SALA-KAUPPA

Ilveilys neljässä näytöksessä

Mukaelma saksalaisesta ajatuksesta

Kirj.

GOTTHARD CORANDER

Viipurissa, Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, 1876.

HENGET:

Neitsy Julia Kypäri, hovin omistaja.
Hilma, hänen sisarensa tytär.
Hukkanen, nimismies, tätä ennen kapteeni.
Julia, Hukkasen tytär.
Wilho, lainoppinut, Hukkasen veljen-poika.
Tunturi, yli-oppilas.
Urhonen, parran-ajaja.
Anni, neitsy Julian piika.
Paavo, Hukkasen renki.
Kaksi Arkangelilaista.
Kasakoita.

(Asia tapahtuu sekä kylässä että kylän likiseuduilla).

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

(Huone nimismiehen kotona. Ovi peräseinällä ja toinen oikealla puolella.)

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Hukkanen. Wilho (tulee sisään perä-ovesta; hänen jälestänsä)
Kasakka Paavon kanssa.

WILHO. Astu sisään!

HUKKANEN. Mitä siellä on?

WILHO. Sala-tavaraa, setäni!

HUKKANEN. Hitto, ah — —

WILHO. "Ja surma vieköön!" sanon minäkin.

HUKKANEN. Anna minun haastaa.

WILHO. Mielelläni — se on minun velvollisuuteni. Setäni tahtoo varmaankin kysyä! mitä? kuka? kuinka? (antaa hänelle pienen paperi-pussin). Tässä on vastaus.

HUKKANEN. Nuuskaa! (ottaa nuuskaa pussista ja panee nenäänsä.) Ulkomaan nuuskaa! Paavo sano — —

WILHO. Mistä olet saanut — —

HUKKANEN. Hitto syököön — —

WILHO. Ja surma vieköön!

HUKKANEN. Etkö anna minun — — —

WILHO. Puhua loppuun astiko? Aivan mielelläni.

HUKKANEN. Paavo! mistä olet saanut nuuskan?

PAAVO. Mistäpä minä sen olen saanut, herra vallesmanni? Hm, minä ostin sen.

HUKKANEN. Mutta ostit sen kontti-ukoilta.

PAAVO. Aivan niin. Herra vallesmanni laittoi minua —

HUKKANEN. Niin, tytärtäni hakemaan, vaan ei nuuskaa ostamaan.

PAAVO. Mutta kiireessäni unhotin nuuskarasian kotiin, ja nuuskatta en voi elää, sentähden ostin vähäisen; vaan puolet ovat jo kuluneet.

HUKKANEN. Mutta minkätähden et ole — — —

WILHO. Antanut esiin tavarata? kysyy setäseni.

PAAVO. Noh kaikkea joutavaa!

HUKKANEN. Joutavaa! Ruunun nimismies — — —

WILHO. Käypi käsin kaikkiin mitä joutavaa on, asetuksien mukaan.

HUKKANEN. Tämä nuuskapussi, Paavo, otetaan pois sinulta ja myödään julkisessa huutokaupassa enimmän tarjoovalle (antaa pussin Kasakalle). Ilmoita tästälähin, kun sinulla on jotakuta salatavaraa kerallasi.

PAAVO. Ei, herra vallesmanni, sitä en tehne.

HUKKANEN ja WILHO. Et tee?

PAAVO. En tottamaar sitä tee. Nauraisivathan toverini minulle, enkä tahdo tulla heidän pilkattavaksi.

HUKKANEN. Mutta niin kauan kun olet minun palveluksessani, täytyy sinun totella.

PAAVO. Sitä en voi, herra vallesmanni, minä en tahdo olla aasina.

HUKKANEN. Mutta sinun täytyy, muutoin ajan sinut palveluksestani pois.

PAAVO. Olkoon menneeksi! kyllä minä aina paikan saan muuallakin.

HUKKANEN. Mene pois, hävytön lurjus! En tahdo tietää sinusta enään.
Ulos!

(Paavo ja Kasakka menevät ulos.)

TOINEN KOHTAUS.

Hukkanen. Wilho.

WILHO. Kuinka hirmuiset ajatukset!

HUKKANEN. Ihan jumalattomat! Mutta sellaista tulee — —

WILHO. Aivan oikein setäni; sellaista tulee meidän huonoista kasvatus-laitoksistamme. Kauppa-asetuksien pitäisi olla aapis-kirjassa.

HUKKANEN. Niin. Silloin ihmiset ymmärtäisivät.

WILHO. Jo kätkyessä ymmärtäis — —

HUKKANEN. Anna minun puhua!

WILHO. Hyvin mieluisesti!

HUKKANEN. Silloin ymmärtäisivät, mikä tarpeellinen asetus — —

WILHO. Kielto sala-kauppaa pitämästä on. Totisesti hyvin hyvä asetus, joka estää rahvaan ostamasta kaikenlaista joutavaa ja hyödytöntä tavaraa.

HUKKANEN. Asetus, joka — —

WILHO. Sala-kauppaa estämällä pakoittaa rahvaan kohtuullisuuteen ja ahkeruuteen.

HUKKANEN. Anna minun haastaa!

WILHO. Hyvin kernaasti. Minä vaan tahdon sanoa, että tämän asetuksen kautta päättyy kaikki siivottomuus ja vallattomuus, jota sala-kauppiaat tavallisesti tekevät.

