukea meri! Mikä todistus luojan suuruudesta! Se on suurellainen, ylevä, niinhyvin silloin kuin se tyynenä ja rauhallisena kuvastaa kirkkaalla pinnallaan taivaan, joka kaartelee sen ylitse, kuin silloin koska se kohottaa pilviä kohden kuohuvia aaltoja, jotka joka hetki uhkaavat musertaa tuon heikon aluksen, joka on uskaltanut sille.

Illan päälle rupesi tuuli uudestaan puhaltamaan tuimasti ja vieritti suuria aaltoja aluksen kylkeä vastaan, niin että merenkäyminen koko seuraavana yönä oli vahvempi kuin milloinkaan muulloin matkamme aikana. Milloin kallistui alus toiselle, milloin toiselle kyljelle, milloin kohosi se korkeain aalloin harjalle, milloin vajosi se taasen syvyyteen kahden laineen väliin, ja vapisi ja ryskyi nyt pahemmin kuin milloinkaan ennen. Kun olin mennyt levolle, tuntui minusta niin oudollaiselle aatella, että nyt heiluin samalla merellä, jolla kerta Paavali, pakanain apostoli, neljätoista päivää viskaeltiin sinne tänne auttamattomassa haahdessa, särjetyllä peräsimellä, silloin kun hän vietiin vankina Jerusalemista Roomaan, jossa marttyrikuolema häntä odotti.

Seuraavana aamuna taukoi tuuli kokonaan, mutta ei kauvoja kulunut, ennenkuin rupesi puhaltamaan vastaiselta suunnalta uudella voimalla. Kohta rupesi meri taasen kuohumaan ja tuo hieman hiljaantunut meri pahemmin aaltoilemaan.

Hyvin omituista laatua olivat meidän atriamme, joissa tuontuostaki pullot kaatuivat, talrikit ja korotit luiskahtavat sikin sokin, ja meidän oli vaikea pysyä paikallamme. Ne harvat naiset, joita laivassa oli, katosivat pian kojuihinsa eikä heitä enää nähty sen koommin koko matkan kuluessa, ja toisetkin matkustajat siirtyivät pois vähitellen toinen toisensa perästä, niin että meitä viimeiseksi oli vaan joku ainoa atrioissa läsnä. Kun näin mitä toiset saivat kärsiä, tunsin itseni kiitolliseksi että kokonaan olin vapaa siitä ankarasta kivusta, joka tavallisesti on meriretkein seurauksena.

Merellä oli monta ihanaa näkyä meille tarjona, kun joka aamu tuo nouseva aurinko kultasi sen itäisen äären, niin että se hohti kuin juokseva kulta; ja vielä suloisempi ehkä oli katsella auringonlaskuja, jolloin taivas ja meri näytti uivan rusottavassa, meripunaisessa loisteessa. Öisinä kumotti kirkas kuu ja hopeoitsi tuon aaltoilevan syvyyden, ja eräsnä iltana saimme me nähdä jotakin suurellaista, kun kolmella eri taholla näkyi taivaanrannalla synkkiä ukkosen pilviä, soista silloin tällöin välähteli pitkiä kirkkaita salamia, mutta muuten oli koko tuo pimeä taivas pilvetön.

Kolmantena päivänä, sitte kun Smyrnan olimme jättäneet, piti meidän kapteenin laskun mukaan varsi varhain huomeneltain olla Alexandriassa, mutta vielä k:lo 9 samana aamuna emme olleet nähneet maata, ja luultiin syynä siihen olevan, että meillä yöllä oli ollut vastatuuli. Myöhempään edellä puolen-päivän tuli kuitenkin näkyviimme haamoittava korkeus Afrikan rannikolla, tervetullut näky sille, joka monta päivää perätysten on keinunut tuolla liikkuvalla elementillä ja on nähnyt ainoastaan taivasta ja vettä. Kotvasen ajan perästä havaitsimme kaukana taivaanrannan äärellä tulitornin Alexandrian sataman suussa. Länsituuli, joka viimeisinä päivinä oli puhaltanut, oli ajanut meitä vähän itään päin, niin että meidän tässä oli muuttaminen suuntaa ja seuraaminen rannikkoa pitkin, tullaksemme Alexandriaan, ja kävi meidän kulkumme suoraan tuulta vastaan, joka nyt puhalsi myrskyn kaltaisella tuimuudella. Uljasta oli nähdä kuinka Germania vitkaan eteni, taistellen tuulta ja aaltoja vastaan; milloin viilsi aluksen kokka johonkin avaraan vesiväylään, milloin kohosi se kokonaan vahdon vallassa yli kuohuavan aallon harjan; ja sitä kesti muutaman aikaa, kunnes me onnellisesti saavuimme tyyneen satamaan.

Me olimme nyt ehtineet matkamme ensimäisen määrän päähän, kun olimme tulleet Afrikaan, tähän palmujen ja alituisen kesän maahan. Täällä kävimme me kesäpuvussa, lukemattomain kukkasten tuoksussa ja lehteväin puiden varjossa samaan aikaan kuin tuolla ylhäällä meidän rakkaassa kotimaassamme, Pohjassa, syvä lumi tavallisesti peittää vuoret ja laaksot ja vahva jää rantamme. Täällä vilvoittivat tuontuostakin lauhkeat tuulet polttavaa hellettä, sillä aikaa kuin tuolla pohjassa kylmä vihuri lisää pakkasen kovuutta. Täällä poimimme kypsiä apelsiineja ja palmujen hyvänhajuisia taateleja, sillä aikaa kuin tuolla ylhäällä kaikki kasvullisuus on haudattuna talven kylmän peitteen alla. Kuitenkin jos minun tulisi valita etelän koko loistoisuuden ja pohjan kylmyyden välillä, kylmyyden, jota ainoastaan lyhyet, vaikka ihanat kesät katkaisemat — ei valitseminen olisi vaikea.

Alexandriassa viivyimme muutamia päiviä ja saimme siellä nähdä yhtä ja toista meille uutta ja outoa.

Kaupunki vilisi ajoneuvoista, joita mustat arabialaiset johtivat, ja joka paikassa näkyi pitkät junat kameleja, noita levollisia, väkeviä juhtia, jotka kantoivat hirmuisia kuormia, ja melkein joka kadunkulmassa koko joukko borikka-aaseja, joita eläimiä sekä miehet että naiset käyttävät ratsastuksiinsa. Ihmeen kauniita olivat kaupungin puutarhat, joissa oli niin runsas kasvillisuus ja loistoisuus, ettemme milloinkaan ennen olleet sen vertaista nähneet. Ikivanhoja muistoja menneistä ajoista löytyi täällä kaksi, nimittäin Pompejin pylväs ja Kleopatran obeliski; ne olivat molemmat erinomaisen kauniit ja ihmeteltävän korkeat, hakatut yhdestä ainoasta kallionlohkareesta.

Alexandria on suuri kauppakaupunki. Egyptin tuotteet menevät tätä tietä Europaan, ja kaikki Europan tavarat, jotka tulevat Egyptiin, ovat laskettavat maalle tässä. Ilman sitä käy kauppaliike Englannin ja Indian välillä suureksi osaksi tämän kaupungin kautta, jolloin tavarat kuljetetaan rautatietä myöten (Nykyään Suez'in kanavaa myöten, vuodesta 1871 ruveten. Suom. muist.) Alexandrian ja Suez'in välillä ja sitten höyryaluksilla Indiaan ja sieltä samoin takaisin. Me havaitsimme sentähden sataman olevan aina tungokseen asti täynnä laivoja, ja itse kaupunkikin oli melkein puoliksi europalainen.

Alexandriasta matkasimme me rautatietä Kairoon, Egyptin pääkaupunkiin, jota matkaa kesti kuusi tiimaa.

Me olimme nyt keskellä tätä ihmeellistä, muistorikasta maata, joka kerta oli suuri ja väkevä, nyt pieni ja mitätön. Wuosituhansia sitten oli Egypti maailman väkirikkaimpia maita; nyt on väestä verrattavasti hyvin harvalukuinen. Muinoin kutsuttiin tätä hedelmällistä maata "maailman jyväaitaksi"; — nyt ovat avarat alat siitä autioina erämaina. Muinoin oli kaupunkein luku arvaamattoman suuri (Herodotos laskee ne aina 20,000 asti), ja nyt näkee matkustaja ainoastaan kylän siellä, toisen täällä, joissa löytyy vaan kurjia savikojuja, paremmin sopivia navetoiksi kuin ihmisten asunnoiksi. Näiden viheliäisten kyläin asukkaat ovat vajonneet suurimpaan tietämättömyyteen, kun sitä vastaan noiden vanhain Egyptiläisten sivistys muinoin oli vierasten kansain ihmeenä. Ennen vallitsi Egypti ympärillä olevia kansakuntia; — nyt hallitsee vieras kuningas tätä Pharaonein kopeata ja voimallista maata.

Haikeus ja sääli valtaa matkustajan, joka käy näillä seuduilla, joiden asukkaat näyttävät kärsivän kurjuutta ja köyhyyttä, sillä aikaa kuin tirannillinen hallitus kohtelee heitä kuin orjia. Olisit melkein epäillä historian todistusta maan entisestä suuruudesta, jollei siellä täällä kohoisi mahtavia muistomerkkejä, jotka näyttävät mitä se ennen on ollut.

Niin todistavat Egyptin muinaista loistoa nuo ihmetyttävät obeliskit, jotka ovat korkeita kivipatsaita, hakatut yhdestä ainoasta kappaleesta ja kirjaellut täyteen Egyptin kuvakirjotusta; — nuo hirmuiset pyramidit, jotka ovat ikivanhoja kolmikulmaisia kivivuoria, tehdyt ihmisen käsillä niin korkeiksi, että ne näkyvät monen penikulman päähän; — ja nuo suunnattoman suuret salit, joita on hakattu noihin korkeihin hiekkakivivuoriin, joissa Egyptiläiset tallettavat esi-isäinsä balsameerattuja ruumiita, jonka tähden nämä ilmalle avonaiset lepokammiot ovat saaneet nimeksensä muumioin haudat, sekä viimeiseksi koko joukko sortuneitten epäjumalan-temppelein ja musertuneitten palatsein raunioita, jotka kummastuttavat matkustajaa ja joiden vertaisia et koskaan ole nähnyt, vaikka olisitkin paljon mailmaa kulkenut.

Kansan, joka on valmistanut kaikki nämä muistomerkit, on täytynyt olla suuri kansakunta ja seisoa korkealla sivistyksen asteella.

Mikä eroitus muinaisuuden ja nykyisyyden välillä! — Mutta olipa tämä maan suuri muutos voimasta heikkouteen, kunniasta häpeään, suuruudesta mitättömyyteen jo ennen ennustettu, ennenkuin se tapahtui, sillä propheta Hesekiel sanoo 30:nen luvun 6,7 ja 8 värsyssä näin: "Näin sanoo Herra, Herra: Egyptin holhoja pitää lankeemaan, ja sen väkevyyden ylpeys on hukkuva: Sevenin tornista pitää heidän miekalla lankeemaan, sanoo Herra, Herra. Ja heidän autiot rajansa pitää kylmille tuleman, hävitettyin maakuntain keskellä, ja heidän kaupunkinsa hävitettämän muiden autiain kaupunkein seassa. Että heidän pitää ymmärtämän, että minä olen Herra, koska minä teen tulen Egyptiin, ja kaikki, jotka heitä auttavat, pitää hukkuman; ja vielä: Sillä sen pitää oleman halvan muiden valtakuntain suhteen, ja ei enää hallitseman pakanoita; ja minä tahdon vähetä heitä niin, ettei heidän vallitseman pidä pakanoita."

Wuonna 525 e.Kr. valloitti Persian kuningas Kambyses Egyptin, mutta se vapautui taasen noin 100 vuotta myöhemmin. Uudestaan kukisti Persia sen, ja se pysyi Persialaisten vallassa 26 vuotta, jolloin Makedonialaiset sen valloittivat. Ptolemeot hallitsivat sitä sitten, kunnes se 30 vuotta ennen Kristusta tuli roomalaiseksi maaksi. Egypti pysyi sitten Roomalaisten hallussa vuoteen 641, jolloin Saracenit sen valloittivat. Wuonna 1250 anastivat Mamelukit (ostetut orjat, jotka sotamiehiksi maahan oli tuotu) vallan Egyptissä ja panivat eriskummallisimman hallitusmuodon toimeen. He valitsivat päällikön joukostansa, ja kun joku päällikkö kuoli, ei tullut hänen poikansa hallitsiaksi isän jälkeen, vaan siksi valittiin joku äsken maahan tuotu orja. Sitä tapaa kesti sitten polvesta polveen, vieläpä vuosisatojakin — ja tuolla ennen niin väkevällä ja vapaalla Egyptillä oli aina vieras ruhtinas, joka julmimmalla tavalla rasitti ja nylki alamaisiansa. Tämäkin oli ennen ennustettu: "Minä tahdon myydä maan tylyin ihmisten käsiin ja hävitän maakunnan ja mitä siinä on muukalaisten kautta. Minä Herra olen sen puhunut; ja Egyptillä ei pidä ruhtinaita oleman, ja minä lähetän hämmästyksen Egyptin maahan."

W. 1519 tuli Egypti veronalaiseksi Turkkilaisille, mutta Mamelukit pysyivät kuitenkin vallassa, ja se kummallinen hallitustapa, jonka he olivat toimeen panneet, pysyi vielä voimassa.

Mutta tämän vuosisadan alussa alkoi uusi järjestys maassa Mehemed Alin kautta, jota historiankirjottajat ovat ruvenneet kutsumaan Egyptin hermoksi, sydämeksi ja ajatukseksi. Hän oli syntynyt Makedoniassa ja tuli monivaiheisten kohtaloin kautta Egyptin hallitsiaksi v. 1805. Mamelukit eivät häntä valinneet, vaan kansa, jonka vaalin Turkin hallitus Konstantinopolissa vahvisti. Nuo vanhat hallitsiat eivät kuitenkaan tahtoneet väistyä syrjään tuon uuden varakuninkaan tieltä, joka taasen puolestansa ei suvainnut mitään kanssahallitsioita. Sisällinen sota oli alkamaisillaan, ja Mehemed Ali päätti vapauttaa maan semmoisen sodan kauhuista raivaamalla pois tieltä kaikki Mamelukit, musertaen sillä tavoin sen vallan, joka vuosisatoja oli ollut Egyptin vitsauksena. Tämän aikeensa toimeen panemiseen valitsi hän semmoisen keinon, joka todistaa oikeata itämaalaista julmuutta. — Maaliskuun 1 p:nä v. 1811 kutsui hän kaikki Mamelukit, jotka olivat Kairossa, palatsissa pidettävään kestiin. Kun pidot olivat lopussa, suljettiin palatsin portit, ja Mamelukit saivat surmansa sotamiehiltä, jotka olivat seisoneet varoilla kaltereissa. Nuo kopeat ja urholliset Mamelukit, jotka olivat kamppailleet itsellensä voiton niin monessa kunniallisessa taistelussa, kaatuivat täällä yksi toisensa perästä ilman mahdollisuutta vastustukseen, sillä he olivat suljettuina ahtaasen pihaan, jossa sotamiehet, seisoen noilla korkeilla ympäröivillä muureilla, ampuivat heidät maahan. "Heidän kuolemansa oli kauhistava ja kunniaton." Ainoastaan yksi ainoa heistä kaikista pääsi pakoon syökseymällä hevosineen päivineen alas hirmuttavaan syvyyteen, joka yhdeltä taholta ympäröi sitä alaa, jossa he olivat suljettuina. Hänen hevosensa musertui, mutta hän itse jäi henkiin ja pakeni.

Samalla aikaa, kuin tämä verinen työ tapahtui Kairossa, surmattiin kaikki Mamelukit maakunnissa varakuninkaan käskystä. Tällä tavoin teloitettiin 6 tai 7 tuhannen miehen paikoille.

Mehemed Alilla oli nyt yksin valta, eikä kukaan vastustellut hänen kruunuansa. Egypti oli vapautettu niiden muukalaisten orjain paljoudesta, jotka niin kauvan olivat sitä vallinneet, ja sillä oli nyt oma järjestetty hallitsiasukunsa.

Mehemed Alin hallituksen aikana — vaikka kyllä tirannillinen — rupesi maa yhä enemmän ja enemmän nousemaan pitkällöisestä alennustilastaan. Maanviljelys parantui, kauppa ja teollisuus rupesi kukoistamaan, eikä varakuningas säästänyt mitään keinoja, auttaaksensa raha-asiain kehnoa tilaa ja avataksensa maatansa europalaiselle sivistykselle. — Mitä Egyptin valtiolliseen tilaan tulee, kohosi se tähän aikaan ihmeteltävään voimaan ja mahtavuuteen. Tähän asti oli se ollut vierasten kansain poljettavana, mutta nyt rupesivat he pelkäämään sen voimaa. Woitollisna kulkivat sen sotalaumat halki Syrian, kuninkaan pojan, tuon urhollisen Ibraim Pashan johdolla. Siellä valloitettiin useain muiden linnoitusten ohessa myöskin tuo luja S:t Jean d'Acre, joka vähää enemmin oli kukistumatta vastustellut maailman voittajaa Napoleonia. Täällä saatiin monta loistamaa voittoa Syrialaisista ja turkkilaisista apujoukoista. Itse Konstantinopoli vapisi tämän voitollisen sotajoukon edessä, kun se läheni hänen aluettansa. Turkin laivasto ei tohtinut lähteä ulos Bosporista kamppailemaan Egyptin laivaston kanssa, joka tarjosi tappelua. Vihdoin täytyi Sultanin pyytää apua Wenäläisiltä, ja siinä rauhanteossa, joka kohta sen jälkeen toimeen pantiin, tuli Mehemed Ali Syriankin pashaksi.

Ei kauvoja viipynyt, ennenkuin sota syttyi uudestaan. Turkin Sultani ei voinut unohtaa sitä häpeätä, jota hän oli saanut kärsiä vasalliltansa. Hän varusti suuren armeijan ja lähetti sen Syriaan. Egyptiläiset ja Turkkilaiset kohtasivat toinen toisensa vielä kerran, ja Turkkilaiset kärsivät hirveän tappion. Uudestaan oli Turkinmaa vaarassa, ja korkea Portti (Se on Turkin hallitsian palatsi eli hovi. Suom. muist.) pelkäsi tulevansa syöstyksi Egyptin varakuninkaan kautta. Europan suurivaltain oli käyminen väliin hillitäksensä Egyptiä voittokulussaan — tätä samaa Egyptiä, joka monta vuosisataa oli ollut ainoastaan raunioin pesänä, hämäräisenä varjona entisestä suuruudestaan.

Englantilainen laivasto tuli Turkkilaisille avuksi, ja Mehemed Alin oli väistyminen ylivoiman tieltä. Hänen oli heittäminen Syria ja tyytyminen vaan varakuninkaan arvoon Egyptissä ja maksaminen vuotuista veroa Turkin hallitukselle; määrättiinpä myöskin kuinka paljon sotaväkeä hän sai pitää maassaan.

Mehemed Ali kuoli v. 1848, ja hänen poikansa Ibraim Pasha seurasi häntä hallituksessa; tämän veli Said Pasha on nykyään maan varakuninkaana.

Tämä Egyptin uusin historia näyttää osoittavan, että parempi aika on ruvennut koittamaan tälle onnettomalle, rikkirevitylle ja poljetulle maalle. Egyptillä on myös odotettava semmoinen parempi aika, sillä sama Jumala, joka ennakolta oli ilmoittanut ne vitsaukset, jotka me olemme nähneet sanasta sanaan käyneen toteen on myöskin antanut sanoa: Herra on vaivaava Egyptiläisiä, hän on vaivaava ja parantava jälleen; sillä he palajavat Herran tykö ja he rukoilevat häntä ja hän parantaa heitä. Silloin on tie avoin Egyptistä Assyriaan, Assyrialaisten mennä Egyptiin, ja Egyptiläisten Assyriaan; että Egyptiläiset ja Assyrialaiset ynnä palvelisivat (Jumalata). Silloin Israel pitää itse kolmantena olevan, Assyrialaisten ja Egyptiläisten kanssa, sen siunauksen kautta, joka on oleva keskellä maata. Sillä Herra Zebaoth on siunaava heitä ja sanova: siunattu olkoon Egypti minun kansani, ja Assur minun käsialani, ja Israel minun perimiseni!

