Produced by Tapio Riikonen

PAAVO NISSINEN

Kuvaelmia viimeisestä Suomen sodasta

Kirj.

GUSTAF HENRIK MELLIN

Suomentanut Antti Jalava

G. L. Söderström, Porvoo, 1879.

SISÄLLYS:

Alkulause
I. Tappelu Lapualla
II. Liuhtarin palo
III. Maatalo Kurussa
IV. Tampere
V. Paavon kotitalo
VI. Erämaa
VII. Iinsalmen tappelu

Alkulause.

Kaksi Suomen urhoollisen armeijan loistavimmista tappeluista ynnä muutamat kohtaukset Tampereella ovat antaneet aihetta tähän pieneen kertomukseen. Se perustuu siis todenperäisiin tapauksiin, jotka ehkä monelle ovat tutut. Vaanjunkkari Roth'in ja vältvääpeli Spof'in, niiden rohkeain sissein, yritys katkaista kenraali Rajevskin koko sotajoukko on vähän tunnettu, vaikka toinen heistä vielä lienee elossa kotipaikassansa. [Kirjoitettu viidettäkymmentä vuotta takaperin. Suoment. muist.] Ulkomaan sanomalehdet siltä ajalta sisälsivät tosin Pietarista sen tiedon, että "kenraali Rutt ja amiraali Spuff", joka muka oli laivaston päällikkönä Suomen sisävesillä, olivat piirittäneet Rajevskin, mutta asian todenmukainen laita on tässä kerrottu. Evesti Gek, joka itse on kirjoittanut elämäkertansa, on siinä perheensä onnettomista kohtaloista sodan aikana ilmoittanut muutamia seikkoja, joita myöskin on käytetty.

Somap' on sotahan kuolla,
Kaunis miekan kalskehesen.

Kalevala xxxvi: 31, 32.

I.

Tappelu Lapualla.

Lapuan kylän edustalla oli kenraali Rajevski asettanut sotajoukkonsa edulliseen asentoon. Hevosen selässä, upsieriensa keskellä, katseli hän muutamalta kylän vieressä olevalta mäeltä asemataan; hänen sydämensä sykki levottomasti, sillä syvät huolet raskauttivat hänen mieltänsä. Silmäillessään sotilaitansa ei häntä enää kohdannut heidän raikkaat hurranhuutonsa, osoitukset voiton ilosta ja miehuudesta. Kääriytyneinä ryysyihin lepäsivät he, kivärit vieressänsä, laihoina ja nääntyneinä tanterella.

Kääntäessään silmänsä muutamaa loivaa mäkeä kohti, jota pitkin tie metsäkunnailta päin johdatti alas kylään, katseli kenraali, syvästi miettien, synkkää metsää, jonka etäisessä sisässä kahakka, ankara kuin ainakin tällä sotaretkellä, riehui. Eräs ajutantti oli ilmoittanut hänelle, että etujoukko pakoitettiin takaisin päin. Hän päätti sentähden pitää tappelua Lapuan viljavassa laaksossa, jossa hänellä oli tilaisuus paraimmalla tavalla käyttää suurta joukkoansa.

Oli Heinäkuun 14 päivä 1808, ja viljapellot, joita ratsuväki osaksi oli tallannut, seisoivat leikkaamatta. Rajevski oli asettanut vasemman sivujoukkonsa niihin avaroihin ruispeltoihin, jotka olivat läheisen Isokylän edessä, jonka lävitse tie hänen asemansa takapuolelta meni Uuden Kaarlepyyn kautta Vaasaan. Yksi patteri puolusti tätä sivujoukkoa ja suojeli tietä. Oikea sivujoukko seisoi Liuhtarin kylässä Salmin tien vieressä. Tässä kylässä lepäsivät Venäläisten haavoitetut ja sairaat, ja takapuolelle kylää, joka oli likinnä niitä kunnaita, joilta Suomalaisia odotettiin, oli kiireimmittäin tehty tie muutamien suopeltojen ylitse. Pääjoukkonsa oli Rajevski koonnut Lapuan kylän edustalle, jossa tykistö monilukuisen ratsuväen suojassa puolusti Kauhavan mäkilöiltä tulevaa tietä.

Kaksi kasakkia toi nyt Venäläisten päällikölle nuoren suomalaisen talonpojan, jonka he olivat ottaneet vangiksi metsässä. Tämä oli kookas, solakka ja hyvin vaatetettu mies oikeassa Suomen kansallispuvussa. Hänen päässänsä oli pikkuinen lakki, tehty kuudesta kolmikulmaisesta verkapalasta. Sininen takki ja sen yli mekko olivat keltaisella vyöllä kiinnitetyt hänen vartalonsa ympäri, niin että hänen kaulansa ja leveä rintansa olivat paljastettuna. Jalassa oli hänellä pieksut. Vaikka hänen kätensä olivat sidotut kiinni selän taa, säihkyi hänen sinisissä silmissänsä tuima ynseys, kun hän seisoi kenraalin edessä.

Muuan ajutantti rupesi Suomen kielellä tutkimaan vankia; toinen kasakeista otti hänen jahtilaukkunsa ja antoi sen kenraalille. Laukussa löytyi yksi kirje ja vähän ruoka-aineita. Eräs toinen ajutantti aukaisi kirjeen ja ilmoitti kenraalille, että sen oli kirjoittanut eräs upsierin rouva miehellensä, majuri Gek'ille Porin rykmentissä, ja että kirje sisälsi ainoastaan tietoja perheellisista seikoista.

Tutkittaessaan vastasi talonpoika lyhyesti ja jäykästi:

"Nimeni on Paavo Nissinen".

"Kotoisin Kurun kappelista".

"Vien kirjettä upsieri Gek'ille hänen vaimoltansa".

"Läksin toispäivänä aamulla Kurusta".

"Suomalaista sotaväkeä ei ole niillä paikkakunnilla".

"Venäläisten päällikön nimi Tampereella on von Möller".

"Rouva Gek asuu miehensä virkatalossa Kurussa".

"Hänellä on kolme lasta, tyttäriä: nuorin kymmenen vuoden vanha".

"Tahdoin tiedustella, kuinka hänen miehensä jaksaa".

"Hän piti tavattaman Uuden-Kaarlepyyn seuduilla".

Ajutantti selitti talonpojan vastaukset, mutta sanoi myöskin pelkäävänsä hänen olevan vakojan. Ainakin saattoi hän viedä Suomen armeijalle tietoja Venäläisten asemasta. Hän oli ollut aseisin puettu, mutta kätkenyt pyssynsä kasakkien päälle-karatessa. Puukkonsa olivat hänellä vielä jälellä tupessa, joka riippui hänen vyöstänsä.

Kenraali mietti hetken aikaa; sen perästä käski hän viedä talonpojan
Liuhtarin kylään vartioittavaksi, Kasakit veivät vangin paikalla pois.
Vietäessään lausui hän:

"Ei itku hädästä päästä,
Parku pitkistä pahoista".

Ajutantti käänsi sananlaskun kenraalille, joka sen jälkeen taas rupesi asematansa tarkastelemaan. Kaksi kasakkia tuli täydessä laukassa metsäkunnaalta. He viipyivät ainoastaan silmänräpäyksen etuvartijain luona; sen perästä lensivät he kummulle, jossa kenraali istui. Toinen otti lakin päästänsä ja veti siitä esiin paperilipun, jonka ajutantti antoi kenraalille. Rajevski luki sen tarkkuudella. "Käske Kullneff'in kiiruusti oikean sivujoukon kanssa vetäytyä Liuhtariin päin", sanoi hän ajutantille. Tämä viittasi kasakeille, jotka nyt seurasivat häntä kunnaita kohden.

"Demidoff'in rykmentti lähtee vasemmalle sivulle vuorottamaan Kullneff'in jääkäreitä", pitkitti kenraali kahdelle toiselle ajutantille; "toinen pataljona Grodnon rykmenttiä ja ensimmäinen Volhynian pataljona oikean sivun vuorottamiseksi! Kosatschkofski molempain pataljonain päälliköksi"!

Ajutantit nelistivät pois ja hetken kuluttua kuului rummun pärinä molemmissa sivujoukoissa. Väsyneet sotamiehet nousivat ylös tottelevaisesti, asettuivat komentosanain mukaan ja pian marssi kaksi parvea, ylös kummaltakin sivulta, ylös kunnaita kohti, jossa katosivat honkain joukkoon.

Nyt havaittiin liikunto oikeassa sivujoukossa, Salmin tiellä. Kenraali käänsi silmänsä sinnepäin. Se oli venäläinen kurieri. "Vihdoin viimeinkin!" huusi Rajevski nähdessänsä hänet. "Keisari muistaa meitä! saamme apua!" ja tätä sanoessaan syttyi kipinä toivoa ja iloa hänen kolkossa silmässänsä.

Kurieri tuli kenraalin luokse ja antoi hänelle kirjeensä. Vaihtelevia mielenliikuntoja havaittiin korkean soturin kasvoilla, kun hän luki papereja. Viimein lausui hän: "Hyvät herrat! Hänen Majesteettinsa Keisari lähettää tervehdyksensä uskollisilleen. Hän muistaa meitä ja on lähettänyt meille sekä apuväkeä että ruokavaroja. Paitse sitä tulee ruhtinas Dolgoruki, Keisarin nuoruuden ystävä, ottamaan osaa tappeluihimme ja kunniaamme. Ilmoittakaa tämä sotamiehillemme ja sanokaa myöskin heille toivoni olevan, että Keisarin ystävä on löytävä meidät sankareina voitettuin vihollisten ja voitonmerkkien keskellä".

Yleinen ihastus oli upsieriston vastaus kenraalin sanoille ja keisarillinen tervehdys levisi pitkin rivejä, joissa se otettiin vastaan hurranhuudoilla. Uusi elo heräsi sotureissa ja ilon tunne pujahti ikäänkuin outo ja tottumaton vieras heidän villien rintainsa lävitse. Puutteet ja tappiot unhotettiin hetkeksi ja odotetut vaarat näkyivät heistä iloisilta leikeiltä. He toivoivat yltäkylläisyyttä ja hyviä päiviä, joita heidän jo kauan oli täytynyt kaivata, ja tämä innostutti heitä kaikkia.

Mutta ainoastaan hetkeksi saivat Venäläiset antautua näille iloisille toiveille. Kivärinlaukauksia kuului metsästä, eikä kauan viipynyt, ennenkuin sekava joukko venäläistä jalkaväkeä tuli näkyviin ylimpänä mäellä metsän rinteessä. Molemmin puolin tietä rupesi äkkiä levenemään vaalean sinisiä savupilviä honkatyvien välissä. Niissä havaittiin tulen leimauksia. Venäläisiä jääkäreitä näkyi vähäisissä parvissa pitkin metsän rinnettä. Kivärinlaukausten seassa kuului hurranhuutoja.

Ja alas mäeltä pakenivat Venäläisten joukot yhä enemmin harveten. Maantieltä kuului tykkien järeät pamaukset. Silloin tulivat hätärummut liikkeelle pitkin Venäläisten rivejä. Sotamiehet asettuivat joukkoihin. Sytyttimet viritettiin pattereissa. Metsän rinteessä, jonka Venäläiset olivat jättäneet, näkyi samassa pitkä jono jääkäreitä, jotka viheriöistä takeistaan tunnettiin olevan nuot peljätyt ja peljättävät Savolaiset. He seisahtivat, ikäänkuin silmäilläksensä tappelutannerta ja hengähtääksensä.

Rajevski, joka vielä kerran oli tarkannut asemaansa ja vihollisen rivejä, huomasi samassa erään ratsastajan, joka, peitettynä tomulla ja mustununna ruudinsavusta, vaahtavalla hevosellaan riensi alas mäeltä ja läheni kenraalia. Tämä kohotti kätensä ystävällisesti häntä vastaan. "Kullneff"! huusi hän, "teillä on taas ollut kuuma päivä. Kello oli jo neljä ja te olette ollut tulessa kello seitsemästä aamulla. Terve tultuanne, terveenä ja eheänä"!

Kullneff koski kädellänsä lakkiaan ja vastasi: "Niin, mutta jano minulla on, niin että kieleni on kuuma kuin ryykkirauta. Saakelin Savolaiset! Se on majuri Tujulin, joka johdattaa heidän tarkk'ampujiansa. Ja heidän jälissään tulee koko Suomen armeija. Adlercreutz on tullut Kauhavan joen yli ja hänen prikaatinsa astuvat pitkin isoa maantietä".

Rajevski viittasi ajutanteille ja yksi heistä antoi Kullneff'ille pullon. "Ah"! huusi hän, hajusta tunnettuansa, että se oli rommia. Hän nosti pullon huulillensa ja nielaisi muutamia aika lotkauksia virkistysjuomasta. "Saakelin Savolaiset"! pitkitti hän, eroitettuaan huulensa pullosta.

"Jos Adlercreutz on lähellä, niin on hyvä", sanoi kenraali. "Hän on urhoollinen sotija, sitä ei kukaan voi kieltää, mutta kun vaan kerran saamme hänet tuleen, niin että hän oikein innostuu, unhottaa hän kaikki määräyksensä ja antaa väkensä mennä mihinkä se tahtoo ja tehdä mitä se taitaa. Mitkä prikaatit hänellä ovat myötänsä?"

"Kaikki neljä!" vastasi Kullneff. "Minä luulen että hänellä tällä kertaa on enemmän kuin puoli siitä luvusta, mikä meillä on. Sekä Döbeln että Gripenberg ovat kanssa."

"Döbeln myös! Ja meillä ei ole täyttä kahta sen vertaa väkeä kuin heillä! Voi vaivaisia, nääntyneitä sotureitani! Suomalaiset tappelevat kuin hurjat. Montako tykkiä heillä on?"