HUKKANEN (itkusuin). Julma ihminen! Minä tukehdun, et anna minun haastaa ja huokua! Sinä syökset minun hautaan paraimmassa ijässäni!

KOLMAS KOHTAUS.

Entiset. Julia (tulee perä-ovesta).

JULIA. Nyt olen täällä taas, isäni.

HUKKANEN (vielä nyyhkien). Hyvä, lapseni, hyvä.

JULIA (menee hänen luoksensa). Kuinka voitte, isäni? te olette niin vihaisen näköinen.

HUKKANEN. Oh! ei se ole mitään, tyttäreni.

JULIA. En vielä paljon ole kerinnyt katsoa ympäristöämme, vaan niin paljoa olen kuitenkin jo havainnut, että luonto täällä on paljoa suloisempi, kuin entisessä paikassa.

HUKKANEN. Suloisempi seutu! Mitä sinä puhut, tyttö?

JULIA. Kuinka? Nämät komeat vuoret kuusineen ja honkineen sekä — —

HUKKANEN. Ovat minulle kauhistukseksi. Pelkkiä sala-teitä ja piilo-paikkoja veitikoille ja varkaille! Olen nyt asunut täällä koko vuoden, ja aina toivottanut vuoret ja laaksot, kuuset ja koivut hitolle. Täällä olen petettynä ja salakauppiaat sekä heidän sukunsa ovat minun naapurissani, ja vielä omassa talossani — —

WILHO. Totta kaiketi, teidän oma nepanne — — —

HUKKANEN. Mitä nyt?

WILHO (itsekseen). Nyt on sovelias alottaa (ääneensä). No, setikseni, eikö sala-rakkaus myöskin ole sala-kauppaa?

HUKKANEN. On ainakin. Minä en voi kylläksi nuhdella sinun hulluuttasi.

JULIA. Kuinka? Onko serkkuni joutunut lemmen poluille.

HUKKANEN. Niin kyllä, lapseni, tämä on taas uusi tuska onnettomalle isällesi.

JULIA. Ah, isä kulta, älkää sitä nureksiko! Ken tietää, kuinka kauan tuo lempi kestää?

WILHO. No hyvä, Julia — koska asia kerran on tullut esiin, niin sanon nyt sinulle: että lempeni on totinen, se tulee perustamaan elämäni onnen tahi onnettomuuden.

JULIA. No! mutta sano, kuka sitte on sinun kultasi? Minä toivon, että hän on vähän ehk'edes serkkusi näköinen.

WILHO. Onpa yksi naapureistamme, neiti Hilma Waltokas; hän on hyvin sievä, siveä, sydämellinen ja ymmärtäväinen.

HUKKANEN. On köyhä kuin kirkonrotta ja pahimman viholliseni sisaren tytär.

JULIA. Sitä en ymmärrä. Kuinka isäni voisi vihata ketään, tahi joku toinen häntä.

HUKKANEN. Niin, vihata vanhaa neitsy Kypäriä ei ole mikään synti. Ei hän pelkää ihmisien eikä Jumalan lakia, vaan pitää seuraa juutalaisten ja mustalaisten, varkaiden ja rosvojen kanssa.

JULIA. Miten ymmärrän tuota?

HUKKANEN. Niin, hän on melkein tullut mielipuoleksi pelkästä romaanien lukemisesta.

JULIA. Todellako?

HUKKANEN. Niin, kuuleppas! Minuun on hän hirmuisesti suuttunut, kun toivoisin ja tahtoisin hallituksen ottamaan kaikki kirjat takavarikkoon, jotka kehoittavat rosvoamiseen ja salakauppaan.

WILHO. Olkoon ämmä hönttökin, mutta — — —

HUKKANEN. Hän on tuhat kertaa hullumpi kuin hönttö.

WILHO. Olkoon vaan, setäseni! Mutta jos minä nyt kysyn, mitä tytön on ämmän hullutuksilla tekemistä? Mitä setäni siihen sanoisi?

HUKKANEN. Mitäkö minä sanoisin? Kyllä minä sanoisin — —

WILHO. Kyllä jo edeltäpäin tiedän, että setäni sanoisi: "Ei omena puusta kauas putoa", ja "miten vanhat laulavat, siten nuoret visertelevät", ei höntön ämmän sisaren tytär tädiltänsä hyvää ole oppinut.

HUKKANEN. Minä sanoisin — —

WILHO. Epäilemättä setäni sanoisi, ettei ole hupaista tulla tutuksi sen kanssa, jota viran puolestakin täytyy vihata, ja hallitus ei suinkaan suostuisi siihen, että nimismies on sen ystävä, joka suojelee varkaita ja rosvoja.

HUKKANEN. Anna minun puhua!

WILHO. Aivan mielelläni. Mutta te vastaisitte ja teidän täytyisi vastata, ettei voi tietää, eikö vanha neitsy jonakuna päivänä antau mustalaisten viettelyksestä heidän seuraansa ja sillä tavoin tuottaisi häpeätä ja onnettomuutta koko perheelle — —

HUKKANEN. Sinä mulle surman tekoa nalkutat. (Itkien). En hetkeäkään enää malta kuunnella sinun lorujasi. Ota tyttö, jos vaan saat hänet; ota hänet Jumalan nimessä, ryöstä hänet ellei vanha hönttö anna häntä hyväntahtoisesti; ota hänet vaimoksesi kuinka hyvänsä ja milloin mielesi tekee! Sen minä sanon, enkä mitään muuta.