Kolmas Luku.

Niili-virralla.

Kairossa emme monta päivää viipyneet, sillä meidän teki mielemme päästä ylös Niili-virtaa myöten niin varhain kuin mahdollista. Me saimme matkakumppaniksi tälle retkelle herra Due'n, joka saapui Kairoon muutamia päiviä meidän jälkeemme, ja kaksi Englantilaista, herrat Robinson ja Pulling, joista jälkimäinen oli pappismies Londonista, kuuluva Independentien lahkokuntaan.

Me vuokrasimme yhden niistä kauniista, mukavista pursista, sotka joka talvi purjehtivat ylös tuota merkillistä virtaa myöten, kuljettaen matkustajia, jotka tulevat Egyptiin joko etsimään terveyttänsä sen ihanassa ilmanalassa tahi katselemaan maan merkillisiä muinais-muistoja.

Kun aika jo oli pitkälle kulunut, päätimme me siekailematta lähteä matkalle ja jättää takaisintuloomme asti kaikkein niiden paikkain katselemisen, jotka Kairossa ja sen läheisyydessä likempää tarkastusta ansaitsivat. Me pestasimme kokin ja tulkin, ja kun purtemme oli varottu kaikilla muonavaroilla, mitä retkellämme tarvitsimme, astuimme purteen ja odotimme nyt vaan myötäistä tuulta, nostaaksemme ankkurin ja alottaaksemme matkamme. Muutaman päivän perästä kääntyi tuuli, joka tähän saakka oli puhaltanut ihan vastaan. Me kohotimme purjeet ja jätimme Kairon, — se oli 29 p. Joulukuuta.

Meidän purtemme oli kaksimastoinen ja varustettu kahdella kaleeriseilillä, joista etumainen oli hyvin suuri, toinen paljoa pienempi. Wäestönä oli kaksitoista miestä, joista muutamat olivat hiilimustia nubialaisia, toiset ruskealäntäsiä egyptiläisiä ja arabialaisia. Meidän kapteenimme oli pitkävartinen egyptiläinen, ruskean voipa muodoltaan ja mustalla parralla. Hänen kasvonsa juonteet olivat kauniit ja osottivat voimaa, niinkuin laita on useimpain tämän maan asukasten.

Monessa suhteessa oli tämä retki viehättävä. Merkillinen oli maa, jonka läpitse matkasimme; ja yhtä merkillinen oli virta, jolla me purjehdimme.

Jos katselet Egyptin karttaa, havaitset maan muodostavan nelikulman, joka on melkein yhtä leveä kuin pitkä. Mutta suurin osa siitä, jaa koko läntinen puoli ja hyvä lohko ikäistäkin, on hedelmätöntä hieta-aavikkoa, jossa ainoastaan siellä täällä tapaat isompia tai pienempiä oaseja, tilkkuja, jotka hedelmällisyytensä, lähteittensä, palmujensa ja vihannoitsevien kenttäinsä kanssa näyttävät suloisille saarille tuolla autiolla, polttavalla hietaulapalla. Oikeastaan hedelmällinen osa maata on kaita kaistale kahden puolin Niili-virtaa, joka juoksee läpi maan etelästä Pohjoseen. Tämä maankaistale on toisinaan ainoastaan muutamia harvoja syliä leveä ja leveimmästä paikasta ainoastaan muutamia penikulmia. Sitä ympäröitsevät joka taholta vuoret tahi hieta-aavikot ja on sillä tavoin suurellaisen oasin kaltainen, jonka lähteenä on tuo mahtava Niili-virta. Tämä siunausta-tuottava virta, joka vedellään kostuttaa koko maakuntia, tulee Afrikan sydänmaista, jossa sen lähteet vielä ovat tuntemattomat. Armeliaan niiden olevan Kuuvuorten seuduilla. Se juoksee sitten Kordofanin, Sennaarin, Nubian ja Egyptin läpitse. Juoksunsa alkupuolella ottaa se useampia lisäjokia. Viimeinen niistä laskee Niilivirtaan melkein keskellä Nubiaa. Sitten etenee tuo mahtava virta aina Wälimereen asti, noin kolmesataa Ruotsin penikulmaa, ottamatta vedenpisartakaan mistäkään lisäjoesta.

Joka vuosi, syksyn puoleen, nousee virta yli reunainsa ja tulvaa yli suuren osan maata ja pitää pellot veden peitossa useat viikot. Tähän tulvaan arvellaan olevan syynä raskas, joka vuosi palajava sade niissä vuorimaissa, jossa Niili-virran lähteet varmaankin ovat. Kun virta muutaman ajan perästä taasen on ruvennut laskemaan, jättää se jälkeensä jonkinlaista liejua, joka tekee tuon veden vallassa olleen maan mailman hedelmällisimmiksi maiksi. Entisiin aikoin johdatettiin tätä veden-tulvaa useita kanavia pitkin moniin paikkoihin, joihin ei se nyt enää ulotu, ja sillä tavoin saattoi maa elättää lukemattoman väenpaljouden.

Kun vesi on juossut pois, rupeevat asukkaat kohta kylvämään tuohon vielä kosteaan maahan, joka vähässä ajassa antaa heille runsaan saaliin; kuitenkin pitää sitä kasvavaa orasta vielä yhtä mittaa kasteltaman, jos sitä mielitään estää kuihtumasta maan helteisen auringon paisteessa. Tässä kastelemisen työssä käytetään niinkutsuttuja "sjaduffeja" — hyvin yksinkertasta laitosta, joten tankoin ja sankoin avulla noudetaan vettä virrasta.

Niili-virta on siis Egyptin elinvoima — sen valtasuoni. Jos nuo vielä kätkössä olevat lähteet kerran kuihtuisivat, ei siinä maassa enää voitaisi asua — sen pellot eivät enää kasvaisi mitään viljaa, sillä siellä ei juuri koskaan sada — ihmiset ja eläimet kuolisivat janoon, sillä siellä on puute lähteistä, ja koko maa tulisi vaan pieneksi osaksi tuosta äärettömästä, vielä mittaamattomasta hieta-aavikosta, joka peittää kenties kolmanneksen Afrikan maanpintaa.

Ei ihmettä siis, että vanhat Egyptiläiset palvelivat virtaansa kuin jumalaa ja rakensivat sen rannoille uhkeita temppeleitä, rukoillaksensa niissä tätä jumalaansa. He eivät vielä olleet tulleet tuntemaan luodun mailman alkua — he eivät olleet oppineet lukemaan Hänen rakkauttansa luonnon ihmeellisestä kirjasta; he palvelivat sentähden lahjaa Lahjottajan siasta — he palvelivat luotua mailmaa Luojan siasta.— —

Pian kuluivat päivät, jotka purressa vietimme, ja viikot vierivät sukkelaan. Maan ilmanala on ihana ja hyvin meidän keskikesäin kaltanen; sen taivas on melkein aina pilvetön, mutta kaunistuu toisinaan keveistä läpihohtavista hattaroista. Luonnonilmiöt olivat suurellaisia täällä kuuman ilmanalan läheisyydessä. Tuo hohde taivaanrannalla, joka aamusin ilmoitti auringon nousua, ja jota iltasin vielä kesti hetken aikaa, auringon mentyä mailleen, oli täällä seesteisempi ja tehokkaampi, kuin missäkään muualla olen nähnyt.

Muutamia päiviä sitten kuin Kairon olimme jättäneet, näimme vanhan vuoden auringon laskevan Libyan erämaan taaksi. Tuolla kotona pohjassa on joka uudenvuoden ilta kylmä; aurinko on silloin niin etäällä ja taivas usein lumi-pilvien peitossa; — täällä näin minä meidän purtemme kannelta vanhan vuoden auringon laskevan viimeisen kerran, kirkkaana, polttavan kuumana ja lähempänä, kuin Ruotsin kesäsydännä sitä olen nähnyt. Erämaa ikäänkuin heijasti sen valoa, ja tiheä palmupuisto, joka kasvoi virran rannalla, valastui kirkkaasti tuolla takana loistavasta valomerestä ja muodosti tummalla vihannuudellaan ja tuuheilla latvoillaan ihanan keskustan tähän valoiseen tauluun.

Tammikuun 1 päivä oli kaunis, niinkuin Joulukuun viimeinenkin. Uudenvuoden auringon nousu oli kirkas ja toivorikas, niinkuin vanhan vuoden laskeminen oli ollut haikea ja suloinen.

Matkamme ensimäisinä päivinä oli meillä hyvä tuuli, joka kuljetti meitä pikaisesti ylös tuota jotenkin vihaista virtaa myöten. Usein sattui näinä päivinä, että meidän purtemme karahti karille, sillä Niili on täällä täynnä hietasärkkiä. Joka kerta kuin tämmöinen onnettomuus tapahtui, riisuivat meidän mustanlännät matruusimme keveän pukunsa, hyppäsivät virtaan ja veivät tuon jotenkin raskaan venheen karin yli, kunnes taasen tultiin syvälle vedelle. Toisinaan saivat he tällä tavoin vetää meitä pitkät matkat, niin että ne miesparat monasti olivat useita tiimoja vedessä, joka ei kuitenkaan näyttänyt heihin mitään vaikuttavan, vaikka vesi tähän vuodenaikaan on jotenkin kylmää.

Kun myötäinen tuuli lakkasi, niin ettemme voineet edemmäksi purjehtia, kävi miehistö maalle ja veti pitkällä köydellä venhettä eteenpäin, joka kuljetustapa oli hyvin vitkallista, mutta sangen mukavaa, sillä meillä oli silloin aina tilaisuutta käydä maalla kävelemässä.

Kentät vilisivät kaikenlaisista linnuista, joista enimmät olivat kyyhkyjä, suorsia ja metsähanhia; me otimme sentähden tavallisesti pyssyt myötämme näille kävelyille, enentääksemme muonavarastoamme jollakin siivellisen otuksen lihalla. Nämä matkustukset maalla olivat hyvin suloinen vaihetus tuolle monipäiväiselle venheessä-ololle, jolloin tuskin oli tilaisuutta ollut asettamaan jalkaansa maalle. Me kävimme silloin milloin viljavain pelloin ylitse, milloin halki autioin hietanummein, jossa ainoastaan siellä täällä joku palmupuisto ja suuret puunkaltaiset orjantappurapensaat tarjosivat suloista suojaa. Keskellä tämmöisiä palmupuistoja olivat tavallisesti Arabialaisten kylät raketut. Joka kerta kuin lähestyimme semmoista kylää, tervehti meitä koko joukko koiria, joita maassa on yltäkyllin; ne hyökkäsivät usein meitä vastaan suurissa joukoissa, ja haukkuivat vimmatusti, näyttäen kauniita hampaitansa, niin että me usein luulimme että meidän oli käyminen taisteluun; mutta ne tyytyivät kumminkin vaan siihen, että seurasivat meitä kintuillamme, haukkuen luksuttaen pahasti. Kun sillä tavoin olimme saapuneet kylään, lisääntyi meidän kutsumaton seuramme koko joukolla lapsia ja nuorempia ja vanhempia Arabialaisia, jotka uuteliaina katselivat muukalaisia ja lakkaamatta mankuivat "baksjisjia" (juomarahaa). Tämä hännässä-juokseva seurue saatteli meitä toisinaan kauas kentälle.

Kylät olivat melkein ilman poikkeusta matalia Niili-virran savesta tehtyjä majoja; useimmat näistä asunnoista olivat kattoa vailla, ja niissä elelivät ihmiset, hevoset, kamelit ja aasit sekaisin, toinen toisensa kanssa.

Asukkailla ylimalkaan täällä on kaunis, puhdas kasvoin-muoto. Monella halvalla Arabialaisella on paljoa jalompi ja kunnianarvoisempi ryhti kuin useimmilla niillä, jotka ovat syntyneet ylemmille asemille. Jos hän huomenna tulisi sultaniksi, olisi hän yksinkertaisessa luonnollisessa ylevyydessään oleva valtaistuimensa kaunistuksena, ja näissä matalissa majoissa elää monta kaunotarta, jotka riepaleisina, ainoastaan yksinkertaisella, teeskentelemättömällä suloudellaan, luonnollisella hienoudellaan ja sievyydellään, joka joka liikunnossa on huomattava, voisivat tulla määrällisiksi kilpailijoiksi Europan silkkiin puetuille tyttärille.

Yksi virhe on kuitenkin yhteinen koko tälle suvulle — nimittäin vastustamaton rahan himo, yhdistettynä epäselvään käsitteesen toisen omasta. Syynä tähän virheesen on ehkä heidän uskontonsa ja se alhainen aste, jolla heidän sivistyksensä muuten on.

Koko matkamme ajalla ylös virtaa myöten oli tuuli hyvin epävakainen: milloin oli ihan tyyni, niin että tuskin hivaustakaan kuului, mutta seuraavassa tuokiossa saattoi nousta jo ankara myrsky. Kolme kertaa saimme kestää melkein täydellistä orkaania, niin että purjehdus oli hyvin vaarallista, ja kerran repi äkkinäinen tuulenpuuska meidän ison-seilimme rikki, niin että meidän oli nouseminen maalle ja saimme odottaa useampia hetkiä, ennenkuin miehet saivat seilin korjatuksi.

Me olimme järjestäneet päivämme seuraavalla tavalla: k:lo 7 aikaan aamulla nousimme ja teimme silloin tavallisesti pienen kävelyn kannella ja katselimme ympärillä olevia maisemia, joita äsken noussut aurinko kirkkaasti valaisi. Kello 8 söimme aamiaista, johon kuului tee ja joku laji lämpöistä liharuokaa. Aamupuolet päiviä mietimme joko purressa lukemisella, kirjoittamisella ja haastelemisella, tahi kävimme me maalle ja astuskelimme, pyssy olalla, pitkin virran rantaa ja poikkesimme tiellemme sattuviin kyliin. Päivällistä söimme k:lo 2 aikaan, ja oli meidän englantilainen kokkimme silloin aina valmistanut kolme makeata ruokalajia. Ilta-puolet päiviä vietettiin enimmästi purressa. Ehtoilla, kun ei tuuli käynyt, laskimme maalle, johon purtemme kiinnitettiin yöksi, ja nautittuamme teetä, kävimme levolle. Kun tuuli oli hyvä, pitkitettiin matkaa koko yökausi.

Erinomaista huvitusta oli meillä kahdesta matkustajavenheestä, jotka me tapasimme matkamme ensimäisinä päivinä Niilivirralla ja jotka sitte seurasivat meitä aina Assuan'iin asti, josta me palasimme takaisin Kairoon. Yksi näistä pursista kuljetti amerikalaista, toinen englantilaista perhettä, ja tulimme me pitämään näitä molempia perheitä suuressa arvossa. Kun iltasin, tuulen lakattua, laskimme maalle, kiinnitettiin kaikki kolme purtta juuri lähelle toinen toisiansa, ja me kävimme silloin ystäviämme katsomaan ja mietimme illan heidän seurassansa. Usein kun purjehdimme täyttä vauhtia, tulivat venheet niin likelle toinen toisiansa, että voimme haastella toinen toistemme kanssa. Meidän miehistömme purjehtivat silloin tavallisesti kilpaa, ja oli varsin hupaista katsella, kuinka välistä yksi, välistä toinen voitti.

Matkallamme ylöspäin emme seisahtaneet käydäksemme katsomaan niitä merkillisiä raunioita, joita löytyy siellä täällä virran läheisyydessä, vaan niitä katsellaan tavallisesti vasta alaspäin tullessa, sillä silloin ei riiputa niin paljon tuulesta.

Luxor'issa, joka kylä on lähellä vanhaa Thebe'ä, seisahdimme noin tiiman aikaa, matkatessamme ylöspäin. Siellä makasi höyrylaiva, jossa Ruotsin ja Norjan konsuli Alexandriassa, herra Testa, oli isäntänä. Hän oli seurannut Said Pashaa matkalla ylös Niiliä myöten. Varakuningas oli nyt kääntynyt takaisin Kairoon ja oli jättänyt tämän höyryaluksen herra Testan ja hänen perheensä käytettäväksi. Niinpian kuin tulimme maalle, saimme ystävällisen kutsumuksen tulla hänen alukseensa. Hän oli nimittäin tuntenut meidät Ruotsalaisiksi siitä Ruotsin lipusta, joka oli nostettu meidän ison-maston huippuun. Haastettuamme hänen kanssansa hetken aikaa, kävimme taasen purteemme ja matkasimme eteenpäin.

Melkein puolimatkassa Luxorin ja Assuanin välillä laski meidän purtemme maalle eräässä paikassa, jossa kapteenimme ja enimpäin hänen matruuseinsa perheet asuivat, ja oli varsin liikuttavaa nähdä, millä ilolla nämä tässä tapasivat ystäviänsä ja sukulaistansa ja millä riemulla he otettiin vastaan. Meidän miehemme hyppäsivät maalle, niin pian kuin pursi tuli tarpeeksi lähelle rantaa, ja heittäytyivät omaistensa syliin; he suutelivat toinen toisiansa ja seisoivat kauvan, rinta vasten rintaa, lujassa ja sydämellisessä syleilyssä. Suuri joukko lapsia, kaikki enemmän tai vähemmän kauniita, oli koossa heidän ympärillänsä ja ottivat osaa matkustajin tervetuliaisiin.

Yhtä liikuttava kuin heidän iloinen yhtymisensä oli myös heidän surullinen hyvästijättönsä, kun meidän oli lähteminen taasen matkalle, ja saatoimme niinhyvin tuosta yhtymisestä kuin erosta nähdä, että hellät sydämet sykkivät heidän mustanruskeissa rinnoissaan.

Tammikuun 25 p:nä tulimme me Assuan'iin, jotenkin suureen kylään Niili-virran ensimäisen kosken korvalla. Me olimme nyt Nubian rajalla, matkattuamme 27 päivää ja kuljettuamme noin 80 Ruotsin penikulmaa. Meidän aikomuksemme oli ollut matkata vielä edemmäksi katsomaan Niilin toista vedenputousta, joka on noin 18 penikulman päässä Nubiassa, mutta aika oli täpärällä ja meidän olisi siinä tapauksessa myöskin ollut vaihtaminen iso, tilava purtemme pieneen venheesen, josta niin suurelle seuralle kuin me olimme, olisi ollut paljon haittaa; paitsi sitä eivät täällä löytyivät venheet meitä ensinkään miellyttäneet. Me päätimme siis kääntyä takaisin.

Assuanin läheisyydessä on yhtä ja toista merkillistä katseltavana. Me viivyimme siellä neljä päivää ja retkeilimme niinhyvin virralla kuin maaseuduilla.

Luonto oli täällä suurellaisempi kuin missäkään muualla ylöspäin matkatessamme olimme nähneet. Wirta juoksi korkeain jylhäin vuorten välistä, jotka kohosivat korkeuteen, tehden eriskummaisimpia muotoja ja kaarroksia; milloin olivat ne korkeain pylvästön kaltaisia, ladotut raskaista kallionlohkareista toinen toisensa päälle, milloin näyttivät ne hirmuisen suurille lahonneiden jättiläisrakennusten raunioille. Koko niiden ulkomuoto oli jylhä ja epäsäännöllinen, joka näytti todistavan että joku väkevä maanmullistus oli ne muodostanut. Kenties mursi Niili-virta tämän vuorenselänteen silloin, kun se ensin raivasi tiensä mereen, tahi on virta sen vähitellen kuluttanut ja kaivertanut, ruvetessaan kuohuamaan sen ylitse, jolloin vuori oli virranuomana, tahi on tuo kova kallio äkkiä särkynyt jonkun väkevän maanjäristyksen kautta, ettei se olisi esteenä Niilin siunaustatuottaville tulville?