"Kumminkin kaksitoista, kentiesi kuusitoistakin. Tavallisuutta myöten on tykistö knljetettu maantiellä, jalkaväen marssiessa molemmilla puolilla. Ratsuväkeä heillä on aivan vähän. Aamulla kohtasin yhden tiraljöri-jonon Karjalan jääkäreitä, joita pakoitin takaisin, kunnes Savon molemmat pataljonat tulivat heille avuksi. Nuot riivatun Savolaiset karkasivat hurraa huutaen päällemme ja varsin mahdotonta oli saada meidän vaivaisia raukkojamme seisomaan heidän pitkiä pajunettejansa vastaan. Minulta meni paljon väkeä hukkaan".

"Te olette urhoollisin ja valppain meistä kaikista, Kullneff! Kun te pakenette, tiedämme olleen mahdottoman kenellekään muulle tehdä vastarintaa. Ehkä nyt tahdotte vähäisen levähtää tuolla kylässä, tappelun alkaessa. Kun kutsun teitä, pitäkää itsenne valmiina parin ratsasjoukon kanssa ryntäämään vihollisen sivuun".

Kullneff nosti lakkiansa ja käänsi hevosensa, ratsastaakseen Liuhtariin. Hänen piti antaman pullo ajutantille, mutta hän nosti sen vielä kerran huulillensa ja näkyi vaan vastahakoisesti siitä eriävän. Vihdoin, kun pullo jo melkein tyhjänä oli omistajansa kädessä, kannusti hän ratsuansa ja katosi kylään.

Sill'aikaa oli Suomalaisten tykistö tullut kunnaalle ja rupesi varovasti liikkumaan siitä alas. Jääkäri-jonot metsän rinteessä tihenivät ja lähestyivät myöskin laaksoa. Molempain rivien välissä liikkui vähäisiä kasakkiparvia. Niin pian kuin he tulivat liian likelle Suomalaisten jääkärejä, lähettivät nämät muutamia laukauksia, jotka aina vähensivät kasakkien lukua.

Viimein oli Suomalaisten tykistö ehtinyt alas kunnaalta. Se rupesi kohta lähettämään laukauksia, joihin vastattiin Venäläisten patterista Lapuan edustalla. Venäläisten etujoukot vetäytyivät riviinsä ja kivärituli taukosi. Molemmat sotajoukot seisoivat vastatuksin, katsellen tykistön ampumista.

"Tämä ei ikänä kestä kauan", sanoi Rajevski eräälle ajutantille. "Adlercreutz valloittaa pian Liuhtarin, joka on häntä likinnä. Ratsastakaa sinne ja käskekää Kullneff'in valmistautua ankaraan ryntäykseen. Käskekää myöskin Petrov'in rykmenttiä varajoukosta lähtemään hänen avuksensa".

"Kenraalini", sanoi muuan toinen ajutantti, tarjotessansa Rajevskille pitkäsilmän ja osoittaen kädellänsä kunnasta, "te olette toivonut nähdä Adlercreutz'ia. Se on hän, tuo lyhyenjäntterä mies, ympyräisillä ja iloisilla kasvoilla, joka istuu kailovan ratsun selässä oikealla puolella savupilviä".

Rajevskin katsanto ilahtui ja suurella uteliaisuudella nosti hän kiikarin silmällensä. Hetken kuluttua lausui hän: "minä luulen, että se on Döbeln, tuo mies, jolla on musta vanne otsan ympäri, hän on peloittavin kaikista vihollisistamme. Hän ja Adlercreutz puhuvat keskenänsä. Siitä syntyy varmaan joku rohkea liikunto. Jos Adlercreutz olisi ollut yksinänsä, olisimme jo aikaa sitten olleet täydessä tappelussa. Ah! katsos tuota! Döbeln järjestää väkensä umpijoukkoon. Lempo vieköön! Hän tekee rynnäkön patteriamme vastaan. Käskekää rakuunarykmentin asettua riviin ja rynnätä hänen päällensä sivulta, niin pian kuin hän tulee niin liki patteria, että sen tykit ulottuvat häneen".

"Porilaisilla on sotainen ryhti, sitä ei kukaan voi kieltää", virkkoi eräs ajutantti, joka myöskin pitkäsilmällä oli katsellut umpijoukkoa. "Majuri Gek on päällikkönä ensimmäisessä eli Ruoveden komppaniassa".

"Hän, jonka piti saaman kirje vaimoltansa tuon suomalaisen talonpojan kautta?"

"Juuri hän".

"Kuinka hänet tunnette, hyvä Nefnef?"

"Kulkeissamme Tampereen lävitse näin siellä hänen vaimonsa ja tyttärensä. Silloin kuulin myöskin niin paljon hänestä puhuttavan, että olen kysynyt jääkäreiltämme, kuka hän on. Te hyvin tiedätte, että olletikin jalkaväki tuntee toinen toisensa".

Döbeln'in prikaati tuli nyt alas kunnaalta ja seisahtui Suomalaisten tykistön eteen, joka samassa vaikeni. Neljäs prikaati Cronstedt'in komennolla liittyi myöskin joukkoon ja tuli alas tielle. Mutta siitä oli tällä erällä poissa Savon jääkärit, jotka nyt seisoivat varajoukkona metsän rinnassa, vaikka heidän toivonsa oli vielä päästä tappeluun ennen sen loppua.

Cronstedt'in priikaati rupesi liikkumaan. Ensiksi marssivat Karjalan jääkärit jonossa molemmin puolin tietä. He lähenivät juoksujalassa Venäläisten kartessi-tulen lävitse. Tappelu tuli ankaraksi ja jok'ainoa Karjalan luoti harvensi vihollisen tykkiväkeä. Sev'in jalkarykmentti läheni nyt vaihettaaksensa laukauksia jääkärien kanssa, ja joukko rakuunia karkasi täydessä laukassa Savolaisia vastaan, jotka, kuten jo sanottiin, varaväkenä seisoivat metsän rinnassa ja nyt ojennetuilla pajuneteilla ottivat ryntääjiä vastaan. Mutta turhaan rakuunat liikuttivat raskaita sapeleitaan. Yksi laukaus Karjalan jääkärien kiväreistä kohtasi heidän sivuansa ja pellon sarka, jossa Tuoni tällä kertaa teki runsaan niitoksen, peittyi kaatuneilla ja haavoitetuilla, hevosilla ja miehillä. Tiheä savupilvi peitti tämän osan tappelutannerta.

Rajevski lähetti 24:nen jääkärirykmentin Vlastoff'in johdatuksella auttamaan rakuunia. "Tuo on juuri Suomalaisten tapaista!" huusi hän. "He ahdistavat keskijoukkoamme niin suurella rajuudella, että sen kautta itse joutuvat turmioon. Nefnef, riennä vasemmalle sivulle! Anna sen liikkua eteenpäin, niin joutuvat he kahden tulen keskelle!"

Ajutantti kiiruhti pois, mutta kohta sen perästä huomasi Rajevski liikunnon, joka hämmästytti häntä. Kivärinlaukauksia kuului näet juuri siltä taholta. Nyt havaittiin, ettei Döbeln, niinkuin ensin luultiin, seurannutkaan Cronstedt'in prikaatia, vaan että hän oli eronnut sivulle ja riento-askelin karannut Rajevskin vasemman sivujoukon päälle Isokylän edessä. Täydessä laukassa riensivät urhoolliset Porilaiset ruispellon lävitse. Heitä seurasi tykistönsä. Yksi komppania jääkäreitä samosi edellä ja Venäläisten patteri ei ehtinyt laukaista enemmän kuin kolme latinkia tykkiä kohden, kun jo jääkärit kaatoivat tykkimiehet kumoon. Demidoff'in ja Azov'in rykmentit asettuivat järjestykseen itse kylässä. Kenraali Demidoff ja Turtschaninoff ottivat komennon niiden yli. Demidoff kiiruhti ojennetuilla pajuneteilla ryntääjiä vastaan; Turtschaninoff asetti väkensä huoneisin molemmin puolin tietä. Mutta Döbeln'iä ei mikään voinut hillitä. Majuri Gek Ruoveden komppanian kanssa hyökkäsi ensiksi Demidoff'ia vastaan. Ainoastaan hetkeksi pidätettiin he. Venäläisten rivit notkistuivat ja kun jälkimmäiset Suomen komppaniat tulivat ensimmäisen avuksi, heitettiin Venäläiset kumoon, yksi osa lävistettiin pajuneteilla, toinen taas pakeni täydessä laukassa huoneisin, jossa heidän kumppaninsa, Azov'in sotamiehet, ottivat heidät vastaan. Nyt alkoi vilkas ampuminen kaikista akkunoista ja ovista, mutta Döbeln'in prikaatilla oli tärkeämpi määrä. Viipymättä he heittäytyivät Demidoff'in rivien päälle, pitkin tietä, vaikka siellä täällä mies kaatui heidän joukostansa ja kuolleena jäi lepäämään heidän jalkainsa alle, taikka puolikuolleena vetäytyi ojaan.

Rajevski lähetti useampia ajutantteja käskyllä Perm'in rykmentille kiiruhtamaan sinne varajoukosta. Mutta he tulivat myöhään. Ainoastaan Nefnef, joka oli myötänsä temmannut osakunnan keisarin henkikasakkeja, ennätti perille, kun prikaati jo lähestyi kylän loppupuolta. Hän karkasi Porilaisten päälle, mutta nämät paikalla heittivät kasakit kumoon. Kivärin laukaus toiselta komppanialta, joka kohta oli heittäytynyt ensimmäiseen riviin, täydensi kasakkien häviötä. Yksi luoti lävisti kaulan Nefnef'in hevoselta, niin että se kavahti pystyyn. Väkevä käsi tarttui samassa Nefnef'in jalkaan ja heitti hänet ojaan. Kaatuessaan kohtasi häntä voittajansa hymyilevä silmäys. Se oli Gek itse. Kun Nefnef nousi ylös, käänsi eräs kapraali kivärinsä suun häntä vastaan, mutta Gek puhutteli kapraalia, kivärin suu kohosi ja luoti siitä lensi erään pakenevan kasakin pään läpi. Prikaati lähti kohta eteenpäin.

Vasta silloin pysähtyi Döbeln, kun hän oli ehtinyt sillalle, joka oli virran ylitse. Siihen asetettiin tykit ja pataljonat levisivät molemmille puolille niiden suojelukseksi. Vilkas tykistöntuli alkoi kohta sinnepäin rientävien joukkojen päälle.

Koska Rajevski nyt näki vasemman sivujoukkonsa voitetuksi ja myöskin itsensä estetyksi Vaasaan menemästä, ei hänellä ollut muuta pakopaikkaa, kuin Salmiin. Hänen synkkä silmänsä katsahti vielä kerran savulta peitettyä tannerta, joka oli ikäänkuin kuolleilla kylvetty. Kolkolla äänellä antoi hän käskynsä ajutanteille, sekaantuneet joukot järjestyivät taas ja paluumatka alkoi. "Sano Kullneff'ille", lausui hän, "että hän puolustaa Liuhtaria, niin kauan kuin mahdollista. Meidän on tunkeminen lävitse, vaikka Adlercreutz oikeallakin sivulla olisi estänyt meitä. Käske Kullneff'in sytyttää kylä tuleen. Se on ainoa neuvo pelastuksekseemme".

Venäläisten tykistö kuormaston kanssa vetäytyi sillä tiellä, joka oli tehty suopeltojen ylitse, Liuhtarin taakse. Jalkaväki seurasi perässä tiheissä joukoissa. Cronstedt'in prikaati valloitti Lapuan kylän, niin pian kuin Venäläisten tykistö oli siitä marssinut pois. Karjalan jääkärit hyökkäsivät sen perään, mutta Grodnon ja Volhynian pataljonat, jotka olivat Rajevskin jälkijoukkona, ottivat heitä urhoollisesti vastaan. Vaikka jääkärit herkeämättä häiritsivät ja haavoittivat heitä, marssivat he kuitenkin hyvässä järjestyksessä ja seisahtuivat ainoastansa laukaistakseen kiväriänsä, joita marssiessaan olivat ladanneet. Tie palavan Liuhtarin taakse oli pakenevien turvapaikka. Siinä heitä vaan työläästi voitiin hätyyttää.

Onnellisesti päästyänsä suopellon taa sanoi Rajevski kenraali
Demidoff'ille: "Kiittäkäämme onneamme, että Adlercreutz tuli niin
innokkaaksi, että unhotti estää meitä tältäkin tieltä. — Mutta
Tiistenjoen vuorensolassa tahdon häntä pidättää".

II.

Liuhtarin palo.

Liuhtarin kylä oli täynnä Venäläisten haavoitettuja. Tappelun riehuessa Lapualla eneni heidän lukunsa runsaasti. He lepäsivät olkien päällä kylän pirteissä, jotka asukkaat olivat jättäneet tyhjiksi. Epätoivo ja tuska kuvautui nääntyneitten sotamiesten kasvoilla, sillä he kärsivät kipua ei ainoastaan haavoistansa, vaan myöskin puutteesta ja näljästä.

Kylän etevin pirtti oli määrätty upsiereille. Suomalaisten pirtit ovat varsin avarat ja puhtaat. Takka, jossa valkea palaa päreissä, on oven sivulla. Uunin piipun siasta on seinissä reppäniä, noin neljä kyynärää lattiasta. Katto ja seinien yläpuoli ovat savusta pikimustat, mutta alapuoli on pesty valkoiseksi. Tämmöiset pirtit eivät siis suinkaan ole niin huonoja, kuin luulisi. Mutta siinä huoneessa, jossa nyt Venäläisten haavoitetut upsierit lepäsivät, oli suuri lohkare takasta revitty alas; muuten niin valkoiset seinät olivat verellä tahratut.