(Menee vihaisena ulos ovesta oikealle.)

NELJÄS KOHTAUS.

Julia. Wilho.

WILHO. Oh, onnistui hyvästi, nyt olemme jo niin etäälle tulleet.

JULIA (hämmästyneenä). Pelaammeko kometiaa?

WILHO. Niin kyllä, hyvä serkkuseni. Mutta vasta olemme alussa; jos näytelmiltämme jatkamme, niin sinunkin täytyy saada joku näytelmä-osa. Minä olen luottanut sinuun.

JULIA. Mutta minun luvattani.

WILHO. Olethan nais-ihminen.

JULIA. Mitä? Pidättekö meitä tyttöjä näyttelijöinä?

WILHO. Niin kyllä, matkustavaisina näyttelijöinä, jotka etsivät paikkaa. — Mutta elkäämme viettäkö kallista aikaa turhilla puheilla, miettikäämme tuumiamme!

JULIA. Kappas toki, kuinka malttamaton on sun lempesi, joka tuskin lie viikon vanha!

WILHO. Niin nuori se ei ole, Julia. Viime talvena oleskeli minun rakas Hilmaseni kolme kuukautta sukulaisensa luona samassa paikkakunnassa, jossa minä virkaani toimitin. Siellä minä opin häntä tuntemaan sekä lempimään. Mutta kevät, joka kaikille muille olennoille tarjoaa iloa, tuotti meille vaan surua, sillä meidän täytyi erota toisistamme; hänen tätinsä kutsui häntä tänne takaisin, ja minua pidätti siellä ammattini. Viimein pääsin virastani vapaaksi; minä riensin tänne, ja olen nyt jo ollut täällä monta aikaa, mutta kahdesti vaan olen häntä nähnyt ja kerran puhutellut; ja miten tiedät, serkkuseni, lempi on kaikista maltittomin.

JULIA. Miten minä sitä tietäisin?

WILHO. Niinkuin sanottu, ensimäinen askel on otettu; minulla on setäni suostumus, ja vaikka hän sen antoi vihoissaan, ei hän kumminkaan sanojansa syö.

JULIA. Sitä hän ei suinkaan tee, jos hänet oikein tunnen.

WILHO. Nyt on myöskin toinen askel otettava. Minun täytyy välttämättä tavata kultani, saadakseni hänen kanssaan tuumitella, kuinka meidän on käyttäminen setäni suostumusta, ja mitä tahdomme sekä mitä emme tahdo jättää sattumuksen huostaan, siis, kuinka vanha neitsy on voitettava. Saadakseni tavata toivottuani, pitää minut saatettaman taloon, ja neitsy talosta ulos.

JULIA. No! eikö löydy helpompaa ja parempaa keinoa? Minä luulisin, että täällä maalla — —

WILHO. Ei, serkkuseni, ei. Armasta Hilmaa vartioitsee ei ainoastaan hänen tätinsä, vaan myöskin vanha palvelija, jolla on haukan silmät päässä. Useasti olen käynyt siellä talossa, vaan harvoin olen tavannut häntä, jota olen etsinyt. Sinne tultuani pyytää vanha neitsy minua aina romaani-kirjojansa lukemaan, eikä mikään puhe häntä enemmin huvita kuin haastelu mustalaisten ja salakauppiaiden urhotöistä. Hän rakastaa, niinkuin sanoo, näiden viehättävää, ihastuttavaa elämää, jota hän kirjoistansa on oppinut tuntemaan. — Mutta tuumani, kuinka ne taas olivat? niin, Hihnan puheille päästäkseni, pitää saaman vanha neitsy pois kotoansa muutamaksi tunniksi; siihen täytyy sinun olla minulle avullinen.

JULIA. Ilolla, niin paljon kuin vaan voin.

WILHO. Voisitko kuvailla itseäsi mustalaiseksi, serkkuseni?

JULIA. Miks' ei? Minä olen heitä useasti nähnyt.

WILHO. Voisitko laittaa jonkun soveliaan puvun omista vaatteistasi?

JULIA. Sen kylläkin voin.

WILHO. No tee se pian.

JULIA. Mutta miksi? missä on näytelmä-osani?

WILHO. Sen saat sitten. Mene vaan ja hanki itsellesi kometiaamme sopiva puku. Mene nyt!

JULIA. Minä teen mitä voin. Kunhan ei vaan neitsy tuntisi minua!

WILHO. Kuinka olisi mahdollista hänen sinua tuntea? Eipä hän vielä ole kerinnyt sinua nähdä. Pait sitä olin vielä tänä aamuna hänen luonaan ja juttelin yhtä ja toista mustalaisista, jotka muka olisivat täällä likellä.

(Julia menee ulos.)

VIIDES KOHTAUS.

WILHO (yksinään). Seikka on muutoin hyvästi kokoon keitetty ja voipi onnistua; mutta minä tahdon vielä panna jotakin lisäksi (ottaa esiin kirjeen). Tämän lempikirjeen olen kirjoittanut vanhan neitsyen nimessä hullulle Urhoselle; neitsyen käsikirjoitus on oivallisesti apinoitu, hänen sinettinsä samoin, ja poika, joka kirjettä viepi, on jo paikallansa. Neitsy kun saadaan määrätylle paikalle mustalaisia katsomaan, tapaa siellä heidän asemestaan Urhosen, joka häntä puheillansa viivyttää; ja sillä aikaa minä voin Hilmani keralla puhella. Tämä seikka voipi vaikuttaa verrattoman huvituksen, joka jälkeensä jättää mieluisan muiston pitkäksi ajaksi.