Keskellä virtaa, taipaleen matkaa yläpuolla vesi-putousta, suuri näiden ruhjottuja muorien, näiden luonnon jättiläis-raunioiden sylissä, on tuo viehättävän ihana saari Philæ, joka kauniin asemansa tähden on saanut liikanimen: "ihana". Täällä seisoi kerran kuun jumalalle Isissille pyhitetty temppeli, yksi niistä Egyptin mestariteoksista, jotka vielä monien tuhansien vuosien perästä ihmetyttävät maailmaa.

Kaikki ne temppelein rauniot, joita me olimme tilaisuudessa näkemään, olivat enemmän tai vähemmän toinen toisensa kaltaisia, ja selvästi saattoi havaita, että ne kerran oli rakettu saman mallin mukaan. Suuren portin kautta tullaan tavallisesti käytävään, jonka kahden puolin seisoo sphinksejä, kuvaillen hirmuisen suuria leijonia ihmiskasvoilla, hakatut yhdestä ainoasta kallionlohkareesta. Kun olet käynyt näiden sphinksikäytäväin läpitse, tulet niinkutsuttuun propyloniin, temppelin esikartanoin varsinaiseen sisäänkäytävään. Tämmöisenä sisäänkäytävänä on kaksi hirmuisen suurta pyramidinkaltaista kivirakennusta, jotka, samassa kun ne kaunistivat temppeliä, myöskin olivat vartiatorneina. Näiden välissä on vähempi portti. Wähän matkan päässä näiden propylonein edessä seisoi tavallisesti molemmin puolin itse sisäänkäytävää kaksi obeliskia, ja kohta niiden takana kaksi mahtavaa kivistä kuvaa, ikäänkuin vartioimassa temppelin sisäänkäytävää. Propylonin kautta tullaan temppelin esikartanolle, joka on avara nelikulma ja sen seininä ovat ihanat pylväsrivit. Itse piha eli kartano oli tavallisesti tyhjä, ja ainoastaan muutamissa harvoissa temppeleissä näimme pylväskäytävän jäännöksiä, jotka kävivät suoraan yli kartanon propylonista varsinaisen temppelin sisäänkäytävään. Muutamilla temppeliraunioilla oli useampia esikartanoita perätysten, eroitetut toinen toisistaan yhtä monella propylonilla.

Wiimeisen propylonin kautta tullaan vihdoin varsinaiseen temppeliin, johon kuuluu yksi tai useampi neljäkulmainen kammio mahtavilla pylväsriveillä, jotka käyvät tasasuuntaisesti toisesta seinästä toiseen. Kun kaikkein näiden läpitse olet käynyt, tulet temppelin kaikkein pyhimpään siaan (adytum), erääsen vähempään tai isompaan huoneesen, yksinkertaisilla kiviseinillä. Täällä seisoi mahtavia kuvia, esitellen niitä jumalia, joille temppeli oli pyhitetty. Tätä huonetta ympäröi sitten joukko pyhiä kammioita, jotka olivat joko varsin pimeitä tahi valaistut pienillä nelikulmaisilla aukoilla muurissa. Paitsi näitä löytyi siellä täällä vähempiä syrjätemppeleitä ynnä koko joukko käytäviä ja pimeitä maanalaisia kammioita, joiden tarkoituksesta ei tarkoin tiedetä; arvellaan niiden olleen sekä aarreaittoja että vankihuoneita.

Kaikki nämä temppelit olivat ihan täyteen varustetut kuvilla, hieroglypheillä ja merkkikirjotuksilla. Seinät, katot, obeliskit, propylonit, esikartanot, pylväät, vieläpä nuo pimeät, pyhät kammiotkin olivat täyteen kirjaellut. Tämä kaikki yhteensä, vaikka nyt raunioksi rauenneena, ajan hampaan raiskaamana, näytti kuitenkin niin suurellaiselta, että ken kerta sen on nähnyt, ei milloinkaan voi sitä unohtaa.

Isis-jumalan temppelistä Philæn saarella oli jälillä kaksi propylonia ja koko joukko pienempiä kammioita, joista useimmat olivat ihan pimeitä, niin että meidän täytyi käyttää tulta, kun niissä kävimme. Me nousimme noiden molempain propylonien torniin kaitoja kiertorappusia myöten. Tornien ylimmäinen osa oli jonkinlainen laakakatto, josta meillä oli vapaa näkö yli tuon murentuneen temppelin, yli tuon kauniin saaren ja yli sen suurellaisten, jylhäin ympäristöjen. Siellä täällä näky vielä jotenkin eheitä jäännöksiä tuosta entisestä temppelistä ja ne muodostivat korkeain portteinsa, kaunisten pylväskäytäväinsä ja raskasten kivikattoinsa kanssa ikäänkuin toisia temppeleitä erikseen. Muutenkin on koko saari täynnä soraläjiä ja langetessaan murtuneita kivilohkareita. Muutamat palmupuut, joita siellä täällä kasvaa pitkin saarta, olivat viehättävinä vastakohtina tälle hävitykselle, ja Niili-virta, joka kahden puolin virutteli saaren rantoja, kuvasti pinnallaan raunioin katkaistut, kulmikkaat hahmot ja palmujen pyöreät, lehtiset latvat. Näköalaa rajoittivat ylt'ympäri nuo hirmuisen korkeat, rikkiruhjotut kalliot, ja tämä luonto oli laatuansa mitä kauniimpia nähdä saa.

Eräsnä päivänä katselimme me tätä näkyä toiselta taholta. Me läksimme Assuanista varhain aamusella ja ratsastimme borikka-aaseillamme pitkin Niili-virran vasenta rantaa, sivusimme Philæn ja ajoimme sille niemekkeelle, joka hyvän matkan päässä saaresta pistihe ulos virtaan. Täällä tapasimme me eräällä vuorella vanhan moskeijan rauniot ja söimme päivällistä siellä eräässä ikivanhassa salissa, jonka toinen seinä oli luhistunut maahan ja näköala sillä tavoin oli vapaa. Tuolla välkkyi nyt Niili allamme, juosten hiljaa ja rauhallisesti kuin sisämaan järvi; toisella rannalla oli meillä uusi näköala yli kaunisten, suurellaisten vuortemme, joita jo niin paljon olimme ihailleet vastaiselta puolelta, ja tuolla näköalan perällä rehoitti tuo "ihana" Philæ temppeleinensä Niilivirran sylissä.

Alapuolla Philæn kiihtyy Niili-virran juoksu yhä enemmän ja enemmän, kunnes se vihdoin kuohuaa vahtoavana koskena. Philæn ja Assuanin mäkiseltä tieltä olet tilaisuudessa katselemaan tätä kaunista luonnon-ilmettä. Weden putous ei ole erittäin korkea; minulle kerrottiin sen ei olevan yli viiden kuuden jalan korkean, jota en pidä mahdottomana. Siinä löytyy useampia vedenputouksia perätysten, niin että se kokonaisuudessaan näyttää väkevästi kuohuavalta virralta. Koko tämä mahtava koski on täynnä kallioisia luotoja, joiden ympäri tuo vahtoava vesi kuohuaa, sillä aikaa kuin läheiset vuoret kaiullaan vastaavat sen suloiseen kohinaan. Tuntikausia saatat katsella tätä näkyä ja kuullella veden-putouksen omituista ääntä ilman väsymättä siihen.

Noin puolen tunnin matkaa Assuanista erämaahan päin löytyy muutamia granitivuoria, joita matkustajat tavallisesti käyvät katsomassa, sillä siellä ovat vielä kivilouhokset selvästi nähtävänä siltä ajalta, jolloin vanhat Egyptiläiset vielä rakensivat temppeleitänsä. Jokainen obeliski, jok'ainoa granitin lohkare, joka on löytynyt tai vielä löytyy missä hyvänsä Egyptin temppeleistä, on tuotu tästä kaukaisesta paikasta. Wielä voi selvästi nähdä millä tavoin he olivat lahonneet näitä hirmuisia lohkareita. He porasivat koko joukon suuria reikiä vuoreen, toisen toisensa perästä, suorissa riveissä, nämä reiät täytettiin kuivalla puulla, jota sitten valettiin vedellä. Tuo kuiva puu imi vettä sisäänsä ja rupesi paisumaan yhä enemmän ja enemmän, kunnes vihdoin kallionlohkare lohkesi. Siellä täällä näimme suuna irtilohkaistuja kiviä, joita jo oli ruvettu hakkaamaan jonkun temppelin rakennusaineeksi, ja yhdellä paikalla näimme alotetun obeliskin, joka ei milloinkaan voi tulla valmiiksi, vaan viruu nyt siinä hiekan ja soran keskellä, puoliksi hakattuna kalliosta, näyttääksensä jälkimailmalle millä ihmeellisellä tavalla vanhat Egyptiläiset hakkasivat kiveä.

Wastapäätä Assuania löytyy saari nimeltä Elefantine. Siellä on muutamia muistomerkkejä, mutta ne ovat niin harvat ja vähäpätöiset, että ne tuskin ansaitsevat kertomista.

Itse Assuanin kaupungista ei ole paljon sanottavaa; se on muiden arabialaisten kaupungein ja kyläin kaltainen. Sen savikojut ovat matalia eikä juuri ensinkään viehättäviä, sen kadut ovat kaidat ja epäsäännölliset. Kaupunki vastaa entistä Seveneä, joka muinoin oli suuriarvoinen, sillä se oli Egyptin eteläinen rajakaupunki. Tästä kaupungista lausui Herra propheta Hesekielin kautta: Minä tahdon sinun ja sinun Wirtas kimppuun, ja teen Egyptiin maan peräti tyhjäksi ja autiaksi, Sevenen tornista Ethiopian rajaan asti. Sevenen tornista pitää heidän miekalla lankeeman, sanoo Herra, Herra.

Muuan niistä päivistä, kuin me Assuanissa viivyimme, oli sunnuntai. Sattumalta oli silloin useampia matkustajain pursia kokoontunut tälle paikalle. Muutamissa oli amerikalaisia, toisissa englantilaisia vieraina. Me lähetimme edellä puolenpäivän sanan kaikkiin näihin venheisin kysymään niiden matkustajilta, tahtoivatko yhtyä meidän kanssamme yhteiseen Jumalanpalvelukseen. He tulivat melkein kaikki, ja meidän salonkiimme mahtui hädin tuskin meidän vähäinen seurakuntamme, johon kuului kaksitoista jäsentä. Me veisasimme useampia englantilaisia virsiä, jonka jälkeen M:r Pulling piti hyvän saarnan. Tuntui hyvältä saada europalaisten keskuudessa viettää yhteistä jumalanpalvelusta niin kaukaisessa sopessa tässä pimeässä, puolivillissä maassa.

Tammikuun 30 p:nä jätimme me Assuanin ja ulotimme palausmatkaa. Me seisahdimme nyt hyvin usein käydäksemme katsomassa niitä paikkoja, soilla soitakin muinaisjäännöksiä oli nähtävänä.

Ensimäinen paikka, jossa kävimme, oli Kom Ombo, tuo entinen Ombos, jonne saavuimme Tammikuun 31 p:nä. Täällä oli erään temppelin rauniot, jonka Ptolomeus Philometer oli perustanut ja hänen veljensä Phiscon valmistanut. Temppeli oli rakettu juuri virran rannalle, niin että virran vesi melkein virutti sen perustuksia. Kahdet rappuset veivät kahteen propyloniin mutta kaikki nämä olivat niin sortuneet, että tuskin voi saada mitään selvää käsitystä niiden entisestä muodosta. Toinen propyloni oli ihan sorana, toisesta oli vaan toinen torni jälillä. Noiden jättiläis-porttein takana nähtiin vielä osa varsinaista temppeliä pylväskäytäväinsä kanssa, mutta suurin osa siitä oli haudattuna hiedassa. Wirralta katsoen oli tämä temppeli kerran mahtanut ihanalta näyttää.

Se oli pyhitetty kahdelle jumalalle: Aroeris Apollolle ja Savak'ille, jumalalle, jolla oli krokotiilin pää.

Seuraavana päivänä saavuimme me Edfoo'hon, joka on entinen Apollinopolis Magna. Täällä löytyy kaksi temppeliä, joista toinen suuri ja majesteetillinen ja vielä hyvästi säilynyt, toinen niin pieni ja vähäpätöinen, että se melkein katoaa mitättömiin tuon edellisen rinnalla. Nämä temppelit oli rakettu samaan aikaan, kuin Kom Ombossa löytyvä, Ptolomeus Philometerin ja Phiscon'in hallitessa.

Tuo isompi temppeli oli aina tähän vuoteen asti levännyt ikäänkuin haudattuna paksuin hietakerrosten alla ja arabialaisten kyläin peitossa; mutta juuri tänä syksynä on se varakuninkaan käskystä kaivettu ylös maasta ja sen temppelikartanot on puhdistettu, niin että nyt saattoi vapaasti katsella koko tätä uljasta ihmeteltävää rauniota, joka on suurin ja parhaiten säilynyt kaikista mitä tähän saakka nähneet olemme. Mahtavan propylonin kautta tulimme me esikartanoon, joka oli pylväsriveillä ympäröitty nelikulma, ilman kattoa. Pylvästen korkeus ja kartanon avaruus oli hirmuisen suuri. Ihminen melkein katosi mitättömiin sen sisässä ja näytti vaan vähäpätöiseltä pilkulta siinä. Toisella puolella tätä kartanoa löytyi useampia suuria temppelikammioita perätysten, täpötäynnä mahtavia pylväsrivejä, joiden pylväät olivat 18 jalkaa ympärimitaten. Näillä pylväillä lepäsi raskas kivikatto, tehty pitkistä, hakatuista lohkareista. Näiden pylvässalien sisäpuolella oli "adytym" (kaikkein pyhin), jotenkin suuri huone, ympäröittynä paksuilla kivimuureilla. Täällä seisoi vielä hirmuinen kivipatsas, joka kuvaeli yhtä niistä kolmesta jumalasta, joita tässä temppelissä palveltiin. Nämä jumalat olivat Hor-Hot, myöskin Agathodaemon'iksi kutsuttu, jota tavallisesti merkitään siivellisellä pallolla, ja Athor, Egyptiläisten Aphrodite, ja heidän poikansa Hor-senet-to.

Se pienempi temppeli oli kahtena, pylväsriveillä varustettuna huoneena, ja, samoin kuin tuo suurempi, täyteen viivailtu hieroglyphejä ja kuvia.

Samana päivänä, jonka aamusella me olimme katselleet Edsoo'ssa löytyvää temppeliä, saavuimme me iltapuolla erääsen paikkaan, nimeltä El Kab, joka on vanhain Eiletyas, Lucinan kaupunki. Täällä kävimme me loppupuolta päivää katsomassa muutamia hautoja, jotka oli hakattu läheiseen hietakivi-vuoreen. Haudat olivat avaria, neliskulmaisia kammioita, vähän matkan päässä ylhäällä vuoren toisella sivulla. Niiden seinät ja katot olivat täpötäynnä kuvia, sotka kylliksi selvään esittelivät vanhain asukasten pellonviljelystä ja muita askareita. Eräässä näistä haudoista oli koko joukko Egyptin entisten hallitsiain nimiä. Kun aurinko laski, palasimme me purteemme ja pitkitimme matkaamme.

Wähän matkaa alaspäin El Kab'ista on Esnc, jonka kaupungin Kreekkalaiset ja Roomalaiset tunsivat Latopolis-nimellä. Täällä seisoi muinoin temppeli, pyhitetty jumalalle, jonka nimi oli Cnouphis eli Kneph. Se oli aikain kuluessa hautaantunut hiekkaan, mutta sen temppelikartanon sisusta kaivettiin kokonaan esiin aina lattiaan asti vuonna 1842, Mehemed Alin käskystä. Tähän suurellaiseen temppelisaliin astutaan nyt hyvin pitkiä rappusia myöten alas. Seinät ja katto ovat vielä eheinä, ja pylvästen korkeus ja paksuus on ihmetyttävä. Kun kerran olet astunut alas näihin miltei maanalaisiin pylväskäytäviin, tekee mielesi kauvan viipyä siellä, ja kaipauksella luot viimeisen silmäyksen tähän kauniisen raunioon, jättääksesi se iäksi päiväksi ja palataksesi venheesesi.

Syvästi koskivat meihin nämä tuhatvuotiset jättiläis-rakennukset, ja kuitenkaan emme olleet vielä nähneet maailman suurimpia ja ihanimpia muinaisjäännöksiä: temppeliraunioita Thebe'ssä.

Neljäs Luku.

Theban rauniot. — Palausmatka Kairoon. — Kaupunki ja sen ympäristö.

Helmikuun 2 p:nä saavuimme me illan tullessa Luxoriin, joka on osa siitä vanhasta, kerran niin suuresta ja kummallisesta Thebe'stä. Et voi enää eroittaa paikkaa, missä kaupunki ennen on ollut, sillä Thebe ei ole enää olemassa — se on raastettu, murrettu, hävitetty. Useammat voimat ovat yhtyneet pyyhkimään pois maan päältä tätä Pharaonein pääkaupunkia, joka oli aikakautensa ihmeenä ja vanhain Egyptiläisten kerskauksena. Se on useat kerrat tullut valloitetuksi, rynnätyksi, raastetuksi muukalaisten sotajoukkojen kautta, aina siitä ajasta asti, kuin Kambyses noin viisisataa vuotta ennen Kristusta valloitti Egyptin. Mitä nämä sotalaumat ovat jättäneet pitelemättä, se on hautaantunut ympäröivien erämaiden hietakinosten alle.

Sillä alalla, jolla kaupunki muinoin seisoi, näet nykyään muutamia vähäpätöisiä kaupunkeita ja kyliä, niinkuin Luxor, Karnak, Gournat, Medinet, Habu j.n.e. Näiden kyläin asujamet viljelevät nyt niitä kenttiä, joilla vuosituhansia takaperin se mahtava kaupunki seisoi "satain portteinsa kanssa", joita Homerus on lauluillaan ylistänyt. Näiden kyläin keskeltä ja näiden viljavain kenttäin ylitse matkustaa nyt matkamies etsimään ja ihmettelemään niitä jäännöksiä vanhasta Thebestä, jotka, kestettyänsä ajan hävitykset, vierasten sotajoukkoin raastamiset ja noiden läheisten erämaiden lentohiekan, vielä seisovat jälillä todistamassa tuon kadonneen kaupungin entistä loistoa. Wiivailtuna täyteen hieroglyphejä ja merkkikirjotusta, ovat nämä rauniot suurenmoisten kivikirjain kaltaisia, jotka kertovat Egyptin vanhinta historiaa ja ylistävät sen onnen päiviä.

Lähellä Luxoria löytyi erään ikivanhan temppelin rauniot, joka temppeli rakettiin Amunaph IIl:nen ja Remeses II:sen aikana.

Tästä temppelistä on vielä jälillä osa adytumia sekä muutamia pylväsrivejä ja niiden edessä hirmuinen propyloni molempain kartion-kaltaisten torneinsa kanssa, joiden edessä ennen on seisonut kaksi obeliskia ja kaksi istuvaa, kivistä kuvapatsasta. Kaksi näistä obeliskeista on viety Franskan maalle ja seisoo nyt Place de la Concorde'lla Parisissa. Toinen on vielä paikallansa. Ne on hakattu punaisesta granitista ja ovat täyteen kirjotellut hieroglypheillä, jotka ovat hakatut erinomaisen sievästi ja ihmeteltävän syvälle, muutamat aina kahta tuumaa syviksi. Kivikuvista oli jälillä ainoastaan toinen. — Me kävimme toisen tornin huippuun, josta voimme katsella yli raunion, yli koko Luxorin ynnä ympärillä olevan lakeuden, joka täältä ulottui hyvin kauvaksi kahden puolin virtaa. Me seisoimme nyt kenties keskellä sitä paikkaa, jossa ennen Egyptin uljas pääkaupunki oli. Täällä saattoi jokaisesta soraläjästä, jokaisesta musertuneesta rauniosta, jokaisesta ruohonkorresta, joka kasvoi tuon entisen kaupungin alalla, oppia tuntemaan ja tunnustamaan kaiken maallisen suuruuden katovaisuutta.

