Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

PETER CAMENZIND

Kirj.

Herman Hesse

Saksasta suomentanut Esko Railo

WSOY, Porvoo, 1908.

I.

Taru, joka jumalista kertoi, oli alussa. Kuten suuri jumala eli runohenkenä hindujen, kreikkalaisten ja germaanien sielussa, pyrkien ilmoille, samoin hän nytkin päivittäin jokaisen lapsen sielussa runollista elämää luo.

En vielä tiennyt, mitkä olivat kotiseutuni järven, vuorien ja purojen nimet. Muttet auringon valossa levisi silmäini eteen sinivihreänä tasankona vetten lakeus, jonka pintaan valo tuhansiksi säteiksi särkyi, ja vetten ympärillä näin jättiläisseppeleenä äkkijyrkät vuoret, niiden huipuilla rotkoissa kimaltelevan lumen ja pienet pauhaavat puroset, juurella viettävät, valonväriset ruohokentät, omenapuineen, tupasineen ja harmaine alppikarjoineen. Ja kun köyhä, pieni sieluni niin tyhjänä, niin hiljaisena ja niin odottavana tuota katsoi, kirjoittivat järvien ja vuorien henget sen syvyyteen omat kauniinrohkeat tekonsa. Nuo jäykät seinät, nuo uhmaavat kivijoukot kertoivat uhkamielin ja kunnioituksella niistä ajoista, joiden lapsia ne olivat ja joiden antamia arpia ne rinnassaan kantoivat. Ne kertoivat ajasta, jolloin maa halkesi ja taipui, kidutetusta ruumiistaan voihkivassa tulemisen tuskassa synnyttäen huippuja sekä teräviä kallioita. Vuoria tungeskeli jymisten ja rysähdellen ahtaudessaan, kunnes ne sinne tänne lukemattomiksi huipuiksi pirstoutuivat; epätoivon tuskassa taistelivat kaksoiskalliot keskenään, kunnes toinen voitti ja ilmoille kohosi, veljensä murskaten ja syrjään heittäen. Ja yhä vieläkin on noiden aikojen perintönä vuorten kuiluissa irtimurtuneita kallioita, syrjääntungettuja ja muserrettuja huippuja, ja jokaisen kevään vesiputouksena alas syöksyvä lumi toi mukanaan laaksoon huoneensuuruisia kallioita, murskaten ne kuin lasin tahi mahtavalla iskulla lyöden ne syvälle kedon pehmeisiin uumeniin.

Nuo vuoret kertoivat aina samaa. Ja helppo oli niitä ymmärtää, kun näki niiden äkkijyrkät seinämät, miten ne olivat kerros kerrokselta murskautuneet, taipuneet, karhistuneet, täynnä ammottavia haavoja. "Kauheasti olemme kärsineet", sanoivat ne, "ja me kärsimme vielä". Mutta ne sanoivat sen ylpeästi, ankarasti ja jurosti, kuten vanhat, taipumattomat, karaistut sotilaat.

Sotilaat! Näin niiden taistelevan vettä, sadetta ja myrskyä vastaan kauheina aikaisen kevään öinä, jolloin vimmainen föhn-tuuli mylvi niiden vanhojen päitten kiireellä, ja jolloin alas syöksevät ouruvedet repivät niiden kyljestä tuoreita, raakoja kappaleita. Näinä öinä ne seisoivat uhmaillen, juuriaan maan uumeniin jännittäen, synkkinä, päättäväisinä ja hengähtämättä, ojensivat myrskyä vastaan pirstoutuneet tuulien puremat seinämänsä ja kalliosarvensa, ja jännittivät kaikki voimansa nöyryytetyn uhmaavaan asentoon. Ja jokaiselta uudelta haavalta antoivat ne kuulua raivon ja kauhun pöyristyttävän jylinän, ja kautta kaukaisuuden kaikui murtuneena, mutta raivoisana niiden kauhean voihkinan ääni.

Näin ruohokenttiä ja vuorten vierteitä, joilla kasvoi ruohoa, kukkia, kuolemankouria, sammalta, joilla kansankielessä oli omat salaperäiseen vivahtavat nimensä. Huoleti väriloistossaan elivät nuo vuorien lapset ja lastenlapset siellä paikoillaan. Tunteissani elin niiden keralla, katselin niitä, nautin niiden tuoksusta ja opin tuntemaan niiden nimet. Vakavammin ja syvemmin vaikutti minuun puiden näkeminen. Näin jokaisen niistä elävän omaa erityistä elämäänsä, muodostavan itselleen oman omituisen muotonsa ja latvansa kruunun ja luovan tämän erikoisuuden mukaisen varjon. Mielestäni olivat ne ikäänkuin vuorien läheisiä sukulaisia, erakoita ja taistelijoita, sillä jokainen niistä, nekin, jotka korkeampana vuoren juurella kasvoivat, taisteli hiljaista ja sitkeää taistelua tuulta, myrskyä ja kivikkoa vastaan voidakseen elää ja kasvaa. Näin niiden joukossa petäjiä, joihin myrsky oli jättänyt ikäänkuin säälistä oksat vaan yhdelle puolelle, toisia, joiden punaiset rungot olivat kiertäytyneet kuin käärmeet yllänsä riippuvien kallioiden ympäri, niin että puu ja kallio toinen toistansa tukivat. Ne katsoivat minuun kuin sotaisat miehet, ja herättivät sydämessäni arkaa pelkoa ja kunnioitusta.

Meidän miehemme ja vaimomme olivat niiden kaltaisia, ankaroita ja ryppy-otsaisia, harvapuheisia, ja kaikista harvapuheisimpia juuri parhaimmat. Siitä opin minä katselemaan ihmisiä aivan samoin silmin kuin puita tahi kallioita, ajatuksissani heidän kanssaan askaroimaan ja heitä yhtäpaljon rakastamaan ja kunnioittamaan kuin hiljaisia honkianikin.

Pieni Nimikon-niminen kylämme on järven rannalla pienellä kolmikulmaisella kahden vuorihaaranteen väliin puristuneella viettävällä maapalalla. Läheiseen luostariin viepi tie, ja toinen neljän ja puolen tunnin matkan päässä olevaan naapurikylään; muihin järven rannalla oleviin kyliin päästään vesitse. Talomme ovat rakennetut vanhaan puutyyliin; niiden ikää ei juuri voi määrätä, sillä uutisrakennuksia rakennetaan harvoin, ja vanhoja korjataan kohta kohdalta tarpeen mukaan yhä uudelleen; tänä vuonna tämä lauta, toisena jo osa kattoa, ja moni laudan puolisko ja tukihirsi, jotka ennen ovat kuuluneet tuvan seinään, on nyt kattomalkana, ja jos ne eivät enää siihen kelpaa, mutta ovat sittenkin liian hyviä poltettaviksi, niin käytetään niitä seuraavalla kerralla tallin tahi heinäladon paikkaukseen tahi tuvan oven poikkilaudoiksi. Samoin on itse asukkaidenkin laita; jokainen heistä on mukana niinkauan kuin voimat riittävät, siirtyy senjälkeen vähitellen käytäntöön kelpaamattomien lukuun ja katoaa lopuksi unohduksen pimeään, ilman että siitä sen enemmän välitetään. Joka vuosia oloistamme poissa oltuaan niihin jälleen palaa, huomaa, että tuskin mitään muuta on muuttunut kuin että pari vanhaa kattoa on uudistettu ja pari uutta vanhentunut; taannoiset vanhukset ovat tosin poissa, mutta toisia on ilmestynyt sijaan, jotka asuvat samallaisissa majoissa, ovat samannimisiä, kaitsevat samaa tummatukkaista lapsiparvea ja ovat kasvoiltaan ja käytökseltään niin edeltäjäinsä kaltaisia, että heitä tuskin toisiksi tiesi.

Puutoksena yhteiskunnassamme oli se, että ulkoapäin niin harvoin tuli joukkoomme raikasta verta ja elämää. Jokseenkin voimakasta rotua olevat asukkaat ovat melkein kaikki keskenään hyvin läheistä sukua, ja hyvinkin kolmen neljäsosan nimenä oli Camenzind. Se täyttää kirkonkirjojen sivut ja hautausmaan ristit, upeilee öljyvärimaalauksena tahi rohkeatyylisenä leikkaustyönä talojen päätyseinillä ja on näkyvissä kyytimiehen vaunuissa, talli-ämpäreissä ja venheissä. Isänikin tuvan oven yläpuolelle oli maalattu: "Jost ja Franziska Camenzind ovat rakentaneet tämän talon", mikä ei kuitenkaan tarkoittanut isääni, vaan hänen esi-isäänsä; ja vaikka minäkin kuten luultavaa on kerran kuolisin lapsia jälkeeni jättämättä, niin tiedän kuitenkin, että uudelleen taas tuohon vanhaan pesään joku Camenzind muuttaa, jos se vaan muutoin siihen saakka kestää ja kattoa päällänsä pitää.

Huolimatta näennäisestä yksivärisyydestä oli yhteiskunnassamme kuitenkin sekä hyviä että pahoja, ylhäisiä ja alhaisia, mahtavia ja vähäväkisiä, monen viisaan rinnalla pieni huvittava narrinjoukkue, hassahtavia ollenkaan huomioonottamattakaan. Kuten yleensä oli tämäkin suuren maailman pienoiskuva, ja kun suuret ja pienet, älymestarit ja narrit olivat keskenään eroittamattomasti sukulaisia, astuivat usein ylpeys ja pöyhkeilevä kevytmielisyys toistensa varpaille saman katon alla, niin että elämämme kyllä tarjosi riittävästi aineksia ihmisluonnon syvimpien ominaisuuksien tutkimiseen. Ainoastaan salaperäisyyden ja itsetiedottoman masentumisen tukahduttava huntu tuntui peittävän kaikki. Riippuvaisuus luonnonvoimista ja vaivaloinen rehkiminen toimeentulon eteen olivat painaneet aikojen kuluessa jo ilman sitäkin vanhuuttaan vaappuvan sukumme luonteeseen syvämietteisyyden piirteitä, jotka tavallaan sopivatkin kasvonpiirteiden karkeuteen ja särmikkäisyyteen, mutta eivät koskaan mitään, ei ainakaan iloisia, hedelmiä kantaneet. Ilomielin kohdeltiinkin senvuoksi paria narria, jotka olivat kylläkin hiljaisia ja vakavia, narreja ollakseen, mutta silti kykenivät vaihtelua antamaan ja herättämään pilanhalua ja raikasta naurua. Ja kun joku heistä jollain uudella kepposellaan sai puheen itsestään kiertämään, kajasti Nimikonin poikain ruskeilla, ryppyisillä kasvoilla poutainen välke, ja aivan suussa sulavaksi kohosi pilan tuottama nautinto, kun siihen ryydiksi hiipi farisealainen itsetunto omasta ylemmyydestä, joka esti miehen itsensä moisiin erehdyksiin ja harha-askeliin horjahtamasta. Siihen lukuisaan joukkoon, joka horjahteli vanhurskaitten ja syntisten välimailla, ja joka kernaasti olisi kummankin puolelta nauttinut nautintoon kelpaavan, kuului myös minun isäni. Ei yhtään koiranjuonta keksitty, ettei se olisi täyttänyt hänen sydäntään autuaalla levottomuuden tunteella, ja niin hän vaarui kahtaanne, milloin osaa-ottavaisesti veitikkata ihaellen, milloin lujalla omanarvon tunteella teatterimaisesti viitaten omaan nuhteettomuuteensa.

Enoni Konrad taasen kuuluikin jo suorastaan narrien joukkoon, olematta silti kuitenkaan järjeltään hiventäkään tyhmempi kuin isäni tahi kylän muut sankarit. Päinvastoin oli hän täydellinen älyniekka, jota vaivasi rauhaton keksimishalu, mitä toiset olisivat saaneet häneltä sydämestään kadehtia. Mutta vika oli vaan siinä, ettei hänelle mikään onnistunut. Oikeastaanhan oli yksi hänen etevistä puolistaan se, että hän, vaipumatta noloon mietiskelevään torkuntaan, ryhtyi aina vaan puuhaamaan jotakin uutta, samalla kuitenkin aina eloisasti tuntien yritystensä surettavan koomillisuuden. Tuota pidettiin kuitenkin vaan jonakin hänen naurettavana erikoisominaisuutenaan, jonka vuoksi hän yhteiskunnassamme sai olla ja elää aivan itseoikeutettuna pilapukkina. Häneen nähden isäni alituisesti vaappui sinne tänne vuoroin häntä ihaillen, vuoroon halveksuen. Jokainen uusi ehdotus, jonka hänen lankonsa teki, saattoi isäni tavattoman levottomaksi ja uteliaaksi, jota mielentilaa hän turhaan koetti salata pilkallisilla kysymyksillään ja viittauksillaan. Ja kun enoni joskus luuli olevansa puuhainsa onnistumisesta ihan varma ja rupesi esiintymään suurena keksijänä, viehättyi isäni joka kerta samaa uskomaan liittyen tuon neron kannattajaksi toivorikkaalla veljellisyydellä, mutta kun aivan välttämätön epäonnistuminen olikin tapahtunut, holvasi isäni suorastaan enoni vihansa ja pilkkansa ylenpalttisuudella, kuukausimääriin pitämättä häntä tuskin sanan ja katseen arvoisena, sillävälin kun tämä vaan kohautteli olkapäitään.

Konradiamme sai kylämme kiittää ensimäisestä purjevenheestään, ja isäni sai siihenkin kokeiluun ruuhensa antaa. Sirosti valmisti enoni kalenterin puupiirrosten mukaan venheeseen purje- ja köysilaitteet, ja jos ruuhemme lopuksi huomattiinkin purjevenheeksi liian kapeaksi, niin eihän se lopultakaan ollut Konradin syy. Valmistukset kestivät viikkokausia, isäni muuttui melkein elohopeaksi jännityksestä, toivosta ja pelosta, ja muukin kylä puheli ainoastaan Konrad Camenzindin uusimmasta yrityksestä. Se oli meille muistorikas päivä, jolloin uusi venheemme piti eräänä tuulisena syyskesäpäivän aamuna aalloille laskettaman. Onnettomuuden pahaenteiset aavistukset saivat isäni pysyttelemään syrjässä koko puuhasta ja kieltämään minutkin suureksi surukseni lähtemästä mukaan vesille. Füsslileipurin poika yksinään meni purjehdustaiteilijalle kumppaniksi. Koko kylä oli kokoontunut pihallemme ja puutarhaan katsomaan tuota ennenkuulumatonta näytelmää. Järvellä puhalteli veltto itätuuli. Aluksi täytyi soutaa, siksi kunnes venhe ehti tuulenhenkeen, purjeensa pullistutti ja ylpeänä läksi pois aaltoja pitkin liukumaan. Ihmetellen näimme sen lähimmän vuoriniemekkeen taakse katoavan ja valmistauduimme sukkelaan enoa hänen palatessaan jo voittajana tervehtimään sekä ivallisia takapanettelujamme häpeämään. Mutta yöllä takaisin palatessaan ei venheessä enää ollutkaan purjeita, laivurit olivat paremmin kuolleita kuin eläviä ja leipurin poika yski ja sanoi: "Suurin huvi meni teiltä kuitenkin suun sivu, sillä helposti olisi voinut ensi sunnuntaiksi sattua pari hautajaiskemuja". Isäni täytyi nitoa ruuheensa kaksi uutta lautaa, ja sen jälkeen ei ole konsanaan purje järven sinipintaan kuvastellut. Konradille huudettiin vielä kauan jälkeenpäin, kun hänellä oli jonnekin kiire: "Laita purjeet kuntoon, Konrad!" Isäni nieli kiukkunsa, ja vielä kauan aikaa jälkeenpäin, kun onneton enoni tuli häntä vastaan, katsoi hän vaan poispäin syläisten pitkän sylen sanomattoman halveksimisensa osoitteeksi. Tätä kesti niin kauan, kunnes Konrad eräänä päivänä suositteli hänelle uutta, tulenkestävää leivinuuniaan, joka sittemmin saattoi keksijänsä suunnattoman pilkan alaiseksi ja maksoi isälleni neljä taaleria puhdasta rahaa. Voi sitä, joka uskalsi muistuttaa hänelle tästä neljän taalerin jutusta? Kun kerran myöhemmin hätä saapui taloomme vieraaksi, sanoi äitini noin sivumennen, että olisipa nyt hyvä olemassa sekin synnillisesti tuhlattu raha. Isäni sävähti punaiseksi aivan paidankaulusta myöten, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja sanoi ainoastaan: "Soisinpa ne yhtenä ainoana sunnuntaina juoneeni!"

Kun talvi oli lopussa, alkoi myrskyinen föhn-tuuli syvänkumisevan huminansa, jota alppien asukas vavisten ja kauhulla kuuntelee, ja jota hän vieraalla maalla, nääntyen koti-ikävästä, kaipaa.

Kun föhn lähestyy, tuntevat sen miehet, vaimot, vuoret, metsän eläimet ja karja jo aikoja edeltäpäin. Lämmin syvä suhina ilmoittaa sen tulon, jota ennen melkein aina tuntuu viileitä vastapuuskia. Sinivihreä järvi muuttuu parissa silmänräpäyksessä musteenmustaksi, ja kuohahtaa äkkiä valkoisiksi vaahtoharjoiksi. Ja meren tavoin sen jälkeen tuo äsken, muutama minuutti sitten, niin rauhallinen järvi jyristen syöksee rantoja vastaan, katkerassa raivossaan sen kallioihin sumuksi pirstoutuen. Koko seutu näyttää samalla ikäänkuin pelokkaan arkana lysähtävän kokoon. Huipuilla, jotka muutoin kaukaisuudessa sinertivät, voi nyt laskea kallioiden luvun, ja ennen kaukaisuudesta ruskeina pilkkuina silmiisi siintäneet kylät näkyvät nyt selvästi kattoineen, päätyineen ja ikkunoineen. Pelokkaan lauman tavoin kokoutuu kaikki yhteen, vuoret, niityt ja talot. Ja niin alkaa jyrisevä pauhu, tuntuu kuin maanpohja vapiseisi. Kuohuvia aaltoja kuljettaa myrsky savuna ilman läpi, ja alituisesti, yölläkin, kuuluu myrskyn epätoivoinen taistelu vuoristosta. Hetkistä myöhemmin kertoo huhu kautta kylien umpeen peittyneistä kaivoista, murskautuneista rakennuksista, rikki ruhjoutuneista venheistä, kadotetuista isistä ja veljistä.

Lapsena pelkäsin föhn-tuulta, jopa sitä vihasinkin. Mutta kun poikuuden hurjuus rinnassani heräsi, rupesin rakastamaan tuota kapinoitsijaa, tuota ijankaikkisesti nuorta ja röyhkeää ratsastajaa, joka kevään tuloa ennustaa. Ihana oli se elämää pursuavana, rajuna ja toivorikkaana esiin rynnätessään, ihana, kun se taistelunsa alkoi, myrskyten, nauraen, voihkien, ulvoen läpi kuilujen kiidättäessään, lunta vuorilta ahmiessaan ja jäykkiä vanhoja honkia karkein käsin kumarruttaessaan ja niistä huokauksia esiin pusertaessaan. Myöhemmin muuttui rakkauteni syvemmäksi ja nyt kertoi föhn minulle suloisesta, kauniista, rikkaasta etelänmaasta, josta aina yhä uudelleen ilman, lämmön ja valon virtoja kumpuilee, täällä vuoriin musertuakseen ja vihdoin pohjolan kylmillä mailla verensä kuiviin vuodattaakseen. Ei ole mitään harvinaisempaa ja kalliimpaa kuin tuo suloinen föhn-kuume, joka föhn-tuulen aikoina palaa vuoriston ihmisten ja erittäinkin naisten veressä, poistaa unen ja kiihoitellen kaikkia aisteja hyväilee. Se on etelän hengetär, joka yhä uudelleen myrskyten ja leimuten tunkeutuu köyhemmän, hennomman pohjolan sisarrintaan ja julistaa lumien peittämille alppikylille, että jälleen Italian purppurassa väreilevien järvien rannoilla kevätesikot, narsissit ja mantelikukat kukoistavat.

Mutta sitten kun föhn on loppuun puhaltanut ja viimeiset likaiset lumivyöryt tiensä ovat löytäneet, silloin vasta seuraa kaikista kaunein. Silloin kuroittelevat pitkin vuorien rinteitä kaikilla puolilla kukkasin kukoistavat, kellahtavat ruohomatot. Lumihuippuiset vuoret kohottavat kruunujaan puhtaina ja autuaina sekä välkyttävät jäävirtojaan, järvi muuttuu siniseksi ja lämpimäksi sekä kuvastelee pinnassaan aurinkoa ja pilvien ikiteitä.

Kaikki tuo voi antaa sisältöä lapsen elämälle ja hätätilassa myös kokonaisen ihmisijän kululle. Ihmisen huulilta ei ole koskaan jumalan sana niin selvänä ja keskeymättömänä virrannut, kuin näiden puhe jumalasta oli. Joka sen itselleen lapsuudessaan omisti, sen sydämessä kaikuu se koko elämän ajan suloisena, voimakkaana ja peloittavana, eikä sen pauloista voi koskaan irti päästä. Se, joka on kotoisin vuorilta, saattaa vuosikausia tutkia viisaustiedettä ja luonnonhistoriaa sekä niin juurittaa sydämestään tiehensä vanhan Herran-Jumalan, — kuullessaan föhn-tuulen pauhaavan tahi lumivyöryn puita katkovan, vapisee sydän hänen rinnassaan ja hän ajattelee jumalaa ja kuolemaa.

Isäni tupasen vieressä oli pieni aidattu puutarha. Siinä kasvoi katkeran makuista salaattia, juurikkaita ja kaalia, sitäpaitsi oli äitini istuttanut sinne liikuttavan kapean, vaatimattoman kukkapenkin, jossa pari ruusupensasta, georgiini ja kourallinen reseedoja toivottomuudessaan ja ikävissään nääntyivät. Puutarhan ja järven välillä oli pienoinen somerpenger. Siinä oli pari rikkinäistä ruukkua, muutamia lautoja sekä paaluja, alhaalla vedessä köydessään venheemme, joka vielä siihen aikaan joka toinen vuosi uudelleen tilkittiin ja tervattiin. Ne päivät, jolloin tämä tapahtui, ovat painuneet syvään muistooni. Ne olivat kevätkesän lämpimiä jälkeenpuolisia, jolloin keltaiset kesäperhoset tanssivat puutarhassamme auringon valossa, järvi oli rasvatyyni, sininen ja rauhallinen, väliin vähän väreilevä, vuorten huiput autereen peittämät, ja tuolla pienellä somerpenkereellämme tuoksusi väkevä pien ja öljyvärin haju. Vielä jälkeenkinpäin tuoksusi ruuhi koko kesän ajan tervalta. Ja milloin hyvänsä monta vuotta myöhemmin tunsin nenässäni jossain meren rannalla käydessäni tuon omituisen veden ja tervan sekaisen hajun, kuvastui mieleeni hetipaikalla tuo pieni oman järvemme ranta, ja niin näin isäni jälleen paitahihasillaan käyttelevän sivellintään ja keltaisten perhosten lyövän ilmassa häilyvää leikkiään. Sellaisina päivinä oli isäni tavattoman hyvällä tuulella, vihelteli itsekseen, jota hän oivallisesti osasikin, ja kukatiesi hiukan laulaa hyräyttikin itsekseen, vaikkakin sen puoliääneen. Äiti keitti silloin jotakin hyvää illalliseksi, tehden sen siinä hiljaisessa toivossa, ettei Camenzind sinä iltana menisi ravintolaan. Kuitenkin hän meni.