KUUDES KOHTAUS.

Wilho. Urhonen (parran-ajo-aseinensa).

URHONEN. Hyvää päivää, ystäväni.

WILHO (itseksensä). Ihan kuin kutsuttu! (Kovempaa.) Jumal' antakoon,
Urhonen! (Itsekseen.) Alan siinäpaikassa yritykseni.

URHONEN. Vallesmanni ei ole kotona, ja tänään on parran-ajon päivä!

WILHO. Hänellä on ollut vastoin-käymistä, ja silloin hän tavallisesti pyrkii ulos.

URHONEN. Mutta parta hänen leuassansa! se on minulle häpeäksi. Jos se ei ole minulle häpeäksi, niin kärpäseltä lennossa pistän silmän puhki.

WILHO. Olkaa huoletta. Täällä olette kuitenkin kylläksi partaa ajaneet.

URHONEN. Kylläksi partaa ajaneet. Mitä on tapahtunut? Minä pelästyn! minä olen niin pahoilla mielin.

WILHO. Voi, teitä luikkaria! elkäätte olko niin typerä olevinanne.

URHONEN (yhä kiinteällä tarkastuksella, mutta ymmärtävinään Wilhon puhetta). Mitä?

WILHO. Loistavia toivoja!

URHONEN. Kyl'! kyllä-ä.

WILHO. Niin, kellä on onnea, niin!

URHONEN. Niin, niin, kellä on! (hieroo käsiänsä).

WILHO. Tuolla — hm?

URHONEN (nyykähyttää päätänsä). Hm — hm.

WILHO. Leikki ja leimu — hm.

URHONEN (niinkuin ennenkin). Hm — hm!

WILHO. Onnellinen mies!(likistää hänen kättänsä ja menee).

URHONEN. Halia!

(Wilho menee ulos ovesta oikealle.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

URHONEN (yksinään). Voi ihka ja kumma! tahdon jänikseltä juoksussa leikata villat, jos oikein olisin ymmärtänyt tuota kummallista herraa! Vaan kun yleisesti ymmärsin hänen puheensa, niin voin sanoa häntä ymmärtäneeni; mutta kun tämä asia on minulle synkkä, niin minun täytyy tunnustaa sen ei olevan oikein selvän. Malttia! ei mikään muu auta. Loistavia toivoja — tuolla — leikki ja leimu! — sen hiton herra!

(Menee ulos perä-ovesta).

TOINEN NÄYTÖS.

(Lehto, lähellä neitsy Kypärin taloa; oikealla kädellä turvepenkki puun alla.)

Wilho. Julia (mustalais-tytön vaatteissa. Tulevat sisään perältä).

WILHO. Kas niin, serkkuseni, istu nyt penkille! Kyllä neitsy kohta tulee.

JULIA. Mutta jos hän ei mene paulaan!

WILHO. Kaikki mikä elää ja huokuu, menee pyydyksiin, kunhan vaan syötti kelpaa. Mutta ei rastaalle saa panna läskiä eikä hiirelle pihlajan marjoja. Muuten luotan sinuhun.

JULIA. Minä koetan kunnioittaa mestariani.

WILHO. Sitä toivon. Mutta elä unhota mitään!

JULIA. Elä pelkää! tarpeellisimman olen kirjoittanut tähän (näyttää hänelle paperin).

WILHO. No, nyt minä menen tieheni, ja saan toivottaa onnea!

(Menee ulos samaa tietä, josta hän tuli sisään.)

TOINEN KOHTAUS.

JULIA (yksinänsä. Hän istuikse penkille, ja katsoo paperiin.) Ah! kaikki on hyvä, ja tässä puvussa pidetään minua kyllä mustalais-tyttönä. Ihastuttava olisi, jos Tunturi olisi täällä ja näkisi minut; kukaties saisin hänet nauramaan — ensi kerran hänen elämässään. Ei, se on hyvä, että hän tulee vasta huomenna; muutoin en olisi uskaltanut tätä ilvettä tehdä. — Kummallista on! minä iloluonteinen, naurava aina unissanikin, minä lemmin tuota totista Tunturia, joka pitää naurua melkein puoli syntinä. Ja kumminkin lemmin häntä. Kunhan vaan voisin vieroittaa hänet pois tuosta liika varovaisuudesta — se on aivan rajaton. Ja kuitenkin lemmin häntä! Kumma on! Hist! hiljaa, joku tulee — varmaankin minun mustalais-ystäväni. Nyt täytyy pitää ajatukset ko'ossa (pistää paperin poveensa).

KOLMAS KOHTAUS.

Julia (penkillä). Neitsy Kypäri (tulee oikealta).

NEITSY (itseksensä). Niin, minä tahdon tietää, missä mustalais-joukko nyt asuskelee. Ihana ja lysti kuitenkin lienee viettää joku hetki näiden hyvien ihmisten parvessa.

JULIA (lähenee häntä ja haastaa matalalla äänellä). Jumala teitä varjelkoon, hyvä rouva, kaikesta pahuudesta!