Tämä temppeli oli pyhitetty sekä Niili-jumalalle että Jupiter
Ammonille, joka jälkimäinen oli Theben ylimmäinen jumala.

Päivänä jälkeen tulomme Luxoriin ratsastimme varhain aamulla Karnak'iin, jonne on noin kolme neljännestä peninkulmaa siitä paikasta, jossa meidän venheemme oli laskettu maalle. Kun lähestyimme temppeliä, näimme etäällä korkean, vahvan kiviportin ikäänkuin hirmuisen suuren riemu-kaarroksen pielinensä. Ennen kuin saavuimme tälle portille, ratsastimme sphinksi-käytävän läpitse, jonka kuvat, vaikka rikkimurtuneina, kuitenkin osoittivat meille, kuinka kaunis, kuinka suurellainen tämä tie kerta oli ollut. Muinoin oli tämä sphinksi-käytävä lähes kolme neljännestä penikulmaa pitkä ja yhdisti Luxorin ja Karuakin temppelit.

Kun saavuimme tuolle mainitulle portille, näimme edessämme mahdottoman suuren joukon raunioita, jotka ottivat tilan, joka oli kolmea, neljää sataa jalkaa leveä ja lähes kahtatoista sataa jalkaa pitkä.

Me ratsastimme sitten vasemmalle kädelle toiselle portille, joka oli itse pää-sisäänkäytävänä tähän kaikkein suurimpaan ja ihanimpaan temppeliin, kuin mailmassa milloinkaan on rakettu. Täälläkin oli portin edessä leveä ja pitkä sphinksi-käytävä. Kun tämän portin kautta ensimäisen kerran katsahdimme sisään temppeliin, seisahduimme kaikki hämmästyksestä, nähdessämme mitä täällä aukeni silmäimme eteen. Korkea, tilava käytävä kävi suoraan läpi raunion, ikäänkuin mahdottoman suuri katu tässä temppelikaupungissa. Ennenkuin menimme edemmäksi, katselimme kauvan tätä kaunista näkyä, joka osoitti meille toisen temppelisalin toisen perästä, melkein niin kauvaksi kuin silmä kantoi.

Kahden puolin itse porttia kohosivat nuo paksut, vahvat kivitornit huimaavan korkealle. Tämän propylonin kautta tullaan erääsen esikartanoon, paljoa suurempaan ja kunnioitusta vaativampaan, kuin mitä ennen olimme nähneet. Se muodosti ison nelikulman, kahden puolin rajoitettuna katetuilla pylväskaytävillä, joiden takana löytyi kaksi syrjätemppeliä. Suoraan poikki tämän kartanon, portista ruveten pylvässalien propyloniin asti, kävi muinoin kaksinkertainen pylväsrivi, joista pylväistä enimmät nyt olivat kokonaan kadonneet. Harvoista jälillä-olevista oli ainoastaan yksi ainoa eheä ja osoitti meille niiden entistä muotoa.

Kun olet käynyt tämän esikartanon läpitse, tulet toisen propylonin kautta erääsen pylvässaliin, joka majesteetillisen suuruutensa tähden voittaa kaikki muut raunio niinhyvin Egyptissä kuin muualla. Tämä sali on 170 jalkaa leveä ja 329 jalkaa pitkä. Sen kattoa kannattaa 134 jättiläispylvästä, joista 12 keskimmäistä, jotka seisovat kahden puolin salin läpikäytävää, ovat noin 80 jalkaa korkeat ja enemmän kuin 30 jalkaa ympärimitaten; toiset ovat vähän pienempiä. Muutamat näistä pylväistä olivat jo kaatuneet, toiset olivat kaatumaisillaan, ja nämä tekivät tuon uljaan raunion ehkä vielä uhkeammaksi.

Wiivyttyämme hyvän hetken tässä pylvässalissa, kävimme läpitse sen osan temppelistä mikä jälillä oli, kulkien yhdestä salista ja temppelikartanosta toiseen, ja niistä olivat muutamat jo kokonaan ruhjoontuneet, toiset vähän paremmin säilyneet. Paljon oli täällä ihastelemista jokaisella askelella, jonka eteenpäin astuimme, mutta liian pitkäksihän venyisi tämä kirjotus, jos koettaisin kertoa tätä kaikkea tyystin.

Kauan katselimme muutamia hirmuisen suuria, kivisiä kuvapatsaita, jotka seisoivat pitkin seinuksia eräässä huoneessa. Kauvan katselimme koko joukkoa suurempia ja pienempiä obeliskeja, jotka uljaasti nousivat luhistuneitten temppelein soraläjistä, joiden kaunistuksina ne ennen olivat olleet. Eräs näistä obeliskeista on suurin, kuin milloinkaan on pystytetty; sen kumppanin on ihmiskäsi joskus väkivaltaisesti murtanut maahan. Se oli kaatuissaan särkynyt useampiin palasiin, jotka nyt osoittamat tuon muinaisen pylvään hirmuista suuruutta. Muutamin paikoin oli hävitys kauhistava; koko avarat osat tuosta suuresta temppelistä eivät voineet meille muuta näyttää kuin soraläjiä.

Kun koko raunion läpitse olimme kulkeneet, tulimme toiselle portille, joka oli melkein samannäköinen kuin se, jonka kautta olimme sisään tulleet. Me luimme viisi näitä hirmuisia jättiläisportteja, kaksi sillä sivulla, joka antoi Luxoria päin, tahi joka kerran viittasi itse Thebeä kohden, ja yhden kullakin noista jälillä olevista kolmesta.

Tämän arvaamattoman suuren temppelirakennuksen valmistus on vaatinut useampain polvikuntain työtä. Sen voi selvästi nähdä niiden eri kuningasten nimistä, jotka on hakattu raunion eri osiin. Wanhin näistä nimistä on Ositarsin I, se Pharao, jonka arvellaan hallinneen Josephin aikana. Tämä osa rauniota on siis noin kolmentuhannen kuudensadan vuoden vanha. Seuraavat kuninkaat ovat sitten jälistäpäin vähitellen rakentaneet yhden osan toisensa perästä ja kaunistaneet sitä kokonaisuudessaan. Thatmes III:s, se Pharao, jonka hallituksen aikana Israelin lasten luullaan lähteneen ulos Egyptistä luvattuun maahan, ja joka kuningas sotajoukkonsa kanssa hukkui Punaiseen Mereen, laitatti useampia uusia rakennuksia ja laajensi temppeliä melkoisesti (Russell'in Ancient and Modern Egypt, s. 211). Osiris, suuri valloittaja ja Nemeses II, arvattavasti sama kuin tuo kuuluisa Sesostris, kaunistivat ja laajensivat temppeliä suuressa määrässä. Edellinen rakennutti tuon suuren temppelisalin 134 pylväällään. Remeses II:sen poika jatkoi isänsä työtä ja rakensi lisään tuon hirmuisen suuren esikartanon ynnä tuon jättiläis-propylonin ja pystytti sphinksit sen eteen. Sitten ovat useat muut kuninkaat kaunistaneet tämän merkillisen rakennuksen eri osia, kunnes se vihdoin kaikkein eri kammioinsa kanssa oli yhtenä ainoana temppelinä.

Se jumala, jota kerta tässä temppelissä palveltiin, oli Jupiter Ammon, eli No Ammon, joksi häntä myöskin kutsuttiin.

Kuljettuamme useat tiimat edes takaisin näiden merkillisten raunioin keskellä, palasimme takaisin purteemme sillä aikomuksella, että vielä kerran kävisimme katsomassa tätä ihmeellistä temppeliä, ennenkuin jätimme Theben. — Me panimme sen toimeen eräsnä iltana, sittekuin ensin purressamme olimme juoneet teetä. Aurinko oli jo muutamia tunteja sitten laskenut ja täysikuu kumotti korkealla taivaalla ja levitti lumoavaa valoaan yli tuon muistorikkaan seudun. Me ratsastimme Karnak'iin erään oppaan kanssa, joka oli varustettu pitkällä keihäällä, jolla hän suojeli meitä koirilta niissä arabialaisissa kylissä, joiden kautta meidän oli kulkeminen.

Kun olimme ehtineet rauniolle, nousin minä erääsen noista vahvoista torneista, jotka seisovat molemmin puolin temppelin pääporttia. Ja täältä, tältä ylhäiseltä asemalta, katselimme me yöllistä maisemaa, luonnollista kuutamokuvausta, jota taitavimmankaan maalarin penseli ei voisi oikein heleillä väreillä osoittaa; kuinka voisi siis minun heikko kynäni kuvailla sitä!

Ylt'ympäri meitä vallitsi jo yön hiljaisuus. Lavea, hedelmällinen lakeus levisi kahden puolin. Koko joukko kyliä näkyi siellä täällä hajallaan lakeudella, ja niistä välkkyi useampia valkeita. Lasten kirkuna ja koirien haukunta, joka silloin tällöin noista kylistä kuului korviimme sekä yhden ja toisen kiven kolina, jonka jalkamme sysäsi pois asemaltaan alas syvyyteen, olivat ainoat äänet, jotka häiritsevät luonnon juhlallista hiljaisuutta.

Kuun eksyttävässä valossa, joka muodosti kaikkialle kaikenlaisia haaveellisia varjoja, hahmoitti tuolla jalkaimme alla No Ammonin ihanan temppelin rauniot. Mikä suuruus ja mikä hävitys! Wastapäätä meitä esikartanon toisella puolella näkyi suuria vuorenkaltaisia soraläjiä, kahden tornin jäännökset, jotka ennen olivat olleet saman näköiset kuin se torni, jonka huipussa me nyt seisoimme. Tuolla, noiden soraläjien takana, tuo hirmuisen suuri pylvässali vielä seisovien, kaatumaisillaan olevain ja kaatuneitten pylvästensä kanssa, ja vielä etäämpänä nuo vielä jälilläolevat obeliskit keskellä paljaita soraläjiä, ja kaiken tämän takana adytum, temppelin pyhin paikka, joka nyt oli tyhjä, mutta jota kerran Jupiter Ammonin kuvapatsas kaunisti.

Täällä voi nähdä kuinka "oikea Jupiter Ammon, El Amunah, totuuden Jumala, oli antanut oikeuden käydä Yli Egyptin jumaloin ja erittäinkin yli tämän Hänen väärän kuvansa, yli epäjumalankuvan maailman suurimmassa temppelissä. Hiljaisuus vallitsee sen kartanoissa, Noon paljous on hävitetty".

Kun katselin kaikkia näitä temppelikartanoita tai käyskentelin niiden raunioilla tyynellä, kuuvaloisella yöllä, tuntui minusta hyvin oudolle aatella, kuinka vuosituhansia takaperin pitkät saattojoukot juhlallisesti kulkivat näiden salien läpitse, kuinka täällä vahvat laulukunnat korottivat äänensä ja runsaita uhreja annettiin jumalalle, joka ei enää ole olemassa. Nyt on hiljaista tällä sialla, salit ovat jätetyt kylmille, kansa, joka juhlapuvussa otti osaa saattokulkuihin, ylistysveisuihin ja uhreihin, lepää nyt pitkää untansa noissa hirveän suurissa vuorihaudoissa tuolla Niili-virran toisella rannalla, ja jumala itse, tuo äänetön kivinen kuva, viruu nyt särjetyillä jäsenillä, muserrettuna jossakin lahonneen jättiläisasuntonsa soraläjän alla.

Kuitenkin tulee ihmetellä sitä uutteruutta ja niitä kustannuksia, millä vanhat Egyptiläiset koristivat jumalainsa temppeleitä. He eivät tunteneet totuuden Jumalaa, Kaikkivaltiasta, armiasta, joka ei asu ihmisten käsillä tehdyissä temppeleissä, jota eivät mitkään muut kaunistetut asunnot tyydytä kuin köyhäin syntisten sydämet, puhdistetut sovituksen verellä ja pyhitetyt Hänen omalla Hengellänsä.

Luxor ja Karnak lepäävät Niili-virran itäisettä rannalla; mutta Thebe ulottui kerran sekä virran itäiselle että läntiselle puolelle ja on jättänyt muistomerkkejänsä Niilin kummallekin rannalle. Kun muutaman ajan olimme idänpuolista rantaa katselleet, käytimme siis ne päivät, jotka vielä Thebessä viivyimme, niiden muistomerkkien tarkastelemiseen, jotka olivat virran läntisellä rannalla.

Purtemme oli vielä samassa valkamassa, jossa ensin olimme maalle nousseet. Me soudimme yli virran pienellä ruuhella, joka kuului meidän alukseen. Vastaisella rannalla oli valmisna hevosia ja borikka-aaseja viemään meitä niille eri paikoille, jotka ansaitsivat katselemista.

Noin kolmen neljänneksen penikulman päässä rannasta löytyi suuri ja korkea vuorenselkä. Sinne kävi meidän kulkumme ensimäisenä päivänä; me menimme siis yli virran toiselle rannalle. Koko tämä vuorenjono oli niin sanoen tehty läpikuultavaksi koko joukolla vähempiä ja isompia hautoja, jotka hakattuina tuohon kamaan kallioon, läpäsivät vuoren ristiin ja rastiin.

Me kävimme ensiksi katsomassa niin kutsuttuja kuningasten hautoja, joista tähän saakka on löydetty jo seitsemäntoista. Ensimäinen, jota me katselimme oli Velzon'in hauta, kutsuttu niin erään matkustajan jälkeen, joka sen löysi. Tämän haudan sisäänkäytävä on taipaleen matkaa ylöspäin vuoren sivulla. Jotenkin jyrkkiä portaita myöten astutaan alas itse holvin aukkoon. Täällä sytytti oppaamme laivasta puusta tehdyn suuren tulisoiton, osoittaaksensa meille tietä, joka pimeänä, viertävänä käytävänä kulki vuoren sisään. Kuljettuamme täällä hyvän matkaa, saavuimme vihdoin avaraan saliin, joka oli varustettu useammilla aimollisilla pylväillä. Seinät, katto ja pylväät olivat täyteen piirustetut hieroglyphejä ja kuvia, jotka olivat erinomaisen hyvin säilyneet; värit olivat vielä niin selviä, ikäänkuin olisivat ne olleet vasta muutamia päiviä sitten maalatut. Tästä salista kävi meidän tiemme erästä toista käytävää, siksi kunnes me saavuimme vielä toiseen saliin. Niin kuljimme me käytävästä käytävään ja salista saliin, kunnes vihdoin tulimme käytävään, joka ulottui niin pitkälle ja niin viertävänä vuoren sisään, että meidän oppaamme vakuutti, ettemme voisi sitä myöten kulkea. Me astuimme kuitenkin sitä myöten alas taipaleen matkaa. Useammissa näissä pimeissä saleissa löytyi hirmuisten katafalkien (Ruumis-alttarien) jäännöksiä, joissa muinoin kuningasten balsameeratut ruumiit olivat levänneet. Muutamissa paikoissa löytyi myös pienempiä ja suurempia sivukammioita, jotka luultavasti olivat olleet erityisiä hautoja.

Me kävimme vielä samana päivänä katsomassa muutamia noita toisia kuningasten hautoja, jotka olivat enemmän tai vähemmän toinen toisensa näköisiä, mutta suurin ja viehättävin niistä kaikista on Belzon'in hauta.

Toisella puolella vuoren ovat kuningattarien haudat. Ne olivat jotenkin samankaltaiset kuin kuningasten haudat ja yhdessä niistä löytyy vielä sälillä useampia mumieita (balsameerattuja ruumiita).

Paitsi näitä kuninkaallisia hautoja löytyi myöskin koko joukko muita niin kutsututta yksityisiä hautoja, joissa Theben entinen väestö lepää haudattuna. Muutamissa näissä haudoissa olivat lattiat tykkänään peitetyt mumieilla, joista muutamat olivat eheitä, toiset särjettyjä ja silvottuja, niin että pääkallot, kädet, sääret ja jalat viruivat sikin sokin.

Koko tämä hirmuinen vuori oli sillä tavoin vaan yhtenä ainoana suurena hautana, joka talletti pimeässä povessaan sen uutteran ja nerokkaan väestön, joka muinoin vuosisadan toisensa perästä asui Egyptin mahtamassa pääkaupungissa. Tämä ihmeellinen kansa on jättänyt jälkimailmalle ei ainoastaan aimollisia kivitemppeleitänsä, palatsejansa ja pyramidejansa, vaan myöskin noissa hirmuisissa kalliohaudoissa omat ruumiinsa, jotka he ovat osanneet niin hyvin balsameerata, että useat niistä vielä monien vuosituhansien perästä ovat eheinä säilyneet.

Paitsi hautoja, kävimme me myös katselemassa muutamia temppeliraunioita tällä puolella virtaa. Wiehättävin kaikista näistä temppeleistä oli niin kutsuttu Memnonium, joka oli erinomaisen suuri ja kaunis, mutta jota ei kuitenkaan käynyt verrata Karnakissa oleviin raunioihin. Merkillisimmät näiden raunioin joukossa olivat kaksi hirmuista kivistä kuvapatsasta, jotka seisoivat kappaleen matkaa itse temppelin sisäänkäytävän edessä. Toinen näistä kuvapatsaista oli hakattu yhdestä ainoasta kivestä, toinen oli rakettu useammista lohkareista. Ne ovat noin 6, 7 kymmentä jalkaa korkeat ja niiden hartiat ovat noin 20 jalkaa leveät. Toista näistä patsaista sanotaan soivaksi Memnon'iksi. Tarun mukaan olisi tämä patsas muinoin joka aamu, kun auringon ensimäiset säteet siihen sattuivat, antanut suloisesti sointuman äänen. Nämä patsaat, vaikka jotenkin särkyneinä, kaunistivat kumminkin paikkaansa ja tekivät raunion sitä uhkeammaksi.

Me viivyimme Thebessä ainoastaan 5 päivää ja ehdeimme tällä lyhyellä ajalla ainoastaan varsin pintapuolisesti ja vaillinaisesti tarkastella sen mailman-mainioita muistomerkkejä, mutta siitä mitä näimme, voimme kuitenkin saada jonkinlaisen käsityksen tämän kaupungin entisestä suuruudesta. Näiden mailman suurimpain raunioin tarkkaan tutkistelemiseen menisi kuukausia.

Helmikuun 8 p:nä jätimme me Theben ja oli meillä muutamat päivät hirveä hieta-myrsky, niin ettemme voineet purjehtia, vaan vene ajeli vitkalleen alas pitkin virtaa. Tuuli ryöpytti hiekkaa noista läheisistä erämaista niin rajusti, että ilma näytti melkein semmoiselta, kuin meidän kotimaassa vahvan pyryn aikana.

Eräsnä iltana tuuli niin tuimasti, että meidän oli laskeminen maalle, sillä me pelkäsimme purtemme kaatuvan, niin ankara oli tuuli, niin rajusti kävivät aallot.

Muutaman päivän perästä taukosi myrsky, ja me saimme taas kauniin ilman.

10:tenä p:nä saavuimme erääsen arabialaiseen kylään, nimeltä Khine, jossa meidän purtemme laski maalle, sillä meidän teki mielemme nähdä vastaisella rannalla Den- Derassa löytyvää temppeliä. Me laskimme maalle Khinessa, koska siellä oli parempi valkamapaikka. Sitten soudimme ylitse toiselle rannalle pienellä kuirullamme, otimme sieltä borikkoja ja ratsastimme rauniolle, joka oli noin puolen penikulman päässä rannasta. Tämä raunio oli jotenkin suuri, ja melkein parhain säilynyt kaikista kuin nähneet olimme. Siihen kuului propyloni ja sen takana useampia isoja saleja, vahvoilla seinillä; katot oli rakettu suurista kivilohkareista. Kaikkein Pyhin kammio oli täällä suurempi kuin missäkään muussa rauniossa ennen olimme nähneet. Se oli leveä ja korkea huone, paksuilla kiviseinillä. Ylt'ympäri tämän adytumin kulki jotenkin leveä käytävä, jota taas vuorostaan rivi pienempiä pimeitä kammioita ympäröitsi.