En voi väittää, että vanhempani olisivat mitenkään joko edistäneet tahi estäneet sieluni kehitystä. Äidilläni oli aina työtä enemmän kuin tarpeeksi ja isäni ei ollut maailmassa mitään niin vähän harrastanut kuin kasvatuskysymyksiä. Hänelle oli aivan kylliksi siinä, että hän jaksoi hoitaa kitukasvuiset omenapuuparinsa, pitää perunamaapalasensa kunnossa ja katsoa että heiniä oli riittävästi. Mutta noin joka toinen viikko ennen ulosmenoaan otti hän minua kädestä ja vei minut sanaasanomatta tallin heinäylisille. Siellä toimitettiin sitten harvinainen jonkinmoinen rangaistus- ja sovitusmeno: sain selkäsaunan, ilman että isäni tiesi paremmin kuin minäkään, miksi. Ne olivat vaan kostottaren alttarille uhrattuja hiljaisia uhreja ja ne suoritettiin ilman saarnaa hänen huuliltaan paremmin kuin huutoa minun, jonkinmoisena velkapäänä verona jollekin salaperäiselle voimalle. Aina kun myöhempinä vuosinani kuulin puhuttavan "sokeasta kohtalosta", muistin nämä salaperäiset menot ja tuntuivat ne minusta tuon käsitteen plastilliselta esitykseltä. Tietämättänsä seurasi hyvä isäni tässä tuota elämän yksinkertaista kasvatusoppia, jota aina saamme kokea, kun salama kirkkaalta taivaalta leimahtaa, ja jättää meidät miettimään, millä pahoilla teoilla olemme jälleen ylimmät voimat kamppailuun haastaneet. Paha kyllä, en minä tullut tällaista itsetutkistelua viljelleeksi, vaan otin tämän opetustavan vastaan välinpitämättömästi, ilman tarpeellista tuomiolle käyntiä, taikka myöskin uhkamielisesti, aina sellaisina iltoina mielessäni iloiten jälleen sakkoni maksaneeni ja niin rangaistuksesta taas pariksi viikoksi päässeeni. Paljoa itsenäisempi olin esiintyessäni vanhempiani vastaan silloin, kun he halusivat totuttaa minua työhön. Käsittämätön ja tuhlaavainen luonto oli yhdistänyt minuun kaksi vastakkaista lahjaa: aivan tavattomat ruumiinvoimat, mutta ikävä kyllä aivan yhtäsuuren pelon työtä kohtaan. Isäni pani kaikki voimansa liikkeelle tehdäkseen minusta käyttökelpoisen pojan ja apulaisen, mutta minua nuo työt vaan muka häpäisivät, ja vielä kimnasistina ollessani pidin kaikista antiikin sankareista eniten Herkuleesta juuri sen vuoksi, että hänet pakoitettiin noihin kuuluisiin, vaivaloisiin töihin. Joskus en tiennyt mitään hauskempaa, kuin joutilaana vetelehtiä kallioilla, niityillä ja järven rannalla.

Vuoret, järvi, myrsky ja aurinko olivat ystäviäni, kertoivat minulle, kasvattivat minua ja olivat minulle kauan aikaa rakkaammat ja tutummat kuin mitkään ihmiset ja ihmiskohtalot. Mutta vasituisia lemmikkejäni olivat pilvet, joita pidin parempina kuin kimaltelevaa järveä, surullisia honkia ja aurinkoisia vuoria.

Sanokaa minulle mies, joka maailmassa paremmin pilvet tuntee ja niitä enemmän rakastaa kuin minä? Tai sanokaa minulle jotakin, joka on kauniimpaa kuin pilvet! Ne ovat iloa ja silmien sulostusta, siunausta ja jumalanlahjaa, vihaa ja kuolemanvoimaa. Ne ovat helliä, herkkiä ja rauhallisia kuin vastasyntyneiden sielut, ne ovat kauniita, rikkaita ja anteliaita kuin hyvät enkelit, ne ovat synkkiä, kaikkialla ahdistavia, armottomia kuin kuoleman lähettiläät. Hopeisina leijailevat ne keveissä kerrostumissa, hymyten purjehtivat ne kultaruskoisina, kellan, punertavan ja sinertävän väikkeessä seisahtuvat ne levähtämään. Synkkinä hiipivät ne hiljaa kuin murhamiehet, suhisten lennättävät ne eteenpäin nurinniskoin kuin hurjat ratsastajat, ja alakuloisen erakon tavoin viipyvät ne surullisina vaaleassa korkeudessaan. Ne muistuttavat autuaitten saaria, siunaavia enkeleitä, uhkaavia käsiä, lepattavia purjeita ja kuljeksivia kurkia. Ne leijailevat jumalan taivaan ja köyhän maan välillä kaiken inhimillisen kaipuun kauniina vertauskuvana, kuuluen molemmille — maan unelmina, joissa se syntisen sielunsa antaa taivaan puhtauteen kohota. Ne ovat kaiken vaeltamisen, kaiken hakemisen, kaipuun ja koti-ikävän iankaikkinen vertauskuva. Ja samoin kuin ne ovat taivaan ja maan välillä epäröivinä, kaipaavina ja paatuneina, samoin viipyvät ihmisten sielut epätietoisina, kaivaten, mutta uhkamielisinä ajan ja ijankaikkisuuden välillä.

Oi, nuo kauniit, leijailevat, väsymättömät pilvet! Tietämättömänä lapsena niitä rakastin, katselin, enkä aavistanut, että itsekin pilven tavoin läpi elämän kiitäisin — vaeltajana, kaikkialla vieraana, vaappuen ajan ja ijankaikkisuuden välillä. Lapsuuden päivistä alkaen ovat ne olleet minulle rakkaita ystäviä ja sisaria. Kadun yli mennessäni en voi olla niille päätäni nyökäyttämättä, me tervehdimme toisiamme ja hetkisen silmästä silmään katselemme. En ole myöskään unhottanut, mitä kerran niiltä opin: niiden muodot, värin, piirteet, leikit, karkelot, tanssit ja lepohetket, ja niiden harvinaiset maasta ja taivaasta kertovat tarinat.

Erittäinkin muistan tarinan lumiprinsessasta. Tapahtuman paikka on keskellä vuoristoa, kevättalven aikaan, kun lämmin tuuli puhaltaa alhaalta laaksoista. Lumiprinsessa ilmaantuu pienen seurueen kanssa pyörryttävästä korkeudesta ja valitsee itselleen lepopaikaksi laajan kattilalaakson tahi jonkun leveämmän huipun. Kateellisena näkee petollinen pohjatuuli puhtaan hengettären laskeutuvan lepäämään, hiipii himokkaana vuorta ylös ja hyökkää äkkiä hänen päällensä raivoten ja pauhaten. Hän heittää prinsessaa vastaan rikkirevityitä, mustia pilvenriekaleita, pilkkaa häntä, sättii häntä ja tahtoisi ajaa hänet pois. Hetkisen on prinsessa rauhaton, odottaa, kärsii, ja usein kohoaa hän päätään pudistellen, hiljaa ja pilkallisena jälleen korkeuteensa takaisin. Mutta usein kokoaa hän myös äkkiä pelokkaat ystävättärensä ympärillensä, paljastaa häikäisevän ruhtinaalliset kasvonsa ja poistaa vuorenhaltijan kylmin käsin luotansa. Tämä vapisee, ulvoo ja pakenee. Ja prinsessa asettuu jälleen rauhallisesti levolle, käärii istuimensa laajalta ympäriinsä harmajaan sumuun, ja kun sumu on haihtunut, ovat laaksot ja kukkulat kirkkaat ja välkkyvät, puhtaan, pehmeän, vastasataneen lumen peittämät.

Tässä sadussa oli jotakin niin ylhäisen hienoa, jotakin kauneuden kunniasta ja sielusta, että se minua ihastutti ja liikutti pientä sydäntäni kuin iloinen salaisuus.

Pian tuli myöskin aika, jolloin sain itse pilviä lähestyä, astua niiden väliin ja katsella monta niiden joukosta yläpuolelta. Olin kymmenen vuoden vanha, kun ensi kerran nousin vuoren huipulle, Senn-alpin huipulle, jonka juurella kylämme Nimikon on. Siellä näin minä ensikerran vuorien kauhut ja kauneudet. Syviä kuiluja, täynnä lunta ja lumivettä, vihreitä jäävirtoja, ja kaiken yllä kuin kellonkupu korkeana ja pyöreänä taivas. Joka kymmenen vuotta on elänyt ahdattuna vuoren ja järven väliin ja läheisten kukkuloiden aitaamana, se ei unohda sitä päivää, jolloin ensi kerran hänen yllään kaareutuu vapaana suuren taivaan kansi ja ympärillään leviää ääretönnä taivaan ranta. Jo ylös noustessani hämmästytti minua, että nuo tutut alhaalta niin usein näkemäni rosot ja kallioseinämät olivatkin niin mahtavan suuret. Ja nyt näin pelolla ja riemulla, ensi kerran mahtavan silmänräpäyksen valtaamana, kuinka koko tuo ääretön avaruus ikäänkuin joka haaralta tunkeutui päälleni. Niin satumaisen suuri oli siis maailma! Koko meidän kylämme, joka ikäänkuin katosi alhaisuuden syvyyteen, oli vaan pieni, kirkas täplä. Ja ne huiput, jotka laaksosta katsoen näyttivät olevan aivan toistensa läheisyydessä, olivatkin toisistaan monen tunnin matkan päässä.

Silloin rupesin aavistamaan, että olin nähnyt maailmaa vaan silmänvilahdukselta enkä sen laveammalta, ja että tuolla ulkona saattoi vuoria seistä ja vuoria kaatua ja suuria asioita tapahtua, ilman että niistä hiljaisinkaan tieto syrjäiseen vuorenkoloomme kerkesi. Mutta samalla rupesi sielussani jotakin väräjämään kompassineulan tavoin ja itsetiedottomasti pyrkimään tuonne suureen kaukaisuuteen. Ja nyt vasta ymmärsin oikein pilvien kauneuden ja surumielisyyden, kun näin, mitä loppumattoman kaukaisuuden polkua ne kulkivat.

Molemmat täysikasvuiset seuraajani kehuivat reipasta vuorelle nousuani, levähtivät hetkisen tuolla jääkylmällä huipulla ja nauroivat minun käsittämättömälle ihastukselleni. Mutta minä, päästyäni selviämään suuresta hämmästyksestäni, mylvin suorastaan ilosta ja liikutuksesta ikäänkuin härkä kirkkaaseen ilmaan. Se oli minun ensimäinen luonnonlauluni kauneudelle. Olin odottanut kuulevani uhkaavan kaiun jylinän vastaan, mutta huutoni kaikui pois rauhallisiin korkeuksin jäljettömästi, heikon linnun huudon lailla. Silloin häpesin ja olin hiljaa.

Tämä päivä mursi jonkun jään elämästäni. Sillä nyt tapahtui sattuma toisensa jälkeen. Ensinnäkin otettiin minut yhä useammin mukaan vuorimatkoille, vaikeammillekin, ja minä tunkeuduin erityisellä mieltä painostavalla hekumalla korkeuksien suuriin salaisuuksiin. Senjälkeen pantiin minut vuohia paimentamaan. Eräällä niistä vuorenkaltaista, joille tavallisesti laumani ajoin, oli pieni tuulilta suojainen nurkka, jossa kasvoi sinertäviä katkerokukkia ja joka oli rakkain paikkani maailmassa. Kylää ei näkynyt sinne ja järvestäkin vaan vuorien yli kapea, kirkas kaistale; sen sijaan loistivat kirkasväriset kukat, sininen taivas kaareutui lumihuipusta huippuun kuin teltin katto ja vuohien kellojen hienon kilinän ohella kaikui lakkaamatta jonkun matkan päässä olevan vesiputouksen pauhu. Siellä loikoilin paistatellen itseäni, töllistellen pieniä valkoisia pilviä ja loruten puoliääneen itsekseni, kunnes pukit laiskuuteni huomasivat ja kohta olivat valmiit tekemään kaikenmoisia kiellettyjä tepposia. Ja sen kautta sattui minulle jo ensi viikoilla ankara keskeytys ihanassa laiskurinelämässäni, kun putosin pukkineni muutamaan vuorenhalkeamaan. Pukki kuoli, minun pääkalloani pakotti ankarasti ja muutenkin olin kuin surkeasti pieksetty, juoksin kotiani, mutta palautettiin takasin manauksilla ja valituksilla.

Helposti olisi tämä seikkailu saattanut olla minun ensimäinen ja viimeinen. Silloin olisi tämä kirja jäänyt kirjoittamatta ja monet muut vaivat kokematta sekä hulluudet tekemättä. Olisin luultavasti nainut jonkun serkuistani tahi makaisin kentiesi myös jossain unohdettuna, jäätyneenä jäävirran vesissä. Eikähän sillä väliä. Mutta kaikki tapahtui toisin, eikä minun asiani ole vertailla tapahtumattomia tapahtuneisiin.

Isäni teki silloin tällöin pientä palvelusta Welsdörferin luostariin. Kerran sattui hän kipeäksi ja käski minun mennä sinne hänen sijastaan siitä ilmoittamaan. Sitäpä minä en tehnyt, vaan lainasin naapurilta kynän ja paperia sekä kirjoitin oikein kiekuraisen kirjeen luostariveljille, annoin sen sananviejävaimolle sekä menin niine teineni vuorille.

Seuraavalla viikolla tullessani eräänä päivänä kotia oli isäni siellä jo valmiina odottamassa tuon kauniin kirjeen kirjoittajaa. Minua hiukan jo peloitti, mutta hän vaan kiitti minua ja kehoitti enemmän opiskelemaan. Eno Konrad oli sillä kerralla jälleen suosiossa ja hän otettiin avuksi. Luonnollisesti innostui hän asiaan kohta, ja haaveili, että minun piti oppia ja myöhemmin oikein asioita tutkia, minusta piti tulla oppinut herra. Isä antoi myöskin vakuuttaa itsensä asian tarpeellisuudesta, ja niin kuului myös minun kohtaloni noihin samoihin vaarallisiin eno-yrityksiin, joihin leivinuuni, purjevenhe ja monet muut samallaiset mielikuvitelmat olivat kuuluneet.

Alkoi niin ankara opiskelu, latinan, raamatun historian, kasviopin ja maantieteen tutkistelu. Tuo kaikki huvitti minua suuresti, enkä ollenkaan ajatellut, että nuo vieraat asiat saattoivat maksaa minulle kotimaani ja monta kaunista vuotta. Latinan ainoan laita ei ollut se. Isäni olisi tehnyt minusta talonpojan, vaikkapa olisin tainnut viri illustres ulkoa edes ja takaisin. Mutta tuo viisas mies oli nähnyt olemukseni perusluonteen, jossa painopisteenä ja päähyveenä oli aivan voittamaton laiskuuteni. Milloin vaan suinkin pääsin, juoksin pois työstäni, ja riensin sen sijaan vuorille tahi makasin syrjässä piilossa läheisellä vuorenkaltaalla, luin, uneksuin ja laiskottelin. Lopullisesti varmistuttuaan iässä huomiossaan antoi hän minun olla.

Sanottakoon tässä tilaisuudessa sananen vanhemmistani. Äitini oli ollut aikoinaan kaunis, mutta siitä oli nyt jäljellä ainoastaan luja ja suora vartalo sekä miellyttävät tummat silmät. Hän oli suuri, erinomaisen väkevä, ahkera ja hiljainen. Vaikka hän oli kehumatta yhtä viisas kuin isäni ja ruumiinvoimiltaan häntä väkevämpi, ei hän kuitenkaan huoneessaan hallinnut, vaan luovutti hallinnon isälleni. Isäni taas oli keskikokoinen, heikko- ja hentojäseninen, mutta itsepäinen ja viisas, jonka kirkkailla kasvoilla oli täynnänsä pieniä, harvinaisen elokkaita poimuja. Huomattavat olivat lyhyet, pystysuorat kulmapoimut. Niinpian kun hän kulmakarvojaan liikutti, synkistyivät ne, antaen hänen kasvoilleen surullisen kärsivän ilmeen; silloin näytti siltä, ikäänkuin koettaisi hän miettiä jotakin hyvin tärkeää, mutta jo itsekin edeltäpäin tietäisi, ettei hän kysymystä koskaan ratkaistuksi saisi. Olisi voinut pitää häntä raskasmielisenä, mutta niin ei kuitenkaan kukaan ajatellut, mutta melkein kaikki seutumme asukkaat ovat aina luonteeltaan keveän surumielisiä, johon on syynä pitkät talvet, vaarat, vaivaloinen elämisen eteen ponnistelu ja syrjäisyys maailmasta.

Molemmilta vanhemmiltani olen saanut osia olemukseeni. Äidiltäni vaatimatonta elämänviisautta, hiukan jumalaan luottamusta sekä hiljaisen, harvapuheisen luonteen. Isältäni taas pelon lujia päätöksiä kohtaan, tuhlaavaisen rahan pitelemistaidon sekä kyvyn juoda paljo ja oikein harkinnan mukaan. Tämä viimemainittu ominaisuus ei kuitenkaan osoittautunut minussa tänä hentona ikäkautena. Ulkonaisesti on minulla isältäni silmät ja suu, äidiltäni raskas ja luja käynti sekä ruumiinrakennus ynnä tuimat lihasvoimat. Isältäni ja rodultani yleensä sain elämään astuessani tosin sen talonpoikaisen viekkaan järjen, mutta myös suruisen luonteen ja taipumuksen perusteettomaan raskasmielisyyteen. Kun määräni oli kerran oleskella kaukana kotimaastani vieraitten keskellä, niin olisihan ollut parempi saada tuon sijasta jonkun verran käytännöllistä liikkuvaisuutta ja iloista kevytmielisyyttä.

Siten varustettuna ja päälläni uusi puku astuin matkalleni maailmaan. Vanhempaini lahjat ovat kestäneet koetuksen, sillä maailmassa olin ja elin omien voimaini varassa. Mutta jotakin on täytynyt puuttua, jota eivät tieteet eikä maailma ole minulle koskaan antaneet. Vaikka vielä tänäänkin taidan kiivetä vuoren huipulle yhtä hyvin kuin koskaan ennen, kävellä tahi soutaa kymmenen tuntia ja hätätilassa paljain käsin lyödä miehen kuoliaaksi, niin puuttuu minulta elämisen taitoa yhtä paljo tänään kuin koskaan ennen. Aikaisin alkanut yksipuolinen seurustelu maan, sen kasvien ja eläinten kanssa oli kasvattanut minuun hyvin vähän yhteiskunnallisia kykyjä ja vielä nytkin ovat uneni selvänä todistuksena siitä, kuinka paljo minulla paha kyllä on taipumuksia puhtaasti animaaliseen elämään. Uneksun nimittäin hyvin usein makaavani merenrannalla jonakin eläimenä, useimmiten hylkeenä, ja tunnen silloin niin voimakasta hyvinvointia, että herätessäni ei minua ihmisarvoni jälleen tunteminen lainkaan ilahduta tahi tee ylpeäksi, vaan mieluumminkin surulliseksi.

Tavalliseen tapaan sain minäkin kimnaasissa vapaan paikan ja pöydän ja määrättiin minut filoloogiksi. Miksi, ei tiedä kukaan. Mitään toista niin hyödytöntä ja ikävää alaa ei löydy, eikä mitään, joka olisi minusta ikävämpää.

Kouluvuodet kuluivat minulta pian. Tappeluiden ja koulutöiden välillä sattui aina koti-ikävän hetkiä, rohkeita tulevaisuudenunelmia, tieteen harrasta palvelusta. Väliin puuttui asiaan myös minun synnynnäinen laiskuuteni, saattoi minulle kaikellaista harmia ja rangaistuksia, väistyäkseen jälleen uuden innostuksen tieltä.

"Peter Camenzind", sanoi kreikanopettajani, "sinä olet niskoittelija ja jääräpää, sekä pusket kerran vielä pääsi puhki". Katsoin tuota ihraista rilliniekkaa, kuuntelin hänen puhettaan: minusta hän oli koomillinen.

"Peter Camenzind", lausui matematiikanopettajani, "sinä olet nero, kun on kysymyksessä vaan laiskotteleminen, ja minä valitan, ettei ole alempaa numeroa kuin nolla. Tämänpäiväiset työsi arvostelen minus puoleentoista". Katselin häntä, surkuttelin hänen karsaskatseisia silmiään ja huomasin hänet hyvin ikäväksi olioksi.

"Peter Camenzind", sanoi kerran historianprofessori, "et ole mikään hyvä oppilas, mutta siitä huolimatta tulee sinusta vielä kerran hyvä historioitsija. Olet laiska, mutta osaat eroittaa pääasiat sivuseikoista."

Sekään ei minusta ollut niin erityisen tärkeätä. Kuitenkin kunnioitin opettajiani, sillä arvelin heillä olevan hallussaan tieteen, ja tiedettä kohtaan tunsin hämärää, voimakasta kunnioitusta. Vaikka opettajani olivat yksimielisiä laiskuuteeni nähden, edistyin kuitenkin ja istuin keskikohdan yläpuolella. Tosin huomasin hyvin, että koulu ja koulutiedot olivat vaan mihinkään riittämätöntä hajanaista työtä, mutta minä odotinkin myöhäisempiä aikoja. Otaksuin, että näiden koulupoikamaisuuksien jälkeen avautuisi puhdas, henkinen, epäilemätön tieteen tie totuuden tuntemiseen. Silloin vasta saisin tietää, mitä historian hämärä sekasorto, kansojen taistelut, jokaisen yksityisen sielun arat kysymykset merkitsivät.

Vielä voimakkaampi ja eloisampi oli toinen toivo minussa. Halusin mielelläni saada itselleni ystävän.

Tovereissani oli eräs kähärätukkainen, vakava poika, nimeltä Kaspar Hauri, ijältään kahta vuotta minua vanhempi. Hänen käyntinsä, esiintymisensä oli varmaa ja hiljaista, hän piti päätänsä pystyssä ja vakaana sekä puhui vähän toveriensa kanssa. Kuukausimääriä katselin häntä suurella kunnioituksella, pysyttelin kadulla hänen jäljissään ja toivoin, että hän minut huomaisi. Olin mustasukkainen jokaiselle poroporvarille, jota hän tervehti, jokaiselle talolle, jonne näin hänen menevän tai josta näin hänen tulevan. Olin kuitenkin pari luokkaa hänestä jäljellä ja hän piti luultavasti itseään jo minun luokkalaisiani miehekkäämpänä. Koskaan emme ole sanaakaan keskenämme vaihtaneet. Hänen sijastansa liittyi seuraani ilman minun myötävaikutustani eräs pieni, kivuloinen poika. Hän oli nuorempi kuin minä, arka ja lahjaton, mutta hänellä oli kauniit, kärsivät kasvonpiirteet ja silmät. Senvuoksi että hän oli heikko ja huonosti kasvanut, sai hän luokallaan kärsiä paljo ikävyyksiä, sekä haki minusta vankemmasta ja enemmän arvossa pidetystä, suojelijaa. Pian tuli hän niin kipeäksi, ettei hän enää voinut käydä koulua. En häntä kaivannut ja unhotin hänet pian.

Oli sitten luokallamme eräs vallaton vaaleatukka, tuhattaituri, soittoniekka, matkija-eläin ja veitikka. Hänen ystävyyttään en saavuttanut ilman vaivaa, ja asettuipa tuo veitikka ikätoverikseni alituisesti hiukan suojelevan suosivalle kannallekin minuun nähden. Olipa miten hyvänsä, olihan minulla nyt ystävä. Kävin hänen luonansa hänen pienessä huoneessaan, luin pari kirjaa hänen kanssaan, suoritin hänen kreikantehtävänsä ja annoin hänen sen edestä auttaa itseäni laskennossa. Usein menimme myös yhdessä kävelemään ja lienemme silloin näyttäneet samalta kuin karhu ja kärppä. Hän se aina jutteli, nauroi, laski sukkeluuksia eikä koskaan joutunut hämilleen, ja minä kuuntelin, nauroin ja olin iloinen siitä, että minulla oli niin poikamainen ystävä.