Tähän pirttiin toi kaksi kasakkia vangitun Paavo Nissisen. Hän seisahtui oven ääreen, sidotuin käsin, ja katseli sitä viheliäisyyttä, joka oli hänen edessänsä. Vihan tunto vankeudestansa ja kansallisvaino isänmaansa sortajia vastaan eivät vielä olleet sammuneet hänen sydämessänsä, mutta yhtä suurella uteliaisuudella, kuin ylpeydellä silmäili hän vaikeroitsevia vihollisia.

Eräs saksalainen jäsenlääkäri sitoi par'aikaa haavoitettuja. Hän oli punaposkinen, lihava ukko rehellisellä katsannolla. Sidottuansa muutaman kasakki-upsierin haavan, meni hän Paavon luokse ja kysyi, oliko hän haavoitettu. Paavo ei ymmärtänyt sanaakaan hänen kysymyksestänsä, mutta toinen kasakeista, jotka olivat vartijoina, ilmoitti, että hän oli vanki. Tohtori viittasi Paavoa istumaan rahin päähän oven sivulla. Äänettä vanki teki lääkärin käskyn jälkeen.

Kauan ei viipynyt, ennenkuin ovi taas aukeni ja eräs sotilas astui sisään. Se oli Kullneff. Hän tervehti ystävällisellä nyykäyksellä lääkäriä ja katseli ympärillensä. Ne, joilla vielä oli tajua tuntea häntä, kohtasivat hänen silmäystänsä hyväntahtoisella hymyllä, mutta toiset myrisivät kamalilla hourauksilla raakoja sanoja hampaittensa välissä. Kullneff ei ollut tottumaton tämmöiseen näkyyn, vaan kääriytyi huolettomasti takkiinsa ja rupesi levolle haavoitettujen viereen. "Tohtori", sanoi hän samassa, "antakaa minullekin rohtoja! Mutta jos eivät ne ole hyvän makuisia, heitän ne takaisin vasten kasvojanne".

"Oletteko haavoitettu" kysyi tohtori ihmetellen.

"Noh, sepä on hauska nähdä. Eihän se vaan liene pajunetin pistämä haava, sillä nuot riivatun Suomalaiset käyttävät pajunettiansa niin kelvottomasti, että harvoin päästävät vaivaisia sotamiehiämme hengissä pois. Suomalaiset ovat raakaa kansaa, joille ei ole siitä kyllä, että haavoittavat vihollisiansa ja ottavat heiltä aseet pois. He käyvät aina hengenkin perään. Sentähden saammekin alituisesti enemmän kuolleita, kuin haavoitettuja".

"Mitä pakisette, tohtori?" huusi Kullneff. "Minä käyn kyllä vapaana, aina siitä asti kuin Adlercreutz Siikajoella kielsi väkeänsä minua ampumasta. Suomalaiset tuntevat minut hyvin ja minä tiedän aivan varmaan, ett'ei yksikään heistä lähetä laukausta päälleni. Minä en tarvitse mitään Riian palsamia, tohtori! Mutta vähän karvasta sisällisesti, ymmärrättekö?"

"Vai niin, evesti Kullneff!" sanoi tohtori. "Tässä saatte pulloni.
Mutta jos jätätte vähän jälelle, kiitän teitä."

Kullneff otti vastaan tarjotun pullon, joi siitä aika ryypyn ja viittasi eräälle kasakille, joka heitti viitan hänen päällensä. Sen perästä nukkui hän aivan levollisesti kärsiväin ja kuolevain kumppaniensa keskelle.

Paavo oli hiljaisella tarkkuudella katsellut tätä kohtausta, joka hänestä oli niin eriskummainen. Hän vetäytyi nurkkaan, johon tohtori oli käskenyt häntä, ja salasi sidotut kätensä selkänsä taa. Vaikka hän istui liikkumatonna, ilmoittivat kuitenkin hänen vilkkaat silmäyksensä, että hänessä liikkui levottomia mietteitä ja rohkeita tuumia. Molemmat kasakit, jotka niinkuin kaksi uskollista koiraa seisoivat oven pielessä, eivät jättäneet häntä silmänräpäystäkään näkyvistä.

Pari tuntia kului, joll'aikaa tappelu riehui ulkopuolella kylää. Kivärien ja tykkien jyrinä ei kuitenkaan mitään vaikuttanut sotaan tottuneisin upsiereihin ja heidän lääkäriinsä. Mutta jokaiselta uudelta haavoitetulta, joka verisenä kannettiin pirttiin ja jätettiin tohtorille, kysyttiin, mitenkä tappelu muodostui. Kaikki kuului alussa hyvältä. Mutta viimein kannettiin ajutantti Nefnef sisään. Hän toi sen sanoman, että Venäläisten vasen sivujoukko oli ympäri piiritetty ja voitto sentähden vihollisilla.

Tämän kuultuansa hyppäsi Kullneff ylös, pudisti ja ojenteli itseänsä, kirosi muutamat kerrat ja kysyi sitte Nefnef'iltä, oliko totta, mitä hän puhui. Tämä kertoi nyt juurta jaksain Döbeln'in liikkeestä. Kertoessansa veti hän takin päältänsä ja antoi lääkärin tutkia niitä loukkaamia, jotka hän oli saanut hevosen selästä pudotessaan. Kuultuansa tämän kertomuksen syöksi Kullneff ulos ja käski kasakkeja seuraamaan itseänsä.

Paavo liikahti väkevästi, nähdessään vartijain menevän pois, mutta hän pidättyi kohta ja loi silmänsä Nefnef'iin. Tämän sisässä näkyi vielä kiehuvan harmi ja viha turhasta rynnäköstänsä Porilaisia vastaan. Hänen loukkaamansa eivät olleet vaarallisia, jonka vuoksi hän heittäytyi alas Kullneff'in sialle vähän levähtääksensä, ennenkuin seurasi pakenevaa sotajoukkoa, jonka hän tiesi tulevan noutamaan haavoitettuja, ennenkuin se lähti tappelutanterelta.

Mutta samassa huomasi Nefnef Paavon. Hän katseli häntä tarkkuudella, hyökkäsi sitte ylös ja tarttui hänen kaulukseensa. "Mitäs täällä tahdot?" kysyi hän suomen kielellä.

Äänettä näytti Paavo sidotut kätensä.

"Tämä on erhetys", huusi Nefnef. "Hän pitää vietämän toiseen pirttiin, siihen, jossa vangit ovat. Kuka on hänet tänne tuonut? Mutta odota, luulen tuntevani miehen. Kuule, talonpoika, etkös ole Tampereelta kotoisin?"

"Kurun kappelista", vastasi talonpoika.

"Minä näin sinut rouva Gek'in luona", pitkitti Nefnef. "Sinä palvelet häntä!"

"En, herra", sanoi Paavo. "Minä en palvele ketään muuta, kuin Jumalaa ja kuningasta".

"Oletko talon omistaja?"

"Olen".

"Sinä tulit rouvan hevosten kanssa, kun hän ja hänen tyttärensä pakenivat Kuruun?"

"Omien hevosteni kanssa".

"Vai niin! Olet siis varakas talonpoika. Missä talosi on?"

"Kurussa".

"Sen olen kuullut. Mutta onko se järven rannalla, vai liki Gek'in virkataloa?"

"Vankaveden rannalla, majuri Gek'in ja vältvääpeli Roth'in virkatalojen välillä".

"Mitä tietä veit naisväen, kun he Tampereelta pakenivat?"

"Erästä metsätietä".

"Sinä tiedät siis semmoisen. Hyvä! Yksinänsäkö naiset ovat talossa?"

"Majuri Gek'in veli on siellä myös".

"Hyvä! Sinä jäät tähän, siksi kuin tarvitsen sinua. Sinä tulet oppaakseni, ja ensimmäinen niskoitteleminen tai petollisuus, jota osoitat minua vastaan, saattaa luodin kallosi lävitse."

Tämän sanottuaan veti Nefnef taskustansa terserolin ja piti sitä Paavon otsaa vastaan; mutta tämä katseli huolettomasti uhkaavaa Venäläistä. Nefnef pisti aseen takaisin taskuun ja käski Paavon taas istua nurkkaan. Hän totteli sanaakaan hiiskumatta, ja Nefnef heittäytyi jälleen olkivuoteelle. Mutta tarkempi katselija olisi helposti huomannut, että talonpoika, vaikka hän näkyi istuvan alallansa, oli täydessä toimessa sidottujen käsiensä kanssa selän takana.

Kauan ei viipynyt, ennenkuin tappelun etäisempään meteliin pirtin ulkopuolella rupesi sekautumaan erinomainen humina ja rätinä, joka kuului likemmältä. Paavo kuunteli sitä tarkkuudella. Muut läsnä-olevaiset eivät näkyneet huomaavan sitä. Viimein nousi Nefnef ylös ja katseli ympärillensä. Myöskin tohtoria häiritsi se hänen toimissaan haavoitettujen kanssa. "Mikä eriskummainen melske tämä on, herra majuri?" sanoi hän lopuksi. "Kuuluu ikäänkuin valkea olisi valloillaan".

"Niin", vastasi Nefnef nauraen. "Kenraali on varmaankin käskenyt sytyttää kylä tuleen, suojellakseen paluumatkaansa".

"Mutta, hyvä Jumala", huusi lääkäri, "kuka korjaa haavoitetut?"

"Katsokaamme perään", sanoi Nefnef ja aukasi oven. Punainen valkean loisto välähti samassa pirtin sisään ja useampia huoneita nähtiin ilmiliekissä. "Istu alallasi, talonpoika!" jatkoi Nefnef, silmäillessään levotonta Paavoa. "Jos liikahdat paikaltasi, ennenkuin annan sinulle luvan, saat luodin otsasi läpi. Sinun pitää auttaman meitä haavoitettuja pois viemään".

Nefnef meni ulos ja sulki oven perästänsä, mutta haavoitettujen Venäläisten seassa nousi hurja liikunto. Ne, jotka jaksoivat, nousivat ylös ja raappivat kokoon kapineitansa. Enemmin haavoitetut vaikeroitsivat kovin ja tunnottomat sairaat pitkittivät hourauksiansa. Tohtori otti takin yllensä ja valmistautui sairaitansa seuraamaan. Hän näytti niille, jotka voivat käydä, mitenkä heidän piti käyttämän kiväriänsä sauvojen asemesta ja nojautumaan kasakkikeihäitä vastaan. Kaksi kuolevaa nostettiin paarille, jotka pikimmittäin oli tehty aseista ja vaatekappaleista.

Lopuksi tuli Nefnef takaisin suurella kiiruulla. "Joutukaa!" huusi hän, "meillä ei ole mitään miehiä avuksemme. Meidän täytyy itse pelastaa itsemme, miten parhaiten taidamme. Talonpoika, ota tuo upsieri selkääsi ja seuraa meitä nopeasti!"

Paavo totteli kohta ja nosti Venäläisen selkäänsä. "Mitä!" sanoi Nefnef, "kuka on aukaissut siteesi? Onko tohtori sen tehnyt?" Mutta hän ei saanut mitään vastausta, vaan viheliäinen joukko raajarikkoja, haavoitettuja ja kuolevia tunki ulos ovesta. Kurjimmat jätettiin, heidän parkunastaan huolimatta.

Koko kylä seisoi jo ilmitulessa. Tiellä, leimuavien huoneitten välillä, juoksi, ryömi ja makasi haavoitettuja Venäläisiä, jotka tuskallisesti parkuivat apua. Moni sitomus aukeni onnettomien ponnistuksista, moni väsynyt raukka vaipui alas ja tukehtui savusta, mutta vielä useammat, joitten valitukset osoittivat heidän kipuansa, jäivät huoneisin ja paloivat sinne.

Nefnef tuli haavoitettujen upsierien ja lääkärin kanssa ulos tielle, mutta täällä piiritti heitä liekki joka haaralta. "Talonpoika! näytä meille paras ja lyhyin tie täältä", huusi hän ja veti esiin terserolinsa.

Paavo katseli hetken ympärillensä; sen perästä näytti hän kahden palavan pirtin välissä jokseenkin leveän tien. "Tuossa käy tie metsää kohti", sanoi hän. Kohta riensi kurja joukko sinnepäin. Nefnef viipyi talonpojan kanssa viimeiseksi.

Mutta juuri kun nämät molemmat olivat ehtineet pirttien väliin, heitti Paavo yhtäkkiä kuormansa maahan. Ennenkuin Nefnef tiesikään, lensi terseroli liekkien sisään ja Paavon voimakkaat kädet tarttuivat häneen kiinni.

"Herra, nyt olen minä käskijä!" sanoi Paavo. "Jos et nyt tottele minua, heitän sinut tuleen. Missä ovat vangit, joista äsken puhuit? Seuraa minua heti paikalla heidän pirttiinsä!"

"Se on jo ilmitulessa. Heitä ei enää voi pelastaa".

"Joudu sinne heti paikalla! Ja jos eivät he tule pelastetuiksi, niin tiedä, herra, että sinunkin viimeinen hetkesi on läsnä".

Siitä rajuudesta, jolla Paavo piti hänestä kiinni, huomasi Nefnef, ettei uhkaus ollut leikkiä. "He ovat tuossa tuvassa, jonka katto äsken syttyi tuleen".

Paavo päästi vankinsa hetkeksi, ottaaksensa häneltä pois muut aseet, jotka hän kaikki viskasi palamaan. Käsivoimassa tiesi hän olevansa Venäläistä niin paljon vahvemman, ett'ei mitään vastustusta voinut edes kysymykseenkään tulla. Molemmat kiirehtivät nyt mainittuun pirttiin.