Matkallamme alas virtaa myöten seisahdimme vielä useassa kohden niinkuin Syout'issa, Benihassanissa ja Minieh'ssä, katsellaksemme siellä löytyviä hautoja ja raunioita. Koska ne olivat jotenkin noiden ennen mainittuin kaltaisia, tulisin vaan matkimaan mitä ennen olen sanonut, jos niitä koettaisin tässä kuvailla.

Muutamia päiviä ennenkuin saavuimme takaisin Kairoon, istuimme me matkakumppanit keskenämme eräsnä iltana peräsalongissa ja keskustelimme, sillä aikaa kuin purtemme ajeli jotenkin vahvaa vauhtia alas myötävirtaa. Kello oli noin 10 paikoilla, niin että oli jo ihan pimeä, kun samassa meidän purtemme sattui johonkin esineesen niin kovasti, että me kaikki olimme luiskahtaa pois paikoiltamme. Me kuulimme samassa vahvan ryskeen, ikäänkuin olisi purren kylki särkynyt, ja alus painui kallelleen. Me riensimme ulos ja näimme koko etumaisen ison salongin seinän puhkaistuna ja kaikki akkunaruudut pirstaleina. Kun tulimme ylös kannelle, havaitsimme sattuneemme kahteen suureen venheesen, jotka olivat sidotut yhteen ja yhteisesti lastatut hirmuisen suurella heinäkeolla. Nämä venheet makasivat ankkurissa keskellä virtaa ja me olimme työtäneet pimeässä niitä vastaan.

Suurella vaivalla saivat molempain venheitten miehistöt meidät viimein irti, ja kun nyt tutkimme sitä vauriota, jonka purtemme oli saanut kärsiä, havaitsimme iloksemme, että itse laivan runko, joka oli rakettu raudasta, oli ollut niin vahva, ettei se tuosta todellakin hirmuisesta työtäyksestä ollut mitään vahinkoa saanut, paitsi maalaus, joka oli hiestautunut. Salongin sivu sitä vastaan, joka oli rakettu puusta ja oli yläpuolla vedenrajan, oli saanut pahimman työtäyksen ja oli melkeinpä palasiksi särkynyt.

Seuraavina päivinä kohtasimme me suurempia ja vähempiä purje-venheitä kosolta, ja niiden luku lisääntyi mitä likemmäksi Kairoa tulimme, niin että me toisinaan saatoimme lukea aina sataan asti yhdellä haavaa näkymissä olevia venheitä.

Helmikuun 18 päivän illalla, kun jo oli pimeä, saavuimme takaisin Kairoon, ja olimme siis onnellisesti päättäneet tämän niin viehättämän ja suloisen matkan. Kaipauksella jätimme sitten purtemme ja sanoimme jäähyvästi oivalliselle kapteenillemme ja hänen matruuseillensa; mutta iloitsimme samalla että tämä osa retkestä oli tehty; olimme nyt ikäänkuin lähempänä kotoa, ja aika, jolloin saisimme palata sinne, ei ollut enää niin etäällä.

Me olimme taas Kairossa, jonka kaupungin näimme uudestaan samalla ilolla, kuin vanhaa ystävää tavataan; ja mitäpä pitäisi minun lopuksi sanoa tästä kauniista itämaalaisesta kaupungista, nykyisen Egyptin pääkaupungista! Sanoin kaupunkia "kauniiksi", ja toden perästä luulen sen ansaitsevan sen nimityksen. Niin kutsutusta "Sitadellista", jossa Pashan palatsi löytyy ja jossa näet sen linnan pihan, jossa Mehemed Ali antoi ampua niin monta tuhatta Mamelukkia — tästä, korkealle kalliolle raketusta Sitadellista on vapaa näköala yli koko kaupungin. Se on rakettu hajalleen avaralle, melkein yli-näkymättömälle lakeudelle. Korkealle yli noiden valkoisten huonetten laaka-kattoja nousemat moskeijain kupoolit ja minareetit. Lukuisa soukka lehtokujia, puutarhoja ja puistoja tekevät vihannuudellaan suloisen värinmuutteen rakennusten häikäsevästä valkeudesta, ja näyttävät antavan tuolle päivänpaisteiselle kaupungille varjoa ja viileyttä. Mamelukkein ja Kalifein kauniit, pienempäin moskeijoin näköiset haudat ympäröivät puolipyöränä kaupungin itäisiä puolta. Tuolla luikertaa sitten hyvintunnettu Niili-virta ohitse Kairon ja ikäänkuin viruttaa sen läntistä kylkeä, ja tuolla etäällä, noin puolentoista penikulmaa kaupungista, seisoo kolme pyramidia, ja vielä kappaleen matkaa etäämpänä useampia toisia näitä iki-vanhoja jättiläis-rakennuksia, jotka muodostamat kauniin pohjan tälle näköalalle, jossa Kairo on keskustana.

Tämän kaupungin kadut tarjoamat omituisen näön, jota on vaikea kertoa. Ihmisiä melkein kaiken värisiä, valkeasta europalaisesta ruveten hiilimustaan neekeriin, tungeiksen noilla ahtailla kaduilla. Puvut ovat kirjavat, itämaalaiset ja tekevät tämän hyörinän vielä eloisammaksi. Valkeat, mustat, vihreät tai punaiset turbanit ovat tavallisimmat päähineet. Egyptiläisten pukuna on fez eli turbani, leveät housut, kiinitetyt alapuolta polvien, sukat ja kengät, monivärinen silkkiliivi ja punoksilla kirjaeltu takki.

Useat noista ahtaista kaduista ovat varustetut katoilla, suojaksi paahtaman auringon hellettä vastaan; erinomattainkin on näin niiden katujen laita, joiden varrella kauppapuodit ovat. Joka paikassa on vilkas liike, ja toisinaan on tungos niin suuri, että on vaikea päästä liikkumaan. Kaupungin kadut eivät ole kivillä lasketut, jonka tähden vaunut ilman jyskettä vierivät matkojaan. Jokaisella ajoneuvolla on keveään, mukavaan pukuun puettu edelläjuoksiansa, joka juoksee vaunujen edessä tekemässä tilaa väkijoukossa. Kaupungilla ei ole mitään yhteistä valaistusta, jonka tähden kaikki, niin pian kuin aurinko on laskenut, peittyy syvään pimeyteen, ja sentähden täytyy jokaisen, joka jälkeen auringonlaskun liikkuu kaduilla, käyttää lyhtyä. Heillä on hyvin sieviä semmoisia, halpaan hintaan. Ne omat tehdyt monivärisestä kankaasta. Joka taholla näet iltasin runsaasti näitä lyhtyjä, ja hyvin omituista on niitä katsella. Ajoneuvoilla ei ole mitään lyhtyä, vaan edelläjuoksijalla on tavallisesti kädessään suuri palava tulisoitto, joka kirkkaasti valaisee koko kadun sitä myöten kuin hän etenee. Aina iltapuolla päivää kuullaan europalaista soitantoa jossakin kauniissa lehtevässä puistossa, joita Kairossa löytyy yltäkyllin. Ne Europalaiset, jotka ovat kaupungissa, kokoontuvat sentähden tavallisesti siihen aikaan sinne. He käyskentelevät silloin kesäverhoissa keskellä talvea noiden mahtavain lehvakkain Akasia-puiden alla tahi lepäävät loikovat palmulehdistä tehdyillä penkeillä ja tuoleilla, juoden Turkin kahvia, jota täällä tarjotaan vartavasten raketuissa ravintoloissa. Hyvin suloista oli tavata täällä Europalaisia, joiden kanssa olimme tutustuneet joko matkalla Egyptiin tahi Niili-retkellä.

Soitantoa kesti vielä hetken aikaa jälkeen auringon laskun, ja silloin valaistiin puisto suurilla kuivasta puusta tehdyillä tulisoitoilla. Tuota viileätä illanilmaa nautitsimme siksi, kunnes aika oli palata hotelliin päivälliselle, joka Itämailla aina syödään hyvin myöhään.

Ehtoot kuluvat enimmästä päästä sisällä huoneessa keskusteluissa hotellissa asuvain kumppanein kanssa tahi lukemisessa ja kirjoittamisessa.

Muutamana perjantaina olimme tilaisuudessa näkemään niin kutsuttuja "kiljuvia ja tanssimia dervishejä", kun he harjoittivat nurin-niskaista jumalanpalvelustansa. Kerran viikossa viettävät he sitä ja luulevat siten osottavansa Allahille suurta kunniaa.

Tämä jumalanpalvelus toimitettiin pienenlaisessa moskeijassa. Ensin istuivat kaikki dervishit puoliympyrässä, rähisten muutamia rukouksia ja virsiä ja keikkuen samassa yhtaikaa tahdissa oikealle ja vasemmalle päin. Kun tätä oli hetken aikaa kestänyt, nousivat he seisaalle, ja nyt vasta alkoi tuo niin kutsuttu tanssi, joka oli siinä, että he kaikki seisten puoliympyrässä yhtäaikaa kumartuivat syvästi maahan päin, jonka perästä he nousivat ja taivuttivat ruumistansa taaksepäin niin paljon kuin voivat. Näitä kumarruksia tekivät he ensin vitkaan, mutta vauhti enentyi ehtimiseen, kunnes he vihdoin kumarsivat niin vilppaasti kuin mahdollista oli. Sitä tepastusta kesti sitten pitkän aikaa, kunnes he vihdoin näyttivät menettäneen tuntonsa ja vaan koneentapaisesti kumartuivat eteenpäin ja taaksepäin, tuontuostakin huudahtaen: Allah. Kuin vihdoin merkki annettiin lakkaamaan, jatkoivat useat temppuansa ottamatta huomioonsa tätä ilmoitusta. Kun sitten heidän johtajansa seisahti heidät, vaipuivat he vääntelyksiin ja päästelivät suuria huutoja.

Wastenmielistä oli katsella tätä kaikkea, ja kun läksimme moskeijasta, makasivat muutamat dervishit puolikuolleina lattialla.

Kairosta teimme useampia retkiä maaseuduille, sillä sen läheisyydessä on yhtä ja toista joka ansaitsee katselemista.

Muutamana päivänä läksimme me kahden Amerikalaisen kanssa aamulla varhain katsomaan noita merkillisiä pyramideja. Me ratsastimme borikka-aaseilla Niilivirran rannalle, purjehdimme suoraan poikki virran isolla venheellä, jossa oli tilaa kylliksi meille ja meidän aaseillemme. Täältä pitkitettiin ratsastusta noin puolentoista penikulmaa läpi palmupuistoin, yli viljavain kenttäin ja halki hedelmättömäin hieta-aavikkoin. Kun lähestyimme matkamme määrää, saimme tekemistä arabialaisten kanssa, joita siellä aina on varulla auttamassa matkustavaisia, jos heidän mielensä tekee nousta jonkun pyramidin huippuun. Siihen tarkoitukseen valitaan tavallisesti Keop'in pyramidi, joka on korkein, mutta samassa myös helpoimmin kiivettävä. Nämä arabialaiset huusivat nyt kaikki yhtä suuta: "take me, sir, take me, sir" (ota minut, herra, ota minut). Kaikki nämä arabialaiset osasivat puhua jotenkin hyvästi Englannin kieltä. Siinä oli hirveä rähinä siksi kun me vihdoin jokainen valitsimme itsellemme muutamia heistä avuksemme ja alotimme kiipeemistä. Minä olin ottanut kaksi näistä miehistä itseäni varten; mutta tuskin olin ruvennut kiipeemään, kun näin neljä heitä ympärilläni, jotka väittivät, ettei nouseminen voinut tapahtua vähemmällä määrällä, ja samoin oli käynyt matkakumppaneilleni. Nouseminen on hyvin hankala. Jonkinlaiset portaat vievät aina huippuun asti, mutta nämä portaat ovat aivan epäsäännölliset noin kahden neljän jalan korkeat ja tuskin jalkaa leveät. Minä alotin kiipeämisen ilman avutta ja nousin jotenkin sukkelaan, mutta kun olin ehtinyt puolimatkaan, olin niin väsynyt ja hengästynyt, että pelkäsin että, jos tällä tavoin olisin pitkittänyt, ei olisi minulla ollut voimia kylläksi nousta huippuun asti. Minä annoin sentähden arabialaisten auttaa minua ja nyt kävi kiipeeminen hyvin helposti. Itse huippu on laakea ja sille mahtuu hyvin pari kolmekymmentä henkeä seisomaan. Täällä istuimme liki tunnin ajan ja ihmettelimme tuota merkillistä rakennusta, jonka päälle olimme kiivenneet. Tämä pyramidi peittää yli 550,000 neliöjalan alan maata ja on lähes 500 jalkaa korkea. Se on hirmuisen suuri kiviraunio, jonka pohja on nelikulma ja nuo neljä kolmionkaltaista sivua kallistuvat toinen toistansa kohden, kunnes ne päättyvät terävällä kärjellä. Tämä kärki oli jollakin tavoin Kropin pyramidista tullut katkaistuksi, niin että itse huippu nyt oli tasainen.

Mitä enemmän tätä tavatonta rakennusta katselimme, sitä suuremmalta näytti se ja me melkein kummaksuimme, kuinka se oli voitu saada valmiiksi ainoastaan 30 vuoden kuluessa.

Luullaan pyramidein olleen muutamain Egyptin mahtavimpain kuningasten hautoja ja vielä nähdään eräässä kammiossa keskellä Keopin pyramidia katafalkin jäännöksiä. Me kävimme tässä kammiossa alas-astuissamme. Sen sisäänkäytävä on keskellä pohjoista kylkeä, jotenkin korkealla maasta. Ylösnouseminen tapahtuu itäistä kulmaa pitkin. Käytävä, joka vie pyramidiin sisään, oli hyvän matkaa niin matala, ettemme voineet käydä siinä suorana, ja se oli alkupäästä hyvin viertävä. Kun näin olimme kotvasen aikaa kulkeneet, kääntyi käytävä oikealle ja heti sen perästä vasemmalle. Tässä nousi käytävä hyvin ylöspäin ja kohta kun olimme poikenneet vasemmalle kädelle, tulimme erään pystysuoran kallion luoksi, joka oli noin 7 jalkaa korkea. Me nousimme sen päälle Arabialaistemme avulla, joista jokaisella oli tulisoitto kädessä, valaistaksensa tätä pimeätä tietä. Tämän vähäisen kallion edessä aukeni syvyys, joka luultavasti oli suuna jollekin toiselle maanalaiselle käytävälle. Kuinka syvä tämä aukeama oli, emme voineet nähdä, sillä se oli ihan pimeä. Kaita polku kävi meidän käytävän oikeata puolta myöten tämän pimeän syvyyden ohitse tuolle ennen mainitulle kalliolle. Me kuljimme tätä polkua yksi erältään. Minä kävin keskimmäisnä, kaksi Arabialaista kävi minun edelläni ja kaksi seurasi perästä. Ensimäinen miehistöni kiipesi, liukkaana kuin kissa, ylös kalliolle, jossa tuskin oli mitään jalan pidäkettä. Mies, joka järjestyksessä oli toinen heistä, otti minuun uumilta kiini ja nosti minun ylös tuota toista kohden, joka seisoi ylhäällä, ja minä heiluin nyt tuokion aikaa yli tuon äsken mainitun syvyyden seuralaiseni vahvoilla käsivarsilla.

Tie kävi nyt jyrkästi ylöspäin, kunnes me vähänläntäisen kiviholvin kautta, joka oli niin matala ettemme voineet suorana kulkea siitä, tulimme pyramidin sisustaan. Täällä oli ilma tukehduttavan lämmin. Pimeä käytävä johti tästä suoraan eteenpäin erääsen vähempään huoneesen, jota on ruvettu kutsumaan kuningattaren kammioksi. Isompi huone löytyy sen yläpuolta ja sillä on nimenä kuninkaan kammio. Tullaksemme tuohon jälkimmäiseen huoneesen oli meidän seuraaminen jotakin niistä kaidoista, katuvierustain kaltaisista poluista, jotka nousivat hyvin jyrkkinä pitkin seinuksia kahden puolin sitä isoa, tuohon ensin mainittuun kammioon viepää käytävää. Näiden polkuin pohja oli liukkaista kivistä, joilla jalka luiskahteli melkein kuin sileällä jäällä. Meidän oli kulkeminen tässä yksi erältään; ja ilman Arabialaisten apua emme suinkaan olisi päässeet pois tällä liukkaalla tiellä. Jos nyt joku Arabialaisistamme tässä olisi astunut harhaan tahi vaan vähän luiskahtanut, olisimme me suistuneet alas syvyyteen, joka eroitti nuo molemmat polut toinen toisistansa.

Minun Arabialaiseni käyttivät tätä tilaisuutta, jolloin minä olin kokonaan heidän vallassansa, pyytääksensä vaativalla äänellä "baksjisjia". Mutta kun olin kuullut erään amerikalaisen, joka nykyään oli käynyt pyramideilla, tulleen ryöstetyksi myötäseuraavain miestensä kautta, juuri kuin hän oli pyramidin sisässä, olin minä jättänyt rahani kumppaneilleni, jotka eivät olleet seuranneet minua sisään, niin ettei minulla ollut muassani yhtäkään piasteria. Minä vastasin siis heille, kun he pyysivät rahaa, ettei minulla mitään ollut. He kysyivät nuhaisella äänellä, miks'en ollut ottanut rahaa myötäni, ja minä annoin heidän ymmärtää, että muutamilta, jotka tunsivat asian, olin saanut viittauksen siitä että oli paras olla ilman rahoja, kun pyramidiin sisään aiottiin. He rukoilivat, että lupaisisin antaa heille kun ulos tultiin. Minä vastasin: "sitte se nähdään" ja siihen se jäi.

Kun olimme kulkeneet tuota vaivalloista polkua neljän, viidenkymmenen jalan paikoille, tulimme taas leveään ja tasaiseen käytävään. Kun muutamia askelia olimme astuneet, kääntyi minun edelläni käymä Arabialainen taaksepäin ja laski, lausumatta sanaakaan, kätensä minun pääni päälle, painaaksensa minua maahan. Minä kysäsin vähän kummaksuen, mitä hän tällä aikoi, mutta ennenkuin hän ehti vastaamaan, huomasin syyn siihen; käytävä oli, näet, nyt yht'äkkiä tullut niin matalaksi, ettei voitu siinä suorana käydä, ja hän tahtoi vaan estää minua loukkaamasta päätäni. Muutamain askelten perästä saavuimme nyt niin kutsuttuun kuninkaan kammioon, erääsen isoon saliin. Täällä seisoi äsken mainittu katafalki, mutta ainoastaan jalka siitä oli enää jälillä. Tämä pimeä sali, himeästi valaistuna meidän tuliltamme, näytti hyvin omituiselle. Nuo mustan-ruskeat Arabialaiset, jotka rähisten ympäröivät meitä, samassa kuin he päästelivät hilpeitä hurraahuutoja ja vielä jupisivat "baksjisjiansa", enensivät vielä tämän näyn omituisuutta.

Paitsi jo mainittuja kammioita, löytyy myös käytäviä ja komeroita syvemmällä pyramidin sisässä.

Kun taasen olimme ulkoilmaan tulleet, katselimme kauan aikaa pyramidia alhaalta maasta, ja mitä enemmän tätä jättiläistä rakennusten seassa silmäisimme, sitä enemmän se meitä ihmetytti, ja tuskin voimme uskoa, että ihmiskäsi oli tämän vuoren tehnyt.

Toiset pyramidit olivat eri suuria, muutamat hyvin vähäisiä, muutamat isompia, vaan ei yksikään niin korkea kuin Keopin.

Lähellä pyramideja löytyi useita hautoja ja temppeliraunioita, joista enimmät olivat täynnä hietaa.