NEITSY. Kiitoksia, ystäväni! Mutta kuka te olette?

JULIA. Minä olen köyhä tyttö ja pyydän apua ihmisiltä, jotka eivät sulje rahakukkaroansa tarvitsevilta.

NEITSY. Kuinka? Te olisitte pelkkä kerjäläinen?

JULIA. Sanokaatpa minua vaikka niin, hyvä rouva.

NEITSY. Mahdotonta! Te olette varmaankin mustalais-tyttö.

JULIA. En ole. Tahdotteko antaa minua ilmi?

NEITSY. Elkäätte pelätkö! Jos joku teille hyvää suopi, niin ainakin minä, (ottaa kukkaron ja antaa hänelle rahaa).

JULIA. Mitä nä'en? Kultaa! Tuhat kiitosta! Paljon kiitoksia! hyvä rouva. Te olette laupias ja armollinen; tietäkää sitte, että olen niitä ihmisiä, joiden savu ei nouse uunin-piipusta, mutta, ikäänkuin syksyn utu, honkien latvoista, ja jotka makaavat sammalilla kettujen ja tetrien kanssa!

NEITSY. Kettujen ja tetrien kanssa! Hyvin ihastuttavaa! Varmaankin olette sitä joukkoa, joka nyt asuskelee tuolla toisella puolella rajaa. Tulkaat tänne! Minussa löydätte hyvän ystävän!

JULIA. Ei, hyvä rouva, ei! Täällä on silmä terävämpi, ja käsi aina valmis pyssyn hanaa jännittämään.

NEITSY. Se on tosi! Mutta minä tahdon tulla teille, enkä suinkaan tyhjillä käsillä.

JULIA. Ah! silloin armon aurinko pilkistäisi meihin hyljätyihin ihmisiin. Mutta tulkaa yöllä; sillä huomen-aamuna lähdemme pois. Saisittekin nähdä juhlan, jota mielimme viettää.

NEITSY. Juhlan? Oivallisesti! Mutta minkä juhlan?

JULIA. Meillä pidetään kihlajaiset, sillä Gaurila Durak, päämies Mustan-meren rannoilta, naipi päämiehemme tyttären! Vieraita on tullut joka ilman haaralta ja lahjoja on laitettu joka heimokunnastamme.

NEITSY. Ah, kuinka ihastuttavaa. Niin, minä tulen katsomaan juhlaanne.
Mutta sanokaa, milloin ja missä?

JULIA. Kuulkaa, hyvä rouva! tunnetteko metsässä, puolen tunnin matkaa täältä, kallion, jota nimitetään Kissan kiveksi?

NEITSY. Tunnen kylläkin.

JULIA. No, hyvä! Kun ajan kieli yhdeksän kertaa suutelee vasken huulia, niin antakaa jalkanne jättää jäähyväiset talonne kynnykselle ja lähtekää hiljaa ja sievästi, ikäänkuin olisitte oma varjonne, Kissankivelle! Mutta tulkaa ihan yksinänne. Siellä, vanhan tammen luona, tapaatte minut taikka jonkun toisen minun asemestani, ja kun tämä sanoo: Nyt on pöllö lentänyt tiehensä, kuningatar on astunut sisään, niin voitte pelotta seurata häntä.

NEITSY. Voitte luottaa siihen, että tulen.

JULIA. Voikaa hyvästi, hyvä rouva! ja paetkaa nyt! Sillä ette saa nähdä minne käännyn.

NEITSY. Kuinka? Vieläkö pelkäätte minun teitä pettävän?

JULIA. Hi suinkaan; mutta jos joku teiltä kysyy, niin voitte tehdä valan, ei tietävänne mihinkäpäin minä läksin.

NEITSY. Olkoon menneeks'. Kun ajan kieli yhdeksän kertaa suutelee vasken huulia — —

JULIA. Oikein! Voikaa sill'aikaa hyvästi, ja siunatkoon teitä Herra.

(Neitsy menee ulos vasemmalta puolelta.)

NELJÄS KOHTAUS.

JULIA (yksinään). Kävi hyvästi. Ja tuo oli hyvä, että laitoin pois hänet, on tohdi tässä puvussa mennä takaisin kankaan yli. (Riisuu päähänsä kapotin, jonka panee kokoon, mutta pudottaa samassa paperinsa.) Hiljaa! kuulen jonkun tulevan. Pois! pois! (Menee sukkelasti ulos oikealta puolelta.)

VIIDES KOHTAUS.