Mutta kerran iltapäivällä tulin sattumalta näkemään, miten tuo pieni kujeilija koulun etehisessä parhaillaan esitti eräille tovereilleen muutamia koomillisista mielitempuistaan. Juuri oli hän matkinut erästä opettajaa, nyt huusi hän: "Arvatkaa, kuka tämä on?" ja alkoi ääneensä lausua paria värssyä Homerosta. Sitä tehdessään matki hän minua hyvin osaavasti, ujoa ryhtiäni, aran pelokasta lukutapaani, ylimaalaisen karkeata kieltäni, ja myös minun alituisia tarkkaavaisuudenmerkkejäni, silmäin räpyttämistä ja vasemman silmän sulkemista. Hän piti itseään hyvin onnistuneena ja oli niin sukkela ja ilkeä kuin suinkin.

Kun hän sulki kirjan ja odotti hyvin ansaittuja suosionosoituksia, astuin minä takaa esiin ja kostin. En sanonut mitään, vaan osoitin koko suuttumukseni, häpeäni, raivoni yhdessä ainoassa, jättimäisessä korvapuustissa. Heti sen jälkeen alkoi tunti ja opettaja huomasi entisen ystäväni, joka muutoin oli hänen mielikkinsä, valituksen ja posken punoituksen.

"Kuka sinua noin on opettanut?"

"Camenzind."

"Camenzind, astu esiin! Onko se totta?"

"Kyllä."

"Miksi olet häntä lyönyt?"

Ei vastausta.

"Eikö sinulla ole ollut mitään syytä siihen?"

"Ei."

Niinpä rangaistiin minua ankarasti, ja tyynenä kannoin kohtaloni riemulla ajatellen marttyyrinä kärsiväni. Mutta kun en ollut mikään stoalainen enkä pyhimys, vaan ainoastaan koulupoika, ojensin viholliselleni rangaistuksen kärsittyäni kieleni niin pitkälle kuin voin. Äkämystyneenä karkasi opettaja kimppuuni.

"Etkö häpeä? Mitä tämä merkitsee?"

"Sitä, että tuo tuolla on halpamainen kanalja ja että häntä halveksin. Pelkuri on hän myöskin."

Siihen päättyi ystävyyteni matkijaeläimen kanssa. Hänellä ei ollut paikallaan ketään seuraajaa, ja niin vietin kypsyvät poikuusvuoteni aivan yksinään ilman ystävää. Mutta vaikkakin ihmisten ja elämän ymmärtämiseni senjälkeen on joitakin kertoja muuttunut, niin en voi koskaan olla muistelematta tuota korvapuustia ilman syvää tyydytystä. Toivottavasti ei valkotukkainenkaan ole sitä unohtanut.

Seitsemäntoista vanhana rakastuin erääseen asianajajan tyttäreen. Hän oli kaunis, ja minä olen ylpeä siitä, että elämäni pitkään olen rakastanut vaan kauniita naisia. Mitä hänen ja muiden vuoksi kärsin, siitä kerron toiste. Hänen nimensä oli Rösi Girtanner, ja on hän vielä tänäänkin toisellaisten miesten rakkauden arvoinen kuin minä olen.

Siihen aikaan kohisi kaikissa jäsenissäni vielä käyttämätön nuoruudenvoima. Sotkeuduin tovereineni hulluihin tappelunkahakoihin, olin ylpeä ollessani paras painija, pallonlyöjä, kilpajuoksija sekä soutaja, ja olin siinä sivussa alituisesti surumielinen. Se oli yksinkertaisesti kevään suloista raskasmielisyyttä, joka vaikutti minuun voimakkaammin kuin muihin, niin että ilonani olivat surulliset mielikuvittelut, kuoleman ajatukset ja alakuloiset mietteet. Luonnollisesti ilmestyi sitten sekin toveri, joka antoi minulle luettavaksi Heinen "Laulujen kirjan". Se ei ollut oikeastaan enää mitään lukemista, vaan vuodatin minä runoihin oman täyteläisen sydämeni, kärsin runoilijan kanssa, runoilin ja vaivuin lyyrilliseen haaveiluun, joka sopi luultavasti minun kasvoilleni kuin valkoinen kaulus porsaan kaulaan. Siihen saakka ei minulla ollut ollut aavistustakaan mistään "kaunokirjallisuudesta". Nyt tulikin sensijaan Lenaun, Schillerin, sitten Goethen ja Shakespearin vuoro, ja äkkiä oli tuo veretön varjo "kirjallisuus" muuttunut minulle suureksi jumalaksi.

Suloisella väristyksellä tunsin, kuinka noista kirjoista virtasi sydämeeni elämän tuoksuvan viileä ilma, ja elämän, jota ei ollut koskaan maan päällä ollut, mutta joka oli silti todellista ja halusi nyt liikutetussa sydämessäni aaltoihinsa kuohahtaa ja kohtalonsa kokea. Goethen ja Shakespearen henkilöt kävivät luonani vierailemassa lukukomerossa ullakkokamarissa, jonne kuului ainoastaan läheisen tornikellon lyönti ja tuossa vierellä asustelevan haikaran nokan kalistus. Minulle selveni ihmisolemuksen jumalalliset ja naurettavat puolet: oman ristiriitaisen kesyttömän sydämemme arvoitus, maailmanhistorian syvä tosiasiallisuus, ja mahtava, ihmeellinen hengen voima, joka kirkastaa meidän lyhyet päivämme ja kohottaa meidän vähäpätöisen olemassaolomme välttämättömän ja ijankaikkisen piiriin. Pistäessäni pääni kapeasta ikkunaluukusta näin auringon paistavan katoille ja kapeille solakaduille, kuulin ihmetellen työn ja jokapäiväisyyden pienen melun hälinänä korkeuteeni kaikuvan ja tunsin suurten henkien täyttämän ullakkokamarini ja yksinäisyyden ja salaperäisyyden ympäröivän itseäni kuin jonkun erikoisen kauniin tarinan. Kuta enemmän luin, kuta ihmeellisemmin minuun noiden kattojen ja katujen katseleminen vaikutti, sitä useammin sukelsi vähitellen esiin sydämessäni ujo ja painostava tunne siitä, että minäkin olin kentiesi näkyjen näkijä ja että tuo eteeni levitetty maailma odotti vaan, että nostaisin ilmoille osan sen aarteista, irrottaisin siitä satunnaisuuden ja alhaisuuden hunnun, ja siten tempaisin perikadosta esiin runoilijan voimalla avatun maailman ja vihkisin sen katoamattomuudelle, ikuisuudelle.

Puoleksi häpeissäni aloin hiukan runoilla ja niin täyttyi vähitellen muutamia vihkoja runoilla, suunnitelmilla ja pienillä kertomuksilla. Ne ovat hävinneet ja olivatkin luultavasti arvoltaan mitättömiä, mutta valmistivat itselleni kyllä kylliksi sydämen tykytystä ja salaista riemua. Hitaasti kehittyi näiden yritysten seuraajana itsenäisyys ja itsearvostelu, ja vasta viimeisenä kouluvuotenani tapahtui minulle tuo välttämätön suuri pettymys. Olin jo ruvennut raivailemaan esikoisrunojani säilöstäni pois ja kirjoittelemistani ylipäätänsä hiukan epäilemään, kun sattumalta pari Gottfried Kellerin teosta joutui käsiini, jotka heti luin läpeensä pari kolme kertaa. Silloin tulin äkkiä huomaamaan, kuinka paljo minun epäkypsistä unelmistani puuttui, että ne olisivat olleet oikeaa, läpeensä omintakeista, todellista taidetta, — poltin runoni ja novellini ja katselin maailmaa selvällä päällä ja surullisena, kovan kohmelon kiristämänä.

II.

Pulmakseni rakkaudesta, — niin, niissä asioissa olen aina ollut poikasten kirjoissa. Minulle on naisten rakkaus ollut aina puhdistavaa, harrasta palvelemista, joka lämmittävänä liekkinä leimahtaa raskasmielisyyttäni vastaan ja kohottaa taivaalle rukoilevia käsiään. Jo äidistäni pitäen, ja omainkin epäilevien tunteitteni perusteella kunnioitan naisia yleensä vieraana, kauniina, arvoituksentapaisena sukuna, joka on meitä etevämpi synnynnäisen kauneutensa ja olemuksensa sopusuhtaisen kokonaisuuden vuoksi ja jota meidän tulee pitää pyhänä, koska se on meistä kaukana kuin tähdet ja siniset vuorenkukkulat ja näyttää olevan lähempänä jumalaa. Mutta kun elämän raakuus on siihen lisäksi sinappiaan runsaalla kädellä siroittanut, niin on naisten rakkaus tuottanut minulle yhtäpaljo katkeraa kuin makeaa; tosin jäivät naiset aina korkealle jalustalleen seisomaan, mutta minun osani juhlallisesti rukoilevana pappina joutuikin petetyn narrin tuskallisen koomilliseksi tehtäväksi.

Syömään mennessäni kohtasin Rösi Girtannerin melkein joka päivä. Hän oli noin seitsemäntoista vanha neito, luja ja notkeakasvuinen. Hänen kapeilla, ruskean terveillä kasvoillaan lepäsi hiljainen, sielullinen kauneus, jonka huomasi vielä hänen äidissäänkin ja jonka hän oli perinyt esi-isiltään, Tästä vanhasta, ylhäisestä ja siunatusta suvusta oli lähtenyt kaunis joukko naisia, sukupolvi sukupolven perästä, kaikki hiljaisia ja ylhäisiä, terveitä, aatelisia, poikkeuksetta kauniita. Eräs tuntematon mestari on maalannut Fugger-perheeseen kuuluvan neidon kuvan kuudennellatoista vuosisadalla, ja on se kauneimpia kuvia, mitä koskaan olen nähnyt. Sellaisia olivat Girtannerin naiset ja sellainen oli myös Rösi.

[Fugger, vanha ja rikas kauppias-, pankkiiri- ja ruhtinassuku Augsburgista. Kaarlo V:n kerrotaan Augsburgissa käydessään vierailleen Jacob von Fuggerin luona, jolloin tämä antoi lämmittää hänen huonettaan kaneelilla. "Fuggertochter"-niminen kuuluisa taulu kuvaa erästä tämän suvun naisjäsentä. Suom. muist.]

Tosin en tuota kaikkea silloin tiennyt. Näin vaan hänen hiljaisen ja iloisen arvokkaana kulkevan ja tunsin hänen yksinkertaisen olentonsa aateluuden. Silloin istuin iltaisin hämärässä mietiskellen, kunnes minulle onnistui saada mielikuvitukseni avulla hänen kuvansa selvänä ja tajuttavana eteeni, ja silloin värisytti suloinen salaperäinen vavistus pojan-sieluani. Pian kuitenkin hämmentyivät nämä ilon hetket ja tuottivat minulle katkeria tuskia. Tunsin äkkiä, kuinka vieras hän oli minulle, hän ei minua tuntenut eikä minusta perustanut, vaan oli uneni sieppaama varkaansaalis hänen autuaasta olemuksestaan. Ja juuri kun tunsin sen mitä selvimmin ja tuskallisemmin, näin aina siinä silmänräpäyksessä hänen kuvansa silmäini edessä niin todellisena ja ilmielävänä, että tumma, lämmin aalto tulvahti sydämeeni ja vei oudon tuskan tunteen suonien kaukaisimpaan sopukkaan.

Päivisin saattoi tuommoinen tunnehyrsky sattua keskellä oppituntia tahi keskellä kiivainta tappelua. Silloin suljin silmäni, annoin käsieni vaipua ja tunsin liukuvani välinpitämättömyyden kuiluun, kunnes minut herätti opettajan huomautus tahi toverini nyrkinisku. Siirryin erilleen muista, juoksin ulos ja katselin hämmästyksellä, oudoin unelmin maailmaa. Nyt näin äkkiä, kuinka kaunista ja väririkasta kaikki oli, kuinka kaikesta virtasi elämää ja henkeä, miten kirkkaanvihreä oli virta, punaisia katot ja sinisiä vuoret. Tämä minua ympäröitsevä kauneus ei kuitenkaan saattanut minua hajamieliseksi, vaan nautin minä hiljaa ja surumielisenä. Kuta kauniimpaa kaikki oli, sitä vieraammalta se näytti minusta, ikäänkuin minulla ei olisi ollut siihen mitään osaa, vaan olisin ollut siitä pois suljettu. Sen ohessa johtuivat sumuiset ajatukseni jälleen Rösiin: Jos tällä hetkellä kuolisin, niin ei hän siitä tietäisi, ei siitä välittäisi, eikä surulliseksi tulisi!

Kuitenkaan en toivonut, että hän minut huomaisi. Olisin mielelläni tehnyt jotakin ennenkuulumatonta hänen puolestaan tahi sellaista hänelle lahjoittanut, ilman että hänen olisi tarvinnut tietää, keneltä tuo tuli.

Ja paljo teinkin hänen vuoksensa. Sattui juuri lyhyt lupa-aika ja minut lähetettiin kotia. Siellä suoritin kaikellaisia voimanäytteitä, kaikki vaan mielessäni muka Rösin kunniaksi. Vaikeimmin kavuttavalle huipulle kiipesin sen jyrkintä puolta. Järvelle tein minä turhanpäiväisiä matkoja, pitkät taipaleet lyhyessä ajassa. Tullessani eräältä sellaiselta matkalta päivettyneenä ja nälkäisenä, juolahti päähäni olla iltaan saakka syömättä ja juomatta. Kaikki Rösi Girtannerin tähden. Kaukaisille huipuille ja ennen tuntemattomille kuiluille kannoin minä hänen nimensä kunniaa.

Mutta samalla pääsi minun koulusalissa nuokkunut nuoruuteni myös oikeuksiinsa. Hartiani levisivät voimakkaiksi, kasvoni ja niskani ruskehtuivat ja lihakseni kehittyivät ja paisuivat kaikkialla ruumiissani.

Viimeistä edellisenä lupapäivänä uhrasin rakkaudelleni vaivaloisen kukkaisuhrin. Tosin tiesin monella houkuttelevalla vuoren vierulla, kapeilla maakannaksilla edelweiss-kukkia kasvavan, mutta tuo tuoksuton ja väritön, sairaaloinen hopeakukka oli mielestäni aina ollut sieluton ja tuskin sanottavasti kauniskaan. Sen sijaan tunsin pari yksinäistä alppiruusupensasta, jotka kasvoivat ikäänkuin paenneina muutaman suunnattoman kallion kyljen uomassa, myöhään kukkien ja houkuttelevien vaikeuksien takaa noudettavina. Nyt sen täytyi tapahtua. Ja koska nuoruudelle ja rakkaudelle ei ole mitään mahdotonta, saavutin vihdoin revityin käsin ja horjuvin polvin päämääräni. Vaarallisessa asemassani en tosin voinut hyppiä ilosta, mutta sydämeni riemuitsi ja kuohui hyvästä mielestä, kun varovaisesti leikkasin poikki pensaan jäykät oksat ja sain saaliin käsiini. Takaisin täytyi minun kiivetä kukat suussa, takaperin, ja Jumala yksin tietää, miten minä uhkarohkea poika jälleen pääsin kallion juurelle. Aikoja sitten olivat alppiruusut muualla vuorilla kukkineet, vuoden viimeiset umpuilevat ja hennosti kukoistavat oksat olivat kädessäni.

Seuraavana päivänä kannoin kukkia koko viiden tunnin matkan kädessäni. Alussa tykytti sydämeni innosta lähestyessäni kauniin Rösin kaupunkia; mutta kuta kauemmaksi korkea vuoristo jäi, sitä voimakkaammin veti synnynnäinen rakkaus minut takaisin. Muistan niin hyvin tuon rautatiematkan. Senn-alpit olivat aikoja sitten painuneet näkymättömiin, ja nyt katosivat terävähuippuiset läheisimmätkin vuoret toinen toisensa perään taivaanrannan taa kukin niistä valittaen sydämestäni eroten. Nyt olivat kaikki kotivuoreni poissa, ja laaja, alava, vaaleanvihreä maisema levisi silmäini eteen. Ensi matkallani ei tuo minua niin liikuttanut. Mutta tällä kerralla valtasi minut levottomuus, pelko ja suru, ikäänkuin olisi minut tuomittu matkustamaan kauemmaksi yhä tasaisemmille maille, ja saavuttamattomiksi menettämään vuoreni ja kotiseutuni kansalaisoikeudet. Samalla näin aina Rösin kauniit ja kapeat kasvot edessäni, niin hienoina, niin vieraina ja kylminä sekä minusta välittämättä, että tuskasta ja katkeruudesta hengitykseni pysähtyi. Ikkunoista näin iloisten ja puhdasten maisemien solakoine tornineen ja valkoisine päätyinen liukuvan ohitseni, näin ihmisten nousevan junaan ja siitä pois, kuulin heidän puhuvan, tervehtivän, nauravan ja tupakoivan, laskevan leikkiä, — kaikki he olivat paljaita iloisia alamaalaisia, sukkelia, vapaita ja notkeita ihmisiä, minä taas, ylämaan vakava poika, istuin mykkänä, surullisena ja itseeni sulkeutuneena. Tunsin, etten ollut enää kotona. Tunsin tulleeni ijäksi erilleni temmaistuksi vuoristani, mutta samalla myöskin, ettei minusta ikinä tulisi alamaalaista, ei koskaan niin iloista, niin notkeaa, liukasta ja varmaa kuin he olivat. Heikäläiset tulisivat aina minulla hauskaa pitämään, heikäläinen naisi joskus Girtannerin ja olisi aina tiellänsä askeleen minusta edellä.

Sellaisissa aatoksissa saavuin kaupunkiin. Ensi tervehdysten jälkeen nousin ullakolleni, avasin arkkuni ja otin siitä pakan paperia. Eihän se juuri hienointa ollut, ja kun olin käärinyt alppiruusuni siihen ja sitonut paketin kotoani tuomallani nauhalla, ei se suinkaan näyttänyt miltään lemmen lahjalta. Vakavana vein sen mukanani sille kadulle, jossa asianajaja Girtanner asui, pistäysin ensimäisessä sopivassa silmänräpäyksessä ovesta sisään, katsahdin hiukan ympärilleni puolihämärässä etehisessä ja panin muodottoman kääryni siihen leveälle, hienolle portaalle.

Kukaan ei nähnyt minua, enkä itse koskaan saanut tietää, saiko Rösi tervehdystäni koskaan nähdäkseenkään. Mutta minä olin kiivennyt kallioitten seinämille ja olin pannut elämäni alttiiksi saadakseni laskea yhden ruusunoksan hänen kotinsa portaille, ja siinä oli minusta jotakin suloista, surumielisen iloista, runollista, joka teki minulle hyvää ja jota vielä tänäänkin tunnen. Ainoastaan jumalattomina hetkinäni tuntuu minusta joskus, ikäänkuin olisi tämäkin ruususeikkailu samoinkuin myöhemmät rakkausseikkailuni ollut paljasta Donquichotteriaa.

Tämä ensimäinen rakkauteni ei loppunut koskaan, vaan säilyi sydämessäni kysyvänä, ratkaisemattomana koko nuoruuteni ajan, esiintyen myöhempien rakastumisieni rinnalla ikäänkuin vanhempana sisarena. En vieläkään voi kuvitella itselleni mitään ylhäisempää, puhtaampaa ja kauniimpaa kuin tuo nuori, jalosyntyinen ja tyynikatseinen ylimysneito. Kun monta vuotta myöhemmin Münchenissä eräässä historiallisessa näyttelyssä näin muutaman nimettömän, viehättävän neidon kuvan, tuntui minusta, ikäänkuin olisi haaveileva, surullinen nuoruuteni edessäni ja katsoisi minuun tutkimattoman syvillä silmillään syviin aatoksiinsa vaipuneena.

Sillävälin kehityin minä, hitaasti ja ikäänkuin arvellen tosin, vähitellen täydeksi nuorukaiseksi. Eräästä valokuvastani niiltä ajoilta katselee maailmaan luiseva, suurikasvuinen, huonoihin koululaisen tamineisiin puettu talonpoikaisnuorukainen, jonka silmät ovat hiukan raukeat ja jäsenet keskenkehittyneet ja suhdattomat. Ainoastaan päässä on jotakin pikkuvanhaa ja lujaa. Jonkunmoisella hämmästyksellä huomasin heittäväni poikuuden tavat ja odottelin hämärää ilon esimakua tuntien ylioppilasaikoja.

Minun piti jatkaa opintojani Zürichissä ja olivatpa suosijani suunnitelleet erityistarkoituksia varten jonkunmoista opintomatkaakin. Kaikki tuo kuvastui mielessäni kauniina, klassillisena kuvana: ystävällinen, hymyilevä lehtimaja, jossa olisivat Homeroksen ja Platon rintakuvat, minä siellä istumassa kumartuneena tutkimaan suuria nidoksia, joka haaralla, yli kaupungin, järven, vuorien ja ihanan kaukaisuuden, kirkas näköala. Olin muuttunut järkevämmäksi, mutta samalla lennokkaammaksi, ja iloitsin tulevasta onnestani uskoen vahvasti itse olevani sen onnen arvoinen.

Viimeisenä kouluvuotenani viehätyin tutkimaan italiankieltä ja Italian vanhoja novellinkirjoittajia, joiden tarkemman tutkimisen määräsin tulevaa Zürichin lukukautta varten sivutöistäni ensimäiseksi. Sitten tuli se päivä, jolloin sanoin hyvästit opettajilleni ja isännälleni, laitoin pienen matka-arkkuni kuntoon, naulasin kannen kiinni ja mieluisella surun tunteella jättäen hyvästit aloitin matkani ohitse Rösin talon.

Nyt seuraava lupa-aika antoi minun tuntea elämän katkeraa esimakua ja repi äkkiä ja raa'asti rikki kauniin unelmalinnani. Äitini oli kipeä. Hän makasi vuoteessaan, ei puhunut paljoksi mitään, eikä näyttänyt tuloani juuri huomanneenkaan. Paljoa en siitä välittänyt, mutta kävihän tuo kuitenkin sydämelleni, kun ei iloni eikä nuori ylpeyteni näyttänyt herättävän mitään vastakaikua. Vihdoin selitti isäni, ettei hänellä puolestaan ollut mitään sitä vastaan, että jatkoin lukujani, mutta ettei hänellä ollut antaa minulle rahaa sitä varten. Ellei pieni apurahani riittäisi, saisin itse hankkia tarvittavan lisän. Minun ijässäni oli hän jo aikoja sitten ollut omassa leivässä j.n.e.