Kappaleen matkaa Keopin pyramidista seisoo hirmuisen suuri sphinksi, joka on hakattu yhdestä ainoasta kallionlohkareesta. Mahdottoman suuruutensa tähden kaunistaa se paikkaansa, vaikka nuo hirmuiset pyramidit sitä ympäröivät. Et oikein tiedä kumpaa sinun enemmän tulee ihastella, pyramidiako, tätä rakennustaiteen ihmettä, vai jättiläis-sphinksiä sen juurella, tätä verrattoman suurta, mutta niin hyvästi hakattua kiveä. — Kuinka tämä suunnaton kivenlohkare on lohottu kalliosta, kuinka se on hakattu ja kuljetettu paikalleen, tämä näyttää katselialle ihan ihmeeltä.

Wielä kerran loimme silmäyksen näihin maailman mainioihin muinaisjäännöksiin ja palasimme sitte Kairoon, jonne saavuimme auringon laskeissa.

Noin tiiman matkaa Kairosta toiselle suunnalle päin löytyy huvilinna nimeltä Schubra, jota ympäröivi puutarha, niin ihana ja runsaskasvuinen, jommoista en milloinkaan ennen ole nähnyt. Itse rakennus pylväittensä, marmorilattiainsa, vesisäiliöinsä ja koristelluin saleinsa kanssa näyttää lumotulta linnalta, josta jossakin itä-maalaisessa sadussa kerrotaan.

Kahden tiiman matkan päässä itäänpäin Kairosta löytyi muinoin ihana Heliopolis (auringon kaupunki). Se on nyt kadonnut, ja ainoa muistomerkki, joka vielä on jälillä osoittamassa sen asemaa, on eräs obeliski, joka kerran kaunisti auringolle pyhitetyn temppelin sisäänkäytävää. Wähän matkaa tästä obeliskista löytyy kaivo, jota sanotaan auringon lähteeksi, eikä juuri etäällä siitä seisoo vanha puu, jonka juurella, niinkuin taru kertoo, pyhä perhe lepäsi pakomatkallaan Palestinasta Egyptiin.

Noin penikulman matkaa etelään päin Kairosta oli muinoin Memphis, joka Theben jälkeen tuli Egyptin pääkaupungiksi. Tämäkin kaupunki on kadonnut maan päältä, ja maahan lahistunut hirmuinen kivinen kuvapatsas ynnä jotkut suuret kivet ovat sen ainoat jäännökset. Paikalla, jossa kaupunki ennen seisoi, kasvaa nyt tiheässä palmupuistoja — ja karja käy laitumella musertuneen Memphiin tomusta nousemassa ruohostossa.

Tuo vanha, voimallinen Egypti on nyt ainoastaan hämäräisenä, ikivanhana muistona. Se on kasvanut, kukoistanut ja kadonnut, ennenkuin meidän aikuiset voimalliset valtakunnat saivat perusteensakaan.

Tämä maa on herättämä suurta osanottoa, syvää haikeutta matkustajassa; sillä sen rajain sisässä lepää mainio muinaisuus ikäänkuin haudattuna, ja se säilyttää povessaan suuren kadonneen kansakunnan. Nuo murtuneet rauniot ovat hirmuisten hautapatsasten kaltaisia, joiden himeät kirjoitukset kertovat mitä nuo vanhat edesmenneet Egyptiläiset ovat olleet, mitä jumalia he ovat palvelleet ja mitä mainioita töitä he ovat tehneet.

Wiides luku.

Erämaassa-matkustuksen alku.

Kairosta aioimme Jerusalemiin, mutta olimme kahdella päällä minkä tien valitsisimme, sillä kolme tietä vie täältä Pyhään Maahan. Yksi menee Alexandrian kautta meritse Joppe'en ja sieltä Jerusalemiin, johon matkaan kuluu neljä tai viisi päivää. Toinen läpi erämaan suorastaan Hebron'iin Jerusalemiin, jota matkaa kestää neljätoista päivää. Ja kolmas, pisin tie, menee niinkutsutun pitkän korven läpitse Suezin, Sinain ja Hebronin kautta Jerusalemiin, joka matka vie lähes kuukauden ajan. Niin hyvin minä kuin matkakumppanini toivoimme halulla saada matkata tätä viimeksimainittua tietä, joka oli kaikkein viehättävin; mutta tämä retki ei ole mikään helppo tehtävä. Moni koetti luovuttaa meitä tästä aikomuksesta, kuvaten tätä matkaa sangen määrälliseksi, toiset taasen kehoittivat meitä siihen kaiken mokomin, vakuuttaen sen olevan mitä suloisimpia matkoja, joita tehdä voidaan. Muutaman päiväisen miettimisen perästä teimme viimein päätöksemme. Me tutustuimme nimittäin kolmen amerikalaisen kanssa, jotka aikoivat samalle matkalle, ja koska he olivat taipuvaiset yhtymään meidän seuraamme, päätimme matkata yhdessä heidän kanssa. Nämä amerikalaiset olivat: eräs jumaluusopin tohtori, herra Nickels, herra Moor — jotka molemmat olivat iällisiä miehiä, 50 ja 60 vuoden vaiheilla — sekä herra Doughty, joka oli vähän yli kahdenkymmenen. Mitä enemmän näitä miehiä tulimme tuntemaan, sitä suuremmassa arvossa rupesimme heitä pitämään, ja pidimme itseämme onnellisina, että olimme löytäneet semmoista seuraa semmoiselle matkalle. Moni käy Sinailla ja pyhässä maassa enemmän uuteliaisuuden tähden, nähdäksensä näitä paljon ylistettyjä paikkoja, kuin pyhästä halusta, saadaksensa käydä samoilla paikoilla, jossa hänen Jumalansa on ilmestynyt, jossa hänen Vapahtajansa on työtä tehnyt, kärsinyt ja kuollut. Semmoinen halu löytyi kumminkin kahdella meidän matkakumppaneistamme, ja me tunsimme itsemme kiitollisiksi Jumalaa kohtaan, että Hän oli saattanut meidät heidän pariinsa.

Useimmat niistä, jotka lähtevät tälle retkelle, suostuvat jonkun kuljettajan kanssa, että hän vie heidät erämaan läpitse ja hankkii kamelit, teltit, muonan ja kaikki mitä matkalla tarvitsevat, joko määrättyä palkintoa vastaan koko retkellä kerrallaan tahi joka päivältä erältään. Kuljetusmaksu on silloin tavallisesti hyvin kallis, aina puoleen-kolmatta englantin puntaan päivässä hengeltä.

Me emme seuranneet tätä tapaa, vaan järjestimme valmistuksemme toisella lailla. Me vuokrasimme itse kamelimme, ostimme telttimme, muonavaramme j.n.e., ja palkkasimme kuljettajan määrättyyn hintaan kuukaudelta. Hän seurasi muassa vaan meidän palvelianamme ja tulkkinamme. Paitsi tätä pestasimme me kokin ja passaajan. Tällä tavoin tuli matka paljoa halvemmaksi. Tämän neuvon antoi meille t:ri Nickels joka tyystin oli nämä seudut tutkinut ja jonka opettajana oli ollut eräs t:ri Robinson; ja tämä viimeksimainittu oli retkeillyt paljon sekä erämaassa että Palestiinassa ja on antanut painosta hyvin ansiollisen, kolmea suurta niosta vahvan kirjan matkoistaan.

Me suostuimme erään Beduini-Sheikin kanssa, että hän hankkisi meille kameleja määrättyyn hintaan kappaleelta, ja että hän itse seuraisi myötä, varjellaksensa meitä niiltä eri Beduini-heimoilta, joiden alueiden läpitse aioimme matkata.

Meidän valmistuksiimme kului viikon päivät, ja keskiviikkona Maaliskuun 7 p:nä olimme valmiit lähtemään.

Meidän kamelimme olivat jo ennen puolta-päivää koossa hotellin edessä, ja puolipäivän-aikoina rupesivat beduinimme niitä kuormittamaan.

Paitsi niitä kameleita, joita me itse ja meidän kuljettajamme käytimme, oli meillä kolmetoista kantamassa kapineitamme, niin että meidän karavanissa oli yhteensä yhdeksäntoista kamelia. Tämä näyttänee hyvin paljolta, kun meitä oli ainoastaan viisi matkustajaa; mutta meidän oli myöskin kuljettaminen muassamme kaikki, mitä enemmän kuin kuukauden kuluessa tarvitsimme. Meidän muonavaramme, huonekalumme, asuntomme, neljä suurta vesitynnyriä, ja paitsi näitä vielä meidän matkasäkkimme ja me itse — kaikki oli enemmän kuin kolmekymmentä päivää kuljetettava kamelin selässä läpi kuivain, hedelmättömäin seutujen, jossa ainoastaan hyvin harvassa löytyy lähteitä ja jossa aivan niukasti saa muonavaroja ostaa.

Kun kamelia kuormitetaan, pakoitetaan hän ensin laskeumaan polvillensa. Hänestä ei ole tämä mieluista, vaan hän tepastelee vastaan ja mörähtää silloin useasti kuin kiukkuinen sonni. Hänen on kuitenkin totteleminen, ja nyt kiinnitetään tuo raskas kuorma hänen selkäänsä vahvoilla köysillä, jonka jälkeen hän ensimäisellä käskyllä mieluisasti nousee taasen jaloillensa, ellei kuorma tunnu hänestä liian raskaalta, sillä siinä tapauksessa on melkein mahdoton saada häntä nousemaan.

Kun kaikki kamelimme oli kuormitettu, lähetimme ne menemään edeltäpäin, ja ainoastaan ne kamelit, joiden tuli kantaa meidät itse, odottivat vielä hotellin edessä, sillä aikaa kuin me suoritimme maksettavamme. Wähässä ajassa olimme valmiit lähtemään; me sanoimme jäähyväiset niille ystäville ja auttajille, sotka olivat tulleet katsomaan meidän lähtöämme ja nousimme kameleimme selkään aloittaaksemme tätä omituista matkaa.

Meidän matkakumppaneistamme Niili-virralla oli h:ra Pulling jo palannut takaisin Englantiin, h:rat Due ja Robinson olivat vielä Kairossa.

Meidän oli nyt sanominen jäähyvästi kauniille Kairolle, ja sivutessamme jonkun puiston tahi lehväkkään käytävän, jonka suloisessa siimeksessä me täällä ollessamme usein olimme käyskennelleet, viipyi silmä siinä kauvan; me emme luultavasti milloinkaan enää saisi nähdä tätä paikkaa, emmekä moneen aikaan katsella niin runsasta kasvullisuutta kuin tämä on, sillä erämaa oli nyt edessämme — nuo hiekka-aavikot ja alastomat vuoret ilman puita, ilman vihannuutta. Nyt oli tämä elävä totuus; meidän matkamme kävi pyhään maahan sen erämaan kautta, josta jo lapsuudessa olimme lukeneet niin paljon ihmeellisiä asioita, jonka vaaroista moni on puhunut ja jonka suloutta moni toinen on ylistänyt; me saimme nyt itse tilaisuuden nähdä näitä outoja seutuja ja kokea tätä omituista romantillista elämää erämaassa, ja tuskin minä puolestani vielä voin käsittää, että tämä kaikki oli totta.

Mieleni oli hehkunut saada tehdä tämä retki korven läpitse ja samassa saada viipyä matkallamme muutamat päivät Sinailla, mutta useita esteitä näytti ilmaantuman tätä aikomusta vastaan, kun se ensin juohtui meille mieleen, niin että minä jo kerran olin heittänyt toivonkin. Sitä suurempi oli sentähden iloni nyt, kun kaikki nämä esteet olivat kadonneet ja tämä halattu matka todellakin aloitettu.

Ennenkuin rupeen kertomaan matkaamme erämaan läpitse, on ehkä sopivin että tässä ensin mainitsen jotakin siitä merkillisestä, omituisesta elävästä, jota näillä seuduilla on käyttäminen. Kameli on varustettu monilla omaisuuksilla, jotka tekevät hänen erittäin sopivaksi tänkaltaisille retkille. Hän on väkevä, niin että hän voi kantaa hirmuisia kuormia ja pitkittää kulkuansa koko päiväkauden, varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, lepäämättä. Paahtava aurinko ja tuo usein tukehduttava kuumuus ei näytä hänelle miksikään haitaksi olevan. Hän voi kuljeskella noilla kuivilla hieta-aavikoilla päiväkaudet, tarvitsematta mitään vettä, ja jos hän jolloin kulloin tapaa lähteen, juo hän kerrallaan monen tulevan päivän varaksi. Hän tarvitsee aivan vähän ruokaa ja tulee hätätilassa toimeen niillä ohdakkeilla ja puoliksi poltetuilla kasveilla, joita hän kohtaa tiellänsä. Hän haukkelee niitä suuhunsa käydessään eteenpäin, ja kun hän iltasin päästetään kuormastansa, menee hän etsiskelemään lähitienoilta tänkaltaista ruokaa. Hänen jalkansa on jotenkin leveä, jonka tähden hän ei vajookkaan liian syvälle hietaan niillä paikoilla, jossa pohja on höllää ja antaa myöten hänen askeleillensa. Paksu nahka peittää hänen jalkansa, ja se seikka tekee mahdolliseksi että hän voi käydä kuumalla hiekalla kärsimättä mitään vahinkoa siitä.

Kameli on hyvin korkea, niin että, noustuasi sen selkään, istut lähes seitsemää jalkaa korkealla maasta. Tämä tuntuu ensi-alussa vähän haitalliselta, sillä kamelin käynti on hyvin heiluva, niin ettäs olet alituisessa liikunnossa edes ja takaisin, etkä siis voi istua oikein vakaasti satulassa. Silloin tällöin päästelee hän mörähtävän äänen, josta tiedät hänen olevan pahalla päällä; silloin pelkäät hänen kiukkunsa puhkeevan vielä johonkin, vikurimaisuuteen, ja varot putoovasi selästä, ehkä niin pahasti, ettet enää milloinkaan nouse. Tämä kaikki on muutamissa vaikuttanut sen, että heistä on tämmöinen matkustaminen tuntunut hankalimmaksi mitä milloinkaan kokeneet ovat. Muutaman päiväisen harjoituksen perästä havaitsimme me kuitenkin kokonaan tottuneemme istumaan kamelin selässä, ja meistä tuntui tämmöinen matkustustapa hyvin mukavalle. Tuon ylhäisen aseman, joka alusta näytti vähän pelottavalta, huomasimme me jälestäpäin olevan hyvin edullisen, sillä, kun kuumeentunut hieta uumasi liiallista lämpöä, oli meillä siitä vähemmän haittaa kamelin selässä kuin alhaalla maassa.

Kello puoli-neljältä iltapuolla päivää läksimme me Kairosta. Me emme ensi päivänä ehtineet ratsastaa, pitkälle, mutta sen verran kumminkin että matkamme oli aloitettu. Jo puoli-kuudelta rupesi hämyttämään ja me seisahduimme, matkattuamme noin penikulman matkan erämaahan. Kahdessa-kymmenessä minutissa olivat meidän kamelimme riisutut, telttimme pystytetyt ja vuoteemme valmistetut.

Amerikalaisilla ystävillämme oli yhteinen iso teltti; L. ja minä asuimme vähän pienemmässä. Meidän telttimme oli sisäpuolelta verhottu siniseksi ja keltaseksi noilla rakkailla Ruotsin väreillä. Ilman sitä oli meillä vielä vähempi teltti, joka samassa oli sekä kyökkinä että kuljettajamme, kokkimme ja passaajamme lepokammiona.

Kun pienen leirimme olimme pystyttäneet, oli se niin omituisen näköinen, etten sitä milloinkaan voi unohtaa, mutta työläs on minun kuitenkin kuvata sitä semmoiseksi, kuin se todella oli. Siinä seisoivat nuo kolme matkoista telttiä juuri lähellä toinen toistaan avaralla hieta-aavikolla. Kamelimme makasivat ympärillä aivan tyynesti ja rauhallisesti, leväten päivän vaivoista, ja tuossa istuivat kehässä ne kaksitoista Beduinia, jotka seurasivat meidän karavania; he haastelivat keskenänsä äkäisellä, tiuskimalla äänellä, niinkuin heidän tapansa on ja toisinaan tuli heidän kiistansa niin ankaraksi, että me pelkäsimme heidän tarttuvan aseisiinsa; he olivat nimittäin kaikki aseilla varustetut. Ympäri koko leirin hyppeli noin sata-määrä kananpoikia, jotka äsken oli päästetty ulos ahtaista häkeistään; ne taistelevat nyt voimainsa perästä, ja kukkoin hyvintunnettu laulu teki tämän kaiken jotenkin kodikkaaksi ja ikäänkuin muutti meidät takaisin asutuille seuduille.

Aurinko oli jo laskenut ja lakeus kävi yhä pimeämmäksi, mutta ei kauvan viipynyt ennenkuin täysikuu nousi veripunaisena taivaan rannalle ja levitti omituista valoaan noille autioille seuduille.

Eräs amerikalainen lähetyssaarnaaja h:ra Barnet, joka asuu Kairossa, tuli kaupungista meidän leiriimme katsomaan kuinka me voimme ja ilahdutti meitä läsnäolollaan aina myöhään iltaseen. Syötyämme ystäväimme teltissä päivällistä ja juotuamme teetä, palasi h:ra Barnet Kairoon. L. ja minä sanoimme hyvää yötä matkatovereillemme ja menimme telttiimme lepäämään yöksi. Meidän pieni telttimme oli todellakin miellyttävä eikä meistä suinkaan näyttänyt vaikealta elää täällä kolme kuukautta, joka aika meiltä oli kuluma korvessa ja Palestinassa. Teltin hietalattia oli peitetty sievillä matoilla, vastapäätä sisäänkäytävää toisella seinuksella seisoi pöytä, jolla meidän kynttilämme, kirjamme ja kirjotuskalumme olivat, kahden puolin seisoivat nuo keveät ja mukavat telttivuoteet, joiden alle olimme panneet matkasäkkimme, ja teltin tankoon, joka kohosi keskeltä kelttiä ja kannatti sitä, oli tehty vaatevaarna, jossa meidän takkimme riippuivat, ottamatta suurta tilaa.

Me viihdyimme hyvin siirtonaisessa majassamme ja menimme levolle tänä iltana, aivan tyytyväisinä matkamme alkuun.

Mainitsin äsken jotakin meidän Beduineista, ja ennenkuin menen edemmäksi, tahdon kirjoittaa muutaman sanasen tästä omituisesta kansasta; ansaitseehan se erityistä huomiota.

Beduini on yhteinen nimitys kaikille erämaan arabialaisille. He asuvat näillä autioilla seuduilla, siirtyen paikasta paikkaan, etsiäksensä laidunta kameleillensa, vuohilleen ja lampailleen sekä juottaaksensa niitä siellä täällä erämaassa löytyvillä lähteillä; noilla harvassa tavattavilla aaseilla harjoittavat he myös jonkinlaista maanviljelystä. He ovat jaetut eri heimokuntiin, joita jokaista hallitsee oma sheikkinsä, ja he asuvat eri piirikunnissa.

Jos joku heimokunta joutuu elatuksen puutteesen, tapahtuu usein että se lähtee liikkeelle ryöstämään jotakin toista paremmin voipaa heimokuntaa, ja silloin syttyy monasti verisiä taisteluita. Beduinit käyvätkin aina aseilla varustettuna ja ovat julmia ulkonäöltään. Heidän vaatepartensa on hyvin yksinkertainen; valkoinen paita on köytetty vyöllä ympäri ruumiin. Tällä vyöllä he kantavat miekkaansa ja toisinaan pistoliakin. Tämän paidan päällä on heillä ruskea ja valkea, tahi kokonaan valkea viitta. Heidän päähineenänsä on turbani eli pää- verho; jaloissaan käyttämät sandaleja, se on nahka-anturaa, joka sidotaan jalan alle. Heidän parhaimpana aseenansa on pitkä pyssy, jota kantavat olallaan.