TUNTURI (tulee sisään perältä). Todella, tunnit kulkevat tänä päivänä ikäänkuin olisin tutkinnossa, ja aurinko on naulittu taivaan kanteen kuin maalitaulu kankaasen. Mutta kukapa siihen on syypää? Ainoastaan turhamainen maltittomuuteni. Miksikä olen tänne tullut tänäpäivänä? Miksi en ole, Julian tahtoa myöten, odottanut huomiseen? Jos minua täällä nähdään tänään, niin luulevat minun häntä tänne saattaneen. Ei se käy laatuun! Olisi kovin outoa, jos minä jo tänäänkin, Julian tuskin kotiin tultua, menisin hänen isältänsä kättänsä pyytämään. Ei muu auta, kuin kärsivällisyys ja odottaminen huomiseen. (Huomaa paperin, jonka Julia pudotti, ja ottaa sen ylös.) Ha! mitä? Julian kirjoittama! (lukee) "Kun ajan kieli yhdeksän kertaa suutelee vasken huulia Kissan kivellä metsässä". — Ah, Jumalani! joku yhteen-tulo! — Voi sinua petturia! (Kääntää paperin.) Tämä on kirjeenlehti; päällekirjoituslehti on pois revitty. Tässä on tää hempeä kirje tullut hänen käsiinsä; tässä hän on sen kadottanut. (Lukee eteenpäin.) "Makaa kettujen ja tetrien kanssa". Kirottu! Tämä osoittaa minua, sillä mielelläni kävelen metsissä kasveja etsimässä ja lintuja ampumassa. Antaa minun maata revon ja tetrien kanssa, sill'aikaa hän — — — voi petturia! voi petturia! (Lukee eteenpäin.) "Tunnus-sanat: Pöllö on lentänyt tiehensä, kuningatar astunut sisään — Päämiehen tytär Gaurila Durakin kanssa." — Hävyttömän väärä nimi — pelkkiä poikkinaisia sanoja, ett'ei joku toinen sitä ymmärtäisi! Mutta minä ymmärrän; ymmärrän kylläkin! — Mutta eipä Julia täällä ennen ole ollut koskaan — kuinka Julia jo täällä olisi saanut tuttavan. — Ah! Julia on tuonut hänet tänne kerallansa! Sentähden en voinut saattaa häntä, sentähden olisi minun tänne tuloni sopinut vasta huomenna tahi vielä myöhemmin. Kaikki on päivän selvä! Tahdon etsiä hänet, sanoa hänelle, että ylenkatson, hylkään hänet, että kiroon sitä hetkeä. — Ei, minä tahdon tavata hänet määrätyllä yhtymys-paikalla — ainakin saan tietää, missä tuo Kissan kivi on.

(Menee kiiruisasti ulos oikealta puolelta, mutta kohtaa siinä samassa Wilhon.)

KUUDES KOHTAUS.

Tunturi. Wilho.

TUNTURI. Suokaa anteeksi, hyvä herra!

WILHO. Pyydän nöyrimmästi!

TUNTURI (itseksensä). Tuo näkyy olevan vähäsen typerämäinen; häneltä voin kysyä. — Antakaatte anteeksi, asuuko herra näillä seuduilla?

WILHO. Asun kylläkin, hyvä herra.

TUNTURI. Varmaankin olette kirk'herra.

WILHO. Nuorison kirk'herra, tavallisesti koulumestariksi nimitetty.

TUNTURI. Suokaa minun kysyä! Täällä on muuan paikka, jota kutsutaan
Kissan kiveksi.

WILHO (vähän hämmästyneenä). Kissan kivi.

TUNTURI. Niin, Kissan kivi.

WILHO. Vai niin, Kissan-kivi. Miksikä tuota harmaata kalliota niin kutsutaan, on vaikeata selittää; olen kirjoittanut ainekirjoituksen siitä.

TUNTURI. Olkaa niin hyvä ja näyttäkäätte minulle tie sinne.

WILHO. Mielelläni. Käytyänne tämän lehdon loppuun (osoittaa oikealle kädelle) tulette ajo-tielle, jota kulette siksi kun näette jalka-tien, joka viepi teidät, herrani, suoraan metsään ja Kissan kivelle.

TUNTURI. Paljon kiitoksia neuvostanne.

(Menee ulos perältä, oikealle.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

WILHO (yksinään). Vai niin. Vieras, kulkien metsässä, ja Kissan-kiveä kysyen — tää on epä-luulon alaista! Oli hyvä ett'en sanonut, kuka olen. Tuo mies pitää varmaankin salakauppaa. Sentähden sanon kasakoille, että pitävät silmänsä auki. Vaan neitsyen ja Urhosen yhtymistä eivät saa häiritä — no, sitä eivät teekkään. Kaikki käypi oivallisesti. Neitsy on jo paulassa, ja Urhonen taitanee tähän aikaan saada lempi-kirjeensä; ja että hän tarttuu onkeen, siitä olen varmaa.

(Urhonen tulee sisään, vasemmalta puolelta, ja juoksee yli teaterin.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Wilho. Urhonen.

WILHO. Hoi! Urhonen ystäväni! Mihinkä niin kiire?

URHONEN (juoksee Wilhon luo). Juoksen suoraan maailmasta.

WILHO. No mitäpä nyt on tapahtunut?

URHONEN. Kaikkia on tapahtunut. Olen iloinen kuin harmaa hevonen.
Suuri, jumalattoman suuri onni kohtaa minua.

WILHO. No mikä se sitte on?

URHONEN. Ihan sama, josta tän' aamuna haastoitte. Outoa etten jo ole hulluksi muuttunut. Voi tok', että minun täytyy vaieta! Muutoin juoksisin jok' ainoan ystävän luo ja huutaisin täydellä kurkulla: onni on minua kohdannut!

WILHO. Neito on ihana, ja kun äiti kuolee — —

URHONEN. Äiti? kestä te haastatte, hyvä ystäväiseni?

WILHO. Hänestä, jota tän' aamuna osoitin, meidän lempeätä kestkievarin mamselia.

URHONEN. Kestkievarin mamselia? Minä ottaisin semmoisen? Ei, hänet lahjoitan teille. Ja häntäkö te siis osoititte?