Tällä kerralla ei tullut paljo mitään kuljeskelemisesta yhtä vähän kuin soutamisesta ja vuorilla kiipeilemisestäkään, sillä minun täytyi olla työssä mukana kotona ja pellolla, ja vapaina hetkinäni ei minulla ollut halua mihinkään. Ei edes lukemiseen. Suuttuen ja väsyen näin, miten tavallinen arkipäiväinen elämä suurisuisesti vaati itselleen oikeutensa ja ahmi kaiken ylevämmän ja liikarohkeuden, mitä olin tuonut mukanani. Muutoin oli isäni, saatuaan rahakysymyksen sydämeltään kevennetyksi, tapansa mukaan tosin raaka ja lyhytsanainen, mutta ei kuitenkaan epäystävällinen minua kohtaan, josta minulla ei tosin silti mitään iloa ollut. Myöskin se seikka häiritsi ja loukkasi minua hiukan, että koulusivistykseni ja koulukirjani näkyivät herättävän hänessä hiljaista puoleksi halveksivaa arvonantoa. Ja niin ajattelin usein jälleen Rösiä, ja kiusasin itseäni talonpoikaisesta kykenemättömyydestäni johtuvalla ilkeällä ja kateellisella mielialalla, ajatellen, etten koskaan voisi saavuttaa maailmanmiehen varmuutta ja keveyttä. Mietiskelinpä jo päivät pitkät, eikö olisi parempi jäädä kotiin, ja unohtaa kodin jokapäiväisen köyhän elämän ahtaudessa kaikki latinat ja muut toivomukset. Tuskissani ja suutuksissani kuljeskelin ympäriinsä, löytämättä edes sairaan äitini vuoteen äärestä lohdutusta ja rauhaa. Haaveiltu lehtimajani Homeros-kuvineen kuvastui jälleen ikäänkuin pilkkana mielessäni, ja niinpä hävitinkin sen kaiken kidutetun sieluni katkeruuden ja vihan kostoksi. Viikot venyivät sietämättömän pitkiksi, tuntui siltä, ikäänkuin olisin kadottanut koko nuoruuteni näinä ristiriitojen ja vihan aikoina.

Mutta jos olinkin ollut hämmästyksissäni ja mielipahoissani nähdessäni elämän arkipäiväisyyden niin äkkiä ja perinpohjin hävittävän onnellisen unelmoimiseni, niin vasta oli vuoroni hämmästyä, huomatessani, kuinka äkkiä tuollekin ikävyydelle ilmestyi voittajansa. Elämä oli minulle näyttänyt siihen saakka harmaan työpäiväpukunsa, mutta nyt avasi se lyhytnäköisyyteni eteen yhtäkkiä ijankaikkisuutensa syvyyden, rikastuttaen nuoruuttani yksinkertaisella, mutta mahtavalla kokemuksella.

Aikaisin erään kuuman kesäpäivän aamuna tunsin vuoteessa maatessani janoa, ja nousin ylös mennäkseni kyökkiin, jossa aina oli saatavissa saavissa raikasta vettä. Sinne päästäkseni täytyi minun mennä vanhempieni makuuhuoneen lävitse, jolloin huomasin äitini ähkivän omituisella tavalla. Astuin hänen vuoteensa ääreen, mutta hän ei minua nähnyt eikä minulle vastannut, vaan voihki itsekseen kuivaan ja hätääntyneesi, hänen luomensa nykähtelivät ja hän oli kasvoiltaan sinertävän kalpea. Se ei kuitenkaan minua erityisesti säikähdyttänyt, vaikkakin hätäydyin siitä hiukan. Mutta silloin näin hänen molemmat kätensä lakanalla lepäämässä kuin nukkuvat, sisarukset. Niistä näin, että äitini taisteli kuoleman taistelua, sillä ne kädet olivat niin omituisesti kuolemanväsyneet ja tahdottomat, etteivät ne enää elävälle kuuluneet. Unhotin janoni, polvistuin vuoteen ääreen, panin käteni sairaan ohimolle ja koetin katsoa hänen silmiinsä. Huomatessaan minut oli hänen katseensa lempeä ja tuskaton, mutta jo sammumaisillaan. En tullut ajatelleeksi, että minun olisi ollut herätettävä isäni, joka makasi tuossa vierellä raskaasti hengittäen. Niin polvistuneena siinä vuoteen ääressä seurasin parin tunnin ajan äitini kuolinkamppailua. Äitini kesti sen hiljaa, vakaasti ja uljaasti, sukunsa esikuvan mukaan, ja antoi minulle hyvän esimerkin.

Hiljaisuus vallitsi tuvassa, johon nousevan aamuauringon kirkkaus vähitellen valaisemaan heräsi; talo ja kylä uinui unien helmoissa suoden minulle rauhan ja tilaisuuden seurata kuolevan sielua ajatuksissani yli talojen ja kylän, järven ja lumihuippuisten vuorten puhtaan nousevan aamuvarhaisen viileään vapauteen. Surua en tuntenut paljon, sillä hämmästyen ja kunnioituksella olin katsonut tuon suuren arvoituksen ratkaisua, miten elämän taistelu loppui hiljaiseen vavahdukseen. Kuolevan valitukseton uljuus oli niin ylevää, että hänen katkerasta kunniastaan lennähti minunkin sieluuni kirkkaana säteenä viileä ylevyyden tunne. En tullut huomanneeksi, että isäni nukkui tuossa vierellä, ettei pappia ollut saapuvilla ja etteivät sakramentit ja rukoukset olleet kotiin palaavaa sielua siunaten saattamassa. Tunsin vaan hämärtävän tuvan läpi virtaavan ijankaikkisuuden väristyttävän henkäyksen, joka omituisesti olemukseeni tuntui yhtyvän.

Viime silmänräpäyksessä, kun silmät olivat jo sammuneet, suutelin ensi kertaa elämässäni äitini viileätä, veltostunutta suuta. Silloin valtasi minut tuon kylmän kosketuksen vuoksi äkillinen pelko, istuuduin vuoteen reunalle ja tunsin, kuinka suuri kyynel toisensa perään hitaasti, ikäänkuin viivytellen vieri alas poskiani, leukaani ja käsiäni.

Pian sen jälkeen heräsi isäni, näki minun istuvan paikallani ja kysyi unimielissään, mitä oli tekeillä. Tahdoin vastata hänelle, mutta en voinutkaan sanoa mitään, vaan menin ulos huoneesta, tulin ikäänkuin unessa kamariini ja rupesin pukeutumaan hitaasti, aivankuin itsetiedottomasti. Pian tuli isäni luokseni.

"Äiti on kuollut", sanoi hän. "Oletko tiennyt siitä?"

Nyökäytin päätäni.

"Miksi et herättänyt minua? Ja pappiakaan ei ollut! Vieköön sinut — — — ", hän kirosi synkästi.

Silloin tunsin jostakin syystä päässäni tuskaa ikäänkuin joku suoni olisi ratkennut. Astuin isäni luo ja tartuin häntä lujasti molempiin käsiin — hän oli voimiltaan kuin lapsi minuun verraten — ja katsoin häntä tiukasti silmiin. En saattanut sanoa mitään, mutta hän oli aivan hiljaa ja arkana, ja kun sitten molemmat menimme äitini luo, valtasi hänetkin kuoleman mahtavuus ja toi hänen kasvoilleen vieraan ja juhlallisen ilmeen. Sitten kumartui hän kuolleen yli ja alkoi valittaa aivan hiljaa ja lapsellisesti, uikuttaen heikosti melkein kuin joku lintu. Menin ulos ja ilmoitin tapahtumasta naapureille. He kuuntelivat sanomaani, eivätkä kysyneet mitään, vaan puristivat kättäni ja tarjosivat apuansa orvoksi jääneeseen talouteemme. Joku juoksi heti läheiseen luostariin noutamaan jotakin luostariveljeä, ja palatessani kotia oli jo eräs naapurin eukko navetassamme lehmiä ruokkimassa.

Hänen korkea-arvoisuutensa saapui, melkein kaikki paikkakunnan perheenemännät saapuivat myöskin, kaikki kävi menoaan tarkalleen ja oikein, ikäänkuin itsestään, olipa itse ruumisarkkukin tullut hankituksi ilman meidän erityistä huolenpitoa. Ensikerran huomasin, kuinka edullista on vaikeissa oloissa olla kotonansa ja kuulua vaikkapa pieneenkin varmaan yhteiskuntaan. Seuraavana päivänä sain kokea saman seikan vieläkin perinpohjaisemmin.

Kun nimittäin kirstu oli siunattu ja laskettu hautaan, sekä tuo merkillinen, vanhanaikainen, villava sylinterihattujoukko kadonnut kukin koteloonsa ja laatikkoonsa, siinä joukossa isänikin samanlaatuinen, silloin muuttui isäni heikoksi raukaksi. Hän alkoi äkkiä armoitella itseään ja puhui minulle kurjuudestaan omituisin sanoin, sotkien sekaan raamatullisia lauseparsia ja puheenkäänteitä sekä lausuen kadottaneensa vaimonsa ja nyt vielä lisäksi olevansa pakoitettu kadottamaan poikansa ja näkemään tämän vaeltavan vieraille maille. Hänen valituksensa tuntui loppumattomalta, säikähtyneenä sitä kuuntelin ja olinpa jo vähällä luvata, että jäisin kotia.

Silloin, juuri kun olin tämän sanomaisillani, tapahtui minulle jotakin merkillistä. Yhdessä ainoassa sekunnissa näyttäytyi minulle yhtenäisenä sarjana kaikki, mitä olin pienestä saakka unelmoinut, toivonut ja kaivaten halunnut, ikäänkuin äkkiä auenneen henkisen näkövoiman edessä. Näin suurien, kauniiden töiden odottavan minua, näin luettavia kirjoja, näin myös kirjoitettavia. Kuulin föhn-tuulen puhaltavan, näin kaukaisuudessa autuaita järviä ja rantoja etelämaisessa kirkkaudessa välkkyvän. Näin viisaita ja henkeviä ihmisiä, kauniita ja hienoja naisia, näin katuja, alppien yli vieviä teitä, näin rautatiejunien kiiruhtavan kautta maiden, kaikki näöt yhdellä kertaa, mutta jokaisen kuitenkin erikseen, ja kaikkien takana kirkkaan taivaanrannan äärettömän kaukaisuuden, jossa pilvenhattarat tietänsä vaelsivat. Oppia, luoda, nähdä, vaeltaa — elämän koko täyteläisyys kimalteli sielussani katoavana hopeanäkynä, ja taas, samoinkuin poikuuteni vuosina, pyrki minussa jälleen jotakin vavisten itsetiedottomuuden mahtavalla pakolla kohti maailman suurta kaukaisuutta.

Vaikenin ja annoin isäni puhua, pudistaen vaan päätäni ja odottaen, kunnes hänen intonsa väsähtäisi. Se tapahtui vasta illalla. Nyt ilmoitin hänelle lujan päätökseni jatkaa lukujani ja hakea tulevaa kotimaatani henkien valtakunnasta, pyytämättä häneltä kuitenkaan mitään avustusta. Silloin jätti hän minut rauhaan katsoen minuun vain surkutellen ja päätään pudistellen. Hän ymmärsi, että siitä alkaen kulkisin omia teitäni ja että pian muuttuisin hänen elämälleen kokonaan vieraaksi. Kun tänään kirjoittaessani muistan tuon päivän, näen isäni jälleen samanlaisena kuin silloinkin hänen istuessaan tuona iltana tuolilla ikkunan luona. Hänen terävä, viisas talonpojanpäänsä on liikkumatta heikon kaulansa nenässä, lyhyt tukka rupeaa harmenemaan ja noissa kovissa ankarissa kasvonpiirteissä taistelee murtumaton miehuudenvoima lähestyvän vanhuuden kanssa.

Hänestä ja silloisesta oleskelustani hänen kattonsa alla on minulla vielä kerrottavana pieni, mutta ei silti vähemmän tärkeä tapahtuma. Lähtöviikollani otti isäni eräänä iltana lakkinsa ja tarttui ovenripaan ulos mennäkseen. "Minne menet", kysäsin häneltä. "Mitäpä se sinuun kuuluu?" vastasi hän. "Kyllä sen voisit minulle sanoa, jos se vaan jotakin oikeata on", arvelin minä siihen. Silloin naurahti hän sanoen: "Voithan sinäkin tulla mukaan, sillä ethän ole enää juuri lasten kirjoissa". Niin menin mukaan. Kapakkaan. Siellä istui pari talonpoikaa olutruukun ääressä, pari outoa rahtimiestä joi absintia, ja pöydän ääressä pelasi joukko nuoria miehiä korttia ja elämöitsi.

Olin kyllä tottunut juomaan silloin tällöin lasin viiniä, mutta vasta nyt saavuin kuitenkin ensi kerran kapakkaan ilman varsinaista tarvetta. Että isäni taas oli aikamoinen ryypiskelijä, tiesin jo huhupuheista. Hän joi paljo ja hyviä tavaroita, ja niin jäi hänen kotinsa ilman mitään tahallista huolimattomuutta ainaiseen toivottomaan tilaansa. Isäntä ja vieraat osoittivat hänelle kunnioitusta niin silmäänpistävällä tavalla, että minäkin sen huomasin. Hän antoi tuoda eteemme litran waadtlantilaista viiniä, käski minun täyttää lasit ja opetti, miten se oli tehtävä. Aluksi piti kaataa matalalta, sitten pidentää viinin suihkua kohtuullisesti ja lopuksi jälleen laskea pullo niin matalalle kuin suinkin. Sitten alkoi hän kertoa eri viinilajeista, joita hän tunsi ja joita hänellä oli tapana joskus harvinaisuudeksi nauttia käydessään kaupungissa tahi vuorien toisella puolen Italiassa. Vakavalla kunnioituksella haasteli hän tummanpunaisesta weltliniläisestä, jota hänen tiedossaan oli kolmea eri lajia. Senjälkeen alkoi hän jutella hiljaisella, tuttavallisemmalla äänellä erityisistä waadtlantilaisista pulloviineistä. Ja lopuksi kertoi hän aivan kuiskaamalla sadunkertojan tapaan Neuchâtelin viinistä. Muutamilta vuosilta oli tämä viini muka sellaista, että sen vaahto muodosti lasiin kaataessa tähden kuvan. Ja hän piirusti tähden kuvan pöytään kostutetulla sormellaan. Sitten vaipui hän syvämietteisiin arveluihin aprikoiden sampanjan sisäistä olemusta ja makua, juoman, jota hän ei ollut koskaan maistanut ja jota hänen luulonsa mukaan yksi pullo pystyi saamaan pari miestä sikapäihinsä.

Vaieten ja aatoksissaan sytytti hän piippunsa. Huomatessaan, ettei minulla ollut mitään polttamista, antoi hän minulle rahaa ostaakseni paperosseja. Ja niin istuimme me siinä vastakkain, puhallellen savua toistemme silmiin ja ryypiskellen ensimäisen litran tyhjäksi. Keltainen mieluisa waadtlantilainen maistui minusta erinomaiselta. Vähitellen uskalsivat viereisen pöydän ääressä istuvat talonpojat sekautua keskusteluumme, ja lopuksi muuttihen yksi toisensa jälkeen arastellen ja varovaisesti istumaan meidän luoksemme. Pian olin minä keskustelun esineenä, ja pian huomasin, ettei maineeni hyvänä vuorten kiipeilijänä ollut unohtunut. Kaikenlaisia rohkeita ylös nousuja ja uhkarohkeita alas syöksyjä, kaikki sadun sumuun peittyneinä, kerrottiin, pohdittiin ja puolusteltiin. Sillävälin oli meillä jo toinen litra melkein lopussa ja veri suhisi jo silmissäni. Kokonaan vastoin luontoani aloin kerskata ääneensä ja kerroin myöskin rohkean matkani Senn-alppien seinämälle, josta olin noutanut Rösi Girtannerille alppiruusuja. Minua ei uskottu, ja kun minulle asiaa todeksi vakuuttaessani naurettiin, suutuin. Jokaisen, joka ei minua uskonut, vaadin painiin kanssani, ja annoin heidän huomata, että hätätilassa heidät siihen pakoittaisin. Silloin nouti vanha, köyry, pienikasvuinen talonpoika anniskeluhuoneesta suuren saviruukun ja asetti sen pitkin pituuttaan pöydälle.

"Minulla on sinulle hiukan sanomista", naurahti hän. "Jos olet niin väkevä, niin lyö ruukku nyrkilläsi rikki. Silloin maksamme sinun edestäsi viiniä niin paljo kuin se vetää. Mutta ellet pysty siihen, niin saat itse maksaa saman verran."

Isäni yhtyi kohta ehdotukseen. Niinpä nousin, käärin nenäliinani käteni ympärille ja löin. Ensimäiset kaksi iskua eivät vaikuttaneet mitään. Kolmannella meni ruukku kappaleiksi. "Maksakaa", huusi isäni ja oikein loisti ilosta, vanhus näytti olevan yhtä iloinen. "Hyvä", sanoi hän, "minä maksan viinin, niin paljon kuin sitä ruukkuun menee. Mutta paljon sitä ei enää sinne mahdu." Ja todellakaan ei sirpaleisiin mahtunut juuri mitään, ja niin sain osakseni vielä pilkkaa sen tuskan lisäksi, jota tunsin käsivarressani. Nyt nauroi isänikin minulle.

"No niin, sinä olet siis voittanut", sanoin minä, täytin ruukun sirpaleet pullostamme ja kaasin viinin vanhuksen pään päälle. Nyt olivat naurajat meidän puolellamme ja voitto meidän.

Paljo samallaista karkeaa pilaa tehtiin vielä. Sitten haalasi isäni minut kotiin ja me jaarittelimme kiivaasti ja vihaisesti siinä samassa huoneessa, jossa tuskin kolme viikkoa sitten oli ollut äitini ruumisarkku. Makasin kuin kuollut ja olin seuraavana aamuna aivan kuin murtunut ja rikkipieksetty. Isäni pilkkasi minua, oli iloinen ja hilpeä sekä nähtävästi mielissään omasta etevämmyydestään. Minä puolestani päätin hiljaisuudessa, etten koskaan enempää joisi, ja odotin kiihkeästi lähtöpäivää.

Lähtöpäivä tuli ja minä matkustin, mutta lupaustani en ole pitänyt. Keltainen waadtlantilainen, tummanpunainen weltliniläinen, neunburger-tähtiviini ja monet muut ovat siitä saakka olleet minulle tuttuja sekä hyviä ystäviä.

III.

Päästyäni kotiseutuni arkipäiväisestä ja painostavasta ilmanalasta kohosin ylpeänä siivilleni, ikäänkuin vapauden riemusta iloitseva lintu. Vaikka olenkin muutoin elämässäni aina joutunut lyhemmän tikun vetäjäksi, niin nuoruuden erikoisesta, haaveilevasta ilmasta olen kuitenkin runsaasti ja puhtaasti nauttinut. Kukoistavan metsän reunassa lepäävän nuoren sotilaan tavoin täytyi minun aina taistella autuaassa levottomuudessa hulluttelun halua vastaan; kaukonäköisen henkien näkijän tavoin seisoin onkaloiden reunalla, kuunnellen suurien virtojen ja myrskyjen kohinaa, sielu valmiina kuulemaan ja käsittämään olevaisen yhteissointua ja koko elämän harmoniaa. Syvällä onnen tunteella join nuoruuden helmeilevästä maljasta, kärsin hiljaisuudessa suloisia tuskia kauniiden, ujosti lempimieni naisten vuoksi ja maistoin miehuullisen, iloisen, puhtaan ystävyyden tuottamaa nuoruudenonnea pohjaan saakka.

Uudessa kotitekopuvussani, mukanani pienessä kirstussa vähäiset kirjani ja muu omaisuuteni saavuin maailmalle, valmiina valloittamaan siitä itselleni osan ja osoittamaan kotiraakalaisilleni niin pian kuin mahdollista, että olin aivan toista maata kuin muut Camenzindit. Kolme ihmeellistä vuotta asuin minä tuossa samassa korkeassa, tuulisessa ullakkokamarissa, lukien, sepittäen runoja, kaipaillen ja tuntien maailman kaiken kauneuden lämpimällä henkäyksellään minua ympäröivän. Kaikkina päivinä ei minulla ollut lämmintä ruokaa, mutta joka päivä ja joka yö lauloi, nauroi ja itki minun sydämeni, sykähdellen riemun runsaudesta ja puristaen kuumasti ja kaipuulla rakasta elämää syleilyynsä.

Ensimäinen suuri kaupunki, jonka minä keltanokka-Peter olin nähnyt, oli Zürich, ja pari viikkoa siellä kuljeskelinkin silmät suitsirenkaina. Tosin olin liiaksi talonpoika voidakseni todella ihailla tahi moittia kaupungin elämää, mutta minua huvitti kuitenkin katujen paljous, talojen sekä ihmisten moninaisuus. Katselin katuja, joilla vaunut tungeskelivat, varastohuoneita, toreja, puutarhoja, loistorakennuksia ja kirkkoja; näin ahkeroiden ihmisten joukottain kiiruhtavan työhön, näin ylioppilaitten vetelehtivän joutilaina, ylhäisten ihmisten ajavan ulos asioilleen, narrien röyhisteleivän ja muukalaisten töllistelevän. Rikkaiden muodinmukaisesti sirot, hienokäytöksiset rouvat näyttivät minusta aivan samoilta, ihanilta, ylpeiltä, hieman naurettavilta kuin kanalan riikinkukot. Oikeastaan en ollut juuri arka, mutta olin jäykkä ja ylpeä, ja en hetkeäkään epäillyt, etten pystyisi perinpohjin tutustumaan kaupunkien vilkkaaseen elämään, ja itselleni siinä myöhemmin varman sijan valloittamaan.

Nuoruus lähestyi minua muutoin erään kauniin nuoren miehen muodossa, joka lueskeli samassa kaupungissa ja oli vuokrannut itselleen pari kaunista huonetta saman talon ensimäisestä kerroksesta, jossa minäkin asuin. Päivittäin kuulin minä hänen soittavan alakerrassa pianoa, ja tutustuin silloin ensikerran hiukan musiikin tenhoon, tuohon kaikista taiteista naisellisimpaan ja suloisimpaan. Sitten näin tuon kauniin nuorukaisen käyvän ulos, vasemmassa kädessä kirja tahi nuottivihko, oikeassa paperossi, jonka savu liehahti hänen notkean käyntinsä jälkeen kiemurtelemaan. Aralla rakkaudella rupesin häneen kiintymään, mutta pysyttelin kuitenkin syrjässä, sillä minua pelotti ruveta seurustelemaan miehen kanssa, jonka keveä, vapaa ja hyvinvoipa olemus vaan nöyryyttäisi minua köyhyydessäni ja elämäntapoihin tottumattomassa kömpelyydessäni. Silloin saapuikin hän itse luokseni. Eräänä iltana koputettiin ovelleni, niin että jo säpsähdin hiukan; eihän ollut kukaan siihen saakka luonani käynyt. Tuo kaunis ylioppilas astui sisään, puristi kättäni, sanoi nimensä ja teki sen niin vapaasti ja kohteliaasti, ikäänkuin olisimme olleet vanhoja tuttuja.

"Teki mieleni kysyä, ettekö haluaisi kanssani harrastaa hiukan musiikkia", sanoi hän ystävällisesti. En ollut koskaan elämässäni koskenutkaan mihinkään soittokapineeseen. Sanoin sen hänelle ja lisäsin, etten ymmärtänyt mitään muuta taidetta kuin ainoastaan "alppilaulua" [saksaksi "jodeln". Tarkoittaa alppien asukkaiden omituista sanatonta laulua, milloin kurkku- milloin rintaääniä käytellen. Suom. muist.], vaan että hänen pianonsoittonsa oli usein kuulustanut minusta kauniilta ja houkuttelevalta.

"Kuinka saattaakin erehtyä niin suuresti!" huudahti hän iloisesti. "Teidän ulkomuodostanne päättäen olisin minä ollut valmis vannomaan, että Te olitte musikaalinen. Kummallista! Vai osaatte Te laulaa vuoristolaisten tavalla! Koettakaapa sitä, kuulkaa, hiukan! Kuulisin sitä niin mielelläni!"

Olin pyynnöstä aivan hämmästyksissäni ja selitin hänelle, ettei se käynyt päinsä näin vaan pyynnöstä ja sisällä huoneessa. Sen täytyi tapahtua vuorilla tahi vähintäin ulkoilmassa ja kokonaan omasta halusta.