Mitä niihin vaaroihin tulee, jotka matkustajaa täällä uhkaavat, ei ne ole niin suuria, kuin tavallisesti luullaan; sillä Beduineilla on täällä aina tilaisuutta ansaita jotakin vuoroamalle kamelinsa matkustajille sekä myymällä vuohia ja lampaita; he kohtelemat sentähden muukalaista usein jonkinlaisella ystävyydellä. Mutta ei vaara kuitenkaan ole varsin vähäpätöinen. Se näyttää minusta jotenkin sen vaaran kaltaisetta, jolle eläin-kesyttäjä on alttiiksi annettuna joka kerta, kuin hän käy petojensa luoksi; hänen yrityksensä onnistuu useimmasti, mutta voi myös käydä päinvastoin. Tänään on tie, jota matkustat, turvallinen, sillä beduinit ovat rauhallisia ja ystävällisiä, huomenna voi kaikki olla toisin; joku beduini-heimo on lähtenyt ryöstöretkelle, ja ne paikat, joiden kautta sinun on kulkeminen, saattavat olla veristen taisteluin tepastus-aloina; silloin on karavani vaarassa tulla ryöstetyksi, ja matkustajat saavat lunastaa henkensä semmoisissa tiloissa useinkin jotenkin suurella rahasummalla. Jos silloin joku matkustajista sattuisi olemaan niin varomaton, että ampuisi vihollisiansa ja haavoittaisi tahi tappaisi jonkun heistä, niin joutuisi, ei ainoastaan hän yksin, vaan myös kaikki hänen matkatoverinsa arvattavasti noiden jälkeenjääneitten koston uhriksi. Semmoisissa tiloissa ei siis juuri muuta ole tehtävänä kuin maksaa pois ja olla iloinen, jos sittenkään pääsee hengissä heidän käsistään.

Beduinein, niinkuin kaikkein muidenkin Arabialaisten, luullaan todellakin olevan Ismaelin, Abrahamin toisen pojan, jälkeläisiä. Kun hän ja hänen äitinsä Hagar ajettiin pois Abrahamin majasta, "sillä ei palkkavaimon pojan pidä perimän vapaan pojan kanssa", niin "eksyi hänen äitinsä korpeen, ja Ismael kasvoi ja asui siellä ja tuli tarkaksi joutsi-mieheksi". Jo Ismaelin syntyissä oli Herra ennustanut: "Hän tulee tylyksi mieheksi ja hänen kätensä jokaista vastaan, ja jokaisen käsi häntä vastaan, ja hän on asuva kaikkein veljeinsä edessä." Ja vielä lisäksi: "Minä teen hänen hedelmälliseksi ja lisään hänen sangen suuresti ja teen hänen suureksi kansaksi".

Wielä tänä päivänä ovat Ismaelin jälkeläiset semmoisia, jommoiseksi ennustus tässä kuvailee heidän esi-isäänsä — he ovat hurjaa ja julmaa sukua, jokaisen miehen vihollisia. Ei milloinkaan ole valloittajalle onnistunut kukistaa heitä, eivätkä he ole milloinkaan käyneet minkään toisen kansan kanssa liittoon. He ovat aina olleet erityisenä sukukuntana, heidän kätensä on ollut jokaista vastaan ja jokaisen käsi heitä vastaan.

Ennustus kansan "suuresta kasvamisesta", sen mahtavuudesta kävi toteen silloin kun Arabialaiset seitsemännellä vuosisadalla rupesivat tulvana levenemään yli suuren osan tunnettua mailmaa ja valloittivat alueen, joka oli suurempi kuin noiden ylpeitten Roomalaisten hallussa milloinkaan on ollut. Wäärän uskon kiihkossa läksi tämä hurja kansa valloittamaan mailmaa heidän prophetansa Muhammedin hyväksi ja sen uskonnon eduksi, jonka hän oli antanut heille. He valloittivat Palestinan, Syrian ja suuren osan Aasiaa aina Judiaan asti. He valloittivat Egyptin ja koko pohjoisen Afrikan aina Gibraltarin salmeen saakka. He kävivät yli tämän salmen ja Espanjakin lankesi heidän käsiinsä. He menivät Pyrenein vuorten yli Franskan maahan, laskeaksensa koko Europan heidän prophetansa jalkain juureen; mutta täällä Karl Martellin miekka särki heidän voimansa ja pani rajan heidän valloitus-retkellensä Poitiers'in tappelussa vuonna 732.

Kauvan pysyivät he vallanpitäjinä niissä maissa, jotka he olivat voittaneet, kunnes he vihdoin kadottivat yhden toisensa perästä, ja heidän valtansa supistui takaisin entisiin rajoihinsa.

Waikka Arabialaiset näin kauan aikaa olivat yhteydessä niin monen kansakunnan kanssa, ovat he kuitenkin pitäneet vanhat tapansa ja alkuperäisen, jo ennen ennustetun luonteensa, — he ovat vielä tänä päivänä villiä kansaa, julmaa ja kesyttämätöntä sukukuntaa — heidän kätensä on jokaista vastaan ja jokaisen käsi heitä vastaan.

Eräs kirjailia, joka nykyään on käynyt arabialaisissa maissa, lausuu tästä asiasta muun ohessa näin: "Tämä kansa on alhaisimmankin laskun jälkeen pitänyt samat tavat ja samaa elinkeinoa vähintänsäkin kolme tuhatta vuotta. Täten toteutuu kaikin puolin se ennustus, joka Ismaelin syntyissä julisti että hän ja kaikki hänen jälkeisensä olisivat ja tulisivat aina olemaan villiä kansaa, vaikka he aina tulevat asumaan veljeinsä edessä. Että vilpas ja toimelias kansakunta, eläen keskellä kukoistavia, viljelyksen tilassa olevia heimokuntia, on muinaisista ajoista ruveten nyky-aikaan asti pysynyt villinä kansana, kukistumattomana ja muuttumattomana, on todellakin silmiin-pistävä ihme — yksi niistä käsittämättömistä seikoista, jotka näyttävät ennustuksen käyneen toteen (Porter'in Travels)."

Meidän päiväjärjestyksemme erämaassa matkustaissamme oli seuraava. Joka aamu nousimme vähän ennen aurinkoa, s.t.s. k:lo 5 aikaan. Kun kapineemme oli kokoon sälytetty ja kaikki valmisna lähtöön, syötiin aamiaista isommassa teltissä; sillä aikaa kuormittivat Beduinit kamelimme, ja kun kaikki oli valmisna, nousimme korkeain konkareimme selkään ja alotimme päivämatkamme. Ratsastamista pitkitettiin siten k:lo 12:een, jolloin seisahdimme ja nautimme vähän virvokkeita, niinkuin lihaa ja leipää, apelsineja ja taateleja. Matkaa jatkettiin sitten k:lo 3:een tai 4:ään j.p.p., jolloin seisahdimme ja pystytimme leirimme. Päivällistä syötiin nyt niin pian kuin se ehti valmistua, päivällisen perästä joimme teetä, ja sitten oli meillä muutamia tunteja loma-aikaa, jota käytimme lukemiseen, kirjottamiseen ja keskustelemisiin, ennenkuin tuli aika mennä levolle. Tervetulleet olivat todellakin nämä levähdyshetket tuon jotenkin rasittavan päivämatkan perästä.

Me olimme suostuneet siitä, ettemme matkustaisi sunnuntaisin, vaan lepäisisimme pyhäpäivänä häiritsemättömässä rauhassa, ja me havaitsimme siitä olevan suurta hyötyä niinhyvin ruumiin kuin sielun puolesta.

Me olimme päättäneet matkata joka päivä noin 10 tiimaa, mutta ensimäisenä päivänä sen jälteen tuin Kairosta taksimme, emme ehtineet ratsastamaan enempää kuin 6 tiimaa; sai nimittäin useampia tunteja kuluneeksi, ennenkuin kaikki meidän kamelimme olivat koossa, sillä miehemme olivat palanneet useimmilla niistä Kairoon ostamaan yhtä ja toista, mitä olivat unohtaneet hankkia itsellensä matkaa varten. Päivänä sen jälkeen ratsastimme 10 tiimaa ja seuraavana päivänä saavuimme Suez'iin, pitkitettyämme sinä päivänä ratsastustamme 12 tiimaa yhtä mittaa. Tämä oli sangen raskas päivämatka, ja me tulimme leiripaikkaamme jotenkin väsyneinä; mutta seuraava päivä oli sunnuntai, jonka me lepäsimme Suez'issa, ja saimme niin tilaisuuden koota uusia voimia.

Se matka, jonka me näinä päivinä olimme tehneet, kävi yli autioin hieta-ulappain ja hietakumpuin, jossa tuskin yhtään ruohonkortta kasvoi; muutamia ohdakkeita näkyi vaan siellä täällä vihannoivan. Paikka paikoin kohosi eriskummallisia alastomia muoria, jotka vivahtivat kaikenlaisilta väreiltä ja antoivat koko seudulle kolkon ja aution muodon. Molempina ensimäisinä päivinä oli meillä vahva tuuli, niin että hietaa lentää ryöpytteli; mutta koska tuuli oli meille myötäinen, ei ollut siitä suurta haittaa.

Me olimme jo jotenkin tottuneet kameleihimme. Tuo keinuminen, jonka heidän raskas käyntinsä tuotti, vaikutti että me ensi iltoina tunsimme itsemme jotenkin runnelluiksi; mutta nyt olimme jo siitä päässeet ja toivoimme tästä lähin varsin hyvin voivamme kestää matkan vaivoja.

Kamelimme olivat ylimalkaan aivan rauhallisia ja siivoja; kuitenkin sattui silloin tällöin että joku niistä rupesi vikuroimaan. Yksi meidän kuormaa kantavista kameleistamme teki nimittäin useat kerrat semmoisia hurjia hyppäyksiä, että köydet, joilla hänen kuormansa oli sidottu, katkesivat ja kaikki tavarat syöksyivät hänen selästänsä maahan, jonka jälkeen hän kiiri täyttä nelistä hyvän matkaa aukealle. Matkamme toisena päivänä säikähti kameli, jota L. käytti, ja alkoi hyppiä niin, että minä pahoin pelkäsin ystäväni putoavan satulasta. Beduini, joka johti hänen kameliansa, sai kuitenkin sen pian lannistetuksi, jonka jälkeen se kulki tyynesti koko ajan. Muutamat kerrat tapahtui, kun annoin kamelini ravata, että hän yhtäkkiä seisahtui ja alkoi vikuroida. Kamelia ei ole vaikea johtaa; siihen tarkoitukseen käytetään ainoastaan kuonovyö, köyden kanssa, jolla se seisahdetaan, ja keppi, jolla sitä ohjataan oikealle ja vasemmalle keveillä lyönneillä vastaiselle puolelle kaulaa.

Ensimäiset päivät annoimme Beduinimme johtaa kameleitamme, mutta sitte ajoimme niitä itse ja se tuntui meistä varsin hupaiselle. Me ratsastimme enimmästä päästä käyntöjalkaa, mutta jolloin kulloin myös ravia.

Suez on vähäinen, halpa-arvoinen kylä keskellä erämaita Punaisen meren luoteisen lahdekkeen päässä. Ainoa seikka, joka tätä nykyä antaa kylälle jotakin arvoa, on se, että sitä käytetään kaikkein niiden tavarain purkauspaikkana, joita tätä tietä kuljetetaan Englannin ja Indian väliä. Sinne on nimittäin rakettu hirmuisen suuri hotelli niitä matkustajia varten, joita joka viikko englantilaiset ja indialaiset höyrylaivat tullessaan tuovat tänne.

Me emme asuneet itse kylässä, vaan pystytimme leirimme sen ulkopuolelle eräälle törmälle, josta meillä oli vapaa näköala yli Punaisen meren ja sen ihanain rantain.

Sunnuntai, 11:s päivä, jonka me vietimme täällä, antoi meille tilaisuuden tarkastelemaan tätä viehättävää paikkaa ja virkistämään mielessämme muinaisia muistoja näiltä seuduilta. Me luimme kaikki yhdessä 2:sen Mos. Kirjan 14:nnen luvun, ja tiesimme, että me nyt olimme meikein samalla paikalla, jossa se ihmeellinen tapaus tapahtui, josta mainitussa luvussa kerrotaan.

Meidän leirimme ulkopuolla levisi suuri aavikko pitkin Punaisen meren läntistä rantaa; tämän lakeuden rajana idässä päin oli Punainen meri, joka ennen ulottui paljoa ylemmäksi Suezin ohitse, mutta myrskyt ovat vähitellen täyttäneet osan tästä merenlahdesta hiedalla, jota läheisistä erämaista ryöpyttävät, ja tämä lentävä hieta on aikain kuluessa niin mataloinnut merta hyvän matkaa Suezista, etteivät höyrylaivat voi uida kaupunkiin saakka, vaan pysähtyvät kappaleen matkan päässä ulkona merellä, josta sitten pienempi höyryvene kuljettaa matkustajat ja tavarat kaupunkiin.

Etelässä rajoittivat tätä lakeutta korkeat vuoret, jotka ulottuivat aina mereen asti, mutta lännessä ja Pohjosessa katosi lakeus tuohon avaraan hieta-aavikkoon. Tähän luultavasti olivat Israelin lapset pystyttäneet leirinsä paetessaan Egyptistä kun he olivat matkalla maahan, jonka Jumala heidän isillensä oli luvannut. Tässä Israelilaiset eräsnä päivänä nostivat silmänsä ja näkivät Pharaon koko sotajoukkonsa, vaunuinsa ja ratsasmiestensä kanssa ajavan heitä takaa. He peljästyivät silloin sangen suuresti ja huusivat Herran tykö ja sanoivat Mosekselle: "eikö hautoja ollut Egyptissä, ettäs rupesit meitä johdattamaan korpeen kuolemaan." Moses vastasi kansalle: "Älkäät peljätkö, seisokaat ja katsokaat, minkä autuuden Herra tänäpänä tekee teille; sillä näitä Egyptiläisiä, jotka te tänäpänä näette, ei pidä teidän ikänänsä enämpi näkemän ijankaikkisesti. Herra sotii teidän puolestanne ja teidän pitää alallanne oleman."

Kuinka voi tämä ainoa mies olla niin ilman pelkoa keskellä tätä vapisevaa joukkoa? Tunsiko hän ehkä jonkun tien, joka vei ulos tästä paikasta, jossa hän ja hänen kansansa olivat niin hyvästi suljetut meren, erämaiden, vuorien ja vihollisen sotalaumain väliin? Ei, hän ei tuntenut mitään semmoista tietä. Kaikki mitä hän tiesi oli se, että Herra oli käskenyt hänen viedä kansan tälle lakeudelle Punaisen meren rannalla, ja että Jumala jo ennakolta oli sanonut tahtovansa voittaa kunnian Pharaosta ja kaikesta hänen sotajoukostansa, että Egyptiläiset näkisivät että Hän on Herra. Moses oli tehnyt niinkuin Herra oli käskenyt, ja tässä seisoi hän nyt Israelin lasten kanssa, Punainen meri edessään, tuolta läheni Pharaon sotajoukko ja vaara suureni joka hetki. Moses ei näytä pelkäävän tätä vaaraa, hän rohkaisee kansaa, ja julistaa heille mitä Herra oli sanonut: että hän itse tahtoi sotia Israelin puolesta ja että he seisoisivat alallansa silloin. Mutta yhtä kaikki mahtoi hän tuntea sisällistä kauhua ja pelkoa, sillä raamattu sanoo näin: "Ja Herra sanoi Mosekselle: mitäs huudat minun tyköni?" Kansa ei tätä huutoa kuullut, he kuulivat hänen vaan sanovan: "älkäät peljätkö, Herra on sotiva teidän puolestanne;" mutta Herra, sydämen tutkia, kuuli kuinka hänen sydämensä hädässä huusi Herraa ja sanoi hänelle: "mitäs huudat minun tyköni, sano Israelin lapsille, että he vaeltavat." Kummallinen käsky, eihän tässä mitään tietäkään ollut; mutta Herra selitti kohta sen jälkeen, mitä tietä Hän tarkoitti, kun hän sanoo: "Mutta nosta sinä sauvas ja ojenna kätes meren ylitse ja erotta se yhdestä, että Israelin lapset kävisivät keskeltä merta kuivaa myöten."

Sitte nousi pilvenpatsas, joka kävi Israelin edellä, näyttäen heille tietä, ja pilvi siirtyi heidän ja heidän vihollistensa väliin, niin etteivät he koko yönä voineet toinen toistansa lähestyä, ja pimeässä valaisi tämä pilvi kuin kirkas tuli.

Tämä pilvi, josta puhutaan niin paljon Israelin lasten matkan aikana Kanaan maahan, ja joka "ei milloinkaan erinnyt kansasta", ansaitsee todellakin likempää tarkastusta. Mitä siitä pitää uskoa? Raamatun yksinkertainen vastaus tähän kysymykseen kuuluu näin: "Ja Herra kävi heidän edellänsä päivällä pilven patsaassa, johdattaaksensa heitä tiellä, ja yöllä tulen patsaassa, valistaaksensa heitä vaeltamaan sekä yöllä että päivällä". Mikä oli pilvi, mikä oli tulen patsas tämän selityksen jälkeen? Eivät ne olleet muuta kuin se puku, jonka Jehovah otti, kun hän tuli täyttämään sitä lupausta, jonka hän oli vannonut Abrahamille, Isaakille ja Jakobille, että Hän antaisi luvatun maan heidän jälkeentulevaisillensa omaisuudeksi, että Hän veisi Israelin pois maasta, jossa heitä ahdistettiin, maahan, joka tulisi olemaan heidän omanansa. Tämän kansan seassa aikoi Hän panna toimeen ne "mainiot työt," jotka tulisivat olemaan koko mailman pelastuksen ikuisena perusteena. Siinä maassa, johon Hän nyt kuljetti tätä kansaa, aikoi hän sytyttää sen kirkkaan valkeuden, joka poistaisi mailman pimeyden. Heidän siassansa aikoi hän antaa sen ruhtinaan ilmestyä, joka oli perustava Jumalan valtakunnan ihmisten seassa, sen ruhtinaan, josta Hän sanoi Abrahamille: "sinun siemenessäs pitää kaikki sukukunnat maan päällä siunatuksi tuleman."

Aika rupesi nyt lähestymään, jolloin Jumala tahtoi täyttää tämän lupauksensa ja Hän alotti valmistuksiansa siihen sillä, että teki Israelin omaksi erityisiksi kansaksensa ja vei heidät Kanaan maahan, joka oli tuleva Hänen suurten ihmeillensä näyttämöpaikaksi.

Hän lähestyi kansaa puettuna pilviin, peittääksensä loistoansa. Hän tuli heidän luoksensa samassa puvussa, jossa Hän ilmaantui Thaborin vuorella, kun hän tuli puhumaan pojastansa mailmalle. Tämä ihmeellinen pilvi siirtyi nyt Israelin lasten taaksi ja varjeli heitä heidän vihollisiltansa koko yön.

"Koska Moses ojensi kätensä meren ylitse, antoi Herra vedet juosta pois vahvalla itätuulella koko sen yön; ja teki meren kuiville ja vedet erkanivat. Ja Israelin lapset kävivät keskeltä merta kuivaa myöten, ja vedet olivat heille niinkuin muurit heidän oikialla ja vasemmalla puolellansa."

Egyptiläiset ajoivat heitä takaa, mutta kun Israel oli ehtinyt toiselle rannalle, sanoi Herra pilvistä Mosekselle: "ojenna kätes meren Ylitse, että vedet juoksisivat Egyptiläisten ylitse, heidän vaunuinsa ja ratsasmiestensä ylitse. Niin ojensi Moses kätensä meren ylitse, ja meri palasi ennen huomenta voimiinsa. Ja koska Egyptiläiset pakenivat, kohtasi heitä vesi ja Herra syöksi heidän keskelle merta, niin että vedet kävivät vaunuin ja ratsasmiesten ja koko Pharaon sotajoukon ylitse, niin ettei yksikään heistä päässyt, mutta Israelin lapset kävivät kuivaa myöten keskeltä merta, ja vedet olivat heille niinkuin muuri heidän oikialla ja vasemmalla puolellansa, ja niin vapahti Herra sinä päivänä Israelin Egyptiläisten kädestä."

Niin kertoo raamattu Israelilaisten matkasta Punaisen meren kautta ja sanoo sitä ihmeeksi, jonka Jumala teki osoittaaksensa että Hän on Herra.