Ovi havaittiin olevan ulkopuolelta niin suljettu, että melkein mahdottomalta näytti sitä aukaista. Mutta Paavo käski Nefnef'in seisoa alallansa ja siitä vakuutetuksi tullaksensa, sitoi hän vyöllään hänen kätensä kiinni. Sen perästä riensi hän eräältä kaatuneelta Venäläiseltä muutaman askelen päässä noutamaan sapelia. Tällä aseella kiskoi hän oven auki. Paavo syöksi sisään. Siellä lepäsi useampia Suomen talonpoikia, jotka Venäläisten tavan mukaan tällä sotaretkellä olivat sidotut yhteen parittain, selät vastatuksin ja jalat kiinni köytetyt suuriin, raskaisin puupölkkyihin. Iloinen hälinä keskeytti sen kolkon hiljaisuuden, jolla talonpojat olivat odottaneet hirmuista loppuansa. Köydet katkaistiin Venäläisen sapelilla. Ja sittekuin ensiksi vapautetut olivat auttaneet muita, kiirehtivät kaikki ulos palavasta pirtistä.

Valkea oli kuitenkin enentynyt kaikilla puolin kylää, niin että tulen kekäleitä katoista lensi ympäri ja koko tie oli peitetty kipinöillä ja kiehtovalla savulla. Niin pian kuin ensiksi ulos rientävät talonpojat huomasivat Nefnef'in ulkopuolella, tarttuivat he häneen kiinni ja tahtoivat vihoissansa heittää hänet tuleen. Mutta nuori Paavo tuli samassa ja irtautti myöskin hänen sidotut kätensä. Paavon käskystä ottivat talonpojat hänet väliinsä ja koska he paremmin kuin kukaan muu tunsivat tiet kylässänsä, kiirehtivät he nyt siitä pakenemaan.

He juoksivat nopeasti palavien nurkkien välitse, jossa kurjain, huoneisin suljettujen huudot kuoleman kamppauksissaan sekautuivat liekkien rätinään. Mutta tässä ei ollut aikaa auttaa, jos rääkätyillä talonpojilla olisikin ollut mieli tukahuttaa luonnollista kostonhimoansa. Sydämeen juurtuneella mielikarvaudella seurasi vangittu Nefnef voittajiansa. Ehdittyänsä ulkopuolelle kylää, seisahtuivat talonpojat ja katsoivat takaisin palavia asuinpaikkojansa. Heidän terävillä kasvoillansa havaittiin enemmän vihaa, kuin surua. He eivät mielellään olisi ottaneet osaa siihen tuimaan taisteluun, joka riehui heidän kotoseutunsa ympärillä, mutta Venäläisten väkivaltaisuus pakoitti heitä siihen. He olivat lähettäneet vaimot, lapset ja vanhukset sekä hevoset ja karjan metsän kaukaisimpiin lymypaikkoihin. Venäläiset olivat kiduttamalla tahtoneet pakoittaa heitä tunnustamaan, mihin olivat tavaransa kätkeneet, ja sentähden vangitsivat he heidät. Mutta nyt, kun Paavo oli heidät pelastanut, ei heillä ollut halua kauemmin viipyä, ja jos eivät mielineet tulla Venäläisten piinattaviksi, eivät he myöskään kovin halukkaasti tahtoneet lähteä Suomen armeijaa seuraamaan ja sen kuormastoa kuljettamaan koko viisikymmentä peninkulmaa kodista, niinkuin usein tapahtui.

Talonpojat antoivat Paavolle kättä ja katosivat sen jälkeen nopeasti metsään. Mutta Paavo päätti viedä Nefnef'in Suomen sotajoukkoon. Molemmat menivät sentähden toiselle haaralle.

Liuhtarin kylän ja suopeltojen välillä kulki polku, jota myöten Paavo tahtoi kiiruhtaa Lapualle, jossa Suomalaiset nyt olivat. Nefnef astui äänetönnä hänen vieressänsä. Sillä tiellä, jonka Venäläiset olivat tehneet suon ylitse, oli vilkas liike. Tiheissä parvissa, mutta nopeilla askelilla kiiruhtivat Venäläisten joukot metsään päin. Volhynian rykmentti, joka oli jälkijoukkona, oli kahakassa Porilaisten kanssa, jotka nyt ajoivat takaa pakenevia. Nefnef katseli levottomin silmin milloin maanmiehiänsä, milloin voimakasta kuljettajaansa. Eräässä männikössä, jonka lävitse polku kulki, näkyi äkisti vilahukselta muutamia Venäjän jääkäreitä. Paavo seisahtui heti, mutta Nefnef huudahti kovin. Tämän kuulivat jääkärit. Paavo otti häntä niskasta kiinni ja sanoi: "Herra, käänny kohta takaisin kanssani. Jos kerran vielä äänen päästät, on henkesi loppunut!"

Mutta Nefnef teki vastustusta pidättääksensä Paavoa, kunnes jääkärit ehtisivät perille. Koska Paavo huomasi, ettei hän niin pian voinut vetää perässään vastahakoista vihollista, nosti hän väkevällä kädellä hänet ylös maasta, katsoi häntä terävästi silmiin ja sanoi: "Kentiesi vielä kerran satumme yhteen, herra! Silloin et ole kouristani pääsevä". Niin sanoen heitti hän hänet polulta erääsen kuoppaan muutamien pensasten väliin ja kiirehti pois. Mutta samassa viuhahti luoti ihan hänen päänsä sivutse. Hän juoksi pois polulta ja läheni palavaa kylää.

Niin pian kuin hän luuli olevansa piilossa savun ja muutamien suurten kivien takana, seisahtui hän, heittäytyi alas maahan ja katsoi taakse päin. Jääkärit auttoivat Nefnef'iä kuopasta ja taluttivat häntä alas tielle Venäläisten armeijaan, mutta kaksi heistä rupesi ajamaan Paavoa takaa.

Että nämät olivat hänet huomanneet, näkyi siitä, että uusi luoti kimmahti erästä kiveä vastaan aivan hänen kasvojensa vieressä. Kohta sen jälkeen seisoi myöskin toinen jääkäreistä, joka oli juossut esiin toisen seisahtaessa ja ampuessa, hänen vieressään ja käänsi kivärin suun hänen rintaansa vasten. Paavo tiesi, ett'ei armoa ollut odottamistakaan ja päätti sentähden myydä henkensä niin kalliista, kuin taisi. Nopeasti tarttui hän pajunettiin ja väänsi kivärin sivulle, niin että laukaus lensi ohitse. Sitte hyökkäsi hän vihollisensa päälle, otti häntä kiinni kainaloista ja heitti hänet voimakkaalla kädellä kumoon. Ladattuaan kivärinsä kiirehti nyt toinen jääkäri esiin, mutta kun Paavo näädän vikkelyydellä vieri maassa kumppani käsissään, ei hän uskaltanut ampua. Hän päätti käyttää pajunettiansa. Mutta juuri hänen kohottaessaan kiväriä pistääksensä Paavoa, päästi hän sen ja keikahti maahan. Luoti oli mennyt hänen päänsä läpi.

Paavolla ei enään ollut mitään hätää jälelle jääneen vihollisensa kanssa, vaan hän nousi ylös, laski toinen polvensa hänen rintansa päälle ja otti häneltä pois kaikki aseet. Hänet näin voitettuansa tuli vähäinen vakojajoukko Porilaisia.

"Sinäkö se olet, Roth?" sanoi Paavo, lähestyen päällikköä ja antaen hänelle kättä, sill'aikaa kuin sotamiehet ottivat kiinni Venäläisen.

"Minä, rakas Paavoni! Olemme tänäpänä aika lailla pieksäneet vihollisia", vastasi päällikkö. "Mitä toimituksia sinulla nyt on ollut?"

"Minun piti viemän kirjettä majuri Gek'ille hänen rouvaltansa", kertoi Paavo, "mutta Kauhavan joen yli mennessäni otti minut kaksi kasakkia kiinni ja vei Venäläisten kenraalin luokse. Siellä otettiin kirje minulta pois. Sitte minua vartioittiin yhdessä useampien Venäläisten upsierien kanssa Liuhtarin kylässä. Niitten joukossa oli majuri Nefnef, joka, niinkuin ehkä tiedät, oli majoitettu rouva Gek'in luona Tampereella. Kylän syttyessä tuleen ja meidän pirtistä ulos käydessämme, sain Nefnef'in kiinni, otin häneltä aseensa ja pakoitin häntä näyttämään minulle, missä talonpojat olivat vankina. Mutta tiellä tapasimme vihollisen jääkäreitä, jotka vapahtivat hänet ja varmaankin olisivat lopettaneet päiväni, ell'et sinä juuri vaaran hetkenä olisi minut pelastanut. Mutta missä on majuri Gek?"

"Hän on Lapuan kylässä kenraali Adlercreutz'in tykönä", vastasi vaanjunkkari Roth. "Jos käyt polkua eteenpäin, niin tapaat miehiämme, jotka näyttävät sinulle, missä hän on".

Vaanjunkkari pudisti vielä kerran talonpojan kättä ja marssi eteen päin pitkin palavaa kylää. Paavo seurasi polkua, siksi kuin kohtasi yhä suurempia joukkoja ja neuvottiin toisesta toiseen. Näin tuli hän erääsen hyvin rakettuun taloon, joka oli pappila ja johon Suomalaisten kenraalit olivat kokountuneet. Yksi vartijoista, joka seisoi ulkopuolella, ilmoitti talonpojan pyynnön, että Paavo Nissinen pyysi puhutella majuri Gek'iä.

Hetken kuluttua aukeni sen salin ovi, jossa kenraalit istuivat. Majuri Gek itse kurkisti ulos ja sanoi: "Terve tultuasi, rakas Paavoni! Tulet ihan kuin kutsuttuna, antamaan meille koko joukon tietoja. Astu sisään, astu sisään!"

III.

Maatalo Kurussa.

Eräällä ihanalla lehtiniemellä Vankavedessä oli vähäinen talo niin yksinänsä, että olisi sopinut eräkkään lymypaikaksi. Ainoastaan polku, jota myöten vaan käyden taikka ratsastaen saattoi kulkea, meni sinne Kurun kappelista. Mutta niillä leveillä vesillä, jotka levenevät sisä-Suomessa, taisivat tämän vähäisen talon veneet kulkea mihin ikään tahtoivat.

Muutamana kauniina kesä-iltana istui mainitun niemen päässä mies ongella. Hän oli pitkä ja laiha varreltansa, hyvässä asussa, joka osoitti, ett'ei hän ollut talonpoika. Hänen silmänsä olivat terävät ja katselivat kolkolla levottomuudella ympärilleen. Muuten näkyi hänen kasvoillansa se kamala muoto, joka on omituinen vanhoille kuuromykille.

Takapuolella häntä helähteli, hänen toki kuulemattansa, suloinen nuori ääni, joka lauloi yhtä Franzén'in runoelmaa. Nuori tyttö astui esiin lehtipuiden välistä ja läheni vanhaa kalastajaa. Hän taputti häntä hiljaan olkapäälle ja teki muutamia merkkejä, joihin toinen vastasi. Hän kokosi kalanpyydyksensä ja saaliinsa seuratakseen tyttöä. Mutta samassa seisahti hän äkisti ja viittasi salmea kohden, joka yhdistää Vankaveden Paloveden kanssa. Siellä näkyi vene. Levottomana sota-aikana antoi jokainen uusi esine pelon ja huolen ainetta. Vaihetettuansa muutamia merkkejä kuuromykän kanssa juoksi tyttö pois.

Kauan ei kuuromykkä ollut katsellut pientä venettä, ennenkuin tyttö kolmen muun naisihmisen seurassa tuli takaisin. Vanhin niistä, toisten äiti, oli kookas ja voimakas varreltaan ja näkyi olevan luotu soturin vaimoksi. Rohkeus ja uljaus säihkyi hänen silmistänsä. Hänen tyttärensä olivat kaikki kauniit ja jokaisella oli omituisuuksia, joista on vaikea sanoa, mikä oli parahin. Vanhin, Amalia, oli solakka, sinisilmäinen, kahdeksantoista vuotinen neito, jonka koko olennossa havaittiin viehkeä lempeys. Keskimmäinen, Rosina, oli vuotta nuorempi ja ensi katsannossa hyvin vanhemman sisarensa muotoinen; mutta tarkemmin katsottua huomaittiin pian, että hän oli vartevampi sekä luonnoltansa hilpeämpi ja vilkkaampi. Nuorin, Fredrika, oli kymmenvuotinen lehakka, joka päiväkaudet vaan lauloi ja telmi, sillä kelläkään ei ollut sydäntä nuhdella tätä suloista lasta.

Tämä vähäinen joukko katseli levottomalla tarkkuudella veneen lähenemistä ja vetäytyi sill'aikaa takaisin päin niin paljon, että tuli piiloon puiden taakse. Kuuromykkä, jolla oli erinomaisen tarkka näkö, teki äkisti meriin, joka osoitti iloa. Naisväki, joka tuli hänen ympärillensä, näytti hilpeillä liikkeillä uteliaisuuttansa. Fredrika, joka paraimmin ymmärsi hänen merkkipuhettansa, lausui: "Setä sanoo sen olevan Paavon, joka tulee veneessä".

"Paavo"! huusivat kaikki ihastuksella.

Äidin katsanto oli myöskin ensin ilahtunut, mutta hän rauhoittui pian. "Se on tuskin luultavaa", sanoi hän. "Mutta jos lankoni näkee oikein, tulee Paavo takaisin asiaansa toimittamatta. Kuinka olisi hän Vaasasta tai Uudesta-Kaarlepyystä ehtinyt tänne niin pian?"

"Oh!" virkkoi Rosina, "Paavo kiirehtii kyllä. Hän on niin rohkea ja nerokas, että sitä, joka viivyttää häntä, kun hänellä on asia toimitettavana Amalialle, sitä olisi hauska nähdä".