"No, sitten laulatte vuorella! Kentiesi jo huomenna? Pyydän Teitä suorastaan. Voisimmehan iltapäivällä tehdä pienen retken kaupungin ulkopuolelle. Vietämme siellä pienen joutohetken ja juttelemme hiukan, sitten näytätte Te laulutaidettanne, ja lopuksi syömme jossakin kylässä illallisen. Onhan Teillä aikaa?"

Aikaa riitti kyllä. Kiiruhdin myöntymään hänen ehdotukseensa. Sitten pyysin häntä soittamaan jotakin, ja niin menimme yhdessä alakertaan hänen suureen ja kauniiseen huoneustoonsa. Pari taulua uudenaikaisissa kehyksissä, piano, pientä siroa epäjärjestystä siellä täällä — kaikki tuo loi noihin kauniisiin suojiin jonkunmoista mieluista ja vapaata hienoutta ja kodikasta tunnetta, joka oli minulle kokonaan uutta. Rikhard istui pianon ääreen ja löi pari tahtia.

"Tehän tunnette tämän, vai kuinka?" kysyi hän minulta, ja oli uljaan näköinen, kun hän siinä kohotti kauniin päänsä ja katsoi minuun loistavin silmin.

"En", sanoin, "en tunne mitään".

"Se on Wagnerin kappale", sanoi hän uudelleen, "eräs kohta Mestarilaulajista", ja soitti edelleen. Soitto kaikui keveältä ja voimakkaalta, kaipaavalta ja iloiselta, ja ympäröitsi minut ikäänkuin haalea, kiihoittava kylpy. Samalla katselin salaisella mielihyvällä soittajan solakkaa niskaa ja selkää ja hänen valkoisia soittoniekan käsiään, ja silloin valtasi minut sama arka ja ihaileva hellyyden ja kunnioituksen tunne kuin silloinkin, kun kerran katselin sitä tummatukkaista koulupoikaa; aralla kunnioituksella ajattelin, että kentiesi tämä kaunis ylhäinen mies tahtoisi todellakin ruveta ystäväkseni, ja siis toteuttaa minun vanhan, vieläkin elossa olevan käsitykseni ja toivomukseni todellisesta ystävyydestä.

Seuraavana päivänä menin häntä noutamaan. Hitaasti, keskenämme jutellen nousimme me muutamalle kohtuullisen korkealle kukkulalle, katselimme kaupunkia, järveä, puutarhoja, ja nautimme illansuun täyteläisestä kauneudesta.

"Ja nyt laulamaan!" huusi Rikhard. "Jos Teitä yhäkin ujostuttaa, niin kääntykää selin minuun. Mutta ääneensä, olkaa hyvä!"

Tyydytin hänen halunsa. Vuoristolaisten tapaan leikin äänelläni, milloin raivoten, milloin iloiten kauas ruusuisen illan avaruuteen, kaikissa äänilajeissa ja käänteissä. Lakattuani oli hän jotakin sanomaisillansa, mutta jättikin sen tekemättä ja viittasi sensijaan kuunnellen vuoriin päin. Kaukaisesta korkeudesta kuului vastaus, hiljaa, venytellen ja paisuen: se oli jonkun paimenen tahi vaeltajan tervehdys, ja me kuuntelimme sitä hiljaa ja iloisina. Siinä yhdessä seisoessamme ja kuunnellessamme valtasi minut mieluisana väristyksenä se tunne, että nyt ensikerran seisoin ystävän vieressä, kahden siinä kauniiseen, rusopilviseen elämänavaruuteen katsellen. Iltavalaistuksessaan alkoi järvi vienon värileikkinsä, ja juuri ennen auringonlaskua näin haihtuvan sumun seasta pistävän esiin pari uhmailevaa, röyhkeän särmikästä alppihuippua.

"Tuolla on minun kotini", sanoin minä. "Keskimäisenä on 'Punainen kallio', oikealla puolella 'Pukinsarvi' ja vasemmalla kauimpana pyöreä Senn-alppiryhmä. Olin kymmenen vuoden ja kahden viikon ikäinen ensikerran seistessäni tuolla leveällä selällä."

Jännitin katsettani voidakseni huomata vielä jonkun etäisemmistä huipuista. Hetkisen kuluttua sanoi Rikhard jotakin, jota en ymmärtänyt.

"Mitä sanoittekaan?" kysyin minä.

"Sanon vaan, että nyt tiedän, mitä taidetta harrastatte."

"Mitä sitten?"

"Olette runoilija."

Silloin punastuin ja suutuin, mutta olin samalla hämmästyksissäni siitä, että hän oli sen arvannut.

"En", sanoin minä, "runoilija en ole. Koulussa rakentelin runoja kyllä aikoinani, mutta sen jälkeen en pitkään aikaan enää."

"Saanko nähdä niitä joskus?"

"Olen polttanut ne. Mutta vaikka minulla ne olisivatkin tallella, niin ette niitä saisi nähdä kuitenkaan."

"Ne olivat varmaankin hyvin uudenaikaisia. Paljo Nietscheä?"

"Mitä se on?"

"Nietsche? Suuri jumala, ettekö tunne häntä?"

"En. Mistäpä minä hänet tuntisin?"

Hän oli ihastuksissaan siitä, etten Nietscheä tuntenut. Minä puolestani suutuin hiukan ja kysäsin häneltä, monenko alppijäätikön yli hän oli kulkenut. Kun hän ilmaisi kokemattomuutensa tässä kohden, olin minä olevinani yhtä pilkallisen hämmästynyt kuin hänkin äsken. Silloin laski hän kätensä käsivarrelleni ja sanoi aivan vakavasti: "Te olette hyvin arkatuntoinen. Mutta ettehän itse tiedäkään, kuinka säälittävän turmeltumaton ihminen Te olette ja kuinka vähän Teidän laisianne on. Nähkääs, yhdessä tahi parissa vuodessa opitte Te tuntemaan Nietschen samoinkuin muunkin roskan, paljo paremmin kuin minä, koska olette minua perinpohjaisempi ja ymmärtäväisempi. Mutta juuri nykyisellänne pidän Teistä. Te ette tunne Nietscheä ettekä Wagneria, mutta Te olette oleskelleet paljo lumivuorilla ja Teillä on rehelliset vuoristolaisen kasvot. Ja aivan varmaan olette myös runoilija. Voin sen nähdä katseestanne ja otsastanne."

Jo sekin, että hän niin vapaasti ja ujostelematta minua arvosteli ja lausui mielipiteensä, hämmästytti minua ja tuntui minusta oudolta.

Mutta vielä hämmästyneemmäksi ja onnellisemmaksi tunsin itseni, kun hän kahdeksan päivää myöhemmin joi eräässä usein käydyssä olut-puistossa kanssani veljenmaljan, hyppäsi ylös tuoliltaan kaikkien ihmisten nähden, suuteli ja syleili minua ja tanssi kanssani pöydän ympäri aivan kuin mieletön.

"Mitähän ihmiset ajattelevat!" varoitin häntä hiljakseen.

"Ne ajattelevat näin: siinä on kaksi ylen onnellista tahi perki juopunutta; useimmat sitävastoin eivät ajattele mitään."

Yleensä tuntui Rikhard minusta usein rinnallani aivan paljaalta lapselta, vaikkakin hän oli vanhempi, viisaampi, paremmin kasvatettu, kokeneempi ja järkevämpi kuin minä. Kadulla osoitti hän puolikasvuisille koulutytöille juhlallisen pilkallisesti kohteliaisuuttaan, vakavimmat pianokappaleensa saattoi hän yhtäkkiä keskeyttää täydellisiä lapsellisia sukkeluuksia jutellakseen, ja kun me kerran olimme pilan vuoksi menneet kirkkoon, lausui hän äkkiä keskellä saarnaa miettiväisesti ja tärkeän näköisenä: "Kuule, eikö sinustakin tuo pappi näytä aivan samalta kuin vanha kaniini?" Vertaus oli sattuva, mutta mielestäni olisi hän saattanut sanoa sen minulle jäljestäkinpäin, ja sen huomautinkin hänelle.

"No mitäpä siitä, kun asia vaan niin oli!" sanoi hän hiukan nyrpeissään. "Sopivaa aikaa odottaessani olisin sen varmaan jo unohtanut."

Se että hänen sukkeluutensa eivät suinkaan aina olleet henkeviä, vaan useinkin rajoittuivat jonkun lainatun kertomiseen, ei häirinnyt minua paremmin kuin muitakaan; hänen sukkeluuttansa ja henkevyyttänsä emme arvossa pitäneet, vaan hänen valoisan, lapsellisen olemuksensa vastustamatonta iloisuutta, joka puhkesi esiin joka silmänräpäys ympäröiden hänet keveällä ja iloisella ilmakehällä. Se saattoi ilmetä muutamassa käsien liikkeessä, hiljaisessa naurussa, uskollisessa silmäyksessä, mutta piilossa se ei voinut olla kauan. Olen varma siitä, että hän unissaankin väliin nauroi tahi teki jonkun ilonilmeen.

Rikhard toi minut usein muiden nuorten kanssa yhteen, ylioppilaiden, musiikkimiesten, maalarien, kirjailijoiden, kaikellaisten ulkomaalaisten, sillä olipa mitä hyvänsä mieltä kiinnittävää, taiteen harrastajia, tahi muita erityisempiä kaupungissa oleskelevia henkilöitä, kaikki joutuivat hänen seuraansa. Heidän joukossaan oli monta vakavaa ja ankarasti taistelevaa henkeä, filosoofeja, kaunotieteilijöitä ja sosialisteja, ja monelta oli minulla hyvä joukko opittavana. Sirpaleina lenteli syliini tietoja mitä erilaisimmilta aloilta, täydentelin niitä ja lueskelin paljo siinä sivussa, ja niin sain vähitellen itselleni yleiskäsityksen siitä, mikä aikani eloisimpia henkiä kidutti ja kirouksessa piti, ja edullisesti eteenpäin kannustavan käsityksen myös siitä, mikä aikani henkisessä elämässä oli kansainvälistä. Heidän toiveensa, aavistuksensa, työnsä ja ihanteensa olivat minusta mieluisia ja ymmärrettäviä, ilman että kuitenkaan mikään voimakkaampi halu olisi pahoittanut minut taistelemaan niiden puolesta tahi niitä vastaan. Useimpien näin suuntaavan ajatuskykynsä ja intohimojensa voiman yhteiskunnan ja valtion oloihin, tieteisiin ja taiteisiin, vähemmistöllä taas näytti olevan määräävänä oman olemuksensa määritteleminen ilman ulkonaista päämäärää ja suhteensa ratkaiseminen aikaan ja ijankaikkisuuteen. Tämä pyrkimys uinui minussa itsessäni vielä puolihorroksissa.

Muita ystävyydenliittoja en enempää tehnyt, sillä Rikhardia rakastin aivan yksinomaan ja mustasukkaisesti. Koetin saada hänet erilleen niistä naisistakin, joiden kanssa hän seurusteli paljo ja tuttavallisesti. Pienimmätkin hänen kanssaan tekemäni sopimukset täytin minä tuiki tarkkaan, ja loukkauduin, jos hän antoi minun odottaa. Kerran pyysi hän, että tulisin noutamaan häntä määrätunnilla soutelemaan. Tulin, mutta hän ei ollutkaan kotona ja sain odottaa kolme tuntia turhaan hänen tuloaan. Seuraavana päivänä moitin häntä kiivaasti hänen huolimattomuudestaan.

"Miksi et sitten aivan yksinkertaisesti mennyt yksinäsi soutelemaan?" naurahti hän kummastuneena. "Olin unohtanut jo koko asian: ja — eihän ole lopuksikaan mitään onnettomuutta tapahtunut."

"Minulla on tapana pitää sanani säntilleen", vastasin kiivaasti. "Mutta olenhan jo siihen tottunutkin, ettet paljoa välitä, jos annatkin minun jossakin itseäsi odottaa. Onhan sinulla ystäviä kylläkin riittämään saakka!"

Hän katsoi minuun aivan rajattomasti kummastuneena.

"Näinkö vakavalta kannalta otat kaikki pikku seikatkin?"

"Ystävyyteni ei ole minulle pieni seikka."

"Tuo sana tunki hälle sydämeen,
Ja kutsui esiin katumuksen kyyneleen",

siteerasi Rikhard juhlallisesti, tarttui päähäni, hieroi itämaisen lemmentavan mukaan nenäänsä minun nenääni ja hyväili minua, kunnes puoleksi vihoissani puoleksi nauraen pääsin hänen käsistään; mutta ystävyytemme oli jälleen entisellään.

Ullakkokamarissani oli minulla lainassa kalleisiin nidoksiin sidottuina uudenaikaiset filosoofit, runoilijat ja kriitikot, Saksan ja Ranskan kirjalliset yleiskatsaukset, uusia teatterikappaleita, Pariisilaisia följetongeja ja Wienin muoti-kaunotieteilijöitä. Mutta vakaammin ja mieluummin kuin näitä keveitä lukemisia harrastelin muinaisitalialaisia novellistejani ja historiallisia opinnoita. Toivonani oli saada niin pian kuin suinkin lopettaa kielitieteelliset opintoni ja antautua yksinomaan historiaa lueskelemaan. Yleishistoriallisten teosten ja historiallisen metoodin tutkimisen ohessa lueskelin nimittäin lähdeteoksia ja elämäkertoja myöhäisemmältä Italian ja Ranskan keskiajalta. Silloin opin ensikerran tarkemmin tuntemaan lemmikkini ihmisten seassa, autuaimman ja jumalaisimman kaikista pyhimyksistä, Fransiskus Assisilaisen. Ja niin kävi uneni, jossa olin nähnyt elämän ja hengen täyteläisyyden eteeni avautuneena, päivittäin toteen, lämmittäen sydäntäni kunnianhimolla, ilolla ja nuoruudenturhamaisuudella. Luentosalissa omistin taas omakseni murun tuota vakavaa, hiukan happaman makuista ja väliin myöskin hiukan ikävää tiedettä. Kotona seurustelin jälleen kodikkaan, hurskaan tahi julman keskiajan historian kanssa, tahi myöskin miellyttävien, vanhojen novellimestarieni kanssa, joiden kaunis ja hyvinvoipa maailma ympäröitsi minut kuin varjoisa, hämärtävä satujen valtakunta; väliin taas tunsin uusaikaisten ihanteitten ja intohimojen synnyttämien aaltojen huuhtovan ylitseni. Välillä kuuntelin musiikkia, laskin leikkiä Rikhardin kera, otin osaa hänen ystäviensä kokouksiin, seurustelin ranskalaisten, saksalaisten ja venäläisten kanssa, kuulin luettavan merkillisiä uudenaikaisia kirjoja, pistäysin silloin tällöin jonkun maalarin atelieriin ja olin mukana iltaseuroissa, jossa joukko nuoria, hapuilevia henkiä ympäröi minut ikäänkuin mielikuvituksen maailman kulkueena.

Eräänä sunnuntaina olin Rikhardin kanssa käymässä muutamassa pienessä taulunäyttelyssä, jossa oli esillä uusia tauluja. Ystäväni pysähtyi katsomaan erästä taulua, joka esitti alppia ja sen rinteellä pari vuohta. Se oli ahkeran ja siron käden maalaama, mutta hiukan vanhanaikainen ja oikeastaan ilman oikeata taiteellista ytimekkyyttä. Missähyvänsä taulunäyttelyssä on nähtävänä samallaisia sieviä, mutta merkityksettömiä pieniä tauluja. Sellaisenaankin miellytti se minua kuitenkin, koska se oli jokseenkin uskollinen kuva kotiseutuni alpeista. Kysyin Rikhardilta, mikä kuvassa häntä miellytti.

"Tämä täällä", sanoi hän ja osoitti maalarin nimeä taulunnurkassa. En voinut noista punasenruskeista kirjaimista saada nimeä kokoon tavatuksi. "Tuo kuva", sanoi Rikhard, "ei ole suuriarvoinen. Kauniimpia on paljo. Mutta kauniimpaa taiteilijatarta kuin sen tekijä ei ole. Hänen nimensä on Erminia Aglietti ja jos tahdot, niin voimme mennä huomenna hänen luokseen sanomaan, että hän on suuri taiteilijatar."

"Tunnetko hänet?"

"Kyllä. Jos hänen taulunsa olisivat yhtä kauniita kuin hän itse, niin olisi hän aikoja sitten jo rikas, eikä maalaisi enää mitään. Hänellä ei nimittäin ole siihen enää yhtään halua, ja tekee hän sitä vaan sen vuoksi, koska hän ei ole sattunut oppimaan muuta, millä hän voisi elää."

Rikhard unohti tämän asian jälleen ja otti sen puheeksi vasta pari viikkoa myöhemmin.

"Eilen tapasin Aglietin. Meidänhän piti oikeastaan käydä häntä tervehtimässä. Tule siis! Onhan sinulla toki puhdas kaulus. Hän katsoo nimittäin sitä."

Kaulus oli puhdas ja me menimme yhdessä Aglietin luo, minä itsekseni puolittain vastahakoisesti, sillä Rikhardin ja hänen toveriensa hiukan poikamainen seurustelu taiteilijattarien ja ylioppilasneitojen kanssa ei ollut minua koskaan miellyttänyt. Miehet esiintyivät silloin aina jokseenkin suorasukaisesti, milloin karkeasti, milloin pilkallisesti; tytöt taas olivat käytännöllisiä ja viisaita sekä kokeneita; missään ei ollut huomattavissa sitä kirkastavaa ilmakehää, jonka valossa minä mieluiten naisia katselin ja arvostelin.

Hiukan ujona astuin atelieriin. Maalarityöpajojen ilmaan olin minä hyvin tottunut, mutta nyt tulin kuitenkin ensikerran naisen atelieriin. Siellä näytti hyvin järkevältä ja siistiltä. Kolme neljä valmista taulua riippui kehyksissään, viides oli jalustallaan tuskin vielä pohjamaalissa. Loput seinistä olivat hyvin hienojen, miellyttävän näköisten lyijykynäpiirrosten peitossa, tuossa oli vielä puoleksi tyhjä kirjahylly. Taiteilijatar otti tervehdyksemme hyvin kylmästi vastaan. Hän pani siveltimensä syrjään, nojausi maalauspuvussaan kaappia vastaan ja oli aivan sen näköinen, ikäänkuin kuluttaisi hän vastenmielisesti aikaansa meidän tähtemme.

Rikhard imarteli häntä kamalasti hänen näyttelyssä olevan taulunsa johdosta. Taiteilijatar naurahti hänelle ja pyysi saada olla niitä kiitoksia kuulematta.

"Mutta neitiseni, saattaisihan käydä niinkin, että ostaisin tuon taulun! Ne lehmät siinä taulussa ovat muutoin niin todenmuk —".

"Vuohiahan ne ovat", oikasi taiteilijatar rauhallisesti.

"Vuohia? Luonnollisesti vuohia! Halusinkin sanoa, että ne olivat niin hyvin tutkitut, että hämmästyin. Ne ovat todellisia vuohia, jotka elävät elämäänsä vuohien tavalla. Kysykää ystävältäni Camenzindilta, olenko oikeassa; hän on vuoristolainen."

Tällöin tunsin siinä hämilläni ja kummastuksissani tuota lavertelua kuullessani taiteilijattaren katsovan ja tarkastelevan minua. Hän katsoi minuun pitkään ja ujostelematta.

"Olette ylimaalainen?"

"Kyllä, neiti."

"Sen näkeekin. No mitä pidätte vuohista?"

"Oh, ovathan ne hyvin hyvät. Voin ainakin vakuuttaa, etten ole pitänyt niitä lehminä kuten Rikhard."

"Hyvä niinkin. Oletteko musiikkimies?"

"En, ylioppilas."

Enempää ei hän kanssani puhunut ja minulla oli nyt hyvää aikaa häntä tarkastella. Pitkä maalarinviitta peitti ja rumensi hänen vartaloansa, ja kasvot eivät näyttäneet minusta kauniilta. Piirteet olivat terävät ja ikäänkuin ahtaat, silmät hiukan ankarat, tukka runsas, musta ja pehmeä; kasvojen väri häiritsi minua ja ikäänkuin vieroitti pois. Hänessä oli jotakin Medusanpään tapaista, enkä olisi yhtään kummastunut, vaikka olisin huomannut hänen kasvoissaan joitakin vihreitä juovia. En ollut vielä silloin nähnyt vaaleaverisiä italialaisia, ja nyt, atelierin epäsuotuisassa aamuvalaistuksessa, näytti hän aivan kuin kivestä tehdyltä — ei marmorista, vaan rapautuvasta, kellastuneesta. Myöskään en ollut tottunut arvostelemaan naisen kasvoja niiden muotojen mukaan, vaan oli minulla tapana etsiä niistä poikain tavalla jotakin sulavaa, lemmenväristä ja hempeää.

Ei Rikhardkaan meidän käynnistämme sen enempää puhunut. Sitä enemmän hämmästyin tahi oikeammin säikähdyin, kun hän jonkun ajan kuluttua ilmoitti minulle, että Aglietti mieluusti piirtäisi muotokuvani. Kysymyksessä oli vaan pari skitsiä, kasvoistani ei hän välittänyt, mutta leveässä vartalossani oli muka jotakin tyypillistä.

Ennenkuin tästä asiasta ehdittiin sen enemmän puhua, sattui toinen pieni tapaus, joka muutti koko elämäni ja antoi vuosiksi tulevaisuudelleni määrätyn uran. Herätessäni eräänä aamuna oli minusta tullut kirjailija.

Rikhardin pakoituksesta olin, tarkoituksella vaan kehittää tyyliäni, sattumoisin pienissä kuvauksissa, mahdollisimman todenmukaisesti, esitellyt tyyppejä, pieniä tapahtumia, keskusteluja ja muuta semmoista oman piirimme keskuudesta, sekä kirjoittanut myös siinä ohessa muutamia kokeita kirjallisilta ja historiallisilta aloilta.

Eräänä aamuna, vielä ollessani vuoteessa, astui Rikhard sisään ja heitti vuoteeni peitteelle kolmekymmentäviisi frangia. "Se on sinun omaasi", sanoi hän liikemiehen tapaan. Kun olin aikani tiedustellut ja kaikki otaksumiseni olivat menneet turhaan, otti hän vihdoin taskustaan sanomalehden ja näytti minulle sieltä erään pienen novellini. Hän oli kopioinut useita käsikirjoituksistani, vienyt ne eräälle tuttavalleen sanomalehtimiehelle ja niin kaikessa hiljaisuudessa toimittanut ne painoon minun edestäni. Ensiksi julaistu kappale ja tekijäpalkkioni siitä oli nyt kädessäni.

Aivan erikoisen omituinen tunne valtasi minut. Oikeastaan olin hiukan suutuksissani Rikhardin kohtalomaisesta välityksestä, mutta ensikertalaisen suloinen esimaku kirjailijanmaineesta, tuo melkoinen rahasumma ja aatos joskus kohota vaatimattomaksi kirjalliseksi kuuluisuudeksi sai kuitenkin ylivallan ja voitti harmini lopuksi.

Eräässä kahvilassa tutustuin sitten Rikhardin kautta tuohon sanomalehtimieheen. Hän pyysi saada pitää Rikhardin näyttämät muutkin kirjoitelmani, ja kehoitti minua silloin tällöin lähettämään uusia. Minun kirjoituksissani, erittäinkin historiallisia aiheita käsittelevissä, oli muka aivan erikoinen sävy, josta hän mieluusti halusi nauttia enemmänkin ja josta hän kyllä oli valmis maksamaan kunnollisesti. Silloin vasta valkeni minussa asian tärkeys. Nyt saattaisin päivittäin syödä säännöllisesti, maksaa pienet velkani, heittää pakolliset lukemiset sikseen ja kentiespä piankin elättää henkeni omin voimin, mielialallani työskennellen.