WILHO. Niin kyllä. Olettehan äskettäin leikanneet hänen varpaan kynsiänsä, ja kiitollisuus viepi rakkauteen.

URHONEN. Ei, ei, hyvä ystäväni! On vähän parempaa!

WILHO. Mitä, no se varmaankin lienee koulumestarin sisar?

URHONEN. Älkää haastako joutavia! Ei, parempaa sen olla pitää!

WILHO. Nyt enempää en voi arvata. Jääkää hyvästi! (on menevinään.)

URHONEN (pitää häntä kiini). Teidän täytyy kuulla minua minä en laske teitä, minä juoksen perästänne, minä riipun teissä kiini, kunnes kuulette minua. Minulla ei ole ketään muita kuin te, jolle juttelisin tämän asian, ja sellaisesta ei kukaan voi olla haastamatta, ei mitenkään.

WILHO. No, puhukaa sitte, Jumalan nimessä!

URHONEN. Vallesmannin partaa ajettuani läksin teiltä parran-ajo-kapineet käsivarrellani, hiljakseen kotiini. Tultuani suurelle maantielle, pistäikse poika pensaikosta, ikäänkuin käärme, antaa minulle kirjeen ja sanoo: "Se on teille, herraseni", ja pötkii paikalla tiehensä. Minä vähän hämmästyin, vaan tunnethan nerollisuuteni — minä avasin kirjeen ja lui'n — (antaa hänelle kirjeen). Tässä se on — tässä on! Lukekaa, lukekaa, mutta, Jumalan tähden, älkää yht'ainoaakaan sanaa jättäkö pois!

WILHO (lukee). "Armas Niilo!"

URHONEN. Minä olen Niilo. Tiedättehän, että nimeni on Niilo. Minä vaikka näytän papin-kirjan — — —

WILHO. Kyllä tiedän, (lukee) "Kauan on järkeni taistellut sinun rakasta kuvaasi vastaan, joka oleskelee sydämeni pohjassa. Täydyn tunnustaa, että lemmin sinua kuolemaan asti. Kuitenkaan ei saa vielä ihmisten silmät, ei päivänkään, nähdä minua voitettuna. Siis, kun ihana yö levenee maan yli, ja kellon ääni yhdeksän kertaa kaikuu, löydät minut metsässä, ontelon tammen vieressä Kissan-kiven luona. Rintasi ei ole ontelo kuin tammen sisus; hellä sydän tykkii rinnassasi; elä sentähden anna minun odotella turhaan. Sinun lemmittysi Julia Kypäri."

URHONEN (hyvin liikutettuna). Julia Kypäri!

WILHO (lukee). "Jälkimaine." Oikein naisväen tavalla.

URHONEN. Taivaallisesti, taivaallisesti!

WILHO (lukee). "Tunnus-sana, pimeässä toinen toistamme tunteaksemme, on: Nyt on pöllö lentänyt tiehensä, kuningatar astunut sisään." — Neitsy Kypäri!

URHONEN. Ryökinä Kypäri! sanokaa ryökinä!

WILHO. No, no, ryökinä Kypäri; mutta minä olen ikäänkuin pilvestä pudonnut.

URHONEN. Oh! minä olen vielä korkeammalta pudonnut. — Mitäs siihen sanotte?

WILHO. Saan toivottaa onnea. Kyllä hän kaiketi jo on täydessä ijässä; vaan hänellä on paljon ymmärrystä, ja on mahdottoman rikas.

URHONEN. No, mut sanokaa! eikö voi tulla hulluksi pelkästä ilosta?

WILHO. Asiata tarkasti katsoen, en voi ymmärtää minkätähden tuo niin outoa olisikaan. Olettehan — no no, elkää luulko ystävänne teitä imarrella tahtovan —

URHONEN. Jos sitä luulen, olen narri.

WILHO. Ettehän enää aivan nuori ole, mutta kaiketi varma ja roima mies.

URHONEN (katsoo peiliinsä, joka on hänen muiden kapineittensa seassa).
No — ja, Jumalan kiitos! saanpa olla tyytyväinen.

WILHO. Sukkela ja lystillinen miespä vielä olette, sitä ei kukaan voi kieltää.

URHONEN. Niin, tiedättekö? Nuoruudestani asti on sukkeluus ollut heikko puoleni. Mitäpä siihen taidan. Onpa sukkeluuskin Jumalan lahja. Toverini nimittivät minua aina Lysti-Niiloksi, ja niin pian kun jalkani pistin ravintolaan, kiljasivat kaikki: "No, Lysti-Niilo on tässä." Sitten sanoivat: "Nyt saamme nähdä kometiaa", ja minä vastasin: "Niin, nyt saamme nähdä kometiaa", ja sillä tavoin kävi haasti ja leikki puheesta toiseen.

WILHO. Sen kyllä uskon. Ja pait sitä, on koko olennossanne jotakuta miehuullista, rohkeaa ja ylevää. Nuoruudessanne taisitte olla aika veitikka.

URHONEN. Niin, sen sanon ja tunnustan: jos en nuoruudessani ole ollut aika veitikka, niin olen nyt aika koira. Helsingissä lukiessani, tieteellistä oppia harjoittaessa —

WILHO. Mitä? Oletteko lukeneet Helsingissä?