"Ottipa Paavo pyssynkin myötänsä", sanoi Fredrika; "ett'ei hän vaan ryhtyisi sotaan, hän, joka niin vihaa Venäläisiä, varsinkin häijyä Nefnef'iä, ett'ei hän suinkaan malta olla heihin kajoomatta".

Amalia katsahti levottomin silmin nuoreen sisareensa. Sitte sanoi hän huolettomalla äänellä: "minulla on sama ajatus, kuin Rosinallakin. Paavo kyllä varoo itsensä. Muuten en ollenkaan ymmärrä, mitä Fredrika tarkoittaa Nefnef'illänsä. Eihän Paavo ole häntä edes nähnytkään, taikka, jos hän sen on tehnyt, tapahtui se vaan yhden ainoan kerran pikimmältään".

"Paavo raukka!" sanoi Fredrika. "Hän on varmaan haavoitettu. Minä mielestäni näen jotakin punaista hänen päällänsä. Hänen mekkonsa on varmaan verinen".

"Mitä sanot?" huusi tulisesti Amalia, unhottaen huolettoman äänensä.
"Mutta mitenkä voit sen nähdä niin kaukaa?"

Fredrika purskahti nauruun.

"Ole vaiti!" sanoi äiti, pidättäen kujeellista hymyä, joka varsin hyvin kaunisti hänen muuten vakaisia kasvojansa.

Kuuromykkä oli sill'aikaa suurimmalla tarkkuudella katsellut puhuvia. Omituinen ja eriskummainen surkuttelevaisuuden muoto kuvautui äkisti hänen kasvoillensa ja hän taputti ystävällisesti Amalian kättä. Mutta tämä punastui ujosti.

"Mutta, äiti, kuinka oikeastaan on sodan laita?" kysyi Fredrika.

"Sen saamme varmaan tietää, saatuamme tietoja isältä", vastasi äiti. "Jumala suojelkoon häntä! Kentiesi vaikka sill'aikaa, kuin te tässä seisotte ja laskette leikkiä, luoti jo on kohdannut hänet. Lapset, lapset! minä tulen niin surulliseksi ja levottomaksi".

"Äiti, äiti! älä vihastu minuun!" huusi Fredrika ja kääri pienoiset kätensä äidin ympäri. "Minä en ollenkaan mitään pahaa tarkoittanut. Rukoilemmehan me Jumalaa joka päivä isämme edestä, miks'ei Jumala häntä suojelisi? Häijy sota! Tiedättekö äiti, minä rukoilen Nefnef'inkin edestä. Tuleehan vihollistensakin edestä rukoilla. Ja kyllä minä tiedän, että Nefnef on vihollisemme, vaikka hän antaa minulle sokerileipää ja venäläistä mesikakkua".

"Fredrika parka!" sanoi äiti ja suuteli häntä. "Sinä et kuitenkaan voi ilahuttaa minua. Suokoon Jumala, ett'ei tämä olisi mikään paha aavistus, joka nyt hämmästyttää minua!"

"Ei, ei! rakas äitini", lausui Amalia. "Minun luuloni on peräti toinen.
Paavo tuo meille iloisen sanoman, sen saatte nähdä".

Kuuromykkä teki pian useampia merkkejä, jotka Fredrika selitti: "Paavo soutaa kaikin voimin. Hän ei ole haavoitettu, se näkyy hänen väkevästä soudustansa. Hänellä ei ole laukkuansa. Se ehkä on veneen pohjalla".

Nyt rupesi naisväki selittelemään arveluitansa laukusta, niistä kirjeistä, jotka siinä olivat ja kirjeiden sisällyksestä. Heidän levoton odotuksensa tuli ilmi tällä tavoin, kunnes Paavo tuli niin liki, että hän käänsi itsensä, katsoakseen paikkaa, missä nousisi maalle. Hän huomasi silloin levottoman joukon rannalla, ja teki merkin, johonka naiset ilohuudolla vastasivat.

Paavon tultua rantaan, rupesi naisväki kyselemään kirjettä. Mutta hän ei ollut heitä kuulevinaan, vaan otti airot sisään veneesen ja valitsi sauvoin kädessä paraimman valkaman. Äiti koetti saada tyttöjänsä vaikenemaan, mutta se ei tahtonut luonnistua. Paavon kasvoilla loisti tyytyväisyys, sill'aikaa kuin hän suurimmalla tarkkuudella ja vähimmättäkään kiiruutta pani veneessä kaikki paikallensa ja viimein hyppäsi maalle. Sen perästä kiinnitti hän veneen ja vasta sitte kuin kaikki, jota hänen merimiehenä tuli tehdä, oli toimitettu, otti hän lakin päästänsä ja tervehti ensin kuuromykkää, sitte naisia. Lopuksi otti hän esiin kirjeen, jonka hän antoi äidille.

Ottaessaan vastaan tämän todistuksen siitä, että miehensä eli ja oli kohdannut hänen sanansaattajaansa, ei hän voinut hillitä kyyneliänsä. Myöskin tyttärihin tarttui tämä hänen liikutuksensa ja heidän silmänsä kyyneltyivät. Paavo katseli tätä kohtausta melkein ihmetellen, mutta hänen rintansa kohosi väkevästi ja todisti, että hänenkin sydäntänsä liikutti väkevät tunteet.

Niin pian kuin äiti vähän oli rauhoittunut, aukasi hän kirjeen ja kaikkein silmät kääntyivät häneen. Kirjettä lukeissansa vaihtelehti monet erilaiset mielenliikunnot hänen vakailla kasvoillansa. Hän näkyi hämmästyneeltä, iloiselta, murheelliselta, vuoroitellen.

Viimein lausui hän: "Vihollinen on jälleen tullut voitetuksi Lapualla.
Nefnef oli vähällä tulla ammutuksi. Isä ei ole aivan kaukana. Hän
lähetetään Ruoveden kirkolle. Venäläisten armeija vetäytyy takaisin
Tampereen kautta".

Amalian katsanto muuttui, tämän sanoman kuultuansa. "Me olemme siis, Jumalan kiitos, turvassa", sanoi hän. "Jos hätä rupeisi ahdistamaan, voimmehan silloin päästä Ruovedelle".

"Se on mahdotonta, että Venäläiset etsivät meitä täällä", virkkoi äiti. "Tänne ei mene yhtäkään tietä ja heillä kyllä on tärkeämpiä asioita ajatella, kuin meitä häiritseminen".

"Niin", sanoi Fredrika, "heillä ei suinkaan ole paljon aikaa, kun tulevat ajetuiksi jälleen kotiin Venäjälle".

"Hm", virkkoi Paavo:

"Alku työn kaunistaa,
Lopussa kiitos seisoo".

Äiti katsoi terävästi häneen. "Mitä tarkoitat, Paavo?" kysyi hän. "Etkös luule, että Suomalaiset voittavat, niin että pääsemme julmasta vihollisesta?"

"Minä luulisin paremmin käyvän", vastasi Paavo, "jos saisimme tehdä oman tahtomme mukaan. Minä en ymmärrä herrojen konstillisia ajatuksia, mutta sen tiedän, että jos me talonpojat saisimme kivärejä ja luotia ja ruutia ja jokainen tekisi, mitä voisi, niin ei suinkaan ainoakaan Venäläinen tulisi takaisin maahansa.

Tulee mies meren takainen,
Ei tule turpehen alainen".

"Sinä toivot liian paljon, rakas Paavo", sanoi äiti. "Etkös usko, että herrat, joilla komento on, semmoisia paraimmin ymmärtävät? He tietävät kyllä, mitenkä kaikki pitää järjestettämän. Mutta eihän käyne niin helpoksi ajaa pois näin mahtavaa ja väkevää vihollista".

"Saamme nyt kerran nähdä, mitä voidaan tehdä", lausui Paavo. "Tällä kerralla onnistui saada kenraali Adlercreutz'in myönnytys meille talonpojille, toimittaaksemme myös jotakin".

"Mitäs sanot, Paavo?" kysyivät naiset yhtä haavaa.

"Aikovatko talonpojat ottaa osaa sotaan?" kysyi äiti.

Paavo ei vastannut mitään, mutta hänen silmissänsä näkyi rohkeutta ja ynseyttä.

"Jumala varjelkoon meitä!" jatkoi äiti. "Venäläiset varmaan polttavat vihoissaan kaikki, mitä kohtaavat. Minua aavistaa, että koko maa tulee ryöstetyksi ja hävitetyksi. He eivät suinkaan säästä ketään. Me tunnemme heidät kyllä vanhastansa. Mihinkä olen ottava turvani lasteni kanssa? Jumala taivaassa, auta meitä!"

"Suusta Jumalan korvaan,
Armon kanssa ulos tulkoon!"

vastasi Paavo. "Mutta sinä voit olla huoleti, rouva, kunnes minä sanon. Vaanjunkkari Roth on saanut käskyn johtaa meitä ja vältvääpeli Spof tulee myöskin oleskelemaan näillä seuduin vähäisen komennon kanssa. Niin kauan kuin yksikin meistä on hengissä puolustamme teitä. On kuitenkin paras olla valppaana. Sitä ei voi tietää, mitenkä käynee, kun Venäläiset näkevät itsensä piiritetyiksi. Sinä kentiesi olet oikeassa, aavistaessasi ryöstöä ja murhapolttoa. Mutta sodan aikana täytyy kärsiä, mitä ei voi välttää.

Kirjava keto kesällä
Ihmisen ikä kirjavampi!"

Kaikki vaikenivat hetkeksi. Viimein huusi Fredrika: "Mutta Paavon pitää kertoman meille, kuinka hän kohtasi isän. Emmekö saa kuulla sitä, hyvä äiti?"

"Käykäämme sisään kaikki", sanoi äiti. "Paavo tarvitsee vähän virkistystä. Me emme voi häntä kyllin kiittää. Hän on uskaltanut mennä hengen vaaraan edestämme".

Paavo silmäili pikaisesti Amaliaa, mutta tämä ei katsonut ylös. Fredrika juoksi esiin tarttuakseen Paavon käteen ja siinä kiinni riippuaksensa, ja koko seura läksi ylös taloon.

Tämä vähäinen virkatalo, jonka majuri Gek oli vourannut kruunulta, oli rakennettu paikkakunnan tavan mukaan. Vähäisessä pytingissä, joka oli salvattu honka hirsistä ilman mitäkään laudoittamista tahi muuta ulkonaista kaunistusta, oli kaksi pientä huonetta ja kyökki. Pytingin ympärillä oli kaikilla puolin suuria koivuja ja leppiä, jonka vuoksi ei mitään varsinaista pihaa löytynyt. Kohta vieressä oli tavallinen pirtti, jossa palvelusväki asui. Mutta etevin rakennus oli suuri, oivallinen navetta vähän matkan päässä eräällä mäellä, jonka ympärillä kasvoi aika honkametsä. Koko talo oli niin piilossa, että ainoastaan savu, joka nousi sen piipuista metsän ylitse, saattoi ilmoittaa vedellä kulkeville, että ihmisiä asui paikalla.

Tuskin oli seura astunut sisään ja ehtinyt istuutua, kuullaksensa Paavon kertomusta, kuin Fredrika huusi, että joku outo läheni puiden välissä. Kaikki kiiruhtivat akkunaan.

"Se on oiva kappalaisemme, pastori Cygneus", sanoi Fredrika. "Rosina on tänäpänä näyttänyt niin miettiväiseltä ja ollut niin harvapuheinen, ikään kuin olisi muuttunut nieriäiseksi. Saas nähdä, tuleeko hän nyt iloisemmaksi".

Rosina lyödä näpsähytti hilpeää sisartansa, joka nauraen juoksi äitinsä selän taa. Muuten niin vakaisen Amaliankin suu myhähti.

Pastori, joka oli nuori, sivistynyt mies, tuli sisään suurella kiiruulla. Tervehdettyään naisväkeä ja Paavolle kättä annettuansa, sanoi hän: "Antakaa anteeksi, että tuon ikävän sanoman. Mutta Venäläiset lähenevät. Minä tuskin luulen, että täällä enään on hyvä kauemmin viipyä. Venäläiset ovat voitetut Lapualla ja vetäytyvät nyt takaisin Tampereelle. Yksi osakunta seuraa vesijaksoja ja on jo tullut Kuruun. Jumala tietää, eivätkö kasakit löydä tietä tännekin, vaikka talo on etäällä. Minä olen kiiruhtanut tänne, keskustellakseni herrasväen turvallisuudesta".

"Ah, hyvä pastori", vastasi rouva, "äsken juuri sain iloisia sanomia mieheltäni. Hän on komppaniansa kanssa Ruovedellä. Me aiomme lähteä sinne".

"Se ei ole mahdollista maisin", lausui pappi. "Kasakit ovat valloittaneet koko tien, tunkeissansa aina Kurun kappelinkirkolle. Ehkä Paavo tietänee jotakin neuvoa?"

Jokaisen silmät kääntyivät nuoreen talonpoikaan.

Hän mietti hetken aikaa, sitte sanoi hän: "Minä mielestäni pidän paraimpana kohta lähteä vesille. Minä tiedän, että vaanjunkkari Roth ja vältvääpeli Spof ovat muutamien veneiden kanssa Muroleen salmessa. Jos kerran vaan pääsemme sen lävitse, on tie avoinna aina Ruovedelle".

"Neuvo on hyvä. Se on parasta", sanoi pappi. "Minä seuraan herrasväkeä. Paavo ja minä soudamme, niin käypi matka joutuisammin. Mutta meillä ei totisesti ole aikaa liiaksi. Minä en tiedä, kuinka likellä kasakit olivat jälissäni".

"Joutukaa, tytöt!" huusi äiti. "Pankaa vähän vaatteita myttyyn, niin laitan minä jonkunlaisen eväskontin. Mutta missä rengit ovat?"