Kerran sain tuolta sanomalehtimieheltä läjän uusia kirjoja arvosteltavaksi. Ahmimalla luin ne ja työskentelin niiden ääressä viikkokausia; mutta kun palkkio maksettiin vasta neljännesvuoden kuluttua ja minä olin elänyt sen toivossa vähän paremmin kuin tavallista, ei minulla eräänä päivänä ollut penninhyrrääkään taskussani ja saatoin siis vielä kerran koetella nälkäparannuskeinoa. Pari päivää elin syömällä viereisestä ruokapuodista leipää ja kahvia, mutta sitten ajoi minut nälkä erääseen ruokalaan. Kolme arvosteltavana olevaa kirjaa otin mukaani antaakseni ne pantiksi ruoka-ateriastani. Antikvaariin olin niitä jo turhaan koettanut kaupata. Syödessä kävi vielä kaikki hyvin, mutta mustaan kahviin päästyäni alkoi rohkeuteni lannistua. Ujostellen tunnustin palvelijattarelle, ettei minulla ollut penniäkään rahaa, mutta että halusin jättää yhden kirjoistani pantiksi. Hän otti kirjoistani toisen — runoteoksen — käteensä, selaili sitä uteliaasti ja kysyi, saisiko hän sitä lukea. Hän sanoi lukevansa hyvin mielellään, mutta saavansa tuskin koskaan kirjoja käsiinsä. Tunsin olevani pelastettu ja tarjosin hänelle nuo kolme nidosta maksuksi ruoastani. Hän suostui siihen, ja on siten jälkeenpäin vähitellen saanut minulta kirjoja seitsemäntoista frangin edestä. Pienemmistä runoteoksista vaadin juustovoileivän, romaaneista vielä siihen viiniä, yksityisistä novelleista sain sensijaan vaan kahvia leivän kanssa. Muistaakseni olivat teokset enimmäkseen aivan vähäpätöisiä, uudenaikaiseen kivuloiseen tyyliin kirjoitettuja, ja tuo hyväsydäminen tyttö lienee niitä lukemalla saanut omituisen käsityksen uudemmasta saksalaisesta kirjallisuudesta. Tyytyväisenä muistelen vieläkin noita edeltäpuolisia, jolloin otsanhiessä ahmin läpi hurjaa vauhtia jonkun nidoksen ja rivisen pari siitä kirjoitin, päästäkseni valmiiksi päivällisille ja saadakseni kirjalla sitten jotakin syötävää. Rikhardilta koetin rahapulaani huolellisesti salata, sillä ujostelin häntä tarpeettoman paljo, ja turvauduin hänen apuunsa vastenmielisesti sekä silloin kuin se tapahtui, ainoastaan hyvin lyhyeksi ajaksi.

Runoilijana en itseäni pitänyt. Mitä joskus kirjoitin, oli vaan nurkkanovellia, mutta ei runoutta. Sydämeni syvyydessä hautui kuitenkin salaisena toivona se ajatus, että eräänä päivänä minun sallittaisiin luoda suuri, rohkea, kaipauksen ja elämän ihana laulu.

Sieluni iloisen kirkas kuvastin päätyi kuitenkin väliin pilveilemään jonkunmoisesta raskasmielisyydestä, mutta vakavammin sen peilipinta ei sentään päässyt häiriytymään. Joskus yhdeksi päiväksi tahi yöksi saapui alakuloisuuden henki uneksivan erakon suruna luokseni vierailemaan, mutta hävisi sitten taas jäljettömiin ja palasi vasta viikkojen ja kuukausien perästä. Totuin siihen vähitellen kuin uskottuun ystävättäreen ja otin sen vastaan ikäänkuin ainoastaan rauhattoman väsymyksen eikä kiduttajan, jolla oli mukanaan oma viehätyksensä. Kun se öisin minut yllätti, saatoin tuntikausia uneksia ikkunassa, katsellen synkkää järveä, vuorten varjokuvia kalpealla taivaalla ja korkeuden kauniita tähtiä. Silloin valtasi minut usein ahdistavan huumaava, voimakas tunne, ikäänkuin koko tuo öinen kauneus katsoisi minuun syystä syyttävän vakavalla katseella. Tuntui siltä, ikäänkuin kaipaisivat nuo tähdet, vuoret ja järvi jotakin, joka ymmärtäisi ja toisi ilmoille heidän kauneutensa ja mykän olemuksensa kärsimykset, ikäänkuin minä sitten olisin tuo joku, jonka todellinen kutsumus olisi antaa mykälle luonnolle runollinen ilmoille-astumisen muoto. En koskaan ajatellut, millä tavalla se olisi mahdollista, tunsin vaan tuon kauniin, vakaamielisen yön kärsimättömästi mykässä vaatimuksessaan minua odottavan. Sellaisessa tunnelmassa en myöskään koskaan mitään kirjoittanut. Kuitenkin tunsin näitä hämäriä ääniä kohtaan jonkunmoista vastuunalaisuutta ja läksin tavallisesti sellaisten öiden jälkeen monipäiväisille yksinäisille kävelymatkoille. Ajattelin sillätavoin voivani osoittaa jonkun verran rakkautta tuota minua mykkänä rukoilevaa maata kohtaan, vaikka tälle käsitykselleni jälleen toisella kerralla nauroin. Näistä vaelluksista muodostui myöhemmän elämäni perustus; suurimman osan elinvuosistani siitä saakka olen viettänyt viikkoja ja kuukausia kestävillä matkoilla useimmissa maissa. Totuttelin kulkemaan vähällä rahalla, pala leipää taskussa, pitkiä matkoja, olemaan yksin matkalla päivät pitkät ja usein yöpymään vapaan taivaan alle.

Taiteilijattareni olin unohtanut kokonaan kirjallisten harrastusteni vuoksi. Silloin tuli häneltä pieni kirjelippu: "Pari ystävää ja ystävätärtä tulevat luokseni teelle torstai-iltana. Olkaa hyvä ja saapukaa Te myös, sekä tuokaa ystävänne mukananne."

Menimme ja saavuimme pieneen taiteilijasiirtolaan. Kaikki olivat pelkkiä tuntemattomia suuruuksia, unohdettuja, ilman menestystä, niin että tunsin heitä kohtaan sääliä, vaikkakin he itse näyttivät olevan hyvin tyytyväisiä ja luottavaisia. Juotiin teetä, syötiin voileipää, kinkkua ja salaatia. Kun minulla ei ollut joukossa ketään tuttua ja muutenkaan en ollut puhelias, annoin nälkäni päästä oikeuksiinsa ja söin puolen tunnin ajan hiljakseen, mutta yhtämittaa, sillävälin kun toiset vaan maistelivat teetänsä ja lorusivat. Mutta kun heistä nyt toinen toisensa jälkeen myöskin halusi ryhtyä asiaan vähän lujemmin, huomattiinkin, että olin syönyt siinä yksikseni melkein koko kinkkuvaraston. Olinhan poloinen luottanut siihen, että ainakin pari lautasellista oli varalta. Kun tapahtumalle hiukan naureskeltiin ja minä huomasin muutamia pilkallisia katseita, raivostuin ja toivotin italiattareni kinkkuineen tavallista kauemmas. Nousin pöydästä, pyysin menoni häneltä lyhyesti anteeksi, mainiten toisella kerralla haluavani tuoda illalliseni mukanani, ja tartuin hattuuni.

Silloin otti Aglietti hatun kädestäni, katsoi silmiini hämmästyneenä ja rauhallisena sekä pyysi minua vakavasti jäämään paikoilleni. Pöytälampun varjostimen vaimentama valo sattui hänen kasvoilleen, ja kesken suuttumukseni tunsin silmäni äkkiä avautuvan ymmärtämään tuon naisen ihmeellistä, kypsää kauneutta. Äkkiä tunsin käyttäytyneeni hyvin epäkohteliaasti ja tyhmästi, sekä istuuduin kuten nolattu koulupoika muutamaan syrjäiseen nurkkaan. Sinne jäin istumaan ja selailin erästä kuva-albumia Como-järveltä. Toiset joivat teetä, kävelivät huoneessa edestakaisin, nauroivat ja puhelivat keskenään, ja jossain syrjänurkassa kuulin viulua ja selloa viritettävän. Esirippu vedettiin syrjään, ja niin näimme neljän nuoren ihmisen valmiina, häthätää kokoonkyhättyjen nuottitelineiden ääressä, soinnuttamaan jousillaan jousinelikön. Samalla saapui taiteilijatar luokseni, asetti kupillisen teetä eteeni pöydälle, nyökäytti ystävällisesti päätään ja istui viereeni. Nelikkö alkoi ja kesti kauan, mutta minä en kuullut siitä mitään, tuijotin vaan silmät pyöreinä tuota solakkaa, hienoa, hienosti puettua naista, jonka kauneutta olin uskaltanut epäillä ja jonka varastot olin syönyt loppuun. Ilolla ja pelolla muistin silloin, että taiteilijatar oli halunnut piirustaa minut. Sitten ajattelin Rösi Girtanneria, nousuani alppiruusuvuorelle, lumikuningattaren tarua, ja ne kaikki tuntuivat minusta nyt ikäänkuin tämänpäiväisen hetken valmistusasteilta.

Kun musiikki oli loppunut, ei taiteilijatar mennytkään pois luotani kuten olin peljännyt, vaan jäi rauhallisesti istumaan paikoilleen ruveten kanssani juttelemaan. Hän onnitteli minua erään novellini johdosta, jonka hän oli nähnyt sanomalehdessä. Hän laski leikkiä Rikhardista, jota pari nuorta tyttöä ahdisti ja jonka hilpeä nauru väliin helähti yli muiden. Sitten pyysi hän uudelleen saada piirustaa minut. Silloin sain minä erään päähänpiston. Muutin keskustelun italiaksi ja sain siitä hänen etelämaisista silmistään palkakseni en ainoastaan iloisen, hämmästyneen katseen, vaan vieläpä todellisen nautinnon kuulla hänen puhuvan kieltä, joka sopi hänen suulleen, silmilleen ja vartalolleen, sointuisaa, hienoa, sujuvaa "lingua Toscanaa", johon yhä suuremmaksi sointuisuudeksi muutakin murretta hiukan sekautui. Itse en puhunut paremmin kauniisti kuin sujuvastikaan, mutta se ei minua silti häirinnyt. Seuraavana päivänä oli minun määrä saapua piirustusmalliksi.

"A rivederla" [hyvästi], sanoin jäähyväisiksi, kumartaen niin syvään kuin taisin.

"A rivederci domani" [hyvästi huomiseen], hymyili hän ja nyökäytti päätänsä.

Poistuessani hänen asunnoltaan astuin yhä kauemmas katua pitkin, kunnes se päättyi eräälle harjulle, josta äkkiä pimeä maa kauniina, öisenä maisemana eteeni avautui. Yksinäinen venhe souteli järvellä, heittäen punaisesta lyhdystään pari väräjävää valojuovaa tummaan veteen, jonka pinnalla muutoin vaan silloin tällöin karehtiva aalto näyttäytyi heikossa hopeahohteessaan. Läheisestä puistikosta kuului naurua ja mandoliininsoittoa. Taivas oli puoleksi pilvessä ja yli kukkulan puhalsi vahva, lämmin tuuli.

Ja samoinkuin tuuli hyväili, vallitsi ja taivutteli omenapuiden oksia ja kastanjoiden tummia lehtikruunuja, niin että ne voihkivat, nauroivat ja vapisivat, samoin piti intohimo minuakin leikkinään. Olin polvillani kukkulan harjalla, hyppäsin pystöön voihkaten, poljin maata, heitin hattuni menemään, pureksin ruohoa raivoissani, pudistelin puunrunkoja, itkin, nauroin, nyyhkytin, riehuin, häpesin, olin samalla sekä autuas onnesta että kuolemasta sairas. Hetken kuluttua oli kaikki jo herpoutunutta ja minä itse tukahtunut ahdistavaan mielentylsyyteen. En ajatellut mitään, en päättänyt mitään, en tuntenut mitään; ikäänkuin uneksuen astuin kukkulalta alas, harhailin läpi puolen kaupunkia, näin eräällä syrjäkadulla vielä myöhäiselläkin pienen ravintolan olevan auki, astuin sisään aivan tahdotonna, join pari litraa waadtlantilaista ja tulin aamupuoleen yötä kamalasti juovuksissa kotiin.

Seuraavana jälkeenpuolisena säikähtyi neiti Aglietti kovasti tullessani hänen luoksensa.

"Mikä Teillä on? Oletteko sairas? Olette aivan menehtyneen näköinen."

"Ei mitään erityistä", vastasin. "Luulenpa olleeni viime yönä hyvin juovuksissa ja siinä kaikki. Ryhtykää vaan, olkaa hyvä, työhönne."

Sain istua tuolille ja pyynnön olla liikkumatta. Sen teinkin, sillä nukahdin pian ja nukuin koko sen jälkeenpuolisen siinä atelierissa. Maalivehkeistä lemuava tärpätti aiheutti luultavasti sen, että unessa olin tuntevinani, että meidän venheemme kotona piti juuri tervattaman. Makasin hietikolla siinä vierellä ja näin isäni käyttelevän tervapytsiä ja sivellintä; äitinikin oli saapuvilla, ja kun kysäsin häneltä, eikö hän ollutkaan kuollut, sanoi hän hiljaa: "En, sillä ellen olisi luonanne, tulisi sinustakin vihdoin samallainen vetelys kuin isästäsikin."

Herätessäni putosin tuolilta ja huomasin hämmästyksekseni olevani Erminia Agliettin atelierissa. Häntä itseään en nähnyt, mutta kuulin hänen kalistelevan viereisessä huoneessa kuppeja ja astioita, ja päätin siitä illallisen ajan olevan käsissä.

"Oletteko hereillä?" huusi hän sieltä.

"Kyllä. Olenko nukkunut kauan?"

"Neljä tuntia. Ettekö häpeä?"

"Kuinkas muutoin. Uneksuin kuitenkin niin kauniisti."

"Kertokaapa!"

"Teen sen, jos tulette sieltä ulos ja annatte minulle anteeksi."

Hän tuli, mutta sanoi jäävänsä anteeksi antoon nähden odottavalle kannalle, siksi kunnes saisin kerrotuksi uneni. Tein sen ja jouduin siten unta kertoessani muistelemaan syvälle kätköihin painuneita lapsuuteni aikoja, ja kun pimeän tullen vaikenin, olin kertonut hänelle koko lapsuuteni historian. Hän tarjosi minulle kätensä, silitti rypistyneen nuttuni, pyysi minua tulemaan uudelleen aamuisin ja mennessäni tunsin, että hän oli ymmärtänyt ja antanut anteeksi tämänpäiväisen epäkohteliaisuuteni.

Seuraavina päivinä olin minä hänen mallinaan tunti tunnilta. Sinä aikana ei puhuttu juuri mitään, ikäänkuin loihdittuna ja aivan levollisesti istuin tahi seisoin, kuuntelin piirustushiilen pehmeää kahinaa, hengitin keveää öljyvärinhajua enkä tiennyt mistään muusta kuin että istuin rakastamani naisen läheisyydessä ja että hänen katseensa kohdistui alituisesti minuun. Kirkas atelierin valaistus ikäänkuin valui pitkin seiniä katosta alas, pari unenkärtyistä kärpästä surisi ikkunassa ja viereisessä huoneessa suhisi spriikeittiön liekki, sillä joka istunnon jälkeen sain kupin kahvia.

Kotona ajattelin Erminiaa usein. Intohimooni ei ollenkaan koskenut eikä sitä vähääkään vähentänyt se, etten voinut hänen taidettaan kunnioittaa. Hän itse oli niin kaunis, hyvä, kirkas ja varma; mitä minuun hänen kuvansa koskivat. Päinvastoin oli minusta hänen ahkeruudessaan jotakin sankarillista. Nainen, hiljainen, kärsivä, urhoollinen sankaritar, taistelemassa olemassa-olonsa puolesta! Yleensä ei löydy mitään niin tuloksetonta, kuin miettiä ja arvostella jotakin, jota rakastaa. Sellaiset ajatukset ovat aivankuin muutamat kansan- ja sotilaslaulut, joissa esiintyy tuhatkin eri asiaa, mutta joissa sama peräkaneetti aina itsepintaisesti kertautuu, sielläkin, mihin se ei yhtään sovi.

Muistissa kuvittelemani ja säilyttämäni italiattaren kuva ei tosin ole epäselvä, mutta siitä puuttuvat kuitenkin ne monet pienet viivat ja piirteet, jotka usein painuvat vieraan kasvoista muistiin paremmin kuin omaisen. En muista enää, miten hän piti tukkaansa, miten hän puki itsensä j.n.e., enpä edes sitäkään, oliko hän vartaloltaan suuri tahi pieni. Häntä ajatellessani näen edessäni tummatukkaisen, jalomuotoisen naisenpään, vaaleat, eloisat kasvot, ja niissä pari teräväkatseista, ei varsin suurta silmää, sekä mitä kauniimmin kaareutuvan, kapean, rohkean, nautintoihin kypsän suun. Muistellessani häntä ja koko tuota rakastumiseni aikaa muistan heti erityisesti tuon illan siellä kukkuloilla, jolloin lämmin tuuli leyhki yli järven, jolloin itkin, iloitsin ja raivosin. Muistanpa erään toisenkin illan, josta, nyt aion kertoa.

Olin päässyt nyt selvyyteen siitä, että minun täytyi tehdä taiteilijattarelle joitakin tunnustuksia ja että minun täytyi kosia häntä. Jos hän olisi ollut minusta kauempana, niin olisin ihaillut häntä rauhallisesti kaukaa katsoen ja kärsinyt hänen tauttansa salaisia tuskia. Mutta sitä en kestänyt, että sain nähdä hänet melkein joka päivä, sain puhua hänen kanssansa, ojentaa hänelle käteni ja käydä hänen kodissansa, aina pistos sydämessä.

Taiteilijat ja heidän ystävänsä panivat toimeen pienen kesäjuhlan. Järven rannalla, ihanassa puutarhassa se pidettiin, uhkuvan rehevänä, viehkeän lauhana sydänsuvi-iltana. Joimme viiniä ja jäävettä, kuuntelimme soittoa ja katselimme pitkinä köynnöksinä puiden välillä riippuvia paperilyhtyjä. Juteltiin, leikkiä laskettiin, naurettiin ja lopuksi laulettiin. Muudan vetelys maalarinuorukaiseksi oli esittävinään jotakin romanttista, töyhtölakki päässä, nojaten selin aitausta vastaan ja soittaen pitkäkaulaista kitaraa. Pari vähä parempaa taiteilijaa olivat joko kokonaan poissa tahi istuivat huomaamattomina syrjässä vanhempien piirissä. Naisista oli pari nuorempaa saapunut vaaleissa kesäpuvuissa, muut esiintyivät vaan tavallisissa puvuissaan. Erittäin vastenmieliseltä tuntui minusta muuan vanhempi ruma naisylioppilas, joka esiintyi tuppatukallaan miehen olkihattu, polttaen sikaria, juoden vahvasti viiniä ja puhuen kovaäänisesti sekä paljo. Rikhard seurusteli kuten tavallista nuorten tyttöjen kanssa. Kaikesta kiihoituksesta huolimatta tunsin itseni aivan kylmäksi, join vähän ja odotin Agliettia, joka oli luvannut tänään tulla kanssani soutelemaan. Hän tulikin, antoi minulle pari kukkasta ja astui pieneen purteeni.

Järvi oli kirkas ja tyyni kuin kuvastin sekä väritön öisessä asussaan. Kiidätin keveätä purtta voimakkaasti järven hiljaiselle lakeudelle, ja näin koko ajan tuon solakan naisen istuvan minua vastapäätä peräsimessä mukavasti ja tyytyväisenä. Taivaan avaruus oli vielä sininen, tähti toisensa perästä syttyi lauhaan liekkiin, rannoilta kuului sieltä täältä soittoa ja ulkoilmajuhlien iloa. Poristen hautautuivat airojen jäljet veden helmaan, toisia venheitä liukui siellä täällä, häipyen melkein näkymättömiin hiljaisen lakeuden syvään hämäryyteen, itse en tuota paljokaan huomannut, vaan katselin taukoamatta peränpitäjätärtä ja tunsin suunnitellun rakkaudentunnustuksen rautarenkaana painavan ahdistettua sydäntäni. Illan koko näytelmän kauneus ja runollisuus, veneretkemme, tähdet, lauha ja rauhallinen järvi, kaikki tuo ahdisti minua, sillä se tuntui minusta ihanalta teatterikoristelulta, jonka keskuudessa minun oli näyteltävä haikean tunteellinen lemmenkohtaus. Tuskassani, syvän hiljaisuuden painostamana, sillä olimme molemmat vaiti, sousin voimalla edelleen.

"Kuinka vahva Te olette!" sanoi taiteilijatar miettiväisesti.

"Tarkoitatteko paksu?" kysyin minä. [Alkuteoksessa sanat "stark" ja "dick", joista tässä tuo pieni leikinlasku on muodostettu. Suom muist.]

"En, tarkoitan lihaksianne", sanoi hän.

"Niin, vahva olen."

Tämä ei ollut suinkaan mikään mukava alku. Hetkisen kuluttua pyysin häntä kertomaan jotakin omasta elämästään.

"Mitä haluaisitte sitte kuulla?"

"Kaikki", vastasin. "Mieluiten jonkun rakkaudentarinan. Sitten kerron Teille jäljestäpäin omani samallaisen, ainoan. Se on hyvin lyhyt ja kaunis ja huvittaa Teitä varmaan."

"Mitä sanottekaan! Kertokaa toki!"

"En, ensiksi Te! Tiedättehän jo sitäpaitsi minusta paljoa enemmän kuin minä Teistä. Tahtoisin tietää, oletteko koskaan ollut oikein rakastunut, tahi oletteko siihen kuten pelkään aivan liian viisas ja ylpeä."

Erminia mietti hetkisen.

"Taas joku Teidän romanttisista päähänpistoistanne", sanoi hän, "ruveta tässä yöllä synkän veden pinnalla naisen kertomuksia kuulemaan. En osaa kertoa. Te runoilijat olette tottuneet löytämään kaikelle suloiset sanat ja luulottelemaan, ettei niillä, jotka eivät tunteistaan puhu, ole sydäntä ollenkaan. Minuun nähden olette pettyneet, sillä luulenpa, ettei voida kiivaammin ja voimakkaammin lempiä kuin minä lemmin. Rakastan erästä miestä, joka on sidottu toiseen naiseen ja hän lempii minua yhtä paljo; kuitenkaan emme kumpaisetkaan tiedä, onko meidän yhtymisemme koskaan mahdollinen. Kirjoitamme toisillemme ja tapaammekin toisemme joskus…"

"Uskallanko kysyä, tekeekö tuo rakkaus Teidät onnelliseksi vai onnettomaksi, vaiko molemmiksi?"

"Oi, rakkaus ei ole olemassa tehdäkseen meidät onnellisiksi. Luulen sen tehtävänä olevan osoittaa, kuinka voimakkaita voimme olla kärsimyksissä ja kohtalon kolhujen kestämisessä."

Sen ymmärsin, ja en voinut estää, että vastauksen asemasta rinnastani pusertui esiin hiljainen huokaus.

Hän kuuli sen.

"Tunnetteko Tekin jo ne tuskat?" sanoi hän. "Olette vielä niin nuori! Tunnustakaa surunne minulle? Mutta tehkää se ainoastaan, jos oikein todella tahdotte."

"Toisella kerralla ehkä, neiti Aglietti. Olen muutoinkin tänään huonolla tuulella ja mieleni on paha, jos kentiesi olen Teidänkin tunnelmanne häirinnyt. Palaammeko takaisin?"