Paljon ovat ihmiset ajatelleet ja puhuneet tästä tapauksesta, ja moni on selittänyt asian varsin yksinkertaisesti riippuvan siitä vahvasta luoteesta ja vuoksesta, joka kunakin päivänä ilmaantuu näillä tienoin. He sanovat ettei Jumalalla ollut mitään muuta tämän tapauksen kanssa tekemistä, paitsi että Hän lähetti vahvan tuulen puhaltamaan yöllä, joten vesi luoteen aikana laski enemmän kuin tavallisesti. Mikään ei kuitenkaan ole helpompi näyttää vääräksi kuin tämä luulo; ensiksikin ei itä-tuuli täällä auttaisi veden laskemista, sillä se puhaltaa suoraan poikki meren; vaan sen tuulen, jolla semmoinen vaikutus pitäisi olla, täytyy tulla Pohjosesta ja puhaltaa pitkin merenselkää, että se ajaisi medet ulos Suezin lahdesta; — toiseksi tapahtui Israelin matkustus yli meren yölliseen aikaan aina aamuun asti, joka on juuri se aika, jolloin vuoksi on voimassa ja meri on korkeimmallansa; kumminkin oli laita semmoinen niinä päivinä kuin minä olin Suezissa; — kolmanneksi sanotaan kahdessa paikassa tuossa piplian kertomuksessa, että vedet olivat kuin muuri heidän oikealla ja vasemmalla puolellansa, ja tätä ei voi mikään luode eikä vuoksi sinä ilmoisna ikänä vaikuttaa, eikä myöskään palaja vuoksi niin pikaisesti, että se hukuttaisi kokonaisen armeian, joka on lähtenyt kulkemaan luoteen aikana kuivuneelle matalalle, ja hukuttaisi sen niin, ettei yksikään jäisi jälille; vaan kun vesi luoteen perästä taasen rupee nousemaan, tapahtuu se niin hiljakseen, että sen nousemista tuskin voi huomatakaan.

Ilman sitä, eihän kukaan voi otaksua ett'eivät Egyptiläiset, jotka olivat niin korkealla sivistyksen asteella, olisi tunteneet luoteen ja vuoksen aikoja eivätkä voineet arvata, mikä vaara oli odotettavana, jos mentiin matalalle, kun vuoksi oli tulossa.

Raamattu esittelee tämän tapauksen ihmeenä, Jumalan tekemänä työnä; ja epäusko, joka aina nauraa semmoiselle, joutuu hyvin ahtaalle tätä tapausta tyydyttävästi selittäissään.

Kuudes Luku.

Erämaassa matkustuksen jatkoa.

Me viivyimme vielä maanantainkin Suez'issa, sillä meillä oli yhtä ja toista toimittamista Sheikkimme kanssa täkäläisten Turkin hallitusmiesten edessä.

Me emme sentähden jatkaneet matkaamme, ennenkuin vasta tiistaina 13:tena päivänä. Silloin purjehdimme yli Suez'in lahdekkeen Aasian rannalle ja odotimme siellä kameleitamme, jotka kiersivät lahden ympäri.

Puolipäivän aikaan tulivat kamelimme perille, jolloin me pitkitimme matkaamme, ja saavuimme muutaman tiiman kuluttaa erääsen oasiin, nimeltä Ayun Mosa. Täällä löytyi useita lähteitä, joita sanottiin "Moseksen lähteiksi", ja tällä paikalla kasvoi palmuja sekä muita puita. Me pystytimme tähän leirimme yöksi, ja olipa varsin hyvä että saimme seisahtaa niin varhain, sillä tuuli puhalsi jotenkin vahvasti ja oli meille varsin vastainen.

Seuraavana päivänä pitkitimme matkaamme yli avaran hietalakeuden, ja tämä päivämatka oli kenties raskahin kaikista; sillä koko päivän kesti tuima, myrskyn-kaltainen tuuli. Hieta lensi kuin lumi meidän talvipäivinä, niin ettemme voineet nähdä pitkälle eteemme. Tuo hieno hieta tunkihe silmiin ja kirventeli pahasti, vaikka me peitimme kasvomme hunnulla, varjellaksemme itseämme. Matkaa voitiin kuitenkin pitkittää koko päiväkausi; me seisahdimme illalla tavalliseen aikaan ja pystytimme leirimme erään töyrään varjoon, jolta toivoimme jotakin suojaa tuulta ja lentävää hiekkaa vastaan. Auringon tehdessä laskua, taukosi toki tuuli, niin että saimme kauniin ja tyvenen ehtoon, jonka me tosiaankin pidimme suuremmassa arvossa kuin tavallisesti, semmoisen päivän perästä kuin tämä oli ollut.

Seuraavana päivänä kävi meidän matkamme vähän epätasaisemman seudun läpitse ja etäällä näimme kauniita, hämäräisiä törmiä. Päivän päälle sivusimme erään paikan, nimeltä Mara. Täältä löysimme muutaman töyrään kukkulalta lähteen, jonka vesi oli katkeran suolaista. Töyräan alla näimme tuoreita hyenain jälkiä. Pedot olivat luultavasti edellisenä yönä käyneet lähteellä juomassa.

Tälle paikalle tulivat Israelin lapset, kun lähdettyänsä Suezista kolme päivää olivat kulkeneet Surin korvessa, löytämättä mitään vettä. Kun tulivat Maraan, eivät voineet he juoda siellä löytyvää vettä, sillä se oli sangen katkeraa, jonka tähden tämän paikan nimikin on Mara. Siellä napisi kansa Mosesta vastaan ja sanoi: "Mitä me juomme? Hän huusi silloin Herran tykö, ja Herra osotti hänelle puun, jonka hän heitti veteen, ja vedet tulivat makiaksi".

Sieltä matkustavat Israelin lapset edemmäksi ja tulivat Elimiin. Siellä oli kaksitoista vesikaivoa ja seitsemän kymmentä palmupuuta; siellä sijoittivat he itsensä vetten luoksi.

Saman päivän illalla, jolloin Maran olimme jättäneet, saavuimme mekin tälle paikalle. Wielä löytyi siellä useampia lähteitä ja koko joukko palmupuita, ja me pystytimme sinne leirimme lähelle vettä.

Omituiselta tuntui sillä tavoin seurata Israelin lasten matkaa erämaassa, ja raamattu oppaana etsiä heidän jälkiänsä korvesta. Tästä syystä tuntui erämaa minusta melkein vanhalle tuttavalle, hyvälle ystävälle. Usein luin jo lapsuuden aikana halulla ja kummastuksella niitä ihmetöitä, joita Jumala täällä teki, ja nyt sain minä lukea kaikki nämä tapaukset juuri samoilla paikoitta, jossa ne olivat tapahtuneet.

Seutu, jonka kautta seuraavana päivänä kuljimme, rupesi käymään yhä vuorisemmaksi. Me sivusimme kolme lähdettä, joiden vesi oli katkeraa, ja niitä kutsuttiin Murk-hahen katkeriksi lähteiksi.

Illalla tulimme me Punaisen meren rannalle. Siitä asti kuin Suez'in jätimme, oli meidän matkamme kulkenut eteläistä suuntaa tasan tämän meren rantojen kanssa, vaikka hyvän matkaa sisämaahan päin, niin ettemme olleet voineet merta nähdä. Se tuli nyt taas näkymiimme ja suloista oli katsella tuota raitista sinistä merta, elettyämme useat päivät erämaassa, keskellä hietaa ja alastomia kallioita. Me pystytimme täällä leirimme juuri meren rannalle.

Seuraavana päivänä kulki meidän tiemme useat tiimat pitkin rantaa. Meri oli meidän oikealla puolellamme ja vasemmalla kädellä kohosi korkeita vuoria. Nämä vuoret olivat toisinaan niin lähellä vettä, että tie supistui vaan kaidaksi poluksi, jolla kamelein oli käyminen yksitellen. Kahdessa paikassa ylettyivät vuorensivut aina mereen asti, niin että meidän oli kiertäminen niitä kahlaamalla, jolloin vesi nousi kameleimme polviin saakka. Onneksemme sattui sinä päivänä olemaan jotenkin tyyni ilma, sillä tuulisena aikana mahtaa tämä tie olla ihan mahdoton kulkea.

Seurattuamme muutamat tiimat meren rannikkoa, poikkesi tiemme taasen sisämaata kohden. Me ratsastimme nyt jotenkin suuren lakeuden poikki, se oli Ginin korpi, jossa Israelin lapset napisevat Mosesta ja Aronia vastaan ja sanomat heille: "joska Jumala olisi suonut, että olisimme Egyptin maalla Herran käden kautta kuolleet, koska me istuimme lihapatain tykönä ja oli leipää yltä kyllä syödä; sillä te olette sentähden johdattaneet meidän tähän korpeen kuollettaaksenne nälällä kaikkea tätä joukkoa."

Täällä rupesi Herra antamaan kansalle mannaa ja peltokanoja ja antoi käskyn, että he kokoisivat sitä joka aamu niin paljon kuin päiväksi tarvitsivat, mutta sabbatina eivät he saaneet mitään koota, vaan piti heidän edellisenä päivänä koota kahta vertaa enemmän.

Kuljettuamme tämän korven läpitse, tulimme korkea-vuoriseen seutuun, jossa tie kävi ahtaita laksoja pitkin. Nämä laksot kapenivat kapenemistansa, kunnes vihdoin olimme tulleet umpisoppeen keskellä vuoristoa, josta ei näkynyt olevan mitään uloskäytävää. Me ohjasimme nyt kulkumme erään näiden vuorten juurille, ja vasta sitte kun varsin lähelle sitä olimme tulleet, huomasimme kapean käytävän, joka ei ollut kamelin jalkaa leveämpi, monimutkaisena luikertavan ylös vuoren jyrkkää rinnettä pitkin. Oli tosiaankin omituista nähdä kaikkein meidän suurten, uljasten kameleimme hirmuisten kuormainsa kanssa pitkänä jonona ikäänkuin kiipeevän ylöspäin tätä yhtä kapeata kuin jyrkkää tietä myöden. Minä en milloinkaan ollut aatellut että nämä suuret ja raskaat eläimet voivat niin hyvin ja niin vakaasti käydä raivaamattomilla poluilla. Tällä osalla matkastamme oli meillä useamman kerran tilaisuus ihmetellä tätä heidän oivallista kykyänsä. Tämän vuoripolun arabialainen nimi on: Nuklo Bade-reh (tie miekan terällä).

Samana päivänä kuljimme läpi lakson, nimeltä luolien lakso, jossa näimme vuoreen piirrettynä useita hieroglyphejä ja hebrealaisia puustaveita, sekä kaksi suurta luolaa, jotka oli hakattu kappaleen matkaa ylös vuoreen.

Me pystytimme leirimme illalla avaraan laksoon, nimeltä Wady Mukatteb (kirjoitusten lakso); täällä olivat nuo korkeat vuoret kahden puolin laksoa milt'ei täyteen kirjaellut hieroglyphejä ja hebrealaisia puustaveja, jotka muistuttavat Israelin lasten matkustuksesta näiden seutujen kautta ja näyttävät todeksi mitä raamattu kertoo tästä mailman-mainiosta retkestä. Kirjoitusten paljous todistaa, että Israelilaiset täällä mahtoivat viipyä enemmän aikaa, joka myöskin pitää yhtä raamatun kertomuksen kanssa heidän matkastansa Sinaille. Seuraava päivä oli Sunnuntai, jonka me lepäsimme täällä, ja tämä levähdys oli aivan tervetullut koko viikkoisen raskaan matkustuksen perästä, jolloin me olimme ratsastaneet kameleimme selässä noin yhdeksän tiimaa joka päivä. Lepopäivä oli aivan hiljainen ja häiritsemätön näillä autioilla seuduilla, jossa me olimme eroitettuina kauas muusta mailmasta. Erämaissa ympärillämme vallitsi syvin rauhallisuus, joka on niin omituista näillä seuduilla.

Me itse, meidän miehemme ja eläimemme, olimme ainoat elävät olennot tässä tyynessä, kuolleessa mailmassa, paitsi muutamia kaarneita, jotka silloin tällöin lensivät ohitse, ja joitakuita vikkeliä sisiliskoja, jotka juosta vilahtelivat lakson kulmissa pensaissa.

Seuraavana maanantaina saavuimme illan tullessa erääsen oasiin, jota hirmuiset vuoret ympäröivät. Tämän paikan nimi oli Wady Feran. Täällä löytyi lähde ja koko joukko palmupuita, joiden varjoon me sioituimme. Täällä tapasimme useita viljeltyjä kenttiä ja joukko Beduineja kokoontui meidän leirimme ympärille, niinhyvin pakisemaan meidän miestemme kanssa, joiden hyviä ystäviä he näyttävät olevan, kuin myöskin myymään muonavaroja.

Me viivyimme täällä koko tiistain, noustaksemme eräälle korkealle vuorelle, nimeltä Serbel, lähellä sitä oasia, johon me olimme leirimme pystyttäneet.

Serbel on yli 7000 jalkaa korkea, ja lähes neljä tiimaa kesti, ennenkuin olimme sen harjalla. Tämä vuori ynnä itse Sinai ovat merkillisimmät kohdat tällä niemellä. Se kohouu korkealle yli tuon ympäröivän vuoriseudun. Sen harja on jakautunut useampiin korkeisin huippuihin, jotka näyttävät nousevan pystysuorasti ilmaan ja ovat eroitettuina toisistaan syvillä uurroksilla.

Warhain aamulla läksimme leiristämme, noustaksemme vuorelle. Me ratsastimme ensin kameleillamme noin tiiman matkan yli korkeain ja jyrkkäin kiviraunioin, vuoren juurelle asti. Sitte rupesimme kiipeemään ja monta sangen raskasta hetkeä kului, ennenkuin vihdoinkin pääsimme kukkulalle. Hyvin usein oli meidän pysähtäminen, levätäksemme ja kootaksemme uusia voimia. Tie oli toisinaan niin jyrkkä ja täynnä pienempiä ja isompia kiviä, että näytti melkein mahdottomalta päästä edemmäksi. Kappaleen matkan päässä ylhäällä vuoren sivulla tapasimme kirkkaan vuorilähteen, jonka äärellä lepäsimme hyvän tuokion ja virvottelimme itseämme sen raittiilla vedellä. Lähes neljä-tiimaisen matkustuksen perästä saavuimme vuoren korkeimman kukkulan huipulle. Me olimme silloin jotenkin uuvuksissa, niin että istuimme hyvän hetken ja levähdimme, ennenkuin rupesimme katselemaan tuota vuorista, jylhää seutua, joka nyt leveni melkein meidän jalkaimme alla. Näköala tältä korkealta vuorenhuipulta palkitsi kyllin sen vaivan, minkä sinne kiipeäminen oli maksanut. Nuo ympärillä olevat vuoret, joita ennen syvistä laksoista olimme katselleet ja joita olimme pitäneet mahdottoman suurina, näyttivät nyt tältä ylhäiseltä asemalta pieniltä, mitättömiltä kummuilta, ja etäältä näimme tuon äärettömän hieta-ulapan levenevän pohjaan ja koilliseen päin. Tämän lakeuden kautta oli meidän tiemme kulkeva Pyhään Maahan, kuin ensin olimme matkanneet tuon mahtaman vuoriseudun läpitse, joka nyt varsin hämärästi häämötti tuolla etäällä etelässä. Niin! täältä näimme ensimäisen kerran sen merkillisen vuoren, jota niin suuresti olimme halanneet nähdä ja jonka tähden olimmekin lähteneet tälle pitkälle matkalle erämaahan. Niinkuin Serbel tässä kohosi noiden ympärillä olevain vuorten yli, niin nousi Sinai tuolla etäällä yli läheisyydessään olevan vuori-maiseman, ja me näimme sen täältä ihan selvästi, vaikka olimme enemmän kuin päiväkauden matkan päässä siitä. Lännessä päin meistä näkyi vielä kerta Punainen meri, jonka vastaiselta rannalta Egyptin vuoret kohosivat, niin että me olimme tilaisuudessa vielä luomaan silmäyksen hyvästijätöksi sille maalle, jossa olimme viettäneet niin monta kallista päivää.

Oli ehkä vielä vaikeampi astua alas Serbeliltä, kuin ylösnouseminen oli ollut, ja tunsimme itsemme hyvin kiitollisiksi, kun kaikki taasen terveinä istuimme telteissämme.

Illalla saivat meidän Beduinimme vieraikseen koko joukon Beduineja näiltä tienoilta, ja hyvin omituista oli nähdä näiden mustanruskeain, aseilla varustettuin miesten istuvan koossa ympäri ison valkean, jonka kuumassa tuhassa he kypsensivät leipäänsä ja valmistivat illallisatriaansa, pakisten vilkkaasti ja korkealla äänellä. Yhellä heistä oli jonkinlainen yksikielinen viulu, jolla hän soitti ja lauloi samassa, ilahduttaaksensa kumppaneitansa. Me istuimme hyvän aikaa tuoleillamme teltteimme edessä katsellen tätä erämaan elämää. Seuraavana päivänä matkasimme yhdeksän tiimaa ja sioitimme leirimme erääseen laksoon, kuuden tiiman matkan päässä Sinaista, ja toisena päivänä, joka oli tuorstai Maaliskuun 22:s päivä, saavuimme mainitulle vuorelle. Kun tie oli tehnyt polven ja minä viimeinkin sain Sinain näkyviini, en voinut kääntää silmiäni siitä pois koko sillä ajalla, joka vielä kului, ennenkuin sen saavutimme. Wuoren edessä levisi mahdottoman suuri ylhäinen tasanko, joka ulottui aina vuoren juurelle asti. Tältä lakeudelta katseli vapiseva Israel Jumalan ihmeitä, jotka tapahtuivat tuolla korkealla vuorenhuipulla, ja kuuli Hänen äänensä, kun Hän julisti heille lakinsa. Täällä rupesivat he pelkäämään ja pakenivat, siirtyen taaemmaksi.

Minkä suurellaisen näyn lie tämä korkea, jylhä vuori monien kukkulainsa kanssa silloin tarjonnut, kun Jehova astui alas sen päälle tulessa ja kun nuo kovat harmaat kalliot vapisivat Hänen jalkainsa alla ja suitsivat ja savusivat kuin pätsi ja jolloin taivaallisten pasunain ääni enemmän ja enemmän eneni, kunnes Jumala vihdoin julisti jumalallisen lakinsa.

Tätä suurta tapausta aattelin sydämessäni, kun vitkalleen keikuin edespäin kamelini selässä yli suuren lakeuden, kunnes me viimein saavuimme tuon halatun vuoren juurelle.

Muutamassa kapeassa laksossa, jota Sinain vuoret joka taholta ympäröivät, on kreikkalainen luostari, johon matkustajat voivat majaantua. Siinä tapauksessa on ainoastaan tarpeesen hankkia itsellensä lupakirja kreikkalaiselta pispalta Kairossa. Muutamat asuvat mieluisemmin telteissään luostarin ulkopuolella, mutta me puolestamme majoitimme itsemme luostariin, saadaksemme asua edes muutaman päivää varsinaisissa huoneissa.

Sinain luostari on oikea oasi erämaassa-matkustavalle. Suloinen levon ja turvallisuuden tunne valtaa hänet, niinpian kuin hän astuu muurien sisään — tunne, jota ainoastaan se voi käsittää, joka on kokenut tämän pitkän ja vaarallisen matkan vaivoja, kulkeissaan läpi aution maan, jossa ainoastaan villit Beduinit ovat hänellä seuralaisina.

Tämä oli ensimäinen kerta kuin olin luostari-muurien sisäpuolla, ja vaikka ilma siellä tuntui rasittavalta, oli kuitenkin suloista levähtää täällä tuon väsyttävän matkan perästä erämaassa. Siellä eleli noin kaksi- eli kolmekymmentä munkkia kokonaan eroitettuna muusta mailmasta. He viettivät aikaansa hoitamalla luostarin puutarhoja ja pitämällä tiheään jumalanpalveluksia rikkaasti koristetussa luostarikirkossaan.