Tytöt kiiruhtivat aukaisemaan kaappeja ja kistuja; äiti toi ison vakan ruokahuoneesta. Samassa tuli palvelusväki, muutamia renkejä ja pari piikaa. Viimeiseksi mainitut kiiruhtivat auttamaan naisia, sill'aikaa kuin rengit hakivat aseita. Kirveitä ja karhunkeihäitä, paitse puukkoja ja muita teräkaluja, joita Suomalaisilla aina on vyöllä, oli otettu esiin. Paavo otti yhden majurin jahtipyssyistä. Mutta hän ei löytänyt ruutia, jonka vuoksi hänkin otti kirveen.

"Kasakit, kasakit!" huusivat rengit. Laukaus kuului samassa karjapihalta. Kohta lensivät kaikki talon asukkaat rannalle, paitse kuuromykkä. Rengit ottivat hänen käsiinsä kiinni, vetääksensä häntä myötään, mutta hän irtautui väkisin, päästi kamalan parun ja kiirehti takaisin taloon. Rengit eivät uskaltaneet kauemmin viipyä, vaan jättivät hänet ja kiirehtivät rantaan.

Mutta siellä kohtasi pakenevia yhtä odottamaton, kuin hämmästyttävä näky. Kymmenen suurta kirkkovenettä, täynnä venäläisiä jääkärejä, laski juuri nyt rannalle. Venäläisten päällikkö jäi vähän kauemmaksi, sill'aikaa kuin väki toisista veneistä nousi maalle tiedustelemaan. Ihmisiä rannalta havaittuansa päästivät Venäläiset laukauksen. Naisväki huudahti ja vetäytyi palkollisten kanssa puiden suojaan.

Paavo yksinänsä pysyi pelästymättömänä. Hän käski renkein kohta heittää pois kaikki aseet ja kielsi heitä millään tavalla vastustusta tekemästä. Pappi oli samaa mieltä kuin Paavokin ja tarjoutui puhuttelemaan Venäläisten päällikköä. Vaaleina ja tuskasta vapisevina odottivat naiset kohtaloansa nöyryydellä ja kärsivällisyydellä. Äiti kielsi tyttöjä erkanemasta hänestä.

Sill'aikaa kuin pappi meni rantaan, kohdataksensa vihollisia, ja merkiksi rauhallisesta aikeestaan viittasi valkoisella nenäliinallansa, palasivat muut seurasta takaisin asuinhuoneesen.

Kuuromykkä seisoi ihmetteleväisenä ovessa ja hänen kasvoistansa näkyi, että jotakin merkillistä liikkui hänen sydämessään. Hän ei enää, niinkuin ennen, kohdannut tulijoita ystävällisellä katsannolla. Hän meni vaan niin paljon sivulle, että pääsivät käymään sisään.

Vähän ajan kuluttua tunki muutamia ryysyisiä kasakkeja laihojen hevosten selässä oven eteen. He kurkistivat levottomin silmin ympäri ja uhkasivat keihäillään molempia miehiä. Paavo otti lakin päästänsä ja kumarsi. Kuuromykkä tirkisti heihin julmasti. Yksi kasakeista ratsasti akkunan alle ja katsahti sisään. Mitä hän raaoilla sanoillansa virkkoi ymmärsivät ainoastaan hänen kumppaninsa, mutta siitä tuli se, että kaksi astui alas hevostensa selästä ja läheni ovea, pamput kädessä. Paavo meni syrjälle, mutta kuuromykkä rupesi vilkkaasti vastarintaan. Toinen jännitti kohta pistoolin. Paavo veti kuuromykän väkisin pois ovesta. Talonpojan nöyryys näkyi lepyttävän heitä ja pistooli pistettiin takaisin vyöhön.

Nyt astui yksi kasakki sisään. Rengit kumarsivat Paavon käskystä, vaikka vastahakoisesti. Toinen piioista tuli samassa ulos huoneesta, kantaen kädessänsä viinapulloa, jonka tarjosi kasakille. Pullo teki kasakissa ihmeellisen vaikutuksen. Silmät rupesivat vilkistelemään ja huulet maiskuttelivat halukkaasti. Hän otti pullon, suuteli sitä ja kätki sen poveensa. Sitte pisti hän päänsä oven lävitse ja katsoi ympärillensä. Huomaittuaan, ettei siellä ollut ketään muita, kuin naiset, jotka istuivat sohvassa, astui hän sisään keskelle lattiaa. Sukkelin silmin katseli hän naisia ja otti sen jälkeen esiin viinapullonsa, josta nielasi muutamia aika lotkauksia.

Naisväen joksikin toinnuttua ensi hämmästyksestään, nousi äiti ylös ja antoi kasakille pari hopearahaa. Kiivaasti tarttui hän niihin ja katseli niitä säihkyvin silmin, sillä välin näyttäen hammasriviä, joka melkeen ulottui toisesta korvasta toiseen.

Pahaksi onneksi havaitsi muuan toinen kasakki, joka oli seisonut akkunan takana, koko tämän kohtauksen. Pampun lyömällä särki hän yhden akkunan ruudun, niin että lasin palaset lentelivät pitkin lattiaa. Sitte pisti hän päänsä sisään ja huusi jotain toverillensa sisäpuolella.

Mutta tämä ei tahtonut jakaa saalistansa. Nauraen nosti hän viinapullon jälleen huulillensa. Siitä seurasi, että kasakit ulkopuolla vähän aikaa pakisivat julmaa kieltänsä ja sitte astuivat alas hevosiltaan, jotka sidottiin kiinni puihin. Koko tuo ilkeä parvi, kumminkin kymmenen tai kaksitoista kappaletta, tunki huoneesen. Mutta nyt he käyttivät väkivaltaa. Rengit porstuassa lykättiin sinne tänne ja pari heistä, jotka eivät kasakeista näyttäneet kyllä nöyriltä, saivat maistaa pampun huimauksia.

Kuuromykkä uhkasi vihollisia nyrkillänsä. He vastasivat häntä lyöden ja pieksäen. Rengit näyttivät toki sääliänsä ja jalomielisyyttänsä, tullessaan väliin ja vapaehtoisesti ottaessaan vastaan useimmat niistä lyönneistä, jotka olivat aiotut onnettomalle.

Paavo yksinänsä pysyi nöyränä, vaikka alituisesti vaihtelehtava kasvojensa murre näytti vihan vimman raivoovan hänen sisässään.

Tällä tavoin kohdeltuansa renkejä tunkivat kasakit sisälle huoneisin.
Täällä partasuiset viltit suoraan hyväilivät ja suutelivat piikoja.

Sisähnoneessa seisoi vielä ensimmäinen kasakki, katsellen erinomaisella uteliaisuudella kaikkia kapineita. Kuultuaan toveriensa hälinän ulkopuolella tempasi hän kursailematta seinällä riippuvan kellon ja muutamia koristimia, jotka olivat piirongilla.

Mutta kauan ei hän saanut yksinänsä ryöstää. Kumppanit tulivat pian hänen avuksensa. Vähääkään huolimatta tuskastuneista naisista, jotka pysyivät alallansa, mursivat he sapelilla piirongin auki ja kaikki sen sisällys: naisten vaatteita, kaulaliinoja, koristimia y.m. katosi heidän avaroihin housuntaskuihinsa. Mitä he enimmin, vaikka turhaan hakivat, oli rahaa. Yksi kasakki kääntyi rouvaa kohden, tehden muutamia merkkiä, ikäänkuin lukeaksensa rahaa. Mutta tämä pudisti päätänsä, selittääkseen, ett'ei häntä ymmärtänyt. Kasakki uudisti merkkiänsä ja lausui muutamia inhoittavia sanoja, joiden merkitystä naiset yhtä vähän ymmärsivät, kuin hänen viittauksiansa. Lopuksi heilutti hän pamppuansa pään ylitse. Neuvottomasti huudahtaen peitti Amalia käsillään silmänsä. Kasakit nauroivat.

Juuri silloin näkyi Paavo ovessa. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset harmista ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Mutta hän kumarsi nöyrästi, niinkuin ennenkin, ja astui sisään.

Ensimmäinen kasakki otti sill'aikaa esiin viinapullonsa ja tarjosi sitä Amalialle. Arvattavasti oli se hyväntahtoisuutta raakalaiselta, mutta tämä poisti hänet inholla. Kasakki tarjosi hänelle vielä kerran pullon, mutta Amalia kielsi jälleen. Nyt vihastui kasakkikin ja heilutti pamppuansa. Rosina kääri tuskallisesti kätensä sisaren ympäri ja katsoi rukoilevaisena kasakkiin. Mutta uhkaava lyömä lankesi. Se ei kuitenkaan kohdannut tyttöjä, vaan Paavoa, joka nopeasti oli hypähtänyt väliin. Kasakki, arvattavasti pitäen mukavampana lyödä talonpoikaa, kuin heikkoa tyttöä, antoi hänelle vieläkin pari huimausta. Paavo puri hampaitaan, mitäkään sanomatta, mutta hän likisti nyrkkejänsä niin kovin yhteen, että veri tuli kämmeneen.

Pian olivat kasakit repineet esiin kaikki, mitä huoneessa oli irtanaista. Peili kullatuilla raameilla, joka riippui seinällä, temmattiin alas ja särjettiin lattiaa vastaan, jonka tehtyä raamit tutkittiin. Havaittuansa niiden olevan ainoastaan puusta, löivät he ne pirstaleiksi. Sohva, jossa naiset olivat istuneet, vedettiin paikaltansa. Kate tutkittiin ja väännettiin vyöksi, jonka yksi retkaleista kohta kääri ympärillensä. Matrassi hakattiin sapelilla poikki. Pari sänkyä revittiin auki, patjat ratkottiin rikki ja höyheniä lenteli, niinkuin ryöppyävä lumisade, ympäri huonetta. Mitä enemmin hävitettiin, sitä enemmin kasvoi hävityksenhimo. Ruokahuone oli pian murrettu auki. Juomatavaroilla oli hyvä menekki, mutta ruoka heitettiin huolettomasti ympäri, sittekuin ensi nälkä oli suurella ahnaudella sammutettu.

Koko tämän kohtauksen kuluessa seisoi Paavo naisten vieressä, jotka huomasivat hänen olevan ainoan suojelijansa. Amalia katseli häntä kiitollisilla silmäyksillä ja koki kaikin voimin näyttäytyä huolettomalta. Nuorella Fredrikalla oli kaikista naisista suurin rohkeus. Ynseällä ylenkatseella katsoi hän kasakkien raivoomista eikä näkynyt huolivan edes silmäykselläkään pyytää armoa. Rosina katseli taukoomatta levottomin silmin oveen päin.

Kun kaikki irtanaiset kalut huoneessa olivat hävitetyt, kuului laukaus ulkopuolelta. Ikäänkuin parvi jahtikoiria kuuntelee metsästäjän vihellystä, samoin nostivat kaikki kasakit korvansa pystyyn, kuuntelivat hetken aikaa ja syöksivät sitte ulos.

Kauan ei naisilla ollut aikaa miettiä kasakkien äkillistä katoamista, ennenkuin pastori Cygneus Venäläisen jääkäri-upsierin seurassa astui sisään. Papin kasvojen murteessa näkyi syvä murhe. Upsierin katsanto oli tyly. "Kapteini Suhanoff antaa naisten lähteä Tampereelle", sanoi pappi. "Talo tulee hävitettäväksi. Minä puolestani tahdon vaan muistuttaa jokaisen kristityn velvollisuudesta nöyryydellä kärsiä, mitä Luoja laskee päällemme".

Rouva teki syvän kunnian-osoituksen, johon ei upsieri kuitenkaan vastannut. Katsottuansa ympärilleen kysyi hän ranskan kielellä, oliko kaikki ryöstetty.

"On, armollinen herra!" vastasi vavisten rouva. "Ei", sanoi Fredrika ynseästi ja ylenkatsovalla silmäyksellä. "Minulla on vielä jälellä kultaketjuni!" Hän tempasi ne kaulastaan ja tarjosi upsierille. Tämä punastui ja kääntyi pois, mutta yksi jääkäreistä, jotka seurasivat häntä, kohotti kätensä ja kaappasi ketjut.

"Viekää naiset rantaan!" käski upsieri. "Renki tuossa" — hän viittasi
Paavoa — "ja joku toinen saavat soutaa. Pappi seuratkoon myötä.
Rannalla oli vene, joka luultavasti on talon. Sen saatte ottaa".

Naiset huomasivat, ettei tässä käynyt laatuun sanaakaan vastaan sanoa.
Nopeasti kävivät he ulos; Paavo ja pappi seurasivat heitä.

Pihalla oli aika vilinä kasakkeja ja jääkärejä. Jääkärit olivat kasakkeja kohtaan aivan ynseitä, vaikka nämät pitivät itsiänsä heitä paljon parempina. Siinä oli riita ja melske, hälinä ja ryminä, jota ei suinkaan olisi tavattu paremmin järjestetyssä ja kuriin totutetussa joukossa.

Nopeilla askelilla kiiruhtivat naiset näiden villein soturein ohitse. Tuskin uskalsivat he nostaa silmiänsä ylös, astuessaan vihollisten vartijain sivutse; Fredrika yksinänsä katseli heitä rohkeasti. Katsoessaan takaisin ei hän voinut pidättää ylenkatsovaa hymyä, joka näkyi hänen ynseillä huulillansa. Hän näki, näet, särjetyn akkunan lävitse, kuinka upsieri otti hänen kultaketjunsa pois jääkäriltä.

Ehdittyänsä rantaan katsahti seura vielä kerran takaisin päin. He huomasivat nyt sakean savun nousevan karjapihasta. Samassa ajettiin useampia eläimiä rantaan. Kelvollisin omaisuus näillä seuduilla on karja. Rouvan oli katkera nähdä lehmänsä villiytyneinä metelistä ja tuon kirjavan sotamies-lauman näkemisestä, turhaan koettavan paeta metsään. Kasakit ymmärsivät omituisella taidolla pitää niitä koossa.