"Kuten tahdotte. Kuinka kauas olemme oikeastaan saapuneet?"

En vastannut enempää, vaan ponnistin airoillani niin että vesi vaahtosi, käänsin venheen ja rupesin vetämään, ikäänkuin olisi ollut pohjoismyrsky uhkaamassa. Pursi kiisi nopeasti pitkin tyyntä vettä, ja kesken tuskani ja häpeäni pyörteiden tunsin hien suurina pisaroina valuvan pitkin kasvojani ja samalla vilun puistavan ruumistani. Ajatellessani tarkemmin, kuinka minusta aivan vähällä oli ollut tulla rukoileva lemmenkerjäläinen ja ystävällisen-äidillisesti rukkaset saanut rakastaja, puistatti horkka ruumistani. Se ainakin oli jäänyt minulta kokematta, ja muun surun kanssa sai nyt tulla toimeen miten parhaiten taisi. Sousin kotiapäin kuin noiduttu.

Tuo kaunis neito oli hiukan vierautunut, kun rannalla jätin jäähyväiset lyhyesti ja heitin hänet yksikseen.

Järvi oli yhtä kirkas kuin äskenkin, soitto yhtä iloista ja paperilyhdyt yhtä juhlallisen punaisia, mutta minusta näytti nyt tuo kaikki tuhmalta ja naurettavalta. Erittäinkin soitto. Tuon samettinuttuisen keikarin, joka tuossa yhäkin kerskailevasti kanniskeli kitaraansa leveässä silkkinauhassa, olisin mieluiten lyönyt mäskiksi mäkeen. Ja ilotulituskin oli vielä polttamatta! Lapsellista!

Lainasin Rikhardilta pari frangia, sysäsin hatun niskaan ja aloin marssia ulos kaupungista, yhä kauemmaksi, tunti tunnin jälkeen, kunnes minua rupesi nukuttamaan. Panin maata muutamalle niitylle, mutta heräsin tunnin perästä kasteesta märkänä, jäykistyneenä ja vilusta väristen sekä menin lähimpään kylään. Oli aamuvarhainen. Niittymiehiä kulki pitkin pölyisiä kujia, uniset rengit töllistelivät tallien ovilla, talonpojan kesä-ahkeruus tuli kaikkialla näkyviin. Talonpoikana olisi sinun pitänyt pysyä, sanoin itselleni, livahdin häpeissäni kylän läpi, juosten väsyneenä edelleen, kunnes auringon ensimäinen aamulämpö soi minulle vihdoinkin lepoa. Nuoren pyökkimetsän laitamalle heittäydyin kuivaan ruohoon ja nukuin lämpimässä auringonpaisteessa myöhään jälkeenpuolisiin. Herätessäni, pää täynnä niityntuoksua ja jäsenet niin hyväntunteesta raskaina kuin ne voivat olla vaan pitkän levon jälkeen jumalan rakkaassa maassa, tuntui minusta juhla, veneretki ja kaikki tuo niin kaukaiselta, surulliselta ja puoleksi pois häipyneeltä ikäänkuin kuukausia sitten luettu romaani.

Olin poissa kolme päivää, annoin auringon paistaa selkääni ja mietiskelin mennäkseni pistäymään kotona auttamaan isääni.

Tuolla ei kuitenkaan tuskani ollut pitkään aikaan vaimennettu. Palattuani kaupunkiin pakenin aluksi taiteilijatarta kuin ruttoa, mutta pitemmän päälle se ei käynyt laatuun, ja joka kerta, kun hän sitten näki minut ja puhutteli minua, tuntui tuskani tukahduttavana kurkussani.

IV.

Sen, mitä isäni ei omastapuolestaan saanut tehdyksi, teki nyt tämä onneton rakkaus. Se kasvatti minusta juopon.

Se oli elämälleni ja olemukselleni paljo tärkeämpi muutos kuin mikään muu noista tapahtumista, joista tähän saakka olen kertonut. Tuosta väkevästä, makeasta jumalasta tuli hyvä ystäväni, joka se on vielä tänäänkin. Kuka on niin kaunis, niin mielikuvituksen mahtava luoja, haaveileva, iloinen ja surumielinen? Hän on sankari ja loitsuniekka. Hän on lemmenjumalan johtaja ja veli. Hän tekee mahdottomat mahdollisiksi; köyhät ihmissydämet täyttää hän kauniilla ja ihmeellisellä runohengellä. Hän on tehnyt minusta, erakosta ja talonpojasta, kuninkaan, runoilijan ja viisaan. Tyhjentyneitä elon pursia lastaa hän uudelleen uusilla kohtaloilla ja vie rannoille ajautuneet suuren elämän vinhaan virtaan uudelleen takaisin.

Sellaista on viini. Senkin laita on kuitenkin samoin kuin kaikkien muidenkin arvokkaiden lahjojen ja taiteiden. Se tahtoo, että häntä rakastetaan, hänen seuraansa haetaan, häntä ymmärretään ja että hän taistelun kautta omaksi voitetaan. Monet sitä eivät taida, ja niin saattaa hän tuhannen toisensa jälkeen perikatoon. Hän vanhettaa ja tappaa heidät, tahi sammuttaa heissä hengen liekin. Mutta lemmikkinsä kutsuu se juhliin ja rakentaa heille sateenkaarisiltoja autuaitten saarille. Väsyneille ystävilleen asettaa hän patjoja pään alle, ja hoitelee heitä, kun suru heissä valtaan pääsee, ystävän hiljaisella ja hyväntahtoisella syleilyllä kuin lastaan lohduttava äiti. Elämän mullerruksen muuttaa hän tarujen maailmaksi ja soittaa harpullaan luomisen mahtavaa laulua.

Toisekseen on hän pieni lapsi, jolla on pitkät silkkiset kiharat, kapeat hartiat ja hennot jäsenet. Hän nojautuu sydäntäsi vastaan, kohottaa kapeat kasvonsa puoleesi ja katselee sinua rakkailla suurilla silmillään hämmästyneesti ja uneksivasti, ja hänen katseessaan asuu syvä paratiisin autuuden muisto ja unohtumaton tunne jumalan lapsena olosta, joka aaltoilee kosteana ja kirkkaana lailla vasta ilmoille puhjenneen metsälähteen.

Tuo suloinen jumala muistuttaa myöskin virtaa, joka kevätyössä syviä aaltojansa kuohuttaa. Sitä voisi myös verrata mereen, jonka viileillä aalloilla keinuvat sekä myrsky että auringonsäteet.

Puhuessaan suosikkiensa kanssa saattaa se salaisuuksien, muistojen, runouden ja aavistusten aavan ulapan myrskyjen ja kuohujen temmellyskentäksi. Maailma muuttuu pieneksi ja katoaa, aralla ilolla heittäytyy sielu tuntemattomuuden tiettömään avaruuteen, jossa kaikki on sekä vierasta että samalla tuttua, ja jossa musiikin, runouden ja unelmien kieltä puhutaan.

Mutta käynpä kertomustani jatkamaan.

Saattoi tapahtua, että olin tuntimääriä iloinen, lukien, kirjoittaen ja kuunnellen Rikhardin soittoa. Mutta yksikään päivä ei suruttansa päässyt. Väliin tuli tuska mieleeni yöllä, silloin valitin, heittelehdin vuoteessani ja vihdoin kyyneleihini nukuin. Tahi heräsi se tavattuani Agliettin. Mutta useimmiten valtasi se minut tuossa illansuussa, kun nuo kauniit, rauhalliset, lauhat ja raukaisevat kesäillat alkoivat. Silloin menin järven rantaan, otin venheen, sousin itseni hikeen ja väsyksiin sekä huomasin sittenkin olevan mahdotonta mennä kotia. Siis kapakkaan tahi johonkin ulkoravintolaan. Siellä koettelin eri viinilajeja, join ja haudoin tuskiani sekä olin monta kertaa seuraavana päivänä puolisairas. Usein valtasi minut silloin niin voimakas kurjuuden ja kyllästymisen tunne, että päätin jättää juomisen ainaiseksi. Sitten menin juomaan uudelleen. Vähitellen opin eroittamaan eri viinilajit ja niiden vaikutukset, sekä nautiskelin niitä jonkunmoisella itsetietoisuudella, vaikka tosi-asiassa vielä jokseenkin lapsellisesti ja raa'asti. Lopulla omistin tummanpunaisen weltliniviinin vakinaisekseni. Ensi lasi maistui minusta katkeralta ja kiihoittavalta, sitten verhosi se aatosmaailmani hiljaiseksi, alituiseksi uinailuksi, alkaen vihdoin lumota, luoda, itse runoilla. Silloin näin kaikki maisemat, mitkä minua kuunaan olivat miellyttäneet, mitä kauniimmissa valaistuksissa ympärilläni, itse niiden keskellä vaeltelin, lauloin, unelmoin, ja tunsin suonissani virtailevan korkeamman, lämpimämmän elämän. Ja tämä päättyi vihdoin ylipäätään mieluiseen surumielisyyteen, ikäänkuin olisin kuunnellut kansanlauluja, joita viululla soitettiin ja ikäänkuin olisi minulla ollut tiedossani suuri onni, jonka sivu olin mennyt ja jonka olin jättänyt poimimatta.

Vähitellen kehittyivät asiat itsestään niin, että hyvin harvoin enää yksinäni ryypiskelin, vaan sain pian itselleni kaikenmoista seuraa. Niin pian kuin ihmisiä oli seurassani, oli viinin vaikutus minuun toinen. Minusta tuli puhelias, mutta mitään nousuinnostusta en tuntenut, vaan erityistä viileätä kuumetta. Minulle itsellenikin siihen saakka melkein tuntematon puoli olemustani pääsi esiin yön kuluessa, mutta se ei suinkaan kuulunut puutarha- ja koristekukkasiin, vaan paremminkin ohdakkeiden ja polttaraisten heimoon. Kuta puheliaammaksi nimittäin tulin, sitä terävämpi, kylmempi henki pääsi minussa valtaan, tehden minusta varman, mahtipontisen, kriitillisen ja tärkeän henkilön. Jos saapuvilla oli joitakin, joiden läsnäolo minua häiritsi, niin kiusasin ja suututin heitä, milloin hienosti ja viekkaasti, milloin karkeasti ja itsepintaisesti, niin kauan, että he menivät. Ihmisethän eivät yleensä olleet minulle lapsesta alkaen juuri erityisemmän rakkaita tahi tarpeellisia, nyt aloin heitä katsella kriitillisesti ja pilkkamielellä. Erityisellä mielihyvällä keksin ja kertoilin pieniä juttuja, joissa ivallisesti, ilman lämpöä ja näennäisellä asiallisuudella, kuvattiin ihmisten keskinäisiä suhteita, sekä niitä katkerasti pilkattiin. En itsekään tiennyt, mistä tämä halveksiva henki minuun tuli, se puhkesi esiin kuin kypsyvä paise, josta en vuosiin päässyt vapaaksi.

Kun välillä vietin iltani yksikseni, niin uneksuin taas vuorista, tähdistä ja surullisesta soitosta.

Niinä viikkoina kirjoittelin sarjan katselmuksia aikamme yhteiskunnasta, kultuurista ja taiteesta, — pienen myrkyllisen kirjasen, jonka kehtona juuri olivat omat kapakkapuheeni. Ahkeruudella harrastamistani laajemmista historiallisista luvuista saivat satiirini monellaisia historiallisia aineksia, mikä niille antoi ikäänkuin hiukan lujemman perustan ja taustan.

Tämän teokseni vuoksi pääsin erääseen suurempaan sanomalehteen vakinaiseksi avustajaksi, josta työstäni jo melkein saatoin elää. Heti senjälkeen ilmestyivät nuo kyhäelmäni erityisenä kirjasena, ja saavuttivat hiukan huomiota. Nyt heitin kielitieteen kokonaan syrjään. Olin päässyt jo korkeampiin piireihin, liityin avustajaksi saksalaisiin aikakauskirjoihin, ja niin kohosin siihenastisesta unohdetusta asemastani ja köyhyydestäni tunnustusta saaneitten piiriin. Ansaitsin leipäni, en välittänyt avoinna olevasta apurahasta ja riensin täysin purjein pienen kirjallisen kuuluisuuden halveksittavaa elämää kohti.

Ja huolimatta menestyksestäni sekä itserakkaudestani, huolimatta pilkallisuudestani ja lemmenkärsimyksistäni, oli minussa kuitenkin vallalla, ilossa ja surussa, nuoruuden lämmin elämänhalu. Huolimatta kaikesta ironiiasta ja pienestä, vaarattomasta maailmanmatinväsymyksestä uneksuin kuitenkin aina jostakin päämäärästä, onnesta, jonka malja kerran eteeni täytettäisiin. Mikä tuo päämäärä oli, sitä en tiennyt. Tunsin ainoastaan, että elämän täytyi minulle joskus aalloiltaan huuhtoa jalkaini juureen jonkun erityisemmän hymyilevän onnen, maineen, kentiesi lemmen, kaipuuni tyydytyksen ja olemukseni kohottajan. Olin vielä hovipoika, joka uneksuin aatelisnaisista, ritarilyönnistä ja suuresta kunniasta.

Luulin aluksi käyväni polkuani ylöspäin. En tiennyt, että kaikki siihenastiset kokemukseni olivat ainoastaan sattumuksia ja että itseltäni ja elämältäni puuttui vielä oma syvä perussävynsä. En tiennyt silloin rinnassani asuvan kaipuun, jolle ei lempi eikä maine suonut rajaa eikä täyttymystä.

Niin nautin pienestä, hiukan katkerasti ansaitusta maineestani koko nuoruuteni innolla. Mielihyvän tunteella seurustelin viinin ääressä viisasten ja henkevien ihmisten kanssa, ja sydäntäni hiveli, kun ruvetessani puhumaan heidän katseensa kääntyivät minuun uteliaasti ja huomaavasti.

Väliin selveni minulle, kuinka ääretön kaipuu kaikissa näissä sieluissa huusi vapahdusta, ja mitä ihmeellisiä teitä tämä kaipuu noita sieluja johti. Jumalaan uskominen oli tyhmää, miltei sopimatonta, vaikka muutoin uskottiin monellaisiin oppeihin ja nimiin, Schopenhaueriin, Buddhaan, Zarathustraan ja moniin muihin. Oli nuoria, nimettömiä runoilijoita, jotka hienoissa asumuksissaan toimittivat juhlallisia hartaushetkiä kuvapatsaitten ja maalausten edessä. Heitä olisi hävettänyt kumartua jumalan edessä, mutta he polvistuivat Zeus Otricolin edessä. Oli askeetteja, jotka kiduttivat itseään pidättäytymisellä ja joiden puku huusi taivaan kostoa mauttomuutensa vuoksi. Heidän jumalansa nimi oli Tolstoi tahi Buddha. Oli taiteilijoita, jotka kiihoittivat itsensä omituisiin tunnelmiin erityisesti valikoitujen, mieltä masentavien seinäverhojen, musiikin, ruoan, viinien, hajuvesien tahi sikarien avulla. He haastelivat sopivasti ja teeskennellyllä yleispätevyydellä musikaalisista urista, väri-akordeista ja vainusivat kaikkialla sitä n.k. "persoonallisuuden säveltä", jonka useimmiten sitten muodosti joku pieni vaaraton itsepetos tahi hullutus. Pohjaltaan minua tämä kivuloinen komedia puoleksi huvitti puoleksi nauratti, mutta usein tunsin kuitenkin erityisellä kauhulla, kuinka paljo vakavaa kaihoa ja todellista sielun voimaa tuossa liekehti ja paloi hukkaan.

En muista ainoatakaan kaikista niistä suurellisista uudenaikaisista runoilijoista, taiteilijoista ja filosoofeista, joihin siihen aikaan hämmästyksellä ja huvitettuna tutustuin, josta minulla olisi mitään mainittavampaa sanottavana. Oli heidän joukossaan eräs ikäiseni pohjoissaksalainen, seurakas olio, hellätuntoinen, miellyttävä mies, hienomakuinen ja -tajuinen kaikessa, mikä jotakin taiteellista puolta koski. Hänestä piti tulla yksi tulevaisuuden suurrunoilija, ja muistan kuulleeni lausuttavan pari hänen runoansa, jotka muistissani vieläkin väikkyvät tavattoman ilmavina ja sielullisina sisällöltään. Kenties oli hän ainoa meistä kaikista, josta olisi voinut tulla todellinen runoilija. Sattumalta kuulin myöhemmin hänen tarinansa. Menetettyään rohkeutensa kirjallisen epäonnistumisen vuoksi, siirtyi hän, ylen tunteellinen luonne kun hänellä oli, kokonaan hiljaisuuteen, ja joutui erään mukamas mesenaatin kynsiin, joka hänet pian saattoi kokonaan perikatoon, sen sijaan, että olisi innostanut häntä ja saattanut hänet järkiinsä. Tuon rikkaan herran tahdosta kulutti hän aikansa harjoittamalla tämän hermostuneitten naisten kanssa epätervettä kaunotieteilyä, muuttui mielikuvituksessaan vääryyttä kärsineeksi sankariksi ja tuli vihdoin, surkealla tavalla väärään johdettuna, soittaen paljastaan Chopinia ja mietiskellen uusrafaelilaisia ihmenäkyjä, täydelliseen mielenvikaan.

Vastenmielisyydellä ja säälillä saatan ainoastaan muistella tuota vaan puoleksi lentoon kykenevää käherrettyä runoilijalaumaa ja kaunosielujoukkoa, nyt kun jälkeenpäin olen huomannut tuollaisen seuran vaarallisuuden. Ylimaalainen talonpoikaisuuteni varjeli minua, etten itse ottanut osaa tuohon sekamelskaan.

Jalompi ja onnellisemmaksi tekevä kuin maine, viini, rakkaus ja viisaus oli kuitenkin ystävyyteni. Se se lopultakin auttoi yksinään jalkeille synnynnältään raskasmielisen olemukseni ja säilytti nuoruuteni vuodet turmeltumattomana aamuvalaistuksessaan. Vielä tänä päivänä en tiedä mitään kallisarvoisempaa maailmassa kuin kunniallinen ja rehellinen miesten välinen ystävyys, ja jos joskus sydämessäni miettiväisinä päivinä herää jotakin ikäänkuin nuoruuden kaipuuta, niin herää se ainoastaan ylioppilasaikani ystävyysliittojen vuoksi.

Rakastuttuani Erminiaan olin pidellyt Rikhardia, hiukan huolimattomammin. Alussa en itsekään sitä huomannut, mutta muutamien viikkojen perästä havahtui omatuntoni. Tunnustin hänelle syntini, hän kertoi koko ajan huomanneensa onnettomuuden saapuvan ja kasvavan ja niin kiinnyin häneen uudelleen sydämellisesti ja mustasukkaisesti. Sen mitä siihen aikaan saavutin itselleni iloisempaa ja vapaampaa elämisen taitoa, sen kaiken saavutin Rikhardilta. Hän oli kaunis ja iloinen ruumiiltaan ja sielultaan eikä elämällä näyttänyt hänen kohdalleen varjopuolia olevankaan. Aikansa intohimot ja erehdykset tunsi hän viisaana ja vilkkaana ihmisenä kyllä, mutta ne hän sivuutti mitään vahinkoa kärsimättä. Hänen käyntinsä, puheensa ja koko hänen olemuksensa oli notkeata, sointuvaa ja miellyttävää. Olisittepa kuulleet hänen nauravan!

Viinitutkimuksiani ei hän juuri ymmärtänyt. Tilaisuuden tullen tuli hänkin mukaan, mutta sai kyllänsä jo kahdesta lasista sekä katseli lapsellisella hämmästyksellä minun suurempaa janoani. Mutta nähdessään minun kärsivän ja avuttomana lannistuvan raskasmielisyyteni uhriksi, soitteli hän, luki minulle ääneen tahi vei minut kävelemään. Pienillä huvimatkoillamme olimme usein vallattomia kuin pari pientä poikaa. Kerrankin levähtelimme kuuman puolenpäivän aikana eräässä metsäisessä laaksossa, heittelimme toisiamme kuusenkävyillä ja lauloimme "Kauniin Helenan" tunteellisia lauluja. Virtava kirkas puro pauhasi korvissamme viekoittelevasti niin kauan, kunnes riisuuduimme ja heittäydyimme kylmään veteen. Silloin pisti hänelle päähän ruveta esittämään komediaa. Istuutuen sammaleiselle kalliolle oli hän esittävinään Loreleytä ja minä laivurina purjehdin alatse. Silloin oli hän niin neitseellisen häveliään näköinen, ja irvisteli niin hassunkurisesti, että minä, jonka piti tuoda esiin tuskan tuimuus, töintuskin saatoin pidättää nauruani. Äkkiä rupesi kuulumaan ääniä, eräs matkailijaparvi näkyi saapuvan polkua myöten ja meidän täytyi nopeasti kiiruhtaa piiloittamaan alastomuuttamme puron yli ulottuvan, ontelon rantakallion taa. Kun mitään aavistamaton seurue kulki ohitsemme, päästeli Rikhard kaikenmoisia harvinaisia ääniä, myrähteli, vinkui ja sähisi. Matkailijat hämmästyivät, katselivat ympärilleen, katsoivat veteen ja olivat vähällä huomata meidät. Silloin sukelsi ystäväni puoleksi esiin piilostaan, katsoi hämmästyneeseen seurueeseen ja lausui syvällä äänellä ja papillisella naamalla: "Menkäät herran huomaan!" Samalla katosi hän taas, nyhkäsi minua kylkeen ja lausui: "Kuva-arvoitus tämäkin".

"Mikä sitten?" kysäsin.

"Pan säikähdyttää paimenia", naurahti hän. "Paha kyllä, oli naisiakin joukossa."

Historiallisista luvuistani ei hän paljoa välittänyt. Minun heikkouteni Fransiskus Assisilaista kohtaan ymmärsi hän kyllä pian, mutta saattoi pian tehdä hänestä pilkkaakin, mikä minua hyvin suututti. Näimme tuon autuaan marttyyrin ystävällisenä ja iloisena kuin rakastettavan, suuren lapsen vaeltavan kautta Umbrian maiden, jumalassansa iloiten ja täynnä nöyrää ihmisrakkautta. Luimme yhdessä hänen kuolemattoman auriningonlaulunsa ja osasimme sen melkein ulkoa. Kerran palatessamme höyryvenheellä järven yli eräältä kävelymatkalta, kun iltatuuli hiljaa punaruskon kultaamia laineita läikytteli, kysyi hän hiljaa: "Kuule, miten pyhä marttyyri nyt sanoisikaan?" Ja niin toistin pyhimyksen sanat:

"Laudato si, mi Signore, per frate vento e per aere e nubilo et sereno et onne tempo!" [Ole kiitetty, Herrani, veljistäni tuulesta, ilmasta, pilvistä, poudasta ja kaikesta säästä.]

Riitautuessamme ja puhuessamme pikkumaisuuksia, nimitteli hän minua aina puoleksi leikillä koulupoikain tapaan kaikenmoisilla hassunkurisilla pilkkanimillä, niin että pian purskahdin nauramaan, jolloin suuttumukselta oli kärki poikki. Kunnon ystäväni oli suhteellisesti vakava ainoastaan kuunnellessaan tahi soittaessaan mielisäveltäjiään. Mutta silloinkin saattoi hän hetkiseksi heittää vakavuutensa lausuakseen jonkun sukkeluuden. Siitä huolimatta rakasti hän taidetta puhtaasti ja sydämellisesti, ja hänen tunteensa oikeasta ja ytimekkäästä taiteesta oli rehellinen.