URHONEN. Ymmärtäkää minua oikein, hyvä ystäväni! Koska Helsingissä olen ollut parran-ajon opissa, ja juonut paljon olutta yli-oppilaisien kanssa tahi seurassa, niin voinpa sanoa tieteellistä oppia harjoittaneeni Helsingissä. Minä vakuutan, niin pian kuin tappelua syntyi, olin heti siinä.

WILHO. Semmoinen huimapää! Entäpä neidot! Sitäpä taisi olla jyrinä heidän seurassa!

URHONEN. Oikein, nyt tulitte asialle. Minä vannon, että naisväet vielä juttelevat minusta siellä, missä olen ollut.

WILHO. Ja kuitenkin tämä kirje teitä hämmästyttää! Kuitenkin olette hulluksi tulevinanne, siitä että neits — ryökinä Kypäri teitä lempii!

URHONEN. Ei, hyvä ystäväni, ei: Urhonen ei tule hulluksi.

WILHO. Teidän sijassanne näkyisin ikäänkuin asia olisi hyvin joutava. Mitä kauemmin vaimon annetaan odotella ja huokaella, sitä enemmän lempi nousee, ja minä en kuulisi häntä ennenkun lankeisi jalkoihini.

URHONEN. Hänen täytyy langeta jalkoihini; vähempi ei auta.

WILHO. Ei, nyt täytyy lähteä kotiin. Tuletteko kanssani?

URHONEN. Ei, ei. En voi pysyä neljän seinän sisässä; minun täytyy olla ulkona, metsässä ja pellolla.

WILHO (itsekseen). Ihan hyvästi kaikki asiat käyvätkin (Ääneensä).
No, saan toivottaa hyvää yötä.

(Hän menee ulos vasemmalta puolelta.)

URHONEN. Hyvää yötä — ha ha ha! — En huoli koko asiasta, minä; en ollenkaan. Mutta kuitenkaan en tiedä selvästi, parran-ajo-astianiko taivaalla loistanee, ja pidänkö aurinkoa käsi-varrellani, vai liekö toisin.

(Neitsy Kypäri astuu sisään vasemmalta puolelta.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Neitsy. Urhonen.

NEITSY (itsekseen). Jaa, hyvin lystiä sekä ihanata yötä tulen viettämään!

URHONEN (itsellensä). Se on hän!

(Hän asetuikse ja rykii.)

NEITSY. Kah! herra Urhonen!

URHONEN (järeällä äänellä). Hyv' iltaa ryökinä.

NEITSY (hämmästyen ja vähän vaiettuansa). Kovin on vari tänä iltana, vaikka jo olemme syyskuussa.

URHONEN. Vari? Todellakin? Onko vari? Niin, niin, eräs tuli ja liekki, joka kuumentaa. Minä puolestan' — huh! siihen olen tottunut ja minä olen ihan kylmä.

NEITSY. Niin, vari ei jokaista yhdellä tavalla kuumenna. Taidamme saada ukkosen ilmaa yöksi.

URHONEN. Se olisi hyvin paha, varsin paha. Säästäköön taivas ukkosen ja nuolet sopivammaksi ajaksi. Vaan jos raju-ilma kohtaisi — niin surkuteltava se leimu olisi, jota sade sammuttaisi! ja eräs hellä sydän voipi luottaa erääsen urholliseen sydämeen, vissisti en voi sanoa, mutta onpa kuitenkin toden mukaista.

NEITSY. Te olette hyvin leikillinen tän' iltana. Paha vaan, etten ymmärrä leikki-puhettanne. Enpä juuri ukkosta pelkää; vaan voisihan ukkosen nuoli sytyttää —

URHONEN. Sytyttää. Hahaha! Minä luulen sen jo sytyttäneen tulen. —
Hahaha! Olisi hirmuista, jos ukkosen nuoli kohtaisi erääsen tammeen.

NEITSY (hämmästyneenä, ottaa askelen takaperin). Erääsen tammeen?

URHONEN. Niinpä niin. Vaan eräs henki siitä ei huolikaan. Epätietoista on, huoliiko eräs henki koko tammesta ollenkaan. Ja mitäpä siihen taidetaan. Tänään on se tammi, huomenna koivu, ylihuomenna kataja, ah! jokaisella päivällä on oma vaivansa. (Hän menee monjaita askeleita taaksepäin ja seisahtaa hyvin ylpeänä tahi käskevänä). Mutta ettekö lankee polvillenne minun eteheni. (Hän osoittaa kädellänsä, että neitsyen on lankeeminen polvilleen, he katsovat muutamia hetkiä toisiansa, neitsy hyvin hämmästyneenä, Urhonen odottaen.) Ei vähempi auta.

NEITSY (itsekseen). Hän on juovuksissa (vähän kovempaa.) Hyi! (käännäiksen lähtemään pois oikealle.)

URHONEN. Hyi! teeskentelemistä! Sinun nimesi on Kypäri! (Hän käännäiksen vasemmalle.)

KOLMAS NÄYTÖS.

(Huone neitsy Kypärillä. Ovi perällä ja kummallakin sivulla. On ilta.)

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Neitsy Kypäri. Hilma. (Molemmat istuvat pöydän ääressä.
Hilmalla on kirja kädessä.)

NEITSY. No, mihinkä pysähdyimme?

HILMA (lukee). "Samassa avauntui ovi ja Maikki Merillo astui sisään."

NEITSY. Verraton Maikki Merillo!