Kapteini Suhanoff oli antanut sytyttää kaikki rakennukset tuleen. Sitte käski hän kasakkien tappaa eläimet. Se tapahtui keihäänpistoilla ja naisten täytyi kauhistuksella kääntää silmänsä pois tästä hirvittävästä kohtauksesta.

Tapetut lehmät vietiin veneisin. Sen tehtyä saivat kasakit käskyn pitkittää ryöstöretkeänsä rantaa myöten. Suhanoff käski naisten seuransa kanssa astua veneesen, johon myös tuli pari jääkäriä ladatuilla kiväreillä. Veneet laskivat sen jälkeen ulos vesille.

Kun tämä pieni laivasto oli päässyt kappaleen matkaa rannasta, nähtiin kuinka tulen valo palavista huoneista liemusi, ikäänkuin auringon lasku puiden välissä, ja kuinka sakea savupyörre uhkaavan ukkosen pilven kaltaisena kierteli puiden latvoissa. Tämä oli näky, joka tuotti kyyneliä naisten silmiin.

Ilta oli jo kuitenkin tullut ja se lyhykäinen hämärä, joka on pohjan suviyö, rupesi ikäskuin hieno peite levenemään ympäri vesiä ja rantoja. Suhanoff käski väkensä soutaa erästä vähäistä luotoa kohden, jossa hän näki muutamia lampaita kävelevän laitumella.

Äkisti kuiskasi Paavo pastori Cygneus'elle: "Käskekää naisia laskeutumaan veneen pohjaan ja vetämään päällensä kaulaliinoja ja mitä muuta he voivat löytää".

Pappi katsoi kummastuneena ympärillensä. Häntä aavisti, että Paavo mietti jotakin heidän pelastukseksensa ja siinä uskossa, ett'ei kenelläkään ollut rehellisempiä tarkoituksia, kuin tällä rivakalla talonpojalla, eikä myöskään kukaan paremmin ymmärtänyt tämän asian toimeen panemista, teki hän hänen käskynsä jälkeen; naiset tottelivat kohta, paitse Fredrika, joka sanoi, ett'ei hän ollut väsynyt, eikä pelkuri, eikä vilustunut. Paavo ei uskaltanut virkkaa sanaakaan, vaan katsoi painavalla silmäyksellä äitiin, joka sitte käski tytön totella.

Juuri kuin yksi Venäläisten veneistä oli laskemaisillaan luodolle, paukahti laukaus sen pensaista. Yksi jääkäri, joka oli noussut pystyyn, keikahti nurinniskoin veteen. Hänen kumppaninsa koettivat auttaa häntä, mutta uusi laukaus teki niin suuren häviön heidän seassansa, että ne, jotka jäivät henkiin, suurimmalla kiiruulla käänsivät veneet takaisin päin ja yrittivät pakenemaan.

Suhanoff käski kohta veneiden asettua riviin ja väkisin astua maalle.

Tämän huomattuansa katsahti Paavo taaksensa molempiin jääkäreihin, jotka istuivat veneen etukeulassa. Mutta nämät pitivät kivärinsä valmiina ja olivat vielä jännittäneet hanankin. Tässä ei siis aseettomilla ollut ajattelemistakaan mitään vastustusta tehdä. Heidän täytyi olla ainoastaan katsojina, vaikka vävähdys Paavon kasvoissa joka kerta, kuin joku Venäläinen kaatui, näytti kuinka mielellään hän olisi tahtonut kostaa sitä herjausta, jonka hän oli kärsinyt kasakkien pampuista.

Kun kaikki veneet, paitse se, jossa naiset istuivat, olivat asettuneet riviin ja ruvenneet lähestymään luotoa, alkoi sieltä vilkas ampuminen. Venäläiset sousivat kuitenkin eteenpäin ja pian hyppäsivät jääkärit niistä veneistä, jotka veden mataluuden vuoksi eivät päässeet rantaan, veteen ja ryntäsivät luodolle.

"Hakatkaa maahan nuot kirotut talonpojat!" ärjyi Suhanoff. "Älkää säästäkö niitä kapinallisia roistoja! Ne ovat pelkkiä hylkiöitä, jotka ynseilevät keisariamme vastaan".

Noin viisikymmentä jääkäriä oli ehtinyt rantaan ja astunut maalle, kun yht'äkkiä pensaista ja savusta rivi sotamiehiä kaikuvilla hurranhuudoilla ja ojennetuilla pajuneteillä heittäytyi heidän ylitsensä, viskasi heidät kumoon ja ajoi heidät takaisin veteen.

"Ampukaa!" huusi Suhanoff. "Ne ovat nuot h——tin Porilaiset. Veneet takaisin!"

Niistä jääkäreistä, jotka olivat astuneet maalle, ei yksikään päässyt pakenemaan. Kaksi venettä oli miehistöttä. Muut toiset läksivät pikaisesti takaisin veriseltä rannalta. Harmista hurjistuneena katseli Suhanoff tappiota.

Porilaiset vetäytyivät kohta takaisin luodolle. Mutta kauan ei viipynyt, ennenkuin suuri vene pisti niemen sivutse. Siinä oli vähintäänkin kolmekymmentä soutajaa, kaikilla hihnat olkapäiden ylitse ja kalunat hattujen ympäri, ja päälliseksi puoli tusinaa Porilaisia, jotka seisoivat kivärit kädessä, valmiina ampumaan. Peloittavin oli toki vähäinen tykki, joka ojensi mustaa kitaansa etukeulan ylitse.

"Takaisin!" käski Suhanoff. "Veneet takaisin!"

Mutta mainittu suuri vene käänsi majesteetillisesti etukeulansa Venäläisiä vastaan. Sytytin välähti erään sotamiehen kädessä, hän laski sen tukin sankkireiälle, aika pamaus järähti ja melkeen samassa hetkessä kaatui yhdessä vihollisen veneistä koko rivi soutajia toiselta puolelta.

Suhanoff kehoitti väkeänsä joutumaan. Sen veneen, jossa naiset olivat, käski hän kiirehtiä edelle, sill'aikaa kuin muut vetäytyivät likemmin yhteen, suojellaksensa ja auttaaksensa toisiaan.

Muutamia useampia, vaikka vähempiä veneitä tuli vielä Venäläisiä takaa ajamaan. Mutta ainoastaan ensimmäisellä oli tykki.

Näsijärven tyvenellä vedenpinnalla leveni siis suviyön rauhallisuudessa kaksi vihollista venehistöä. Ne näyttivät olevan melkein yhtä suuret, mutta Suomalaisilla oli kuitenkin voittopuoli, niin hyvin tykkinsä tähden, kuin senkin vuoksi, että Porilaiset olivat tottuneita pyssymiehiä.

Paavon silmät loistivat tyytyväisyydestä koko tappelun aikana, mutta hänen täytyi salata ilonsa. Naiset vapisivat tuskasta, paitse Fredrika, jonka utelias pää alituisesti kurkisti yli veneen partaan.

"Joutukaa, te siellä naisten veneessä!" huusi Suhanoff. "Jos eivät nuot riivatun rengit tahdo soutaa, niin kutittakaa heitä pajuneteillänne. Viekää naiset Tampereelle. Siellä ovat he annettavat komendantille, majuri Nefnef'ille. Mutta pian, pian!"

Kuultuansa tämän käskyn, jonka naisetkin ymmärsivät, päästi Amalia heikon valitushuudon. Mutta jääkärit ojensivat kivärinsä, löivät niillä renkejä selkään ja pakoittivat heitä panemaan kaikki voimansa liikkeelle.

Vähän ajan perästä oli jo vene ehtinyt melkoisen matkan tappelupaikalta, sillä venäläiset vetäytyivät vaan hitaasti takaisin. Silloin nousivat naiset jälleen pystyyn. Surullisesti katsoivat he taaksensa tuota vähää ennen niin rauhallista ja iloista kotia, joka nyt oli hirveäin liekkien vallassa. Tappelun melske kuului yhä kauempaa, kunnes se viimein peräti taukosi.

Parin tunnin ahkeran soudon perästä näkyi vihdoin Tampereen torni ja se pitkä silta, joka kaupungin kohdalla oli kosken ylitse Näsijärven ja Pyhäjärven välillä. Silloin näkyi poltettu maatalo Kurussa ainoastaan punertavana savupilvenä taivaan rannalla.

"Soutakaa tuonne värjärin laiturille!" sanoi toinen jääkäreistä.
"Siellä asuu herra majuri Nefnef".

IV.

Tampere.

Nefnef'in herätti hänen ajutanttinsa, nuori Laptjeff III. Tämä ilmoitti, että kaksi Suhanoff'in jääkäreistä oli tullut tiedoilla eräästä tappelusta vesillä ja että Gek'in perheen naiset olivat heidän seurassansa.

"Laita niin, että naiset saavat yhden huoneen pihalla", sanoi Nefnef. "Sano heille, että minä kohta tulen heidän tykönsä ja lähetä sill'aikaa toinen jääkäri tänne".

Laptjeff vei vapisevat naiset erääsen tupaan pihan toisella puolella, jossa tavallisesti ne talonpojat saivat yösiaa, jotka talvi-aikana tekivät kauppaa talon isännän kanssa. Herra Laptjeff itse ei näyttänyt paljon ystävällisemmältä, kuin se huone, jonka oven hän aukaisi. Naisten siihen sisälle tultua sanoi Laptjeff, että palvelusväki sai mennä, mihinkä tahtoi. "Yhden piian saa naisväki kuitenkin pitää", sanoi hän.

Ilon leimaus välähti Paavon silmässä, koska hän teeskennellyllä kylmyydellä jupisi muutamia sanoja piialle, joka seurasi herrasväkeä:

"Hätä neuvon keksii".

Tämän sanottuaan läksi hän pois pihalta. Ja hyvissä ajoin se olikin, sillä vähän ajan perästä tuli Nefnef itse ulos huoneestansa ja kävi pihalle. Hänen silmänsä säihkyivät ja huulensa vapisivat harmista kohdatessaan Laptjeff'in. "Käske Petrov'in rykmentin, jolla on vartijavuoro, asettaa joka paikkaan kahta vertaa enemmän vartijoita, kuin ennen", sanoi hän, "ja ilmoita heti minulle, jos jotakin tapahtuu".

Kun tämä tyly soturi astui sisään, juoksivat tuskastuneet tytöt äitinsä viereen, joka väsyneenä oli istuutunut rahille. Vaikka Nefnef oli vihastunut, ei hän ensin näyttänyt tietävän, millä puheensa alkaisi. Hänen harmistunut katsantonsa muuttui myöskin pian pilkalliseksi, kun hän sillä omituisella murteella, josta Viron ja Inkerinmaassa vanhoista ajoista asuvat ruotsalaiset perhekunnat kohta tunnetaan, virkkoi: "Hyvää huomenta, rouvani! Hyvää huomenta, kauniit neitoseni! Saanko kysyä, minkätähden minua niin pelkäätte? Minkätähden pakenitte, minulle jäähyväiset sanomatta, kun viimein Tampereella olin? Saattaako Amalia mamseli olla niin kovasydäminen, ett'ei hänellä ole ainoatakaan ystävällistä sanaa minulle antaa?"

Naiset eivät vastanneet tähän mitäkään. He tunsivat seisovansa loukatun voittajan edessä ja olevansa hänen vallassaan. Fredrika yksinään uskalsi nostaa silmänsä ja katseli Nefnef'iä omituisella nenitteleväisyydellä, jota tämän uhkaavat silmäykset eivät voineet kukistaa. "Kah, majuri Nefnef", lausui hän viimein, "minä luulen, että te olette kiukkuisen näköinen. Oletteko meihin vihastunut?"

"Kohteliaisuuteeni olisi sopinut vastata kohteliaisuudella", sanoi
Nefnef. "Mutta näettekö, hyvät naiset, minä löysin teidät kuitenkin.
Koettakaa nyt tälläkin kertaa päästä pakoon!"

Amalian vaaleat kasvot muuttuivat yht'äkkiä rohkeiksi ja ynseiksi. Hän astui askelen eteenpäin ja sanoi: "Te vihaatte meitä, majuri Nefnef, te vainootte meitä, te teette meidät vangiksenne. Olemmekohan me, heikot naiset, ottaneet osaa sotaan? Jalo vihollinen osoittaisi kumminkin kunniaa sukupuolellemme".

Nefnef näkyi vähän hämmästyvän näistä sanoista. Hän malttoi toki mielensä ja päästyänsä hämmästyksestään sanoi hän: "Mitään onnettomuutta täällä ei ole tapahtunut. Teidän omassa vallassanne on, mitenkä teitä tästälähtien kohdellaan".

"Vai niin", lausui Fredrika, "jos laulan majurille jonkun laulun, saan siis taas sokerileipää ja jos Amalia antaa majurin noukkia kukkia akkunastaan, suutelee majuri hänen käsiänsä. Mutta nyt voin jutella, että kaikki Amalian kukkaruukut lyötiin rikki, kun majurin väki poltti kotimme. Hyvä majuri Nefnef, minkätähden ette itse ollut kanssa sytyttämässä?"