Ihmeellisesti ymmärsi hän lohduttamisen hienotunteisen ja hellän taidon, osaaottavan tukemisen ja ilahduttamisen merkityksen, kun vaan joku hänen ystävistään oli hädässä. Ollessani huonolla tuulella saattoi hän kertoa koko joukon pieniä jutuntapaisia, karhean sieviä kertomuksiaan, ja hänen äänessään oli silloin jotakin niin rauhoittavaa ja ilahduttavaa, että harvoin saatoin sen vaikutusta vastustaa.

Minua hän hiukan kunnioitti, koska olin häntä itseä vakavampi; paljo enempi vaikutti häneen kuitenkin ruumiillinen voimani. Hän ylpeili siitä muiden edessä, ja oli ylpeä sellaisesta ystävästä, joka saattoi nutistaa hänet yhdellä kädellä. Hän pani suuren arvon ruumiilliseen pystyväisyyteen ja notkeuteen, opetti minulle tennis-pelin, sousi ja ui kanssani, otti minut mukaansa ratsastamaan, eikä antanut minulle yhtään rauhaa, ennenkuin pelasin biljaardia melkein yhtä hyvin kuin hän. Se oli hänen mielipeliään, jota hän taisi ei ainoastaan mestarillisesti ja taiteellisesti, vaan vieläpä ollen itse sitä pelatessaan erittäin vilkas, sukkela ja iloinen. Usein nimitti hän nuo kolme palloa yhteisten tuttaviemme nimillä ja muodosti joka töytäykseltä, katsoen pallojen asemaan, lähenemiseen ja erkanemiseen toisistaan, kokonaisia romaaneja, täynnä sukkeluuksia, miellyttäviä kohtia ja karrikeeraavia vertauksia. Siinä ohessa pelasi hän rauhallisesti, keveästi ja yleensä sirosti, niin että oli nautinto häntä siinä katsella.

Kirjailuani ei hän pitänyt suuremmassa arvossa kuin minä itsekään. Kerran sanoi hän minulle: "Katsoppas, olen pitänyt sinua aina runoilijana ja pidän sinua sinä vieläkin, mutta en nurkkanovelliesi vuoksi, vaan siksi, että tunnen sinussa elävän jotakin syvempää ja kaunista, joka kerran ennemmin tahi myöhemmin puhkeaa esiin. Ja se on silloin todellista runoutta."

Sillävälin liukuivat lukukaudet sormistamme kuin pikkurahat ja niin valkeni se ikävä päivä, jolloin Rikhardin oli ajateltava kotimatkaansa. Hiukan teeskennellyllä vallattomuudella nautimme viimeisten viikkojen riemut, ja sovimme lopuksi siitä, että ennen tuota jäähyväisten katkeraa hetkeä lopettaisimme nämä ihanat vuodet iloisesti ja lupaavasti jollakin loistavalla ja juhlallisella teolla. Ehdoittelin juhlamatkaa Bernin alpeille, mutta kevät oli vielä aikainen ja aika alppimatkaa varten oikeastaan liian varhainen. Miettiessäni pääni ympäri toista ehdotusta toisensa jälkeen, kirjoitti Rikhard isälleen ja valmisti minulle siten hiljaisuudessa suuren ja iloisen yllätyksen. Eräänä päivänä saapui hän luokseni kourassa vankka vekseli, ja pyysi minua oppaaksi matkalle Pohjois-Italiaan.

Sydämeni sykähti ilosta ja riemusta. Lapsuudesta saakka kytenyt toivo, kaihoinen mielihalu, jonka tuhatkin kertaa olin yhä uudelleen läpi unelmoinut, täyttyisi siis. Ikäänkuin kuumeessa tein pienet matkavalmistukseni, opetin ystävälleni muutaman sanan italiaa ja pelkäsin vielä viime päivään saakka, että joku voisi vielä keskeyttää matkani.

Matkatavaramme olivat lähetetyt edeltäpäin, istuimme vaunuissa vihreiden ketojen ja kukkuloiden vilistessä ohitsemme, tuossa Urin järvi ja Gotthard, tuossa vuorilinnat ja vuoripurot, vierukivirinteet ja Tessinin lumihuiput, vihdoin ensimäiset mustahkot kivitalot tasaisilla viinivuorilla, rikas matka kautta järvien ja viimeinkin kulku kautta hedelmällisen Lombardian kohti meluisan vilkasta, omituisen miellyttävää ja samalla vastenmielistä Milanoa.

Rikhard ei ollut muodostanut itselleen koskaan minkäänlaista käsitystä Milanon tuomiokirkosta, oli vaan pitänyt sitä yhtenä rakennustaidon kuuluisuuksista. Mainiota oli nähdä hänen pettymystään ja harmiaan. Päästyään jälleen tasapainoon ja vanhaan leikilliseen mielialaansa, ehdoitti hän itse, että nousisimme temppelin katolle lähemmin tarkastaaksemme pyhimyspatsaitten vilisevää paljoutta. Tyydytyksellä pyysimme merkitä tosiasiaksi, että useimmat, ainakin uusimmat, noista sadoista pyhimyskuvista olivat tavallista tehdastyötä. Loikoilimme melkein pari tuntia noilla leveillä, kaltevilla marmorilaatoilla, jotka huhtikuun aurinko oli lievästi lämmittänyt. Mukavassa asennossa lepäillen tunnusti silloin Rikhard: "Tiedätkös, ettei minulla ole pohjaltaan mitään sitä vastaan, vaikka sattuisi osaksemme suurempiakin pettymyksiä kuin mitä tämä kirottu tuomiokirkko meille valmisti. Koko matkan tänne tullessamme minua noin hiukan ikäänkuin pelottivat kaikki ne suuremmoisuudet, joita saisimme nähdä ja joiden edessä masentuisimme. Ja nyt alkaa koko juttu näin ystävällisesti ja inhimillisesti. Sitten johti tuo kirjava kivikuvajoukko, jonka keskuudessa makailimme, hänet kaikenmoisiin vallattomiin mietelmiin."

"Luultavasti", sanoi hän, "asetetaan tuonne kuoritornin huippuun, joka on korkeinna, myös kaikista korkein ja suurin pyhimys. Koskapa tuskin kenestäkään olisi juuri erittäin hauskaa ikuisesti kivisenä pylväspyhimyksenä terävässä torninhuipussa tasapaino-oppia harrastaa, niin lienee oikein ja kohtuullista, että aika ajoin ylimäinen pyhimys vapahdetaan ja kiskaistaan taivaaseen. Ajattelehan, mikä meteli siitä joka kerta syntyy. Sillä luonnollisesti ryntäävät nyt kaikki muut pyhimykset tarkassa arvojärjestyksessä yhtä paikkaa ylemmäs, ja jokaisen täytyy päästä yhdellä ainoalla hypyllä edeltäjänsä paikalle, kaikki kiiruhtaen ja mustasukkaisina niiden niskaan, jotka vielä ovat itsekunkin edellä."

Joka kerta olen sittemmin matkustaessani Milanon kautta muistanut tuota jälkeenpuolista, ja nähnyt surumielisellä hymyllä pyhimysten tekevän rohkeita hyppyjään.

Genuassa tuli sydämeni uutta rakkautta rikkaammaksi. Oli kirkas, tuulinen päivä, hetki jälkeen puolenpäivän. Nojasin käsivarttani leveää muurin rinnustinta vastaan, takanani siinti väririkas Genua, allani kuohui ja eli vetten paljous. Meri. Synkästi pauhaten ja käsittämättömiä vaatien tunki se ijankaikkisena ja muuttumattomana sydämeeni, ja tunsin, että joku minussa teki ystävyysliiton elämäksi ja kuolemaksi tämän sinisen, vaahtoavan elementin kanssa.

Yhtä mahtavasti vaikutti minuun meren äärettömyyteen uppoutuva taivaanranta. Ja taas valtasi minut tunne, etten ollut syntynyt alinomaiseen kotielämään ihmisten seassa kaupungissa ja asunnoissa, vaan kulkemaan vieraita maita ja harhailemaan merten ulapoilla. Epäselvänä vaistona heräsi sydämessäni jälleen eloon tuo vanha, surumielinen kaipuu heittäytyä jumalan rinnoille ja antaa vähäisen olemukseni sulautua äärettömyyden ja ajattomuuden yhteyteen.

Rapallossa taistelin ensikerran uimamatkallani meren kanssa, maistaen katkeraa merivettä ja tuntien aaltojen voimaa. Ympäriinsä vaan sinisiä, kirkkaita aaltoja, ruskeankeltaisia rantakallioita, hiljainen syvä taivas ja ijankaikkinen, suuri kohina. Yhä uudelleen viehätyin katsomaan kaukana purjehtivia laivoja, tummia mastoja ja valkeita purjeita, tahi kaukana kiitävän höyrylaivan harmajaa savupatsasta. Lähinnä lemmikkejäni, uupumattomia pilviä, en tiedä kauniimpaa ja vakavampaa kaipuun ja vaelluksen kuvaa kuin laiva, joka matkaa avaraan kaukaisuuteen, pienenee pienenemistään ja lopuksi katoo taivaanrannan avoimeen syliin.

Tulimme Florensiin. Kaupunki oli sellainen kuin olin oppinut sen tuntemaan sadoista kuvista ja tuhansista unelmista — valoisa, tilava, vieraanvarainen, vihreäreunaiset, silloitetut virrat sitä halkoivat, siintävät kukkulat sitä reunustivat. Palazzo vecchion ylväs torni kohosi uljaana kirkkaalle taivaalle, puhtaana ja auringossa kummanhohtoisena oli kukkulallaan Fiesole ja kaikki kukkulat ympäriinsä olivat valkopunapuvussa, kukkivien hedelmäpuiden hunnuttamina. Vilkas, iloinen, kevyt Toskanan elämä oli minulle aivan ihme ja pian koteuduin sinne paremmin kuin koskaan omaan kotiini. Päivät kulutimme kuljeksimalla kirkoissa, toreilla, kaduilla, loggioissa ja kauppapaikoissa, illat unelmoitiin kukkuloiden puutarhoissa, joissa jo sitroonat kypsyivät, tahi lapsellisen pienissä Chiantikahviloissa, juoden ja jutellen. Sillävälin taas riemuisan rikkaita hetkiä taulukokoelmissa, luostareissa, kirjastoissa ja sakaristoissa, jälkeenpuoliset Fiesolessa, San Miniatassa, Settignanossa, Psatossa.

Jo kotona tehdyn välipuheen mukaan jätin nyt Rikhardin viikoksi yksikseen ja nautin yksinäni nuoruuteni jaloimmasta matkasta kautta rikkaan, vihreän Umbrian kukkulamaan. Kuljin pitkin pyhän Fransiskuksen teitä ja tunsin hänen monta kertaa vaeltavan vierelläni, sydän täynnä tutkimatonta rakkautta, tervehtien kiitollisuudella ja ilolla joka lintua, joka lähdettä ja joka villiruusupensasta. Poimin ja söin sitrooneja auringonpaisteisilla rinteillä, vietin öitäni pienissä kylissä, lauloin ja runoilin sielussani ja vietin pääsiäistä Assisissa, pyhimykseni omassa kirkossa.

Minulla on aina se tunne, ikäänkuin olisivat nämä kahdeksan päivää Umbriassa olleet nuoruuteni kruunu ja kaunis iltarusko. Joka päivä pääsi minussa pulppuamaan uusia lähteitä, ja katselin valoisaan, juhlivaan kevätluontoon kuin jumalan lempeisiin silmiin.

Umbriassa kuljin kunnioittaen Fransiskuksen, "Jumalan soittoniekan" askeleissa; Florensissa nautin jälleen alituisesti mielikuvitukseen heräävästä viidennentoistavuosisadan elämästä. Olinhan jo kotona kirjoittanut satiireja nykyisen elämämme eri muodoista. Mutta Florensissa vasta tunsin ensikerran oikein elävästi nykyaikaisen kultuurin naurettavaisuuden. Siellä valtasi minut ensikerran se aavistus, että tulisin olemaan yhteiskunnassamme aina vieraana, ja siellä heräsi minussa ensikerran toivomus päästä elämään ulkopuolella tätä yhteiskuntaa ja jos mahdollista, etelässä. Täällä saatoin seurustella ihmisten kanssa, täällä ilahdutti minua joka askeleella elämän vapaa luonnollisuus, jota jalosti ja hienonsi klassillisen kultuurin ja historian perintömuisto.

Iloisesti ja onnellisesti kuluivat meiltä nuo ihanat viikot; Rikhardia en ollut koskaan nähnyt niin haaveilevan ihastuneena. Ylimielisinä ja iloisina tyhjensimme me nautinnon ja kauneuden maljan. Kuljeskelimme syrjäisissä, kuumissa kukkulakylissä, hieroimme tuttavuutta ravintolan isäntien, munkkien, maalaistyttöjen ja tyytyväisten kyläpappien kanssa, kuuntelimme lapsellisia serenaadeja, ruokimme ruskeita, ihania lapsia leivällä ja hedelmillä ja näimme aurinkoisilta kukkuloilta Toskanan kevään kukoistuksessa ja kaukana Ligurian meren siintävät laineet. Ja meitä molempia elähytti voimakas tunne siitä, että kuljimme kohti suuren onnemme arvoista, rikasta, uutta elämää. Työ, taistelu, nautinto ja maine olivat niin varmoina kädessämme, että jo edeltäpäin onnemme päivistä iloitsimme. Läheinen eronhetkikin tuntui keveältä ja sivumenevältä, sillä tiesimmehän varmemmin kuin koskaan ennen olevamme tarpeellisia toinen toisellemme ja varmoja toisistamme elämänijäksi.

* * * * *

Siinä kertomus nuoruudestani. Sitä ajatellessani tuntuu minusta, ikäänkuin olisi se ollut lyhyt kuin kesäyö. Hiukan musiikkia, hiukan henkevyyttä, hiukan rakkautta, hiukan turhuutta — mutta kaunista, rikasta ja väriloistokasta kuin Eleusiin juhlat.

Ja sammui äkkiä ja köyhänä kuin kynttilä tuulessa.

Zürichissä jätin Rikhardin hyvästi. Kaksi eri kertaa tuli hän vielä rautatievaunusta minua suutelemaan, ja nyökytti ikkunasta sydämellisesti päätään.

Kaksi viikkoa myöhemmin hukkui hän uidessaan erääseen naurettavan pieneen Etelä-Saksan jokeen. En kerinnyt häntä enempää nähdä, en ollut hautajaisissa saapuvilla, kuulin kaikki vasta pari päivää myöhemmin, kun hän jo arkussaan maassa makasi. Kotona kammiossani makasin pitkänäni lattialla, kiroten jumalaa ja elämää kauheilla, halpamaisilla häväistyssanoilla, itkien ja raivoten. En ollut siihen saakka koskaan ajatellut, että ainoa varma säästöni näiltä vuosilta oli ystävyyssuhteeni. Sekin oli nyt loppunut.

Kauan en sietänyt olla kaupungissa, jossa päivittäin muistot heräsivät sydämessäni ja ryöstivät minulta elämänhalun. Tuli mitä tahansa — yhtä minulle; sieluni ydin oli sairas ja minä inhosin kaikkea elämää. Yhteen aikaan oli tuskin luultavaa, että rikkiraastettu olemukseni jälleen pääsisi kohonemaan ja uusin purjein kiitämään kohden miehuuden vuosien onnea. Tuntui jumalan tahdolta, että olin antanut puhtaalle ja iloiselle ystävyydelle parhaan osan olemuksestani. Kuten kaksi kevyttä ruuhta olimme rinnakkain kiitäneet eteenpäin, ja Rikhardin purressa oli juuri se monipuolisuus, keveys, onnellisuus, rakastettavuus, josta silmäni eli, johon luotin ja jonka uskoin tempaavan minutkin mukaansa ihaniin päämääriin. Lyhyellä hätähuudolla upposi hän ja ilman peräsintä ajelehdin nyt minä äkkiä pimentyneellä ulapalla.

Minun olisi pitänyt kestää tuo kova koettelemus, kohottaa katseeni tähtiä kohden ja uudella vauhdilla ryhtyä taistelemaan elämänkruunusta, taistelemaan ja harhailemaan. Olin uskonut ystävyyteen, naisenrakkauteen, nuoruuteen. Kun nyt niistä toinen toisensa jälkeen oli minut jättänyt, niin miksi en uskonut jumalaan ja antautunut hänen voimakkaan kätensä johdettavaksi? Mutta minä olin alati vaan penseä ja ynseä kuten lapsi sekä odottelin yhä vaan sitä oikeata elämää, että se myrskyten karkaisi kimppuuni, tekisi minusta ymmärtäväisen ja kypsyneen sekä veisi minut kotkan siivin kohti todellista onnea.

Mutta viisas ja säästäväinen elämä vaikeni visusti ja antoi ajelehtia. Se ei lähettänyt tielleni myrskyjä eikä tähtiä, vaan odotti, kunnes minusta taas oli tullut pieni ja kärsivällinen, ja kunnes uhkamielisyyteni oli murtunut. Se antoi minun vaan näytellä ylpeyden ja paremman tiedon narripeliä, ei ollut siitä tietääkseenkään ja odotti, kunnes karkuun juossut lapsi taas löytäisi äitinsä.

V.

Nyt alkaa se ajanjakso elämässäni, joka on melkoisesti vilkkaampi ja kirjavampi kuin tähän saakka kulunut osa, ja joka kyllä kelpaisi aiheeksi vaikka johonkin muotiromaaniin. Minun olisi siis kertominen siitä, kuinka minut valittiin erääseen saksalaiseen sanomalehden toimittajaksi. Miten silloin soin kynälleni ja pahalle suulleni liian paljon vapautta ja miten minua siitä syystä moitittiin ja mestaroitiin. Mitenkä sitten jouduin juopon kirjoihin ja lopuksi myrkyllisten riitojen perästä, annoin lähettää itseni Parisiin kirjeenvaihtajaksi. Ja miten vihdoin elin mustalaiselämää tuossa kirotussa pesässä, ajelehdin tuuliajolla ja poltin väkevää tupakkaa monella eri alalla.

En tee sitä pelkuruudesta, jos näytänkin tällä kohdalla pitkää nenää niille arvoisille lukijoilleni, jotka mahdollisesti sikamaisuuksia rakastavat, ja sivuutan tämän lyhyen ajanjakson ilman muuta. Tunnustan eksyneeni harhatieltä toiselle, nähneeni kaikellaista saastaisuutta ja itsekin siinä saastuneeni. Mieltymys mustalaiselämän romantiikkaan on minusta sittemmin haihtunut ja teidän täytyy sallia minun pysytellä puhtaan ja hyvän rajoissa, jota myöskin elämässäni oli, sekä pitää tuota kadotettua aikaa menneenä ja päättyneenä.

Parisi erittäinkin oli minusta inhoittava: Ei mitään muuta kuin taidetta, politiikkaa, kirjallisuutta, ilotyttölorua, ei mitään muuta kuin taiteilijoita, kirjailijoita, politikoitsijoita ja huonoja naisia. Taiteilijat olivat yhtä turhamaisia ja tunkeilevaisia kuin politikotkin, kirjailijat vielä turhamaisempia ja tunkeilevampia, ja turhamaisimmat ja tunkeilevimmat olivat naiset.

Eräänä iltana istuin yksikseni mietiskellen, pitikö minun jättää ainoastaan Parisi, vaan samallako myös koko elämä yleensä. Siinä mietteissäni kävin ensikerran pitkästä kotvasta läpi koko elämäni ja tulin siihen lopputulokseen, etten paljoa sen heittämisestä kadottaisi.

Mutta silloin kirkastui muistissani jälleen eräs aikoja sitten mennyt ja unohdettu päivä — aikainen kesäinen aamu kotona tuolla vuorien keskellä, näin itseni polvistuneena erään vuoteen ääressä ja vuoteella äitini kamppailemassa kuolemantuskissaan.

Kauhistuin ja häpesin, että niin kauan olin saattanut olla muistamatta tuota aamua. Tuhmat murha-ajatukset olivat kadonneet. Sillä luulenpa, ettei kukaan vakava ihminen, ellei hän ole aivan kokonaan perikatoon tuomittu, voi päättää päiviänsä, jos hän vaan kerrankaan on nähnyt terveen ja hyvän elämän taittuvan. Näin uudelleen äitini kuolevan. Näin jälleen hänen kasvoillaan kuoleman hiljaisen ja vakavan työn, joka loi kasvoille aateluuden leiman. Katkeran näköinen oli tosin kuolema, mutta myös niin mahtava ja hyvä kuten hellä isä, joka noutaa kotiin eksyneen lapsen.

Äkkiä tiesin taas, että kuolema on meidän viisas ja hyvä veljemme, joka tietää oikean hetken ja jota me luottamuksella saamme odottaa. Aloin myöskin ymmärtää, ettei kärsimys, pettymys ja masentunut mieli ole meitä vaan kiusaamassa ja riistämässä meiltä arvoa ja itsekunnioitusta, vaan olemustamme kypsyttämässä ja kirkastamassa.

Kahdeksan päivää myöhemmin olivat tavarani lähetetyt Baseliin, itse vaelsin jalan kautta kauniin Etelä-Ranskan ja tunsin päivä päivältä noiden turmiollisten Parisin päivien, joiden muisto minua vainosi kuin löyhkä, häipyen sumuna mielestäni. Olin yötä linnoissa, myllyissä, ladoissa, ja join tummaveristen, puheliaitten talonpoikain kanssa heidän lämmintä, kuuman auringon alla kypsynyttä viiniään.

Ryysyissä, laihana, päivettyneenä ja sisällisesti muuttuneena saavuin kahden kuukauden kuluttua Baseliin. Se oli ensimäinen suuri vaellukseni, jommoisia tein myöhemmin monta. Locarnon ja Veronan, Baselin ja Briegin, Florensin ja Perugian välillä ei löydy monta paikkaa, jonka kautta en olisi ainakin pari kertaa tehnyt pölyisiä pyhiinvaellusmatkojani — ajaen takaa unelmia, joista ei yksikään ole vielä toteutunut.

* * * * *

Baselissa vuokrasin itselleni huoneen eräästä esikaupungista ja aloin tehdä työtä; minua ilahdutti elää kaupungissa, jonka hiljaisuudessa ei kukaan minua tuntenut. Sitoumukseni muutamiin sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin olivat vielä voimassa, joten minulle riitti työtä ja leipää. Alkuviikot kuluivat hyvin ja rauhallisesti, sitten alkoi vähitellen vanha surumielisyys palata, jäi vieraakseni päiviksi, viikoiksi, eikä kadonnut työskennellessäkään. Joka ei ole omalle kohdalleen kokenut, mitä tämmöinen raskasmielisyys on, se ei sitä ymmärrä. Kuinka sitä kuvaisin? Kamala yksinäisyydentunne vaivasi minua. Ihmisten, kaupungin elämän, torien, talojen, katujen ja minun välillä oli edelleen syvä juopa. Jos sattui suuri onnettomuus tahi sanomalehdissä oli muita tärkeitä asioita — minä en niistä välittänyt. Vietettiin juhlia, kuolleita haudattiin, markkinoita pidettiin, konsertteja annettiin — miksi, mitä varten? Juoksin ulos, harhailin metsissä, kukkuloilla ja maanteillä, ja ympärilläni olivat niityt, puut, pellot hiljaisina sanattomassa surussaan, katsoivat minuun mykkinä ja rukoilevina, ikäänkuin pakottaen itsensä minulle jotakin sanomaan, saapumaan vastaani ja minua tervehtimään. Mutta mitään ne eivät voineet sanoa, ja minä ymmärsin niiden kärsimykset ja kärsin niiden kanssa, sillä en voinut niitä vapahtaa.

Menin lääkärin luo, vein hänelle tarkat muistiinpanoni tilastani, koetin sitä hänelle kuvailla. Hän luki, kysyi, tutki.