"Ole vaiti, sinä nenittelijä", keskeytti häntä Nefnef. "Ja te, Amalia, muistakaa meidän molempien tilaa. Minä olen teille ilmoittanut tunteen, jota te olette pilkannut ja halveksinut. Minä en ole tottunut vastahakoisuuteen. Paitse sitä on isänne herjannut minua ja sitä en ikänä voi unhottaa. Hän on tätä nykyä yksi vaarallisimpia vihollisiamme. Jos tahtoisinkin, en kuitenkaan voisi osoittaa teille suurempaa armeliaisuutta. Minulla on käsky pitää teitä kiinni ja teidän kauttanne vaikuttaa häneen. Olkaa toki huoletta! Täällä voitte olla turvassa. Vast'edes tahdomme keskustella, olisiko tarpeellista kirjoittaa Majuri Gek'ille vai muulla tavalla käydä yhteyteen hänen kanssansa. Siksi jääkää hyvästi!" Näin sanoen läksi hän kiiruusti pois ja jätti naiset heidän levottomuuteensa ja huoliinsa.

Pihalla tuli Nefnef'in ajutantti taas häntä vastaan. "Herra komendantti!" sanoi Laptjeff, "eräs kasakki on ilmoittanut kenraalin tulon. Hän on täällä heti kohta ja tahtoo kohdata koko päällikkökunnan torilla".

"Minulla ei ole hänelle mitään iloisia sanomia ilmoitettavana", pakisi Nefnef. "Suhanoff'in ei olisi tarvinnut tehdä tuota tyhmää rynnäkkää luodolle. Mutta kuule, Laptjeff! Kutsu kaikki upsierit kokoon, niinkuin kenraali on käskenyt. Anna varustaa se vene, joka toi naiset tänne, ja lähetä se, jonkun luotettavan upsierin johdolla, ulos vesille Suhanoff'ia hakemaan. Sanokaa luutnantti Rodseänkolle, että hän ottaa tätä vähäistä lähetystöä komentaaksensa".

Nefnef meni sen jälkeen torille. Siellä kohtasi hän kaksi kasakkia, jotka kuljettivat kuuromykkää, majuri Gek'in veljeä, sidottuna hevostensa väliin. Toinen kasakki ilmoitti, ett'ei vanki tahtonut vastata mihinkään kysymykseen.

"Viekää hänet korttieriini Laptjeff'in tykö!" sanoi Nefnef. "Käskekää hänen pieksää sitä uppiniskaista konnaa, kunnes hän saa ääntä suuhunsa!"

Tämän käskyn annettuaan pitkitti Nefnef vaellustansa torille. Sinne tuli pian kaikki ylhäisemmät upsierit, jotka olivat kaupungissa. He näyttivät kaikki murheellisilta ja keskustelivat kiivaasti, siksi kuin, neljänneksen tunnin kuluttua, kenraali Rajevskin vaunut tulivat paikalle ja niiden seurassa iso joukko upsiereja.

Vaaleana sekä vaivoista ja murheista raskautettuna istui kenraali vaunuissaan. Hänen tervehdyksensä oli kolkko ja upsieristo vastasi siihen äänettömällä kumarruksella. Katseltuaan vähäisen läsnä-olevia astui hän ulos vaunuista ja meni Nefnef'in kanssa erääsen huoneesen torin varrella. Ylhäisimmät päälliköistä kutsuttiin hänen luoksensa.

Rajevski käski kenraalien istua ja rupesi sen jälkeen keskustelun aineeksi selittämään heidän tilaansa. "Vihollistemme voiton tähden Lapualla", puhui hän, "olemme takaisin ajetut rantamaasta. Yhdistyksemme ylipäällikön kanssa Turussa on estetty. Sieltä emme enää saa mitään tietoja, mitään käskyjä ja olisimme varsin sisään suljetut näiden laveain vesien keskelle, ell'ei meillä olisi avoinna tie Tampereen kautta saadaksemme apua. Te tiedätte varmaan, hyvät herrat, että ruhtinas Dolgoruki suurella joukolla ja riittävillä varoilla lähenee meitä. Terveyteni olen peräti kadottanut tällä onnettomalla takaisin-lähdöllä, jonka vuoksi olenkin pyytänyt keisaria määräämään toista päällikköä. Mutta ennenkuin saamme Hänen Keisarillisen Majesteettinsa käskyjä tässä kohdin, haluaisin kuulla ajatustanne nykyisestä tilastamme. Kokoommeko voimamme yhteen Tampereen edustalle, voi lähdemmekö takaisin kaupungin lävitse kohdataksemme ruhtinas Dolgorukia?"

Kullneff ja Rosatschkofski esittivät edellistä keinoa. He sanoivat, että ruokavaroja vielä oli jälellä muutamiksi päiviksi ja että viimeinen keino, Tampereen kautta takaisin vetäytyminen, aina oli avoinna. Tätä juuri keskusteltaessa astui ajutantti Laptjeff III sisään ja antoi komendantille erään ilmoituksen.

Tuskin oli Nefnef kuullut sen, ennenkuin kenraali käski hänen antaa tietoa siitä.

"Kapteini Suhanoff", vastasi Nefnef, "jonka lähetin yhden jääkärikomppanian kanssa kymmenellä suurella kirkkoveneellä ylös Näsijärvelle muonaa hakemaan, on siellä kohdannut vihollisen laivaston. Hän koetti nousta maalle eräälle luodolle, mutta osakunta Porilaisia ajoi hänet takaisin. Hän kadotti kuudettakymmentä miestä. Sitte vihollisten laivasto ajoi häntä takaa aina Paavolan ja Uskalin luodoille asti, jotka ovat tästä peninkulman päässä. Siinä seisahtui vihollinen ja kolmella veneellä ja neljälläkymmenellä miehellä pääsi hän tänne".

Kenraalit katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Lopuksi virkkoi Rajevski: "niin kauan kuin Tampere on hallussamme, eivät he kuitenkaan mitään erinomaisempaa voi toimittaa. Minä lähden takaisin pääkorttieriini Alavudelle. Sieltä lähetän yhden rykmentin teille lisäykseksi, majuri Nefnef. Antakaa tehdä patteri salmen rannalle, tuohon sillan päähän! Vihollisen voima vesillä ei voi olla suuri. Tiedättekö, kuka siellä on päällikkönä?"

"Minä en sitä tiedä sanoa", vastasi Nefnef. "Mutta pari kasakkia on äskettäin tuonut tänne Gek'in, tuon rohkean Porilais-majurin veljen. Suhanoff on saanut hänet vangiksi muutamassa talossa metsässä, juuri vähää ennen kuin hän joutui Porilaisten kynsiin".

"Tutkikaa häntä!" käski Rajevski. "Ilmoittakaa minulle, mitä tulee ilmi! Lähettäkää vahvoja kulkuvartijoita sillan yli ruhtinasta vastaan! Kootkaa kaikki veneet ja alukset, jotka vaan löydätte, ja olkaa valppaina! Jos mahdollista, koettakaa saada edes jotakin tietoa Turusta!"

Kenraalin juuri aikoessa sanoa jäähyväiset upsiereille, tuli muutamia vaunuja ratsujoukon kanssa torille. "He ovat tulleet sillan yli", sanoi Nefnef. "Lieneeköhän se ruhtinas?"

Nyt nousi yleinen ilon hälinä. Rajevski meni kohta akkunan tykö. Mutta hänen ennen vaaleat kasvonsa menivät vielä vaaleammiksi, silmäillessään ulos. "Hyvät herrat", sanoi hän, "se on kreivi Kamenski".

Upsierit katsoivat kummastuneina toisiinsa. Rajevskin viittauksesta kiiruhti Nefnef torille kreiviä vastaan ottamaan. Sill'aikaa seurassa arveltiin sinne ja tänne. "Lieneekö etelä-armeija voitettu?" sanoi evesti Demidoff. "Luultavasti ovat Ruotsalaiset nousseet maalle liki Turkua ja kreivi Burhövden on pakomatkalla. Mutta hän saattaa seisahtua Viaporiin. Sitä eivät Suomalaiset niin helposti ota takaisin".

Rajevski oli ääneti. Kun kreivi Kamenski Nefnef'in ja useampien muiden upsierien seurassa astui sisään, meni Rajevski kunnioittavalla kohteliaisuudella häntä vastaan. Sittekuin molemmat kenraalit olivat tervehtäneet toisiaan, sanoi Kamenski: "Keisari on myöntynyt pyyntöönne. Hän sallii teidän Pietarissa terveyttänne hoitaa. Minä olen saanut käskyn ottaa päällikkyyden teidän jälkeenne".

"Minä toivotan teille onnea, herra kreivi", sanoi Rajevski kolkolla äänellä, "ja minä pidän Hänen Majesteettiansa Keisaria onnellisna, että hän teissä on löytänyt päällikön suuremmalla nerolla ja paremmalla onnella, kuin minä. Vilpittömässä ahkeroitsemisessa velvollisuuksiani täyttääkseni toivon kuitenkin voivani teidän kanssanne kilpailla. Sallitteko, herra kreivi, että ajutanttini kautta sanon jäähyväiseni niille uskollisille, jotka eivät minun päällikkönä ollessani koskaan ole epäilleet vertansa vuodattaa, vaikk'ei onni ole vastannut heidän miehuuteensa ja vaivoihinsa?"

"Kuten tahdotte, herra kenraali!" sanoi Kamenski. "Te voitte vielä käskeä, kunnes olette lukenut nämät minun käsky- ja virkakirjani". Hän otti esiin muutamia papereja.

Nämät pikaisesti luettuansa antoi Rajevski ne takaisin ja sanoi: "asemamme oli vaarallisempi, kuin luulisittekaan, herra kreivi. Meitä sulkee toisella puolella voimakas vihollinen ja toisella ne laveat vedet, jotka kaikin paikoin levenevät täällä keski-Suomessa. Vedet ovat täynnä sissejä ja asukkaiden mielenlaatu on mitä vihollisinta olla saattaa. Jos ei teillä ole suuria apujoukkoja, pelkään, että teidän on peräytyminen Tampereen kautta, josta juuri äsken keskustelimme".

"Ei mitäkään peräytymistä!" vastasi Kamenski. "Ell'emme muulla tavalla pääse eteenpäin, niin käytämme kavaluutta. Eteenpäin pitää sotajoukkojen menemän, muuten olen minä heidät opettava", — hän heilutti kättänsä — "eteenpäin, muuten putsikkaa! Paitse sitä on ruhtinas Dolgoruki 10,000 miehen ja riittäväin varojen kanssa tulossa. Hän on täällä parin tunnin perästä".

"Oi, se on hyvä", virkkoi Rajevski. "Jos hän olisi tullut päivää ennen, herra kreivi, olisi hän löytänyt minut päälle käymässä tämän peräysmatkan siasta".

"Tahdotteko esittää läsnä-olevat upsierit, herra kenraali?" keskeytti kreivi Kamenski.

Kenraali noudatti kreivin käskyä suurella mielenmaltilla. Upsierit näyttivät erinkaltaisia mielenliikuntoja, mutta useimmat eivät voineet salata kaipaustaan ja suruaan.

Kiitettyänsä kaikki läsnä-olevaiset sanoi Rajevski Nefnef'ille: "viekää minut korttieriinne ja antakaa minun levähtää pari tuntia. Minä lähden sitte kohta Pietariin".

Kyynel välkkyi kenraalin silmässä, kun hän kumartaen otti jäähyväiset upsiereiltaan ja meni huoneesta.

Sill'aikaa oli joukko kaupungin asujamia sekä useampia talonpoikia likiseuduilta kokountunut torille katselemaan Venäläisten koreita kenraaleja. Pian tuli yleisesti tutuksi, että uusi kenraali oli tullut päälliköksi ja että paljo apujoukkoja oli tulossa.

Kaupungin viskaali, joka oli kutsuttu uuden kenraalin luokse, tuli pian ulos ja käski kaupunkilaisten ja talonpoikain kohta jättää Venäläisten upsiereille kaikki veneet ja alukset. Talonpojat olivat tuskin kuulleet hänen sanansa, kun jo kiiruhtivat rantaan, jossa heidän veneensä olivat, ja ennenkuin mitään vielä oli ehditty ruveta tekemään heitä estääkseen, olivat he lykänneet veneet ulos. Nopeasti soutaen kiiruhtivat talonpojat pitkän sillan alitse koskelle, ja vaikka se tottumattomista katsojista näytti vaaralliselta, lensivät tottuneet koskenlaskijat pian pois vaahtoavain pyörteiden sekaan ja olivat nyt Pyhäjärven lavealla vedenpinnalla, jossa heitä ei enään ollut mahdollista kiinni saada.

Ainoastaan yksi talonpoika vähäisessä veneessä koki päästä pakoon vastaiseen suuntaan, Näsijärvelle. Hän sousi kiivaimmalla ahkeruudella.

Talonpoikain paetessa kiiruhti useampia Venäläisten jääkärejä rannalle ja sillalle. Myöhäistä oli enään ampua muiden perään, mutta tuo yksinäinen soutaja ei vielä ollut pyssyn kantaman ulkopuolla. "Ampukaa häntä!" huusi eräs jääkäri toiselle. "Se on rouva Gek'in renki". Laukaus pamahti silloin, mutta ei kohdannut.

Majuri Nefnef itse tuli ratsastaen sillalle, saatuansa tiedon tästä kohtauksesta. "Se on vakoja!" huusi hän. "Se heittiö oli ottaa minut vangiksi Lapualla. Käskekää katteini Judenieff'in tuossa paikkaa lähettää kuusinaulainen tykki tuonne värjärin laiturille! Katsokaa, että sitä tähdätään hyvin ja ampukaa häntä, ennenkuin hän pääsee pakenemaan!"

Useampia jääkärejä riensi pois toimittamaan käskyn täytäntöä. Nefnef itse ratsasti sinne, heitä kiirehtiäksensä.

Tykki tuotiin nopeasti laiturille ja joukko sotamiehiä kokountui sen ympäri. Sitä tähdättiin suurella huolella.

Mutta Paavo huomasi vaaran ja rupesi soutamaan epätasaisesti, niin että vene alituisesti muutti suuntaa, jonka vuoksi ei sitä ollut helppo tavata.